Vapauksista ja vaihtoehdoista, todennäköisyydestä ja todellisuudesta

Korkeintaan lievästi vainoharhaisen kokemukseni mukaan marrasaika ei ole ainoastaan kaikenlaisille katastrofeilla ja onnettomuuksille herkkää aikaa. Maailmankaikkeus voi kyllä puukottaa milloin tahansa, mutta marrasaikana sillä on taipumusta kääntää vielä veistä haavassa. Tämän marrasmaanantain aluksi spottasin Yleltä parikin eroamista käsittelevää juttua. Onko sopuisa ero mahdollinen?(siitä keräämme Pientilan tutkimuslaitoksen uusimmassa ihmiskokeessa paraikaa empiiristä tietoa) Ja "testaa oma eroriskisi". Se oli matalanpuoleinen (2 eroamistodennäköisyyttä lisäävää tekijää ja 6 sitä laskevaa tekijää)...ja tässä tulikin taas muistutus siitä kuinka suuri onkaan ero todennäköisyyden ja todellisuuden välillä. Riskejään voi koittaa parhaansa mukaan ehkäistä ja hallita mutta äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto voi silti toteutua. Positiivisen esimerkin heittääkseni, jokainen meistä on kuullut siitä isosedän kumminkaimasta jonka pitkän ja terveen elämän salaisuus on runsas tupakointi ja ravintopyramidi jonka perustan muodostavat lenkkimakkara, punainen maito ja keskiolut. Tästä ei kuitenkaan voi eikä kannata päätellä että minun kannattaa elellä samoin- hyvin paljon todennäköisempää on, että kuulun siihen enemmistöön jonka kohdalla epäterveellisten elämäntapojen riskit toteutuvat. Toisaalta nautiskellessani salaattiani ja joogaillessani minun ei myöskään kannata luottaa siihen että elämästäni tulee pitkä ja terve. Todennäköisyyksien parantaminen kun ei tarkoita sitä että olisin onnistunut pakottamaan Maailmankaikkeuden lupaamaan minulle yhtään mitään. Voin vain tehdä parhaani ja sen jälkeen laittaa tikut ristiin ja toivoa parasta.

Toinen juttu mikä jokaisen marrasajan tai elämän murjoman on hyvä tiedostaa, on että toisaalta kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni -esimerkiksi siinä mielessä että jälkiviisauden kelmeän taskulampun avulla on ihan turha miettiä, mitä olisi voinut tehdä paremmin jos kuitenkin tietää tehneensä parhaansa- mutta toisaalta aina on jotakin mihin voi itse vaikuttaa. Aina on jotakin minkä suhteen voi tehdä jonkinlaisia valintoja. Eri asia on, jos omat todelliset vaikutusmahdollisuudet ovat pieniä. Silti pieni on eri asia kuin olematon. On eri asia, että realistiset vaihtoehdot ovat kaikki jollain tavalla huonoja, todella hankalia tai epämiellyttäviä. Silti jotakin aste-eroja yleensä on, ja saamme itse valita minkä painoarvon annamme helppoudelle, miellyttävyydelle tai omalle välittömälle edulle valintoja tehdessämme. Olemme eniten kohtalon heiteltävinä kun emme tiedosta liikkumavaraa tai sen olemassaoloa, tai kun ajattelemme että tietyt faktat pakottavat reagoimaan huonoksi tietämällämme tavalla.

Koettu pakko on lähes aina eri asia kuin todellinen pakko. Siinä on yleensä kyse siitä ettei valinnanmahdollisuuksiaan hahmota tai siitä että valitsija hylkää jotkut loogisesti mahdolliset mutta vaivalloisuuteensa tai epämiellyttävyyteensä nähden epäkiitolliset vaihtoehdot suoralta kädeltä. Jos joku uhkaa tappaa minut ellen tee kuten hän haluaa, voin valita kuolla sen sijaan että tottelisin. Erittäin ikävä tilannehan sellainen olisi, ja sellainen missä on sekä inhimillistä että anteeksiannettavaa taipua uhkaajan tahtoon (ainakin johonkin rajaan asti)...mutta looginen mahdottomuus se ei ole, ja juuri siitä syystä vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen yksilöiden on mahdollista kuvitella koko liuta sellaisia tekoja joiden tekemiseen suostumista ei voi hyväksyä edes näin äärimmäisessä "pakko"tilanteessa. 

Usein mahdollisiksi -normaalista nyt puhumattakaan- vaihtoehdoiksi hahmotetaan vain ne vaihtoehdot jotka ihmiset yleensä vastaavassa tilanteessa valitsevat. Vaan kun ihmiset noin keskimäärin eivät ole suunnattoman viisaita, epäitsekkäitä eivätkä muutenkaan harkitse asioita hyve-etiikan valossa. Siksi viisaat valinnat eivät usein ole kovin ilmeisiä eivätkä arkijärjen valossa edes helposti ymmärrettäviä. Jos valitsen olla reagoimatta raivarilla tilanteessa jossa sellainen olisi sekä täysin ymmärrettävä että yleinen tapa reagoida, käytökseni tulkitaan helposti negatiiviseksi (mikä sinua vaivaa?) sen sijaan että tajuttaisiin välittömästi että yritän ankarasti toimia tavalla joka on pitkällä tähtäimellä ja isossa mittakaavassa selkeästi viisain. Jos toimin jossakin valintatilanteessa toisin kuin kuka tahansa normaali ihminen vastaavassa tilanteessa valitsisi, toimintani voi olla vaikka miten altruistista tai järkevää- siitä huolimatta se todennäköisemmin tulkitaan hölmöydestä, ilkeydestä, näyttämisen halusta, jonkin epäilyttävän sosiaalisen pelin pelaamisesta tai muusta vastaavasta ikävästä motiivista nousevaksi. Viisain valinta ei läheskään aina ole se mistä on luvassa parhaat sosiaaliset palkinnot. Laumaeläimen on toisinaan vaikea huomata että sosiaalisen palkinnon makeus saattaa olla aivan toinen asia kuin se mikä on parasta...

Siitä onko vapaata tahtoa aidosti olemassa vai onko se vain illuusio, käydään reipasta filosofista debattia johon viime aikoina on liittynyt myös empiiristen tieteiden harjoittajia kuten aivotutkijoita. Siihen pidemmälti kantaa ottamatta sanon vaan, että monen tahto vapautuisi kovasti jo pelkästään pyrkimyksellä tiedostaa ja nähdä valintatilanteessa mahdollisimman laajasti ne vaihtoehdot jotka eivät ole loogisesti mahdottomia. Jos vielä kyseenalaistamme arkisen arvojärjestyksen jossa lyhyen tähtäimen mielihyvä ja sosiaalinen normaalius arvotetaan helposti jopa näistä valinnoista selkeästi luvassa olevia suuria vaikeuksia korkeammalle (á la ilmastonmuutoksen faktoihin reagoiminen), meillä on valintoja tehdessämme paljon enemmän liikkumavapautta kuin ennen näiden ajattelutapojen omaksumista.

Kansainvälisen sinkkupäivän iltana

Tänään, 11.11., on kuulemma kansainvälinen sinkkupäivä. Ihan totta. Sijoitus keskellä marrasaikaa ja  viettotapana shoppailu -filosofiystäväni Paulan argumentit sen puolesta että elämme helvetissä jo nyt emmekä vasta joskus kuoleman tuolla puolen, nousivat äkkiä mieleen. Ilmeisesti päivän tarkoituksena on pönkittää karmeimpia sinkkuuden myyttejä ja saada siinä sivussa sekä sinkut että koko maailma voimaan vähän huonommin? Sinkkuelämän näkeminen tekosyynä kerskakuluttaa järjettömästi ja itsekeskeisesti on nimittäin siitä homeisemmasta päästä jopa sinkkumyyttien tympeässä joukossa.

Päivän vierähdettyä iltaan täytyy sanoa, että olen ollut suoritukseeni aika tyytyväinen etenkin kun ottaa huomioon että olen sinkkuilussa vasta aloittelija. Koska sinkkupäivää tulee tietysti viettää yksin (sekä parista käytännöllisemmästä syystä) siirryin Pientilalta Hermolepokotiin joka on jatkossa kakkostukikohtani silloin kun kaipaan omaan huoneeseen lukittautumista tehokkaampaa rauhaa ja yksinoloa. Sen verran tuli shoppailtua että kurvasin Hermolepokotiin ruokakaupan kautta. Täällä kun oli jääkaappi tyhjillään. Viihteeksi pakkasin keskeneräisen romaanin sekä alun Päivänsäteen (Suvun Vauva täytti tovi sitten vuoden, minkä kunniaksi hän ansaitsee uuden bloginimen jota voi käyttää vähän pidempään.) kaulaliinaan. Winter is coming, kuten Westerosissa on tapana sanoa, ja silloin meistä pikkuisimmat tarvitsevat turvakseen neulepuikoilla ja lämpimillä langoilla aseistautuneita käteviä täti-ihmisiä. Sen verran annoin periksi sinkkukliseille että pakkasin matkaan myös töitä joihin uppoutua. Tosin olen aika varma siitä, että ympäristöetiikka ei ole (etenkään nykypäivänä) kovin hyvä esimerkki sinkkukliseisestä merkityksettömästä työstä jota tehdään liikaa vain koska se on astetta päihteiden liikakäyttöä parempi tapa paeta elämän tyhjyyttä. Itse asiassa, ajatus siitä että sinkkuelämä saattaa ainakin pitkittyessään tarkoittaa sitä että minulta vapautuu enemmän voimavaroja maailman korjailemiseen, on ehkä mieltäylentävin ajatus mikä mieleeni on viime aikoina eksynyt. Ummehtuneisiin asenteisiin koetusta merkityksellisyydestä ei tosin taida paljon apua olla- huomiotaloudessa voi riittää että merkitykselliseksi koettukin työnteko näyttää ainakin äkkiseltään samantapaiselta kuin työnteko yleensäkin.

En nyt väitä että elämäni mitenkään upeaa olisi, mutta sellainen kutina minulla siis on, etteivät tyhjyys ja merkityksettömyys tule jatkossakaan pääsemään suurten ongelmieni joukkoon. Sinkkuus on fakta, ei tuomio, ja siksi sinkun ei tarvitse palkita itseään shoppailemalla tai hukuttaa pahaa oloaan kulutus- tai muihinkaan övereihin. Ne huolenpidon muodot jotka olen menettänyt Puolison muututtua XÄksi eivät ole sellaisia joita voisin oikeasti korvata kuluttamalla hemmottelutuotteita. Sen sijaan sinkun kannattaa välittää itsestään tavoilla jotka ovat terveellisempiä hänelle itselleen kuin markkinavoimille. Lempeä asennoituminen itseen, hyvät ja kohtuulliset elämäntavat, ja kiitollisuuden harjoittaminen järjellä silloin kun se ei kumpua päällimmäisistä tunteista, sekä hyvä omatunto vaikuttavat minusta huomionarvoisemmilta asioilta. En ole ansainnut uutta ripsiväriä "koska olen sen arvoinen", vaan ystävällistä kohtelua ja hellää huolenpitoa itseltäni -todellisten tarpeideni kohtaamista ja niihin vastaamista. Mikään määrä materiaa ja luksusta ei saa ihmistä tuntemaan itseään riittäväksi, arvokkaaksi tai merkitykselliseksi jos elämästä puuttuvat itsearvostus, itsekunnioitus ja armollisuus, tarkoitus ja uteliaisuus elämää kohtaan. Riippumatta siitä miten itse kunkin sinkku on päivää viettänyt, toivon että nukkumaanmenoajan lähestyessä kaikki muistaisivat tarkistaa että nämä sinkkuelämän tärkeät hyveet ovat jotakuinkin kuosissaan. Elleivät ole, on paras sinkkupäivän lahja itselle lupaus alkaa rauhallisesti mutta määrätietoisesti tekemään korjausliikkeitä. Siinä puuhassa parhaat ideat tunnistaa esimerkiksi siitä että niitä voi toteuttaa myös ympäristöä ja muita ihmisiä kunnioittavalla tavalla.

Marrasajan uutispommi: ero tuli

Se tiedetään jo vanhastaan, että rakastaminen ja tahtominen ovat heikkoja eväitä joilla ei välttämättä pääse edes ihmissuhteen arjen alkuun. Jos niihin kuitenkin lisätään annos viisautta, toinen mokoma harkintaa, kärsivällisyyttä, läheisyyttä ja itsetuntemusta sekä ihmissuhdetaitoja (sekä annos hyvää onnea ja auttavasti suotuisat olosuhteet), tilanne on jo paljon parempi. Koskaan eivät asiat kuitenkaan ole niin täydellisesti etteikö voisi tapahtua jotakin sellaista mihin ei mikään määrä varautumista, tahtomista ja taitavuutta riitä vaan ero ainoa järkevä ratkaisu. Meille tapahtui vähän aikaa sitten yksi niistä harvoista, äärimmäisen epätodennäköisistä asioista joista seuraa rakkaussuhteen välitön päättyminen. Muutama kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan löytäväni itseni tilanteesta jossa näen eron ainoaksi vaihtoehdoksi- vaan eipä se estänyt eikä edes hidastanut minua löytämästä itseäni täsmälleen sellaisesta tilanteesta. Maailma ja elämä ovat yllätyksiä täynnä, ja jotkut niistä yllätyksistä ovat todella hirveitä. Sen verran voimme paljastaa, että kolmatta osapuolta asiaan ei liity. Mitä draamaan ja meheviin yksityiskohtiin muuten tulee, niistä olemme jo kertoneet (ja jatkossa kerromme) oma-aloitteisesti kaikille joiden tarvitsee niistä tietää. Ystäville ja omaisille siis tiedoksi: jos sinulle ei ole kerrottu, sinun ei tarvitse ainakaan toistaiseksi tietää, ja tässä välissä muistutan että se että joku kehtaa udella ei tarkoita että olisimme velvollisia vastaamaan. Minulla on juuri nyt paljon parempaakin tekemistä kuin selitteleminen ja valitteluiden kuunteleminen, esimerkiksi isojen univelkojen kuittaaminen.

Tässä vaiheessa olennaiset ilmoitusasiat tiivistyvät siis lyhyeen: olen nykyään sinkku, Puolisona tähän asti tunnettu blogin taustavaikuttaja on jatkossa XÄ, ja toistaiseksi molempien asiat ovat jotakuinkin niin hyvin kuin ne voivat kellään tässä tilanteessa olla. Käytännön järjestelyt hoidamme siinä tahdissa ja siihen tyyliin kuin viisaaksi näemme -eli ulkopuolisten mielestä varmasti hitaasti. Jatkossakin vaikutamme varmasti toistemme elämässä ystävinä, kämppiksinä, ihmisinä joilla on paljon yhteistä historiaa...vaan ei yhteistä tulevaisuutta. Sikäli kun uusi elämäntilanne herättää ajatuksia, niitä voi löytää jatkossa blogiinkin. XÄän liittyviä asioita voi kuitenkin jatkossa tiedustella häneltä itseltään.

Pommit ovat jo pudonneet ja tuhonsa tehneet. Periaatteessa avioliitto tietysti selviytyy kaikesta paitsi kuolemasta ja avioeroprosessista, mutta käytännössä siinä on mielestäni kyse pohjimmiltaan aivan muusta kuin juridiikasta. Siviilisääty voi ilmentää ihmissuhteen laatua, mutta se ei ole taikavoima joka voisi loihtia hyvän ja toimivan avioliiton sinne mistä rakkaussuhteen perusedellytykset ovat kadonneet. Ja -mahdollisesti juuri siitä syystä että avioliittomme on ollut pitkä ja onnellinen- en halua jäädä roikkumaan tilanteessa jossa siitä ei olisi jäljellä kuin ahdistavaksi käynyt kuori. Mieluummin olen rehellisesti sinkku ja otan vastaan tilanteen mukanaan tuoman uudenlaiset realiteetit ja haasteet. Sen sijaan että olisimme jatkaneet sotimista kunnes molempien elämät ovat yhtäläisen riekaleina, valitsimme kuitenkin toimia toisin: ryhtyä järjestelemään tilannetta sellaiseksi että tämä uusi postapokalyptinen maailma olisi mahdollisimman vähän hirveä. Kaikkea minkä ihmiset perinteisesti sössivät rakkaussuhteen päättyessä kun ei ole pakko sössiä. Eroaminen on nyt pakko, mutta prosessin voi hoitaa monella tavalla joista toiset ovat viisaampia kuin toiset. Minusta avioliiton päättymisessä on yksistäänkin enemmän kuin tarpeeksi katastrofia ilman että siihen lisätään yhtään lisää kurjuutta itseilmaisun, yleisten tapojen, normaaliuden tai muun tyhjänpäiväisen nimissä.

Hieman tähän liittyen: niille haaskalinnuille jotka kuvittelevat että idealisti on vihdoinkin saanut opetuksen elämän raadollisuudesta, on jatkossakin luvassa suuria pettymyksiä. Jos viime viikoista olen jotakin oppinut, niin sen että vanha ja täällä blogissakin toisteltu viisaus että vain hyvällä kannattaa yrittää pärjätä, ja jos hyvälle ominaiset keinot ovat loppu, se tarkoittaa että kaikki keinot ovat loppu, pitää paikkansa ihan tismalleen. Niin ikävä kuin tilanne onkin, jo tässä vaiheessa on aivan selvää että jos sitä oltaisiin lähdetty ratkomaan lähtien mistään muusta kuin luottamuksesta hyvän voimaan, kaikki olisi vielä paljon huonommin. Koska typerehtimiseen on kieltämättä ollut suuria kiusauksia, olen myös kiittänyt itseäni siitä että olen älynnyt rakentaa perusluottamuksen hyvään parempina aikoina -tässä tilanteessa sen opetteleminen olisi ollut ylivoimaista. Niin kammottavaa tilannetta ei taida olla keksittykään etteikö siinä pärjäisi parhaiten vain hyvällä-
mutta tässä maailmassa hyvällä pärjääminen on kyllä sellainen laji jota kannattaa treenata ajoissa ja ahkerasti parempina aikoina.

Olen nyt totutellut tähän postapokalyptiseen maailmaani jonkun viikon. Ainakaan toistaiseksi en pidä siitä alkuunkaan. Pienempi kahdesta pahasta vaihtoehdosta on edelleen kaukana hyvästä. Olen kuitenkin huomannut olevani hengissä, ja vaikka säteilyerämaassa kaikki on tunnetusti pielessä tai sitäkin huonommin, arvelen täällä voi olla mahdollista selviytyä. Pitkällä tähtäimellä tietysti toivon että elämä olisi muutakin kuin selviytymistä. Mutta siihen vaadittaisiin jo Maailmankaikkeudelta edes pientä yhteistyöhalua.

Sitä siis odottelemaan.

Saikkupäikky: ruokayliherkkyys on aistiyliherkkyyksistä kaamein

Koska nykyään on niin että stressi tulee harvoin yksin, olen ilmentänyt syksyn stressejä tänä vuonna itselleni uudella aistiyliherkkyydellä. Terapeuttini on jo aikaisemmin kaukaa viisaasti kertonut siitä että tällaistakin tapahtuu tosielämässä (ja että minun tilanteessani on sentään se valoisa puoli että ei-perusrepertuaariini kuuluvat aistiyliherkkyydet kyllä menevät omia aikojaan, aivan kuten ne ovat elämään tulleetkin). Ruokaan liittyvät aistiyliherkkyydet voivat liittyä ruuan makuun, rakenteeseen tai molempiin, ja lopputulos on se että yliherkkyydestä kärsivä ihminen ei kerta kaikkiaan pysty syömään kuin muutamia ruoka-aineita. Huolimatta valistuksesta sekä hyvästä yrityksestä eläytyä niiden ihmisten tilanteeseen joilla ruokaan liittyvä aistiyliherkkyys on pysyvä tila, täytyy sanoa ettei minulla ollut tilanteen kammottavuudesta kuin hämärä aavistus ennen omakohtaista kokemusta. Nyt kun tämäkin on koettu (tai siis koetaan edelleen vaikka vähän on jo alkanut helpottaa), ajattelin vuorostani kertoa teille, siltä varalta että tällaista tulee jossakin yhteydessä vastaan. Hyvinvoinnistani huolestuneita voin lohduttaa kertomalla että muutaman viikon ajanhan ihminen pärjää syömällä melkein mitä vain. Siltä varalta jos ja kun tilanne ei normalisoidu aivan muutamassa viikossa, terapeuttini on jo osannut ehdottaa minulle tämäntyyppiseen syömisongelmaan perehtynyttä ravitsemusterapeuttia jonka puoleen aion myös kääntyä nyt kun on selvinnyt se ettei tällä kertaa aistiyliherkkyydessä ole kysymys aivan lyhyestä kohtauksesta.

Ruokaan liittyvä aistiyliherkkyys ei siis ole allergia. Se ei myöskään ole mikään sellainen ongelma mistä pääsisi yli tahdonvoimalla, tsemppaamalla tai puhumalla itselleen järkeä. Voin myös lyödä vetoa siitä etteivät monet syömishäiriöihin tai psykiatriaan perehtyneet ammattilaisetkaan ole kuulleetkaan tällaisesta ongelmasta. Kysymyksessä on aistitoiminnan -tällä kertaa sekä maku- että tuntoaistin- häiriö. Lähes kaikki ruuat maistuvat ja haisevat todella pahalle, ja lisäksi useimmat ruuat tuntuvat suussa hirveiltä. Esimerkiksi pehmeäkin leipä tuntuu siltä kuin oksahaketta haukkaisi -paitsi että oksahake sentään tuoksuu siedettävälle kun taas kaupan leipäosaston ohi kulkeminen saa naaman vihertämään välittömästi. Ongelman harvinaisuuden lisäksi suuntaani tulevia sympatiapisteitä vähentää se, että tämä yliherkkyys on yhtä yksilöllinen kuin ihmisten aistit yleensäkin. Ei ole olemassa listaa tietyistä ruoka-aineista joita aistiyliherkätkin voivat syödä ongelmitta tai tiettyjä ruokia joita kukaan yliherkkä ei voi syödä. Saan olla kiitollinen siitä että useimmat ruuat joita pystyn syömään ovat sentään enimmäkseen terveellisiä -teoriassa täysin toisenlainenkin tilanne on mahdollinen. Nyrpistellessäni herkuille naama kalpeana useimmat sentään aavistavat että minulla voi olla oikea ongelma, mutta varmasti jossakin on joku joka ei kerta kaikkiaan saa alas paljon muuta kuin kerroshampurilaisia ja vaniljapirtelöitä. Voin vain kuvitella, millainen lottovoittajan tuuri hänellä pitäisi olla jos hän haluaisi löytää jonkun joka ottaisi ongelman tosissaan ja jolta liikenisi ymmärrystä edes sen verran että hän säästyisi "hyihyi, epäterveellistä, etkö ollenkaan ajattele hyvinvointiasi"-saarnalta yrittäessään epätoivoisesti kertoa ongelmastaan. Minulla ja sillä tyypillä ei ole mitään olennaista eroa huolimatta siitä että oma ruokakorini täyttyy pitkälti heviosaston tuotteilla- ainoastaan pieni annos onnekkuutta sekä pieniä eroja lähtökohtaisessa makuaistissa.

 Olen huomannut tilanteeni myös vaihtelevan päivästä toiseen. Monena päivänä olen onnistunut jo syömään pieniä määrinä uusia ruokia, mutta välillä on tullut takapakkia. Olen tehnyt yksinkertaisesti niin että olen käynyt kaupassa ja ostanut niitä ruoka-aineita jotka eivät ole aiheuttaneet välitöntä yökötysreaktiota. Se on toiminut...enimmäkseen. Pari virhettäkin on toki sattunut, ja ne harmittavat myös. Ihminen joka tosissaan yrittää vähentää ruokahävikkiä ei lähde hyvällä mielellä kippaamaan biojätteeseen salaattinsa tonnikalaa sillä logiikalla että jos tekee niin ja odottaa kalanhajun hälvenemistä, lopun salaatin voi varmaan syödä. Sillä kertaa olin edellisenä päivänä pystynyt syömään vähän tonnikalaa eikä ajatus kaupassakaan kuvottanut, mutta kotimatkan aikana tilanne oli ehtinyt muuttua jo toiseksi, sillä tuloksella että tuijotin puolisen tuntia annostani nälän ja pahoinvoinnin kamppaillessa voitosta. Nälkä voitti lopulta, mutta pahoinvoinnille oli pakko tehdä iso myönnytys. Saan aivan rauhassa kannattaa koko sydämestäni vaikka syö mitä eteesi pannaan-dieettiä, siitä riippumatta minun on elettävä sen faktan kanssa että melkein mikä tahansa eteen ilmestyvä ruoka herättää voimakkaan ja välittömän kuvotusreaktion ja perääntymistarpeen. Jos saankin väkipakolla tungettua suuhuni jotakin sopimatonta, sylkäisen sen joko refleksinä pois tai nieleminen ei meinaa onnistua. Uskoisin, että normaalivointinen ihminen voi kokea jotakin samantapaista yrittämällä syödä tuoretta lehmänlantaa- elävillä sontakuoriaissattumilla. Aivoni- sekä  keho niiden myötä- ovat vahvasti ja selvien todisteiden kanssa päättäneet että todellisuudessa syömäkelpoisia asioita on olemassa vain muutama. Kaikki muu on syötäväksi kelpaamatonta, samantyyppisistä syistä kuin siitä miksi ihmisillä joiden jääkaappi on tyhjä ei ole tapana lähteä järsimään nälkäänsä olohuoneen mattoa tai pyytämään naapurin pikkulapsiperhettä toimittamaan käytetyt vaipat illallisaikaan hyötykäyttöä varten (ne ainakin saattaisivat periaatteessa sisältää muutaman ravinteen mitä keho pystyisi vielä hyödyntämään).

Salaatista puheen ollen, salaatti on ollut tähän mennessä jotakuinkin ainoa pääruokavaihtoehtoni. Raikkaiden, viileiden kasvisten sekaan kun voi ujuttaa pieninä määrinä myös sellaisia ruoka-aineita (esim. pastaa, yööörgh mitä mössöä) joita ei pystyisi mitenkään syömään erikseen. Tällä hetkellä isoihin ongelmiini kuuluu tietysti se että salaatti alkaa vähitellen tulla korvista ulos. Enhän pysty kompensoimaan kevyttä pääruokaa myöskään monipuolisilla lisukkeilla, aamiaisilla tai isoilla välipaloilla, muun muassa siitä syystä että vaihtoehdot niilläkin suunnilla ovat kehnot. Salaattiin tympääntymisestä ei ole kuitenkaan seurannut sitä että pystyisin laajentamaan dieettiäni, kovasta yrityksestä ja ankarasta miettimisestä huolimatta, vaan se että mieluummin olisin syömättä mitään. Mikä ei tietenkään vetele sekään, koska minun pitää yrittää saada päivässä edes lähimain lepokulutuksen vaatima kalorimäärä. Monena päivänä se on jäänyt yritykseksi, yleensä pääsen siihen suklaan voimalla (yksi tietty merkki ja laatu ovat nieltävissä).

Tässä onkin taas yksi hyvä syy sille miksi saatan kokea suurta halua lätkiä käsilaukulla päähän jokaista joka kysyy minulta ihastuneeseen sävyyn "oletko laihtunut?" Kyllä olen, yksipuolinen ravinto huonontaa ruokahalua jo itsessään, ja jos suurin osa kyseisestä ravinnosta on tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, niin kyllähän siinä alkaa paino pudota. Sellaisella tosi epäterveellisellä tavalla, siis. Kun ratkaisu ei selvästikään ole "no sitten vaan syön enemmän ja monipuolisemmin"-osastoa, se on sitten sellainen ravitsemusterapeutti joka ymmärtää tilanteen ilman pidempiä luentoja. Siihen asti puputetaan talon jänön kannustamana sitä salaattia ja toivotaan hartaasti että yliherkkyys hellittää ennen kuin olen ehtinyt kehittää elinikäisen salaattikammon.

posted under , | 2 Comments

Uutispommi peruttu: hyvettä kannattaa edelleen tavoitella...mutta ensin kannattaa selvittää mitä se on ja ei ole

"Ohhoh", ajattelin lukiessani aamulla Yleltä uutista jossa oli harvinaisen raflaava otsikko: "Kohtuullisuus ja hyveet ovat yhä suositumpia- eikä se ole pelkästään hyvä juttu!" "Mitämitämitä? Onko etiikassa saavutettu yön aikana vuosituhannen läpimurto ja onnistuttu heittämään Aristoteleesta alkanut traditio jorpakkoon? Onko keksitty äärimmäisen kohtuullisuuden pahe?" Vaan ei hätää. Jo seuraava lause paljasti että jutun kirjoittajalla olivat menneet etiikan perustavat käsitteet sekaisin. Harmi, että se tapahtui valtakunnanmediassa.

Käsitesekaannus hyveestä puhuttaessa ei ole mitenkään uutta. Päinvastoin, sama vanha mörkö tuntuu pomppaavan ulos arkustaan uskollisesti kuin Harry Potterin Naurretavus. Oikeiden filosofien ikuisuusurakkana on sitten tehdä taikansa ja saada pakenemaan se takaisin arkkuun ainakin hetkeksi jonka aikana ehtii hyvällä onnella selittämään, miten juttu oikeasti menikään. Se meni näin:

Kohtuullisuus on hyve, se kultainen keskitie kahden pahetta edustavan ääripään välissä -esimerkiksi ahneuden ja saituuden välissä, uhkarohkeuden ja pelkuruuden välissä ja niin edelleen. Tästä syystä esimerkiksi askeesi ei ole hyvettä nähnytkään: vaikka yhteiskunnassa jossa kuluttaminen on ylittänyt kaikki järjen rajat kohtuullisuus usein onkin lähempänä askeesia kuin hillittömyyttä (keskitie hyveessä ei siis aina ole matemaattinen keskiväli), ne ovat silti suunnilleen yhtä kaukana toisistaan kuin hyvinvoiva terveellisesti elävä ihminen on pingottavasta, ahdistuneesta ortorektikosta. Kohtuullisuudessa on tilaa nautiskelulle, rennosti ottamiselle, hauskanpidolle ja itsensä hemmottelulle. Niille on, tarkkaan ottaen, tilaa juuri sopivasti hyvän ja tasapainoisen elämän kokonaisuuden näkökulmasta katsottuna. Kohtuullinen ihminen ymmärtää paitsi sen milloin hän on nauttinut hyvästä riittävästi, myös sen milloin mielihalujen rajoittaminen riittää.

Yhdestä asiasta taidan olla kirjoittajan kanssa samaa mieltä: 2010-luku on minustakin ollut takakireä ja jotenkin ankea vuosikymmen. Tämä ei johdu siitä että se olisi erityisen hyveellinen- nyt muotiin ovat vain nousseet hillittömyyden paheiden rinnalle puritanismin paheet: kovasydämisyys, askeesi, ankaruus, tuomitsevuus -sekä niiden inhat kaverit tekopyhyys ja ulkokultaisuus. Kuten olen ehkä baziljoona kertaa täälläkin sanonut: hyveellisin ei ole hän joka arvostelee ankarimmin, tuomitsee kerkeimmin ja kieltäytyy tarmokkaimmin. Hyveen yhteys hyvään elämään ja elämiseen parhaana versiona itsestään on sen verran rikkumaton ettei oikein voida vakavalla naamalla väittää että nämä luonteenpiirteet huippuunsa jalostanut yksilö olisi se kuuluisa kaloskagathon, hyvän ihmisen ja inhimillisen kukoistuksen perikuva. Ei se tietenkään ole näiden piirteiden täysi vastakohtakaan, hillitön, huomisesta ja muista piittaamaton "ikuinen bilettäjä" joka yrittää elää jonkinlaista kesto-orgasmia. Eikös vain se inhimillinen hyvyys luuraakin jossakin näiden ääripäiden välillä, sellaisessa elämässä jossa itsearvostus ja huolenpito sekä vastuullisuus ovat pitkällä tähtäimellä ja suuressa mittakaavassa jotakuinkin tasapainossa. Kohtuullisuus on siis isossa perspektiivissä tylsä juttu josta ei revitä minkäänlaisia kohuotsikoita- ja se juuri tekee siitä niin houkuttelevan, sanoisinko peräti että seksikkään vaihtoehdon omassa elämässä toteutettavaksi. Katastrofielokuvat ja unelmahöttö viihdyttävät sopivasti annosteltuina, mutta hyvä arki ja kaunein luonne löytyvät pyrkimällä sitkeästi kohti keskiväliä.

Takakireässä hyvekäsityksessä on sitä paitsi muutama vakava valuvika. Ensinnäkin, se pohjimmiltaan nostaa paheen ja hillittömyyden kaiken ilon ja hauskuuden perimmäiseksi olemukseksi. Jos haluaa hauskaa pitää, on hellitettävä otetta hyveestä ja ryhdyttävä flirttailemaan vääryyden ja paheiden (eli sitkeiden ja vakavien luonteen kieroutumien) kanssa. Hyvyys on silloin kuin körttiläinen talonpoika kyntämässä harmaassa tihkusateessa loputonta peltoa Pohjanmaan lakeuksilla, pahiksilla taas on hyvät bileet ja kadehdittava seksielämä, mitä nyt välillä ollaan vähän krapulassa. Kun näin aletaan ajatella, ollaan jo todella pimeillä teillä. Miksi kukaan haluaisi olla hyvä muista kuin masokistisista, syyllisyydentuntoisista tai muuten vain negatiivisista syistä, kun kaikki elämän ilot on varattu pahiksille? Artikkelissa esiin nostettu kontrolliharha, eli kontrollin tunteen tavoitteleminen asketismin ja eettisten kulutusvalintojen varjolla, lasketaan tässä yhteydessä negatiiviseksi syyksi -onhan siinä kyse pyrkimyksestä välttää ja hallita pelkoa korostetun kontrollin kautta. Sellaista se on: hyvettä voi imitoida monenlaisista vaikuttimista käsin, mutta hyvettä voi toteuttaa vain siitä ymmärryksestä käsin että hyvä on itsessään arvokasta, jotakin minkä tulisi olla olemassa.

Toiseksi suurin ongelma on se että myös sinänsä viattomat aistinautinnot ja arjen sulostuttajat aletaan nähdä epäilyttävinä ellei peräti paheellisina. Aivan kuin inhimillinen kukoistus muistuttaisi enemmän elämää Daeshin "kalifaatissa" kuin rauhallista käyskentelyä paratiisissa jonka rajat laajenevat vähitellen. Ainakin minusta jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa paljon paremmalta.

Mistä päästäänkin siihen faktaan että (aisti)nautinnon ja paheen väliin ei voi vetää yhtäläisyymerkkejä, kuten ei myöskään nautintojen ja hyveen väliin. Itse olen tottunut pitämään peukalosääntönä sitä että nautinto ja tuska ovat hyveen suhteen satunnaisia (ja Aristoteleenkin mukaan riippuvaisia mm. siitä kuinka pitkälle henkilö on hyveen tiellä edennyt). Toisinaan hyveellisesti toimiminen on vaikeaa ja vastenmielistä mutta silti viisasta- toisinaan taas viisain vaihtoehto on selkeästi myös hauska ja helppo. Filosofisella etiikalla onkin vähän tekemistä moralistien mielellään kyyläämien ruumiin nautintojen kanssa. Herkut eivät ole sen hyveellisempiä tai paheellisempia kuin pahanmakuiset ruuat, samoin hyveen ja kohtuuden rajoihin mahtuu paljon suurempi kirjo (ja määrä) seksiä kuin puritaanit osaavat kuvitellakaan. Hyve osaa myös tarpeen tullen joustaa ja sopeutua vaihteleviin olosuhteisiin. Hyveellinen ihminen joka unohtaa myös lempeyden, ystävällisyyden, avarakatseisuuden, kärsivällisyyden ja hyvän arvostelukyvyn olevan hyveitä ovat hyveitä, on todellakin vaarassa muuttua kovasydämiseksi ja muutenkin ikäväksi ja rasittavaksi tapaukseksi. Vastaavasti se joka ymmärtää kovasydämisyyden, suvaitsemattomuuden, nuivan pikkusieluisuuden, kärsimättömyyden, jääräpäisyyden ynnä muiden vastaavien ominaisuuksien olevan paheita, voi todennäköisesti paljon paremmin kuin moralistit ja pingottajat.

Siitä huomiosta päästäänkin tämän päivän viimeiseen peukalosääntöön: aito hyve on perimmäiseltä olemukseltaan kauneutta ja elämän valoa. Vaikka se aluksi saattaa vaikuttaa pelottavalta, se joka uskaltaa alkaa sitä lähestymään ja sen kanssa flirttailemaan, huomaa kyllä että siihen on hämmentävän helppo rakastua. Paheesta taas jää aina jossain vaiheessa suuhun jotenkin paha maku ja mieleen paha olo.

posted under , , | 0 Comments

Kaikesta kuitenkin selviää

Tässä on viime aikoina tullut mietittyä paljon sitä miten jotkut ihmiset tuntuvat olevan universumin ryönämagneetteja. Välillä vastaan tulee sellaista porukkaa, sekä mediassa että livenäkin, joiden tarinaa kuunnellessa ensimmäinen ajatus on "Miten ne selviytyvät? En minä kyllä ikinä!" 

Mutta nepä ovat selviytyneet sittenkin. Samalla kun ihmettelen sitä miten kamaliin tilanteisiin sitä ihmiset voivatkaan joutua, nousee myös ihmetys siitä mistä kaikesta aivan tavalliset vastaantulijat kuitenkin todistetusti selviytyvät. Enemmän tai vähemmän selkäänsä saaneina, kyllä, mutta selviytyvät sittenkin. Sen verran yleistä tämä arkinen sankaruus, sitkeys ja elämänhalu on, että olen alkanut miettimään että näitä arjen sankareita tulee taatusti vastaan ihan joka päivä. Heitä vain ei tunnista päälle päin mistään, puhumattakaan siitä että heidän elämänsä haasteiden määrää ja laatua voisi mitenkään arvata. Jotkut ehkä näyttävät pahasti siipeensä saaneilta, mutta useimmat ovat liikkeellä show must go on-asenteella. Useimmat elämän kriiseistä ja onnettomuuksistakin on pakko kohdata ja selvittää tavallisen arjen keskellä ja ohessa. Show must go on, eikä kyydistä passaa tippua (ainakaan tässä entisessä hyvinvointivaltiossa).

Uutiskuvien virta näytölläni on joillekin todellista elämää joka jatkuu vielä kauan sen jälkeen kun kamerat ovat kääntyneet toisaalle. Eivätkä useimmat pienet maailmanloput tietenkään koskaan päädy uutisiin. Useimmiten niistä selviydytään suurempaa huomiota herättämättä. Kärsimys ei jalosta, eikä myöskään hannuhanhen elämä. Hyve voi kasvaa ja kehittyä tai kuihtua missä tahansa olosuhteissa. Jotkut taipuvat ja uupuvat taakkojensa alle, toiset löytävät katastrofin iskiessä oman valonsa tai pimeät puolensa. Paljon on niitäkin jotka voittavat komeasti suuria haasteita mutta kompastelevat ulkopuolisten silmissä pieniltä näyttäviin ongelmiin. Se miltä vastoinkäyminen ulos päin näyttää tai se miten useimmat ihmiset vastaavat tilanteet kokevat voi kertoa ehkä todennäköisyyksiä, mutta ei koskaan varmaa totuutta itsestä.

Mitä sitten tästä kaoottisesta maailmasta on ylipäätään mahdollista tietää? No ensinnäkin sen, että kaikesta ja aivan mistä tahansa selviää parhaalla mahdollisella tavalla kun pitäytyy tiukasti vain hyvässä. Hyvän tie kun on jo määritelmällisesti myös viisauden tie. Kun näin on, senkin voi tietää että paras mahdollinen tapa varautua tuleviin vastoinkäymisiin on siis treenata hyvettä. Ei urheilusankareita, ammattitason taiteilijoita tai muitakaan hämmästyttävien saavutusten tekijöitä pystymetsästä revitä.

Sitä en tiedä, miksi näin yksinkertaisia ohjeita annetaan tai toteutetaan niin harvoin, sen paremmin teoriassa kuin käytännössäkään.

posted under , | 0 Comments

Kuinka täydellinen tulee eetikonkin olla?

Helsingin Sanomien urapalstalla lukijat avautuivat tänään siitä miten työ rajoittaa heidän vapaa-aikaansa. Moni sellainenkin ihminen jonka työhön ei automaattisesti kuulu vapaa-aikaankin lonkeronsa ulottavia käyttäytymisvelvoitteita (kuten tuomareille) on mennyt ihan oma-aloitteisesti kasaamaan itselleen velvoitteita joista moni onnistuu sekä olemaan aidon eettisyyden näkökulmasta höpöä että rajoittamaan omaa olemista ja elämistä koska muuten oman uskottavuuden koetaan kärsivän. Esimerkiksi baletinopettaja ei kehtaa käydä pikaruokaravintolassa vaikka voisi kuvitella että kaikista maailman ihmisistä nimenomaan työkseen ei-kilpailullisesti liikkuvien kunto kestäisi satunnaisen hampurilaisaterian. Syöpätutkija kokee, että hänen on oltava "hoikka ja terveellistä elämää viettävän näköinen", mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan. Meikäläisenkin elämäntapoja on viime vuosina syynätty ahkerasti ja todettu ne sen verran terveellisiksi ettei naputusta ole ammattilaisilta siitä aiheesta kuulunut huolimatta siitä että ylipainoa on melko lailla- totuus tämänhetkisistä elämäntavoistani näkyy siis parhaiten verikokeissa, päihdeseuloissa ja sen sellaisissa. Psykiatrinen sairaanhoitaja kokee että hänellä olisi meitä kuolevaisia korkeampi kynnys hakea apua omiin mielenterveyden ongelmiin, vaikka noin järjellä ajateltuna asian luulisi olevan päinvastoin. Miten pätevä on mielenterveyden ammattilainen joka ei tiedä että ongelmat hoituvat sitä nopeammin ja helpommin mitä aikaisemmin oireisiinsa hakee apua? Tässä kohdassa kiitän kaikkia kolmea Luojaa siitä että itse kohtaamani psykiatriset sairaanhoitajat ovat vakuuttaneet minut ulosannillaan siitä että logiikan alkeet (ja yleensä paljon enemmänkin) ovat hallussa.

Ei voi muuta sanoa kuin "amatöörit asialla...taas..." ja sitten "nyt vähän valoja sinne vintille, pliis!"

Jos papeilla, opettajilla ja terveydenhoitajilla on "tietyt paineet" käyttäytyä vapaa-ajalla korostetun nuhteettomasti, niin mitenköhän mahtaa olla sellaisten etiikkaan suuntautuneiden filosofien laita jotka toimivat vapaaehtoisesti maallikkotuomareina? Pitääkö minun kiikuttaa rakkaat Pacific Rim-leffani yön pimeydessä roskikseen koska ne ovat "klassista taidetta" vasta kenties sadan vuoden päästä? Saanko pitää meikkikokoelmani vaikka sen minimalistiset päivät päättyivät siinä vaiheessa kun muutama vuosi sitten totesin että jos vaivautuu ulos mennessään peittämään silmänalusensa voi saman tien pitää vähän hauskaakin? Saanko ylipäätään pitää hauskaa vai olisiko minun syytä viettää iso osa vapaa-ajasta khiton päällä imitoiden Rodinin Le penseur-patsasta?

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikkien kannalta on kuitenkin parempi jos etiikkaan suuntautuneiden filosofi-maallikkotuomareiden otteisiin ei kuulu normien päähän paukuttaminen Suomen Laki 1:n painetulla versiolla (jos yhtään välittää omasta mielenterveydestään, ja siitä muuten kannattaa välittää paljonkin), vaan parempi on sisällyttää saarnoihin myös taajaan muistutuksia siitä miten tärkeää on osata olla sekä itselle että toisille myös lempeä, joustava, armollinen, inhimillinen ja toisinaan jopa kevytmielinen (oletteko koskaan kuulleet terroristista joka olisi tehnyt tekosensa hilpeämmän yhteiskunnan puolesta? Niinpä.) Ehkä joukkoon pitää lisätä myös omaan suoritukseen keskittymisen hyve, esimerkiksi sillä perusteella että siinä vaiheessa ei sivilisaatiolla kovin hyvin mene jos se nostaa korkeimmaksi moraaliseksi ihanteekseen klassisen kerrostalokyttääjän.

Jos toisista lähtee etsimään vikoja tai epäuskottavuutta, niitä löytyy aina. Jopa länsimaisen sivilisaation viisaimmiksi korotetuista ihmisistä on säilynyt jopa tuhansien vuosien takaa kasa pikkutietoja jotka syövät heidän uskottavuuttaan- jos sellaisen asenteen valitsee ottaa. Tekopyhiä kulissinkantajia on liikenteessä sitäkin enemmän, eikä tarkkanäköisyyspisteitä tipu sille joka on niin hölmö ettei erota tarmokasta teeskentelyä aidosta hyveestä. Luulisin että tätä Aristoteles tarkoitti ajatellessaan että kaikkein hyveellisimmille ihmisille hyveellisyys on vaivatonta ja helppoa. Se tulee selkärangasta kuin oikea suoritustekniikka urheilijalle. Taustalla on kovaakin treeniä, mutta esimerkiksi yllättävässä tilanteessa ero hyveen sisäistäneen ihmisen ja teeskentelijän välillä näkyy kauas ja komeana. Toiminnan varmuus, nopeus ja tietty rentous erottavat hyveen mestarit niistä joille hyve on viikonlopun harrastus jos edes sitäkään.

Minusta uskottavuuden tarmokkaaseen kaiveluun suuntautunut asenne tosin on vain tekosyy olla kuuntelematta hyviä neuvoja ja olla ottamatta opikseen kun ojennetaan. Ad hominem tu quoque kuuluu virheargumenttien joukossa epämääräiseen ja tilannesidonnaiseen osastoon. Tarkoitan tällä, että esimerkiksi väärä yleistys on aina väärä yleistys: saan irtopisteen tarkkanäköisyydestä aina kun sellaisen jostakin löydän. Ad hominem tu quoque ei ole tällainen argumentti. Se pitää tutkia ennen kuin voidaan päätellä, onko siinä perää. Ja jos ei ole, silloin kyseessä onkin selvä argumentaatiovirhe sille joka on ad hominem tu quoque-korttinsa pelannut. 

Se rakentava tapa suhtautua on ymmärtää, että oikeudenmukaisesti tuomitseminen on taitolaji siinä missä some muistuttaa päivästä riippuen inkvisitiota tai kansalaissodan aikaista kenttäoikeutta. Sitäkin voi miettiä, onko hyvän tiellä edistyneempi se joka etsii muista virheitä ja pitää itseään kovinkin erinomaisena vaiko se joka pystyy löytämään harvinaiset viisauden timantit ulkokultaisuuden strassikasasta?

posted under , | 0 Comments

Ilmastoraportin tunnelmissa: 10 + 1 arjen positiivista ilmastotekoa

Ilmastopaneelin raportin parasta antia on se, että siinä kerrotaan selvästi, mitä pitää tehdä, kenen pitää tehdä (kaikkien, myös suomalaisten, myös ilmastoänkyröiden, myös niiden jotka ovat jo tähän mennessä ehtineet korjata elämäntapojaan), ja kuinka paljon on aikaa saada isot muutokset maaliin: 11 vuotta. Se ei ole paljon, mutta se ei ole myöskään mahdoton aikataulu, edellyttäen että rohkea, päättäväinen toiminta aloitetaan nyt. 


Julkisuudessa huomio on -luonnollisesti, kulutusyhteiskunnassahan tässä eletään- keskittynyt arjen kulutuksen muutoksiin. Arjessa tämä tarkoittaa sekä kuluttamisen vähentämistä että järkevöittämistä (tällä tarkoitan sen tapaisia toimenpiteitä kuin kierrättämistä ja ruokahävikin vähentämistä) Koitan paikata omalta osaltani tiedotuskatvetta nostamalla esiin sitä että rajoitteita voi jossain määrin kompensoida myös tekemällä positiivisia tekoja. Toisin sanoen, saavuttaaksemme tavoitteet meidän ei tarvitse kiristää vyötä ihan viimeiseen reikään jos vanhojen huonojen tapojen karsimisen lisäksi ryhdymme tekemään hyviä asioita.

Listasin näin pikaisesti muutamia arkisia positiivisia tekoja

1. Huolehdi lähiluonnosta
Poimi roskia, osallistu linnunpönttötalkoisiin, pidä perhosbaaria. Jos sinulla ei ole lähellä luontoa missä toimia, voit vaikka liittyä luonnonsuojelujärjestöön. Lähde -kaikissa tämän listan kohdissa- siitä että vaikket voisi toteuttaa kirjaimellisesti ja suoraviivaisesti jotakin tavoitetta, voit nohevana ihmisenä keksiä aina jonkin sopivan tavan osallistua.
Teot lähiluonnon hyväksi ovat pieniä (paitsi niiden eläin- ja kasviyksilöiden osalta joiden hyväksi ne suoraan koituvat, niillä on usein pelissä koko elämä). Nyt ei kuitenkaan harjoitella maailmanpelastamista vaan kasvatetaan itselle hyvää asennetta, kun sitä ei meille kaikille vielä koulussa eikä kotonakaan opetettu. Treenataan välittämistä, havainnoimista, arkisten mahdollisuuksien tunnistamista, kehitetään omaa ympäristösuhdetta ja ymmärrystä siitä että suuri osa lähiluonnon eliöiden kohtaamista haasteista ja uhista on ainakin epäsuorasti seurausta ihmisen toiminnasta.

2. Kasvata kasveja
 Mielellään sellaisia joista saat maukasta syötävää. Myös puiden istuttaminen on hyvä idea, suosien hedelmäpuita ja/tai alueella jo ennestään kasvavia lajeja. Jos asut kaupungissa, ota selvää kaupunkiviljelystä. Jos omistat metsää, suojele sitä. Voit myös osallistua lahjoittajana puunistutusprojekteihin. Sellaiset ratkovat koko liutaa ongelmia kerralla: ilmastonmuutoksen torjumisen lisäksi istutukset vähentävät eroosiota, parantavat alueen ruokaturvaa ja ennallistavat alueita joilta metsät on hakattu.

3. Mieti, miten työssäsi ja työpaikallasi voitaisiin toimia ekologisemmin Millaisia vihreitä valintoja ja aloitteita voit tehdä työroolistasi käsin? Esimerkiksi: on hieno juttu että tasavallan presidenttikin on herännyt tekemään parempia kulutusvalintoja, mutta toivon hänen miettivän, onko hän tehnyt kaiken voitanvansa ilmastonmuutoksen torjumiseen tasavallan presidentin ominaisuudessa. Osallistuminen tärkeisiin kokouksiin ja sitoumusten allekirjoittaminen ovat kivoja juttuja, mutta kuten me kaikki kokousjyrät tiedämme, "kokoukseen osallistumisen" määritelmä sisältää hyvin erilaisia puuhia. Toiset käyttävät jokikisen vastaantulevan tilaisuuden tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta puhumiseen ja ovat aloitteellisia, toiset peesaavat jos joku muu esittää hyviä ideoita, kolmannet torkkuvat ja neljännet tekevät kaikkensa edistyksen torppaamiseksi. Toivon, että presidenttimme kuuluu aloitteellisiin mielipidevaikuttajiin ja pitää määrätietoisesti ja aloitteellisesti ilmaston puolta myös silloin kun viestin vastaanottajina on sympaattisten kansalaisten sijasta jääräpäisiä taloususkontoon hurahtaneita kansainvälisiä päättäjiä.

4. Rauhoitu Hektinen elämä on kuluttavaa myös ympäristölle ja vastaavasti: turhasta touhotuksesta karsiminen on miellyttävä tapa "leikata" päästöjä (esim. liikenne, vaatteet, teollinen ruoka). Huonot uutiset: jos vähän hellität, et ehdi kokea kaikkea etkä tehdä kaikkea. Hyvät uutiset: et ehdi kaikkea vaikka kiirehtisit kuin pikkuapina. Opettele laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, aikatauluttamaan realistisemmin, jakamaan vastuita. Kun laitat asioita tärkeysjärjestykseen, katso että "riittävä lepo ja palautuminen" sijoittuvat top kolmoseen. Uupuneet koheltajat eivät ole ihmisistä aikaansaavimpia. Levänneenä toimit tehokkaammin ja valitset viisaammin. Jos et voi hidastaa koska olet korvaamaton kun olethan sentään pomo/äiti/yrittäjä/töissä käyvä opiskelija/yksinhuoltaja/näitä kaikkia, jaa vastuita ja tehtäviä muille. Jos sinulla ei ole ketään kenelle jakaa, etsi. 

5. Vähennä mainosaltistustasi Älä kuuntele musiikkia kaupalliselta radiokanavalta, harkitse ennen kuin tartut lehteen jonka sisällöstä merkittävä osa on mainoksia, tuote-esittelyjä tai sponsoroitua sisältöä. Jotkut palvelut ovat mainosvapaita pientä lisämaksua vastaan. Mieti silloin, kuinka paljon köyhdyt jos vastaanottamasi mainos tekee tehtävänsä ja saa sinut ostamaan sellaista mitä et tarvinnut ennen mainoksen näkemistä. Osaat kyllä itse keksiä, mitä todella tarvitset.

6. Lue lisää ja tee omia luontohavaintoja
 Mitä enemmän tiedät, sitä viisaammin pystyt valitsemaan. Mitä läheisempi suhde sinulla on luontoon, sitä helpompi sinun on sitä arvostaa. Pää pensaaseen- strategiasta puhutaan huvittuneeseen sävyyn jäniseläimiin viitatessa, joten mieti nyt hyvä ihminen, haluatko että vertaus on osuva kuvaus siitä miten sinä toimit?

7. Mieti ja korjaa tarpeen mukaan omaa rooliasi kulutuspaineiden luomisessa
Keskusteletko kavereiden seurassa hankinnoista tai tuoteuutuuksista? Arvosteletko ihmisiä ulkoisten seikkojen perusteella? Kuinka paljon omiin kulutuspäätöksiisi vaikuttaa se mitä 
arvelet muiden ihmisten sinusta ajattelevan jos valitset näin tai noin? Mainoksia voi syyttää monesta pahasta, mutta mainokset eivät pistä ketään kohtelemaan toista ihmistä vähän huonommin koska hänet arvioi "köyhäksi", ne eivät lue kerskakulutusta ihannoivia blogeja ja julkkisjuoruja, ne eivät tiedä, millainen auto tai käsilaukku sinun pitäisi hankkia jotta se olisi hienompi kuin työkaverilla.

8. Älä levitä epätoivoa, älä tuomitse heikompia, torppaa vastaantulevat änkyrät -levitä toivoa, rohkaise ja voimaannuta
Taistelussa ilmastonmuutosta vastaan jokainen on soturi. Ei ole olemassa ihmisistä koostuvaa vastapuolta. Eri mieltä olevat, Donald Trump mukaan lukien, eivät ole vihollisia. Hekin ovat omia sotureita (eli ihmiskunnan jäseniä), he ovat vain sellaisia sotureita joille syystä tai toisesta (joskus hyvästä) on epäselvää, mikä on taistelu ja missä rintama. Monet kokevat jo lähtökohtaisesti musertavana ajatuksen siitä että suuri vihollinen vyöryy itärajan yli. Käytä järkeä ja mieti, millainen oman elämäsi kersantti olet? Levitätkö joukkueeseesi tappiomielialaa tai tylytätkö pelokkaita käpykaartiin? Vai koitatko saada jokaisen uskomaan itseensä ja pystymään omaan parhaaseensa? Tämä onkin sellainen taistelu jossa jokainen on vaihtelevasti eri tilanteissa strategian mukaisia taistelutoimia suorittava sotamies, välillä joukkueen jäsen ja kulmakunnan kersantti, ja -tilaisuuden tullen- vähän isompikin komentaja. Jokainen, myös ne jotka luulevat olevansa jotain aivan muuta.

9. Käytä poliittista valtaasi
Vaikka olisit miten epäpoliittinen ihminen jota politiikka ei kiinnosta, joka ei osaa toimia siinä ja jonka mielestä systeemi on niin mätä että sitä vasten voisi protestoida vaikka äänestysmykkäkoululla, olet kuitenkin syntynyt kansalaiseksi demokraattiseen yhteiskuntaan jossa päätöksiä tekevät puolueista nousseet poliitikot. Ala käyttäytyä sen mukaisesti. Äänestä, jos et ole aiemmin tehnyt sitä. Jos et tiedä, ketä äänestäisit tai edes, mitä eroa puolueilla on, ota asiasta selvää. Aloita vaikka puolueiden verkkosivuista, kohdasta "puolueohjelma". 
Enemmän on tietysti vieläkin parempi. Liity puolueeseen, vaikka vain jäsenmaksun maksajan rooliin. Ala aktiiviksi- ole se ehdokas jollaisen haluaisit ehdokkaana nähdä, pyri luottamustoimiin, osallistu keskusteluun. Kiinnostu. Koska pahat kiinnostuvat ja osallistuvat aina, ja huonosti käymmiseen riittää se että hyvät ja viisaat ovat hiljaa ja ajattelevat ettei politiikka kuulu meille. Niin kauan kuin sinulla on äänioikeus jota pystyt käyttämään, politiikka kuuluu sinulle. Lakkaa unelmoimasta elämästä diktatuurissa jossa Rakas Johtaja ja Puolue päättävät kaiken puolestasi ja sinulla menee sitä paremmin mitä hiljaisempana pysyttelet.

10. Käytä ehkäisyä, älä hanki lapsia vain "saahan niitä tulla jos on tullakseen" tai "jospa lapsi tekisi meistä perheen"-asenteella vaan vain jos todella haluat tulla vanhemmaksi
Harkitse vakavasti, voisiko hyvä elämä lapsivapaana sopia sinulle. Lapsivapaus on nimittäin peruuttamaton hyvä jota ei saa takaisin sitten kun se on kerran mennyt, ei vaikka lykkäisi lapset toiselle vanhemmalle tai kodin ulkopuoliseen sijoitukseen.
Vaikka vanhemmuus olisi juuri sinun juttusi, voit toimia väestönkasvun (ja lastensuojelun tarpeen) hillitsemiseksi monin tavoin: voit suhtautua lapsivapauteen tasa-arvoisena valintana, voit kannattaa laajoja julkisesti rahoitettuja hyvinvointipalveluita (ettei lapsia tarvitse tehdä vanhuuden turvaksi), voit ajaa sterilisaatiolkriteereiden höllentämistä. Kyllä, sterilisaatiota voi joutua katumaan, mutta lastensuojelutilastoista päätellen vielä useampi katuu vanhemmaksi ryhtymistä (puhumattakaan niistä sankareista jotka ovat liian välinpitämättömiä tunteakseen mitään vaikka kaikki menee päin seiniä). Jokainen joutuu elämään valintojensa kanssa...mutta siitä voimme olla aika varmoja että 8 miljardin ihmisen planeetalla myös ystävyydestä ja vertaistuesta kiinnostuneista ei ole pulaa. 

+1 Opettele uusia taitoja
Liikakulutus on seurausta kiireen ohella myös vääränlaisesta mukavuudenhalusta joka tekee meistä niin avuttomia että ratkaisumme liian moniin arjen tarpeisiin on lähteä ostoksille. Itse tekeminen vähentää tavaroiden tuotantoon liittyviä päästöjä, lisäksi se saa harkitsemaan, onko vaivannäköä vaativalle tavaralle todellista tarvetta. Toisaalta, myös säästäminen ja uusien ympäristöystävällisten teknologioiden hyödyntäminen ovat taitolajeja. Pyri pois siitä että olisit työajan raataja ja vapaa-ajalla hillitön kuluttaja. Tämä on äärimmäisyyksien elämäntapa, tasapainoa on se että elämän velvollisuudet eivät ole liian kuluttavia (ks. kohta 4) ja se että vapaa-ajalla nauttii etupäässä rakentavista huveista. Mikä tärkeintä: osaaminen voimaannuttaa, ja se osaa joka vaivautuu opettelemaan uusia taitoja.


Ekologinen elämä ja syömishäiriöt

Kuluneella viikolla tuli vastaan uutinen jossa kerrottiin että syömishäiriöiden jo ennestäänkin kirjavaan ja aivan liian suureen joukkoon on liittynyt viime aikoina ekoversio. Omasta kokemuksesta väittäisin, että ihmisiä jotka rajoittavat ruokavaliotaan äärimmäisyyksiin asti eettisyyden ja ekologian nimissä on ollut niin kauan kuin ruuasta on puhuttu eettisestä näkökulmasta, joten on selvä että sitä myötä kun kiinnostus elämäntavan korjaamiseen eettisemmäksi on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös niiden joukko joilla homma menee överiksi. Överillä tarkoitan sitä että positiivinen oman parhaansa tekeminen ja voimavarojensa kasvattaminen niin että jaksaisi jatkossa vähän enemmän on kääntynyt päälaelleen. Ahdistuksen, maailmanlopunpelon ja itseinhon motivoima huoli ympäristöstä johtaa tekoihin jotka eivät ole hyväksi ihmiselle itselleen- eivätkä tarkemmin ajateltuna ympäristöllekään. 

Kilpailuhenkinen suorittamisen kulttuuri ei varsinaisesti auta asiaa. Jos, eli kun, kestävä elämäntapa on itsessään hyvä asia, mistä tulee tämä kaikki kilpailu, tuomitseminen, huomion hakeminen ja nokittelu sen ympärillä? 
Syytän ilmiöstä myös äärimmäisyyksiä rakastavaa mediaa josta olen itsekin saanut lukea vuosien varrella ihailevaan sävyyn kirjoitettuja tekstejä ihmisistä jotka syövät eettisyyden nimissä äärimmäisillä tavoilla. Kohtuus ja hidas kiiruhtaminen eivät ole uutisoinnin arvoisia toisin kuin äärimmäiset elämäntapamuutokset ja -valinnat. Kuitenkin tarvitsisimme jännittäviä friikkejä ja jeesuksia enemmän samaistuttavia esikuvia ja arjen inspiraatiolähteitä.

Toivottavasti sanon tämän nyt kyllin selvästi: kituuttaminen. ei. ole. eettistä, ihanteellista tai edusta mitään muutakaan hyvää. Ihmisen eettistä erinomaisuutta ei mitata ruokalautasen sisällöllä sen enempää kuin millään muullakaan yksittäisellä asialla. Toisin sanoen: sillä kyllä on väliä, mutta niin on monella muullakin valinnalla...ja hyvin paljon väliä on myös sillä että teot eivät ole koskaan irrallisia vaan se mitä hyötyä tai haittaa niistä pidemmän päälle ja suuressa mittakaavassa on, riippuu ratkaisevasti siitä mitkä ovat motiivit. Jos ruokavalio aiheuttaa terveyshaittoja, pahaa oloa tai pakonomaisia ajatuksia ja tekoja, on aika hakea apua. Jos ruokavalio on hyvin rajattu etkä voi missään tilanteessa joustaa siitä, on aika hakea apua. Jos koet suurta tarvetta tuomita ihmisiä jotka syövät mielestäsi väärin ja lempipuheenaiheesi ovat ruokaan liittyvät väärintekemiset, on aika hakea apua. 

Ekologisuuteen piiloutuva syömishäiriö on aivan yhtä katala kuin ortoreksiakin. On totta että monen ruokailutottumuksissa on korjaamisen varaa. On totta että terveellisesti tai eettisesti tiedostavasti syöminen on lähtökohtaisesti hyvä asia. On yleisesti ottaen niin että mitä terveellisemmin ihminen syö, sitä paremmin hän myös voi- paitsi jos sairastuu ortoreksiaan. On yleisesti ottaen myös niin että mitä ekologisemmin ihminen syö, sitä paremmin planeetta voi -paitsi siinä tapauksessa että liika ekologisuus uuvuttaa, sairastuttaa, ja saa käyttäytymään niin rasittavasti että se herättää vastareaktioita.

Lisäksi ihminen on osa planeettaa ja velvollisuuksien ohella ihmisellä on myös oikeus tyydyttää lajityypilliset tarpeensa. Eli lähtökohtaisesti, vaikka esimerkiksi veganismissa on paljon hyviä puolia, se ei ole ihanne jota aivan jokaisen tulisi tavoitella ja jota vastaan ihmisten eettistä kuntoisuutta tulisi mitata. Ihmiselle lajityypillinen ruokavalio on sekaruokavalio (joka tosin sisältää lihaa huomattavasti vähemmän kuin keskivertolänsimaalainen on tottunut syömään), ja on absurdia ajatella että biologisen perustansa hylkääminen olisi perustava moraalinen velvollisuus. Ihmiselläkin on oikeus voida hyvin. Etiikka puolestaan on tiedettä hyvästä elämästä. Ei kielletyistä asioista, ei (itse)kurista, vaan hyvästä elämästä sekä keinoista joilla voi elää hyvin ja tasapainossa. Ihminen jonka ruokaan liittyvät ajatukset ovat negatiivisia, voimakkaan arvolatautuneita ja pakonomaisia, ei ole ihminen jota voisi parhaalla tahdollakaan kuvailla hyvinvoivaksi. 

Toiseksi, valitettavasti on niin ettei maailma pelastu sillä että jätän syntiset ruoka-aineet kauppaan. Kieltäymyksen tie on siitä paskamainen, että mikään ei koskaan riitä pahoinvoivalle perfektionistille vaan maalitolpat siirtyvät sitä mukaa kun niitä saavutetaan. Jos luovut lihasta, et vielä ole kuitenkaan vegaani. Jos olet vegaani, ruokavaliosi saattaa sisältää arveluttavissa oloissa tuotettua soijaa ja sitä paitsi eläviä, kärsimykseen kykeneviä kasveja on kiskottu juuriltaan ravintosi takia (kyllä, osaan perustella loogisesti ettei kasvien kärsimysten arvottaminen mitättömäksi ole rationaalinen kanta). Jos ryhdyt fruitariaaniksi joka syö vain hedelmiä ja siemeniä eikä tapa kokonaisia kasveja, voi aina tuntea syyllisyyttä jos ei itse poimi marjojaan ja syö lentoteitse kauppaan ties mistä kehitysmaista tuotuja hedelmiä... Jokaisen meistä on todettava jossain vaiheessa että oma ruokavalio on riittävän hyvä nyt eikä vasta seuraavan luopumisen myötä, tai sairastuttava syömishäiriöön. 

Paraskin ruokavalio on vain yksi osa elämän kokonaisuutta. Ihminen ei elä tyhjästä joten kulutuksen vähentäminen ei ole ratkaisu ympäristökatastrofiin. Parhaimmillaan se on osaratkaisu ja tasapainoista elämää tukeva valinta, sillä nykyinen kulutushulluus ei ole synonyymi onnelle ja hyvinvoinnille. Itse pidän hyvänä ja kohtuullisena ruokavalio-ohjeena ravitsemussuosituksia. Ne perustuvat lajityypillisiin ravitsemuksellisiin tarpeisiin ja niitä laadittaessa on huomioitu myös psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi- kuten se että juhlat ja karkkipäivät ovat osa normaalia hyvää elämää. Toisin sanoen, esimerkiksi lihan kulutuksen pudottaminen terveyssuositusten mukaiselle tasolle on teko jonka voi ajatella olevan moraalinen velvollisuus sekä itseä että ympäristöä kohtaan (ja tilastojen valossa se on keskivertokansalaiselle jo totinen haaste), mutta veganismi ei ole. Veganismi voi olla kiitettävää, ja jollekulle oikein hyvä elämäntapa. Mutta eettiseltä kannalta katsottuna on ok pysähtyä paljon aikaisemmin ja todeta että nyt tilanne on riittävän hyvä ruokavalioasioissa ja seuraavaksi ryhdyn kohentamaan jotakin muuta elämän aluetta. 

Myöskään kohtuuttomuus ei ole koskaan eettisesti kiitettävää tai tavoiteltavaa. Kohtuutonta on, esimerkiksi, ruuhkavuosia elävän kaupunkilaisvegaanin ajatella että vain itse poimitut marjat kelpaavat eettisen ihmisen ravinnoksi koska meillä on tullut esiin ulkomaisia marjanpoimijoita riistäneitä firmoja. Maailma on siinä määrin mätä että täydellisen eettisyyden tavoitteesta on paras luopua ja miettiä sen sijaan, mikä on riittävän hyvä tänään. Kun voimavarat tai elämäntilanne muuttuvat, asiaan voi kyllä palata uudestaan.

Kohtuuttoman ankarassa suhtautumisessa ruokaan, kuten muissakin kohtuuttomuuden lajeissa, on myös se perustavanlaatuinen ongelma että useimmat jotka vaativat itseltään kohtuuttomia, uupuvat jossain vaiheessa. Maailma on täynnä entisiä nuoria idealisteja jotka nykyään eivät jaksa välittää oikein mistään koska uupuivat ja kyynistyivät, tai luovuttivat siksi etteivät parhaiden vaihtoehtojen valitseminen onnistunutkaan elämäntilanteen muuttuessa. Ilman lempeyttä on vaikea nähdä eroa tarpeellisen joustavuuden ja kokonaan luovuttamisen välillä. Onko parempi elää omat marjansa poimivana fennovegaanina kolme vuotta kunnes uupuu siihen vaiko elää kohtuullisen eettisesti syövänä, parvekkeella tomaatteja kasvattelevana ja myönteistä kuvaa kohtuullisuudesta levittävänä ihmisenä 40 vuotta? Niinpä. Tästä päästään myös siihen että aivan riippumatta siitä miten hyväksi ja pyhäksi kohtuuton ihminen itsensä tuntee, ulkopuolisten silmissä kohtuuttomuus näyttää vastenmieliseltä ja kurjalta. Se on siis tosi huonoa mainosta eettisemmille valinnoille. Tuhat askeettia ei pelasta maailmaa (etenkään jos heidän nyrpeästi narisevat kuihtuneet olemuksensa karkottavat 100 000 ihmistä miettimästä varovasti ekologisia kysymyksiä), mutta jos viisi miljoonaa keskivertokehnoa suomalaista pudottaisi lihankulutuksensa terveyssuositusten mukaiselle tasolle, alkaisi tapahtua. 

Harkitsevan kuluttamisen lisäksi hyvään elämään kuuluu myös positiivisten tekojen tekeminen. Esimerkiksi ruuan kasvattaminen itse, sienestäminen, ruokahävikin vähentäminen, lähellä tuotetun ruuan suosiminen, ja hyvien kasvisruokareseptien jakaminen somessa ovat tällaisia positiivisia ruokatekoja. Positiiviset teot kompensoivat kaavamaisen täydellisyyden puutetta mutta vielä tärkeämpää on että monet niistä ovat tekoja jotka pakottavat nostamaan katseen omasta navasta. Positiiviset teot tukevat muiden eettisesti hyviä pyrkimyksiä (toisin kuin tuomitseva nariseminen) ja pitävät mielessä ison mittakaavan. Paras tilanne ei siis ole se missä kieltäydymme tarmokkaimmin vaan se missä harkitut valinnat, positiiviset teot ja hyvinvointi ovat sellaisessa tasapainossa jossa jaksaa elää lopun ikäänsä ja josta käsin pystyy sopeutumaan myös uusiin elämäntilanteisiin muutenkin kuin luovuttamalla. Tämän tasapainon ainoa ongelma tietysti on, ettei siitä saa kätevästi mitään ismiä tai kuuden pointin listaa. Se on jokaisella oman näköinen. Sitä ei voi mitata ulkoa päin arvostelemalla tai mittaamalla ihanteiden toteutumisen astetta vaan se näkyy hyvinvoinnissa ja tasapainossa, sekä sisä- että ulkomaailmassa.

posted under , , , | 0 Comments

Missä menee raja?

Kultapossukerhon maailmankuva on aika jännä. Siinä kaikki kilpailevat, parhaat menestyvät, monet pärjäävät, mutta sitä tarina ei kerro mitä häviäjille käy. Se on omituista sillä koko kilpailun idea edellyttää välttämättä sitä että jotkut häviävät. Jäävät jumbosijoille, vaikka olisivat miten hyviä ja ahkeria kuten moni tänäkin vuonna yliopistosta rannalle jäänyt hakija hyvin tietää. Joillakuilla on elämässä epäonnea oikein roppakaupalla ja vastoinkäymisten kasaantuminen on tilastoista todettavissa oleva fakta. Köyhyys, sairastavuus ja syrjäytyminen kasautuvat. Kuten Maria Pettersson taannoin kirjoitti erinomaisessa kolumnissaan, yhteiskunta näyttää eri asemassa oleville kansalaisilleen hyvin erilaiset kasvot. Niitä jotka tarvitsisivat ennen kaikkea tukea ja apua, pompotellaan, velvoitetaan ja kontrolloidaan- yleensä luonnollisesti vaivautumatta ensiksi tarkistamaan, onko pompoteltavalla mitään mahdollisuuksia selviytyä hänelle lätkityistä velvoitteista.

Väännän rautalangasta: jos päihdeongelmaiselle asunnottomalle tarjotaan asuntoa, se ei luultavasti ole ollenkaan riittävä apu asunnottomuusongelmaan. Asunnon pitämiseen kun vaaditaan yhtä sun toista mikä voi helposti olla addiktille ylivoimaista: säännöllistä vuokranmaksua ja tarkkaa taloudenpitoa pienistä tuloista, siivoa elämää ja asunnon kunnosta huolehtimista.  En ole vielä nähnyt suuremmalti julkista keskustelua siitä, miten yhteiskunta aikoo turvata ihmisarvoa kunnioittavan asumisen niille joilta elämänhallinta on hukassa mutta joita ei voi suoralta kädeltä julistaa holhouksenalaisiksikaan. Jos addiktio on sairaus, ja vieläpä sellainen sairaus jonka syntymisessä yhteiskunnalla ja kulttuurilla on oma osuutensa, emme voi loogisesti vaatia addikteilta tervettä järjenkäyttöä vastineeksi peruspalveluista. Vaikka sopisimme, että addiktio on pohjimmiltaan pahe eikä sairaus, tilanne ei loppujen lopuksi muutu miksikään: myös kunnottomat retkut ovat ihmisiä, ja minulle on vähän epäselvää, millä tavalla paheellisuuden oikeudenmukainen seuraus on de facto näännyttämällä toteutettava kuolemantuomio maassa jossa vakavimmatkin rikokset voi sovittaa yhteiskunnalle istumalla vain teoriassa elinkautisen tuomion vankilassa joka kyllä on todella ikävä paikka mutta jossa mahdollisesti tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin kuitenkin suhtaudutaan lähtökohtaisesti hyvin vakavasti. 

Huolellisesti määritelty vapaudenmenetys on edelleen varsin hyvä ja sivistynyt rangaistus jonka viisaalla käytöllä pystytään sekä puuttumaan tehokkaasti rikollisuuteen, tuottamaan yleisestävä pelotevaikutus (harvapa vankiloita hotelliksi huuteleva on lähtenyt toimimaan sen eteen että pääsisi itse nauttimaan vankilan tarjoamasta ylöspidosta) että ylläpitämään yhteiskunnan turvallisuutta. Huolestuttava kehityskulku sen sijaan on se että rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän ohessa meillä vaikuttaa olevan myös toinen rangaistusjärjestelmä jossa seuraamukset ovat jopa epäinhimillisen ankaria mutta ne seuraavat sellaisista teoista joiden paheksuttavuutta ei mitenkään voi verrata vakavimpiin rikoksiin: elämänhallinnan ongelmista, uhmakkuudesta ilmiselvää kyykyttämistä kohtaan, taloutensa saamisesta solmuun esimerkiksi siksi ettei ole karhukirjeiden alkaessa putoilla postiluukusta kyennyt toimimaan järkevästi vain ainoastaan tavalla joka on hölmöydestään huolimatta varsin inhimillinen että varsin tavanomainen reaktio vahvaan häpeäkokemukseen. 

Elämänhallinnaksi ei ole enää aikoihin riittänyt se että on osannut kuokkia peltonsa, täyttää veroilmoituksen ja välttää isompaa riehumista. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa se vaatii kykyä jonglöörata lisääntyvällä määrällä palloja: on osattava välttää pikavippien ansoja, asioida hädän hetkellä ja stressin keskellä viranomaisviidakossa, toimia täsmällisesti vaikka julkinen valta ei muistaisi aina maksaa kansalaiselle kuuluvia etuuksia aikataulussa, tai edes ilman valittamista hallinto-oikeuteen. Oikeudesta puheenollen, joka kansalaista koskeva laintuntemisvelvoitekin on tainnut jonkin verran muuttua Olaus Petrin ajoista - huutakaa hep, jos tiedätte lunttaamatta, mikä on rekisterimerkintärikos! (5 pisteen vihje: se on ihan vakava rikos). Joka ikinen kerta kun lisäämme yhteiskunnassa pärjäämisen välttämättömiin perusvaatimuksiin jotakin, putoaa kyydistä joku jolle suoriutuminen paketista on ylivoimaista. Kilpailuyhteiskunnan monimutkaistumisen seurauksena on kunnottomien kerhon jäsenmäärän kasvu, ja samalla yhteiskunnallinen kunnottomuus erkanee yhä kauemmaksi aidosta moraalisesta paheksuttavuudesta.

Jossain vaiheessa täytyy alkaa oikein tosissaan miettimään, missä erinäiset rajat sivistyneessä yhteiskunnassa menevätkään. 

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments