Missä menee raja?

Kultapossukerhon maailmankuva on aika jännä. Siinä kaikki kilpailevat, parhaat menestyvät, monet pärjäävät, mutta sitä tarina ei kerro mitä häviäjille käy. Se on omituista sillä koko kilpailun idea edellyttää välttämättä sitä että jotkut häviävät. Jäävät jumbosijoille, vaikka olisivat miten hyviä ja ahkeria kuten moni tänäkin vuonna yliopistosta rannalle jäänyt hakija hyvin tietää. Joillakuilla on elämässä epäonnea oikein roppakaupalla ja vastoinkäymisten kasaantuminen on tilastoista todettavissa oleva fakta. Köyhyys, sairastavuus ja syrjäytyminen kasautuvat. Kuten Maria Pettersson taannoin kirjoitti erinomaisessa kolumnissaan, yhteiskunta näyttää eri asemassa oleville kansalaisilleen hyvin erilaiset kasvot. Niitä jotka tarvitsisivat ennen kaikkea tukea ja apua, pompotellaan, velvoitetaan ja kontrolloidaan- yleensä luonnollisesti vaivautumatta ensiksi tarkistamaan, onko pompoteltavalla mitään mahdollisuuksia selviytyä hänelle lätkityistä velvoitteista.

Väännän rautalangasta: jos päihdeongelmaiselle asunnottomalle tarjotaan asuntoa, se ei luultavasti ole ollenkaan riittävä apu asunnottomuusongelmaan. Asunnon pitämiseen kun vaaditaan yhtä sun toista mikä voi helposti olla addiktille ylivoimaista: säännöllistä vuokranmaksua ja tarkkaa taloudenpitoa pienistä tuloista, siivoa elämää ja asunnon kunnosta huolehtimista.  En ole vielä nähnyt suuremmalti julkista keskustelua siitä, miten yhteiskunta aikoo turvata ihmisarvoa kunnioittavan asumisen niille joilta elämänhallinta on hukassa mutta joita ei voi suoralta kädeltä julistaa holhouksenalaisiksikaan. Jos addiktio on sairaus, ja vieläpä sellainen sairaus jonka syntymisessä yhteiskunnalla ja kulttuurilla on oma osuutensa, emme voi loogisesti vaatia addikteilta tervettä järjenkäyttöä vastineeksi peruspalveluista. Vaikka sopisimme, että addiktio on pohjimmiltaan pahe eikä sairaus, tilanne ei loppujen lopuksi muutu miksikään: myös kunnottomat retkut ovat ihmisiä, ja minulle on vähän epäselvää, millä tavalla paheellisuuden oikeudenmukainen seuraus on de facto näännyttämällä toteutettava kuolemantuomio maassa jossa vakavimmatkin rikokset voi sovittaa yhteiskunnalle istumalla vain teoriassa elinkautisen tuomion istumassa vankilassa joka kyllä on todella ikävä paikka mutta jossa mahdollisesti tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin kuitenkin suhtaudutaan lähtökohtaisesti hyvin vakavasti. 

Huolellisesti määritelty vapaudenmenetys on edelleen varsin hyvä ja sivistynyt rangaistus jonka viisaalla käytöllä pystytään sekä puuttumaan tehokkaasti rikollisuuteen, tuottamaan yleisestävä pelotevaikutus (harvapa vankiloita hotelliksi huuteleva on lähtenyt toimimaan sen eteen että pääsisi itse nauttimaan vankilan tarjoamasta ylöspidosta) että ylläpitämään yhteiskunnan turvallisuutta. Huolestuttava kehityskulku sen sijaan on se että rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän ohessa meillä vaikuttaa olevan myös toinen rangaistusjärjestelmä jossa seuraamukset ovat jopa epäinhimillisen ankaria mutta ne seuraavat sellaisista teoista joiden paheksuttavuutta ei mitenkään voi verrata vakavimpiin rikoksiin: elämänhallinnan ongelmista, uhmakkuudesta ilmiselvää kyykyttämistä kohtaan, taloutensa saamisesta solmuun esimerkiksi siksi ettei ole karhukirjeiden alkaessa putoilla postiluukusta kyennyt toimimaan järkevästi vain ainoastaan tavalla joka on hölmöydestään huolimatta varsin inhimillinen että varsin tavanomainen reaktio vahvaan häpeäkokemukseen. 

Elämänhallinnaksi ei ole enää aikoihin riittänyt se että on osannut kuokkia peltonsa, täyttää veroilmoituksen ja välttää isompaa riehumista. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa se vaatii kykyä jonglöörata lisääntyvällä määrällä palloja: on osattava välttää pikavippien ansoja, asioida hädän hetkellä ja stressin keskellä viranomaisviidakossa, toimia täsmällisesti vaikka julkinen valta ei muistaisi aina maksaa kansalaiselle kuuluvia etuuksia aikataulussa, tai edes ilman valittamista hallinto-oikeuteen. Oikeudesta puheenollen, joka kansalaista koskeva laintuntemisvelvoitekin on tainnut jonkin verran muuttua Olaus Petrin ajoista - huutakaa hep, jos tiedätte lunttaamatta, mikä on rekisterimerkintärikos! (5 pisteen vihje: se on ihan vakava rikos). Joka ikinen kerta kun lisäämme yhteiskunnassa pärjäämisen välttämättömiin perusvaatimuksiin jotakin, putoaa kyydistä joku jolle suoriutuminen paketista on ylivoimaista. Kilpailuyhteiskunnan monimutkaistumisen seurauksena on kunnottomien kerhon jäsenmäärän kasvu, ja samalla yhteiskunnallinen kunnottomuus erkanee yhä kauemmaksi aidosta moraalisesta paheksuttavuudesta.

Jossain vaiheessa täytyy alkaa oikein tosissaan miettimään, missä erinäiset rajat sivistyneessä yhteiskunnassa menevätkään. 

Ainutlaatuiset ihmisroskamme

Mitäs minä juuri pääsin sanomasta ennen uusinta uutiskohua jossa kovapalkkainen terveysalan johtaja ja aiemmin kansanedustajanakin toiminut poliitikko (Kesk) sai potkut mentyään kunnanvaltuustossa viittaamaan vähäosaisiin sanalla "ihmisroska". Katukuvan siivoamisestahan sitä valtuustokeskustelua käytiin, joskin kultapossukerhon kunniajäsenellekin on selvää että kuuluu kylläkin puhua auttamisesta kun tarkoitetaan että olisi kiva jos keskeltä ostoskatua saataisiin siivottua pois se kansanosa joka on ihan omaa tyhmyyttään saanut elämänsä niin isoon solmuun ettei sitä ratkaista reipastumalla ja tarttumalla kuokkaan. 

Minusta se kansanosa on viettäessään aikaa keskellä ostoskatua niin oikeassa paikassa kun olla voi. Yhteiskunnan kultapossukerholla kun on ollut näppinsä ihan aktiivisesti pelissä sen eteen ettei Suomi vuonna 2018 ole kuuluisan yhteiskuntafilosofin John Rawlsin utopia jossa yhteiskunnan huonoimmillakin paikoilla elämä on ihmisarvoista ja tie auki eteenpäin. Sitä paitsi, Ylen tarina 38-vuotiaana itsemurhaan päätyneestä Iirosta osoittaa toisaalla että jotkut päätyvät siivoamaan itsensä ihan oma-aloitteisesti koettuaan joutuneensa elämässä umpikujaan jonka päässä ei näy valoa. Yksilötasolla siitä puhutaan vakavana masennuksena, mutta mietitäänpä yhdessä rehellisesti, millaiset menestyksen eväät yhteiskuntamme tarjoaa KELAn silmissä terveelle mutta käytännössä vähintään tilapäistä sairaseläkettä tarvitsevassa kunnossa olevalle pennittömälle, masentuneelle, työnsä ja perheensä menettäneelle ihmiselle joka tarvitsisi nopeaa ja intensiivistä tukea pelkästään elämänkriisiensä voittamiseen. Ettemme me nyt vaan olisi laskelmoineet, että sairaseläkkeelle ei pidä ihmisiä päästää ellei ole ehdottoman pakko mutta toisaalta on syytä kiristää työttömyysetuuksien saantia siten että työttömyydestä selvitäkseen on parasta olla täysin työkykyinen? Ettemme vaan olisi juustohöylänneet, keskittäneet ja aliresursoineet palveluita ja nipistäneet ennaltaehkäisevistä palveluista koska olemme äänestäneet valtaan ihmisiä joiden mielestä heikoimpien selviytymistä tärkeämpää on niin alhainen veroprosentti että parempiosaisilla on varaa jatkuvasti hurjempaan kuluttamiseen? Ettemme vain vaadi täysin järjettömästi vähintään epäsuorasti että menestys odottaa sitä vakavasti masentunutta, velkaantunutta ja työkyvytöntä joka ottaa itseään reippaasti niskasta kiinni ja vaikka hankkii hyvän työpaikan josta käsin aukeaa tie menestykseen- vihjaten samalla että mikäli näin ei käy esimerkiksi siitä syystä että ihmisen biologia ei toimi ihan sillä lailla, se on pohjimmiltaan oma vika?

Iiron itsemurha ei ole tragedia jos Iiro oli jo verrattain nuorena hyödyttömäksi ajautunut ihmisroska. Ongelma-ihmisiähän tulee kohdella niin että heidät lajitellaan, dumpataan jotkut kaatopaikalle, poltetaan toisista irti se hyöty minkä polttamalla irti saa, ja pyöritellään loppuja kierrätysrumbassa jonka päätepiste voi teoriassa olla kirpputorikasasta vuosisadan löydöksi- tarina, todennäköisemmin kuitenkin vain ulkoistaminen kerta toisensa jälkeen Jonkun Muun vaivoiksi kunnes ollaan lopulta Afrikassa. Hm. On todella epämukavaa, miten pitkälle tätä analogista pohdintaa jätteenkäsittelyn ja vaikeisiin olosuhteisiin ajautuneiden ihmisten kohtelemisen välillä voi pyörittää. 

Jos taas -eli omasta mielestäni kun- ajattelemme että Iiro oli ainutlaatuinen ihminen jolla oli ainutlaatuinen elämä ja sellainen ikkuna maailmankaikkeuteen josta kukaan muu ei päässyt kurkistamaan, se on katastrofi jonka estämiseksi todellakin olisi pitänyt tehdä kaikki voitava ja mielellään vähän päälle. Se että inhimilliset tragediat ovat arkea ja että niistä kärsivien määrää on kuvattava suurilla luvuilla ei pienennä näitä tragedioita tippaakaan. Ainoa joka ainutlaatuisuuden hukkaamisten myötä pienenee on yhteiskunta josta tulee yhä ikävämpi ja julmempi. Ainutlaatuisuuden perspektiivin siirtäminen suureen -sanotaanko pienehkön valtion- mittakaavaan on sietämätön ajatus. Kysyä kuitenkin sopii, onko tämä sietämättömyys ikävä tunne joka pitää poistaa vaiko kenties ongelma josta voisi vetää vaikka sellaisen johtopäätöksen että epäkohdille tarttis tehrä jotain, aloittaen vaikka lähimmästä ja helpoimmasta. Joskus se tarkoittaa yksittäisten ihmisten auttamista, toisinaan pyrkimystä viisaaseen päätöksentekoon. Aina se tarkoittaa sitä että mielessä on kristallinkirkkaana idea siitä että jos ihmisiä kohdellaan roskina se ei tarkoita että he olisivat roskia ja ongelmakasoja vaan sitä että nyt ei kyetä näkemään sitä arvoa ja ainutlaatuisuutta jonka kuitenkin todellisuudessa tiedetään olevan olemassa. Siinä(kin) tilanteessa päätökset on järkevää tehdä tiedon- eli arvon ja arvokkuuden oletuksen- eikä pinnallisten vaikutelmien pohjalta.

Ympäristöeetikko kun olen, tiedän hyvin että kun roskista puhutaan ongelmana, on aluksi kysyttävä kuka roskaa ja miksi. Usein -epäilen että myös epäinhimillistävässä ihmisjätepuheessa- vastaus on se tavallinen: ne tuottavat roskia, syrjäyttävät ja ylläpitävät eriarvoisuuden kulttuuria jotka voivat, koska typeryydessään kokevat sen olevan hauskempaa ja helpompaa kuin vastuullinen elämä jossa pitäisi vähän rajoittaa shoppailujaan (ja vaikka maksaa sen sijaan veroja) ja nähdä kaikenlaista vaivaa sen eteen ettei roskia ylipäätään synny. Ongelmat jotka näkyvät katujen varsilla eivät synny katujen varsilla vaan paljon tyylikkäämmissä paikoissa. Inhoihin vihtahousuihin pukeutunut persoonallinen paha on kärpässarjan nilkki verrattuna banaaliin pahaan jota tuotetaan ohimennen ja joka piiloutuu rakenteisiin niin hyvin ettei syyllisten etsimisellä pitkälle päästä. Vain harvoin joku onneton nostetaan hetkeksi tikunnokkaan, syylliseksi, vaikka tässäkin tapauksessa kyse on vain yksittäisestä ihmisestä jonka törttöily on kuitenkin loppupeleissä kuin pakokaasu pakkasaamuna: ilmiö joka näkyy hetkellisesti tietyissä koordinaateissa vaikka todellisuudessa on läsnä kaikkialla missä ihmisiä on enemmälti koolla epämääräisenä tuoksahduksena joka melkein kuuluu asiaan...ellei muuta ehdottomasti haluta.

Mitä sinä vastaisit Gretalle?

Ruotsissa 15-vuotias Greta Thunberg on tehnyt sellaisen tempun josta oikeastaan koko maailma voisi ottaa jollain tavalla oppia. Hän on tehnyt sen minkä voi: ryhtynyt vaaleihin asti kestävään koulunkäyntilakkoon sillä erinomaisella perusteella että aikuisia ei näytä kiinnostavan ilmastokriisi ollenkaan niin paljon kuin syytä olisi. Hän on liian nuori äänestämään, mutta kun tahtoa on löytynyt, on löytynyt myös keino saada ilmastokysymykselle kansainvälistä huomiota tärkeään aikaan.

Tätä sopii meidän kaikkien miettiä, mieluiten samaan syssyyn kun kysymme itseltämme: jos Greta 15-vee pystyy tuohon, niin mihin voisin kohtuudella odottaa itse pystyväni? 

Itsehän olen miettinyt jo vanhastaan, mitäköhän nykyajan äidit ja isät, isoisät ja isoäidit oikein ajattelevat viis veisatessaan siitä tulevaisuudesta jonka kanssa toimeen tulemaan pakotettu sukupolvi on jo syntynyt. Ja mitäköhän he vastaavat kun -siinä tapauksessa ettei Greta jouda Suomeen lähiaikoina- muutaman kymmenen vuoden kuluttua lapsenlapset tulevat kysymään meiltä vanhuksilta "Missä sinä olit, mitä teit ja ajattelit silloin kun asialle olisi voinut vielä jotain tehdä?" Jos ympäristökatastrofi etenee tätä vauhtia, on nimittäin jotakuinkin satavarmaa, että he kyllä tulevat kyselemään.

Minä tiedän jo, mitä vastaan: tein parhaani. Se ei aina ollut paljon, koskaan tarpeeksi, enkä ole ihan varma päätyikö lopputulos plussalle. Mutta silti tein parhaani ja yritin kannustaa muitakin tekemään oman parhaansa. Se sitten riitti niin pitkälle kuin riitti.

Mitä te aiotte sanoa?

Inhimillinen ainutlaatuisuus: ollako vai eikö olla?

“If I didn’t have you...somebody else would do"

Tim Minchin

Tähän henkevään lausahdukseen olen törmäillyt viime aikoina netissä muutamaankin kertaan, yleensä niiden tyyppien lausumana jotka korostavat mielellään sitä että pitkien liittojen suuri salaisuus on sitkeä puurtaminen.

Tähän käsitykseen voi kieltämättä helposti tulla maailmanmenoa seuraamalla. Ihana rakkaus on höttöä jossa olennaista on hetkellinen tunnetila mutta kohteella ei aina ole niin väliä -eikä pidäkään, sillä heti eron koittaessa reipas kansalainen kasaa itsensä pikavauhtia, kasvaa vähän ihmisenä ja suunnistaa kohti uusia seikkailuja entisten haihtuessa mielestä savuna taivaalle. Jokin tässä silti tökkii. 

Miten sitten on mahdollista että ennen kun sinkkuus oli harvinaista, puoliso löydettiin usein lähiseudulta ja hänen kanssaan oltiin hamaan hautaan asti? Toteutuneiden ihmissuhteiden valossa ihmisen kyky rakastua vaikuttaa perin joustavalta. Toisaalta, toteutuneiden ihmissuhteiden valossa vaikuttaa että ihmisillä on myös sitkeä taipumus löytää itsensä vehtaamasta monenlaisista suhteista joissa rakkaudesta ei selkeästi ole tietoakaan. Vanhojen pahojen aikojen uskottavuutta referenssinä taas vähentää se että historiallisena aikana ainakin suomalaisten avioliittoja ovat "motivoineet" taloudelliset pakot, sukujen suhmuroinnit, se että avioeron saaminen on ollut hyvin hankalaa, sekä kirsikkana kakun päällä tietysti se että rikoslaista on löytynyt sellaisia jännittävänhomeisia nimikkeitä kuin salavuoteus ja aviorikos joista on voitu rangaista kuolemantuomiolla. Olisiko (taas) niin että rakkaudeksi nimitetään hyvin monenlaisia ilmiöitä joita ei lähemmin katsottuna yhdistä yhtään mikään -ei edes se kuuluisa kemia?

Kysymys ei silti ole vain siitä kuinka häilyväinen itse kukin on, vaan pohdittavaksi tulee paljon suurempia kysymyksiä inhimillisestä ainutlaatuisuudesta ja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Onko ainutlaatuisuus vain illuusio? Olemmeko pohjimmiltamme vain muttereita laatikossa, ja myöhemmin ihmissuhdekoneen osia jotka ovat pohjimmiltaan korvattavissa myös silloin kun homma pelittää niin hyvin ettei vaihto-operaatioon ryhtymistä koeta millään tasolla hyväksi ideaksi? Voiko ihmiset loppupeleissä typistää laskelmaksi objektiivisesti valituista hyvistä ja huonoista puolista? Jos elämä on pitkälti sitä että pyöritetään arkea, vaelletaan viikonlopun alla ruokakaupassa, kuherrellaan kun kyetään ja neuvotellaan siitä kenen vuoro on imuroida, onko pohjimmiltaan ratkaisevasti väliä sillä kenen suhteellisen täyspäisen ja yleisesti ottaen siedettävän ihmisen kanssa tätä harrastaa? Jos lähdetään siitä että syvälliset keskustelut voi käydä myös ystävien kanssa, elämään etsiä sisältöä työstä ja harrastuksista ja että hormonitasojen muutokset pitävät huolen suurten tunteiden latistumisesta aikataulussa, eikö rakkaudessa pääse jo pitkälle hyväksyttävällä pärstäkertoimella ja sillä että osaa olla enimmäkseen ihmisiksi? Onko onnea rakkaudessa sillä joka kuvittelee löytäneensä jotakin ainutlaatuista vai sillä joka on hyvä match mahdollisimman monelle? Nämä ovat niitä pieniä kysymyksiä, mutta niiden jäljet johtavat syvälle. Mihin perustamme ajatuksen ihmiselämän arvokkuudesta tai yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta jos emme ajatukseen siitä että jokainen on jollakin tavalla ainutlaatuinen, myös silloin kun minä en sitä näe enkä ymmärrä?

Onko Tim Minchin todella oikeassa väittäessään että jopa ihmisen hyvät puolet ovat ainakin jossain määrin keskinään vaihdettavissa siihen tyyliin että eksän hauskuuden voisi korvata mainiosti nyksän älykkyys? Onko pienillä asioilla jotka tekevät ihmisestä yksilön lopulta sen suurempaa väliä? Luokitteluihin ja tilastoihin ihastunut yhteiskuntamme tyypittelee mielellään kaiken mistä kiinni saa. Silti rohkenen väittää että metafysiikasta tuttu trooppikimpputeoria sopii huonosti ihmisiin. Jokainen on enemmän kuin ominaisuuksiensa summa. Olemme myös riskejä, potentiaaleja, ajan ja olosuhteiden mukaan vaihtelevia otuksia -ja ehkä siinä sivussa ainutlaatuisia tavalla jota ei saa pyydystettyä cv:een mutta jolla on silti joskus ratkaisevasti väliä.

Trooppikimpputeorian puolesta puhuu kuitenkin selkeys, järkeen vetoavuus ja se että se luo elämään tiettyä helppoutta ja turvallisuudentunnetta. Ilmeisin ongelma ainutlaatuisuusteorialle on seitsemän miljardin ihmisen kansoittamalla planeetalla tietysti löytämisen vaikeus: jos olen yksin, tarkoittaako se että saatan joutua etsimään ystäviä ja rakkautta Bhutanin vuoristoista tai Kalaharin pensastosta? Todennäköisyys on kuitenkin teoriaa, käytännössä myös epätodennäköisiä asioita tapahtuu, vaikka harvoin. Käytännössä myös moni -ellei peräti enemmistö- elää täysin tyydyttävän elämän sellaisen kumppanin (tai useamman) kanssa joiden ei koe olevan sykähdyttävän ainutlaatuisia. Kumppanuus, lapset -kaikki ne asiat joiden sanotaan pitävän kasassa pitkiä parisuhteita- ovat ihan hyviä syitä olla yhdessä. Isot filosofiset kysymykset aktivoituvat vasta kun henkilökohtaiset valinnat alkavat heijastua maailmankuvaan, niin kuin ne useimmilla heijastuvat. Oma kokemus on helppo yleistää ja elämä tuntuu onnistuneemmalta jos omat valinnat kokee viisaiksi tai ainakin ainoiksi vaihtoehdoiksi. Haasteellista tässä on se että maailmankuva tuppaa itse kullakin vaikuttamaan aika paljon oman elämän ohella myös ympäröivään maailmaan ja siihen millaista siitä rakennamme.

 Ainutlaatuisuusvaihtoehtoon sisältyy myös välttämättä pelottava mahdollisuus löytää ja menettää joku aidosti korvaamaton. Toisaalta sitäkin tietysti tapahtuu kaiken aikaa ja ihmiset selviytyvät suurista menetyksistä. Jonkinlaisesta tunnevammaisuudestahan kärsii se joka lohduttaa lapsensa menettänyttä vanhempaa sillä että tilalle voi tehdä uusia tai rakkaan tätinsä menettänyttä sillä että onhan hengissä sentään setä joka on sukupuussa yhtä läheinen. Normaalilla emotionaalisella kapasiteetilla varustettu ihminen tajuaa ettei omaisia noin vain korvata edes toisilla yhtä läheisillä ja rakkailla ihmisillä. Miksi siis on jotenkin luontevampaa ajatella että tarpeen tullen menetetyn romanttisen rakkauden tilalle voi saada pienellä onnella uuden vastaavan?
Ainutlaatuisuusteorian dumppaamisen vastineeksi luvattua toiveikkuutta
himmentää kyllä vähäsen jos romanttinen rakkaus on kaikesta draamasta ja tunnekuohuista huolimatta rakkauksista kevyintä. 

Ajatus ainutlaatuisuudesta ei kuitenkaan edellytä ajattelemaan että nuoret lesket ovat tuomittuja vuosikymmenien yksinäisyyteen. Se ei ota kantaa kenenkään sydämen suuruuteen, vaan toteaa vain etteivät romanttisen rakkauden kohteet eroa muista aidon rakkauden kohteista mitenkään siltä osin ettei yhtä voi korvata toisella tai viidennelläkään. Perheeseen voi mahtua uusia lapsia ja lankomiehiä menetettyjen tilalle, mutta roolin täyttyminen on eri asia kuin se että yhden voisi aidosti korvata toisella. Mairesta ei koskaan tule Maijaa, vaikka kumpikin olisi lähtökohtaisesti rakastettava ihminen jota ei haluaisi muuttaa mitenkään. Vaikka ominaisuuksia listaisi miten päin, ainutlaatuisuus on lopulta jotakin mitä ei voi verrata. Jos ei voi vertailla, ei myöskään voi korvata. Elämässä voi edetä ja siihen voi tulla uusia ihmisiä...mutta he ovat sitten uusia, ja ainutlaatuisia jollakin toisella tavalla. Vaikuttaa kuitenkin siltä että väistämättä merkityksellisyyden vastapainona on aina menetyksen riski joka usein toteutuu ainakin jos vanhaksi saa elää -ja mitä enemmän merkitystä, sitä suurempi menetys jonka kanssa on tultava toimeen ja joka on yritettävä käsitellä rakentavasti. Mistä tahansa ihmissuhteesta puhuttaessa tilanne on siinä mielessä ikävä että jatko on aina tavalla tai toisella epävarmaa mutta menetykset ikuisia. Toisaalta jokainen miettiä omalta osaltaan, kuinka kiva on elää maailmassa jossa kukaan ei ole suuremman suremisen arvoinen.

 Kyseessä on kuin onkin valinta jonka jokainen tekee kerta toisensa jälkeen miettiessään päästääkö elämäänsä ystäviä, rakastettuja, lapsia, lemmikkejä. Siihen pelatako vaiko pelätä ei ole henkilökohtaisella tasolla oikeaa vastausta- on vain mahdollisuus valita millainen ihminen haluaa olla ja millaisessa maailmassa haluaa elää. Sen sijaan yhteiskunnallisella, yleisinhimillisellä ja globaalilla tasolla ainutlaatuisuusolettama on se josta seuraa parempi maailma.

Päivän uutinen: pikamuoti saastuttaa enemmän kuin lento- ja laivaliikenne

Syysmallistot alkavat olla kaupoissa. Ennen kuin ryntää katsomaan, mitä kivaa myyntiin on tullut, kannattaa kuitenkin lukea ja sisäistää tämä juttu vaateteollisuuden todellisista kustannuksista ympäristölle. Jutun ulkopuolelle jääneet inhimilliset kustannukset tulevat vielä siihen päälle, halpatyövoimavaltaisesta teollisuudenalasta kun puhutaan. Valmistajilta ja päättäjiltä voi ilman muuta vaatia paljon nykyistä suurempaa vastuullisuuden tasoa. Kun oma elämäntilanne ja resurssit ovat vaihtelevia ja eläväisiä juttuja, noin kerran vuodessa tai arjen muuttuessa isommin on itse kunkin ihan rutiininomaisesti hyvä miettiä, onko elämässä avautunut tilaisuus yrittää jotakin uutta hyödyllistä ja arvioida vanhoja tottumuksia.


Vaikka Kaikilta Muilta on hauska perätä vastuuta, kansalaiset ovat kuitenkin niitä jotka suostuvat ostamaan halpaa pikamuotia vuosi toisensa perään. Maristen ja vastahakoisesti, mutta ostavat kuitenkin. Kotimaisia laatutuotteita perätään markkinoille vaikka ne maksaisivatkin hieman enemmän kuin kiinakrääsä, mutta niinpä vain tänäkin vuonna kotimainen kenkävalmistaja Janita ja Nokian Neulomo ovat joutuneet lopettamaan koska ostajia tuotteille ei löytynytkään -ei vaikka kyseisten firmojen tuotteet oli suunnattu tavallisille kuluttajille eikä eliitille. Rikkaiden länsimaiden kansalaiset ovat hyväksyneet ostamisen harrastukseksi ja keskivertokansalaisen vaatekaappi on suurempi kuin koskaan. Eikä sekään riitä sillä nykyään vaatekaappeja myös raivataan ahkerasti yhdestä päästä jotta niihin mahtuisi enemmän uusia ostoksia. Kansalaiset  kun ostavat mieluummin paljon ja usein kuin harvoin ja kestävää. Tilaisuus tekee yksityisistä ihmisistä ahneita, mukavuudenhaluisia ja ajattelemattomia siinä missä suuryrityksistäkin. Yksityisten ihmisten tapauksessa yksityiset asenneongelmat muuttuvat joukkovoimalla globaaliksi ympäristökatastrofiksi. Enkä nyt mene edes siihen että ihmisellä on taipumus toteuttaa arvojaan useilla elämänalueilla mistä seuraa että se joka on lauantaiostoksilla ajattelematon, on sitä usein myös töissä, harrastuksissaan, kasvattajana ja ystävänä. Kulutustottumusten muutos on vasta osa ratkaisua. Koko ratkaisu on se että ryhdymme pitämään arvoistamme parempaa huolta ja treenaamaan hyvettä samalla intohimolla minkä moni käyttää nyt urheiluharrastukseen.

Parempien valintojen tueksi olen luonut nämä suositut tarkistuslistat:



Uusi sesonki on myös hyvä aika aloittaa kulutuskirjanpito vaate- ja asusteostoksista, aluksi vaikka projektiluonteisesti.


Saikkupäikky: takana loistava tulevaisuus?

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu siitä miten mielenterveysdiagnoosi haittaa sairastuneen elämää vielä kauan sen jälkeen kun sairaus on historiaa, oli synkeää luettavaa. On äärimmäisen huolestuttavaa jos järjestelmämme toimii missään, milloinkaan niin että avun hakemisen koetaan tuovan mukanaan suurempia riskejä kuin hoitamattomana oireilemisen. Diagnoosi kun ei todellisuudessa tee kenestäkään sairasta. Sen tekevät oireet, ja diagnoosi on edellytys sille että oireita voidaan hoitaa asianmukaisesti. Usein kaikkein isoimpia ongelmia aiheutuu niistä joilla on mielenterveyden ongelmia mutta jotka jättävät hakematta apua. He sairastuttavat helposti koko lähipiirinsä. Onko se ok? Lasketaanko kustannuksia silloinkin kun ne eivät kohdistu yksittäiseen työnantajaan tai vakuutusyhtiöön vaan koko yhteiskuntaan? Onko jo keksitty, miten mitataan rahassa inhimillinen kärsimys?

Itsehän olen, perusluonteeni mukaisesti, jo ampunut itseäni jalkaan kertomalla masennusoireilustani terveyskeskuksen ohella myös blogissa (masennusdiagnoosi muuten on sittenkin kyseenalaistunut koska minulla ei missään vaiheessa ole ollut tiettyjä masennuksen ydinoireita. Haasteeni voivat johtua muusta kuin mielenterveyden häiriöstä, mutta siitä lisää sitten kun on saatu taas tutkittua). Kuka tahansa voi googlettamalla saada helposti selville että minuun on iskenyt sen luokan trauma jonka parantelemiseen on kulunut sekä ammattiapua että runsaasti aikaa. Sitten kun taas olen täydessä iskussa, saanko huomata että takanani on loistava tulevaisuus?

Se jää nähtäväksi, mutta omasta puolestani olen silti sillä kannalla, että mielenterveysongelmiin liittyvien stigmojen hälventäminen puhumalla avoimesti omista oireista ja avun hakemisesta on niin arvokas työ että siihen kannattaa ryhtyä oman edun kustannuksellakin. Koska auttajani ovat onnistuneet vakuuttamaaan minut siitä että paskansietokiintiöni yhden eliniän osalta alkaa olla täynnä, en näe itseäni muutenkaan käyttämässä aivokapasiteettiani sellaisten tahojen avuksi jotka eivät kykene näkemään valintaani olla avoin löydettyäni itseni tilanteesta jossa moni valitsee hyvin perustein vaieta sinä suosituksena joka se on. Saatan olla kiiltävän uraohjuksen sijasta inhimillinen olento, mutta oletan että palkkaamistani suunnittelevat näkevät googletellessaan myös sen että laskutan ratkaisuista, analyyseista, ajattelemisesta ja neuvoista, en tyhjistä sivistyssanoista, pupuleikeistä tai olalletaputuksista. Ne markkinat jätän suosiolla muille, minut voi kutsua paikalle silloin kun halutaan etsiä ja ratkaista todellisia ongelmia.

Hesarin jutussaan luettelemat yhteiskunnalliset asenneongelmat eivät korjaannu ikinä jos asioista ollaan hiljaa ja mielenterveydestä puhuminen on jotenkin mystistä, likaista tai peräti kiellettyä. Jokaisella yksilöllä on intressi maksimoida omat etunsa, mutta toisaalta tälläkin kertaa on niin että jos kaikki ajattelevat vain omaa etuaan, se tulee lopulta kalliiksi kaikille. Tästä maasta ei saada millään hyvinvointivaltiota jos yhteiskunnassa luullaan mielenterveysongelmien olevan jollain metafyysisellä tasolla ihan eri asioita kuin somaattiset sairaudet, ongelmia jotka kohtaavat vain viallisia, moraalittomia ja heikkoja (näin ajattelevat voivat laittaa sähköpostia niin voin antaa ohjeet vastaavan tasoisen haasteläjän kehittämiseen. Voitte sitten katsoa, menisikö itseltä paremmin). 

Oma tilanteeni on tällä hetkellä olosuhteisiin nähden varsin mallillaan. Terapiayhteistyö on lähtenyt hyvin käyntiin ja sitkeän treenin ansiosta keskittymiskyky ja jaksu ovat hieman parantuneet. Kuormitustekijöiden hallinta sujuu jo aika hyvin vaikka toimintarajoitteet ovat oma rasitteensa. Hidasta kuitenkin on -mahdollisesti siitä syystä että minun tapauksessani toipuminen voi vaatia ihan konkreettista aivosolujen uudistumista joka ottaa oman aikansa. Jopa työtilanne on niin ruusuinen kuin olla voi. Jostain syystä ihmiset ovat olleet valmiita kantamaan työt minulle kirjaimellisesti kotisohvalle, olleet ymmärtäväisiä ja valmiita auttamaan kaikessa mikä ei vielä minulta suju. Ajatteluhommat ja kirjoittaminen sujuvat aina kun vireystila on sopiva, ja toistaiseksi töitä on sen verran kuin jaksan tehdä. Tästä on hyvä edetä rauhalliseen tahtiin kohti tulevaisuutta, sijaitsi se missä tahansa. Vain se on varmaa, että epäinhimillisestä rääkkiyhteiskunnasta sitä ei löydy- ei minulle, mutta tuskin pitkällä tähtäimellä kenellekään.

Ylikulutuspäivän kertausharjoitus

Jos asia vain suomalaisista riippuisi, maailman luonnonvarat tältä vuodelta olisivat tulleet käytetyiksi jo huhtikuussa. Kiitos siitä että tänä vuonna päästiin vielä niukin naukin elokuulle ei taaskaan valitettavasti kuulu valaistuneille valtioille vaan elintasokuilulle. Ensi vuonna ei varmaan enää päästä. Masentuminen ja ahdistunut tiedostaminen eivät kuitenkaan paranna maailmaa millään tavalla, itse asiassa päin vastoin. Niinpä ajattelin tänään kerrata muutaman optimistisen teesin joiden motivoimana koitan parantaa omaa suoritustani.


1. Vähän on aina tyhjää parempi

Aina. Ja koska emme ole oraakkeleita, emme välttämättä osaa arvioida etukäteen tekojemme seurauksia kovin hyvin. Jos, esimerkiksi, sinänsä pieni teko onnistuu inspiroimaan jonkun kokeilemaan perässä, hyöty on heti tuplattu.
Jokainen on mielipidevaikuttaja omassa arkisessa ympäristössään.

2. Harjoittelukin on arvokasta

Hyvyys ei synny lahjakkuudesta vaan sitkeästä harjoittelusta. Siispä, jos pieni ekoteko on osa isompaa yritystä elää ihmisiksi, se on muun hyvän ohella yksi treenikerta. Kumpi on järkevämpää: tehdä aina voitavansa vai istua kädet ristissä kunnes taivaasta tipahtaa nenän eteen tilaisuus pelastaa koko maailma? Niinpä. Entä, kun se tilaisuus tipahtaa taivaalta, pystyykö sen hyödyntämään paremmin se joka ei ole totuttanut itseään toimimaan hyvin pienissä asioissa vaiko se joka on treenannut hyvettä aina kun on siihen pystynyt? Niinpä.

3. Pienet hyvät teot kertautuvat ajan kuluessa ja inspiraation levitessä

Joka vuosi ei voi muuttaa maalle, ryhtyä fennovegaaniksi tai kokea suurta valaistusta. Ei tarvitsekaan. Oikeastaan näyttäisi siltä että dramaattiset elämänmuutokset eivät aina ole kovin kestäviä. Ihan hyvin menee jo sillä joka jaksaa opetella omaan tahtiinsa yhden uuden arkisen hyvän tavan kerrallaan. 

4. Ilolla on väliä

Ahdistus ja epätoivo eivät ole kovin hyviä motivaationlähteitä pidemmän päälle kenellekään, ja syyllistäminen herättää synnintunnon ohella myös voimakkaita vastareaktioita koska kaikki eivät todellakaan halua toimia pahoinvoinnin motivoimana. Ankeus, kärsimys, paha mieli ja hapan naama ovat ylipäätään surkeaa mainosta kaikille hyville asioille. Hyvinvointi ja ilo ovat paljon seksikkäämpiä, ja niistä on sitä paitsi maailmassa huutava pula. Näinä haastavina aikoina ei ole liioiteltua sanoa että ilo on hyve. .

5. Kerskakulutus ei ole hyvinvointia

Kerskakulutuksen kulttuuri ei ole ihmisen korkein saavutus eikä paras resepti onneen ja hyvään elämään. Kohtuullistaminen ei tarkoita alhaisempaan hyvinvoinnin tasoon tyytymistä ja elämän muuttumista kurjemmaksi. 1950-luvulle ei ole paluuta, muun muassa siksi että teknologia on kehittynyt, tieto lisääntynyt ja ahdasmielisyys vähentynyt. Moni haitallinen toimintatapa ei ole mitenkään upea tai elämys vaan vain sitkeä tottumus jonka muuttaminen koetaan hankalaksi samoista syistä kuin muutosten tekeminen yleensäkin. Tämän sisäistäminen on yllättävän vaikeaa mutta sitäkin tärkeämpää, sekä oman että yleisen hyvinvoinnin kannalta. 

Hyödyllisiä harrastuksia

Kuumina kesäiltoina on tullut harrastettua hiukan kehittävää Fallout 4:n pelaamista. Postapokalyptisessa säteilyerämaassa selviytymistä yrittävä seikkailija oppii nopeasti että vaikka vielä 200 vuotta atomipommien putoamisen jälkeen kaikki on tuhannen päreinä (tai pahempana), toisaalta mikään ei ole jätettä. Kaikki mikä irti lähtee, likaisista tuhkakupeista ja kahvimukeista alkaen, on hyödynnettävissä materiaalina tarpeellisten tavaroiden tuotannossa -ja hyödynnettä jos jotain mielii ylipäätään rakennella, sillä muuta materiaalia ei ole. Romuläjäksi tuhoutunut talo on jo pieni aarreaitta.

Käsityörintamalla on ollut tänä vuonna hiljaista. Mutta kuuman kesän jälkeen tulee syksy ja kylmä talvi. Suvun Vauva kasvaa kovaa vauhtia ja tarvitsee taas pehmeitä paketteja. Seuraavaan projektiin tarvitaan täytemateriaalia, joten olen viettänyt muutamankin helteisen tovin terassilla silppuamassa vanhoja trikoopaitoja. Trikoo on, noin yleisesti ottaen, kettumaista kierrätettävää. Vanhat nuhjaantuneet, nyppyyntyneet ja reikiintyneet rievut ovat haasteellinen lähtökohta uudelle ja hienolle. Trikoota myös on paljon, vaikka kuinka koitan harjoittaa ostoksilla trikookriittisyyttä. Saman voi toki sanoa monesta muustakin tavarasta, onhan tavarasta alettu tällä vuosikymmenellä puhua yhä enemmän termeillä joilla aiemmin puhuttiin vain jätteestä. Peltojen ja metsien sijasta nyt raivataan tavaraa vimmatusti jotta päästäisiin nauttimaan minimalismin onnesta ja skandinaavisesta selkeydestä, sekä tietysti olemaan sitten tulevaisuudessa entistä viisaampia kuluttajia jotka tulevat toimeen vain vähällä kunhan se vain on täydellistä. Raivaaminen on helppoa ja näyttävää, mutta kotona kierrättämisen yrittely on kaikessa rasittavuudessaan niin kehittävää että se tuntuu vielä paremmalta idealta.

Ekologisinta olisi nähdä tavara roinana ja kiusankappaleena vain kaupassa. Nähdä se pyörimässä nurkissa eikä stailattujen kuvien keskipisteenä, nähdä sen arvo sen jälkeen kun muoti on jättänyt ja innostus vaihtunut perusarkeen. Jos kuitenkin näemme jo hankitut tavarat vain ratkaisua odottavina ongelmina tai poistamista vaativina jätteinä, on paljon vaikeampi nähdä rikki menneiden tai muuten vain käytöstä poistuneiden tavaroiden arvoa kierrätysmateriaalina. Toisin kuin Falloutissa, käytettävissämme ei ole supernäppäriä kotityöpajoja, emmekä siis voi hyödyntää kotikonstein aivan kaikkea. Olen kuitenkin melko varma siitä että useimmilla meistä olisi silti reilusti parantamisen varaa kotona kierrättämisessä. Se myös olisi tärkeää, sillä yhdyskuntatason jätehuollossa käytössä on myös hyvin kyseenalaisia ratkaisuja -kuten jätteen vienti ulkomaille- tai polttamisen tapaisia huonon hyötysuhteen ratkaisuja. Ei ole kovin ekologista polttaa hyödyntämiskelpoisia materiaaleja kun toisaalta kuitenkin tarvitsemme jatkuvasti yhtä sun toista mikä voisi aivan hyvin olla itse kierrätettyä.

Kulutusjuhla on lähtenyt lapasesta jo aikaa sitten. Samalla kun kyseenalaistamme uuden ja kiiltävän tavaran arvon, olisi kuitenkin tärkeää kyetä edelleen näkemään vanhojen tavaroiden arvo kierrätysmateriaalina josta ei kannata päästää helpolla irti. Sen sijaan että vietän monta tovia silppuamassa trikoota voisin helposti valita ostaa muovista täytevanua ja tiputella toivottomat trikoot hissukseen sekajätteeseen. Tämä ajatus on kuitenkin arvovalinta -sellainen jossa arvotan kierrätysmateriaalin vähäarvoiseksi hetkelliseen helppouteen verrattuna. Pitkällä tähtäimellä ja suuressa mittakaavassa arvioituna on paljon järkevämpää viettää muutama tunti saksien ja jämätrikooläjän ääressä meditoiden materiaalin ja luonnonvarojen säästämisen todellista arvoa. Sitä ei mitata rahassa vaan kaikessa mikä on korvaamatonta.

Pimentyvän mätäkuun etiikkaa: muistetaanhan huomautella!

Hikisennihkeän mätäkuun ja ehkä illan kuunpimennyksenkin kunniaksi Helsingin Sanomissa keskusteluttaa kovasti, kuka saa -vai saako kukaan- huomautella ylipainoisille ihmisille heidän painostaan, terveysriskeistään ja ulkonäöstään. Ylipainosta en nyt puhu sen enempää, ihan vaan etiikan asiantuntijan ominaisuudessa haluaisin nostaa esiin keskustelussa ahkerasti päätään nostelevan johtoajatuksen siitä että maailma olisi paljon parempi paikka jos me kaikki huolehtisimme osaltamme, ikään kuin kansalaisvelvollisuutena, kanssaihmistemme puutteiden asianmukaisesta paheksumisesta. Jos vain muistaisimme huomauttaa toisia aina kun havaitsemme puutteellisuuksia, piittaamattomuutta tai ilmiselvää pahankurisuutta niissä asioissa joista itse kullakin meistä on varaa huomauttaa. 

Omat viat, heikkoudet, epäonnistumiset ja paheet ovat nimenomaan asioita joiden on syytä olla jatkuvasti mielessä jotta välttyisi voimasta pahoin henkisesti ja fyysisesti ja kokemasta kurjaa kohtaloa, ainakin mikäli on puritanismin ajan kansanviisauksia uskominen. Erityisen kehittävään ajatustenvaihtoon aukeaa mahdollisuus kun joku tulee huomauttamaan sinun vioistasi ja pääset vastapalveluksena kertomaan hänelle, mitä puutteita hänessä havaitset. Mikäli tähän ei aina ole mahdollisuutta vaan käy niin ikävästi että tulet ojennetuksi jostain sellaisesta "virheestä" jonka tekemiseen sinulla kuitenkin sattuu olemaan hyvä syy, jolle et hyvästä syystä tai toisesta mahda ainakaan toistaiseksi mitään tai muuta vastaavaa, voit torjua turhia mutta inhimillisiä alemmuuden ja pahanolon tunteitasi ottamalla erityissyyniin muiden paheet. Tästä syntyy sellainen hieno paheksunnan ketju jonka joku osallistujista varmaan kääntää tehokkaaksi muutosvoimaksi, sillä mitättömällä hinnalla että kaikilla on paha olla.

Kaltaisilleni superhyviksille on myös hyödyllistä tulla välillä herätellyksi siihen tosiasiaan, että idealistit jotka koittavat tehdä maailmasta edes vähän paremman esimerkiksi työnteolla, kulutusvalinnoilla, pyrkimällä vaikuttamaan yhteiskunnan päätöksentekoon ja ihmisten asenteisiin, vain pohjimmiltaan haaskaavat aikaansa ja tekevät yksinkertaisesta asiasta jonkinlaista rakettitiedettä. Turhaa puuhastelua semmoinen, paljon parempaa, nopeampaa ja tehokkaampaa tulosta saa aikaan vain reippaasti huomauttelemalla kanssaihmisille heidän vioistaan. Lisäksi huomautteleminen herättää tervettä itseinhoa ja katumusta sekä rationaalisesti perusteltua alemmuutta ja ihailua Minua kohtaan. Onhan se nyt itsestään selvää että mitä teräväkielisempi ja ahkerampi huomauttelija ihminen on, sitä parempi hän on. Eihän ihmisellä voi olla selvään väärinelämiseen ja törttöilyyn muita syitä kuin laiskuus, paheellinen nautinnonhalu, itsekurin ja -jos ihan suoraan sanotaan- järjen puute (sivumennen sanottuna kyseiset hyveet ovat ihmiskunnan keskuudessa niin harvinaisia että minun on todellakin syytä ahkeralla kansalaispoliisitoiminnalla nostaa itseni esikuvaksi huonommilleni). Ei sillä että olisin jotenkin ylemmyydentuntoinen, ilkeä tai henkisesti pahoinvoiva itse, vaan vain opiksi ja ojennukseksi tarvitseville, välittämisen ja suoraselkäisen velvollisuudentunnon motivoimana. 

Koska hyvän tekeminen ja oikeineläminen kuitenkin tekevät minusta hyvin kiireisen ihmisen, ja ihan siltä varalta että joutuisin laajamittaisen lihavuudesta huomauttelun vuoksi vähän sivuraiteille, tein itselleni tärppilistan asioista joista minulla on varaa ja syytä huomautella parannuksentekoa tarvitseville kanssaihmisille. On onni tässä paheiden riivaamassa maailmassa että jokaisesta vastaantulijasta voi luotettavasti päätellä kaiken olennaisen, erityisesti moraalisen kuntoisuuden, yhdellä vilkaisulla. Ainakin jos on aiheen ammattilainen, kuten minä tunnetusti ja todistetusti olen (teistä muista en uskalla mennä näkemättä sanomaan, mutta katsotaan jos tapaamme!)

-tyylittömyys
Tämä on helppo rasti: kuka tahansa jonka tyyli ei miellytä minua, on tyylitön ja lisäksi idiootti koska ei tajua alemmuuttaan. Viikkojen helteessä grillautuneet suomalaiset alkavat olla aika kypsää saalista aloittelevillekin tyylipoliiseille.

-epäterveelliset elämäntavat
Tupakoitko, käytätkö tippaakaan päihteitä, kasaatko niskaasi terveysriskejä kun et elä pitkässä onnellisessa parisuhteessa? Etkö käytä pyöräilykypärää? Syötkö lihaa yli ravitsemussuositusten? Ethän vaan ole mikään ortorektikko? Ethän laiminlyö aurinkorasvaa tai värjää hiuksiasi kestoväreillä etkä rahanahneuksissasi tee työtä stressaavissa tai muuten terveydelle haitallisissa oloissa? Ihmiset eivät yleensä ole alkuunkaan tietoisia siitä miten epäterveellisesti he elävät ennen kuin heille erikseen asiasta huomautetaan. Moni on myös täysin sokea sille tosiasialle että riskikäyttäytyminen näkyy usein päälle päin. Napakka interventio voi aina herättää tarpeelliseen elämäntapamuutokseen!

-ympäristörikollisuus
Tiesithän, että planeetantuhoajankin erottaa kulutusyhteiskunnassa päältä päin? Henkilöautolla ajajat, muovikassin kantajat, turhien kemikaalien käyttäjät, pröystäilijät (eli kaikki joiden koen näyttävän itseäni paremmilta), väärien puolueiden kannattajat ja monet muut planeetantuhoajat tunnistaa kyllä heti vastaantullessa. Se on hyvä sillä sellaiset kaipaavat kipeästi huomautuksia kunnottomuudestaan aina tavattaessa pahanteosta. Jos eivät opi olemaan, niin ehkä ainakin häpeämään?

-muu rikollisuus ja häiriökäyttäytyminen
Poliisin ja oikeuslaitoksen resurssit ovat niukat, joten kansalaisten valppautta ja puuttumista kaivataan. Erityisesti arkisesta "pikku"rikollisuudesta suuri osa jää selvittämättä. Kansalaisvelvollisuuden nimissä voin siis käydä ojentamassa punaisia päin kävelijöitä, varoituskylteille välinpitämättömiä ja muita kriminaalinalkuja aina tavatessa. Rikosten ennaltaehkäisyn nimissä kannattaa avautua myöskin kaikesta ärsyttävästä käyttäytymisestä julkisilla paikoilla. Aistiyliherkkänä tekisin vain palveluksen kaltaisilleni jos kävisin antamassa vähän palautetta äänekkäille keskustelijoille, tuulihousujen kahisuttajille, itkevien pikkulasten huoltajille, neonväreihin pukeutujille, minun nenääni pahalta haisijoille ynnä muille kanssaihmisistä piittaamattomille yksilöille. On aivan kohtuullista vaatia hieman huomaavaisuutta, enhän Minäkään syyllisty vastaavaan käyttäytymiseen.

-vanhukset
Kunnottomia ja kurittomia tulee vastaan kaikkialla. Kaikkein suurimpia pahantekijöitä ovat kuitenkin vanhukset, sillä he ovat pitkän elämänsä aikana ehtineet todennäköisesti syyllistyä lukemattomiin rikkeisiin. Monet heistä ovat myös kasvattaneet lapsistaan hulttioita. Lisäksi he rasittavat veronmaksajia nostamalla eläkettä ja käyttämällä yhteiskunnan palveluja, vaikka kuoleminen nopeaan sairaskohtaukseen työuran päätteeksi olisi ollut kelpo vaihtoehto. Nuoruuden jyrkät mielipiteetkin tuppaavat pehmenemään iän myötä, ja sitten ne vielä brändäävät sen elämänkokemukseksi ja viisastumiseksi vaikka pohjimmiltaan kyse on velttoilusta ja löyhästä moraalista. Koska olemme hyviä ihmisiä, maksamme mukisematta vanhuksille kaiken välttämättömän avun ja hoidon, mutta samasta syystä voimme koittaa tehdä voitavamme sen eteen että vanhusväestö heräisi edes viime metreillä olemaan nöyriä, kiitollisia ja vähään tyytyväisiä sekä rukoilemaan ahkerasti pikaista, hiljaista, siivoa ja halpaa poistumista väestöpyramidia rasittamasta.

Enköhän minä tällä alkuun pääse. Ne epäluuloiset juuttaat joiden mielestä tämä juttu alkoi muistuttaa argumentum ad absurdumia, voivat tietysti ihan vapaasti koittaa jatkossakin olla kilttejä ja ystävällisiä sekä välttää hätäisiin johtopäätöksiin ja vääriin yleistyksiin syyllistymistä minkä kerkeävät. Jos todella ovat sitä mieltä että maailman ja ihmisen parantaminenkin ovat asioita joita kannattaa yrittää vain hyvällä vaikka kärsivällisyys välillä olisikin kovalla koetuksella. 

Anekauppa kannattaa

Keskeisten resurssien, kuten valveillaoloajan, puute häiritsee yhä yritystäni elää ekologisemmin ja omavaraisemmin. On tullut selväksi että ruokahävikin vähentämiskampanjankin menestyksellisyys riippuu suuresti siitä mikä viikon kuormitustilanne on. Sanotaan nyt positiivisessa hengessä niin, että hävikkiruoka-asiassakin oltaisiin menty miinukselle ellen tsemppaisi erityisesti aina kun siihen mitenkään pystyn.

Tässä tilanteessa tervetullutta vetoapua on tarjonnut netissä hävikkiruokaa ja päivittäistavaroita alehinnoilla myyvä Matsmart josta bloggasinkin jo tammikuussa. Sen jälkeen olemme tilanneet sieltä laatikollisen ruokaa ja päivittäistavaroita noin kerran puolessatoista kuukaudessa. Laatikkotoimitus on siitäkin kätevä konsepti, että laatikko on hyvä mittayksikkö sille miten paljon hävikkiä pienikin perhe onnistuu hyödyntämään vaikkapa vuoden aikana. Tähän mennessä olen aika vaikuttunut saavutuksestamme -sikäli kun näin helppoa ja halpaa puuhaa voi saavutukseksi edes nimittää. 

Sitten ensimmäisen tilaukseni Matsmart on myös jatkanut palvelunsa kehittämistä. Toimituksen hinta on pudonnut 6.90 eurosta 3.90 euroon. Lisäksi tuotetietoihin on ilmaantunut parasta ennen-päivämäärä. Nyt palvelusta ei voi siis vahingossakaan tilata tuotteita jotka ovat epämiellyttävän vanhoja. Tähän mennessä kaikki meille ostetut tuotteet ovat olleet priimatuotteita. En edelleenkään tahdo millään käsittää, miten ne ovat hävikiksi päätyneet. Vaihtuvasta valikoimasta on paha mennä sanomaan mitään varmasti, mutta mututuntumani on sitä mieltä että vuoden varrella tuotevalikoima olisi sekä kasvanut että "tavallistunut", eli että erikoiserien lisäksi valikoimasta on löytänyt entistä luotettavammin perustuotteita joiden menekki kotona on taattua. Vaikka ruoka muodostaa suurimman osan valikoimasta, myös muiden päivittäiskosmetiikan ja siivoustarvikkeiden määrä on hyvä. Hävikkituotteen ostaminenhan on eettisesti hyvä juttu vaikka itse tuote olisi perusmarkettitavaraa -hyvä juttu niille jotka haluaisivat vihertää deodorantin- tai pyykinpesuaineen käyttöään mutta joille kotikemistiset vaihtoehdot eivät syystä tai toisesta sovi. 

Ilman hyvän omantunnon "anekauppoja" Matsmartissa ruokahävikkiprojektin tilanne saattaisi olla korkeintaan nollaluokassa, nyt näyttää siltä että oman suorituksen epätasaisuudesta riippumatta onnistumme kuitenkin vuoden aikana kotiuttamaan ja hyödyntämään toistasataa kiloa hävikkiä. Se on ihan selkeä ja kelpo parannus lähtötilanteesta miten päin tahansa ajateltuna. Seuraavat edistysaskeleet vaativatkin sitten aivotoiminnan korjaantumista.

Tämä postaus ei ole kaupallista yhteistyötä ja hyödyn mahdollisista ostoksistanne Matsmartissa ainoastaan hitusen paremman maailman muodossa.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments