Mistä on lähisuhdeväkivallan uhrien häpeä tehty- ja mikä siihen auttaisi?

"Ikisinkkuudessa ON puolensa", oli ajatus joka mieleen tuli luettuani Yleltä muistutuksen siitä miten yleistä lähisuhdeväkivalta Suomessa on. Se on järkyttävän yleistä. Lisäksi parisuhdeväkivallan asema yksityisasiana on alkanut horjua vasta vähitellen ja ihmeen hitaasti. Syitä tähän on varmasti monenlaisia, mutta aina tässä -kuten seksuaalirikoksissakin- esiin nousee uhrin kokema häpeä. Häpeä saa jäämään väkivaltaiseen suhteeseen ja sietämään asioita joita ihminen ei olisi kuvitellut koskaan sietävänsä. Häpeä vaientaa tehokkaasti. Miksi uhri häpeää, vaikka hieman kauempaa katsottuna on selvää että ainoa jolla on syytä häpeämiseen on väkivallan tekijä? Mistä häpeä on tehty?


Suuri osa tässä pärjäämistä hehkuttavassa kulttuurissa kasvannen ihmisen häpeästä on on taatusti epäonnistumisen häpeää. Itselläni on ollut -ja on edelleen- aika lailla nieleksimistä siinä tosiasiassa että minäkin olen niitä ihmisiä joiden avioliitto meni pieleen. Vaikka en tehnyt mitään "väärää" enkä tiedä mitä olisin voinut paremmin tehdä, syykseni voi lukea ainakin sen että en onnistunut ennakoimaan enkä valitsemaan ensimmäisellä kierroksella täysosumaa. Ihmistuntemukseni ei ollut tällä kertaa parasta tasoa, eikä osakseni tullut "ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-satua vaan paljon rankempi tarina jossa koitetaan rääpiä kasaan aivan uudenlainen elämä sen jälkeen kun on totuttu parisuhdeauvoon. Tosiasioiden myöntäminen on kova paikka- jos siihen ylipäätään pystyy. Niin moni ei pysty että äärimmäisten perhetilanteiden -joihin väkivaltakin kuuluu- kohdalla uhrilta ei ehkä pitäisi vaatia reipasta, rationaalista ja päättäväistä toimintaa joihin kamalien faktojen hyväksyminenkin selkeästi kuuluu. Kun väkivaltaan liittyvä voimakas häpeä tiedetään ja tunnetaan hyvin, voisimme miettiä pitäisikö neuvomista ja oma-aloitteisuutta vaatia vähemmän ja miettiä vielä kertaalleen, onko vielä jotakin tehtävissä sen eteen että väkivaltaisesta suhteesta on helppo irrota. Entä onko jotakin tehtävissä lähtöasetelman kääntämiseksi; siis sen eteen että väkivallan käyttämisestä tulisi paljon häpeällisempää kuin sen kohteeksi joutumisesta? Sillä voisi olla jonkinlainen pelotevaikutus kun taas uhrin häpeästä on pelkkää harmia -ei kukaan valitse osakseen väkivaltaisen arjen kärsimystä. Siten on jotenkin hyödytöntä keskittyä vatvomaan uhrien valintoja, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Tekijän valinnoissa, teoissa ja tekemättä jättämisissä on suunnattoman paljon enemmän arvosteltavaa.

Usein tuntuu siltä että ne asiat joista uhrit syyllistyvät (ja joista heitä syyllistetään) ovat paitsi pieniä, myös hyvin viattomia (etenkin kun vertaa...). On äärimmäisen inhimillistä haluta pitää kiinni siitä mikä suhteessa on hyvää ja tavoitella täysillä menestyksekästä versiota rakkauselämästä. On inhimillistä haluta pitää kiinni siitä mitä on saavuttanut parisuhteen myötä. On perusoptimismin rajoissa ajatella aavistuksen liian pitkään, että jokaisessa suhteessa on haasteensa eikä ensimmäisestä vastoinkäymisestä pidä luovuttaa. On tavallisen hyvän itsetunnon rajoissa ajatella, että kyllä tämänkin ongelman pystyy ratkaisemaan hissukseen, isompaa meteliä nostamatta ja normaalia itsekriittisyyttä miettiä, olisiko omassa toiminnassa korjattavaa ettei suututtaisi toista. Totta on sekin, että aina löytyy joku jolla asiat ovat vielä huonommin kuin itsellä. On yleensä perusteltua pelätä, ettei koskaan tule tapaamaan ketään jolla olisi exän parhaat puolet. Onko kivaa, jos Nyxä ei lyö mutta ei myöskään onnistu olemaan puoliksikaan niin huomaavainen ja rakastettava kuin Ex parhaimmillaan? Moni väkivaltaisen kumppanin puoliso kertoo, että etenkin alkuvaiheessa suhde vaikutti lähes täydelliseltä. Useimmat myös tietävät kokemuksesta, että maailmaan mahtuu runsaasti möllyköitä joilta ehkä puuttuvat suurimmat paheet mutta joiden kanssa suhde on kuin söisi haaleaa kaurapuuroa katsellen ikkunasta marraskuista peltomaisemaa: ehkä turvallinen ja perustarpeisiin jollain lailla vastaava mutta pidemmän päälle kuolettavan ankea. Me haluamme parisuhteen olevan jotakin erityistä, jopa ja ehkä eritoten silloin kun kaurapuuro on ehtinyt jäähtyä aamiaislautaselle aamukiireen keskellä ja liikenneruuhka lumimyräkässä kutsuu. Onko mitenkään kohtuullista vaatia kumppanilta kaikkea? Onko ikisinkkuudella mitään mahdollisuutta olla todella hauskempaa, tyydyttävämpää, perustarpeisiin paremmin vastaavaa elämää kuin suhde josta puuttuu jotakin itselle olennaista- kuten turvallisuus tai ilo? No tietysti on, mutta sekin vaatii pidemmän päälle annoksen juuri sellaista idealismia jota vastoinkäymiset ihmisestä nakertavat aivan huomaamatta.

Kulttuurinen ihanteemme on ollut menestyjä- pärjääjä jo pitkään. Ei mikään amerikkalainen bisnespohatta, vaan maanläheinen (ei odoteta liikoja!), sitkeä, työtäpelkäämätön (jos parisuhteessa on ongelma, sitten minun vain pitää tehdä sen eteen jotain enemmän ja paremmin) ja nokkela ihminen joka kesyttää kyisenkin pellon viljelymaaksi ja raivaa umpikorpeen tuvan (sekä muovaa siinä sivussa kamalimmastakin ihmisraakileesta unelmapuolison) jossa on kaikki mitä hyvään elämään tarvitaan (ei sitten vaadita mahdottomia!). Siitä että osaa luovuttaa ajoissa ei jää samanlaisia onnistumisen merkkejä kuin siitä että raataa sisulla maatilkullaan kunnes se näyttää siltä miltä pitääkin ja on jotakin mitä jättää perinnöksi. Näillä asenteilla käydään usein myös parisuhdetta päin. Etenkin lapsia saaneilla valinnassa painaa myös liian usein harkinnassa se perintöpuoli: kahden keskituloisen aikuisen tuloilla on vielä mahdollista elättää pääkaupunkiseudullakin lapsi tai pari, kun taas yksinhuoltajat tippuvat helposti köyhyysloukkuun josta ei nousta enää koskaan. Saako se lapsi nyt todellakin yhdestä tai kahdesta tönäisystä tai läpsäisystä pahemman trauman kuin koko lapsuus- ja nuoruusaikaa varjostavasta köyhyydestä? Näin ei mieti selkärangaton selittelijä vaan kuka tahansa lapsestaan välittävä joka tietää eron vetävän talouden miinukselle entisessä hyvinvointivaltiossa. Tämä on jälleen yksi asia jolle voitaisiin tehdä paljonkin poliittisilla keinoilla -ja se tarkoittaa, että nykytilannekin on osaltaan poliittisten valintojen tulos.

Oikein tekeminen kannattaa lopulta aina, mutta toisinaan sitä on äärimmäisen vaikea nähdä. Toisinaan vaaditaan suuria uhrauksia joiden vastineeksi on näköpiirissä vain entistä suurempia vaikeuksia. Eikä ympäröivä yhteiskunta kaikesta hymistelystään huolimatta yleensä tule apuun sen paremmin henkisellä kuin konkreettisellakaan tasolla silloin kun apua eniten tarvittaisiin. Byrokratia ja epäinhimillinen viranomaiskohtelu odottavat liian usein kansalaista juuri silloin kun hän on heikoimmillaan. Kulttuurinen ymmärryskin on usein rajallista. "Etkö sinä nyt kuitenkin voisi vielä..." ja "eikö kuitenkin kannattaisi yrittää vielä..." - lausahdukset lipsahtavat hyvää tarkoittavilta lähimmäisiltä usein täsmälleen väärällä hetkellä. Rohkeiden irtiottojen rohkeuden ylistäminen hukkuu liian usein "etkö muka aikaisemmin huomannut mitään"- syyllistämisen ja yleisen voivottelun keskelle. Tällainen ilmapiiri ei totisesti kannusta ketään lähtemään rohkeasti suhteesta silloin kun vielä voi (puhumattakaan siitä että "silloin kun vielä voi"-tilanne on väkivaltatapauksissa sellainen missä mitään kovin pahaa ei ole vielä sattunut. Niihin tilanteisiin sopiikin sitten "kyllä nykyään erotaan aivan liian helposti"-taivastelu).

Koko yhteiskuntaa en osaa korjata, mutta on minulla pari ideaa joiden soveltamisesta oman elämän tasolla voi olla paljon hyötyä. Yksi: tule sinuiksi oman epätäydellisyytesi kanssa ja sen kanssa että toisinaan virheitä sattuu ja vääriä valintoja tulee tehtyä aivan käsittämättömissäkin asioissa ja tilanteissa. Perhetragediat noudattavat usein samaa kaavaa kuin jäsenensä orjuuttavat kultit. Molemmat perustuvat siihen että on helpompi tehdä aina vielä yksi pikku myönnytys pahalle kuin kerätä kimpsunsa, myöntää erheensä ja poistua siinä vaiheessa kun kysyy ensimmäistä kertaa itseltään "mitäköhän helvettiä olen tekemässä?", välittämättä niistä riemuidiooteista jotka jaksavat sellaisessa tilanteessa taivastella valintoja jotka mahtuvat vielä reilusti normaalin inhimillisen erehtyväisyyden piiriin. 

Kaksi: luota muiden arvostelukykyyn omissa suhteissaan sen verran ettet kyseenalaista kenenkään eropäätöksiä. On todennäköistä, että et tiedä kaikkea, tai edes todellista syytä eroon ja että jos tietäisit, "etkö sinä..." alkuiset lauseesi jumittuisivat kurkkuusi ja hävettäisivät sittenkin. Klassinen "Erilleen kasvaminen" voi olla kiertoilmaus vaikka väkivallalle josta sinulle ei haluta kertoa. Kellään ei ole velvollisuutta avautua elämänsä kipeimmistä, ehkä häpeää tuottavista, asioista jokaiselle joka kokee oikeudekseen udella. Ja ymmärrä, että kun et tiedä, "mutta kun se Mikko on niin mukava-" tyyppiset päivittelyt edustavat typeryyden huippua. Muista, että voivotteleminen on myrkkyä tukea tarvitsevalle ja että empatiaa voi osoittaa paljon paremmillakin keinoilla, alkaen siitä että lupaat kuunnella ja auttaa miten voit. Tue ja kannusta läheisiäsi koska arvostelua jokainen meistä saa enemmän kuin riittävästi osakseen vaikket sinä arvostelemiseen panostaisikaan. Tänään tuntuu siltä, että jos nämä kaksi pientä mutta radikaalin oloista ideaa hyväksyttäisiin laajalti, meillä voisi olla muutama perhetragedia vähemmän.

Vihdoinkin puhutaan seksuaalirikollisuudesta

"Mikä on ollut järkyttävintä lautamieshommissa?" on kysymys jota minulta kysytään aina silloin tällöin. Vastausta ei ole tarvinnut paljon miettiä: se miten tavallisia seksuaalirikokset ovat. Kun oli ensin tottunut kuulemaan joka puolelta miten seksuaalirikoksista tulee poliisin tietoon vain murto-osa, oli jonkinmoinen järkytys huomata miten paljon niitä kuitenkin vastaan tulee. Jos äkkiseltään pitäisi arvioida, sanoisin että noin neljännes vastaani tulevista rikoksista on huumausainerikoksia, toinen neljännes väkivaltarikoksia, kolmas neljännes seksuaalirikoksia ja viimeiseen neljännekseen mahtuvat loput nimikkeet. Toisin sanoen, tänäkin vuonna vastaani tulee todennäköisesti useampi tapaus. Jos tähän määrään lisätään lievemmät rikosnimikkeet kuin ne mitkä saavat maallikkotuomarit liikkeelle, ne todelliset rikokset jotka ovat tulleet poliisin tietoon mutta joissa syyte on jäänyt syystä tai toisesta nostamatta, ja siihen vielä piilorikollisuus arvioidussa mittakaavassa, ei voi oikein päätellä muuta kuin että seksuaalirikokset voivat hyvinkin olla yhtä yleisiä kuin nakkivarkaudet. Ellet ole itse seksuaalirikoksen uhri tai tekijä etkä elä tynnyrissä, voisin lyödä vetoa sen puolesta että tunnet sekä jonkun uhrin että jonkun tekijän. Todennäköisesti nämä ihmiset eivät ole olleet asian tiimoilta tekemisissä poliisin kanssa, ja on hyvin mahdollista etteivät he edes miellä olleensa asianosaisina seksuaalirikoksessa. Kuitenkin tapahtuneet rikokset seurauksineen ovat osa heidän elämäänsä.

Tämä hämmentää minua hiukan nyt Oulun turvapaikanhakijoiden tekemien seksuaalirikosten noustua valtakunnalliseksi kriisiksi. Julkisuudessa asiaan on suhtauduttu kuin kyse olisi uudenlaisesta ilmiöstä eikä jostakin mikä on ollut jo aiemmin valtakunnan arkea. Kuin meillä nyt olisi käsissämme puuttumista vaativa epidemia siinä missä ennen vuoden 2015 pakolaisten saapumista seksuaalirikollisuus ei ollut kovin merkittävä ongelma. Minun näkökulmastani (jolle toki löytyy tukea muualtakin )taas seksuaalirikollisuuden "kriisi" on ollut täällä jo kauan.

On hyvä, että tilanteeseen halutaan puuttua tiukasti edes nyt. Ja on hyvä jos maahanmuutosta aletaan nyt käymään sitä perusteellista arvokeskustelua joka tähän asti on ollut paljolti sitä että rasistit öyhöttävät ja muut toivovat että he pitäisivät suunsa kiinni. No, rasistit ovat jälleen innoissaan, mutta meidän muiden täytyy alkaa miettimään maahanmuuttokeskusteluun muutakin sanottavaa kuin "rasistit hiljaa". Pakolaisuus -joka ilmastonmuutoksen seurauksena voi tulevaisuudessa lisääntyä mittoihin joihin verrattuna vuoden 2015 pakolaishuippu oli vain pieni puro- on vastaanottajamaille valtava haaste jos taustalla on kokonaisten valtioiden romahtamisia eikä vain yksittäisiä pieniä ihmisryhmiä. Rajat kiinni-politiikka ei ole nytkään ollut käytännössä mahdollinen vaihtoehto, koska a)kansainväliset sopimukset joihin Suomi on sitoutunut velvoittavat meitä käyttäytymään inhimillisesti hädänalaisia kohtaan ja b) koska useimmille on itseisarvo se että Suomen ja takapajuisimpien valtioiden välillä on merkittävä sivistyksellinen ero. Tulevaisuudessa, pakolaisuuden lisääntyessä ilmastonmuutoksen seurauksena, se on mahdotonta. Voimme varautua tulevaisuuteen parhaiten miettimällä, miten järjestämme yhteiskuntamme sellaiseksi että se kestää pakolaisuutta ja pystyy ottamaan tulijat osaksi yhteiskuntaan siten että heistä tulee olennaisilta osin suomalaisia. Toinen puoli kolikkoa on, että myös suomalaisten olisi hyvä pysyä suomalaisina -enkä tällä tarkoita etnisyyttä, sinisilmäisyyttä tai kristillisyyttä vaan sitä että Suomessa vallitsevat jatkossakin länsimaisen sivistyksen perusarvot kuten vapaus, ihmisoikeudet, sivistys, humanismi ja rauhanomaisuus. Emme voi ylläpitää näitä arvoja omaksumalla rasistisen, epäinhimillisen asenteen tulijoita kohtaan, mutta meidän on onnistuttava ylläpitämään järjestys ja säilyttämään yhteiskuntamme turvallisuus, mieluiten jopa parantamaan sitä, esimerkiksi niin että kaikenlainen seksuaalirikollisuus vähenee. Ratkaisu? Ongelmavyyhteä on mietittävä yhdessä, ankarasti, johdonmukaisesti ja kunnioittamalla länsimaisia perusarvoja kuten yleisiä ja yhtäläisiä ihmisoikeuksia.

Oulun rikosvyyhtiin palatakseni, on ongelma jos seksuaalirikollisuus tullaan Oulun rikosten maahanmuuttajakytkösten takia toiseuttaneeksi entistä vahvemmin maahanmuuttoon liittyväksi ongelmaksi (ja ei, tämä ei tarkoita että vähättelisin sitä että tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat ovat yliedustettuja seksuaalirikostilastoissa). Ne ihmiset joita eniten on syytä varoa eivät valitettavasti erotu kunnon kansalaisista yhtä helposti kuin eksoottiset Lähi-Idän tulokkaat. Edes asenteet eivät välttämättä paljasta, ketä pitäisi varoa: moni seksuaalirikoksesta tuomittu on vielä oikeudessa paheksunut syvästi seksuaalirikoksia ja ollut itse kovasti viemässä rikollisia saunan taakse. Ulkonäkökysymysten tasolla ainoa varmasti toimiva vaihtoehto on yleinen vainoharhaisuus -tai sitten se että ryhdymme ehkäisemään seksuaalirikoksia laajasti. Keinot tähän tiedetään jo: resurssien lisääminen rikosten ennaltaehkäisyyn ja kiinni jäämisen todennäköisyyden kasvattaminen, asennekasvatus sekä tasa-arvon vahvistaminen ja seksismin kitkeminen. 
Seksuaalirikolliset ovat nimittäin noin keskimäärin hyvin tavallisen näköistä sakkia. Kyllä, tilastoisssa tietyistä maista tulevat turvapaikanhakijat ovat yliedustettuja, mutta toivon hartaasti ettei käynnissä oleva keskustelu turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista hämärrä kenenkään mielestä sitä tosiasiaa että ylivoimaisesti todennäköisin seksuaalirikoksesta syytetty on kaikin puolin tavallisen oloinen kantasuomalainen.

Tästä päästään toiseen tärkeään asiaan: viranomaisten kyky ja halu ottaa seksuaalirikoksten uhrit vakavasti on parantunut koko ajan ja alkaa olla hyvällä tasolla. Sen sijaan tavallisilla kansalaisilla voi olla vielä petrattavaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun seksuaalirikoksen uhrin kertomuksesta tulee esiin, että hän on ensimmäisenä kertonut tapahtuneesta luotettavana pitämälleen ystävälle tai omaiselle -ja saanut vastaansa epäuskoa, vähättelyä ja syyllistämistä. Koska eihän Se nyt sellaista tekisi. Oletko varma ettet nyt vähän liioittele? Koska tehän olitte kännissä. Ehkä tässä on joku väärinkäsitys. Kannattaako siitä numeroa tehdä? Luuletko muka että poliisi ottaa sinut tosissaan? Koska Sillä on muutenkin vaikeat ajat ja se on ottanut tuon teidän eron raskaasti... Ensimmäinen ihminen jolle seksuaalirikoksen kokenut avautuu tapahtuneesta on usein ratkaisevassa roolissa siinä miten asia lähtee etenemään -vai lähteekö lainkaan. Se ihminen voi olla kuka tahansa. Uhrin puolelle on helppo asettua ja tekijä on helppo tuomita alimpaan helvettiin, jos uhri on viaton neito yksin pimeässä ja tekijä epäilyttävä vieras mies. Vaan entäs kun uhri on vähän vilkkaampi ja tekijä sympaattinen perheenisä tai pitkäaikainen perhetuttu? Rikoksista suurin ei aina vaikuttaisi olevan se mikä laissa rikokseksi määritellään, vaan se että ei ole syystä tai toisesta hyvä tyyppi. Toisaalta hyville tyypeille on moni valmis antamaan anteeksi ihmeen paljon- vakavat rikokset mukaanlukien. Miten saisimme kansalaistaidoksi seksuaalirikoksen uhrin tehokkaan ohjaamisen avun piiriin? Jotta ongelma ei olisi liian helppo, samalla pitäisi myös toimia sen eteen ettei perättömiä ilmoituksia tehtäisi. Perätön syytös on yhtä raskas kuin rikos, eikä ihmisten luonnollisen hyvyyden varaan kannata laskea liikaa. Niin kauan kuin rikosilmoitus on hyvä tapa saattaa paskamainen ex tai kaduttava yhdenillanjuttu kunnon liemeen, löytyy aina muutama jotka kokevat mahdollisuuden houkuttelevana.

On hyvä että poliisin heikkojen resurssien parantamiseen on nyt laajasti poliittista tahtoa. Kiinnijäämistodennäköisyyden kasvattaminen on toimivampi pelote kuin rangaistusten kiristäminen. Samalla pitäisi muistaa, että poliisin resurssien parantaminen riittää vasta alkuun. Kyllä seksuaalirikosten tutkintaan on tähänkin mennessä panostettu, niin kuin oikein onkin. Kun poliisille vaaditaan lisää resursseja, täytyy muistaa ettei rikosprosessi pääty poliisiin vaan lainvoimaiseen tuomioon. Syyttäjät ovat nykyiselläänkin ylityöllistettyjä ja oikeuslaitos on kärsinyt resurssien niukkuudesta koko kuluvan vuosituhannen. Esimerkiksi, sekä käräjäoikeuksien että istuntopaikkojen määrää vähennettiin juuri tässä vuoden alkajaisiksi. Poliisilta juttu siirtyy syyttäjälle, mutta syyttäjän pitäisi ehtiä laatimaan kunnollinen syyte ja tuomioistuinkäsittelynkin pitäisi järjestyä kohtuullisessa ajassa. Kun vakavasta seksuaalirikoksesta rangaistuksena on ehdotonta vankeutta, tarvitaan myös vankilapaikkoja. Jos, eli usein kun, käräjäoikeuden tuomiosta valitetaan hovioikeuteen, tarvitaan sinnekin lisää resursseja. Jos rangaistuksia kovennetaan ja jos yhä useammasta jutusta saadaan annettua tuntuva tuomio, se maksaa paljon kaikilla oikeusjärjestelmän tasoilla. Luonnollisesti siinä miten paljon yhteiskunta käyttää resursseja rikosten käsittelemiseen ja torjuntaan on kysymys poliittisista arvovalinnoista. Nykyinen tilanne on sellaisten valintojen tulosta. Siinä on se hyvä puoli että tilannetta voidaan muuttaa jos tahtoa löytyy, ja se huono puoli että muutoksen aikaansaaminen ei ole läheskään niin helposti tehty kuin lisämäärärahojen myöntäminen poliisille.

Lopuksi: paras rikos on rikos jota ei koskaan tapahdu koska yhteiskunta on onnistunut ehkäisemään sen. Silloin puhutaankin jo sosiaalipoliittisista onnistumisista laajalla skaalalla, sekä yhteiskunnan yleisestä arvoilmastosta. Sekä tietysti siitä että itse kunkin moraalikäsitykset ovat edes auttavasti päivänvalon kestävällä tasolla.

Tänään kaikki hutsahtaa

 photo B201901_zpsdc70ki0t.jpg

Tänään on pukeudu hutsahtavasti-päivä. Sopii minulle, kaipaan sekä piristystä että kenties vähän treeniäkin aiheen liepeiltä. Aina hauskempaa on, jos samalla voi vähäsen parantaa maailmaa. Tänään nimittäin pukeudumme hutsahtavasti tavallistakin paremmasta syystä: koska haluamme muistuttaa, ettei minkäänlainen pukeutuminen oikeuta häirintää ja kiusaamista. Haluamme myös muistuttaa, ettei "hutsahtavuudessa" ole mitään vikaa. Maailma olisi iloisempi paikka ellei seksuaalisuudesta viljeltäisi esineellistäviä kaksoisstandardeja ja naisia yritettäisi häpäistä huorittelemalla -jopa silloin kun naisen ärsyttävyys ei ole millään lailla seksuaalista laatua. Ihmisen seksuaalisuus sekä se miten hän valitsee sitä lain asettamissa rajoissa toteuttaa on asia johon on sanomista a)ihmisellä itsellään sekä b) nykyisellä tai lähitunteina tulevalla seksikumppanilla. Ja silloinkin sen sanomisen olisi syytä olla ystävällismielistä ja ihmisarvoa kunnioittavaa. Edes seksuaalinen typerehtiminen ei ansaitse sellaisia julkisia häpeärangaistuksia joita slut shaming-kulttuurissa on jaossa etenkin naisille ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille. Jos hutsahtaja ansaitsee osakseen häirintää, väkivaltaa ja häpäisemistä, mitä ihmettä meidän pitäisi keksiä niiden pään menoksi jotka syyllistyvät todellisiin rikoksiin kuten kunnianloukkaukseen, virkarikokseen, yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen, seksuaaliseen ahdisteluun, tai lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön? Miten hutsahtaminen voisi ikinä olla läheskään yhtä moraalisesti tuomittavaa kuin henkisen (tai muunlaisen) väkivallan tekeminen -mukaan lukien se lasten ja nuorten arjessa rehottava väkivalta josta puhutaan vähättelevästi kiusaamisena? Niin kauan kuin lakia ei rikota, muilla ei ole mitään nokan koputtamista toisten hutsahtamisiin ja huoraamisiin vaan ainoastaan velvollisuus pitää itsestä niin hyvää huolta ettei koe tarvetta olla inhottava muille. Ja aikuisten tehtävä on opettaa tämä lapsille siinä missä muutkin sivistyneen yhteiskunnan pelisäännöt.


On surullista, että vuonna 2019 tämä asia on epäselvä jopa rehtorille joka kaitsee työkseen 12-vuotiaita lapsia ja jonka vastuulla on huolehtia siitä että lasten kouluympäristö on kiusaamisvapaata vyöhykettä jossa moninaisuutta kunnioitetaan ja lapsille opetetaan se miten sivistyneessä yhteiskunnassa sopii muita kohdella. YLEn mukaan se kuitenkin on -tosin kohun nostattanut rehtori on sittemmin pyytänyt sanavalintaansa anteeksi. Asia on kuitenkin epäilemättä epäselvä monelle muullekin, minkä ansiosta lääkäri Miila Halonen, Vasemmiston eduskuntavaaliehdokas Uudeltamaalta ja toimittaja Marianna Simo keksivät tämän erinomaisen tempauksen johon voi osallistua myös Facebookissa. Somessa käytössä on tägi #hutsahtavapukeutuminen.

Minulla päivä kuluu kotosalla ahkeroiden muun muassa taustalla olevan huoneeni vallanneen remonttikaaoksen siivoamisella (vihdoinkin!), mutta onneksi on blogi! Tälläydyin hutsahtavaksi ihan vain tätä kuvaa varten. Kuva on siinä mielessä realistinen, että suunnilleen tämän näköisenä olen viime aikoina iljennyt liikkua myös ihmisten ilmoilla. 

Ai etten muka näytä kuvassa erityisen hutsahtavalta? Keskusteluun kantamani pointti onkin tämä: hutsahtavuus on AINA vain ja ainoastaan katsojan päässä, samoin kuin kaikki muutkin ulkonäköön liittyvät mielipiteet. Moni mustasukkaisesta kumppanista kärsinyt tietää karvaasta kokemuksesta, ettei mustasukkaisuus korjaannu sillä että lakkaa olemasta hutsahtava, lakkaa vilauttelemasta varpaitaan, lopettaa meikkaamisen tai pukeutuu löysempään puseroon jonka ylin nappi ei ole unohtunut vihjailevasti auki... hiuksetkin voisivat varmaan tässä iässä olla vaikka säädyllisellä permanenttikypärällä eikä millään kevytkenkäisellä ponnarilla. Ääri-islamistit paheksuvat myös viettelevästi käärittyjä hihojani ja sensuellin kaulani vilahdusta. Niin- jos toisen haluaa nähdä hutsahtavana, sellaisena hänet myös näkee vaikka mikä olisi. Jos oman huonon käytöksen ja jopa väkivaltaisuuden haluaa oikeuttaa vetoamalla siihen millainen toinen on, pahalla tahdolla se onnistuu aina. Kääntäen: jos lähtee muuttamaan ulkonäköään toivoen että siten pääsisi tilanteeseen jossa kellään ei ole valittamista, tie on loputon. Yhtä hyvin voi pukeutua ja laittautua miten hyväksi näkee sikäli kun jostakin moraalisesti järjellisestä syystä ei muuta johdu. 

Ainoa mikä hutsahtavuuteen todella tepsii on se, että höpöjä ajatteleva siivoaa likaisen mielikuvituksensa ja yrittää nähdä toisen lähtökohtaisesti ihmisenä. Siis elävänä, tuntevana, kokevana olentona jolla on ihmisarvo sekä oikeus elää rauhassa ja hyvin kohdeltuna. Jos näet kuvassa häirintää ja kiusaamista kerjäävän hutsahtavan naikkosen, en voi auttaa. Jos olet sitä mieltä, että läski maatuska pukkasi taas bittiavaruuteen kuvan joka herättää lähinnä myötähäpeää, niin aivan sama- kunhan älyät pitää mielipiteen omana tietonasi ellet halua kuulla vastaavaa rehellistä mielipidettäni käytöstavoistasi. Jos taas näet kuvassa +40v tavisnaisen arkimoodissa, sekin on oikea tulkinta. Mitä tahansa näetkään, se on sinun ikioma tulkintasi ja mielipiteesi joka kertoo paljon enemmän sinusta kuin siitä mitä todellisuudessa olen, haluan olla tai yritän olla. Voin yrittää viestittää tai olla viestittämättä tyylilläni aivan mitä tahansa, mutta sinä päätät millainen viesti perille tulee. Jos haluat tietää, mitä mielessäni liikkuu, sinun täytyy kysyä tai ehkä jopa koittaa tutustua, jos oikein uteliaaksi alat. Jokainen rakentaa maailmansa itse, mutta se miten ympärillä olevat ihmiset näkee voi kertoa näkijästä kaikenlaista tietämisen arvoista.

Lopuksi tärkein: jos satut olemaan auktoriteetin tai kasvattajan asemassa lapsiin tai nuoriin nähden ja huomaat tulkitsevasi heidän pukeutumisensa olevan tahallisen ja harkitun provosoivaa, hutsahtavaa tai huomiohakuista ja siten kerjäävän osakseen aikuisten seksualisoivaa huomiota, häirintää, kiusaamista tai muuta vastaavaa, niin hiljenny hetkeksi. Vedä henkeä ihan rauhassa ja ajattele tyynen erämaajärven pintaa. Jep, tuo ääni jonka toivottavasti kuulet kaukaisuudessa ei ole kaakkurin huuto. Se on kovia kokenut, kuhmuinen sisäinen hälytyskellosi yrittämässä epätoivoisesti kertoa sinulle jotain äärimmäisen tärkeää ja epäimartelevaa ymmärryksesi, moraalisi ja ammattitaitosi puutteista.

Puolet pois: lähtölaukaus

Muistilappu itselle: jos haluaa leikata ei-välttämättömästä kulutuksestaan puolet pois, vuoden aloittaminen sisustusprojektilla ei ehkä ole ihan paras alku...

Uusi vuosi, uudet tavoitteet. Elämän arvoituksista miellyttävämmästä päästä on minulle puolet pois- suunnitelmani käytännön toteutus. Tässä tämän vuoden kehitysprojektissahan oli kysymys siitä että ilmastotalkoiden nimissä lupauduin nipistämään ei-välttämättömästä kulutuksestani alkavana vuonna pois puolet. Sen lisäksi että yksinkertaisesti määritelty tavoite on helppo muistaa, sen luulisi olevan myös helppo toteuttaa. Siinä mikä on välttämätöntä ja mikä ei, konsultoin tarvittaessa uutta kohtuullisen minimin viitebudjettia. Tämän viitebudjetin ongelma (mikä tosin oikeastaan on hallituksen ongelma) on, että moni suomalainen tulee pakon edessä todistettavasti toimeen huomattavasti vähemmälläkin. Sen määritelmä "välttämättömästä" on siis joustava, mutta toisaalta hengissä säilymisen ohella myös henkiset tarpeet ja tietty liikkumavara arjessa ovat pidemmän päälle välttämättömyyksiä. Lisäksi viitebudjetissa on mietitty määräkysymykset huolellisesti kohdilleen. Omassa projektissani päätin jättää auki sen, tarkoittaako puolet pois kulloinkin rahamäärää vai kappalemäärää. Tavoittelemani tyyppistä edistystä kun ei mielestäni ole se että laadukkaan -eli yleensä kalliimman- tuotteen vaihtaa kiinakuraan. Joissakin -kieltämättä harvinaisemmissa- tilanteissa taas voi olla puolet pois- tavoitetta edistävää ostaa jotakin toimivaksi todettua tuotetta 2 yhden hinnalla- tarjouksesta, jos sillä keinoin saa vakiinnutettua tietyn tuotteen rutiiniksi. Jatkuva kiinnostavien uutuuksien kokeileminenkin sisältää hutiostoksista joiden tilalle joutuu sitten metsästämään uutta. Ehkä harmaimmaksi alueeksi jäävät tarkasteluväliä paljon pidempää väliä silmällä pitäen tehdyt hankinnat. Niitäkään ei kuitenkaan pitäisi tulla niin paljon että suunnitelma kaatuisi. 

Olen myös hiukan tarkentanut sääntöjä. Päädyin siihen, etten laske kiintiöön mukaan mitään käytettynä ostettua, sillä perusteella että käytetyn ostaminen on se yksi kulutuskategoria mistä ei pidä karsia planeetanpelastustalkoiden nimissä. Päinvastoin, käytetylle pitäisi olla paljon enemmän kysyntää kuin tällä hetkellä on. Tämä joustovara kannustaa siis toimimaan järkevällä tavalla. Sen sijaan lahjat -niin kylkiäisenä tulevat tuotelahjat kuin joulupukin tuomiset jotka jäävät käyttöön- lasketaan saldoon (paitsi jos ne ovat käytettyjä, kuten esim. korutoiveeni yleensä ovat).

Vuosi alkoikin heti isommalla haasteella, eli sinkkupesän sisustamisella. Varsinaisia hankintoja ei ole montaa. Uudet verhot joista pimennysverho tosin pitäisi uusia jo kulumisenkin takia, sekä nykyistä hiukan kapeampi sänky jotta saan mahdutettua huoneeseen myös pienen työpöydän (joka tulee hankittavaksi niin ikään uutena) sekä iso peili. Lisäksi neulon pesääni torkkupeittoa, ja jos oikein energiseksi heittäydyn, saatan jossain vaiheessa vielä sisustaa huonetta käsitöillä tai maalaamalla taulun tai pari. Kalustehankinnat olisi teoriassa mahdollista tehdä käytettyinä, mutta koska mahdollisuuteni kierrellä kirppiksiä ovat kehnot, kalusteiden tarkoilla mitoilla on väliä, kuten myös niiden ulkonäöllä (tähän väliin pelaan "todistettu poikkeuksellinen visuaalinen herkkyys"-korttini), ja koska haluan projektista tulevan valmista mahdollisimman nopeasti, uusilla mennään. Kaikesta huolimatta lopputulos on se, että jos talon uudelleenjärjestämiselle ei olisi tarvetta, ei myöskään olisi ollut tarvetta sisustushankinnoille. Lisäksi olisin periaatteessa pystynyt sinnittelemään ilman hankintoja- sinkkupesän viihtyisyyden maksimointi ei ole välttämätöntä. Lopputulema on, että sisustushankinnat haukkaavat kunnon palan vuoden kulutusvarasta, ja se tietysti aiheuttaa painetta karsia muusta reilummin. Projekti painuu siis heti alkajaisiksi pakkaselle, joten alku on jännittävä.

Selviä leikkauskohteitakin on löytynyt. Kosmetiikkavarasto voi varsin paksusti, ja jos tyydyn vain korvaamaan uusilla loppuun kuluvat tuotteet, se on edistystä. Kosmetiikka on muutenkin niitä kulutuksen alueita joiden osalta "välttämättömyyden" käsitettä voi pohtia vähän pidemmältikin. Kohtuullisen minimin viitebudjetti auttaa tässäkin: jos se on listalla, sen voi huoletta laskea välttämättömäksi kulutukseksi. Myös vaatepuolella tarpeet näyttävät selvästi viime vuotta vähäisemmiltä. Suurin osa ostoslistalla roikkuvista vaatteista on roikkunut listalla jo useamman vuoden. On hyvin mahdollista etten löydä tänäkään vuonna täydellistä harmaata bleiseriä tai täydellistä neulemekkoa. Lasken siis ostoslistalla olevat hankinnat välttämättömiksi jollakin aikavälillä. 


Käsityöaktivoituminen sopii myös loistavasti puolet pois-kulutusagendaan, ainakin pidemmän päälle. Vähän aikaa sitten löysin sisustusliikkeestä kivoja käsin tehdyn näköisiä torkkuhuopia. Materiaali oli tietysti villa-alpakkasekoitteen sijasta muovi-muovi-villasekoitetta. Jostakinhan ne uusiin valmistavaroihin sisältyvät kaikkien myyntiportaiden katteet, kuljetukset, tuotehävikit ja myymälänpitokulut on niistettävä. Vastaavan summan käyttäminen pelkkiin materiaaleihin ja parin viikon (minun mittapuullani) ahkera puikkojen heiluttaminen puolestaan kääntyy sellaisen laatuluokan peittoseksi, että jotakuinkin vastaavaa olisi vaikea löytää valmiina. Jos jotain löytyisikin, koneellisesti valmistetusta versiosta pääsisi taatusti pulittamaan useamman satasen. Tästä tuli mieleen tämä Rinnan postaus vintageliikkeiden vaatteiden hinnoista verrattuna uusien vaatteiden hintaan: aina olennaista ei ole se mitä maksaa vaan mistä maksaa. Rinnan pohdinnan käsityöaiheeseen siirtääkseni: myyjäisistä muutamalla eurolla ostetut käsintehdyt villasukat ovat selkeästi alihintaisia -käsityönä laatumateriaalista tehdystä tuotteesta voisi maksaa enemmänkin.

Ne langat jotka käytän itselleni tuleviin neulomuksiin lasketaan tietysti kulutukseksi, mutta sikäli kun tarpeita on, ovat langat paljon parempi vaihtoehto kuin valmiit tuotteet. Laatu on parempi, tietysti, ja se näkyy tulevien vuosien ostostarpeissa. Myös lankojen tuotantoketju on paljon yksinkertaisempi kuin valmistekstiilien tuotantoketju. Vaikka en voi olla täydellisen varma siitä että jokainen lankametri on tuotettu kestävällä tavalla, voin kuitenkin olla varma siitä että niistä tehty vaate on valmistettu kunnolla ja tiukimmankin eettisen arvioinnin hyvin kestävissä oloissa.

Lopuksi: vaikka tämän vuoden projektissa pyörittelenkin paljon tavaroita ja euroja, projektin perimmäinen tavoite ei ole pelkkä kulutustottumusten viilailu vaan myös ajattelun kehittäminen. On nimittäin sellainen kutina että ylimääräisestä luopuminen ei välttämättä tarkoita sitä että käteen jäisi vähemmän.

Suuri köyhyyskeskustelu on alkanut

Vuosi alkoi reippaasti köyhyyskeskustelulla Helsingin Sanomien julkaistua 4000 vastaajan aineistoon pohjaavan uutisen siitä mitä suomalainen köyhyys on. Täydentävien juttujen kommenttikentästä koko kansa saattoi oppia sen minkä yhteiskuntatieteiden ystävät ovat tienneet aina: oli köyhyys mitä vaan, aina se on vääränlaista. Tähän asti keskustelussa on kritisoitu köyhiä jotka ovat menettäneet elämänhallintansa, ajattelevat lyhytjänteisesti, pukeutuvat kehnosti, syövät roskaruokaa eivätkä mene töihin. Moni parempiosainen on ajatellut, etteivät he kaipaa esimerkiksi perusturvan tasokorotusta tai tukiviidakon perusteellista remonttia vaan ennen kaikkea parempiosaisten neuvoja. Tällä kertaa yksilöhaastatteluissa nostettiin esiin myös toisenlaisia köyhiä, siis ihmisiä jotka jo elävät kuten neuvojat opettavat mutta ovat silti köyhiä. 

Saimme tutustua pariinkin köyhään joilla on koulutus normaaliin ammattiin ja kokopäivätyö, jotka näyttävät normaaleilta, pukeutuvat nätisti ja kasvattavat lapsensa kodeissa jotka eivät näytä kaatopaikoilta. Jotkut toki yrittivät neuvoa heikosti vielä heitäkin: tuo köyhä tuhlaa 40 euroa kampaajalle vaikka minä kyllä leikkaan hiukseni itse. Niin muuten leikkaa allekirjoittanutkin, ja rohkenee lisäksi epäillä -kohtuullisen minimin viitebudjettiin nojaten- ettei kampaajalla käyminen 40 eurolla ole sellaista hurvittelua jolla haastateltavan talousvaikeudet hellittäisivät. Kohtuullisen minimin viitebudjetissa alle 45-vuotiaalle naiselle kun jää kampaamohurvittelun lisäksi käytettäväksi terveydenhoitoon, hygieniaan ja kauneudenhoitoon vielä 26 euroa kuukaudessa (oletuksena on, että budjettia seuraava on perusterve). Samaa mieltä lillukanvarsiin ripustautumisesta taisi olla muutama kultapossukerholainenkin, sillä he siirtyivät neuvonnasta seuraavaan primitiivireaktioon eli torjuntaan: eiväthän nuo ole köyhiä! 

Tämän ääreen kannattaakin pysähtyä hetkeksi. Logiikka tuntuisi nimittäin menevän nyt niin että köyhät jotka näyttävät syrjäytyneiltä ja joiden elämänhallinta on karannut lapasesta jo kauan sitten eivät ole oikeita köyhiä koska he eivät noudata hyviä neuvoja kokata kotona perusruokaa edullisista raaka-aineista, mennä töihin ja etsiä kirpputoreilta tyylikkäitä asukokonaisuuksia. Tämä selvä. Mielenkiintoiseksi menee siinä vaiheessa kun köyhäksi eivät kelpaa myöskään ne ihmiset jotka ovat jo menneet töihin ja laittautuvat kuten muutkin. He eivät ole köyhiä koska tekevät niin -se että he onnistuvat tekemään kaiken minkä he todistetusti tekevät kengännauhabudjetilla, poistaa heiltä köyhyyden vaikkeivät tulot edelleenkään riittäisi kattamaan menoja. Koska tämä on ilmiselvästi täysin mahdollista, kritiikin täytyy kohdistua köyhyyden määritelmään: ihminen joka on kaikin puolin kunnon kansalainen ei voi olla köyhä, koska hänkin on köyhäksi vääränlainen. Vääränlaisuus on vain erilaista kuin syrjäytyneillä. Kunnotonta köyhää ei tarvitse tukea taloudellisesti koska hän on kunnoton, eli kaipaa lähinnä napakoita neuvoja ja keppiä. Ns. kunnollista köyhää (sosiaalihistoriallinen termi) taas ei ole olemassakaan, koska kukaan kunnollinen ihminen ei ole köyhä. Toisin sanoen: köyhät eivät tarvitse myötätuntoa, konkreettisesta avusta ja pyrkimyksistä poistaa köyhyys puhumattakaan, koska köyhyyden perusolemukseen kuuluu hunningolla oleminen. Kun näin on, on loogisesti mahdotonta etteikö neuvominen muka riittäisi poistamaan köyhyyttä. Totta kai se riittää, ja siksi kunnollisilta näyttävät köyhät tarvitsevat pohjimmiltaan elämänsä yhä tarkempaa syyniä ja yksityiskohtien kaivelua kunnes saadaan selville se, millä ovelalla tavalla he ovat hunningolla. Käyvätkö ne kampaajalla, ja pyytävät ehkä perusleikkauksen sijasta joskus värjäyksenkin? Ostavatko ne viikonlopun kahvipöytään valmispullaa, vaikka kukaan ei tarvitse pullaa elääkseen, ja jos tarvitsee niin korkeintaan halvimmista jauhoista itse leivottua nisua? Kun kysytään, köyhällä on aina velvollisuus kertoa, koska on vastuussa köyhyydestään eli perimmäisestä kunnottomuudesta.

Tämä analyysi ei sitten kaipaakaan loppuunsa kappaletta täynnä vasemmistolaista kiukkua. Kyllä te järkevät ihmiset varmasti tunnistatte järjettömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden kun siihen törmäätte ja ymmärrätte, miten siihen pitää reagoida jos köyhyys todella koetaan epäkohdaksi joka halutaan poistaa valtakunnasta sen sijaan että sitä käytettäisiin hyödyllisenä pelotteena keskiluokalle ja itsetunnon pönkittäjänä niille jotka eivät näe itsessään mitään hyvää elleivät mollaa muita. Ne jotka eivät tunnista, voivat ottaa silmän käteen ja katsoa, aukeaisiko yllä oleva teksti sitten paremmin.

Itsehillintä: tunteesta arvoksi

Ajatukseni ovat pitkälti julkista riistaa, mutta elämäni yksityiskohdista olen tavannut olla vaitonaisempi. Olen jälleen muistanut, miksi näin on hyvä. Parisuhdetilanteen suurta muutosta on kuitenkin vähän paha vaieta kuoliaaksi- etenkin kun muutos herättää kaikenlaisia uusia ajatuksia joista jokunen saattaa jopa olla jakamisen arvoinen. 

Monenlaista rankkuutta elämässä siis on, vaan yksi on ylitse muiden: ulkomaailman väki. Kurkistellessani varovaisesti Ulkomaailman suuntaan mieleen taas on monin tavoin muistunut, miksi olen nauttinut menneiden vuosien mahdollisuudesta ottaa siihen hieman etäisyyttä. Jo lyhyessä ajassa olen saanut huomata, että elämäntilanteessani olevaan ihmiseen kohdistuvat tiukat rooliodotukset: mitä pitäisi tehdä, miten ajatella -ja ennen kaikkea miten tuntea. Niistä yhdestä tai parista elämäntilannettani koskevasta faktasta jotka olen nähnyt välttämättömäksi jakaa, päätellään sujuvasti sekä se millaista arkeni on, mitä siinä teen ja mistä syystä, että etenkin se millaisia tunteita minulla on ja miten niitä varmasti ilmaisen. Nämä päätelmät menevät säännönmukaisesti pieleen, yleensä sitä rankemmin mitä kaukaisemmista tuttavuuksista on kysymys. Ja siinä onkin kuulkaa kestämistä. "Mikä humanoidi sinä oikein olet?"-katseisiin olen jo muutamassa kuukaudessa alkanut vähän tottua vaikka ne surettavatkin, mutta en vielä siihen että vastatessani että ei tämä kyllä mene ollenkaan noin, minua joko kieltäydytään uskomasta tai minun päätetään kärsivän joko kammottavista tunnelukoista tai -vammoista. Siitä se tilanne sitten alkaa synketä: ilmaisen vastalauseen tahi en, molemmat ovat väärinpäin ja oikea vaihtoehto olisi vain kiittää tarkkanäköisestä syväanalyysista ja palata ruotuun. Kukaan ei ole vielä suoraan kehdannut tulla moraalittomaksi haukkumaan, mutta se taitaa johtua ainoastaan onnekkaasta ammatinvalinnasta. Sitä mukaa kun tutustun uusiin ihmisiin, tämäkin onnekkuus saattaa vielä loppua lyhyeen. Elämisen yrittäminen ja jonkinlaisen tulevaisuudenuskon viritteleminen on aivan oma, iso haasteensa kun tilaa siihen olisi saatavilla sen verran kuin mahtuu puun ja kuoren väliin. Ehkäpä saan tilaa aavistuksen enemmän, jos yritän hieman avata edes blogista kiinnostuneille sitä, miten tällaisena "humanoidina" oleminen ei ainoastaan ole mahdollista vaan myös luontevaa?

Kaiken ytimestä löytyy välittäminen, sekä välittäminen itsestä ja toisista. Jos ei välitä itsestään, voi ajatella että impulssien ja mielihalujen toteuttamisesta saatava hetkellinen riemu voittaa sen että pitkällä tähtäimellä kaikki on sitten kurjempaa (etenkin tilanteissa joissa tämä on maan tapa ja siten sosiaalisesti ylivertainen vaihtoehto). Välittäminen itsestä ohjaa kuitenkin harkitsemaan. Harkintakin on kuitenkin vain menetelmä elämän solmujen aukomiseen. Suuri itsehillintä vaatii polttoaineekseen valtavasti energiaa, ja mistäpä se energia tulisi ellei suurista tunteista? Kumpi ilmaisee suurempaa tunnetta: sekoileminen koska tunneimpulssi käskee, vaiko se että tuntee niin syvästi että pystyy voittamaan voimakkaatkin impulssinsa? 

Jos taas ei välitä toisista, puuttumaan jää puolestaan yksi aika iso motiivi yrittää toimia oikein. Silloin ihmisiä on helppo kohdella lähtökohtaisestikin välineinä milloin mihinkin rasittamatta päätään ajatuksilla siitä mitä he mahdollisesti saattaisivat kaivata tai peräti ansaita, mikä edistäisi heidän hyväänsä ja missä menevät ne rajat joita minun on kunnioitettava (erityisesti) silloinkin kun haluaisin kovasti ihan muuta. Haluaminen on helppoa, mutta eikö välittämisen pitäisi silti ratkaista? Eikö ole nimenomaan tunnekylmää olla välittämättä omasta ja toisten hyvästä, myös silloin kun välittämistä ilmaistaan parhaiten hillitsemällä itsensä tilanteessa jossa reipas ”tunneilmaisu” olisi ilmeinen vaihtoehto- mutta sellainen vaihtoehto joka voi maksaa toiselle aivan liikaa ja olla itsellekin tuhoisa jos asiaa miettii yhtään isommassa mittakaavassa?

Kun tunne on suuri, se ilmenee usein tunteellisena käytöksenä jonka tarkoituksena on vain päästää tunne ulos. Vaan mitä tapahtuu, jos jatketaan tunteen kasvattamista vielä tästä eteenpäin? Mistä kulkee tie impulsiivisten mielihalujen toteuttamisesta aitoon välittämiseen niin itsestä kuin toisistakin?

Silloin tunteesta alkaa tulla arvo. Tunteesta tulee enemmän kuin itsensä toteuttamista: siitä tulee johdonmukaista elämistä arvoa kunnioittaen. Äiti joka sanoo rakastavansa lastaan voi olla sympaattinen- ja silti tehdä itsekkäitä valintoja jotka tuottavat lapselle suurta tuskaa koska "rakkaus" ei käytännössä ylläkään juuri sanoja pidemmälle. Tai sitten hän saattaa olla curlingäiti joka vahingoittaa lastaan sillä ettei pysty koskaan kieltämään tältä mitään -mikä myös on lapselle paljon vahingollisempaa kuin ne pienet mielihyvät joita lapsi osaa haluta. Äiti joka todella rakastaa lastaan on aivan eri maata. Hänelle lapsen etu sanan suurimmassa käsitettävissä olevassa merkityksessä on itseisarvo. Hän voi tehdä lapsen eteen aitoja uhrauksia täysin luontevasti koska se on hänen luontonsa. "Aitoja" siinä merkityksessä että niiden tekemistä ei kompensoi valinnan glorifioinnista saatava mielihyvä vaan ne ovat uhrauksia jotka kirpaisevat kunnolla vaikka miten päin pyörittelisi. Hän myös pystyy tarvittaessa kieltämään lastaan ja ottamaan vastaan tämän mielipahan, koska ymmärtää myös sellaisten kokemusten olevan kaikessa epämiellyttävyydessään lapselle, hänen kehitykselleen ja hyvinvoinnilleen tärkeitä. Jälkimmäiselle äidille rakkaus on jotakin paljon enemmän kuin tunne jota ilmaistaan impulsiivisesti. Se on arvo jota eletään todeksi.

Tämä selittääkin sen, miten on mahdollista että minä saan kestää kommentteja tunnekylmyydestä samaan aikaan kun ihmispelkoani ruokkivat säännölliset havainnot siitä miten kylmäsydämisiltä monet "normaalimmat" ihmiset minusta vaikuttavat. Räiskettä ja itseilmaisua voi riittää vaikka millä mitalla-mutta pian käyttäydytään täysin vastakkaisesti. Se ei ole ristiriitaista, sillä ovathan tunteet jo häilähtäneet toisaalle. Uusi onni nielaisee eilisen raastavan tuskan yhtenä suupalana -ehkä senkin mielihyvän perässä juoksemisesta seuraa huomenna kipeitä laskuja, mutta se on sitten sen ajan murhe. Samoin rakkaus vaihtuu raivoon kun toisen käytös ei miellytä -eli kun toinen kehtaa näyttää olevansa itsenäinen ihminen jolla on omiakin päämääriä eikä ainoastaan Minun halujeni nöyrä palvelija. Tämä kaikki tunteiden perässä juokseminen osoittaa mielestäni lähinnä sen, että arvoa ei ollutkaan ihmisellä vaikka muuta kovasti vannottiin, ainoastaan omilla haluilla ja tunteilla. Se mitä halutaan, otetaan seurauksista piittaamatta, ja hyvähän niistä on olla piittaamatta kun kaikki voi huomenna tuntua jo aivan toiselta. Ei kai ole ihme että moni väsyy ja kyynistyy vanhetessaan kuluttavassa tunteiden vuoristoradassa.

Jos ei välitä mistään mitään, romukoppaan joutavat niin moraali kuin impulssikontrollikin. Jälki on usein karmeaa, mutta banaalilla tavalla. On jotakuinkin maan tapa, että ihmiset kiskovat kammottaviin sotkuihin täsmälleen heidät joista väittävät erityisesti välittävänsä. Kukapa ansaitsisikaan Suurta Rakkautta enemmän tulla vedetyksi kammottavaan elämäntilanteeseen tai tilanteeseen johon kaikki katastrofin ainekset on selvästi katettu? Mikä sielunkumppani ansaitsee paikan elämässä suttuisen salarakkaan roolissa? Arkea ovat myös eroriidat ja perhehelvetit joissa omat maailman rakkaimmat lapset pistetään kärsimään vaikka mitä elämän mennessä rikki, koska heitä ”rakastetaan” niin paljon että tunnetta halutaan ilmaista heidän hyvinvointinsa kustannuksella. Lapset saavat oppia että maailman suurinkin rakkaus, kuten äidinrakkaus, ilmenee vain siten ja silloin kun vanhempaa hotsittaa, riippumatta siitä mitä lapsi kaipaisi tai edes kipeästi tarvitsisi.

Tämä kuilu tunneimpulssien ja arvoiksi kasvaneiden syvien tunteiden välillä näkyy myös abstraktimmissa asioissa. Siis niissä joista välitetään suunnattomasti etupäässä juhlapuheiden tasolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoskeskustelussa merkityksellisimpiä ja syvimpiä tunteita eivät vaikuta ilmaisevan ne jotka märisevät katkerasti ja kiukuttelevat kun joku ehdottaa että haluamista tarvitsisi alkaa vähän rajoittamaan siksi että nykymeno uhkaa lajimme selviytymismahdollisuuksia jo kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, vaan ne jotka ovat valmiita muuttamaan elintapojaan ja luopumaan koska välittävät planeetan ja ihmiskunnan tulevaisuudesta enemmän kuin siitä että itsellä on hetken kohtuuttoman mukavat oltavat. Haluaminen pitää itsestään ääntä, kun taas uhraukset tärkeimpien arvojen puolesta ovat usein hyvin hiljaisia, jopa ylenkatsottuja ja itsestäänselvyyksiksi latistettuja (kuten moni omaishoitaja nahoissaan päivittäin tuntee). Niin helposti unohtuu, etteivät arvot ole yleviä ajatuksia vaan sitä elämää mitä todeksi eletään.

Ehkäpä maantapa voi hyvin myös siksi että moni myös haluaa saada osakseen mieluummin arveluttavia impulsseja kuin aitoa välittämistä. Kasvaako ihminen aikuistuessaan paljonkin lapsesta joka haluaisi hartaasti joka päivän olevan karkkipäivä ja koulunkäynnin huvittelua, vai vaihtuvatko vain haluamisen kohteet? Onko kypsempää hamuta seksiä, rahaa ja valtaa kuin karkkia, kaverien hyväksyntää ja peliaikaa? Kuinka monelle aikuistuminen on sitä että kysymys "Mitä minä haluan?" vaihtuu kysymykseen "Mikä on parhaaksi itselleni ja toisille?" Huomatkaa: "toisista" puhuttaessa erottelu läheisiin ja kaukaisiin on usein sitä epäolennaisempi mitä isommassa mittakaavassa asioita mietitään. Ei, esimerkiksi, ole niin että omien lasten "etu" on nauttia kerskakulutuksesta ja kasvaa ahneiksi, vaan heidänkin perimmäinen etunsa on kohtuullisuus joka tukee sitä että myös lapsenlapsilla on edellytykset elää kohtuullisen miellyttävää elämää tällä planeetalla. Ei ole niin että minun "etuni" on nauttia itsekkäästi vahvemman oikeudella riistämistäni asioista vaan perimmäisen etuni mukaista on että maailma on ylipäätään reilu ja oikeudenmukainen paikka jossa rehellisyys on kunniassa. Se on niin suuri hyvä että minun kannattaa sitä tavoitellessani ohittaa useampikin hyvä tilaisuus porsastella.

Itsehillinnän hyve alkaa sen ymmärtämisestä että kaikkea mitä tekee mieli tehdä ja on hyvä tilaisuus tehdä ei silti ole hyvä tehdä. Tilanteet joissa on turvallista toteuttaa itseään reippaasti ovat nimittäin paljon harvemmassa kuin tilanteet joissa en vain millään viitsisi ajatella nenääni pidemmälle. Kuitenkin on niin, että tilaisuus ei tee ainoastaan varasta vaan yhtä helposti se tuntuu tekevän myös ryöstäjän, tappajan tai raiskaajan kenestä tahansa jonka sisäiseen heikkoon kohtaan yhdistyy kohtalokkaalla hetkellä ajatus siitä että nyt olisi hyvä tilaisuus vähän toteuttaa itseään. Näitä itsensä toteuttajia kuitenkin paheksutaan ja jopa rangaistaan, koska pohjimmiltaan sivistyneessä yhteiskunnassa nähdään kansalaisvelvollisuudeksi velvollisuus yrittää sisäistää, ettei tilaisuus ole sama asia kuin kehotus (vähän samaan tapaan kuin tasa-arvoisen avioliiton salliminen ei kehota tai ohjaa homouteen ketään jota homostelu ei yhtään kiinnosta). Niin kauan kuin ihmisellä ei ole otetta haluihinsa, on vain onnenkantamoisista kiinni sattuvatko hänen halunsa olemaan harmittomia vai tuhoisia. Itsehillintä laittaa toivonsa siihen, että hauskuutta voi löytää muustakin kuin typerehtimisestä ja lempipaheisiin retkahtamisista, siihen että kipeäkin luopuminen voi olla tuskan arvoista jos sen kautta onnistuu tavoittelemaan hyvää. Impulssien orja puolestaan ajattelee hyveen olevan perimmäiseltä olemukseltaan suuri ilonpilaaja, ei hyvän elämän paras palvelija. Hänelle hyve näyttäytyy ikävinä kieltoina ja rajoituksina siinä missä hyvään luottava luottaa siihen että kaiken ilmaisemisen arvoisen pystyy ilmaisemaan parhaiten (huom. ei ainoastaan sivistyneimmin) hyveelle ominaisin keinoin.

Jos loistavan tilaisuuden ilmaista tunteitaan vapautuneen tuhoavasti päästää käsistään siksi että se on hyvästä syystä tai toisesta viisainta ja epäitsekäs valinta, voi tietysti menettää paljon -mutta jos niin ei tee, on puolestaan tunteen todellinen suuruus syytä kyseenalaistaa. Pienemmät mielihalut ja impulssit kamppailevat jatkuvasti sen kanssa mitä ihminen arvostaa tiedon, harkinnan ja ajatuksen tasolla, mutta kun tunteesta tulee todella suuri, se muuttuu arvoksi. Meillä kaikilla on ylevien ajatusten ohella kokoelmamme todellisia arvoja jotka voivat olla enemmän tai vähemmän konkreettisia: biodiversiteetti, oikeudenmukainen yhteiskunta, oma ja läheisen hyvinvointi voivat kaikki olla arvoja. On kuitenkin tavallista mieltää arvoiksi paljon sellaista mikä todellisuudessa liikuttaa vain impulsiivisella tasolla. Todelliset arvomme ovat kuitenkin niitä joita toteuttaaksemme olemme valmiit luopumaan, tekemään uhrauksia, venyttämään kärsivällisyyttä niin pitkälle kuin on tarpeen ja kieltämään itseltämme suuria mielihyviä jos arvelemme että niiden hinta saattaisi olla liian kallis. Tunteen vastakohta ei ole harkinta tai itsehillintä vaan tunteettomuus. Hyve ei kehota ihmisiä tukahduttamaan tai patoamaan tunteita, mutta ilmaisupuolesta sillä on aika paljon sanottavaa, alkaen siitä että pienemmät mieliteot eivät yleensä pärjää arvon kokoisiksi kasvaneille tunteille. Koska pahan tekeminen ei koskaan ole hyvästä, ei voi myöskään olla niin että jossakin tilanteessa tai joitakin arvoja olisi hyvä ilmaista tuhoavasti- sen sijaan mielihaluja, impulsseja ja tahdonheikkoutta voi näinkin ilmaista. Hyvälle ominaiset keinot eivät ole ainoastaan ihailtavia, ne ovat myös riittäviä -hyvä kun ei koskaan ole ollut vetelysten laji.

Olen kuitenkin tämän katsomukseni kanssa niin pienessä vähemmistössä, että tulevaisuuskin taitaa luvata minulle runsain mitoin väärin ymmärretyksi tulemista sekä tilaisuuksia kehittää itsehillinnän hyvettä.


Toisteisuus, tyhjyys ja jämähtäminen ovat keski-iän uhkia vaan eivät kohtalo

"Kun nuoruuden päämäärät on saavutettu, iskee helposti tyhjyys", tiesi onnellisuuteen perehtynyt käytännöllisen filosofian professori Antti Kauppinen eilen Helsingin Sanomille. Toisteisuus on Kauppisen mukaan keski-ikäisen elämän kestohaaste. Totta on, että neljänkympin tienoilla tapahtuu vähemmän asioita ensimmäistä kertaa. Minä kuitenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että toisteisuus on suhteellista. Elämä ei tarjoa samoja mahdollisuuksia kuin parikymppiselle, mutta tarkoittaako se sitä että mahdollisuuksia on vähemmän vaiko sitä että ne ovat toisenlaisia? Ikuisena optimistina ajattelen mielelläni että kyse on jälkimmäisestä.

Parisuhde? Voi olla n:nnellä kierroksella, mutta rakkaussuhde Sen Oikean kanssa voi silti olla kokematta. Nuoruuden kumppanin valinnassa painaa usein myös yleisempi halu kokea perhe-elämä. Toisella kierroksella, kun perhe-elämää on jo kokenut, kumppanin valinnassa keskittyy ehkä enemmän ihmiseen. Hyvässä tapauksessa elämä on myös tuonut tunne- ja kommunikointitaitoja, ymmärrystä elämän monimutkaisuudesta ja muita taitoja joiden ansiosta toisella yrittämällä ainakin jotkut asiat sujuvat (ehkä, toivottavasti) paljon paremmin kuin ensimmäisellä. Sen Oikean ei ehkä kannata olla XÄlle mielettömän kateellinen siitä ettei päässyt vääntämään kanssani 
rakkaussuhdetta jo parikymppisenä, ja sama toivottavasti pätee toisinkin päin. 

Entä sitten työelämä? Harva marssii keski-iässä ensimmäiseen työpaikkaansa, mutta yhtä harva aloittaa työelämän unelmaduunista. Uraportaiden huipulle vievä tie on pitkä ja rasittavakin. Toisaalta, nekin jotka eivät koe tarvetta kivuta tittelitikkaita, tapaavat kehittyä paremmiksi osaajiksi kokemuksen karttuessa, oli ala mikä hyvänsä. Tiedän useammankin ikätoverin joilla mukava ja jotakuinkin vakaa asema työelämässä on joko uusi asia tai sen löytäminen on vielä kokonaan edessäpäin. Monet vaihtavat alaa kokonaan, ja samalla muuttuu iso osa arkea. Ikärasismi, työttömyyden ankaroituminen ja uupuminen ovat voimia jotka luovat näköalattomuutta ja vahvistavat tunnetta siitä että iän myötä mahdollisuudet vähenevät. Tämä ei kuitenkaan ole luonnonlaki johon on alistuttava vaan ongelma johon on mahdollista puuttua -jos aktiivisia ihmisiä vain riittää.

Niin, entä se arki? Jämähtämisestään on jokainen vastuussa itse. Se että homehtumaan alkaminen on helppoa ei tarkoita sitä etteikö se edelleen olisi vapaaehtoista. Utelias luonne ja siitä seuraava taipumus oppia jatkuvasti uutta ovat elinikäinen ilo. Keski-iässä, toisin kuin nuoruudessa, koulutusjärjestelmä ja ympäristö eivät tietenkään enää työnnä ketään puoliväkisin eteenpäin. Nyt vastuu on itsellä. Jos arjen jämähtäminen häiritsee, sille on tehtävä jotakin itse. On löydettävä uusia kiinnostuksenkohteita, menoja, ajatuksia. Suuret elämänmuutoksetkin ovat mahdollisia koska tahansa- vaikka elämä näyttäisi miten vakaalta, se ei tarkoita sitä että maailmankaikkeus olisi todella järjestänyt tilanteen pysyväksi. Suuret onnenpotkut ja epäonnen iskut ovat edelleen aivan mahdollisia. Mitä hukattuihin tilaisuuksiin, suuriin suruihin ja epämääräisiin pettymyksiin tulee, jokaisella nelikymppisellä joko on painolastinsa ja ongelmansa tai sitten hänen päänsä on täyttä puuta niin ettei hän tunnista niitä, mikä on vielä pahempi juttu. Jos on käynyt hyvin, myös vastoinkäymisistä ja virheistä on opittu oikeita asioita (eli hyvettä, ei kyynisyyttä ja katkeruutta). 

Toisaalta rutiinit luovat turvaa-aatteen kansikuvatyttönä on pakko sanoa, että jos elämän kokee lähtökohtaisesti hiton haastavaksi ja virikkeitä tunkee joka puolelta, on erinomainen asia jos on rutiineja tuomassa elämään jonkinlaista pysyvyyden ja hallittavuuden tunnetta. Jo olemassa olevia rutiineitakin voi  hioa ja parannella. Otetaan, näin tammikuun kunniaksi, esimerkiksi ruokavalio. Vaikka vaihtelu silloin tällöin virkistääkin, suurin osa arkisesta ruuanlaitostani toistaa muutamaa kymmentä hyväksi havaittua reseptiä joista kustakin on korkeintaan pari-kolme versiota. On kiva ettei tavallisena arkipäivänä tarvitse alkaa nälän tullen käymään läpi koko keittokirjavarastoa. Koska pakkoja ei ole, voin kuitenkin tuunata rutiinejani miten hyväksi näen. Esimerkiksi tänä vuonna tavoitteeni on vähentää eläinperäisten tuotteiden käyttöä. Päätin tarttua haasteeseen maitohyllyltä käsin koska se tuntui helpoimmalta paikalta aloittaa. Juuston vaihtaminen vegaanijuustoon ei kuulosta kovin isolta jutulta, mutta kun vastaavia muutoksia aletaan pinoamaan, eräänä päivänä arkirutiini on muuttunut perusteellisesti.

Alkavana vuonna elämässäni suuria muutospaineita ja haasteita tuottaa tietysti sinkkuuntuminen. Siinä haasteena on tarpeellisten muutosten tekeminen mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti. Isojen ja dramaattisten muutosten tekemiseen olisi parhaat syyt ja  aikamoista sosiaalistakin painetta, mutta jos omistaa aivot jotka kääntävät valot pois päältä ylikuormituksesta, on pakko ottaa rauhallisesti ja tolkulliset toimintatavat näyttävät aivan erilaisilta kuin useimmilla vastaavassa tilanteessa. En voi noudattaa perinteistä "juokse auringonlaskuun minkä kerkiät ja pistä elämä uusiksi"-kaavaa vaan minun on hoidettava homma hitaasti kiiruhtamalla. Siihen onkin tarjolla vähemmän valmiita kaavoja, mikä tuo elämään oman jännittävyytensä. Näin uuden vuoden aluksi olen jo ehtinyt löytää itseni remontoimasta huoneeni seiniä. Isomman pintaremontin tekeminen itse oli vuoden ensimmäinen uusi elämys. Toisaalta, vaikka isot muutokset on pakko tehdä hitaasti ja vaikka maassa vallitsee rauha (sopuisa ero on ainakin toistaiseksi toteutunut), lähes kaikki arjen rutiinit ovat muuttuneet jollain tavalla. Toisteisuutta karkottaa tehokkaasti sekin pikku tosiasia että edellisen kerran sinkkuna ollessani niin maailma, minä kuin elämäni taustalla vaikuttavat realiteetitkin olivat aivan toiset kuin nyt. Lisätään tähän vielä horisonttiin ilmestyneet työelämän uudet kiinnostavat tilaisuudet, niin voinen olla luottavainen siitä ettei alkava vuosi ainakaan toisteisuutta lupaile.

Näin torjut ilmastonmuutosta tyylillä

Monella taitaa olla uudenvuodenlupausten joukossa jokin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvä lupaus. Se on hienoa. Se mikä ei ole hienoa on, että ilmastonmuutoksen torjunnassa tarpeellisista muutoksista puhutaan edelleen synkeään ja negatiiviseen sävyyn: luovu, lopeta, vähennä. Köyhäilyn vaihtoehdoksi on tarjolla lähinnä hippeilyä. Usko siihen että nykyinen kulutusörvellys ei ole sivilisaation huippuhetki josta päästään vain ikävämpään suuntaan, on edelleen vähissä. Se on omituista. Nykyinen kulutusörvellys on ennen näkemätön ilmiö, kun taas kohtuullisempia elämäntapoja on toteutettu maailman sivu. Miksi emme voisi ahdistumisen sijaan inspiroitua tyylikkäistä tavoista pelastaa maailma? 


Tässä on muutama esimerkki joilla pääsee alkuun, mutta kun alkaa ympärilleen sillä silmällä katselemaan, inspiraatiota tyylikkääseen kohtuullistamiseen löytyy loputtomasti. 

Klassinen ranskalainen kohtuullisuus

Ranskalaisversio kohtuullisuudesta sisältää pienen, ajattomasti sisustetun kodin. Vaatekaapissa on yhtä ajaton kapselipuvusto. Keittiön puolella tiedostetaan että vaikka eksoottisia trendejä riittää aina, pohjimmiltaan on paras luottaa omaan osaamiseen, ruokakulttuuriin ja lähiseudun antimiin. Kävelemällä pääsee melkein kaikkialle minne on tarpeen päästä- eikä oman Pariisin ulkopuolella ylivertaista nähtävää olekaan, etenkään kun tuntee lähiympäristön tarjoamat mahdollisuudet harrastaa kulttuuria ja sivistää itseään.

Marsilainen kohtuullisuus

Tällä hetkellä näyttää siltä että muutama tämän päivän nelikymppinen voi ainakin teoriassa päästä viettämään eläkepäiviä Marsissa. Ne meistä jotka emme pääse, voimme kuitenkin nauttia marsilaisesta kohtuullisuudesta. Siirtokuntaan kun ei roudata turhakkeita. Ruokavalio on vegaaninen ja tuoretta syötävää kasvatetaan itse. Muutenkin kulutus on tarkkaan harkittua. Omavaraisuus on hyve ja kaikenlainen kätevyys on arvossaan. Energiaa saadaan esimerkiksi aurinkopaneeleilla. Viihteensä marsilainen uudisasukas nauttii sähköisessä muodossa. Kun täytyy siirtyä paikasta toiseen, kulkupelinä on sähköauto. Vaikka elämä ja ympäristö vaikuttavat joskus karuilta, uudisasukashenkinen kohtuullistaja kuitenkin on vakuuttunut niiden ainutlaatuisuudesta.

Fiftarikohtuullisuus

1950-luku tunnetaan tyylikkyydestään, mutta silloin elettiin myös monin tavoin kohtuullisesti. Vuosikymmenen alussa ostokorteille oli yhä käyttöä. 50-luvulla asuttiin tiiviisti ja alivuokralaisten pitäminen oli yleistä. Sisustuksessa ja pukeutumisessa näkyi käsityötaito. Vanhaa ei heitetty pois uuden tilalta vaan oltiin säästäväisiä: muodistettiin, korjattiin ja uusiokäytettiin. Ruoka oli yksinkertaista ja painottui kotimaisiin raaka-aineisiin. Lihaa syötiin kohtuudella, sen sijaan silakan kulutus (mikä on ekoteko tänäänkin) oli nykyistä paljon korkeampi. Kyläily, kahvittelu, iltamat, urheilu ja tanssit piristivät arkea. Polkupyörät olivat suosittuja kulkupelejä.

Nojatuolimatkailijan kohtuullisuus

Paljon matkustavat ihmiset elävät usein tukikohdissaan varsin kohtuullisesti. Tärkeitä tavaroita ei kannata omistaa paljon enempää kuin mahtuu rinkkaan tai matkalaukkuun. Pieni asunto on kätevämpi kuin iso. Ruokahävikistä nomadi on erityisen tarkka- hänelle täpötäysi jääkaappi on iso rasite. Nojatuolimatkailijakin voi inspiroitua nomadikohtuullisuudesta, mutta kaukomailla suhaamisen sijasta hänen lempikulkuvälineensä on nojatuoli jolla pääsee minne ikinä keksii haluta, nopeasti ja ekologisesti.

Vaivaton kohtuullisuus

Monet kuluttavat koska ajattelevat voivansa ostaa helpon, mukavan elämän. Yhtä hyvään tulokseen pääsee muutenkin, ja sivussa pelastuu maailma. Vaivattomuutta kaipaava kohtuullistaja opettelee kerran kohtuulliset rutiinit: tekee ruokalistan, tekee kohtuullisen vaatekaapin, panostaa hyötyliikuntaan. Mukavuudenhaluinen kohtuullistaja ei kaipaa isoa asuntoa ja tavaravuorta jotka jatkuvasti kaipaavat huomiota ja siistimistä. Hän tekee näppärässä pikkukodissaan mieluusti ruokaa sen verran että pakkaseenkin riittää pari annosta odottamaan kiireisiä iltoja eikä matkustele turhia jotta rentoutumiseen jää aikaa.


Perinteinen joulujuhlamme

Tällä vuosikymmenellä valtakuntaan on rantautunut sellainen kouluperinne, että aina toukokuussa on tapana keskustella valtakunnanmedioissa siitä onko suvivirren laulaminen jumalanpalvontaa vaiko ei, ja joka joulukuussa on tapana keskustella siitä millaista ohjelmaa sopii olla koulujen joulujuhlassa.

Monet keskustelijat ovat tuskastuneita ja väittävät että ennen kaikki oli parempaa ja yksinkertaisempaa. Koulutaipaleeni 80-luvulla aloittaneena olen samaa mieltä ainakin yksinkertaisuudesta. Siihen aikaan ei debatoitu suvivirrestä eikä jouluevankeliumista, ei vaikka ala-asteen luokaltani löytyi luterilaisten ohella ainakin yksi ortodoksi, yksi buddhalainen, kaksi jehovantodistajaa ja yksi julkiateisti. Siihen aikaan kukaan myöskään väittänyt, että lapsukaiset sairastuvat puutostauteihin mikäli koulun ruokalistalla on kerran viikossa esimerkiksi ohrapuuroa, pinaattilettuja tai pinaattikeittoa (joista pinaattikeitto oli hirvittävän pahaa). Vaikka käsityöllisen suuntautumisensa sai periaatteessa vapaasti valita, yksikään luokan tyttö ei mennyt tekniseen työhön eikä yksikään poika tekstiilityöhön. Eikä yksikään vanhempi valittanut siitä että tähän saattoi vaikuttaa aika tavalla se että valinnan aikoihin rehtorinrouva avautui sekä lapsille että vanhemmille siitä miten jokaisen tytön pitää oppia ompelemaan ja jokaisen pojan pitämään vasaraa kädessä. 

Erilaisuus ja monimuotoisuus eivät ole suomalaisessa yhteiskunnassa millään tavalla uusia juttuja. Ne eivät olleet sitä edes 1980-luvulla. Uskonnolliset vähemmistöt eivät edes poksahtaneet eksistenssiin silloin kun Suomeen tuli uskonnonvapaus- aikaisemmin ne vain joutuivat elämään piilossa ja pelossa, muun muassa sillä tuloksella että alkuperäinen suomenusko onnistuttiin juurimaan kansasta lähes kokonaan. Monimuotoisuus on suora seuraus yhteiskunnan vapautumisesta. Yhtenäiskulttuurin ydin on aina ollut nationalistista sepitettä. Talvisodan kuuluisien veteraanien joukossa oli niin romaneita, muslimeja kuin juutalaisiakin -asevelvollisuus oli sillä lailla tasa-arvoinen, vaikka käytännössä vähemmistöjen syrjintä jatkui sotienkin jälkeen sujuvasti. Se mikä on uutta on, että olemme alkaneet keskustella syrjivistä perinteistä ja ottaa vähemmistöjen oikeudet vakavasti. Tähän kehityskulkuun on paljon syitä -vapaa-ajattelijoille nälviminen opetusneuvos Pekka Iivosen tapaan on paitsi asiatonta, myös toivottoman vanhanaikaista. Sillä ei kehitystä enää pysäytetä, vaan pikemminkin vauhditetaan. Opetusneuvos Iivoselle tiedoksi: enää ei ole olemassa yhtä ei-kristittyä vähemmistöä josta voisi syyttää sitä että yhä useammat ottavat perustuslain tosissaan. Yhteiskunnan monimuotoistuminen tarkoittaa täsmälleen sitä että yhteenlaskettuna eri vähemmistöihin kuuluukin jo merkittävä osa väestöstä, ja että heillä on yhteisiä intressejä. Kumpi on helpompaa: katsomusneutraaliuteen pyrkiminen yhteisöllisissä juhlissa vai se että jokaiselle järjestetään tasa-arvoisen hienot juhlat oman perinteen mukaan, mielellään niin että muutkin komennetaan osallistumaan yleissivistävyyden nimissä? Kyllähän me kaikki jo tiedämmekin suurinpiirtein, mitä evankelisluterilaisessa messussa tapahtuu, joten eikö olisi paljon sivistävämpää päästä osalliseksi kekri- hanukka- tai eidtunnelmaan tai kokea omakohtaisesti, mitä sisältöä siinä uskonnottomassa joulunvietossa on? Paljon halvemmaksi ja helpommaksi toki tulee pyrkiä neutraaliuteen yhteisissä juhlissa ja toivoa että tilaisuuksia sivistää itseään tulee vastaan joskus muulloin.

En osaa aavistaa, millaisia jouluperinteitä 2050-luvun peruskoulussa vaalitaan. Toivon kuitenkin, että ne ovat erilaisia kuin tämän päivän perinteet. Elävien asioiden, myös elävän kulttuurin, on kyettävä muuttumaan ja kehittymään jotta se säilyisi relevanttina uusille sukupolville jotka elävät toisenlaisessa maailmassa. Demokraattisessa yhteiskunnassa se tarkoittaa keskustelemista, kyseenalaistamista ja ideoimista.Toivon, että 2050-luvun perinteet ovat sellaisia perinteitä jotka kaikki koululaiset voivat tunnistaa omikseen ja joista kaikki voivat rakentaa hyviä muistoja, ei muistoja vieraudesta ja toiseuttamisesta, näkymättömyydestä ja eriarvoistamisesta. Toivon, että moninaisuus ja tasa-arvo näkyvät arjessa ja juhlassa eikä vain kutsunnoissa hädän hetkellä. 1980-luvulla kukaan ei uhrannut ajatustakaan sille miten luokan buddhalainen olisi voinut kokea itsensä yhdeksi meistä- oli itsestään selvä ajatus, että hänen on parempi "oppia miten täällä eletään". Yleissivistys ja maan tapojen oppiminen on tietysti tärkeää, mutta todellinen kotoutuminen edellyttää sitä että asuinmaansa pystyy kokemaan omanaan. Että sieltä löytyy oma paikka, ei pelkkä vieraan, toisen ja vierailijan rooli. Tämä ei edellytä sitä että valtaväestö luopuu perinteistään ja identiteetistään. Meidän vain on opittava huomioimaan toisemme, otettava vakavasti tasa-arvon arki ja höllentämään samanlaisuuden vaatimuksia. Jos perinteet jämähtävät, niistä vieraantuvat lopulta kaikki.

Feminismin tasapäisyydestä hyväntahtoiseen tasa-arvoon

#Metoo vaikuttaisi siirtyneen tässä syksyn mittaan uuteen vaiheeseen: sille on alettu etsiä rajoja. Esiin ovat astuneet niin entinen presidentti kuin pienemmätkin julkimot. On tapahtunut ylilyöntejä joista ihmiset ovat kärsineet kohtuuttomasti. Vielä useammat ovat joutuneet perusteettomien ennakkoluulojen purkausten kohteeksi, ja sen vastineena toiset ovat käyneet kohtuuttoman pelokkaiksi ja pahimmassa tapauksessa kiusanneet muita uhriutumisen varjolla. Entä missä vaiheessa tasa-arvoistamiseen tähtäävä positiivinen syrjintä muuttuu syrjinnäksi ja isien tekojen kostamiseksi pojille? Tällaiset kysymykset ovat yhtä hyviä kuin vaikeitakin. Tasa-arvo ei ole ainakaan sivilisaation tässä vaiheessa vielä talo jota rakennetaan vähitellen tukeville perustuksille. Ne perustukset ovat vasta rakenteilla kun vanhojen asenteiden ja maantapojen kyseenalaistaminen on alkanut edetä. Toistaiseksi tasa-arvo on enemmän nuorallatanssiin verrattua tasapainottelua jossa täristään, kallistellaan, ehkä välillä tipahdetaan- mutta jossa loppujen lopuksi edetään silti vaikkei ehkä niin näyttävästi kuin erinäisten ilmiöiden alkuinnostuksessa voisi uskoa ja toivoa.

Feminismi, eli aate joka korostaa että ihmiset, esimerkiksi naiset, ovat yksilöitä joille on väärin olettaa ominaisuuksia tai mielipiteitä pelkästään sen perusteella että heidät tunnistetaan naisiksi, menee komeasti metsään siinä vaiheessa kun se alkaa suhtautua lähtökohtaisen hostiilisti ihmisiin, esimerkiksi miehiin, vain sen perusteella että heidät tunnistetaan miehiksi. Jos ihmisellä on jokin moraalinen velvollisuus tässä asiassa, se on hyväntahtoisuus kunnes ihminen itse antaa syytä muuhun. Vaikka meillä onkin todisteita sen puolesta että keski-ikäiset valkoihoiset heteromiehet ovat ryhmätasolla ja keskimäärin etuoikeutetussa asemassa verrattuna muihin ikä- ihonväri- ja seksuaalinen suuntautumiskombinaatioihin, tämä ei kerro mitään siitä millainen seuraava vastaan kävelevä valkoinen keski-ikäinen heteromies on, mitä hän ajattelee tai miten hänellä on taipumus kohdella muita. Eikä häntä itse asiassa pidä olettaa etuoikeutetuksikaan sillä hän voi näistä muuttujista riippumatta edelleen kuulua johonkin syrjinnästä kärsivään vähemmistöryhmään. Hän voi olla vammainen, etninen saamelainen tai työtön (tai näitä kaikkia!) ja sitä kautta kokea arjessaan sen verran syrjintää ja ennakkoluuloja että se peittoaa kevyesti ne etuoikeudet joita valikoitu tilastoista poimittu ominaisuuksien setti tuntuisi hänelle takaavan. 

Sama tietysti pätee vaikkapa koulumaailmassa. Jos, esimerkiksi, päätämme että positiivisen erityiskohtelun nimissä opettajien tulisi antaa vastausvuoro ensiksi värillisille tyttöoppilaille, on täysin mahdollista ellei peräti kohtalaisen todennäköistä että tulemme vaientaneeksi johonkin ennestään syrjittyyn vähemmistöön kuuluvan oppilaan pelkän ulkonäön perusteella. Miksi autisti-Eemelin tai vaikeista kotioloista tulevan Aapon jonka elämässä ei juuri loistamisen mahdollisuuksia ole, tulisi väistyä? Vastaavia erityistapauksia on helppo keksiä niin paljon että pian on pakko kysyä, pitäisikö meidän kaikkien leimauttaa varmuuden vuoksi otsaan ne ominaisuutemme joiden perusteella voisimme olla oikeutettuja ainakin toisinaan positiiviseen erityiskohteluun? Toinen, vaivalloisempi mutta oikeudenmukaisempi vaihtoehto on niellä se ettei tasa-arvoonkaan ole oikotietä eikä kaavaa, vaan se lähtee muunkin inhimillisen hyvän tavoin hyvästä tahdosta ja halusta rakentaa maailmasta parempaa toteuttamalla hyvettä, esimerkiksi suhtautumalla arkielämän kohtaamisissa ihmisiin lähtökohtaisesti yksilöinä. Voimme tiedostaa rakenteellisen epätasa-arvon ja vahtia ajatuksiamme perusteettomien (eli itsellemmekin vahingollisten) ennakkoluulojen varalta, mutta samalla olisi jaksettava pitää silmät auki. Kuulostaa rasittavalta, mutta niin kuulostaa vaihtoehtokin.

Psykologisten termien väärinkäyttö keskustelussa -kuten ammattilaispiirien ulkopuolella muutenkin-on toinen ikävä ilmiö joka on nostanut päätään. Asiantuntijatermien käyttö kuulostaa pätevältä, mutta silti mielensä pahoittamisesta puhuminen triggeröitymisenä on yhtä älyvapaata kuin mielensä pahoittaminen siitä että kokee jumalan pahoittameen mielensä.  Lisäksi se on tietysti syrjivää ja loukkaavaa sellaisia ihmisiä kohtaan joilla on todellisia psyykkisiä traumoja. Hän joka tuntee itsensä uhatuksi erilaisen ihmisen astuessa samaan huoneeseen, ei ole normaalioloissa oikeutettu käskemään tulijaa poistumaan vaan psykiatrisen avun tarpeessa, vaikka perinteinen rooliasetelma olisikin päälaellaan. Eksä ei ole narsisti tai psykopaatti sillä perusteella että olen niin maan perusteellisen suuttunut häneen. Diagnoosien jakaminen on tässä maassa psykiatrien tehtävä. Maallikoiden keittiöpsykologisoinnista seuraa todellista harmia, esimerkiksi siten että jotkut kärsivät perusteettomista ennakkoluuloista samalla kun todellinen ongelmakäyttäytyminen hukkuu psykohölinähöttöön. Jos vain on hyvää tahtoa, tämä ei ole kovin vaikeaa. Tasa-arvo ei pohjimmiltaan ole vanhojen valta-asetelmien kääntymistä päälaelleen vaan niiden purkamista lopullisesti. Sen vastineeksi että entiset etuoikeutetut joutuvat tasa-arvoistumisen myötä luopumaan etuoikeuksistaan. Myös entiset syrjityt ja huonosti kohdellut joutuvat luopumaan oikeudestaan kostaa menneet vääryydet uusille ihmisille ja saada omansa takaisin kunnon hyvityksen kera, ja sekin voi kirpaista kovaa. 

Mitä jos, vaikka lähestyvän joulun kunniaksi, koittaisimme kehittyä hyväntahtoisuudessa ja pyrkisimme kohtelemaan toisiamme entistä paremmin? Oikeudenmukaisuutta ja sen menestyksekkään harjoittamisen tuloksena kehittyvää tasa-arvoa ei voi olla ilman hyvää tahtoa. Voisimmeko ajatella antavamme muille anteeksi sen että he ovat erilaisia Meihin verrattuna? Erilaisuus kun on niin kovin suhteellista eivätkä läheskään kaikki tärkeät erot ihmisten välillä ylipäätään näy päälle päin. Ilkeä mieli joka tahtoo purkaa pahoinvointinsa muihin löytää aina jonkun eron jonka perusteella yleisesti ottaen huono käytös muuttuukin taianomaisesti hyväksi ja viisaaksi, tai ainakin oikeutetuksi. Suuri edistysaskel etiikassa saavutetaan sinä päivänä kun ymmärretään laajasti etteivät edes todellisista isoista ongelmista kertovat tilastot kerro usein paljoakaan yksilötason arjesta.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments