Filosofian puutarhassa

Pihabongaus 2012

2012-01-29T13:16:00.000+02:00

Tämän vuoden pihabongaukseen lähdimme peräti kahden lintulaudan ja yhden talipallotelineen voimin. Sääkin oli juuri sopiva: ei myrskyä eikä myräkkää, lämpötila -8 astetta. Syistä jotka vain linnut itse tietävät, tämä ei ollut tällä kertaa menestysresepti. Tosin, tänä talvena lintulauta on ollut koko ajan hiljaisempi kuin viime vuonna, eikä satunnaisia vieraita ole juuri näkynyt. Siinä mielessä otos antaa kohtalaisen hyvän yleiskuvan lintuvieraistamme. Tällainen talvi tänä vuonna.

Tuloksemme:

naakka 1 kpl
harakka 4
pikkuvarpunen 5
talitiainen 3
sinitiainen 1
keltasirkku 7
kesykyyhky 34

yhteensä 55 lintua

Viime vuoteen verrattuna lintumäärä nousi suuremmaksi, mutta ainoastaan paikalle sattuneen ison puluparven ansiosta. Lajeja havaitsimme viime vuonna yhdeksän, tänä vuonna seitsemän. Viime vuoden lajeista emme nyt havainneet yhtään viherpeippoa (joita muuten on näkynyt mutta harvalukuisina), nokkavarpusta (joita ei tänä vuonna ole näkynyt marraskuun jälkeen) emmekä urpiaista. Sen sijaan viime vuoden listalta puuttumaan jäänyt harakka tuli nyt bongatuksi.

Ennakkoluulon tussahduksia

2012-01-25T13:31:00.005+02:00

Toisen kierroksen äänestys käynnistyi Virkkalassa ensimmäistäkin kierrosta vilkkaampana. Se on myönteistä- kansa on saamassa kansan presidentin. Toisaalta äänestäjien keskuudessa on ilmennyt aivan uusia ilmiöitä. Tällä kertaa kukaan ei ole vielä erehtynyt äänestyspisteestä, mutta jotkut näyttävät erehtyneen koko valtiosta: heidän mielestään suomalaiset ovat valitsemassa mieleistä presidenttiä Saudi-Arabialle tai mahdollisesti Somalialle. Jollekin kaukaiselle hampaisiinaseistautuneiden homovihaajien tyyssijalle kuitenkin. Toisten mielestä heterous on yksinkertaisesti isänmaallista, toisin kuin homous. Parasta mitä ihmisestä ja presidenttiehdokkaasta voi sanoa on, että hänen puolisomakunsa on ihan tavallinen. Minä toivon, että tästä vaalikierroksesta on ainakin se hyöty että ohut mukasuvaitsevaisuuden kuori rapisee pois ja suomalaiseen yhteiskuntaan pesiytynyt homofobia nousee esiin ja yleiseen keskusteluun. Siten näemme sen todellisuuden missä maa todella elää- ja pelkäänpä että se todellisuus ei ole aivan sellainen humanismin onnela jossa tasa-arvon idean sisäistänyt kansanosa mielellään kuvittelee elävänsä. Millainen onkaan tämä kansa joka on tekemässä itselleen presidenttiä? Toivon toki eläväni maassa jossa homo voi olla vaikka presidentti siinä missä sadomasokistit, transvestiitit ja muut heterouden kirjoon sopivat kansalaisetkin. Mutta varmaa on, että toisin kuin toivon, elän yhä maassa jossa monet kuvittelevat että haukkuminen, kiusaaminen ja syrjintä ovat kunnollisten ihmisten tapoja kohdata erilaisuutta.

Homokammo on surullinen ilmiö siinäkin mielessä, että en osaa kuvitella yhdenkään ihmisen joka on itse elämässään rakastanut, kykenevän siihen. Rakastavat ihmiset tietävät, että aito rakkaus on niitä universumin voimia joiden edessä itsensä tuntee pieneksi, ja toisaalta valmiiksi melkein mihin vain. Rakkaus ei kysele lupien perään eikä laskelmoi. Rakastavat ihmiset tietävät, ettei rakkaudessa koskaan pääse helpolla, ja että ulkopuoliselle ainoa järkevä mahdollisuus suhtautua muiden yrityksiin rakastaa –vaikka sitten miten säälittäviin-, on myötätunto. Kukaan joka on koskaan rakastanut, ei voisi kehottaa toista ihmistä ”unohtamaan homoutensa kuudeksi vuodeksi” tai ”alkamaan käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset”. Ja lopuksi, rakastavat ihmiset tietävät että rakkaus on aina positiivinen voima, sellainen voima jonka läsnäoloa kärsivä maailma kipeästi tarvitsee. Rakkautta ja rakastavia perheitä on tässäkin maassa niin vähän, että minulle on täysin käsittämätöntä, miten jotkut haluavat nitistää osan niistäkin olemattomiin. Homofobia paljastaakin mielestäni sen, miten vähän tässä kunniallisten avioliittojen ja vapautuneen seksuaalisuuden maassa on ihmisiä jotka tietävät rakkaudesta, puhumattakaan siitä että itse rakastaisivat ketään toista ihmistä. Mitä tunteita sen taustalle kätkeytyykään? Epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta? Kateutta siitä ettei itse ole koskaan tuntenut mitään niin voimakasta joka saisi ravistelemaan sovinnaisuuden kaltereita? Vanhaa kunnon vihaa erilaisuuden edessä, ja sen edessä että jotkut uskaltavat? Silkkaa kovasydämisyyttä? En tiedä. Uskon että syitä, tai ainakin syiden yhdistelmiä on yhtä monia kuin on homokammoisia ihmisiä. Ja tiedän että ihmisiä jotka eivät ole koskaan rakastaneet, ei pidä vihata takaisin vaan ainoastaan sääliä. He eivät ole ihmisiä joiden elämässä on ylitsevuotava määrä sappea, vaan ihmisiä joiden elämästä puuttuu jotakin suurta. Suunnilleen koko universumia kasassa pitävän myyttisen taivaannaulan kokoista.

Jotkut miettivät, kumpuaako homoviha vanhoillisesta takertumisesta juutalaiskristilliseen aavikkomoraaliin. Itse en kuitenkaan tätä usko.

Kristinuskohan on toisaalta myös lähimmäisenrakkaudesta paljon puhuva uskonto, jonka keskeinen käsky on rakastaa lähimmäistä. Yksi Jeesuksen harvoista suorista käskyistä on kultainen sääntö, käsky tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Kuka toivoisi tulevansa syrjityksi ja lyttyyn haukutuksi sellaisen asian takia jolle ei koe voivansa mitään? Kuka toivoisi intiimeimpien hetkiensä muuttuvan likaisiksi haukkumasanoiksi? Kuka toivoisi koko elämänsä saavutusten, hyvyytensä ja kovan työnsä tulevan täydellisesti mitätöidyksi yhden -minkä tahansa yhden- piirteen takia, vaikka kyseessä olisi miten sitkeä pahe? Jos tämäkään ei riitä vaan viha kaipaa yhä sammutusta, kristillinen kuvasto on maalannut vaikuttavan kuvan jumalallisesta tuomiosta yhdistettynä kehotukseen olla tuomitsematta ettei joutuisi itse tuomituksi….ei, enpä leimaisi kristinuskon rakennuspalikoita suoralta kädeltä homofoobisiksi. Pikemminkin sanoisin, että jos ihminen haluaa vihata ja syrjiä, hän kyllä löytää uskonnosta sille oivan keppihevosen jos siihen annetaan pikkuriikkisinkin mahdollisuus. Uskonnotkin ovat usein lähinnä harjoittajiensa kuvia. Rakkauden uskonto ei ole mikään uskonto jonka mukaan toisia ihmisiä tulee tuomita, kammota ja syrjiä. Jokaisen uskonnon rakkaudellisuus on harjoittajien varassa. Ihminen näkee yleensä sen mitä haluaa nähdä: jos sydämessä on vihaa ja pelkoa, uskonnon näkee sen mukaisena. Jos rakkautta, niin mistä tahansa katsomuksesta voi tulla rakkauden uskonto.

Me kaikki olemme jossakin määrin ennakkoluuloisia- ne jotka väittävät olevansa suvaitsevaisia ovat yleensä vain eri asioista ennakkoluuloisia kuin ne joita kutsutaan konservatiiveiksi. Yksi asia ihmisiä kuitenkin jakaa. On olemassa niitä jotka antautuvat ennakkoluulojensa orjuuteen, ja on olemassa niitä jotka pyrkivät vapautumaan ennakkoluuloistaan, elämään järjen alamaisina ja kehittymään ihmisinä. Homokammoisuus ei ole muita ennakkoluuloja kummempi: se voi olla jollekulle hyvinkin luonnollinen reaktio. Silti se on muiden ennakkoluulojen tapaan niitä reaktioita joista ihmisen on järkevää pyrkiä eroon. Ihminen jolle toisen ihmisen koko elämä typistyy valinnan hetkellä kysymykseen ”homo vai hetero”? on helposti ihminen joka kohtelee toisia epäoikeudenmukaisesti. Kuitenkin, se joka eniten tilanteesta kärsii ei ole se joka tästä vääryydestä joutuu kärsimään vaan se joka sitä tekee. Hän on ainoa asukas maailmassa joka on ruma, pelottava ja mustavalkoinen. Ihminen joka uskoo että muiden vihan edessä kannattaa alistua, on ihminen joka uskoo vihan voimaan ja siihen että oikeassa elämässä hyvyys on haurasta ja häviävää.

On ilman muuta olemassa paljon romanttisia tunteita ja villejä haluja jotka eivät ole rakkautta, vaikka muistuttavatkin sitä ulkoisesti. On paljon vahingollisia ihmissuhteita. Nämä ikävätkään ilmiöt eivät kuitenkaan katso seksuaalista suuntautumista. Siksi heteronormatiivisuudelle voi toivoa vain pikaista loppua. Se on normi jossa ei ole järkeä, normi joka ei ohjaa noudattajiaan hyvään. Se on normi joka ei lisää eikä paranna kenenkään rakkauselämää vaan aiheuttaa korkeintaan kärsimystä niille jotka törmäävät sen laitoihin, sekä vielä suurempaa kärsimystä niille jotka sortuvat vihaan, järjettömyyteen ja inhoon ylläpitäessään näitä rajoja. On monia maailmoja joissa rakkaus on suoritus, monia joissa se on kaupankäyntiä tai kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. On monia maailmoja joissa rakkaus on jälleen yksi tapa sanoa ”olen normaali, olen niin kuin kaikki muutkin.” Nämä kaikki ovat harmaita ja synkkiä maailmoja joissa inhimillinen kukoistus on vain sanahelinää, ja todellinen rakkaus vain kirjeitä kaukaisista maista. Hyvät maailmat ovat niitä joiden asukkaat pyrkivät yli ennakkoluuloistaan, eivätkä alistu paheilleen ainakaan niin pahasti että unohtaisivat kaiken kunnioituksen ja inhimillisyyden sanoistaan tai teoistaan. Hyvät maailmat ovat niitä joissa on rakkautta, ja niitä joissa uskotaan rakkauteen. Hyvät maailmat ovat niitä joissa rakkaus on jytky ja ennakkoluulon purkaukset pelkkiä tussahduksia.

Minun vaalimatematiikkaani

2012-01-23T13:21:00.006+02:00

En ole kovin hyvä laskemaan, joten vaalimatematiikkani on yksinkertaista. Maailmassani on kolme konkreettista hyvää asiaa jotka poliitikosta voi sanoa. Yksi: että hän on järkevä ja sivistynyt. Kaksi: että hän on rauhan ihminen. Kolme: että hän pistää itsensä täysillä likoon. Presidenttivaalien toisella kierroksella on nyt ehdokkaana Pekka Haavisto, josta voin sanoa kaikki kolme asiaa. Näyttää siltä, että ihmiset koko puoluekentän laajuudelta ovat huomanneet saman ja ajattelevat minun tapaani, että jos presidentiksi ei voi saada täsmälleen omia arvoja vastaavaa henkilöä, seuraavaksi paras vaihtoehto on tehdä presidentti ihmisestä joka kykenee yhdistämään kansan ja tulemaan toimeen myös eri tavalla ajattelevien kanssa. Politiikassa kaikki pelaavat, mutta harvoin pelityyli on ollut korkealla tasolla näin kaunista katsottavaa.

Suomi on viimeisen viidentoista vuoden ajan jakautunut monin tavoin: menestyjiin ja häviäjiin, konservatiiveihin ja edistyksellisiin, kaupunkilaisiin ja maakuntien väkeen. Tarvitseeko Suomi tässä tilanteessa ihmistä joka edustaa tiettyjä –mitä tahansa – arvoja, vai ihmistä jossa on potentiaalia yhdistää kansaa ja perustaa kiihkottoman, ystävällisen ja ratkaisuja etsivän yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri? Tarvitseeko Suomi ihmistä joka varoo ärsyttämästä ketään, vai ihmistä jolle mahdolliset ärsytykset eivät ole ongelma koska hän osaa selvitellä ristiriitoja rauhanomaisesti?

Haavisto ei ole perinteinen suomalainen poliitikko. Hän ei provosoidu, kätke kehuihinsa pieniä piikkejä, ei syyttele eikä puhu päälle. Hän on marssinut vaaliväittelyjen läpi pitäen tiukasti kiinni uskostaan siihen että hyvällä pärjää. Kohteliaisuudella pärjää. Rauhallisuudella ja kärsivällisyydellä pärjää. Muita kuuntelemalla ja etsimällä vastustajistakin hyvää pärjää. Asiantuntemuksella pärjää ja inhimillisyys riittää. Ei tarvitse taistella voidakseen valloittaa. Minusta olisi tavattoman rohkaisevaa, jos Suomen kansa palkitsisi tämän uskon myös toisella kierroksella.

Minulla ja Haavistolla on osittain erilaiset arvot, enkä epäile yhtään sitä etteivätkö minun arvoni olisi paremmat. Mutta yhden asian olen oppinut luoviessani filosofien väittelyntäyteisessä maailmassa. Olen oppinut, etteivät parhaatkaan arvot ole kaikki kaikessa, vaan että viime kädessä tärkeintä on, millaisia olemme ihmisinä. Filosofiassa eikä elämässä ei menestyksekkyyttä ole päästä asemaan jossa eri mieltä olevat voi ohittaa, unohtaa tai vaientaa. Tärkein taito on taito rakentaa arvostusta ja ystävyyttäkin myös sellaisten ihmisten kanssa joiden arvot, mielipiteet ja elämänvalinnat ovat erilaiset, ristiriidassa. Minusta näyttää siltä, että Pekka Haavistolla on tämä taito hallussa. Se on harvinainen taito, ja Suomelle kultaa kalliimpi voimavara tänä vihaisen retoriikan ja epävakaan maailmantilanteen aikana. Siksi olen iloinen voidessani antaa ääneni vaalien toisella kierroksella Haavistolle.

Talven värejä

2012-01-19T19:22:00.003+02:00

Puutarhassa talvi on lumenvalkoista, kaarnan ruskeaa ja talvitaivaan hentoja sinisiä, punaisia ja helmenharmaita.

Paitsi niinä iltoina joina siniseen hämärään syttyvät lumilyhdyt.

Sisällä talvi on lämmin ja värikäs. Lämmin, niin kuin palelevalle Puolisolle tekemäni neulakinnasmyssy. Tein myssyn hihasta ja hatusta-menetelmällä alareunasta alkaen. Aloitusketjua pään ympäryksen verran, sitten suoraa pötköä sopivan näköinen pätkä, sitten kavennuksia ensin joka 10., sitten joka 4., 2* joka toinen pisto, loppuhuipennus luovasti. Näin ainakin muistelisin. Lanka luonnonväristä kaksisäikeistä villaa Lohjan vanhan ajan joulumarkkinoilta.

Mielettömän lämmin on myös myssynkin alta vilkkuva maailman pehmoisin viltti. Sain sen kudottua jo marraskuussa, ja huovutuksesta se saapui jouluksi. Täyttä villaa, ja huovutus häivytti aloittelijan epätasaisuudet. Kuten kuvasta näkyy, tämäkään viltti ei ole maannut siististi viikattuna sohvanselkämyksellä vaan on kovassa käytössä. Viime vuosi oli varsinainen vilttivuosi- myös kuvan reunasta kurkisteleva virkattu viltti oli viime vuoden töitä.

Loppuvuoden kudoinkin sitten puolta tusinaa keittiöpyyhkeitä. Kuvioraitojen kutomiseen aloitteleva kankuri tarvitsi pieniä perkeleitä. Läheltä katsottuna sen huomaa paikoitellen lopputuloksestakin. Jaa että olisiko kaikkiin pyyhkeisiin voinut tehdä vain ihan kapeat raidat? No ei tietenkään! Pyyhkeiden valmistuttua kaikki hankaluudet kuitenkin unohtuivat, ja jouduin toteamaan että meillehän ei muuten enää ostopyyhkeitä tule. Mietin, miten saisin loppusijoitettua vanhan käsipyyhevarastoni puuvillaiset huitulat. Puolipellavaisia keittiöpyyhkeitä tuli puoli tusinaa, eli 5.4 metriä kudottua kangasta.

Ompelukoneeni kaipaa oikeastaan huoltoon toimittamista. Enimmäkseen olen tehnyt korjauksia ja muuta tylsää. Mutta sitten satuin kangaskauppaan jossa silmiini osui maatuskakangasta ja ymmärsin oitis tarvitsevani uuden kauppakassin. Maatuskojen seuraksi löytyi tilkkuvarastosta ruskeaa mekkokangasta ja koristeeksi Virkkala-päivien kirppikseltä löytyneitä nappeja. Jo on väriä kalpeissa talvipäivissä!

Muita tärkeitä tapahtumia

2012-01-18T13:39:00.006+02:00

Presidentinvaalit eivät suinkaan ole ainoa huomionarvoinen tapahtuma maailmassa. Tässä huushollissa päivänpolttaviin puheenaiheisiin ovat kuuluneet myös lintujenruokintapaikan tapahtumat ja pienet draamat. Vai pitäisikö tänä vuonna puhua pikemminkin tapahtumien puutteesta? Edellisiin vuosiin verrattuna meno on nimittäin ollut varsin vaisua.

Pihalinnut ovat hyötyeläimiä. Kesän tullen tintit ja kirjosiepot metsästävät jälkikasvunsa kitoihin merkittävän määrän pihlajanmarjakoita ja muita tuhohyönteisiä. Talven tullen linnut siirtyvät vastaamaan suuresta osasta talvipäivien viihdettä ja virkistystoimintaa. Ruokapalkka ei kylläkään tule aivan halvaksi- arvelisin, että lintukultamme ovat syöneet tänä talvena viitisenkymmentä kiloa siemeniä. Saapa nähdä, meneekö sata kiloa rikki kevääseen mennessä. Onneksi auringonkukkaa saa Agri-Marketista huokeissa 25 kilon säkeissä, ja Prisma puolestaan myy siemensekoitusta 1.10 euron kilohintaan.Talipallojen ohella nämä edulliset siemenet muodostavat tarjoilun rungon, jota sitten täydennämme pähkinöillä ja eläinkaupan siemenseoksella. Tänä vuonna ruokintapaikkamme käsittää kaksi lintulautaa ja talipallotelineen. Toinen lintulauta ja talipallot roikkuvat vanhassa omenapuussa, isompi ja uudempi lintulauta taas on sijoitettu terassin kulmaan niin että sen touhuja voi seurata keittiön pöydän äärestä.

Ainoa uusi lajihavainto tänä vuonna on varpunen. Pikkuvarpuset ovat vakiovieraita, harvinaiset nokkavarpusetkin ovat löytäneet tarjoilumme aina silloin tällöin. Vaan perusvarpuset ovat pysytelleet poissa . Vasta tänä talvena huomasin parin soluttautuneen pikkuvarpusten parven jatkoksi. Siellä ovat pysytelleet. Olisikohan varpusten kanta alkanut toipua taannoin lintuharrastajapiirejä huolettaneesta notkahduksestaan? Harvinaisempia vieraita ovat olleet punatulkut ja nokkavarpunen, sekä se punarinta joka näyttäytyi laudalla vielä joulukuun puolella. Erilaisten pikkulintujen lisäksi naakkaparvi ja puluparvi kuuluvat vakiokalustoon.

Vuosien varrella bongattujen lajien lista on kuitenkin venynyt pitkänpuoleiseksi. Erityisesti viime talvi toi puutarhaamme monia uusia vieraita. Yleisistä lintulautalinnuista havaitsematta on oikeastaan enää hömötiainen. Tämä jokaisen lintulaudan vakiovieraaksi tituleerattu laji ei ole koskaan näyttäytynyt meillä. Tarkemmissa tutkimuksissa olen saanut selville, että hömötiaisten kanta on eteläisessä Suomessa vähentynyt voimakkaasti. Hömötiaisen arvellaan olevan häviöllä kilpailussa rohkeampaa ja aggressiivisempaa sinitiaista vastaan. Tästä huolimatta, lajin täydellinen puuttuminen hämmentää. Virkkalan tietotoimisto kyllä tietää, etteivät hömötintit mitään kummajaisia näillä seuduilla ovat olleet. Joskaan eivät naapuritkaan ole niitä maininneet nähneensä. Taas on syytä pitää silmät auki, ja tietysti toivoa parasta. Jospa pienet mustalakit vielä uskaltautuisivat kylään.

Merkillepantavin ilmiö lintulaudalla on kuitenkin ollut outo hiljaisuus parin tapahtumarikkaan talven jälkeen. Monena pakkaspäivänäkin lintulauta on ollut lähes autio, ja jyvänkulutuskin on pikemminkin laskenut kuin noussut talven edetessä. Syitä osaamme vain arvailla. Onko lähistölle pesiytynyt uusia saalistajia? Onko leuto alkutalvi vain houkutellut linnut jäämään metsiin? Emme tiedä, mutta ehkäpä asia selviää jo lähiaikoina. Pihabongausviikonloppu häämöttää jo, ja silloin aiomme istahtaa tarkkailemaan lintulautojen elämää kunnon toviksi. Kukapa tietää, ketkä kaikki ehdimme vielä bongata?

EDIT: Jos päivän pahoinvointiannoksesi on yhä saamatta, tsekkaa linkki uusimpaan blogiin listallani. Natsivahti puolustaa urheasti rasistien sananvapautta julkaisemalla kuvakaappauksia facebookin nyttemmin suljetuiksi muutettujen viharyhmien kirjoituksista.
Toivon kovasti, että myös presidenttiehdokkaat Essayah ja Soini joiden mielestä rasismi ja vähemmistöihin kohdistettu vihapuhe ei ole Suomessa lisääntynyt, löytävät tämän blogin.

Viikonloppuni vaalikarnevaaleissa

2012-01-16T14:22:00.005+02:00

Kuluneena viikonloppuna opin, että presidentinvaaliehdokkaiden vaalitilaisuudet eivät ole turhaa torilla palelemista, vaan varsin mielenkiintoisia tapahtumia joihin kannattaa mennä, jos siihen vain tilaisuus on. Viikonloppuna löysin itseni hytisemästä kahdestakin vaalitilaisuudesta, olkoonkin että oma äänestyslappu on jo hyvästi täytettynä. Perjantaina Paavo Arhinmäellä oli vaalitilaisuus Lohjan torilla. Arhinmäki on niitä poliitikkoja joita on ilo kuunnella livenä: antakaa hänelle hetkeksikin suunvuoro, ja saatte taatusti selville, mitkä hänen arvonsa ovat ja mikä maailmassa mättää. Häneen ei ole tarttunut (eikä toivottavasti tartukaan) suomalaisten poliitikkojen maan tapaa kierrellä ja kaarrella siinä toivossa että ei ärsyttäisi ketään. Kerrankin olen Leo Straniuksen kanssa enimmäkseen samaa mieltä: ympäristökysymykset tärkeiksi kokevilla kansalaisilla on näissä vaaleissa valittavanaan kaksikin hyvää ehdokasta. Tilanteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että huolimatta päällisin puolin katsottuna samantyyppisestä arvomaailmastaan, Arhinmäki ja Pekka Haavisto ovat lähempää katsottuna varsin erilaisia sekä henkilöinä että ehdokkaina. Kaipaako tämän päivän Suomi rauhanrakentajaa vaiko vahvaa arvojohtajaa? Eri mieltä olen Straniuksen kanssa ehdokkaiden ympäristönäyttöjen merkittävyydestä. On totta että Haavistolla jo ikänsäkin puolesta on vaikuttavia näyttöjä ympäristön puolesta toimimisesta. Arvopohjaltaan selkeän vasemmistolaisena ehdokkaana Arhinmäki kuitenkin painottaa enemmän yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta myös ympäristökysymysten pohjalla- näkökulma joka on käsittääkseni huomattavasti kestävämpi kuin Vihreissä suosituksi tullut ajattelu vihreästä kapitalismista. Kukin voi itsekseen pohtia sitä, kumpi on yleisesti ottaen tehokkaampi asenne ympäristökysymysten edistämiseen: Haaviston lempeä, sovitteleva ja konsensushakuinen ote vaiko Arhinmäen selkeä ja suoraviivainen arvojen puolustaminen. Omasta puolestani, toivon onnea ja menestystä vaalikamppailuun molemmille.

Sunnuntaina Lohjalle saapuikin Pekka Haavisto, joka tämänhetkisten galluptietojen perusteella on Arhinmäkeä todennäköisempi näky toisella kierroksella (vaikka tietenkään gallupeille ei pidä antaa paljoa painoa kun annetut äänet, eivät puheet, ratkaisevat). Hänen avauspuhettaan kuunnellessa mieleeni muistui, että toisin kuin toimittajien käytöksestä voisi päätellä, asiallisten kysymysten kaivokaan ei suinkaan ole vielä ehtynyt näiden vaalien osalta. Sainkin tilaisuuden kysyä rauhanrakentaja-Haavistolta, mitkä ovat ne arvot joista hänenlaisensa sovittelijakaan ei ole valmis tinkimään, sekä mitä hän mitä mieltä hän degrowth-ajattelusta. Tämä onkin vaalitilaisuuksien parhaita puolia: tv-tenteissä saamme kuulla vastaukset vain niihin kysymyksiin joita toimittajat kysyvät. Vaalitilaisuudessa yhdellä äänestäjällä ei ole paljon aikaa, mutta yhden tai pari painavaa kysymystä aina ehtii kysyä. Ja kuten usein on, nytkin vastaus valaisi montaa muutakin asiaa kuin sitä mitä tarkalleen tulin kysyneeksi.

Lupasinkin itselleni, että jos vielä tilaisuus tulee, voisin ihan yleissivistyksen nimissä käydä muissakin vaalitilaisuuksissa. Jos käännän sanaisen grillini päälle jo Haaviston kaltaisen sympaattisen ehdokkaan lähistöllä, tokihan minä keksisin jotakin kiinnostavaa kysyttävää myös sellaisilta ehdokkailta joihin suhtaudun todellisella epäluulolla.

Loppuun sopii tämä videokooste eri presidenttiehdokkaiden kampanjatunnelmista vilkkaan viikonlopun aikana. Koomisena kevennyksenä toimii blogin sankarittaren säälittävä yritys maastoutua kameralta vieraan puolueen vaalitilaisuudessa.

Virkkalan vaalihuumaa

2012-01-13T20:05:00.012+02:00

Edellisissä vaaleissa Virkkalan tilanne on ollut varsin edustava pienoismalli koko maan keskiarvoista. Niinpä, noustessani keskiviikkona virkailijoiden pöydän takaa vuoroni päättyessä, oloni oli varovaisen toiveikas. Ennakkoäänestys oli käynnistynyt vilkkaasti, eikä vain omassa asemapaikassani Virkkalan kirjastolla, vaan koko Lohjalla. Jos tahti jatkuu kohtuullisena, niin vaikka vaalitulos ei sattuisikaan miellyttämään minua henkilökohtaisesti, pääsen näillä näkymin lohduttautumaan sillä että maa saa sellaisen presidentin kuin kansan syvät rivit ovat tilanneet. Ja sehän se on pääasia, kun demokratiassa eletään.

Presidentinvaalit ovat tälläkin kertaa lähes varmasti kahden kierroksen vaalit. Gallupkyselyjen heitellessä on hyvä muistaa, että yhtään ääntä ei todellisuudessa ole vielä laskettu, eikä lasketa ennen kuin vaalipäivänä. Eikä äänestäminen ole lottoamista jossa vaalien voittajaa äänestäneille jaetaan irtopisteitä, vaan vastaamista rehellisesti kysymykseen joka kysytään meiltä kaikilta: ”Kuka näistä ehdokkaista soveltuisi mielestäsi parhaiten presidentiksi?” Jos alamme pohtia taktiikoita ja strategioita, emme tee sitä mitä valtio on tehtäväksemme antanut, eli vastaa suoraan ja kiertelemättä esitettyyn kysymykseen. Valtio ei kysy: ”Kenen heistä pitäisi päästä toiselle kierrokselle Niinistön kilpakumppaniksi?”, ei edes ”Kenen on mahdollista päästä toiselle kierrokselle?”, vaan vain ”Kuka heistä on mielestäsi paras?”. Äänestäminen ei ole kansalaiselle raskas velvollisuus, mutta taktikointikeskusteluja kuunnellessa tuntuu, että se silti on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea velvollisuus tietylle kansanosalle.

Virkkalan –ja kuulemma muidenkin Lohjan ennakkoäänestyspisteiden- vaalihuumaa synkentää toinenkin harmaa pilvi. Äänestäjien ikäjakauma on taas kerran painottunut vanhempaan päähän. Missä ovat pari- kolmekymppiset? Nukkumaan jääminen ei tarkoita vain sitä ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa, puhumattakaan sitä että nukkuminen olisi minkäänmoinen protesti tai kannanotto- se tarkoittaa, että nukkujalle sopii mitä parhaiten se että maan suunnasta päättävät ne joilla siihen on heikoimmat eväät. Jos mieli tekee nukkua vaaleissa, suosittelen miettimään hartaasti sitä seikkaa, miten monenlaista menijää mahtuu yli 18-vuotiaisiin kansalaisiin. Lukuunottamatta muodikkaasti kyynistyneitä ja yhteiskunnalliseen elämään väsyneitä nuoria aikuisia, äänestyspaikoilla näkyy kyllä koko elävän elämän kirjo, mukaan lukien ne tyypit joiden kohdalla mietin hiljakseen, eikö olisi järkevää että äänioikeus voitaisiin tilapäisesti poistaa äänioikeutetun iän saavuttaneelta kansalaiselta, jos lääketieteellisesti voidaan todeta että syystä tai toisesta johtuen äänioikeutetun mieli vaeltaa pysyvästi ja tukevasti Tuonelan tanhuvilla eikä missään Reaalimaailman lähistöllä.

Vaalipaneelit, tentit ja kampanjat ovat tehneet selväksi ettei presidentiksi ole näissä vaaleissa tarjolla klooneja, vaan kahdeksan varsin erilaista ehdokasta. Täydellinen heistä ei ehkä kukaan ole, mutta luulen että jos asiaan vaivautuu paneutumaan hetkeksikään, hyvinkin erilaisia arvoja edustavat ihmiset voivat kyllä löytää soveltuvan ehdokkaan. Presidentin valtaoikeuksia on karsittu, mutta presidentinvaalit ovat yhä arvovaalit joissa heijastuu kansan käsitys siitä millaista arvoilmastoa kansakunnan huipulla viljellään seuraavien kuuden vuoden ajan. Haluammeko yrittää eristäytymistä vai olla kansainvälisiä? Onko strategiamme ulkopuolisia uhkia vastaan sotilaallisen valmiuden kohottaminen vai rauhan rakentaminen? Äänestämmekö suvaitsevaisuuden vai suvaitsemattomuuden, tuloerojen tasoittamisen vai niiden ylläpitämisen puolesta? Nyt elämme niitä päiviä joina valtio kuuntelee tasapuolisesti jokaisen mielipidettä.

Muutama talvinen resepti

2012-01-12T16:26:00.001+02:00

Talviruokapostaukseni sai peräänsä parikin kommenttia joissa surtiin talveen sopivien arkisten reseptien vähyyttä. Itsekin olen aina etsimässä hyviä talvisia reseptejä, mutta on reseptiarkistooni jokunen hyvä resepti ehtinyt jo kertyäkin. Tässä muutama meillä maistuvaksi havaittu talvinen kasvisruokaohje. Hyvää ruokahalua!

Punakaaliwok

Punakaalia ohueksi suikaloituna

Sipuli suikaloituna
pakastettuja wok-vihanneksia
öljyä
soijakastiketta
sweet chili-kastiketta
(kuivattua sipulia)
(suolapähkinöitä)

Paista vihannekset kunnes pakastevihannekset ovat sulaneet ja kaalit ja sipulit vielä hieman rapeita. Tarjoa täysjyväriisin kera ja viimeistele halutessasi kuivatulla sipulilla ja suolapähkinöillä. On kyllä hyvää ilmankin. Myös kana tai soijasuikaleet sopivat ruuan jatkoksi.

Kartoffelpuffer

4-6 suurenpuoleista perunaa raastettuna

2 sipulia hienoksi silputtuna
2 munaa
4 rkl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

suolaa ja pippuria

oliiviöljyä paistamiseen

Yhdistä ainekset kulhossa. Muotoile taikinasta paistinpannulle mieleisen kokoisiasi pihvejä. Pienempiä on helpompi käännellä. Paista kartoffelpufferit kuumahkolla pannulla kummaltakin puolelta kullanruskeiksi. Tarjoa heti. Seuraksi sopivat hyvin maustekurkut.

Linssi-hernesoppa

1 iso sipuli pilkottuna

2.5 dl linssejä
1 l kasvislientä
purkillinen tomaattimurskaa
tölkillinen herneitä
2 valkosipulinkynttä (tai yksi, jos on kotona kasvatettu)
1 rkl paprikaa
pippuria

Huuhdo linssit ja kypsennä ne kasvisliemessä. Tässä menee vajaa tunti. Lisää sipuli noin puolessa välissä. Kun linssit vaikuttavat kypsänpuoleisilta, lisää murskattu valkosipulinkynsi ja loput ainekset. Keitä vielä kymmenisen minuuttia. Tarjoa hyvän leivän kanssa.

Kurpitsakakku (eli unelmakakku)

4 munaa

4.5 dl sokeria

2.5 dl kasviöljyä

n. 400 g kurpitsasosetta

5 dl erikoisvehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl kanelia

1 tl suolaa

1 tl ruokasoodaa

kuorrutus:

1 pkt maustamatonta tuorejuustoa

reilu dl voita sulatettuna (margariini ei käy)
1 pkt eli 500 g tomusokeria, siivilöitynä
1 tl vaniljauutetta

pähkinöitä

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Voitele suorakulmainen uunivuoka. Yhdistä munat, sokeri, voi ja kurpitsasose sekoittaen. Yhdistä kuivat aineet ja sekoita ne taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja tasoita tarvittaessa. Paista puolisen tuntia tai kunnes haarukkatesti osoittaa kakun olevan kypsä. Kun kakku on jäähtynyt kunnolla, valmista kuorrutus. Yhdistä tuorejuusto, voi ja vaniljauute. Lisää siivilöity tomusokeri vatkaimella sekoittaen useammassa erässä kunnes kuorrutus on tasainen. Levitä kuorrutus palettiveitsen avulla kakun päälle ja asettele päälle pähkinät. Jos maltat, anna jähmettyä.

Paastomietteitä

2012-01-11T23:37:00.003+02:00

Vanha tietokoneeni päätti päivänsä pienten sinisten kipunoiden saattelemana, ja minä päädyin muutamaksi päiväksi datapaastolle. Tai no, kurkkasin minä sähköpostit pari kertaa Puolison koneelta, mutta hoidin niistäkin vain parit kiireellisimmät. Muuten: ei kirjoittamista, ei netissä surffailua, ja uutistennälkäänkin oli tarjolla vain Länskäriä.

Sain selville, että muutamankin päivän elämä ilman tietokonetta on aika hankalaa, eikä vähiten sähköpostilaatikkoon kertyvän suursiivouksentarpeen vuoksi. Toki, itsepähän olen valinnut olla ajatustyöläinen ja hoitaa yhteyteni ulkomaailmaan ensisijaisesti sähköpostin välityksellä. Toisaalta huomasin, ettei tietokoneen sammuminen tuonut elämään suurempaa tyhjyyden tunnetta. Se mikä kirjoittamisesta oli pois, täyttyi hyvin sujuvasti arjella ja arkisilla huveilla kuten lukemisella ja käsitöillä. Jokin kuitenkin sanoo minulle, että ehkäpä tämäkin oli hyvä tarkistaa.

Ja nyt sormien alla on uudenkarhea kone. Onnistuimme löytämään kannettavan jossa on kaikki tarpeellinen: seitsemäntoista tuuman näyttö ja kahden vuoden takuu. Toisaalta, olen epämuodikas ihminen jonka maailmassa on olemassa myös asioita jotka eivät ole tervetulleita uuteenkaan tietokoneeseeni, kuten liiat ominaisuudet ja lisävarusteet. Tässäkin suhteessa uusi koneeni yllätti miellyttävästi. Ehdin jo surra että vanhan koneen myötä joutuisin luopumaan rakkaasta vanhasta Wordistani jonkin härpäkekarnevaalin hyväksi ja lisäksi maksamaan lystistä. Mutta koneeseenpa oli valmiiksi asennettu riisuttu versio uudesta Wordista. Se ei tue ”kehittyneitä ominaisuuksia”, mitä ne sitten ovatkaan. Ei mitään mitä ihminen tarvitsisi filosofoidakseen rakettitieteistä tai rakentaakseen uusia satumaita, sanon. Paasto on ohi, mutta yksinkertaisuus selviytyy, jotenkin.

”Paastoja on kuitenkin monenlaisia”, oli ensimmäinen ajatukseni kun poimin uutisvirrasta pari päivää sitten uutisen ekopaastosta, Luterilaisen kirkon, Suomen ympäristökeskuksen ja Ekumeenisen neuvoston yhteiskampanjasta johon mukaan on houkuteltu julkkiksiakin. Pitkäaikaiset lukijat arvaavatkin, mikä ekopaastoideassa mielestäni mättää, eli keskeinen ajatus. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, liturgisessa vuodenkierrossa paasto on juhlakautta edeltävä aika jolloin pyrkimyksenä on elää arkea askeettisemmin. Ongelma numero yksi: paasto on rajallinen aika, joka päättyy vastakohtaansa juhlaan, siis tilaan jota luonnehtii ylenpalttisuus. Yksinkertaisuus johon kestävä kehitys käsittääkseni voidaan parhaiten perustaa, ei kuitenkaan ole äärilaitojen välillä riekkumista vaan elämää jonka pohjavireenä on hidas ja hiljainen mutta jatkuva muutos. Se on arvokkaita mutta pröystäilemättömiä juhlia ja arkea johon mahtuu ruispuuron lisäksi myös iloa ja lempeyttä itseä kohtaan. Ongelma numero kaksi: ajatus ympäristöystävällisyydestä luopumisena, kilvoitteluna, kieltäymyksenä ja askeesina on kestämätön, inhimillisyyttä ymmärtämätön, kohtuuden sivuuttava ja ympäristöystävällisen elämän ankarassa, negatiivisessa ja ilottomassa valossa esittävä ajatus. Minusta, kuten Epikuroksestakin, yksinkertainen elämä kun on pohjimmiltaan iloista, nautinnollista ja ryppyotsaisuutta karttavaa. Jos kampanjan tarkoituksena on herättää ihmisiä miettimään, mitä hiljentyminen ja kohtuullisuus omassa elämässä merkitsevät, miksi käytössä on paastotematiikka jonka eetoksena on askeesi, ei aito kohtuus?

Paastoja on tosiaan monenlaisia, ja jos nyt otamme kirkon esimerkin arvokkaana oppituntina siitä asenteesta jota paastoajalla ei pidä olla, ei koko paastoamisen ideaa ehkä kannata kipata roskakoriin. Yksinkertaistajalle paasto voi olla hyvä työkalu. Se voi raivata elämään tilaa ajatuksille ja rauhalle, se voi olla kokeiluajan ottamista muutoksille joiden toivoo muodostuvan pysyviksi, se voi olla mahdollisuus tarkistaa suuntaa. Johannes Krysostomoksen ajatusta vapaasti lainatakseni, paasto on lääke. Siis asia jota tulee käyttää oikealla tavalla ja oikeista syistä. Näyttää siltä että paasto voi tulla yllättäenkin. Tapaninpäivän myrskyn sähköpaasto näyttää herättäneen useammassakin bloggaajassa rakentavia ajatuksia ja teräviä kysymyksiä, jopa konkreettista toimintaa entistä kestävämmän elämän hyväksi. Voisiko sanoa, että hyvä paasto on sellainen joka ravistelee elämää sopivasti?

Onko hyvän ihmisen oltava varakas? (Ja muutama miete yksinkertaisuudesta ja ympäristöystävällisyydestä)

2012-01-06T10:17:00.003+02:00

Kiitos tämän postauksen inspiraationlähteenä toimimisesta menee Nollavaimolle joka vieraili Ruohonjuuren ruokaosastolla toteamassa ettei pienituloisella ole mitään mahdollisuutta ostaa sieltä arkiruokaansa. Hieman aikaisemmin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän Silvia Modig, Aino-Kaisa Pekonen ja Eila Tiainen ilmaisivat huolensa suomalaisen ruokakaupan keskittymisestä joka johtaa siihen että vain hyvätuloisilla on varaa ostaa luomuruokaa. Kuten kaikki tiedämme, luomun ja reilun kaupan markkinoinnissa eettisyys on nostettu esiin. Onko siis niin, että köyhyyden lisäksi köyhät eivät myöskään voi olla aivan niin hyviä ihmisiä kuin hyvätuloiset?

Itse ajattelen, että jos joku on varakas, eettinen ostaminen todennäköisesti kompensoi sitä että kulutustaso on muutenkin korkea. Jos taas on köyhä, ei ns. epäeettisten tuotteiden ostamisesta pitäisi tuntea syyllisyyttä sillä kulutuksen kokonaistaso jää joka tapauksessa alhaiseksi. Siksi niiden joilla on mahdollisuus ostaa huomattava osa ruuastaan (ja muista tuotteista) luomuna ja reiluna, ei pitäisi kuvitella liikoja moraalisesta erinomaisuudestaan vaan ymmärtää että he toimivat oikein vain etuoikeutetun asemansa kontekstissa, eivät absoluuttisesti paremmin kuin vähävaraisemmat siskot ja veljet.

Miksi ajatus on sitten noussut pinnalle? Minä veikkaisin syiksi useaa ikävää piirrettä tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ensinnäkin, osasyynä voi olla eettisyyden typistyminen julkisuudessa kulutustyyliksi ja eettisesti tiedostavan elämäntavan kaupallistuminen ja brändiytyminen. Tällöin eettisyys ymmärretään ensi sijassa kulutusvalintoina ja siinä shoppaako oikeita tuotteita oikeanlaisista kaupoista. Toiseksi, muodikasta tapaa arvostella ja kritisoida estoitta muita ihmisiä ja kriittisyyden pitämistä tärkeämpänä kuin rakentavuutta ja pinnallisuutta jonka mukaan pinta kertoo ihmisestä kuin ihmisestä kaiken tietämisen arvoisen. Kolmanneksi sitä että eettisyys on muotia, trendi tietyntyyppisten ihmisten keskuudessa eikä asia joka koskettaa jokaista ihmistä riippumatta asemasta, varallisuudesta tai ajattelunlahjojen määrästä. Olosuhteet, joihin kuuluvat varallisuuden lisäksi esimerkiksi työ- ja asuinpaikka, vaikuttavat luonnollisesti siihen, millaista hyvää elämää itse kullakin on mahdollisuutta viettää. Kuitenkaan, mikään eettinen järjestelmä joka mielii olla yhtään Reaalimaailmassa sovellettavissa ei voi lähteä siitä että hyvä elämä ja eettisyys ovat etuoikeuksia joihin vain osalla kansaa on resursseja. Itse olen aikaisemmin luonnostellut täällä blogissa ajatusta ekosäädyistä, yrittäen avata hiukan sitä millaiselta eettisyys saattaa näyttää erilaisista elämän lähtökohdista käsin, ja mitä haasteita eri luokilla sen toteuttamisessa mahdollisesti on.

Eettisyyden näkeminen ylellisyytenä on osa yhteiskunnamme todellista valtauskontoa, rahan palvontaa. On kapeakatseista kuvitella että vain konkreettinen ostaminen olisi rahanpalvontaa, onhan kyseessä kokonainen ideologia. Arjessa sitä pönkittää luomun, eettisyyden ja ekologisuuden näkeminen lisäarvona sen sijaan että ne olisivat lähtökohtia kaikelle tuotannolle; tuotantotavan perusedellytyksiä joista poikkeaminen ansaitsisi ankaraa paheksuntaa. Mutta on tässä muutakin. Ajatus siitä että köyhyys tekee ihmisestä vähän huonomman ja jotenkin epäilyttävän on kirjaimellisesti antiikinaikuinen (ja varhempien aikojen olosuhteista tietomme ovat hatarat, joten ei olla turhan optimistisia). Köyhät on vuosisatojen ajan jaettu “kunniallisiin” köyhiin ja niihin joiden kurjuudesta yhteisö voi jollakin tekosyyllä pestä kätensä- näkökulma joka sivuuttaa täysin ihmisarvon ja sen että kelvottomuuden tasosta riippumatta jokaisella on tietyt perustarpeet. Nykyäänkin suomalainen työttömyyspolitiikka lähtee siitä että työttömyys on lähtökohtaisesti yksilön ongelma ja johtuu pohjimmiltaan hänen kelvottomuudestaan, vaikka taustalla olisi todellisuudessa millaisia rakennemuutoksia ja joukkoirtisanomisia. Kovien asenteiden lisäksi köyhyyden halveksunta näkyy –kenties vieläkin selvemmin- varakkuuden ihannointina. Harva näyttää vapaaehtoisesti vähävaraiselta, eikä jonkin kuvaileminen “halvan näköiseksi” ole kehu. Samoin, vaikka retro ja vintage ovat kuinka tyylikkäitä, toimivat mutta muodista tipahtaneet selvästi jokusen vuoden vanhoilta näyttävät esineet eivät ole tyylikkäitä. Köyhyyttä demonisoivaa kulttuuria on aivan helppo uusintaa ilman että kuvittelisi olevansa millään tavalla yhteiskunnallisesti kantaaottava.

Kuten jo Pierre Bourdieu todisteli, ja Nina Kahma on tutkinut suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa, maku on tärkeä yhteiskuntaluokkia uusintava ja erotteleva tekijä. Onko täydellinen sattuma, että suuren suosion Suomessakin saavuttanut karppaus on ruokavalio joka tulee merkittävästi kalliimmaksi kuin tavallinen sekaruoka? Entä onko sattumaa että ekovaatteista ja sisustustuotteista puhutaan mielellään designin käsitteen kautta, eli sellaisen käsitteen kautta jota sosiaalisesta noususta unelmoiva keskiluokka rakastaa mutta joka on aika kaukana alempien luokkien arjesta? Onko sattumaa että ympäristöystävällisyydestä puhuessa käytetään mielellään varsin akateemista puheenpartta ja esimerkkejä jotka ovat peräisin ylemmän keskiluokan elämänympäristöstä?

Mielestäni elitisoituminen on eräs tämän päivän ympäristöliikkeen suurimmista uhista, ja sen hutkimiseen olen omistanut täälläkin paljon energiaa. Elitisoitumisessa on aina kysymys rajojen pystyttämisestä, eksklusiivisuudesta. Elitisti on pohjimmiltaan ihan tyytyväinen siihen että erottuu muista vähän hienompana ja parempana ihmisenä. ”Eettisyys”, tarkemmin sanottuna eettisyyden ulkokuori, on yksi mahdollinen tapa siihen yhteiskunnassa johon kirkon vallan mureneminen on jättänyt markkinavoimien mentävän arvotyhjiön. Mutta jos maapallo aiotaan pelastaa, tarvitaan talkoisiin kaikkia. Eettisyydestä pitää tulla valtavirtaa ja lähiöiden menoa, ja tiedostavan ihmisten tavoitteisiin täytyy kuulua omasta erityisyydestään ja poikkeuksellisuudestaan eroon pääseminen. Ja jotta eettisyydestä tulisi valtavirtaa, se ei saa olla toimintaa jossa ainoat erot ovat aste-eroja vaan toimintaa joka on monimuotoista ja kirjavaa kuin elämä itse.

On olemassa syy sille miksi puhun mieluummin yksinkertaisesta elämäntavasta kuin eettisestä elämäntavasta tai ekoelämästä. Yksinkertaisuudessa ei ole kyse vain ekosta ja luomusta, ei kuluttamisesta tai määrätyistä elämäntapavalinnoista vaan yksinkertaisuuden nostamisesta itseisarvoksi. Se on vastalause paitsi ympäristön riistolle ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudelle, myös trendiekoilulle. Sillä mitä muutakaan trendit ovat kuin uusia tapoja erottua alemmista luokista sitä mukaa kun aikaisemmin erottavina tuntuvat kulutustottumukset ja tavat valuvat valtavirtaan? Yksinkertaisuus on myös rauhantahtoinen kanta joka sanoutuu irti luomupiireissä suositusta tappelusta siitä kuka on eettisin ja oikeaoppisin ja kenen ote lipsuu. Yksinkertaisuus vain on, ja koska se on abstrakti arvo, sitä voivat tavoitella kaikki. Yksinkertaisuuteen ei kuulu oikeaa ruokavaliota, oikeaa pukeutumista, oikeita ostospaikkoja ja oikeanlaista kotia, vaan se on lähtökohtaisesti mielenmaisema. Yksinkertaisuuden perustana on tyytyväisyys, ei kiukku ja paheksunta ja se pyrkii olemaan avoin, ei pääsymaksuja rahastava. Yksinkertaisuus on asenne jossa hyvät teot eivät ole välineellisiä vaan päämääriä itsessään. Siinä on kysymys sen vanhan hyve-eettisen totuuden ymmärtämisestä että oikein tekeminen ei ole vain oikean asian tekemistä, vaan sen tekemistä oikeista syistä ja oikealla tavalla. Ainoa oikea syy tehdä hyvää on hyvä itse- sellaiset seikat kuin mitä ihmiset minusta tai erinomaisuudestani mahtavat ajatella, ovat täysin toisarvoisia. Oikea tapa ei ole aivan näin lyhyesti määriteltävissä. Oman kokemukseni ja omien arvojeni perusteella sanoisin, että valtavirrasta poikkeavien valintojen tekeminen on mahdollista ja jopa rakentavaa niin kauan kuin valintoihin ei sisälly itsekorostusta, muiden arvostelemista –niin kauan kuin eettisesti toimiminen ei tee ihmisestä kusipäätä. Sillä nähtyäni Reaalimaailmaa sen verran kuin olen tähän mennessä nähnyt, sanoisin että on parempi kultivoida muutamaa rehtiä heikkoutta, syntiä ja sitkeää pahetta kuin olla se mulkvisti joka käytöksellään lannistaa kanssaihmistensä halun tavoitella hyvää. Yksinkertaisuus on armollista ja inhimillisyyttä ymmärtävää. Miltä luomuruokaongelma siis näyttää yksinkertaisuuden näkökulmasta? No siltä että asialle tulisi jotakin tehdä, ja että on hyvä että luomun ja reilun kalleus on ongelma johon on havahduttu kansanedustajatasollakin. Mutta jos jollakulla ei ole mahdollisuutta ostaa luomua, hänen ei pidä murehtia siitä liikoja. Ehkäpä hänellä on elämässään sitten muita mahdollisuuksia elää yksinkertaisesti, hyvää ja kestävää elämää.

Presidenttipeliä ja käytöskukkasia

2012-01-05T12:31:00.003+02:00

Tiedänhän minä mitä on huono käytös. Olenhan jo vuosia sitten päätynyt siihen että elämästä ei aina selviä hiljaa hymyilemällä ja tekemällä asiat niin ettei kukaan varmasti paheksu. Joskus on tarpeen provosoida, hankkia itselleen ärsyttävän tai peräti paheellisen ihmisen mainetta, avata suunsa kiusallisissa paikoissa tai jurottaa hiljaa silloin kun ei ole mitään kaunista sanottavaa. Joskus on tarpeen väitellä, inttää, tivata, harata vastaan ja osoittaa mieltä. On olemassa yksittäistapauksia joissa yleensä erinomaisia sääntöjä on oikein ja tarpeellista rikkoa, ja vielä enemmän on sellaisia tilanteita joissa voi hankkia huonokäytöksisen nuivelon maineen kieltäytymällä tekemästä niin kuin kaikki muut tekevät.

Toisaalta, vaikka on parempi käyttäytyä huonosti kuin tehdä väärin, on aina parasta jos voi käyttäytyä hyvin. Ja, niin kuin olen presidenttitenteistä taas muistanut, on olemassa rutkasti huonoa käytöstä jota ei voi puolustaa muuten kuin vetoamalla käsityskyvyn puutteisiin. Jos valtakunnan toimittajien kärkikaartiksi itsensä asettavat YLEn presidenttitentin toimittajat käyttäytyvät kuin iltapäivälehden pahimmat lööpinjahtaajat, maan mediakentässä on jotakin pielessä.

Ehdokkaasta riippumatta, YLEn presidenttitentin toimittajat näyttävät kuvittelevan että asiattomuuksien kyseleminen on ”hiillostamista”, tutkivan journalismin aatelia jossa terävät toimittajasankarit kaivavat haastateltavistaan Totuuden. Ei ole. Hiillostamista on vaatia sinnikkäästi vastausta asialliseen kysymykseen josta vastapuoli ei pidä. Hiillostamista on kysyä sinnikkäästi sellaisia kysymyksiä joihin kysyjällä on moraalinen tai laillinen oikeus tietää vastaus. Presidenttitentit ovat ikään kuin työhaastatteluja joissa toimittaja edustaa kansaa. Asiat joiden mainitseminen työhaastattelussa on laitonta, muuttuvat yhtäkkiä eivät vain mainitsemisen vaan tivaamisen arvoisiksi kun työhaastattelun pitää Suomen kansa ja haastateltavana on presidenttiehdokas. Entä jos Paavo Väyrysellä ei olisi ollut taustassaan 101-vuotiaaksi elänyttä vaaria vaan sairaalloisten ja dementoituneiden sukulaisten kavalkadi? Olisiko se vähentänyt ehdokkaan pätevyyttä tai edes heikentänyt hänen terveydentilaansa? Voisi melkein kuvitella että presidentti ei olekaan armeijan ylipäällikkö, ulkopolitiikan keskeinen peluri ja valtion ylin johtaja vaan jonkinlainen valtakunnanshamaani jonka tulee joka kevät suoriutua hieros gamos-riitistä, mieluiten sen verran timmissä kunnossa että seuraajille on luvassa suuri esteettinen elämys. Kaikki on vapaata riistaa, yksityisyys on peruutettu, ja ne ehdokkaat jotka Paavo Arhinmäen tapaan eivät suostu lähtemään mukaan jokaiseen typeryyteen saavat lukea seuraavan päivän lehdestä ”salailevansa” omia yksityisasioitaan.

Toimittajien ”mä voin olla inhottava eikä sulla ole varaa antaa takaisin samalla mitalla”- asenne on lapsellinen. Se että osaa teititellä ei tarkoita sitä että käytöstavat olisivat hallussa. Käytöstapojen, niin, sen teitittelynkin, pohjalla on kunnioituksen ilmaiseminen toista ihmistä kohtaan. Teitittelijä joka inttää ja piikittelee, ei kuulosta kohteliaalta mutta terävältä haastattelijalta vaan ihmiseltä jolle teitittelykin on pelkkää kettuilua. YLEn toimittajat näyttävätkin tekevän kovasti töitä luodakseen maahamme kulttuurin, jossa presidenttiehdokkaaksi ryhtyvän täytyy olla joko hullu tai täydellinen altruisti. Kolmas hyvä ehdokastyyppi on täysin hajuton, mauton ja väritön epäihminen joka ei ole koskaan edes istunut jälki-istunnossa. Keskinkertaisuudella ja valtiomiestaidolla on kuitenkin iso ero. Se että presidenttiehdokkaat ovat inhimillisiä olentoja joilla mahdollisesti on menneisyyttä ja elämää poliittisen broilerihautomon pehmeimpien pehkujen ulkopuolella, luulisi olevan vain hyvä asia. Ja valtion kaapin päällys on sen verran tuulinen paikka, että on vain hyvä jos sille löytyy vastapainoakin siitä elämästä.

Voima ei tee oikeutta toimittajillekaan, ja se että haastattelutilanteesta tulee tiedonhankkimistilanteen sijasta koulukiusaajatason vallankäyttöä, on ongelma. Jos ammattitaitoiset toimittajat käyttävät presidenttitentin tasoisissa huippuhaastatteluissa työpanoksensa rakkikoirakulttuurin edistämiseen, voimmeko oikeutetusti odottaa muultakaan kansalta

hyvää käytöstä ja arvostelukykyä? Voimmeko odottaa, että nuoristamme kasvaisi ihmisiä joiden harteet jaksavat kantaa tulevaisuuden? Eivät nuoret omaksu sitä mitä aikuiset sanovat vaan heidän käyttäytymismallinsa ja ne arvot jotka yhteiskunnassa ovat tosiasiallisesti vallassa.

Koska en päässyt sen paremmin hoitamaan presidenttiehdokkaiden haastatteluja kuin vaikuttamaan ohjelmien toimitukseen, minun täytyy tyytyä jälleen kerran unelmoimaan ääneen ja maalailemaan taivaanrantoja valoisammiksi. Tänään unelmoin Suomesta jossa ihmisille ovat tärkeitä asiat, eivät henkilökohtaisuuksista revityt halvat juorut. Unelmoin maasta jossa huomaavaisuus ei ole alistumisen merkki eikä erilaisuus heikkoutta johon jokaisella on oikeus käydä kiinni niin ilkeästi kuin vain osaa. Unelmoin maasta jossa eniten ei ihailla sitä joka on nuivin ja kriittisin, arvostelee ja keksii ilkeimmät sutkaukset vaan sitä joka uskaltaa rakentaa jotakin pikkusieluisista kriitikoista piittaamatta. Unelmoin maasta jossa huonosti käyttäydytään vain silloin kun hyvä käytös merkitsee vääryyteen alistumista tai ongelmien työntämistä pois päivänvalosta ja jossa arki on kohtelias, huomaavainen ja toisten heikkouksiin lempeästi suhtautuva. Ja maasta jossa jokainen muistaa että maailman tila on yllättävän pitkälle se miksi olemme sen valinneet.

Talviruoka on arkiruokaa

2012-01-03T15:56:00.002+02:00

Voi olla, että meillä täällä Suomessa on neljä vuodenaikaa. Kausiruokakokin näkökulmasta ne ovat kuitenkin vähän vinksallaan. Meidän keittiössä talvi alkaa sitten kun puutarhasta saa enää hyvinsäilyviä aineksia, kuten talviomenoita, juureksia ja lehtikaalia. Silloin eletään syyskuun loppupuolta, noin keskimäärin. Talvi päättyy periaatteessa siihen kun ensimmäiset yrtit, villivihannekset ja hyvässä lykyssä retiisit nousevat maasta. Käytännössä ensimmäisistä vihreistä on vasta herkuiksi ja erikoisuuksiksi ja arki on vielä pitkälti samannäköistä kuin talvella. Kalenterin mukaan tämä tapahtuu tavallisesti joskus huhtikuun loppupuolella (ja arvelenkin, että urbaanit kausiruokailijat voivat kätevästi selvittää talven alku- ja päättymisajankohdan tarkkailemalla kotimaisten tomaattien hintatasoa). Ruokakomerossa talvi kestää siis vähintään kuusi kuukautta; puoli vuotta, ja siihen toiseen puoleen mahtuvat ne kolme muuta vuodenaikaa ensimmäisistä nokkosenversoista syysomenien vyöryyn.

Jo aikaisemmassa postauksessa kirjoittelin siitä miten kaukoviisaus kannattaa tässäkin asiassa. Talvi kuluu makoisammin jos ruokalistaa monipuolistavat kesällä ja syksyllä säilötyt herkut. Mutta riittääkö sekään? Tarkemmalla mietinnällä kuulostaa siltä että täällä Pohjolassa kausi- ja lähiruokailu on paljolti pitkän talven kanssa toimeen tulemista ajan omilla ehdoilla. Tätä taustaa vasten kausiruokaoppaat jotka ehdottavat talvipöytään jänistä, riekkoa, kuhaa ja madetta vaikuttavat lähinnä huvittavilta. Siis kenellä olikaan mahdollisuus syödä näitä puolen vuoden ajan arkiruokana, sinä appeena jonka ympärillä perheen ruokalista oikeasti pyörii? Ei meillä ainakaan. Meillä talvi on perunoita, linssejä, herneitä, säilykkeitä, keittoja, puuroa, kaaleja, perunoita, porkkanoita, sipuleita ja punajuuria. Sekä tietysti kuivattuja sieniä, hilloja, kurpitsasosetta ja omenamehua. Sitrushedelmiä, banaaneita ja viinirypäleitäkin tarttuu välillä kaupasta mukaan, vaikka olenkin vähän sitä mieltä että meillä voisi näkyä enemmän kotimaan (ja pihamaan) marjoja ja vähemmän tuontihedelmiä. Sekaan hiukan luomujauhelihaa, mitä kalaa lähimarketit nyt suvaitsevat tarjota, juustoa ja talvisen ruokalistan peruspalikat ovat kasassa.

Sen että talvea riittää kuin kuin tiaisia pusikossa, voi koittaa kääntää myönteiseksi. Talven rauhalliset viikot ovat parasta aikaa leipomiseen, teejuhliin ja lettukesteihin. Keittokirjojen rauhalliseen tutkimiseen on aikaa. Löytyykö niistä lisäinspiraatiota talveen, vai reseptejä jotka on hyvä muistaa sitten kun syli on täynnä kesäkurpitsoja? Siinä vaiheessa kun vyö alkaa kiristää tai juurekset tulla korvista ulos, voi ryhtyä syvähenkiselle paastolle tai arkiselle laihdutuskuurille. Aikaahan on. Ehkäpä ei olisi huono idea koittaa pilkkoa pitkää talvea lyhyempiin kausiin, tavalla tai toisella? Tai sitten voi viritellä teemaviikkoja tai pidempiä keittiökemistisiä projekteja. Meidän talvi taitaa lopulta olla tänäkin vuonna yhdistelmä kaikkia strategioita, hetkessä elämistä ja luovia virityksiä. Sellaisia joita ei tulisi edes mietittyä jos vain tekisi kaiken helpoimman jälkeen.

Perustarveorientoituneisuudesta

2012-01-01T12:49:00.002+02:00

Näen suorituskeskeisessä elämässä kaksi hyvinvointiuhkaa. Ensimmäinen on tietysti itse suorituskeskeisyys ja siihen liittyvä kilpailun eetos joka pakottaa aikatauluttamaan elämän jokaisen minuutin ja asettamaan riman helposti liian korkealle. Toinen on se, että pyrkiessään tyydyttämään yhä erikoistuneempia tarpeita, ihminen helposti laiminlyö yksinkertaiset perustarpeensa.

Perustarpeiden yksinkertaisuus hämäännyttää helposti kuvittelemaan että ne ovat tarpeita jotka hoituvat pakostakin jotenkin. Tämän haluaisin kyseenalaistaa. Tämän ajattelutavan kyseenalaistaa nopeasti ja tehokkaasti myös vaikka pidempi sähkökatko. Jos ihminen joutuu lähtemään kodistaan hätämajoitukseen sähköjen katkettua kahdeksi päiväksi, siinä kodissa on mielestäni perustavanlaatuista vikaa. On myös valtava ero sillä, nukkuuko stressaantunut ihminen muutaman tunnin lääkkeiden voimalla, vai kykeneekö hän nukkumaan itselleen riittävän määrän virkistävää unta. Tai siinä, lappaako seisoaltaan kitaansa mikrossa lämmitettyä purkkihernekeittoa vai istuutuuko pöydän ääreen syömään kunnollisen, terveellisen ja rakkaudella valmistetun aterian. Kohtuullistaminen ei ehkä niinkään ole paluuta romantisoituun menneisyyteen, vaan paluuta perustarpeiden ääreen. Se on sen etsimistä mikä on tärkeää ja keskittymistä siihen että näistä tärkeistä asioista huolehditaan mahdollisimman hyvin, sen sijaan että kohellettaisiin vain mahdollisimman pitkien tehtävälistojen läpi. Perustarpeet ovat asioita jotka ovat tärkeitä, halusimme sitä tai emme.

En ole erityisen ihastunut siihen että tämä ajattelu leimataan ekosisseydeksi tai muuten vain ääriajatteluksi. Eikö kyse ole oikeasti aivan tavallisesta arvopunninnasta jonka vapaa ihminen voi tehdä niin kuin parhaaksi näkee? Tällä hetkellä enemmistö ihmisistä valitsee maksimaalisen mukavuustason tiedostaen, että jos jokin menee pieleen (ja mitä teknisempi ja verkottuneempi yhteiskunta on, sitä pienempiä ovat ne stiplut jotka saavat homman yskimään), luvassa on suurta epämukavuutta ja jopa arjen käyminen totaalisen mahdottomaksi lyhyessä ajassa. Se on heidän valintansa, ja niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä sen kanssa silloinkin kun vapaaehtoisesti valitut riskit toteutuvat, minua ei haittaa ollenkaan. Olemmehan kaikki erilaisia. Itse kuitenkin valitsen vähän toisin: arjen jolle kodinkonekauppias ja trendinikkari ehkä nyrpistelevät neniään, mutta arjen jossa perustarpeita eivät horjuta sellaiset säännöllisen epäsäännöllisesti toistuvat kriisit kuin muutaman päivän sähkökatko (joita on joka vuosi jossain päin Suomea), sairastuminen niin ettei ruokakauppaan pääse joka päivä, lakot ja lumikaaokset. Vanhanaikaiseksi menoa voi ehkä haukkua, mutta ei edes epämukavaksi tai sietämättömän rasittavaksi. Kuka kaipaa viihdettä jos elämä on yhtä sirkusta?

Tietysti jokaisen elämään mahtuu kriisikausia, kiireisiä aikoja ja muuten vain hankalia elämänolosuhteita jolloin perustarpeistakin on pakko tinkiä. Silloinkin perustarpeet on hyvä pitää mielessä ja muistaa että ne ovat tärkeitä asioita. En esimerkiksi usko että hyvä äiti on marttyyri jolla ei ole mitään omia tarpeita. Tähän kohtaan sopii erityisen hyvin Aristoteleen ajatus hyveestä keskivälinä: hyve ei ole kilvoittelua aina vain korkeammalle tasolle (esimerkiksi askeesia kohti) vaan tasapainon tila. Vaikka niin Kreikan kultakaudella kuin nykyaikanakin pahe ilmenee tavallisimmin liiallisuuksina, kuten ahneutena ja itsekkyytenä, se tarkoittaa vain sitä että liiallisuus on ongelmana yleisempi kuin liika asketismi, ei sitä että hyvä olisi vaikkapa ahneuden täydellinen vastakohta. Kohtuullisuus on hyve, ääri-ilmiöt kuten minimalismi ja asketismi eivät ole. Kohtuullisuuden käsitettä on vaikea määritellä kovin käytännöllisesti, mutta ehkä sen voisi sanoa näin: kohtuullisuus ei ole elämää josta kaikki ylellisyys ja huvi on karsittu ”turhuutena” ja ”tarpeettomana” vaan elämää jossa ylellisyydet tunnistetaan siksi mitä ne ovat. Kohtuullisuus on elämäntapa joka ei turruta ihmistä niin ettei hän osaa nauttia siitä mitä hänellä on vaan haluaa aina lisää ja hienompaa. Tällainen tilanne vallitsee, kun perustarpeet ovat hyvällä mallilla ja sen lisäksi elämässä on ripaus ylellisyyttä, mitä se itse kullekin merkitsee. Ja kyllä, näin määriteltynä kohtuullisuus voi hyvinkin näyttää Valtakulttuurin silmälasien läpi tarkasteltuna jotenkin askeettiselta.

Perustarpeet: riittävä määrä hyvää unta, kunnollista ruokaa, hygienia ja siistit vaatteet, hiukan ystävällismielistä kommunikaatiota ja omaa rauhaa. Kuinka monella nämä asiat ovat säännönmukaisesti kunnossa, entä kuinka tavallista on että arki perustuu siihen että yksi tai useampi näistä perustarpeista on pysyvästi huonolla hoidolla? Kuinka tavallista on ostaa jotakin kivaa korvaukseksi siitä ettei jostakin perustavammasta taaskaan ehdi tai jaksa huolehtia? Kuinka tavallista on kuvitella ettei vaikkapa riittävä uni ole yhtä tärkeää kuin kaikki menot –ja päätyä elämään väsyneenä ja ärtyisänä kofeiinin voimalla? Ylellisyys ei kuitenkaan paikkaa perustarvetta. Leivoksia syömällä ei pidemmän päälle korvata oikeita aterioita ja valvominen rasittaa ruumista vaikka valvoisi miten hauskojen juhlien takia. Kun perustarpeet ovat hyvässä hoidossa, ylellisyys löytää paikkansa juhlahetkissä ja silloin kun tarvitaan erityistä piristystä. Mutta elämänlaadun laastarina se ei pidemmän päälle toimi.

Kun perustarpeet nostaa tärkeysjärjestyksessä korkeammalle kuin mihin suoritusyhteiskunnassa on oppinut, tuntuu välillä siltä että niistä huolehtimiseen menee hirveästi aikaa. Kyllä, vielä useamman vuoden jälkeenkin. Perustarveorientoituneisuus on niin epäseksikästä ympäröivän yhteiskunnan olettaessa että perusasiat hoituvat kaikilta itsestään jotenkin, jolloin sekä elämän että ihmisen todellinen arvo lasketaan siitä miten paljon elämässä on kaikkea ylimääräistä. Sillä tavalla laskettuna, minunkin elämäni kerää alhaisen pistemäärän, varustettuna moitteella ”jos vain lakkaisit silittämästä lakanoita ja menisit vaikka tekemään alelöytöjä, pärjäisit paljon paremmin”. Välillä on hetkiä jolloin miettii, miten paljon Kaikki Muut ehtivät, ja vastaavasti miten vähän itse ehtii kun aikaa kuluu päivittäin tuvan lämmittämiseen, ruuanlaittoon ja muihin arkisiin puuhiin jotka eivät koskaan lopu vaan odottavat taas huomisessa huomiota. Sitten muistan, että sehän se tärkeän määritelmä olikin: kaiken vaivan arvoinen. Hyvä arki ei ole ylellisyyksien paraatia vaan järjestys joka turvaa perustarpeiden tyydytyksestä lähtevän hyvinvoinnin.

Hyvää uutta vuotta Lohjaltki!

2011-12-31T13:36:00.002+02:00

Lohjan murteel ei tätä viäl ol saatavil, mut kylmaar savolaisetki osaa.

Pohjois-Savon polliisilaetos tietottaa

Pohjois-Savon polliisi muistuttaa vuuvenvaihteen juhlijoeta paakkujen, papattijen ja rakettiloihin paukuttamisesta sekä viinan kanssa lätreemisestä:

Ilotulitteet

Alle 18-vuotijaalle rullukalle ja päehteitä käättäneelle ei sua luovuttoo, eikä ne sua pittee hallussaan tae käättee minkään mualiman ilotulitteita. Suojalasijen käättö on pakollista paakkujen, papattijen ja rakettiloihin ammunnan yhteyvessä.

Ilotulitteita suap paakuttoo aenostaan uuvenvuuven yönä kello 18.00-02.00 välisenä aekana, muuton ei sua, vaikka miel tekis.

Pohjois-Savon pelastuslaetos on kieltännä ilotulitteijen käätön seuroovilla aluveilla uuvenvuuvven yönä kello 18-02 välisenä aekana:

Kuopijon keskustan aluveella, Petosen keskustan aluveella, Päiviönsuaressa Varkaavessa ja Nilsijässä Tahkon aluveella.

Polliisi voep kirjottoo siännösten rikkomisesta järjestyslaen perusteella rikesakon tae vuarallissiin kemikaalijen ja räjähteijen näpleemisen turvallisuuvesta annetun laen perusteella päeväsakkoloita. Ite valamistetut ilotulitteet, laenvastasesti muutellut eli mulukatut tai yhistellyt "laelliset"ilotulitteet sekä omatekoset sivviili-ja sotilaspaakut kuuluu räjäherikoksen piirriin ja niistä näpelöijjään rikosilimotus.

Nouvata ilotulitteijen käättöohjeita eli kannattoo lukkee ne ohjeet enste; muista kiinnittee huomijota rakettijen turvallisseen suuntoomisseen ja sytytystappaan. Valihe käöttöpaekka sillä laella, ettei se aaheuta vuaroo taloloille tae ajoneevvoille eekä aaheuta kohtuutonta haettoo metakoinnista kärsiville immeisille tae kot-ja lemmikkielläimille.

Alakoholi

Keskenkasvusten kaljan, kossun tae muihin alakoholijuommiin juomisseen puututtaan ravakasti. Vanahemmilla on velevollisuus noutoo päehtynneet ja viinaksien kanssa lätränneet kersasa kottii - mitä noppeemmi, sen paremp. Jos vanahemmat ei hai humalaisia mukuloitaan kottii, niin ne suap köllöttöö putkassa muihin rökäleihin seassa. Keskenkasvusten alakoholin hallussapito- ja naattimistappaaksista näpelöijjään lastensuojeluilimotus. Polliisi ei puutu uattoiltana tääs-ikästen eikä -järkisten hillittyyn ja siistiin alakoholin naatintaan ylleisillä paekoilla, mutta häeritsevvään ja pahennusta herättävvään juomisseen puututtaan rivakasti. Kaapunnilla ei sua kutvelehtija pullo tae tölkki käissä, muistakee se.

LAETTAKEE LÄMPIMÄSTI PIÄLLENÄ JA PITÄKEE HUOL KAVERISTA.

Hyvvee uutta vuotta toivottelloo Pohjois-Savon polliisi !!!

Lähde: Polliisi

Myrskyn jälkeen

2011-12-30T12:51:00.000+02:00

Suuri myrsky pyyhälsi Tapanina ylitsemme, perässään pari pienempää puhuria. Sähköt välkkyivät vaan eivät katkenneet. Kattopellit rytisivät mutta eivät irronneet. Kun uskaltauduimme lopulta ulos, havaitsimme ettei yksikään oksa ollut katkennut puutarhastamme, ei edes niistä puista joita vuoden aikaisemmat myrskyt olivat kurittaneet. Tuho alkoi heti portin ulkopuolelta- kirjaimellisesti, sillä myrsky oli hajottanut katulampun aivan tontin vierestä. Parin talon päässä oli kaatunut iso kuusi, ja kun kauppareissulla autoilimme jonkun kilometrin Vappulan ja Ojamonharjun suuntaan, olivat maisemat jo sellaisen hävityksen kokeneet että säästymisemme myrskytuhoilta tuntui pieneltä ihmeeltä. Jos Tapaninpäivänä olisi pitänyt lähteä kaupungille, olisi mukaan tarvittu tosiaan se moottorisaha, tuntikaupalla aikaa ja hyvää onnea.

Ilmastonmuutos on taas palaamassa puheenaiheiden joukkoon parin kylmän talven jälkeen. Durbanin ilmastokokouksessa Kioton sopimukselle saatiin jonkinlainen jatkokausi, mutta ympäristöjärjestöt ovat todenneet sovun olevan laihanlainen. Valtiot suhtautuvat ilmastonmuutoksen torjuntaan tavalla joka on jokaiselle ympäristöeetikolle ja aktivistille tuttu: periaatteessa ajatus Maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä pariin asteeseen on ihan kannatettava tavoite, kunhan sen eteen ei itse tarvitse tehdä mitään rasittavaa. Valtiot ovat kuin kadun kansalaiset, valitellen omaa voimattomuuttaan ja toivoen että mahtava joku tulisi ja tekisi jotakin. Tapio Laakso toteaa Greenpeacen blogissa, että nyt valtioiden, kuntien ja yritysten pitää vähentää päästöjään sopimuksista riippumatta. Loistoidea, mutta mistä pienillä toimijoilla riittäisi sitä puhtia jota ei ole isoillakaan? Miksi voittoa tavoittelevan yrityksen pitäisi venyä sellaisiin sankaritekoihin johon kansojen tahtoa edustavat valtiotkaan eivät pysty? Kyllä, meillä on ongelma, mutta minusta näyttää siltä että sen juuret ovat löydettävissä lähimmästä heijastavasta pinnasta. Ongelma olemme me kaikki: se miten ajattelemme ja se miten kukin meistä hahmottaa sekä yhteisen että henkilökohtaisen edun. Ongelma on se että meillä kaikilla on ehdotuksia siitä, keitä ovat ne Jotkut joiden pitäisi tulla pelastamaan, mutta vain harvan listalla kärkipaikkaa pitää se ainoa ihminen jonka ajatuksiin ja tekoihin meillä on todellista valtaa: minä itse. Maailma muuttuu sitten ja vasta sitten kun kriittinen massa vähentää huomattavasti pelastajien ja syyllisten etsintää ja lakkaa selittelemästä miksi heidän paras ympäristötekonsa on paremmintietäminen ja kysyy sen sijaan: ”Miten minä voin muuttaa elämääni?” ja ”Missä kohdassa minun ajatukseni kaipaavat päivittämistä?”

Kalenterivuoden vaihtuessa on tapana muistella mennyttä vuotta, suunnitella kaikenlaista ja tehdä lupauksia tulevalle vuodelle. Moni joka ei pahemmin ajattelemista harrasta, havahtuu hetkeksi pohtimaan elämän suuntaa. Perinteiset uudenvuodenlupaukset ovat toki itsekästä laatua: sellaisia joiden onnistuminen edistäisi minun terveyttäni, talouttani tai elämänlaatuani. Mitäpä jos tänä vuonna lupaisikin jotakin silkasta hyvästä tahdosta ja jättäisi Maailmankaikkeuden päätettäväksi sen, missä muodossa palkkio tulee vai tuleeko sitä lainkaan? Pienetkin teot ovat kyllä tekemisen arvoisia. Ei kukaan voi joka vuosi muuttaa maalle, tehdä näyttäviä elämäntapamuutoksia tai isoja vihreitä investointeja. Aika kuluu joka tapauksessa. Käytänkö sen odotteluun vai hyödynnänkö pienet, arkiset mahdollisuudet? Jospa näin aluksi lupaisin osallistua taas pihabongaukseen ja kartuttaa kausiruokareseptien kokoelmaani.

On vuoden pimein päivä, osa 2

2011-12-22T18:25:00.000+02:00

Joulu on meilläpäin muuten mukavaa aikaa, mutta joululauluja en voi sietää. Ne ovat ne sanoitukset. Tai ehkä logiikan liika lukeminen on vain antanut minulle kylmän sydämen jota eivät sulata jouluaamujen varpusparat jotka eivät taivaassa saa edes jyviä syödäkseen. Tai kylmässä hytisevät jeesusvauvat joille halutaan kantaa lämpimien huopien sijasta kultamötiköitä. Tai...no, eiköhän tämä jo tullut selväksi. Greta Christinan kaikin puolin mainiosta blogista bongasin kuitenkin tämän hilpeän videon joka lämmittää jokaisen Lovecraft-fanin sydämen. Minunkin.

Tänään

2011-12-22T10:28:00.000+02:00

Tänään meillä sytytetään kynttilöitä.
Ihaillaan lumen puuteroimaa maisemaa.

On vuoden pimein päivä, mutta kohta valo jo pääsee voitolle.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: monikulttuurinen joulumme

2011-12-21T08:29:00.000+02:00

Joulu on se kohta missä kristillinen ja suomalaispakanallinen perinne kohtaavat ja lyövät kättä kulutusjuhlan kanssa. Eurooppalais-amerikkalaiset vaikutteet yhdistyvät agraariseen mielenmaisemaan. Pirtin pöytään katetaan Maustesaarten tuotteita perinteisten kekriruokien seuraksi. Joulua ei tule neukkukuutioihin, vaan oikea joulu on vain kartanoissa tai romanttisissa metsämökeissä joiden lintulaudoilla istuu parvi punatulkkuja. Joulussa tärkeintä ovat –ainakin mediahuomion perusteella – lahjat. Joulun mielenmaisemassa lahjat ovat käsintehtyjä villasukkia ja hunajaisia valkosipulinkynsiä, käytännössä muovisia hittituotteita joiden käyttäminen viiden vuoden päästä on vähän noloa. Tärkeää on myös joulurauha jonka saavuttamiseksi on ollut välttämätöntä stressata ja raataa itsensä puolikuoliaaksi ensimmäisestä adventista alkaen. Onhan turha kuvitella että joulurauha koittaisi vain sillä että päivä vaihtuu kalenterissa pyhäksi. Ehei. Joulurauha tulee vain niihin taloihin jotka on työpäivien päätteeksi puunattu lattiasta kattoon, joissa lahjoja on tutun vuoren verran, jääkaapit ja pakastimet ovat ratkeamaisillaan ja joissa vanhemmat ovat asiaankuuluvan uupuneita. Jos ei ole uupunut, ei ole rehkinyt tarpeeksi. Aina on vielä koristeita jotka olisi voinut ripustaa, ja tokihan kahvipöytään olisi mahtunut lisää kotitekoisia pikkuleipiä. Ja pitikö niitä kukka-asetelmia ostaa valmiina kaupasta kun joululehden ohjeilla olisi voinut askarrella itse, persoonallisemmat?

Jouluna kaikilla on hyvä mieli, paitsi niillä jotka eivät taaskaan saaneet mieleisiä lahjoja eivätkä onnistu urkkimaan, minne hutilahjat voi palauttaa. Ja laihduttajilla, vegaanikarppaajilla ja epämääräisen herkästä vatsasta kärsivillä ihmisillä jotka joutuvat nokkimaan perinteisen pitopöydän antimia, kun eivät kehdanneet tuoda omia eväitä suvun pällisteltäväksi. Ja niillä joiden joulu menee riitelyksi tai örveltämiseksi. Ja niillä jotka ovat joulun töissä tai yksin vasten tahtoaan, tietenkään vähättelemättä niiden kärsimyksiä jotka joutuvat viettämään tunti- tai peräti päiväkaupalla aikaa rasittavien sukulaisten kanssa. Jouluna on kivaa vain jos oikeat asiat tekee oikeassa järjestyksessä oikeiden ihmisten kanssa oikeaan aikaan. Siltä varalta ettei missään tapauksessa olisi liian kivaa, aina voi kuunnella joululauluja jotka minä tahansa muuna päivänä vuodesta ovat täysin oman maun vastaisia ja pitää päässä hassua punaista piippolakkia.

Se mikä nykysuomalaisessa, monikulttuurisessa joulussa minua vaivaa vuosi vuodelta enemmän on, että joulun monikulttuurisuus on jotenkin laimentunut ei-miksikään kulttuuriksi. Hiukan huvittunut olen siinä vaiheessa kun joku huokaa kaipaavansa joulunajalta vain rauhaa ja lepoa, hiukan hyvää ruokaa ja yhdessäoloa läheisimpien kanssa, sitä että arjen suorittamisesta vain voisi pitää hengähdystauon ilman että siitä maksaa etukäteen ekstrastressinä. Ei sellainen ihminen mitään joulua kaipaa, vaan pesäpäiviä.

Writer's block

2011-12-20T20:44:00.003+02:00

Tänään minulla on writer’s block. Mainitsen asian ihan vain siksi että siihen on hyvä syy. Sivupalkista löytyy nykyään arkosauriblogi.

Miten ihmeessä ihminen voi kirjoittaa mitään maailmassa jossa toiset bloggaavat dinosaurusten seksielämästä? Seksi. Dinosaurukset. Seksi. Dinosaurukset. Jatkamme, kunhan keksin.

Näitä miettiessäni terapoin itseäni parilla mielenkiintoisella uutisella Tähdet ja Avaruus-sivustolta:

Linnunradan keskustassa sijaitseva supermassiivinen musta aukko on heräämässä.

Eniten Maata muistuttavat tähän mennessä löydetyt eksoplaneetat on luokiteltu

Monikulttuurisuus-teemaviikko: individualistit ulos kaapista!

2011-12-19T22:15:00.004+02:00

Suomalaisen makkaranpurijan vapauden väsymättömät puolustajat ovat havaintojeni mukaan kuluneena vuonna onnistuneet tehokkaasti vähentämään useammankin kantasuomalaisen puolitutun vapautta. Parikin pakanarouvaa on tunnustanut minulle, että aloittaisi mielellään huivin käytön…mutta eivät sittenkään ryhdy tuhatvuotisen perinteen jatkajaksi sillä perusteella että heitähän voitaisiin luulla muslimeiksi. Niin ikään useampikin nainen on kehunut pitkiä hameitani ja samassa lauseessa toivonut että itsekin voisi tykätä sellaisista...elleivät sellaisten käyttäjät olisi enimmäkseen muslimeja tai muita äärikonseratiiveja. Eräs tummempihipiäinen kantasuomalainen mies epäröi kasvattaa partaa, sillä vaarana on että parta saisi hänet muistuttamaan islamisteja. Olen alkanut epäillä, että tällaisia kaappi-individualisteja saattaa olla enemmän kuin voisi katukuvasta päätellä.

Miksi on paha asia, jos joku erehtyy pitämään minua muslimina? Minä väitän, että siinä vaiheessa kun tällainen ajatuskuvio tulee niin isoksi että se estää ihmistä tekemästä niin kuin hän haluaisi tehdä, rasismi on kiinnittänyt ensimmäisen lonkeronsa tämän mieleen. Olen huomannut, ettei useampia ihmisiä huoleta lainkaan se että joku kehuu heidän muistuttavan elokuvatähtöstä (jotka ovat harvoin kuuluja moraalisesti kiitettävistä elämäntavoistaan) tai hienostorouvaa. Sen sijaan ihmiset joihin emme halua tulla sekoitetuksi ovat yleensä ihmisiä joita kohtaan meillä on kielteisiä ennakkoasenteita. Trendikäs köyhäilijäkin muistaa yhdistää revittyihin farkkuihin ja kirpputorilta löydettyyn puseroonsa ripauksen luksusta jotta hänet erotettaisiin niistä ihmisistä joilla ei ehkä oikeasti ole ehjiä vaatteita. Moni hankkii mielellään kalliit älykkölasit, vanhanaikaisia nuhjuisia kehyksiä käyttävä on joko elämän kärryiltä pudonnut tai oikea dosentti jonka äly paistaa vähän tyylittömämpienkin pokien läpi. Vaatimattomuuden kanssa voi hyvin flirttailla vaikka olisi sisimmässään kaikkea muuta.

Väite jonka mukaan pelättävissä on, että muslimit paheksuisivat heitä muistuttavia ihmisiä, vuotaa niin pahasti etten oikein osaa pitää sitä muuna kuin kömpelönä itsepetoksena. Miksi huolta ei kanneta siitä että muoti-ikonit saattavat halveksua suuresti niitä jotka jäljittelevät heidän kantamiaan luksusvaatteita henkkamaukan halpisversioina? Eihän halpa trikoo istu läheskään samalla tavalla kuin taitavasti leikattu luksusmateriaali! Toisaalta, uskonnollisia normeja noudatetaan siksi että normien mukaisen toiminnan arvellaan olevan moraalisesti oikein tai kiitettävää. Miksi joku loukkaantuisi siitä että toisuskoinen kerrankin onnistuu tekemään jotakin kiitettävää eikä vain rämmi syvällä synnin suossa? Eikö jokaista hyvään pyrkivää ihmistä pikemminkin ahdista maailman pahuus ja ihmiset jotka tuntuvat tietoisesti ja riemumielin valitsevan vääryyden? Vai onko taustalla sittenkin ajatus siitä että Erilaiset pyrkivätkin hyvän sijasta kaikenlaiseen pahaan, eli syrjivä yleistys?

Toinen syy haluttomuuteen tehdä mielihalujensa mukaan silloin kun mielihalujen mukaista olisi poiketa Valtakulttuurista piirun tai pari syrjityn vähemmistön suuntaan on pelko siitä että itse joutuu syrjityksi. Syrjintä on tietysti ikävä juttu. Tai olisi siinä tapauksessa että sen kohde olisi todella alistettu ja muserrettu ihminen joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta…emmekös me olleet aivan erilaisia, vapaita, vahvoja, reippaita ja rohkeita? Miksi vapaan kansalaisen pitäisi pelätä ikäviä ihmisiä? Hänellähän on maailman parhaat mahdollisuudet näyttää öykkärille, mistä naakka raakkuu. Sitä paitsi, eikö ole hiukan ristiriitaista pitää syrjityn vähemmistön edustajia reppanoina, jos toisaalta on niin että täsmälleen samat ihmiset tekevät joka arkipäivä asioita joita itse ei uskalla? Jos joku tekee asioita joita minä pelkään tehdä, minun on todettava että hän on rohkeampi kuin itse olen. Jos taas epäilen että joku tekee rohkealta näyttäviä tekoja pakotettuna, velvollisuuteni osoittaa tällaista ihmistä kohtaan erityistä ystävällisyyttä ja lempeyttä. Siten hän voi oppia että maailma hänen häkkinsä ulkopuolella sisältää myös ystävällisyyttä ja hyviä ihmisiä. Mitä hän oppii, jos hänen toisella puolellaan on pakko ja toisella puolella julma maailma?

Nähdäkseni moraalisesti oikea ratkaisu ei ole hylätä muslimisiskoja paarialuokkaan. Jokainen joka rajoittaa itsensä toteuttamista siinä pelossa että joutuu itse rasismin uhriksi, kannattaa rasismia tekemällä riskiryhmään kuuluvista entistä selvemmin erottuvia maalitauluja ja vahvistamalla sellaisia rajoja joita ei yhteiskunnassamme ole ennen nähty. Ei ole vapaan ihmisen hommaa rajoittaa omaa elämäänsä syrjinnän pelossa, etenkään jos samalla teolla korottaa rajaa joka erottaa Meidät niistä joiden osana on omantunnon tai pakon takia erottautuminen Potentiaalisina Syrjittyinä. Koska tämä on asia josta tulee helposti väärinkäsityksiä, väännän vielä rautalangasta: moitittavasti ei toimi se joka elelee tavalliseen tapaan vailla minkäänlaista halua omaksua tapaa jota joku saattaa erehtyä pitämään merkkinä vieraasta identiteetistä vaan se joka toimii toisin kuin todella haluaisi, koska pelkää leimautumista. Vapaan ihmisen osana ja oikeutena on elää rohkeasti ja itsensä näköisesti niin kauan kuin ei loukkaa muiden vastaavia oikeuksia. Olemalla rohkeasti sitä mitä on ihminen voi hiljaa mutta tehokkaasti tuoda esiin sitä totuutta että omalla tavallaan kaikki ovat erilaisia, ja että yhteiskunta jossa on helppo elää ja hengittää on yhteiskunta jossa on tilaa erilaisuudelle. Se on paikka jossa ihmisarvoista kohtelua ja kuulumista yhteisöön ei tarvitse ansaita tukahduttamalla itsensä. Sellainen yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, eikä se ole jo täällä Suomessa vuoden 2011 kääntyessä loppua kohti. Sellaisen yhteiskunnan eteen riittää vielä töitä tehtäväksi jokaiselle kynnelle kykenevälle.

Kaija Keskiverto ja Pentti Perusjätkäkin voivat tehdä paljon syrjinnän vähentämiseksi. Ensi alkuun, jokainen voi omalta osaltaan välttää ennakkoluulojen ja juorujen levittämistä ja erilaisille naljailua. Tietoa Suomessa tavattavien vähemmistökulttuurien perustavoista ja -uskomuksista on saatavilla jokaiselle kiinnostuneelle, niin ettei kaikkein tökeröimpiä kysymyksiä ole ihan pakko esittää oikeille ihmisille.

Kuluneen mutta paikkansapitävän sanonnan mukaan pahan leviämisen riittävä ehto on se että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Usein syrjityt toteavat ettei pahinta ole joutua kovaäänisen koulukiusaajatyypin silmätikuksi. Pahinta on se että enemmistö antaa hiljaisen tukensa öykkäröinnille, ei puutu, ei mene väliin, ei esitä lievääkään paheksuntaa. Tavalliset kunnon ihmiset ovat avainasemassa syrjinnänvastaisen ilmapiirin ylläpitämisessä arjessa. Pelko, mukavuudenhalu ja toive siitä että Joku Toinen hoitaisi ikävää moraalista suoraselkäisyyttä vaativat hommat, ovat inhimillisiä asioita. Valitettavasti, ainakaan minä en tunnu tapaavan Niitä Toisia ikinä silloin kun haluaisin tai hartaasti kaipaisin, vaan olen kantapään kautta oppinut että paljon todennäköisempää on että jos pitää suunsa kiinni väärässä paikassa, maailma muuttuu taas hitusen verran huonommaksi. Heikkouksien ja mukavuudenhalun tuomitseminen ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi. Jokaisella meistä on rajamme, mörkömme, sitkeät paheemme. Se mistä voimme päättää on, alistummeko niille vai teemmekö parhaamme voittaaksemme ne. Yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna, syrjinnän ja pelon voittaminen itsessämme ovat ajankohtaisia ja tärkeitä, huomion arvoisia kehityskohteita. Meille kaikille, itseni mukaan lukien, sillä ennakkoluuloisuus on niitä peruspaheita joista kukaan ei ole täysin vapaa.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Bentoja ja kaunista arkea

2011-12-18T16:08:00.002+02:00

Kun suomalainen pakkaa eväät töihin, hän mättää annoksensa nopeasti ja tehokkaasti pakasterasioihin. Japanilainen ottaa esiin bentolaatikkonsa, pienet okazu-ruokakupit, baran-jakajat, tikut, muotit, minikokoiset kastikepullot ja leikkurit joiden avulla nori-levästä saa leikattua pieniä sydämiä, muotit jotka puristavat keitetyn kananmunan pupun tai tähden muotoiseksi, riisikakun siisteiksi palloiksi tai kolmioiksi. Pidättyväisessä kulttuurissa puolisolle tai ihastuksen kohteelle tehty bento on naiselle sopiva tapa osoittaa rakkauttaan. Ruumis tarvitsee ravintonsa, mutta kaunis pieni lounas lämmittää myös mieltä, etenkin jos laatikkonsa avaa persoonattomassa taukotilassa kesken kiirepäivää.

Kanapastaa, hillosipuleita, kasvislisäke, porkkanaa, suikaloitua kaalia, tomaattia, viinirypäleitä, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä sekä pari mozzarellahelmeä

Bentolounaat ovat hyviä, mutta parasta bentossa on asenne: yritys tehdä arkiset asiat kauniisti ja valaista siten hiukan tavallisia, harmaita päiviä. Miltä maailma näyttäisikään, jos useamminkin valitsisimme tavoitella kauneutta, edes nopeuden ja tehokkuuden ohessa? Kuinka paljon arjessa on kauneutta jonka ohi kuljemme, kun emme osaa ajatella että asiat voisi tehdä hiukan toisinkin?

Täysjyvänuudeleita vihannesten, voitattien, kanan ja juuston kera, viinirypäleitä, kurkkua ja kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Värien säilyttäjät

2011-12-17T21:44:00.002+02:00

Monikulttuurisuus-teemaviikko ei ole oikein mitään ilman ystävällismielistä postausta islamilaisen maailman kulttuurista. Tänä päivänä, tarkemmin sanottuna syyskuun 2001 jälkeen, islamilainen maailma on tullut Lännessä kuuluisaksi takapajuisuuden, sekasorron ja väkivallan tyyssijana. Aina ei kuitenkaan ollut näin. Kun antiikin valo sammui Euroopassa kansainvaellusten myllerryksessä, tiede matkasi Arabiaan. Sen kultakauden tiedemiehet eivät ainoastaan säilyttäneet Antiikin viisautta vaan antoivat myös tärkeän panoksensa tieteen kehitykseen. Lääketiede, kemia, matematiikka ja tähtitiede ja jopa länsimainen filosofia edistyivät arabien hoivissa.

Siitä kaikesta on kuitenkin jo kauan. Kun ajattelen islamilaista kulttuuria ja sitä, mitä hyvää sanottavaa minulla siitä mahtaisi olla, en ajattele ensimmäisenä edes tuttuja tähtiä joiden nimet ovat tänäkin päivänä arabiankielisiä, vaan mieleeni nousevat ensimmäisenä värit. Lähi-Idän makumaailma ei ole onnistunut hurmaamaan minua, ja koraanin suomenkielisen käännöksenkin kahlasin läpi silkalla sisulla. Sen sijaan islamilaisen maailman estetiikka on juhlaa silmilleni ja sielulleni: Tuhannen ja yhden yön arkkitehtuuri, taidokas kalligrafia, ornamenttitaide arabeskeineen, ajattoman kauniit vaatteet…

niin, islamilaisesta kulttuurista olen oppinut ainakin sen, että kauneus asuu usein yksityiskohdissa ja sen että arjessa on aina tilaa kauniille väreille.

Naakoille joutavat järkevät neuvot joiden mukaan neutraalit sävyt ja suorat linjat ovat aina varmoja valintoja joihin ei koskaan kyllästy. Minä ainakin olen kyllästynyt siihen että kaamoksen harmaus tuntuu ulottuvan usein sinnekin missä ihmiset voisivat valita myös värejä. Eihän mustan ankeuden ainoa vaihtoehto ole marimekkomainen räikeys, vaan maailma on täynnä lempeitä, pehmeitä ystävällisiä värejä. On pehmeitä sinisiä, metsäisiä vihreitä, lempeitä violetteja. On jopa ystävällisiä keltaisia jotka valaisevat ympäristönsä lempeästi, on auringonlaskun oransseja jotka sopivat saumattomaksi jatkoksi hillitympien sävyjen taustaan.

Olen myös kyllästynyt ”puhtaisiin” skandinaavisiin linjoihin joiden yli katse liukuu kuin vesi hanhen selästä, löytämättä levähdyspaikkaa huolella tehdyistä yksityiskohdista, ornamentista, pienistä saarekkeista joissa kauneus selviytyy tehokkuuden, kliinisen puhtauden, käytännöllisyyden ja muiden periskandinaavisten esteettisten arvojen seassa. Tämän kaiken voi toki oppia missä vain, monin tavoin. Minä onnistuin kuitenkin kahlaamaan läpi kohtuullisen kasan taidehistoriaa oppimatta. Vasta toisen kulttuurin toisenlaiseen visuaaliseen kieleen tutustuminen auttoi minua pukemaan ajatuksiksi epämääräiset kaipauksen ja tyytymättömyyden tunteet. Ymmärrystä on seurannut sovellus, ja lopputuloksena on ollut kauniimpi arki.

Silkkitie on hiljennyt, kaukomaiden mausteet saa halvalla lähikaupasta. Minun maailmassani värit jotka nykyään juhlivat hillitysti tuvan sisustuksessa, villiintyvät lankakorissa ja löytävät tavalla tai toisella tiensä melkein jokaisen päivän asuihin kuitenkin ovat tuontitavaraa, tuliaisia ajatusmatkoilta seuduille jossa tähdet saivat nimensä. Ja kun historian käänteitä tarkemmin alkaa miettimään, kun katsoo tarpeeksi kauas menneeseen, päätyy lopulta ihmettelmään, ovatko värit sittenkään niin kaukaista eksotiikkaa kuin miltä ne minusta tuntuvat. Skandinaavinen ankeus, puritaaninen synkkyys, eivätkö nekin ole uusmuotista tuontitavaraa? Missä olenkaan nähnyt sen kaiken ennen: kimaltavat kolikkokorut, hohtavan pronssin, syvät siniset ja kaislaiset vihreät, hehkuvan punaisen ja oranssin? Missä olen nähnyt kauniita pitkiä hameita ja kauniisti koristeltuja pikkuesineitä? Aivan, viikinkiajan hautalöydöistähän ne kaikki ovat jo tulleet minulle tutuksi. Ja mietin: ovatko maat aavikoiden keskellä säilyttäneet värit, niin kuin ne kerran säilyttivät edistyksen? Olenko sittenkään hakenut etelän aavikkomailta uusia ja outoja vaikutteita, vai olenko vain hakenut hyvästä talletuspaikasta jotakin joka Esivanhemmilta kerkesi hukkua historian tuiverruksessa?

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Amishit, yksinkertaisen elämäntavan asiantuntijat

2011-12-16T16:14:00.002+02:00

Modernin ympäristöliikkeen historia lasketaan tavallisesti alkaneeksi noin 1960-luvulta, joskin tässä yhteydessä täytyy aina muistaa mainita aatteen profeetat Thoreausta Schweitzeriin. Pieneksi trendiksi nousemassa oleva kohtuullistaminenkin on tämän päivän kulutusyhteiskunnassa kasvaneiden yritystä palata lempeämpään elämään. Se miten lempeä elämä käytännössä toteutetaan, ei kuitenkaan aina ole ihan selvää. Lehdessä kirjoitetaan maallemuuttajista jotka pistävät ensi töikseen hyväkuntoisen maalaistupansa täysremottiin "koska sisusteet eivät olleet ekologisia eivätkä tarpeeksi yksinkertaisia", minimalisteista jotka heittävät surutta kaksin käsin kamaa kaatopaikan täytteeksi, eksoottisiin ruokavalioihin hurahtaneista joita uhkaavat pian monenlaiset terveysriskit, ja monista muista jotka aatteen palo ajaa ensin radikaaleihin repäisyihin...ja hipsimään vähin äänin takaisin oravanpyörään siinä vaiheessa kun hienojen ajatusten arjen kestävyys paljastuu huonoksi. Korkealentoisista ideoista ja ankarista nuhdesaarnoista ei maailmassa pulaa ole, mutta sen sijaan monelta on hukassa se, miten kohtuullistaa elämänsä sellaiseksi jossa viihtyy pidempäänkin.

Amish-kulttuurin tekee kiinnostavaksi kaksi seikkaa: ensinnäkin, amishit ovat eläneet yksinkertaista elämäänsä sukupolvien ajan. Tämä on tärkeää: siinä missä intoa puhkuvat uusaskeetikot helposti sortuvat ylilyönteihin, amishit ovat eläneet omaa versiotaan yksinkertaisesta elämästään sukupolvien ajan kohtalaisen kokoisissa yhteisöissä. Tämä on mahdollista vain, jos kulttuurin jäsenten elämäntapa yleisellä tasolla kestää sekä arkea että erilaisten persoonien erilaisia elämiä. Kuten aina kokonaisista kulttuureista lyhyesti puhuttaessa, on helppo virhe sortua käsittelemään amisheja stereotyyppisinä kulttuurinsa edustajina ja unohtaa että mihin tahansa kymmenien tuhansien ihmisten kokoiseen yhteisöön mahtuu kaikenlaista viheltäjää. Toiseksi kiinnostavaa on, että huolimatta jyrkästi amerikkalaisesta valtakulttuurista poikkeavasta elämäntavastaan ja arvoistaan, amishit onnistuvat elämään omalla tavallaan rinnakkain valtakulttuurin kanssa. Amishien elämäntapa ei ole muuttumaton, eivätkä he ole tietämättömiä suuren maailman menosta. Turismi on nykyään monelle amishillekin tärkeä elinkeino, ja viime vuosikymmenien muuttoliike uusille seuduille synnyttää pieniä yhteisöjä alueille joissa ei perinteisesti ole asunut amisheja. Silti amishien elämäntavalla näyttää menevän aivan mukavasti. Ehkäpä heillä siis on jotakin hyödyllistä annettavaa myös muille jotka yrittävät löytää lempeämmän ja kohtuullisemman elämäntavan nykyaikaisen yhteiskunnan keskellä...

Amishit päätyvät ratkaisuihinsa usein yksinkertaisen mutta mahdottoman kätevän päättelyn kautta. He kysyvät: ”Onko tämä hyväksi perheen ja lähiyhteisön hyvinvoinnille pitkällä tähtäimellä?” ja ”Onko tämä yksinkertaista ja järkevää vai turhamaista ja tuhlailevaa?” Nämä ovat hyviä kysymyksiä, joiden runsas viljely helpottaa kenen tahansa kohtuullistajan arkea etenkin silloin kun katalat viherpesijät, sertifikaattien viidakko ja muut nykyaikaisen kohtuullistajan kiusanhenget alkavat ahdistaa ja saavat arjen valinnat tuntumaan toivottoman monimutkaisilta. Amishien kulttuurista näkyy, että näiden kysymysten käytännöllisiä sovelluksia on pohdittu usein syvällisesti ja huolella- ja kunnon käytännöllisten filosofien tapaan johtopäätökset ovat usein johtaneet toimintaan joka ulkopuolisten silmissä on omituista. Esimerkiksi, amishien johdonmukainen ja määrätietoinen ponnistelu kateuden välttämiseksi herättää usein kummastusta ulkopuolisissa- toisaalta kovaäänisimmistä ihmettelijöistä tuppaa näkymään pitkän matkan päähän se että heillä itsellään voisi olla runsaasti kehitettävää vaatimattomuuden ja huomaavaisuuden hyveissä.

Filosofoinnin aiheiden ja arkipukeutumisen lisäksi amish-vaikutteet näkyvät selvästi keittiössäni. Se ei ole mikään ihme, onhan heidän ruokakulttuurinsa eurooppalaisesta maalaiselämästä lähtöisin ja sellaisena hyvin soveltuvaa suomalaisillekin pienviljelijöille. Amish-keittiö hyödyntää kotipuutarhasta löytyviä tuotteita joita perinteinen suomalainen keittiö ei oikein tunne. Lisäksi kiireisten maalaisrouvien reseptit ovat yleensä kohtalaisen helppoa valmistaa, ja jotenkin kotoisan oloisia. Usein ongelmat tyyppiä ”Mitä tehdä jumalattomalla kasalla kesäkurpitsoita?” ratkeavat selailemalla amishien reseptejä. Olen oppinut, että aina voi luottaa siihen että jossakin amerikanmaalla amishit ovat jo kokeneet täsmälleen saman, ja keksineet siihen luovan ja herkullisen ratkaisun. Monenlaiset piiraat, kekseliäät laatikkoruuat, herkulliset kanat ja kasvisruuat ovat hypänneet sujuvasti reseptiarkistoni aarteiden joukkoon.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Onko pasifismi hampaattomuutta?

2011-12-15T17:26:00.003+02:00

Ettäkö blogin pitäminen olisi ininää joka ei kuulu eikä näy? Ei suinkaan. Muutama päivä sitten sain selville, että erästä kirjoitustani oli kunnioitettu äärioikeistolaisissa piireissä nostamalla se esimerkiksi "mokuttajan mielipiteestä". Onhan se nyt komeaa, että mokuttajan (maahanmuuttokriitikkojen käyttämä hellittelynimi monikulttuurisuutta pelkäämättömästä ihmisestä) ei tänä päivänä enää tarvitse olla cityvihreä Punavuoresta, vaan että Uudenmaan peräkylässä majaileva, pienviljelyä harrastava suomenuskoinenkin kelpaa. Ilmeisesti ihmisten leimaaminen monikulttuurisuuden hyysääjiksi voi tapahtua hyvin avarakatseisesti: lempinimen saamiseen on mahdollisuudet kenellä tahansa joka ei suhtaudu erilaisuuteen ennakkoluuloisesti, ei suostu leimaamaan yksittäisiä ihmisiä heidän viiteryhmänsä perusteella- ja muistaa pitää aiheesta meteliä sen verran etteivät rasistit erehdy kuvittelemaan hänen kuuluvan siihen "kansan enemmistöön" joka hiljaisesti hyväksyy rasistisen öyhöttämisen.

Tapauksen kunniaksi, käynnistän nyt monikulttuurisuus-teemaviikon. Viikon aikana saatte nähdä tarinoita (ja ehkä kuviakin) kulttuureista joista olen ammentanut inspiraatiota ja iloa arkeeni, ja ehkä muitakin pohdintoja. Aloitukseksi sopinevat mietelmät pasifismista, tuosta idealististen hyysäreiden lempilapsesta, josta on minullekin parin viime vuoden aikana tullut rakas pohdintojen aihe.

Pasifisti on ihminen jonka mielestä väkivalta ei ole keino ratkoa ongelmia ja konflikteja. Koska käsitykseni ihmisyydestä ei ole kovin korkea, en määrittelisi pasifistiakaan ihmiseksi joka ei koskaan turvaudu väkivaltaan (monet pasifistit toki onnistuvat elämään näin, mutta ehkäpä heillä on ollut myös hyvä onni siinä etteivät he ole joutuneet ylivoimaisiin tilanteisiin?) Sen sijaan määrittelen pasifistin ihmiseksi jonka maailmassa väkivalta on lähtökohtaisesti epäonnistuminen.

Kaikki rauha ei ole samanlaista. Elämme maailmassa jossa rauha valtioiden välillä on usein sodan puuttumista, tai perustuu peräti pelotteiden olemassaoloon. Tästä erotukseksi nostaisin pakanallisen sovun (frith) käsitteen, joka ei merkitse ainoastaan sodan puuttumista vaan pahan tahdon puutetta ja ystävällismielistä rinnakkaiseloa jota sävyttää hyvä tahto. Myöskään kaikki väkivalta ei ole samanlaista, eikä yhtä lailla tuomittavaa. On mahdollista että on tilanteita joista ulos pääseminen onnistuu vain voimakeinoin. Mutta väitänpä, että jos väkivalta nähdään mahdollisena ratkaisuna, kynnys ajautua tilanteisiin joista ei ole muuta ulospääsyä, usein laskee. Mehän tiedämme, että jos päämäärää ei saavuteta hyvällä, pahakin on erottuva ja pohjimmiltaan käyttökelpoinen vaihtoehto. Pasifismi, eli kanta jonka mukaan väkivalta ei ole harkitsemisen arvoinen ongelmanratkaisukeino, taas motivoi näkemään myös muita, vaikkakin vähemmän ilmeisiä ratkaisuja. Se kannustaa myös kyseenalaistamaan niitä taustaoletuksia joita usein käytetään perusteluina väkivallan valitsemiselle. Ihmisillä on esimerkiksi aika yleisesti taipumus ajatella, että jos vaikutan heikolta, kerjään kaltoinkohtelua. Sen taustalta paljastuu kyseenalainen taustaoletus siitä että heikompien kimppuun käyminen on, jos nyt ei varsinaisesti oikein, niin ainakin perin inhimillistä ja ymmärrettävää. Lisäksi se on ennen kaikkea oletus, ei kiveenhakattu fakta, ja pasifisti on se joka on motivoitunut testaamaan käytännössä, miten asia on. Itse olen huomannut, että usein testitulokset yllättävät. Rauhalla ja itsetuhoisuudella on sittenkin eroa.

Pasifismi on sovun rakentamista. Rauhantahtoista ei ole ummistaa silmiään vääryyksiltä tai haudata ristiriitoja välinpitämättömään, pelokkaaseen hiljaisuuteen. Rauhantahtoista ei ole yrittää miellyttää kaikkia antamalla periksi ja alistumalla epäoikeudenmukaisuuteen. Joskus rauhan rakentamisen ensimmäiset askeleet lisäävät hetkellisesti epäsopua tai yleistä ahdistusta kun ristiriidat ja traumat nostetaan esiin. Ristiriitoja ei tosin voi käsitellä eikä epäkohtia korjata ennen kuin joku on nostanut ne esiin. Usein rauhanrakentaja saa tässä vaiheessa syyt niskoilleen. “Kaikki olisi ollut hyvin, jos vain olisit ollut hiljaa!” sanotaan silloin, aivan kuin ongelmien näkymättömyys todella merkitsisi samaa kuin niiden poissaolo, ja aivan kuin väärä olisi ihan kuin oikeaa silloin kun se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Joskus yritykset käsitellä isoja ongelmia rakentavasti edellyttävät useita yrityksiä ja suurta tuskaa. Konfliktien vältteleminen hinnalla millä hyvänsä ei kuitenkaan ole rauhantahtoista ensinkään. Vanhemmat jotka antavat periksi raivareilla uhkaaville pikkulapsille, eivät todellisuudessa osta rauhaa perheeseen vaan menettävät sen auktoriteetin joka hyvällä kasvattajalla on oltava. Puolisot jotka vaikenevat ongelmistaan koska eivät halua häiritä rauhan illuusiota, ovat äkkiä puolisoita jotka löytävät itsensä kasvamasta erilleen. Kansalaiset ja kuluttajat jotka “eivät halua olla hankalia ihmisiä” rapauttavat koko yhteiskuntaa ja etäännyttävät omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta lain kuvaamasta järjestyksestä.

Pasifismi ei siis ole konfliktien välttelyä vaikka kynnysmatoksi heittäytymällä, vaan voimankäytölle vaihtoehtoisten konfliktinratkaisukeinojen etsintäohjelma. Se on hereillä olemista. Kerran se oli abolitionismia, tänä päivänä se on muun muassa taistelevaa humanismia. On vain realistista myöntää että ristiriidat, tahtojen taistelut ja monenlaiset erimielisyydet ovat ainakin näillä näkymin erottamaton osa ihmisyyttä. Mutta onko ainoa tai viimesijainen keino ongelmien ratkaisuun voimankäyttö ja vahvimman oikeus? Millaisia rauhanomaisia vaihtoehtoja erimielisyyksien ratkomiseen tai niiden kanssa toimeen tulemiseen meillä olisi? Toisaalta, valitaanko väkivalta, pakottaminen tai alistaminen omien päämäärien edistämisen keinoksi siksi ettei muita vaihtoehtoja kerta kaikkiaan ole, vai valitaanko pakottaminen joskus siksi että se on kätevää ja vähemmän rasittavaa kuin vaikkapa kompromissien vääntäminen tai kohteliaiden välien ylläpitäminen senkin jälkeen kun on sovittu että erimielisyys jostakin asiasta on ainakin toistaiseksi ratkaisematon? Entä johtaako onnistunut voimankäyttö voittoon, vai onko silläkin kova hinta? Nykymuotoisella pasifismilla ei vielä ole pussissa paljon valmiita ratkaisuja. Mutta hyvällä yrittämisellä on ennenkin päästy pitkälle.

Mainostanpa tässä välissä myös blogiluettelon kasvamista. Tähän mennessä luetteloon on päässyt kaikenkarvaista väkeä. On mormonia, roomalaispakanaa ja ateistiaktivistia. Nyt joukkoon liittyy muslimi, Anis Harran joka uudessa blogissaan käsittelee islamia, siihen liittyviä yleisiä väärinkäsityksiä ja suvaitsevaisuutta.

Kysy mitä vain 2011: vastaukset

2011-12-12T15:29:00.004+02:00

Tänä vuonna olikin sitten hiljaisempaa, ja niin saan vastauksetkin mahdutettua yhteen postaukseen.

Minxminx kysyi: Kannattaako (siis mielestäsi) elämässään ja erityisesti koulutuksen valinnassa miettiä mikä on järkevää (lähes varma työpaikka, hyvät tulot jne.) vai lähteä riskillä kouluttautumaan alalle jolle on kova palo, mutta huonot työllisyysennusteet, vaikkapa taiteilijaksi? Eihän se työ koko elämää määritä ja kaikkea voi aina pitää harrastuksena.
Entä millaisella asenteella kannattaisi suhtautua yrityspomojen vinkunaan kun suomalaiset nuoret kouluttautuvat väärille aloille, kulttuuriin ja viestintään vaikka esim. hoitoalalla on työntekijäpulaa?
(Ollako siis enemmän altruistinen vai egoistinen tulevaisuudensuunnittelussa?)
Mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja kuinka paljon riskejä kannattaa ottaa?

Molemmat esiin nostamasi näkökulmat tarkastelevat ongelmaasi varsin minäkeskeisesti. Laskelmointi on tapa yrittää maksimoida henkilökohtainen menestys, ja sille vaihtoehtona on itsensä toteuttaminen jossa keskeiseksi arvoksi nostetaan ulkoisen menestyksen merkkien (palkka, urakehitys) sijaan työn sisältö ja sen mielekkyys. Molemmissa tapauksissa ammatinvalintaa mietitään omien halujen pohjalta. Mutta mistä sitä varmasti tietää, mitä haluaa? Puhumattakaan siitä että tietäisi, haluaako sellaisia asioita jotka myös oikeasti ovat tavoittelemisen arvoisia?

Ehdottaisinkin vaihtoehdoksi toista näkökulmaa. Mikä on maailmassa suurin epäkohta jolle arvelisit voivasi tehdä jotakin kouluttauduttuasi ammattilaiseksi? Millaisia arvoja ja millaista tulevaisuutta haluat palvella? Mikä sinulle on tärkeää itsesi lisäksi? Mitä sinun pitäisi tehdä jotta tietäisit että olet yrittänyt jättää jälkeesi maailman joka on parempi kuin se mihin saavuit? Millaisessa työssä kyvyistäsi seuraisi eniten hyvää? Tämä liittyy aika keskeisesti kysymykseen siitä mikä elämässä on tärkeää. Mielestäni sellainen elämä jossa tärkeintä on Minä ja Minun Hyvinvointini, on köyhä ja surkea elämä, sillä siitä puuttuu perspektiivi ja tarkoitus. Jos et osaa huolellisenkaan miettimisen jälkeen nimetä yhtä epäkohtaa, muista että on olemassa monia aloja jotka antavat yleisempää koulutusta jonka avulla pätevöityy monenlaisiin töihin. Esimerkiksi, lääkärikoulutus antaa hyvän pohjan niin kehitysaputehtäviin kuin kotimaan sairaiden auttamiseen terveyskeskuksessa. Toisaalta, jos huomaat että haluat parantaa vaikka vanhusten asemaa, voit tavoitella tätä päämäärää paitsi lääkärinä, myös lähihoitajana, toimittajana, poliitikkona tai vaikkapa apuvälineiden suunnittelijana. Kun suuret linjat ovat selvillä, tarkemmassa ammatinvalinnassa omien kykyjen ja mieltymysten miettimisestä on apua.

Mitkä ovat niitä hyviä joiden edistämiseen haluat antaa työpanoksesi niiden mahdollisuuksien mukaan jotka vastaan tulevat? Etsi asioita ja arvoja jotka ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen menestystarinasi- arvoja jotka kannattelevat vaikka epävarma tulevaisuus välillä toisikin vastoinkäymisiä ja riskit toteutuisivat. Mitä sinulle jää, jos tavoittelet vain omaa menestystä ja huomaat jossakin vaiheessa epäonnistuneesi? Jos tavoittelet itseäsi suurempia hyviä, voit huomata onnistuneesi edistämään niitä hiukan vaikket päältä päin katsoen olisi tehnyt elämästäsi suurta menestystarinaa. Laskelmointi vaatii toimiakseen sekä runsaasti hyvää onnea että sellaisia lahjakkuuden lajeja -kuten aloitteellisuutta- joilla ei sinänsä ole tekemistä tietyn alan kanssa. Tulevaisuus on aina arvaamaton, ja koulutuksesta riippumatta kenestä tahansa voi tulla työtön tai työkyvytön. Hyvä koulutus on jollain tavalla hyödyksi silloinkin: ehkä se mahdollistaa yrittäjyyden tai on tuonut sellaisia taitoja joille löytyy käyttöä myös työpaikan puitteiden ulkopuolella.

Mitä yritysjohtajiin tulee, heihin kannattaa mielestäni suhtautua kuten kaikkiin muihinkin neuvojen tarjoajiin. Onko heillä omaa etua ajettavanaan niissä asioissa joissa he esiintyvät puolueettomina, yleistä hyvää ajavina asiantuntijoina? Entä ovatko he yleisesti ottaen saavuttaneet asiantuntija-asemansa tekemällä kovasti työtä yhteiseksi (tai heikompien) hyväksi vai ajamalla taitavasti omia ja sidosryhmiensä etuja? Tunnetaanko heidät ihmisinä jotka välittävät nuorista ja edistävät aktiivisesti nuorten työntekijöiden reilua ja arvostavaa kohtelua työelämässä? Perustuvatko heidän näkemyksensä luotettavaan tietoon vai johonkin muuhun? Esimerkiksi, jos joku sanoo tietävänsä minkä alan ihmisiä Suomessa tarvitaan tulevaisuudessa, mistä hän on saanut tarkkaa tietoa siitä miltä tulevaisuus näyttää? Kun olet miettinyt vastaukset tämäntapaisiin kysymyksiin, sinulla on hyvät eväät arvioida kaikenlaisia neuvojia... : )

Teemu kysyi: Miten maailma pelastuu?

Siten että sitä uhkaavat vaarat poistuvat. Aina kannattaa miettiä, voiko havaituille epäkohdille tehdä itse jotakin, vaikka vain vähäsen. Yksikään ihminen ei voi korjata koko maailmaa, mutta kukaan ei myöskään ole täysin voimaton. Esimerkiksi, kristallipalloni kertoo, että sinulla on pari lintulautaa. Kymmenien somien pihalintujen mieliala kohoaa paljonkin, jos muistat töistä palatessasi tarkistaa että niiden tarjoilu pelaa. Siitä se alkaa.

Kurpitsayllätys ja muita marrasajan kohokohtia

2011-12-11T19:27:00.006+02:00

Tänä vuonna kurpitsasato jäi meillä heikoksi. Mutta niin kuin sanonta kuuluu, yhden maanviljelijän ylituotanto on toisen onni. Saimme Liisalta viisi kaunista kurpitsaa, ja hetkessä niukkuus oli vaihtunut rikkauteen.

Ryhdyin keittämään paloja soseeksi...

...joka jalostui pakastettavaksi, keitoksi ja kakuksi.

Hyvä ruokatällinki rohkaisi retkeilemään. Hääpäivänä suuntasimme perinteiseen kaamosajan kohteeseen, Helsingin Sea Lifeen. Ilahduin huomatessani että sinne oli vihdoin hankittu kunnollisen kokoinen riutta-akvaario jota kalojen lisäksi värittivät monenlaiset vuokot, pehmeät korallit ja selkärangattomat.

Piraijoiden meininki olikin sitten rauhallisempaa. Punapiraijat (Pygocentrus nattereri) ovat akvaario-oloissa huomattavasti mainettaan tylsempiä otuksia jotka lähinnä möllöttävät paikoillaan. Sea Lifessa oli keksitty, että laiskanpulskeat piraijat soveltuvat hyvin joulukuusen koristeiksi.

Eilen oli kuunpimennys. Paksu pilvipeite esti sen havaitsemisen tehokkaasti. Kunnon tähtiharrastaja on kuitenkin aina valpas, vaikka olisi tulossa puolenyön jälkeen Within Temptationin keikalta. Pyyhältäessämme Kampin aukion(!) yli havaitsin sään seljenneen sen verran että Kuun ympärillä näkyi komea, värikäs kehä. Innovatiivinen isäntä keksi, että pidempi rouva toimii näppäränä kamerajalustana, ja runsaasta valosaasteesta huolimatta onnistui nappaamaan kehistä kohtalaisen kuvan.

Ilmakehän ilmiöistä on pitkä matka kellariin. Vai onko sittenkään? Kohokohdista huolimatta, marrasaika jatkuu vielä. Linnoitusta on puolustettava hyökkääjiltä. Tänään tilanne rottasodassa näytti tältä...

Nyt alkaakin olla viimeinen tilaisuus jättää kysymyksiä Kysy mitä vain- karnevaaleihin. Jos kysymysten saldo jää vähäiseksi, vastauksia on luvassa pikapuoliin. Ja sitten jotakin aivan muuta...

Ihmiskunta tavallinen, universumi ainutlaatuinen?

2011-12-08T19:17:00.002+02:00

Pari päivää sitten suomalainen lehdistö taas vähän innostui. Avaruudesta oli kuulemma löytynyt oikein Maapallon kaksoisolento. No, tosiasiassahan juttu meni niin että NASA:n tutkija oli kommentoinut Kepler 22b-planeetan löytymistä tärkeänä virstanpylväänä matkalla kohti Maapallon kaltaisen planeetan löytymistä. Ei ehkä ihan sama juttu, ehkä ei edes sinne päinkään, mutta ajatushan on toki kaunis ja mitä mielenkiintoisin.

Onko Maapallolla avaruudessa kaksoisolentoja? Elämmekö tosiaan universumissa joka muistuttaa enemmän Star Wars:ia kuin sitä suurta ja syvää hiljaisuutta joka tervehtii tähtitaivaan tarkkailijoita. Siitä asti kun selvisi että armas Aurinkomme on vain yksi tähti muiden joukossa, ihmiskunta ei ole ainoastaan pohtinut tätä kysymystä vaan se on pohtinut sitä aivan määrättyjen taustaoletusten valossa. Avaruustutkimuksen historia on ollut marginalisoitumisen, reunoille joutumisen historiaa. Maailmankaikkeuden keskipisteestä olemme joutuneet siirtymään tavallisen tähden kiertolaiseksi, tavallisenoloisen galaksin laitamille. Ne jotka uskovat olevansa ainutlaatuisen jumalan silmäteriä joiden ympärille koko kaikkeus on luotu, ovat perääntyneet askeleen kerrallaan. Viime vuosina kreationistien parkaisu on typistynyt ”mutta Maa, elävä planeetta, on sentään ainutlaatuinen!”- huutoon. No siltähän se on näyttänyt, mutta lähinnä siksi että menetelmät pienten, oman aurinkokuntamme kiviplaneettojen kokoluokan eksoplaneettojen havaitsemiseksi ovat olleet vähissä. Eksoplaneettojen havaitseminen ylipäätään on varsin uusi saavutus avaruustutkimuksessa, ja haaviin osuneet eksot ovat tähän mennessä olleet etupäässä niitä joiden havaitseminen on helpointa: suuria kaasujättiläisiä jotka kiertävät lähellä emotähteään. Kykyjemme rajat eivät kuitenkaan ole maailman rajoja, ja todellisuudessa aurinkokuntamme ei todennäköisesti ole paljoa sen ainutlaatuisempi kuin galaksimmekaan. Ainakaan meillä ei ole ainutlaatuisuudesta muita todisteita kuin havaintomenetelmien rajat ja niistä seuraava vankkojen positiivisten todisteiden puute.

Se mitä nyt on löytynyt on planeetta joka, sikäli kun osaamme arvioida, ei ole ainakaan selkeästi elämälle vihamielinen. Kepler 22-b on sopivan kokoinen ja kiertää emotähteään sopivalla etäisyydellä jotta siellä voisi esiintyä nestemäistä vettä. Mikään ei tietenkään todista että planeetalla tosiasiassa olisi vettä, elämästä puhumattakaan. Omasta aurinkokunnastamme löytyy periaatteessa kaksi- kolme planeettaa jotka sijaitsevat elämänvyöhykkeellä. Vain yhdeltä on löydetty elämää, ja Marsin tapauksessa mikrobitason elämän olemassaolo on juuri ja juuri mahdollista. Kummoisesta kukoistuksesta ei Marsin tapauksessakaan voida puhua. Venus, elämänvyöhykkeen kuumemmalla reunalla, taas on rikkihappopilvineen ja Merkuriustakin kuumempine lämpötiloineen suunnilleen niin elämälle vihamielinen kuin kiviplaneetta voi ylipäätään olla. Monimuotoista elämää on vain Maassa. Vaikka Kepler 22-b:n lempeys on siis epävarmaa, sen löytyminen riittää kuitenkin kepeästi horjuttamaan käsitystä jonka mukaan elämänvyöhykkeelle sijoittunut mukavankokoinen planeetta olisi jotakin aivan ainutlaatuista ja ihmeellistä. Kepler 22-b:n tapauksessa kysymysmerkkejä on toki vielä enemmän: planeetan massaa ja tyyppiä ei vielä tiedetä. On mahdollista että se on niinsanottu lämmin Neptunus, mutta parhaassa tapauksessa se voisi olla valtameriplaneetta. Sellaiset eivät ole elämälle suoranaisen mahdottomia ympäristöjä, vaan ainoastaan haastavia ympäristöjä. Ja ekstremofiilit ovat keskuudessamme todisteina siitä että elämä pystyy välillä selättämään aikamoisia haasteita.

600 valovuoden päähän matkustaminen on nykytietämyksen valossa kaukaiseen tulevaisuuteen kuuluva unelma; niin kaukainen unelma että monet merkittävät tähtitieteilijät epäilevät mahdollisuuksiamme päästä niin kauaksi koskaan. Kepler 22-b:n merkitys ihmiskunnalle onkin näin aluksi sen vaikutuksessa maailmankuvaamme. Jos emme olekaan jumalan silmäteriä maailmankaikkeuden keskipisteessä, voi olla että meidän on tosiaan syytä haudata unelmat uudesta taivaasta ja uudesta maasta jotka jumala tulee meille tekemään kun ensin olemme pilanneet nykyiset. Jumalallisen siivouspalvelun sijasta tarjolla on vastuuta kauniista kotiplaneetastamme. Tarjolla on myös unelmia: jos onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme ja planeettamme ja kehittymään avaruudessa matkustamiseen ja sen asuttamiseen kykeneväksi sivilisaatioksi, on olemassa näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja. Kepler 22-b, kuten varmasti monet muutkin tulevaisuudessa havaittavat eksot, tulevat haastamaan ihmisen maailmankuvaa ja ajattelua ja muokkaamaan käsitystämme paikastamme maailmankaikkeudessa. Avaruustutkimuksen suurimpia hyötyjä on, että se pakottaa ajatteluamme ja käsityksiämme kehittymään.

Mielenkiintoista on myös pohtia sitä, mitä ihmisluonnosta kertoo se että maapallon ainutlaatuisuuden väheneminen on suuri uutinen. Jos olisimme objektiivisia havaitsijoita, meillä ei ennen havaintoa olisi asiassa erityistä mielipidettä suuntaan tai toiseen. Se että avaruustutkimuksen historia on marginalisoitumisen historiaa, kertoo ihmisen egosta paljon ja vähemmän imartelevia asioita. Vuosituhansien ajan olemme kertoneet taruja asemastamme ainutlaatuisina olentoina. Mutta tulisiko ihmisestä hyvä universumin tavis? Osaisimmeko elää hyvin tavallisena elämänmuotona ainutlaatuisessa universumissa? Ehkäpä kannattaisi myös miettiä, onko tarina ainutlaatuisesta ihmislajista vähä-älyisten eläinten ja vain raaka-aineeksi kelpaavan kasvikunnan keskellä myöskään aivan vedenpitävä…

Ja muistattehan, että tämän vuoden Kysy mitä vain- tempaukseen on aikaa jättää kysymyksiä vielä muutaman päivän ajan.

Kysy mitä vain 2011

2011-12-05T09:42:00.000+02:00

Joulukuu on täällä, ja sen myötä perinteinen kysy mitä vain- karnevaali.

Kysy mitä ikinä tahdot ja mikä mieltäsi askarruttaa, ja vastaan parhaani mukaan. Kysymyksiä voi jättää kommenttilaatikkoon tai sähköpostiin (sähköpostiosoite sivupalkissa).

Aikaa kysymysten miettimiseen on tämä viikko, eli 11.12 asti.

Edellisten vuosien tempaukset löytyvät nyt oman tunnuksen alta.

Vanhoja konsteja, mutta miksi?

2011-12-04T19:56:00.006+02:00

Joskus hyvät kysymykset ovat yksinkertaisia. Ja usein ihminen paljastaa henkisen köyhyytensä pikemminkin vastatessaan kuin kysyessään. Näissä ajatuksissa tepsuttelin tänään kohti kudontabunkkeria ja siellä odottavaa käsipyyhkeen alkua. Mielessäni oli tämä yleensä fiksuja kirjoittelevan Anu Silfverbergin kolumni. Sinne oli hautautuneena hyvä kysymys: ”Miksi sinullekaan ei riitä se että kuluttaisit vihreästi?" Miksi käytät kallista aikaa omenapuiden kasvattamiseen, hillojen tekemiseen, monensorttisiin käsitöihin? Miksi tulevaisuudensuunnitelmissasi ei vilise krominkiiltoinen uraputki vaan kanalat ja mehiläispesät? Nämä ovat oikein hyviä kysymyksiä. Sen sijaan Silfverbergin (ja reiluuden nimissä on sanottava että monen muunkin) mieleen ensimmäisenä poksahtaneet ajatukset eivät loistokkuudellaan häikäisseet.

Ei, ei meillä olla survivalisteja jotka odottavat synnillisen sivilisaation loppua ydinsotaan tai silkkaan omaan mahdottomuuteensa ja valmistautuisivat kiireen vilkkaa sen varalle. Toisen yleisen arvauksen kumotakseni, meillä ei myöskään olla erityisen innostuneita historian elävöittämisestä emmekä kaipaa paluuta vanhoihin parempiin aikoihin. Olen opiskellut historiaa juuri riittävästi tietääkseni että vaikka jotkut asiat, kuten globaalin ympäristökatastrofin puute, olivat ennen paremmin, monet asiat olivat lohduttoman kurjasti. Luulisin, että yksinkertaisen elämäntavan selittäminen tämäntapaisilla syillä kumpuaa samasta syystä mikä inspiroi yleisemminkin olkiukkojen rakentajia: jos jostakin toiminnasta ei pidetä, on parasta keksiä sille naurettava selitys. Siten kiusallisen idean voi poistaa pohdittavien asioiden listalta äkkiä, pienen hymyn saattelemana, ilman että sille tarvitsee omistaa ensimmäistäkään vakavaa ajatusta.

Mikä sitten on se järkevä syy? Selittämisen voisi aloittaa vaikkapa siitä valistuneesta uskomuksestani että ympäristökatastrofin juuressa ovat paljon syvällisemmät ongelmat kuin eettisten tuotteiden huono saatavuus. Sanoisin, että jos haluamme parantaa maailmaa, on muutettava paljon muutakin kuin shoppailutyyliä. On muutettava elämäntapaa ja maailmankuvaa jonka toteuttamisen seuraukset ovat niin tuhoisia. On myös kyseenalaistettava yksinkertaistamisen kritiikin takaa niin usein löytyvä oletus siitä että elämäntapa joka on ympäristölle ja ihmiskunnan enemmistölle tuhoisa voisi olla suurinta onnea kenellekään tuottava elämäntapa. Meillä kohtuullistetaan, koska olen ryhtynyt testaamaan näitä ideoita käytännössä. Näyttäisi tosiaan olevan niin että sekä onni että eettisesti kestävä kulutus löytyvät pienestä, paikallisesta ja kotikutoisesta.

Maailmankuvaan liittyy läheisesti ihmiskuva. Valtakulttuurin kuva hyvästä, hyödyllisestä ihmisestä on pyrkyri joka kapuaa aina vain korkeammalle. Sen verran olen sitäkin maailmaa nähnyt että olen ehtinyt huomata että jokaista jaloin aikein oravanpyörässä jotenkuten pärjännyttä idealistia kohti on monia jotka taipuvat, antavat periksi, kyynistyvät, uupuvat ja lopulta sopeutuvat. Enkä nyt sano etteikö idealisteja tarvittaisi systeemin rattaissa. Tarvitaan ehdottomasti. Mutta lisäksi tarvitaan myös vaihtoehtojen rakentelijoita, niitä jotka toiminnallaan kyseenalaistavat tuhoavien rakenteiden välttämättömyyden. Ensimmäisenä kyseenalaistettavien asioiden listalla sopii aivan hyvin kapuamisen järkevyys ja sen taustalla luuraava ajatus jonka mukaan vain huipulla voi tehdä tärkeitä ja kauaskantoisia ratkaisuja. Vaihtoehto sille on vaikuttavuuden ja sisällön etsiminen arkisesta toimeliaisuudesta ja usko tavallisiin ihmisiin. Eikö maailma parane porkkanoita viljelemällä? Älä luule, vaan hanki pussillinen siemeniä ja kokeile.

Olen huomannut, että tämä usko niin itseen kuin kanssaihmisiin kohenee kummasti osaamisesta; siitä että osaa tehdä muutakin hyödyllistä ja taloudessa tarpeellista kuin rahaa. Maailmantalouden natistessa ja ollessa alituisesti epävarmaa, on tosiaan suloista tietää olevansa näppärä ja oppimiskykyinen ihminen joka osaa vastata tarpeisiinsa muutenkin kuin ostamalla. Olemme taas vanhan, yksinkertaisen ja erinomaisen hyvän kysymyksen äärellä: millaisia ihmisiä haluamme olla? Millaisia ihmisiä arvelemme maailmassa kipeimmin tarvittavan? Olisiko maailmassa kuitenkin agraarin tai tuhannenkin mentävä reikä?

Koti ei ole vihollinen

2011-11-29T20:44:00.004+02:00

Metsienmamman kommentti edelliseen postaukseen sai minut vihdoin ymmärtämään selkeästi erään puolittaisen ajatuksen joka on pyörinyt päässäni pidempäänkin. Olen nimittäin huomannut, että (etenkin) kohtuullistamisesta ja siirtymästä rauhallisempaan, hiljaisempaan ja kotikeskeisempään elämään puhuttaessa kotiin suhtaudutaan oudon epäluuloisesti. Koti on lorvailun päänäyttämö. Kotiin voi peräti syrjäytyä. Nämä ajatukset sisältävät mielenkiintoisia taustaoletuksia: sen että koti on perimmiltään irrallaan yhteiskunnasta ja kaikesta yhteisön tai yhteiskunnan kannalta merkityksellisestä ja hyödyllisestä tekemisestä. Oikea elämä, hyödyllinen elämä ihmiskunnan jäsenenä, on toisaalla ja sen vähimmäisedellytys on kotoa poistuminen. Kotona ollaan vain resurssien kuluttajia. Ihmisellä on oltava jonkinlainen asumus akkujen lataamista ja ruumiin tarpeista huolehtimista varten. Mitään erityisen hyödyllistä kotona ei kuitenkaan voi tehdä- jopa niin kutsutut kotityötkin ovat pohjimmiltaan turhaa puuhastelua joihin voi helposti käyttää liikaa aikaa tai vaivaa. Pohjimmiltaan kotiin (kuten aviopuolisoonkin) tulee pohjimmiltaan suhtautua epäluuloisesti, ja sitä epäluuloisemmin mitä kutsuvammilta ne tuntuvat.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että koti on maailman keskipiste. Koti on se paikka jossa seistään tukevasti ja josta kurottaudutaan kohti suurta maailmaa. Huomatkaa: kurottaudutaan, ei poistuta. Käytännöllisestikin ajateltuna, monet kotona tehtävät arkiset asiat ovat todellisuudessa tekoja joilla on merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Kaikki näistä teoista eivät ole sosiaalisia tekoja, mutta mistä lähtien vain sosiaaliset teot, teot jotka muut näkevät ja merkitsevät muistiin, ovat olleet arvokkaita? Edelleen: jos koti on epäilyttävä paikka, mikä merkitys on niillä elämän rakenteilla joita voi rakentaa vain kotona, työelämän, suoritusten, projektien ja tavoitteiden ulottumattomissa? Mikä merkitys on rakkaudella, huolenpidolla ja perhesiteillä? Ai niin, koko ajan pitää muistaa että lapset ovat vanhempiensa luona vain hetken ja että aviopuolisokin voi hakea eroa koska vain.

Tässä on taas yksi syy lähteä kohtuullistamisen tielle: ainakaan minä en välitä elää maailmassa jossa koti ja yksityisin elämä ovat näin läpikotaisen masentavia paikkoja. Aivan erityisesti, en ole innostunut elämästä ihmisenä jonka arkinen elämä kotona on parhaimmillaan suhteellisen harmitonta ja pahimmillaan suuri yhteiskunnallinen tragedia. Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa.

Pelko. En tiedä, auttaako pelkäämiseen muu kuin se että päättää lakata kohtelemasta pelkoa ja sen aiheuttajia faktoina ja alkaa nähdä ne vain mahdollisuuksina, yhtenä monista. Pahimpien pelkojen materialisoitumiseen voi olla vaikea suhtautua tyynen järkevästi, mutta kun puhe on mahdollisuuksista, puhe on myös asioista joiden suhteen olemme vapaita valitsemaan: sen mitä teemme, ja jopa sen millaisena tilanteet ja olosuhteet hahmotamme. Joskus todellisuus on kaikkien mahdollisuuksien summa, ei vain yksi näkökulma tai totuus. Jos näin on, voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily. Koska en ole kovin käytännöllinen ihminen, ja etenkin koska elän vain omaa elämääni, en osaa sanoa miltä työn ja muiden kodin ulkopuolisten aktiviteettien ja hiljaisen kotielämän ihanteellinen tasapainotila tarkalleen ottaen näyttää käytännössä. Sen sijaan, minulla on aika hyvä aavistus siitä miltä se teoriassa näyttää: vapaalta pelosta. Vapaalta häpeästä, negatiivisuudesta ja epäterveestä riippuvuudesta ymmärtämättömimpien ja julmimpien tuttavuuksien mielipiteisiin. Kuten kommenttiboksissa kirjoitin: koti on siellä missä oikea mielenmaisema ja parempi maailma kohtaavat fysikaalisen todellisuuden. Kodin oikea paikka on maailman keskipisteessä. Maailman keskipiste puolestaan on paikka jonka voi unohtaa, paikka josta voi eksyä Pelon ja Itsepetoksen synkille maille siinä missä muualtakin. Mutta syrjäytyä sieltä ei voi.

Yksinkertaistin itseni Facebookista, osa 2: Kuinkas sitten kävikään

2011-11-28T16:52:00.006+02:00

Facebookitonta elämää on takana nyt pari kuukautta. Varsinaisia yllätyksiä naamakirjapaasto ei ole tuonut mukanaan: osasin odottaa, että FB:ssä olisi mielenkiintoisia tapahtumia joista jäisin paitsi ja että olo voisi olla yksinäinen totuttuani illuusioon isohkosta kaveripiiristä josta Reaalimaailmassa ei näy vilaustakaan. Tiesin, ettei Facebookin lähtösivulla listaamista ihmisistä jotka muka jäisivät kaipaamaan minua, yksikään osoittaisi mitään Tosimaailmassa havaittavia kaipauksen merkkejä. Osasin uumoilla, että minulta jäisi useampikin lukijoiden kiinnostava blogikommentti lukematta koska ihmiset kommentoivat postauksia mieluummin Facebook-linkin jakaneen ihmisen profiilissa kuin täällä missä minäkin näen kommentit (Masinoija on jo aiemmin purkanut turhautumistaan aiheeseen tässä erinomaisessa postauksessa).

Se mitä en osannut odottaa oli, että vaikka olen mielestäni ollut aika penseä jäsen, Facebook oli hiipinyt yllättävän isoon osaan maailmassani. Kuten sanottu: siellä ovat nykyään Kaikki ja heidän elämänsä, ja tämä oleminen on selvästi pois muista kommunikaation muodoista. Miksi vaivautua laittamaan sähköpostia yhdelle ystävälle, kun voi kirjoittaa kuulumisensa kaikkien kavereiden nähtäville ja vastavuoroisesti kurkkia heidän kuulumisensa seiniltä? Havaitsin ehtineeni salakavalasti tottua siihen että tietäisin kaukaisempienkin tuttavien elämistä yhtä sun toista ilman että minun on tarvinnut vaivautua kysymään mitään.

Masentavin huomio oli kuitenkin, että hyvistä aikeista huolimatta mielessäni ei käynytkään että minäkin voisin pitää yhteyttä muutamaan Facebook-kaveriin. Ajatus siitä että olisinhan minäkin voinut ottaa pari sähköpostiosoitetta talteen, tuli mieleeni vasta kun tili oli ollut kiinni viikon. Päättelin tästä että huolimatta siitä että sosiaalinen elämäni on viime vuosina hiukan vilkastunut, sisäinen metsäläiseni voi edelleen paksusti. Tuokion itseruoskintaa harjoitettuani huomasin, että Facebookissa pyöriminen oli todennäköisesti vain kasvattanut metsäläispiirteitäni auttamalla minua unohtamaan entistä tehokkaammin sen yksinkertaisen totuuden, että Oikeassa Maailmassa ihmisiä on jotenkin huomioitava, jos heidät tahtoo pitää elämässään. Ei voi vain nököttää ja seurata elämän virtaa heidän seinillään lämpimiä ajatellen. Juuri tätä huomioimisen kynnystä Facebook vähentää: kuvittelen olevani kiinnostunut kaverista, jos tsekkaan hänen seinänsä välillä. Todellisuudessa kaverillani ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä että hän on mitään muuta kuin kuva listan jatkona. Ei ihme, että päivityksen kommentoiminen muutamalla sanalla tuntui isommaltakin huomionosoitukselta. Sama toki pätee myös isompiinkin asioihin: Facebookissa muodikkaat tykkäämiset, ryhmät ja protestit ovat olevinaan Tärkeitä Mielenilmaisuja, vaikka todellisuudessa Reaalimaailma toimii yhä samojen vanhojen instituutioiden varassa jota virtuaalimaailman tykkäämiset eivät heilauta yhtään, vaan mielipiteensä esiin tuominen vaatii osallistumista ja aktiivisuutta, usein vieläpä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sen sijaan sosiaalisuuden illuusion takana kasvaa yksinäisyys ja etääntyminen.

Mukatodellisuuden poistumisen elämästä huomaa selvästi. Reaalimaailma on suuri, syvä, hiljainen ja oudon todellinen. Täällä ihmiset eivät vain vastaanota viestejä vaan reagoivat, eivät vaan tykkää vaan ystävystyvät, etääntyvät tai saavat välinsä solmuille. Havahduin huomaamaan, että muistan yhä vastauksen siihen miksi henkilökohtainen yhteydenpito kaikessa tehottomuudessaan on niin tärkeää: siksi että ainoastaan se on todellista yhteydenpitoa, muu on vain ohipuhumista joka sattumalta on ristiriidatonta, vain yhdessä puhumisen illuusio joka on yhtä kaukana aidosta kommunikaatiosta kuin paperisilppu ensilumesta. Monella tavalla Facebook muistuttaa mainosten maailmaa jossa kaikki on vähän todellisuutta paremmin: se oli maailma jossa minulla oli paljon mukaystäviä ja jossa mukatapahtui paljon kaikkea jännää, maailma jossa pienillä lausahduksilla ja tykkäämisillä oli suurta mukamerkitystä. Todellisuuden määrän äkillinen lisääntyminen elämässä ja ajattelussa on hämmentävä kokemus. Mutta luulen, että Todellisuus on silti se paikka jossa läsnäolo on kaikkein tärkeintä, ja ehkä peräti kaikkein palkitsevinta.

Kolmas Paavo toden sanoo?

2011-11-26T11:31:00.002+02:00

Jos jokin on käynyt näissä vaalikarkeloissa selväksi niin se että presidentiksi pyrkivän miespuolisen henkilön on hyvä olla nimeltään Paavo. Toisaalta kolme Paavoa on hiukan hämmentävää. Vielä hämmentävämpää on, että presidenttikisasta joka alkoi Jurassic Parkin tunnelmissa on tullut kisa johon mukaan on päätynyt parikin hyvää ehdokasta. Pieniä he ovat poliittisten dinosaurusten rinnalla, toki, mutta niin olivat nisäkkäätkin triaskaudella. Enää puuttuu vain meteoriitti, kirkas älynvälähdys taivaalla joka saisi äänestävän kansan muistamaan että halusimmepa tai emme, aika kulkee yhteen suuntaan ja se suunta on tulevaisuus.

Tein Helsingin Sanomien vaalikoneen, hyvin ennalta-arvattavin tuloksin. Ylivoimaiseksi inhokkiehdokkaakseni nousi Niinistö. Tulosvertailussa syykin selvisi (kuten myös mahdollinen syy tämän ison rahan miehen käsittämättömään kansansuosioon): Niinistö on ehdokas niille jotka eivät ole oikein mitään mieltä mistään. Hän puhuttelee kansan syviä rivejä jotka eivät halua kuollakseenkaan omata ”äärimielipidettä”. Äärimielipide ei suinkaan ole sitä mitä minullekin koulussa opetettiin eli mielipide jota kannatetaan niin fanaattisesti että se halutaan pakottaa toisille vaikka väkivalloin, vaan mikä tahansa selkeä mielipide josta joku voi olla eri mieltäkin. Koko kansan presidentti-ideologia sopii ajatuksen jatkoksi paremmin kuin hyvin: presidentti voi yhdistää jokaista suomalaista vain jos hän on ihminen joka ei ole mitään mieltä, ei mielellään ”sekaannu” mihinkään, eikä avaa suutaan missään sillä huonolla tuurilla mikä tahansa paikka voi olla väärä paikka. Presidentin virka on kuitenkin poliittinen virka. Sen epäpolitisoiminenkin on siten poliittinen agenda joka sopii paremmin yksille kuin toisille.

Tietysti presidentinvaalit ovat myös kansakunnan arvojen mittari. Näissä vaaleissa ääripäät näyttäytyvät kirkkaina: uskonnolliskonservatiivisten nationalistiänkyröiden vastapainoksi on tarjolla vapaamielistä maailmankansalaista. Kerrankin oma ehdokas on myös niille jotka eivät halua olla mitään mieltä mistään. Samalla ilmapiirissä on taktikoinnin makua. Kun ehdokkaat herättävät suuria tunteita, pohtii moni sellaisen ehdokkaan äänestämistä jolla olisi hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle. Entä mitä tehdä jos toisella kierroksella vastakkain asettuu kaksi suurta inhokkia? Ensimmäiseen huoleen minun on huomautettava, ettei demokratia toimi laskelmoimalla vaan siten että kansalaiset ilmaisevat vilpittömän mielipiteensä. Poikkeuksen sääntöön muodostavat vain luotettavat oraakkelit- meidän muiden on parasta myöntää tietämättömyytemme tulevaisuuden muodosta ja ilmaista mielipiteemme.

Toisen kierroksen ongelma on kieltämättä kinkkisempi. Omasta puolestani olen pitkän harkinnan perusteella päätynyt siihen, että jos vastakkain asettuvat Suo ja Vetelä tai Puukko ja Hirttosilmukka, teen historiallisen teon ja jätän äänestämättä. Teen oman osani vaalitoimitsijana ja masennun siinä vaiheessa kun vaalihuoneisto suljetaan ja ääntenlasku alkaa. Tämä ei ole mitenkään tyydyttävä vaihtoehto- mutta toisaalta, Suo ja Vetelä eivät nekään ole aitoja vaihtoehtoja. Poliittinen maailmakin on epätäydellinen. Silti siinä on näin vaalien alla oma kiinnostavuutensa.

Lakossa

2011-11-25T19:37:00.001+02:00

Olen oikeastaan ollut Lakossa melkein koko aikuisikäni, mutta Kemikaalikimaran Anjan kirjoitus vakuutti minut siitä, että minun on korkea aika tehdä Lakostani julkinen ja katsoa samalla, josko saisin houkuteltua jonkun teistäkin liittymään seurakseni. Sinänsä Lakko ei ole ihan sukupuolineutraali, mutta vaikka aihe koskee enemmän naisia, ovat miehetkin tervetulleita liittymään ainakin tukilakkoon. Jos maailmanmeno jatkuu samaa rataa kuin tähänkin asti, tulee miestenkin vuoro kyllä ennen pitkää.

En värjää hiuksiani. Jos saan harmaita hiuksia, opettelen kantamaan ne ylpeydellä.Yritän hyväksyä itseni ja ajan myötä muuttuvan ulkomuotoni. Yritän suhtautua puutteisiini lempeästi. En ota passiivisaggressiivista arvostelua vastaan keneltäkään- en edes itseltäni.

Terveys on tietysti tärkeä syy lakkoilla. Kemikaalikimarassa asiasta on kirjoitettu pitkästi ja asiantuntevasti, joten en ala nyt toistamaan tässä sitä millaisia myrkkyjä hiusvärit ovat. Sanon vain, että vaikka vaalennus ei allergisoi, vaalennusaineet ovat muuten vain ihoa ärsyttäviä ja tekevät hiuksista kuivaa hamppua. Edes hennan vaarattomuudesta ei olla yksimielisiä, vaikka tietysti melkein mikä tahansa on kevyttä kamaa kestoväreihin verrattuna. Kun myrkyistä on kyse, on syytä pohtia myös ympäristövaikutuksia. Värjäykseen käytettäviä kemikaaleja valuu viemäriin, ja varmaa on että jossakin vaiheessa elinkaartaan niitä päätyy luontoon. Haluammeko nyt ihan varmasti työntää luontoon kerran kuussa superherkistäjiä, mutageenisiä, syöpävaarallisia aineita vain jotta pää olisi eri värinen?

Toinen hyvä syy on se että julkisuudessa hiusvärien haitoista ei juuri kuule puhuttavan satunnaisia sensaatio-uutisia lukuun ottamatta. Sen sijaan näemme runsaasti variaatioita kestovärien viherpesusta ja suoranaisesta harhaanjohtavasta markkinoinnista. Naistenlehtiä, joiden sisällöstä suuri osa on kosmetiikkamainontaa, taas ei ymmärrettävästi kiinnosta kritisoida ja kyseenalaistaa mainostajiensa tekemisiä. Viranomaiset ovat jo ennestään ylityöllistettyjä ja varsin voimattomia. Siksi tarvitaan ruohonjuuritason toimintaa. Bloggaaminen on tietysti hyvä keino lakkoilla, mutta pelkästään näyttäytyminen julkisella paikalla luonnollisissa väreissään on nykyään iso statement. Ei nimittäin ole yksi eikä kaksi kertaa kun minäkin olen istunut täydessä huoneessa ja havainnut olevani ainoa nainen jonka hiukset ovat luonnontilassa. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen joutunut tilanteeseen jossa puhutaan Tyttöjen Juttuja ja päässyt vuoroni tullen toteamaan, että minä en värjää. Sekin on tärkeää, yrittää omalta osaltaan tiedottaa että elämää ja selviytymistä löytyy tuhoavien ihanteiden ulkopuoleltakin.

Kolmas hyvä syy on värjäyksen takana piilotteleva naisvihamielinen, masentava ihmiskuva. Uskon, että monet värjäävät hiuksiaan samasta syystä kuin linkittämäni postauksen ”Pirkko” joka selittää kirjeessään miksi jatkoi värjäämistä vaikka hänen äitinsä oli saanut väreistä hengenvaarallisen allergisen reaktion. Pirkosta tuntui siltä että työelämässä pitää olla nuorekkaan ja pirteän näköinen. Hänestä värjätyt hiukset olivat naiselliset ja kauniit, toisin kuin luonnolliset harmaantuvat hiukset. Eikö yhteiskunnassa ja Kauneusihanteessa ole jotakin pahasti pielessä jos se kykenee painostamaan naisia valitsemaan terveytensä vakavan vaarantamisen ulkonäön takia? Tähän mennessä kriittiset äänet (usein miehet) ovat keskittyneet haukkumaan paineiden alla taipuvia naisia heikoiksi ja tyhmiksi. Luulen, että kuka tahansa nainen voi todeta siihen:"Kokeilpaaka toki elämää vastaavan markkinointi- ja vertaispommituksen alla ja katsokaa, montako vuotta jaksatte." Peliä jonka panoksina ovat hyväksynnän, minäkuvan ja seksuaalisen vetovoiman tasoiset asiat, ei voiteta järkiargumenteilla. Sen sijaan vertaistuella se ehkä voitaisiin voittaa. Jos hylkäisimme ajatuksen naisten välisestä kilpailusta, pärjäämisestä ja pinnallisuuden kulttuurista, ei vain ajatuksissa vaan teoissa, luulen että toivoa olisi. Mutta rohkeutta tuhoavan kauneusihanteen kyseenalaistaminen käytännössä vaatii. Inhimillisyyden vallankumous alkaa kun jostakin ilmaantuu naisia jotka etsivät vaihtoehtoisia tapoja olla kauniita, naisellisia ja eloisia. Naisia, jotka tukevat toisia naisia eivätkä kritisoi heitä sentin kuutioiksi heti tilaisuuden tullen. Naisia, jotka ovat tyynesti ja ylpeästi sitä mitä ovat. Jos oikein idealisteiksi heittäydytään, voidaan jopa miettiä, pitäisikö meidän naisten yrittää opetella hyväksymään itsemme ja normaalit iän myötä tulevat muutokset? Pitäisikö yrittää kasvattaa sellainen tukiranka jonka varassa voi toivottaa julmat ihanteet lähimpään suonsilmäkkeeseen? Kyllä, luulen että se olisi hyvä idea.

Näin alkajaisiksi, voi mennä Lakkoon.

Lahjoja niille joilla on jo kaikkea

2011-11-22T15:32:00.004+02:00

Joulu tuntuu tulevan joka vuosi aikaisemmin, joka vuosi rikkaampana. Katsokaapa tätä juttua jossa esitellään kymmenen vuoden takaisia suosikkijoululahjoja. Missä ovat tänään teletappilelut ja 90-luvun lopun kännykät? Nii-in. Suosikkijoululahjan tunnistaa siitä että se on kallis, nopeasti vanheneva tuote jonka hankkii samoihin aikoihin puoli valtakuntaa. Sisäinen pikkusosiologini pohtii, onko hittituotteiden samanaikainen osto jonkinlainen yhteisöä vahvistava rituaali vai onko kyse aina hauskasta statuspelistä jossa sosiaaliset suhteet säilyvät hyvinä ja itsetunto kolhuitta kun saan juuri samat asiat mitä naapurillakin on? Myös kaiken sen rakkauden jota vuoden aikana ei ole kerennyt antamaan läheisille voi muuntaa kätevästi euroiksi ja käyttää lahjoihin. Kuinka monta halia ja myöhäisillan jutustelutuokiota korvaa timanttisormus? Kuinka monta päivää etävanhemmuutta voi ostaa uudella pelikonsolilla? Joululahjasirkus on otollinen paikka aloitella kohtuullistamista. Itselleen kuittaa palkkioksi rauhalliset joulunalusviikot, kaukana ruuhkaisista kauppakeskuksista.

Ja välillä näyttää siltä että kalliit ja tolkuttoman runsaat joululahjat ovat yksinkertaisesti kierre johon on ajauduttu, tapa josta ei suuresti nautita mutta jota jatketaan ettei yhtäkkiä vaikutettaisi kitsailta tai köyhiltä tai ihmisiltä joiden lämpimät tunteet ovat päässeet nuupahtamaan. Siksi usein kuuleekin tarinoita siitä miten ihmiset sopivat ettei meille tänä vuonna osteta lahjoja- ja miten jouluaattona paljastuu että lahjavuori on sittenkin lähes entisen kokoinen. Ehkäpä parempi on sopia, että tänä vuonna lahjarahat käytetään eettisiin lahjoihin. Niitä kauppaavat nykyään jo monet hyväntekeväisyysjärjestöt. Eettisissä lahjoissa hintahaarukkaa riittää muutamasta eurosta satasiin, ja lahjat tulevat taatusti tarpeeseen. Antamisen ilokin säilyy, ja aattoillan tullen voidaan lahjapaperivuoren siivoamisen sijasta kertoa tarinoita kaukaisesta maasta jossa jonkun tarvitsevan pihalla määkii nyt reipas pieni vuohi…

Toinen vaihtoehto –josta on tullut meillä suosittu- on antaa paketteja, mutta stressivapaita paketteja. Sellaisten sisältö ei ehkä ole mainoskuvastoista tuttu, mutta taatusti käyttökelpoinen ja mieltä lämmittävä. Jokainen saa lahjaksi satokauden herkkuja kuten hilloa ja likööriä, ehkä lisäksi palan kotitekoista saippuaa tai pienen käsityön kuten pari käsintehtyä tiskirättiä. Jokaisen lahja on suunnilleen samansisältöinen, mutta itse paketti on joka vuosi hiukan erilainen. Vuoden aikana käytössä kuluvat lahjat eivät kasvata krääsävuorta ja niiden hinta-laatusuhde on loistava. Eivätkä villasukkien, lapasten tai tiskirättien tyyppiset klassikot koskaan mene muodista pois. Kymmenen vuoden päästä sukkapari on täsmälleen yhtä tyylikäs kuin tänäkin päivänä, ja voi olla että rätilläkin pyyhkii vielä hyvin. Olen myös huomannut että yksinkertaisuudella on eräs myönteinen sivuvaikutus: kun kaikki tietävät suunnilleen, mitä odotettavissa on, kukaan ei pety siihen ettei saanut tarpeeksi hienoa, tarpeeksi paljon, juuri oikeanlaista. Kukaan ei odota arjen koittamista ja sitä että pääsee vaihtamaan epämieluisia lahjoja, kukaan ei näytä myrtynyttä naamaa. Jos hillo on pahaa, sen voi aina syöttää vieraille ja sen pituinen se. Yksinkertaisuus on tehokas lääke tolkuttoman yltäkylläisyyden sivutuotteena syntyvää omituista tyytymättömyyden, pahanmielen ja nirsoilun epidemiaa vastaan, kaikkina vuodenaikoina.

Pimeyttä ja valoa vapaassa maassa

2011-11-21T23:01:00.007+02:00

Presidenttipelistä (josta minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa enemmänkin), kuuluu kummia, tällä kertaa kirkon Arvoillan tiimoilta. Olisiko hyvä ja hellä idea jos 2000-luvun Suomen presidentti toivottaisi kansalle jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan? Sopii minulle, jos hän muistaa toivottaa myös Perkeleen, Allahin, YHWH:n, Suuren Sarvipään, Odinin, Lentävän Spagettihirviön, ja muiden Suomen kansalaisten Suomen maaperällä tapaamien jumalamaisten olioiden siunausta. Minä en pelkää Jahvea, mutta yhtenäiskulttuurin nostamista suomalaisuuden kuvaksi pelkään, päivä päivältä enemmän. En näe mitään kaunista tavoissa jotka syrjivät osaa väestöstä ja saavat heidät tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi tilanteissa joiden pitäisi yhdistää kansaa.

Itsenäisyyspäivän lähestymisen on tänä vuonna huomannut kansanedustajista jotka eivät mahdu samoihin juhliin toisten suomalaisten kanssa. Heidän vapaa Suomensa jonka edestä veteraanit taistelivat on paikka jossa homoseksuaali on vapaa olemaan kuin ei olisikaan ja jossa eriväriset ovat vapaita menemään takaisin Afrikkaan vaikka olisivat syntyneet ja kasvaneet Pihtiputaalla. Tässä vapaassa Suomessa toisuskoiset ja uskonnottomat ovat vapaita olemaan toisen luokan kansalaisia, niitä jotka voidaan leimata rauhanhäiritsijöiksi ja hankaliksi ihmisiksi jos eivät ymmärrä alistua hiljaa silloin kun alistetaan. Vapaassa Suomessa ymmärretään jopa väkivaltaa, sillä uusi vapaa Suomi on maa jossa ymmärretään provosoitujia ja väkivallan tekijöitä, ei sen uhreja jotka vain saavat sen mitä ovat kerjänneet.

Ongelma uudessa retoriikassa eivät mielestäni ole niinkään sen näkyvimmät kannattajat, vaan näen Lisa Bjurwaldin tapaan suurimman uhan siinä että uusi retoriikka tulee huomaamatta osaksi myös niin sanottujen maltillisten puolueiden ja median asenteita. Huomaamatta yhteiskunnan mielenmaisema muuttuu ja maltillisuudestakin tulee uutta maltillisuutta, tasa-arvosta uutta tasa-arvoa. Kun ääripää siirtyy, myös keskiväli siirtyy. Suomessa sosiaalidemokraatit ovat jo flirttailleet ”maassa maan tavalla”-puheilla, nyt presidenttiehdokkaiden toivotaan lähentelevän yksi maa yksi uskonto- ideologiaa. Ja kirkko kunnostautuu ajamalla uskonnollisen yhtenäisyyden ja teokratian illuusiota maahan, kun sille tuntuu nostetta olevan nationalismin kainalossa. Vähemmistöistä puhutaan ongelmien kautta, objekteina, ryhmänsä stereotyyppisinä edustajina kun taas enemmistöstä julkisuuteen pääsevät yksilöt. Väitteistä joita toistetaan tarpeeksi usein, tulee usein faktoja. Kuinka kaukana ovatkaan Ein Volk ja Ein Führer jos tällä linjalla jatketaan? Kuinka kaukana ne ovat ”kansasta” jota ei yhdistä historia, ei rakkaus, ei maa vaan viha ja epäluulo?

On niin trendikästä kertoa kovaan ääneen siitä keitä vihaa ja mitä pahaa kanssaihmisille pitäisi tehdä. Olen lukenut liikaa juttuja joissa köyhät, syrjäytetyt ja kaltoinkohdellut asetetaan toisiaan vastaan, tappelemaan niukkenevista resursseista joita rikkaat jakavat yhä kitsaammin ilman että sitä sen suuremmin protestoidaan. Syksyn pimeydessä olen alkanut etsimään toista keinoa. Olen alkanut kirjoittaa satuja vähän vakavammalla mielellä. Sillä eräs tärkeimmistä asioista jotka olen elämässä oppinut on, että joskus sadut ovat tosia. Ja kun niin käy, ne ovat tärkeitä. Vähitellen minulle on alkanut valjeta että se on niitä totuuksia jotka pitäisi yrittää jakaa ajassa joka on synkkä ja pimeä niin monella tavalla. Kun realismista tulee inhorealismia, kun profaani korvaa pyhän, ei vastarintaan ehkä tarvita argumentteja vaan valoa. Ehkä puuhasteluni tuottaa jotakin hyödyllistä, ehkä ei. Ainakin yritän, ja toivon että muutkin rauhan ihmiset yrittävät tahoillaan aktivoitua itselleen sopivilla tavoilla.

Kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta aloittaa voi kuuntelemalla kansallisromanttista musiikkia, erään suosikkikappaleistani ikinä. Tarkkakorvainen voi erottaa seasta myös useammankin asian jotka suomalaisuudesta mielestäni olisi hyvä muistaa…

Pieniä ajatuksia pyhästä ja profaanista

2011-11-19T23:51:00.004+02:00

Kirkko menee BB-taloon. Kirkko vihkii avioliittoon vaikka parkkihallissa. Kirkko tekee mitä vain, milloin vain, kenen kanssa vain. Kun vain pyydetään. Ja mielellään jos siitä saa vähän julkisuutta (tarkemmin ajatellen tämä asenne sopii BB-taloon täydellisesti). Mainoksessa Jeesus seisoo kännissä oksentelevan nuoren vieressä. Se on sitä myötäelämistä. Odotan jo mainosta jossa näemme Jeesuksen seisovan reippaasti ja elävää elämää pelkäämättä oksennuslätäkössä. Ja vaikka valtionkirkon kuristavan otteen kirpoaminen sekulaarista yhteiskunnasta kuuluu rakkaisiin unelmiini, tämä on silti näky jota en tahtoisi todistaa. Sillä jokaiseen vilpittömään katsomukseen, kulkipa se millä nimellä tahansa, sisältyy ihmisen toive kokea jotakin pyhää. Vaikka myönnänkin ajattelevani, että joillekin kristinusko voi olla aito pyhän kieli, ei ateistilukijoiden nytkään tarvitse etsiä rullalle käärittyä sanomalehteä jolla minut voisi paukauttaa takaisin järkiini. Puhun nyt myös niistä hetkistä kun seisotte tähtitaivaan alla ja ymmärrätte olevanne pieniä olentoja ihmeellisessä ja suunnattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja niistä joina katselette kurkiauran lentoa taivaalla kokien haikeutta ja toivoa luonnon kiertokulussa. Niistä hetkistä joina maailma on oikein, puhdas, täynnä kauneutta jota haluaa vaalia ja suojella ja voimaa joka kantaa pitkälle arkeen. Niistä hetkistä joina muistaa selkeästi että todellisuus on paljon muutakin kuin synkkää, pimeää, väärää ja rumaa -jolloin muistaa että todellisuus on ihmeellinen. Pyhä on kokemus joka osaa puhua jokaisen omimmalla kielellä. Siksi onkin outoa, miten vähän sitä lopulta vilpittömästi tavoitellaan. Viime vuosina, kun olen alkanut ymmärtää pyhyydestä ihan vähän, minua on ihmetyttänyt myös se miten helppoa on elää koko elämä, jopa ajatteleva, syvähenkinen tai uskonnollinen elämä ilman kuulopuhetta kummempaa aavistusta siitä että arjen harmauden ohella on olemassa pyhää ja sen merkkejä. (Niinpä. En kehota ketään innostumaan sen paremmin yhdestä kuin toisestakaan katsomuksesta, mutta jos yhden elämänkatsomuksellisen neuvon voisin antaa, se olisi tämä: olkaa kriittisiä, mutta pitäkää silmänne auki pyhän merkkien varalta).

Pyhän ja profaanin välillä vallitsee tietty jännite, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Toisaalta on totta että rauhaa voi kantaa mukanaan. Suomenuskon harjoittaminen varsinaisissa pyhissä paikoissa on vaikeaa, usein joudumme vain kutsumaan pyhän arkisen elämänmenon keskelle. Aina se on tullut. Ortodoksisen Liisan luona vieraillessa ilmapiirissä on selvästi aistittavissa tiettyä kotoisuutta. Hänelläkin on kotialttari, siru pyhää joka valaisee koko tuvan ja muistuttaa ohi kulkevaa lempeästi hyvästä suunnasta: korkeista toiveista, ei matalamielisyydestä. Ihminen joka kurottaa kohti pyhää tuodessaan pyhyyden merkkejä valaisemaan arkeaan, kohottaa koko kotiaan. Mutta tuleeko roskakorista pyhä jos heitän sinne hannunvaakunani, esineen joka muistuttaa minua uskontoni ytimestä ja läheisimmästä jumalastani? Ei tule, vaan käy täsmälleen päinvastoin ja saan noukkia sieltä ylös tahriutuneen hannunvaakunan joka näyttää vain likaantuneelta korulta, ei jumalan merkiltä ensinkään. Sama ateistiksi: mitä tulee erämaalammesta johon heitän täyden roskapussin kellumaan? Tuleeko roskapussista koskettava osa kansallismaisemaa vai tuleeko lammesta hetkessä monumentti piittaamattomalle, tuhoavalle ihmiselle? Rauhaa voi kantaa mukanaan, kauneuttakin (esimerkiksi jos on sattunut saamaan haltuunsa Viisasten kiven). Mutta ei, enpä usko että pyhän voi viedä mennessään minne vain. Se on jotakin jota voi odottaa, jota kohti voi ojentautua, jota voi etsiä ja josta voi muistuttaa sekä itseä että muita. Mutta huolettomasti sitä ei voi kanniskella mihin vain. Sellainen on hybristä, liiallista itseluottamusta, ja tässä näytelmässä nemesistä näyttelee se että pyhä pakenee kahta kovemmin sieltä minne sitä tahdottiin tuoda.

Minun ei tarvinne sanoa suoraan, mitä mieltä olen sellaisesta uskonnosta joka kuvittelee olevansa mahtava koska sillä on paljon jäseniä ja komeat temppelit mutta jonka papistolla ja päättäjillä ei tunnu olevan vähäisintäkään aavistusta pyhästä. Pappi joka menee toimittamaan tärkeää uskonnollista toimitusta profaaneihin ympäristöihin, voi tuottaa ohjelmapalveluita. Mutta mitä sellainen seremoniamestari pyhästä tietää, ja mitä tietävät hänen opettajansa? Ohjelmapalveluitako tässä yhteiskunnassa tarvitaan vai puhtaita, voimaa ja lohtua tuovia kokemuksia?

Jumalat tietysti tekevät mitä haluavat missä haluavat. En yhtään epäile etteikö jumaluus voi halutessaan valaista vaikka minkälaisen loukon. Me ihmiset kuitenkin joudumme tulemaan toimeen ihmisten keinoin, eikä pyhyys totisesti ole tällaisessa tavallisessa tallaajassa parhaimmillaankaan kovin tiukasti kiinni. ”Missä pyhä voi ilmentyä?” on eri kysymys kuin ”Minne ihminen jaksaa sen kantaa?” Itse näen suomalaispakanallisen tavan jälleen järkevänä: pyhiä paikkoja ei peitetä arkkitehtuurin taidonnäytteillä, ei pakata kultaan ja kimallukseen vaan vaalitaan siinä muodossa missä ne on koettu. Pyhää ei nähdä mestaroinnin kohteena jota ihmisen kosketus voi vain parantaa vaan asiana jota tulee lähestyä hiljaa, varoen, odottaen. Pyhän merkit ovat viitteellisiä, epämääräisiä, tienviittoja jotka voivat ohjata ajatukset oikeaan suuntaan mutta jotka eivät ole itsessään päämääriä.

Pyhä on myös henkilökohtaista, yhteistä on kenties vain yleisin suunta: pyrkimys johonkin parempaan ja kauniimpaan. Pyhä ei ehkä kaihda arkea, ei tavallisuutta, mutta on asenteita joilla sen saa karkoitettua kauas nopeasti ja tehokkaasti. Vaatimatonkin voi olla kaunista ja kohottavaa, jos pyrkimys on aito -toisenlaisissa olosuhteissa samanlainen toiminta voi olla ilmaisu erikoisuudentavoittelusta tai yrityksestä päästä helpolla. Voisi kai sanoa, ettei pyhän kokemus kaipaa ihmiseltä hienoja puitteita, mutta se kaipaa vilpitöntä pyrkimystä hyvään, itsetehostuksen ja taka-ajatusten puuttumista. Pyhä on sitä mitä kohti kohottaudutaan, profaaniin taas vajotaan. Parkkihallissa vihkiminen voi olla ihmisten palvelemista, mutta onko jumala ihmisen alhaisin palvelija joka kierii vaikka pakokaasun katkussa päästäkseen palvelemaan? Koska en tosiaankaan ymmärrä jumalia, en väitä etteikö sellaistakin voisi joskus tapahtua. Onhan tällä universumilla, ja ihmiskunnallakin jo ikää. Mutta millä tavalla sellainen jumala joka on ottanut tämän asenteen omakseen on mitenkään ihmisen kunnioituksen arvoinen? Pyhän merkit tulevat joskus kätevässä taskukoossa, mutta kuinka pieneksi voi itse pyhyyden kutistaa? Pyhän kokemukset ovat harvinaisia, vahvoja, mieleenpainuvia. Mutta onko silti niin että pyhä on helppo hukata ihan huomaamatta?

Mutta kun niiden kulttuuri...

2011-11-18T09:02:00.002+02:00

Nykyään rasisteja, eli ihmisiä jotka myöntävät etteivät pidä toisista ihmisistä vaan haluavat suorastaan kohdella heitä huonosti esimerkiksi heidän ihonvärinsä tai eksoottisten piirteidensä perusteella, on vain vähän jopa sellaisissa piireissä joiden edustajat kuulostavat huomattavan rasistisilta. Rasismi on päässyt uuteen pakettiin: enhän minä heidän ulkonäköään paheksu vaan takapajuista kulttuuria jonka fanaattisesta kannatuksesta ulkonäkö on varma merkki. Tiedättehän: “Ei minulla ole mitään romaninaisten hameita vastaan sinänsä, tiedänpähän vain että ne kaikki on ostettu sossun hamerahalla jota romani saa kun ei tahdo tehdä rehellistä työtä.” Uudessa rasistisessa argumentissa on kuitenkin uutta vain kuori. Ydin on tuttua tauhkaa. Ihmiset (siis yksilöt) ovat ennen kaikkea kulttuurinsa edustajia, ja kulttuuristen tunnusten kantaminen kertoo yksilöstä kaiken olennaisen.

Afrikkalaiseen alkuperään viittaava ihonväri ei ole sinänsä ikävä asia, se vain sattuu kertomaan vastaansanomattomasti siitä että ihminen on sosiaalipummi jolla on kivikautiset arvot. Ei, yhden päättelyaskeleen lisäämisellä ei tehdä mustaa valkoiseksi eikä rasismia terveeksi kriittisyydeksi.

Ajattelutavassa on pari muutakin ongelmaa. Ensinnäkin: kulttuurit eivät ole monoliitteja eikä Suomessakaan ole koskaan vallinnut koivuntuoksuista yhtenäiskulttuuria. Puhumattakaan siitä että kaikilla suomalaisilla olisi samat “suomalaisen kulttuurin” sanelemat arvot. Otetaanpa esimerkiksi rasistien kestosuosikki, naisten asema. Kantasuomalaisen väestön keskuudessa siitä liikkuu hyvinkin ristiriitaisia käsityksiä. Toisten mielestä naisten toimiminen pappeina on paheksuttavaa. Vanhoillislestadiolaisten mielestä nainen ei saisi käyttää ehkäisyä. Kolmansien mielestä kaikkien naisten tulee käydä kodin ulkopuolella kokopäivätöissä ja pistää lapsensa päiväkotiin niin pian kuin mahdollista. Neljänsien mukaan naiset ovat vapaita jos ja vain jos he saavat päättää elämästään vapaasti ja itse. Missä se ristiriidattomuus olikaan? Entä millä tavalla vanhoillisten umpikristittyjen mielipiteet naisen asemasta ovat piiruakaan vapaamielisempiä kuin islamin keskeiset opetukset?

Tässä vaiheessa, kun osoitetaan, että jos joku on suomalaisuudelle ominaista niin arvojen kirjavuus, paljastuukin usein se että pelon ja kauhun kohteena on jo kymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt mörkö, islam. Varmuuden vuoksi isänmaallisen ihmisen tulee vastustaa myös ateisteja ja kaikkia muitakin joiden uskonto ei ole valtionuskonto- jokainen kirkosta eronnut kun on Potentiaalinen Muslimi, ei potentiaalinen ilman uskontoa toimeen tuleva ihminen. Vähintään hän on rintamakarkuri kristillisen Suomen rivistöstä. Paitsi jos on romani (joiden keskuudessa harras kristillisyys on yleistä). Romaneita ei huolita suomalaisuuden rintamaan muutenkaan, paitsi ehkä hevosmiehiksi. Niillä on tumma tukkakin (yleensä). Ja ne pukeutuvat eri lailla (yleensä). Uskonnosta ollaan tekemässä pelottavalla tavalla suomalaisen kulttuurin kivijalkaa. Ja sitten, kun vain verotustodistuksesta löytyy että ~~aneet~~ verot on maksettu oikealle kirkolle, voi mennä piristämään loppusyksyn hämärää vaikka Halloweenia juhlimalla. Tämä läpikaupallinen, angloamerikkalainen juhla ei lainkaan uhkaa suomalaista kulttuuria sillä se edustaa rikkaita, sotilaallisesti mahtavia ja muutenkin vähän parempia ihmisiä joiden matkiminen on vain hyvästä. Ainakaan amerikkalaisten enemmistö ei ole muslimeja. (Voi vain spekuloida, mitä islamofobialle tapahtuisi jos amerikkalaisten enemmistö löytäisikin Koraanin viisauden…)

Kuten edellisestä voi päätellä, kaikki kulttuurin edustajat eivät välttämättä halua pitää tiukasti kiinni siitä kulttuurista johon ovat sattuneet syntymään. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin muidenkin kulttuurien edustajiin. Kaikki suomalaisetkaan eivät pidä nykysuomalaista kulttuuria erityisen hienona. Monelle suomalaisuus taas merkitsee vain kaupallista, yleislänsimaista huttua johon paikallisen sävyn tuovat joulukinkku ja talvisodan muisto. Jotkut suomalaiset kääntyvät muslimeiksi, toiset vaihtavat elämäntapaa kulttuurisesta keskiverrosta poikkeavaksi muuten vain. Mahdollisuutta tehdä näin kutsutaan vapaudeksi, joka puolestaan on ollut keskeinen länsimainen arvo jo valistusajalta lähtien. Vapauden vastakohta on pakko, esimerkiksi ankara sosiaalinen paine elää samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Todellakin: jotkut suomalaiset haluavat solmia islamilaisen avioliiton tai liittyä romanikulttuuriin, ja vaikka henkilökohtaisesti minua ei saisi suostumaan nikahiin tai romaninaisen hameisiin edes kirveellä uhkaamalla, puolustan jokaisen oikeutta elää elämänsä parhaaksi näkemällään tavalla niin kauan kuin muiden vastaavia oikeuksia ei loukata. Miksi minua pitäisi häiritä se etteivät ihmiset kalenterivuoden kääntyessä loppua kohti vietä pesäpäiviä vaan joulua tai peräti hanukkaa? Millä tavalla minulta on pois se etteivät kaikki ihmiset pukeudu kuten minä? Millä tavalla minua pitäisi häiritä sen jos toisilla on perheissään eri säännöt kuin meillä, niin kauan kuin valtion laki ja instituutiot mahdollistavat sen että perheessä eläminen on kaikille pohjimmiltaan vapaaehtoista ja perheessään läpeensä onnettomat voivat erota ja vaikka hakea eksälle lähestymiskiellon. Paitsi että yksilö voi valita elämässään kannattaa, muokata tai hylätä kulttuurin opettamia arvoja, voidaan esimerkiksi perheessä keskustella ja ratkoa arvoristiriitoja siinä missä roskapussinviemisristiriitojakin. Jos joku tahtoo pitää perheessään pitkiä arvokeskusteluja, miksi hän ei saisi hankkia puolisoa jonka kanssa joutuu niin tekemään? Miksi ihmisen pitäisi haluta mennä perhe-elämässään siitä mistä aita on matalin ja valita puolisokseen mahdollisimman helppo ihminen? Sitä varten puhuminen on keksitty että asioista saadaan sovittua.

Jokaisella meistä on omat juttumme, mutta mistä tämä halu pomottaa muita ja pakottaa heidät elämään samalla tavalla kuin itse elämme oikein nousee? Miksi koemme erilaisuuden uhkana itsellemme? Miksi haluamme suojella muita aikuisia ihmisiä heiltä itseltään lätkimällä sosiaalisia sanktioita niille jotka eivät elä ja ole juuri niin kuin me haluamme? Koemmeko erilaiset elämänvalinnat henkilökohtaiseksi arvosteluksi omillemme ja pelkäämme että jos Enemmistö alkaa elää tavalla jolla itse emme haluaisi elää, meidänkin on pakko? Jos koemme, eikö meillä olisi kiireellisempääkin tehtävää kuin muiden potkiminen, esimerkiksi selkärangan kasvattaminen? Yhtään katkarapuja ja kovakuoriaisia dissaamatta voi sanoa että selkärankaisuus on hieno keksintö. Etenkin hominideille.

Vaikka Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana olenkin sitoutunut vastustamaan rasismia, Filosofian puutarha taipuu alter egoksi joka voi yrittää ymmärtää muitakin. Niille jotka edelleen haluavat tunnistaa ympäristössään olevia uhkaavia ihmisiä ja ovat sitä mieltä että esimerkiksi vankilasta lomalla olevat väkivaltarikolliset, pedofiilit ja Tulevat Tappajat eivät ole uhkaavia vaan uhkana ovat muslimit, olen löytänyt sivuston jossa esitellään Muslimiasuja. Ihan vain jotta toiseksi suurimman maailmanuskonnon kannattajien tunnistaminen yhdellä silmäyksellä onnistuisi. Vaihtoehtoisesti voisi luopua kuvitelmasta että ihmisestä, hänen arvoistaan tai mielipiteistään voi tietää yhtään mitään pintaa tarkastelemalla ja totutella siihen ajatukseen että tänä teknologian ihmeiden luvattuna aikanakin ihmisiin on tutustuttava jos heidät haluaa tuntea.

...

Ai mitä? Pitääkö minun vielä harjoitella rasistien ymmärtämistä?

Kadotettu hyve

2011-11-16T20:09:00.002+02:00

Ylpeys on nykyään lähes kuolemansynti, mutta aina ei ollut näin. Aristoteleen, kuten monen muunkin antiikin filosofin mielestä ylpeys saattoi olla myös hyve. Siinä, kuten kaikissa muissakin asioissa oli keskiväli jota nykykielellä voisi nimittää vaikka terveeksi omanarvontunnoksi sekä liiallisuuden ja puutteellisuuden ääripäät: se ylpeys joka nykyään tunnetaan paheena ja nöyristely ja selkärangattomuus. Kristinusko teki ylpeydestä suuren paheen ja alistumisesta suuren hyveen, mutta minusta näyttää siltä että lopullisesti ylpeyttä on teilannut kapitalismi. Nykyään työntekijän on venyttävä mihin tahansa mitä työnantaja kehtaa vaatia, yrittäjän tehtävä mitä tahansa markkinat keksivät pyytää, ja lisäksi kun mietitään miten meidän tulisi elää, syödä ja pukeutua, puhe luisuu alta aikayksikön käsittelemään sitä mitä Muut meiltä odottavat tai peräti vaativat, tai vähintään sitä mitä he meistä mahtavat ajatella jos… Tarkemmin ajatellen, luulen että rippunen tästä mielenmaisemasta näkyy nykyään siinä millaisia intohimoja ja jyrkkiä mielipiteitä vaikkapa ruokakeskustelut ihmisissä herättävät. Jos emme saakaan Muilta odottamiamme kehuja, suutumme. Muiden täytyy tunnustaa että olemme oikeassa ja palkita ponnistelumme. Niin päädymme äkkiä samassa lauseessa haukkumaan muita ja surkuttelemaan sitä millaisia väärinymmärrettyjä pikku pyhimyksiä olemmekaan.

Mitä sitten on terve ylpeys? Ajattelen sen olevan hiljaista ylpeyttä hyvin tehdystä työstä- siis sellaisesta työstä jonka tuloksia saa kaupasta ostaa yhä harvemmin. Se ei ilmene itsetehostuksena, saatika muiden tuomitsemisena ja vähättelemisenä vaan mielihyvänä joka syntyy siitä että minä tiedän tehneeni parhaani. Terve ylpeys on rohkeutta olla oma itsensä, vaikka sitten erilainenkin. Jos joku arvostelee omanarvontuntoista ihmistä, hän voi tyynesti todeta: ”Minulla on minun juttuni ja sinulla on sinun juttusi.” Hän voi tarpeen tullen argumentoida valintojensa puolesta (mieluiten yleisellä tasolla), mutta jakamisen eikä kouluttamisen hengessä. Terveesti ylpeä ihminen tietää myös missä omat rajat menevät: hän ei ole valmis myymään arvokkuuttaan tai arvojaan eniten tarjoavalle. Hän tietää mitä haluaa ja tarvitsee eikä häntä ole helppo houkutella mukaan muoteihin tai villityksiin. Hän on se joka asuu vakauden saarella myrskyisessä maailmassa, se joka sekä häpeää että kehottaa muita häpeämään vain hitaasti, harkiten, perustellen. Terveesti ylpeä ei ole se turhantärkeä ihminen joka ei osaa nöyrtyä tai pyytää anteeksi jos siihen on syytä. Päinvastoin: se jolla on omanarvontunto tietää, ettei maailma lopu virheisiin tai niiden tunnustamiseen vaan päinvastoin menee askeleen eteenpäin. Tämä on taas yksi tapa sanoa, ettei terveesti ylpeän ihmisen omanarvontunne riipu myöskään ”kasvojen” tai silkoisen kulissin varassa. Luulen, että tarvitaan annos omanarvontuntoa ennen kuin voi olla itselleen armollinen, toinen itsellisyyttä jotta voisi tietää sen ettei muiden armottomuus oman epätäydellisyytensä tunnistavia ja tunnustavia kohtaan ole oma vaan niiden muiden häpeä.

En tiedä, onko kenelläkään kulttuuriimme kasvaneella luonnostaan tällaista tervettä ylpeyttä. Mutta minusta näyttää, että sen kasvattaminen olisi itse kullekin hyväksi. Marja Leena kysyi muutama postaus takaperin, mistä saada voimaa elää yksinkertaista, arvokasta elämää. Minä luulen, että yksi voiman lähteistä on vanha kunnon autarkeia, terve ylpeys, omanarvontunto, itsellisyys. Kadotettu hyve.

Käsityönurkassa ja keittiössä

2011-11-14T17:24:00.003+02:00

Vähän aikaa sitten meillä juhlittiin Kekriä joka on myös kotieläinten juhla. Kaikkien aikojen ensimmäinen kudontatyöni valmistui juuri sopivasti päästäkseen kekrilahjaksi parille piloillehemmotellulle jänölle. Lumi tutki tyylikästä, kanien suojavärien sävyihin kudottua mattoa ja totesi sen kelvolliseksi korvaamaan vanhan, vuoden aikana silputun maton.

Toisen maton tein ompeluhuoneeseen. Jostakin syystä pikku huoneen sisustuksesta on tullut kovin vaaleanpunainen- pinkki. Raidallinen matto sopii väreihin täydellisesti, ja kokokin on just eikä melkein sopiva ei-standardimittaiseen tilaan. Hapsut olisi tietysti voinut suoristaa kuvaa varten..

Kolmas pesänrakennusprojektini oli ottaa monen vuoden suunnittelun jälkeen työn alle kunnollinen (=ohuesta langasta virkattu) pitsiliina öljylampun alle. Synkkinä iltoina oli mukavaa väsätä pieniä lumihiutaleet mieleen tuovia kuvioita ja unelmoida valkeista hangista. Lanka DMC Cordonnet 60.

Talven odotusta paksumman langan parissa edustavat nämä neulakintaat (edelleen suomeksi, vaikka olen alustavasti vilkuillut YouTuben videoita venäläisestä pistosta), jotka tein pätkävärjätyllä yksisäikeisellä langalla. Langan käsittely sujui mukavasti ja lopputulos on niin lämmin että jos sivilisaatio alkaa nyppiä, näiden kanssa voi paeta vaikka Pohjoisnavalle.

Terapiaa tämäkin: näitä kuppikakkuja ei suinkaan tehty halloweenia varten, vaan ne esittävät marrashirviöitä. Siinä vaiheessa kun kuvaaminen muistui mieleen, suurin osa oli jo syöty... Ohje kakkusiin löytyy täältä. Minä käytin muffinsseihin omaa reseptiä, koristelun sen sijaan kopioin huolella.

Välillä olen leiponut terveellisempääkin iltapalaa, kuten raejuustoteeleipiä joiden päälle ripottelin ensimmäisiä ikkunalaudalta valmistuneita versoja. Tuoreen vihreän lisäksi arkista iltapalahetkeä on marrasaikana tarpeellista piristää ruusuisilla astioilla.

Rauhallisiin iltahetkiin kuuluu myös Ikuisuusristipisto, joka täytti hiljattain neljä vuotta. Tämä se vasta on kummallinen työ: toisaalta minun on mahdotonta kuvitella päivää jolloin se olisi valmis, toisaalta fakta on että työ on kuluneenakin vuonna edistynyt varsin paljon. Inspiraation puuskien välillä se nököttää varastossa kuukausitolkulla, tullakseen löydetyksi aina uudelleen.

Tässä yksityiskohdassa näkyy osa tämän vuoden edistyksestä. Nyt väsään tuota ruskeaa koria. Kuvassa työn koko on vähän luonnollista pienempi, mutta ei se ero kovin suuri ole... Täydellistä keskittymistä vaativaan työhön uppoutuminen vie ikävät ajatukset mennessään. Ja saahan tässä taas yhden annoksen tuikitarpeellisia värejä...

Helppoa, vaikeaa

2011-11-13T21:26:00.001+02:00

Elämän kohtuullistaminen on helppoa, kunhan alkuun pääsee. Sitten kun itselle on kirkastunut että kysymys ei tosiaankaan ole uhrautumisesta ja loputtomasta luopumisesta syyllisyydentunnon piiskaamana vaan hyvästä elämästä jonka resepti vain on hiukan toisenlainen kuin mistä kuulee eniten puhuttavan. Sitten kun ymmärtää ettei kaikkea tarvitse osata eikä jaksaa heti tai ikinä vaan että se mitä tänään jaksan tehdä riittää toistaiseksi ja että huomisesta on tärkeää tietää vain että samalla radalla jatketaan. Sitten kun ymmärtää ettei onni ole riippuvainen siitä mitä muut ajattelevat eikä etenkään siitä että yrittää olla niin kuin muutkin (eli oikeastaan sellainen millainen kuvittelee toisten, vähän fiksumpien ja parempien ihmisten olevan). On helppoa tehdä asioita joiden tietää sisältävän onnea, on helppo olla innostumatta asioista joiden houkutuksen tietää olevan hetkessä ohimenevää ja lopulta vain uupumusta lisäävää. Oravanpyörä ja kiireinen elämä houkuttelevat tasan niin kauan kuin jossakin sydämen sopukassa uskoo että ne sittenkin ovat palkitsevampia, parempia ja tavoiteltavampia kuin lempeä ja hidas elämä. Kun päinvastaisia kokemuksia kasautuu tarpeeksi, jossakin vaiheessa se usko vain katoaa eikä enää palaa.

Vaikeaa on kommunikoiminen. Se ei ole vaikeaa siksi ettei olisi mitään sanottavaa. Maailma on aiheita täynnä. Sanojakin löytyy kun sitkeästi etsii. Se on vaikeaa, koska kirjoittaminen edellyttää sitä että nostaa nenänsä siitä pienestä rauhan pesästä jonka on onnistunut ympärilleen kasaamaan ja päästää mieleensä taas suuren maailman laskemattoman monet epäkohdat. Se on vaikeaa myös siksi että kirjoittaminen edellyttää uskoa siihen että kirjoittaminen saattaa aikaansaada jossakin, kaukana katseen ulottumattomissa muutoksia parempaan. Se edellyttää toivoa paremmasta tulevaisuudesta omaa pihapiiriä laajemmassa mittakaavassa. Ja se edellyttää sitä että jaksaa vielä välittää maailman menosta ja ihmisistä. Nämä ovat resursseja joiden huomaan aina välillä olevan pelottavan vähissä. On hetkiä jolloin en millään tahtoisi ajatella maailmaa kotiportin ulkopuolella. Hetkiä jolloin muistan että kirjoittaminen, ehkä avaruuden asioita käsittelevää väitöskirjaa lukuunottamatta on minulle periaatteessa täysin vapaaehtoista, ja ahkera kirjoittaminen on vielä vapaaehtoisempaa. Periaatteessa ja teoriassa, siis.

Sitten lepään päivän, kaksi, viikonkin. Vastaanotan kiitollisuudella jokaisen lohdullisen sanan. Mietin, olisinko todella tyytyväinen jos sulkeutuisin omaan pieneen rauhaani. Olenko aidosti sitä mieltä että olen tehnyt oman osani ja maltan jättää maailman murheet toisille harteille (joita kuitenkin löytyy). Ei, enpä ole, vielä enkä varmaan pitkään aikaan. Muistan, että kommunikaatio on yhdessä suhteessa ihan samanlaista kuin kohtuullistaminenkin: tärkeintä ei ole tulos vaan se että yrittää aina vaan.

Kulutushulluus ja -humala

2011-11-12T19:15:00.008+02:00

Olen taas erehtynyt lukemaan uutisia. Ajatelkaapa tätä: jäyhät suomalaiset jotka eivät osoita mieltä, jotka nukkuvat varmuuden vuoksi vaaleissakin ja jurisevat mielipiteitään korkeintaan nimettömässä nettikeskustelussa, voivat sittenkin kärsiä huomattavaa epämukavuutta kuten jonottaa tuntikausia ulkosalla, rynnätä, sännätä, käyttäytyä aggressiivisesti kuin pamplonalainen härkälauma. Kun vain oikeaan hermoon osutaan, ja sen hermon nimi on Erikoistarjous. Kun läppäreitä myydään puoleen hintaan, maailman rikkaimpiin kuuluvan kansan jäsenet saavat hetkessä aikaan hengenvaarallisen tungoksen. Liikkeen avajaistarjoukset saavat kiireiset helsinkiläiset muodostamaan satojen metrien jonoja. Erilaisilla hulluilla päivillä vähiten hullu ilmiö on normaalisti kaupan valikoimiin kuulumattomista sekundaeristä pyydettävät hinnat. Jälkikäteen lehdessä haastatellaan naista joka on taistellut itselleen tarjousläppärin:”Päätin, että vaikka henki menisi, en anna konetta noin röyhkeälle tyypille.” Siinä on ihminen joka tietää mikä elämässä on tärkeää ja minkä eteen kannattaa taistella: läppäri sataysiysi, ovh kolmeysiysi.

Kannattaako tähän edes kuiskata, että on olemassa sellainenkin asia kuin inhimillinen arvokkuus? Sellainen tärkeä ja hauras asia joka tallautuu jalkoihin ensimmäisessä tungoksessa. Sitäkö varten kaukoidän tehtaiden ylityöllistetyt kokoojaorjat raatavat itsensä itsemurhan partaalle jotta rikkaan länsimaan asukkaat saisivat jyrätä toisiaan halvan tavaran kiilto silmissä? Ja ovatko nämä tavarat edes arvokkaita? Ovatko ne aarteita joista tulee onnellisten ostajien perintökalleuksia? Eivät tietenkään, vaan nopeasti kuluvaa ja särkyvää roinaa jota pienetkin pirtit ovat jo ennestään pullollaan niin että kodinjärjestämiseenkin on jo tarjolla ammattiapua. Mikä halvalla tulee se myös helpolla menee.

Tällaiset uutiset saavat minut miettimään vakavasti, kannattaako tässä edes yrittää. Mitä ihmettä filosofilla voisi olla sanottavana tällaisille ihmisille? Mitä me muutamat yrittäjät vielä täällä teemme horisemassa arvoista, kauneudesta, kestävästä viisaudesta ja vaatimattomasta, arvokkaasta elämästä? Liisan pojan ajatusta lainatakseni: ehkäpä toisin ajattelevien paras kohtalo on tulla korkeasti koulutetuiksi mettäpöllöiksi jotka elelevät pieniä hiljaisia elämiään korvessa, kaukana pahasta maailmasta. Ehkäpä on täyttä utopiaa yrittää tuottaa maailmaan sen enempää hyvää kuin mikä on tarjolla niille jotka ripustavat linnunpönttöjä ja viljelevät pientä kasvimaataan. Ehkäpä niiden monien ihmisten jotka ihmettelevät onko filosofia oikea ammatti ja vaativatko jotkut ajattelemisesta palkkaa, kysymysten takana on järjen hiven. Sen olen jo huomannut että monet eivät filosofeja tämän yhteiskunnan kekkereihin kaipaa. Näiden uutisten jälkeen epäilen entistä tarmokkaammin, että enpä taida minäkään tähän seurakuntaan kuulua, en.

Synkän hiljaisuuden jumala

2011-11-11T13:32:00.005+02:00

Aina välillä kirkosta kuuluu myönteisiäkin uutisia. Jospa vain ne uutiset eivät maistuisi jotenkin pohjaan palaneilta, kuten se että Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuusto on päättänyt lakkauttaa tukensa kolmelta homoja ja naispappeutta vastustavalta järjestöltä. Hurraa- paitsi että mitä ihmettä te teitte tällaisia järjestöjä tukemassa alun perinkään? Sen vielä joten kuten ymmärrän, että ajatus siitä että homot ovat samanarvoisia syntisiä kuin muutkin, on uusi. Vaikeampi on käsittää sitä miten naispappeus, joka tuli sallituksi jo vuonna 1986, herättää edelleen intohimoja fundamentalistipiireissä.

Pitäisikö tilanteen ratketa vetoamalla traditioon? Esimerkiksi näin: "Naisia on sallittua syrjiä ja julistaa pappisvirkaan kelpaamattomaksi koska niin on aina meillä tehty." Tässä on vain se pikku ongelma, että täsmälleen samalla argumentilla voidaan puolustaa montaa muutakin vääryyttä, orjuudesta alkaen. Ei pidä unohtaa että uusi testamentti ei kritisoi orjuusinstituutiota sanallakaan vaan tyytyy toteamaan että orjien tulee olla kuuliaisia isännilleen. Iik, nykyajan kristilliset kirkot rikkovat selkeästi Traditiota! Toisen suositun argumentin, ”erilaiset mutta samanarvoiset” vesittää tehokkaasti se jos erilaisuuden perusteella toisille on tarjolla sellaista arvostusta, valta-asema, urapolkuja ja niihin liittyviä hyvinkin maallisia etuja joista toisten on turha unelmoidakaan. Toki katoliset naiset saavat valita uskonnollisen elämän nunnina siinä missä miehet saavat ryhtyä munkeiksi, ihan muuten vain kirkollisessa marssijärjestyksessä nunnat kulkevat munkkien takana ja nunnaluostari on riippuvainen miespapin palveluista kun taas munkkiluostarissa ei ole naisille mitään sijaa.

Mutta miksi tilanne on näinkään monimutkainen? Miksi kirkkojen on rämmittävä pölyisissä alkuperäistekstien pinoissa ja väänneltävä klassisen kreikan sanoja kuin tiskirättejä? Jahve-jumala on inspiroinut paksun kirjan, mutta nyt hänen mielipiteestään vallitsee suuri epävarmuus. Minulla olisi yksinkertainen ehdotus siihen miten asiasta vihdoinkin saataisiin selvyys. Siihen ei tarvita kirkolliskokouksia eikä eri kantojen edustajien kärsivällistä kuuntelemista. Siihen tarvitaan vain yksi olemassaoleva jumala sekä joukko ihmisiä jotka vilpittömästi tahtovat tietää Hänen mielipiteensä. Ehdotukseni on: kysykää siltä jumalalta. Tai, jos ette usko että jumala puhuu selvää suomenkieltä, järjestäkää koe. Vaikkapa näin: kutsutaan paikalle joukko Naispappeja ja Miespappeja. Kumpiakin täytyy olla monta siltä varalta että jumala katsoisi aiheelliseksi paheksua joidenkin ihmisten pappeutta muun syyn kuin sukupuolen perusteella. Kirjaimellisen raamatuntulkinnan perusteella, mahdollisia syitä ovat esimerkiksi silmälasien käyttö (3 Moos 21:20) tai naimattomuus (1 Tim 3:2 mukaan seurakunnan kaitsijan tulee olla yhden, ei nollan, vaimon mies). Toinen mahdollisuus on tietysti tehdä kokeeseen osallistuville taustaselvitys, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan selvityksissä voi olla vaikea tunnistaa sellaisia 1 Tim 3: 2:ssa mainittuja vikoja kuin vieraanvaraisuuden puute, ahneus tai lasten kurittomuus. Kun koejärjestely on saatu selväksi, kaikkia pappeja pyydetään vaikkapa siunaamaan joku. Koska siunaaminen on ymmärtääkseni maaginen toimitus, pitäisi muutaman päivän päästä olla selkeästi nähtävissä, kuka on tullut siunatuksi ja kuka ei. Jos kukaan naispapin siunaama ihminen ei koe elämässään siunausta mutta miespappien siunaamat ihmiset kokevat, voitaneen päätellä ainakin alustavasti ettei nainen voi toimia pappina. Jos selvää eroa ei havaita, täytyy päätellä että joko papin sukupuolella ei ole jumalalle merkitystä, asia ei kiinnosta jumalaa tai peräti että jumalalla on eksistenssiongelmia. Kaikissa näissä tapauksissa papin sukupuoli on yhdentekevä.

Joten: jos Jahve on eksistenssin syrjässä tukevasti kiinni oleva, voimallinen ja kirkkoaan johdattava jumala jota miellyttävät ihmiset jotka vilpittömästi pyrkivät miellyttämään Häntä ja tottelemaan Hänen ohjeitaan, miksi kenellekään ei ole tullut mieleen pyytää Häntä ratkaisemaan tätä repivää ja monia Hänen seuraajiaan surettavaa tilannetta? Eikö kukaan todella tahdo tietää selvää vastausta? Vai onko pelkona kenties se että kysymykseen vastaisi vain suuri, uskoa horjuttava hiljaisuus?

Haurauden kilpi

2011-11-08T21:16:00.005+02:00

Ydinasevaltiot kasvattavat arsenaaliaan. Aseisiin riittää tähtitieteellisiä summia maailmassa jossa ihmiset näkevät nälkää, ympäristö pilaantuu ja tieteessä eletään niukentuvien budjettien aikaa. Israel haaveilee pitkänmatkanohjuksista, Iranillakin on kohta ydinase. Entisten sorrettujen unelma näyttäisi olla sortajaksi tuleminen. Vaikka eihän siitä kenenkään mielestä ole kyse vaan siitä että Meillä pitää olla aseet, kun muillakin on. Ja maailma on vaarallinen paikka. Väkivaltaisen maailman rakentamiseen on monia syitä. Ne kaikki ovat huonoja. Jos saisin tilaisuuden, haluaisin kysyä ydinasevaltioilta, tai itse asiassa jokaiselta jonka mielestä Meidän asevarustelu on hyvä idea, yhden ainoan kysymyksen.

Millainen elämä on elämisen arvoista?

En tiedä, kuinka pasifismini tosipaikan tullen pitäisi, enkä toivottavasti saakaan sitä koskaan selville. Jotakin tiedän kuitenkin: sen että en halua selviytyä hinnalla millä hyvänsä. Jos minun olisi selviytyäkseni tapettava, tuhottava ja hävitettävä, sitten mieluummin poistun maailmasta. Paha korruptoi, äärimmäinen paha korruptoi äärimmäisesti.

Suomenuskossa ajatellaan, että ihmisellä on kolme sielua: löyly, Esivanhemmilta periytyvä luonto ja minuuden ydin, itse. Ensi alkuun kummalliselta kuulostavassa ajatusrakennelmassa on paljonkin järkeä, kun sitä alkaa tarkemmin miettimään. Klassisessa hyve-etiikassa ajatellaan, että ihmistä määrittävät ennen kaikkea hänen tekonsa. Ruumiin selviytyminen ei riitä: selviytymisestä voidaan oikeastaan järkevästi puhua vasta, jos myös minuus –suomalaisittain itse- selviää. Maailman mahtavista en tiedä, mutta minulla itse aivan varmasti sisältää muutaman parhaista puolistani, kuten rauhantahtoisuuden. Tämä on haurauden kilpi: tiedän, että itse on hauras sielu. Se kuuluu rauhan maailmaan, ja vaikka ruumis mahdollisesti voi elää brutaalia ja julmaa eksistenssiä, pelkkä eksistenssi on vähäarvoista kaiken paitsi järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen kuolemanpelon valossa. Aivan kuin ihmiselle olisi hienoa nähdä se päivä jolloin hän on yksin savuavien rauniokasojen valtiaana. Asevarustelun taustalla on usein ajatus siitä että rauha on mahdollista silloin kun valmius sotia on tarpeeksi korkea. Tässä ajattelussa rauha ei lopulta ole muuta kuin kauhun tasapainoa tai korkeintaan sitä ettei kenelläkään ole hyviä motiiveja ryhtyä sotaan. Sopua ei ole, sillä aina täytyy olla epäluuloinen, aina täytyy olla varuillaan, aina täytyy varustautua. Aina täytyy pelätä.

Mitä minusta on jäljellä sitten kun olen luopunut rauhantahdostani, rohkeudestani, lempeydestäni, hyvästä sydämestäni, kaikista hyveistäni sitä mukaa kun Pärjäämisen ja Selviytymisen julmat jumalat vaativat niistä luopumista. Onko enää olemassa muuta kuin surkea varjo siitä mitä joskus oli? Sen varjonko olemassaolon jatkuminen on arvokasta? Se varjoko osaisi elää hyvää elämää rauhassa ja sovussa muiden selviytyneiden kanssa?

Sodassa ihminen voi menettää henkensä, terveytensä, mielenterveytensä, vapautensa, kansalaisoikeutensa ja yhteiskunnan rauhan aikana yksilölle suoman monimuotoisen turvan. Nämä ovat suuria menetyksiä. Usein sodan pitäminen todellisena vaihtoehtona vähättelee niitäkin, mutta ehkäpä, on olemassa tilanteita joissa vapaan yhteiskunnan puolustaminen on tarpeellista. Sodan todellisen hinnan lisäksi pitäisi kuitenkin kysyä muutakin kuin mitä sotimisen sijasta sortoon alistuva yhteisö menettää. Mitä menettää maailma joka tuhoaa rauhan ihmiset ja kansat ja alistaa ne jotka eivät sotaa tunne eivätkä tahdo sitä valita? Minä sanoisin, että se menettää toivon.

Hiljaiset perivät maan, sillä se joka yrittää ottaa maan ja hävittää sen asukkaat menettää itsensä ja muuttuu ihmishirviöksi. Eräässä hyvin perustavassa mielessä, sen tien valinnutta ihmistä ei enää voiton jälkeen ole.
Maa joka hänen käteensä jää ei ole se vihreä, turvallinen ja rauhallinen maa jota hän himoitsi vaan marras joka ei tyydytä vallanhimoa eikä edes turvallisuuden kaipuuta. Rauhan ihmisiä voi orjuuttaa, nöyryyttää, karkottaa ja tappaa. Mutta niistä jotka valitsevat kilvekseen haurauden, ei koskaan voi tulla hirviöitä. He voivat kadota mutta eivät hävitä.

Kausiruokaa marraskuisessa keittiössä

2011-11-07T11:41:00.001+02:00

Kun puutarhasta saatava sato rajoittuu syksyn runsaiden viikkojen jälkeen lehtikaalin lehtiin ja muutamaan hassuun yrttiin, on keittiön taas aika muuttua. Varastojen täydentäminen vaihtuu niiden tyhjentämiseen, tomaatit ja salaatinlehdet porkkanoihin ja sipuleihin. Talven saapuminen ei tarkoita alistumista kalliimpiin ja huonolaatuisempiin vihanneksiin eikä syksyn satorunsauden vaihtumista monotoniseksi kitkutteluksi. Talvi on oma vuodenaikansa jonka miellyttävän sujumisen eteen on vuoden mittaan tehty paljon työtä. Mutta jos kausiruokailun motivaationa on aatteen palon lisäksi unelma monipuolisemmasta ja hauskemmasta ruokavaliosta, sitä työtä on tosiaan täytynyt aikanaan tehdä.

Kausiruuasta innostutaan usein alkusyksystä, silloin kun satoa tulee ovista ja ikkunoista. Tänäkin vuonna näin vaikka miten monta lehtikirjoitusta joissa hehkutettiin kausiruuan trendikkyyttä. Veikkaan, että trendi voi osoittaa laantumisen merkkejä heti kun syksyn lyhyet rikkaat viikot ovat ohi. Yhdessäkään lukemassani jutussa ei nimittäin paljon puhuttu säilönnästä tai säilykkeistä, ja toisaalta talvikaudelle sopivien ainesten lista on lyhyenpuoleinen: juureksia, perunaa, viljatuotteita, papuja ja linssejä, kaaleja, hiilijalanjäljen kannalta myös laivalla rahdatut sitrushedelmät ja banaanit sopivat jos ei liikaa huolehdi kemikaalijäämistä. Kuulostaisi suoraan sanottuna surkealta verrattuna muiden vuodenaikojen, etenkin alkusyksyn, tarjontaan. Onneksi varastossa on täydennystä: omenia mehuna, siiderinä, soseina ja piirastäytteinä, monenlaisia marjoja pakastettuina, hillottuina ja likööriin säilöttynä, kuivattuja ja pakastettuja metsäsieniä, erilaisia papuja pakkasessa, vahvaa valkosipulia, ikkunalaudalla idätettyä voileipäkrassia. Siinä missä kesän ja syksyn satoa saa ostaa torilta, ovat talven sulostuttajat vaikeampia löytää ja toiseksi niin kalliita ettei niistä olisi kuin satunnaisiksi vieraiksi ruokapöydässä. Mutta kun kesällä ja syksyllä on ahkeroinut, on talven kynnyksellä tallessa ruokavarasto joka tekee talven ruokalistasta ainutlaatuisen ja houkuttelevan.

Toinenkin haaste talviruuassa on: kun tuoreen (ja ihan sattumalta kalliin ja helposti pilaantuvan) ravinnon ylivertaisuutta on hehkutettu vuosikaudet, taito valmistaa erinäköisistä juurimukuloista, säilykkeistä ja muista talven aineksista hyvää ruokaa, on päässyt rapistumaan. Tähän hätään apua voi etsiä kirjakaupoista, divareistakin voi vielä löytää keittokirjoja ajalta ennen lentotomaatteja. Kausiruokatrendi on tuonut internettiinkin reseptirunsauden. Ehkäpä ainesten käyttöön sisältyvät hankaluudet kielivät myös isommasta muutoksesta johon kausiruokailijan on sopeuduttava: siihen ettei muutama luottoresepti riitä vaan ruokalistan on tosiaan elettävä ja muututtava vuoden kierron mukana. Sopeutumisen haasteiden parissa vierähtää helposti useampikin vuosi, mutta jos on sitkeä, jonakin marraskuisena päivänä voi havahtua huomaamaan, että tässähän eletään kuin kuninkaat. En ole oikein varma siitä miten hyvin pitkäjänteistä ajattelua ja työtä vaativa kausiruokailu sopii trendiksi, toisten hetken ilmiöiden sekaan. Hieman hitaammin ajatellen, siinä on paljon onnea. Myös talven tullen.

Miten selviydyn näistä päivistä

2011-11-03T09:00:00.002+02:00

Ei maailmasta puutu aiheita kiukkupostauksille, ei. Siksi ilahduinkin kun huomasin Ajattelun Ammattilaisen kirjoittaneen minuakin ärsyttäneestä törkyvitsien maihinnoususta julkisuuteen niin hyvän postauksen ettei siihen ole mitään lisättävää. Menkää ja lukekaa.

Marraskuuhun sopii myös Nightwishin Escapist.

Minä menen nyt kutomaan huopaa Järnefeltin koulun turvallisentuntuiseen väestönsuojaan, ja jos illemmalla on aikaa, minut saattaa puun alta löytää jostakin multiversumin miellyttävämmästä osasta kirjoittamasta muistiinpanoja tiedostoon joka kulkee otsikolla "satuja"...

Tarinoista huonoin

2011-11-02T11:11:00.011+02:00

Lukiessani päivän Uutta Mustaa minulta meinasi tulla aamutee ulos nenästä, enkä nyt valitettavasti tarkoita että sain hillittömän hihityskohtauksen. Mietin, olenko kalkkeutunut pahasti ennen aikojani, pahempi erakko kuin olen uskonutkaan (hyvinkin mahdollista), vai mikä on, mutta ajatus siitä että nykynaiset puhuvat silikoni-implanttien ottamisesta kuin kosmetologikäynnistä, oli jotenkin järkyttävä. Aloin miettiä, onko minunkin tuttavapiirissäni naisia joilla on Ne. Sitten aloin ajatella kauneuskirurgian yleistä arkipäiväistymistä. "Kauneuskirurgialla” tarkoitan siis terveiden ihmisten itsensä leikkelemistä, en sitä jos esimerkiksi onnettomuuden tai sairauden takia vahingoittunutta kehoa yritetään paikata.

Onko kauneuskirurgia sitä itsensä näkemistä taideteoksena, josta aikaisemmassa postauksessa puhuin? Yleensä ei ole, vaan kyse on ”virheen” korjaamisesta tai ulkonäön ”parantamisesta” ihannetta paremmin vastaavaksi. Uuden Mustan otsikkokin puhuu nimenomaan täydellisistä rinnoista. Ei viihdyttävistä rinnoista, ei onnellisen ihmisen rinnoista. Vaan täydellisistä, ja jos kysytään, kuka päätti mikä on täydellistä, vastaus on epämääräinen mutta kuitenkin sellainen jota vastaan ei kukaan voi protestoida, paitsi omaksi vahingokseen. Kuinka paljon nainen voi itseään ja kehoaan vihata? Entä minkälainen pahoinvointiyhteiskunta on se jossa kauneusihanteeksi on nostettu sellainen ruumis jonka saaminen edellyttää kirurgian apua? Millaisen yhteisön mielestä itseinhon motivoima kirurgia on ”jokaisen oma asia johon ei sovi puuttua edes sanoin”, ei osoitus oman ulkonäön nostamiselle epäterveen keskeiselle sijalle maailmankuvassa eikä mahdollinen ilmaisu itsetunnon äärimmäisestä murenemisesta? Kauneuskirurgia ei myöskään ole ilmaista hupia vaan usein tuhansien eurojen investointi. Tuhansien eurojen investoinnista ruumiin täydellistämisprojektiin on syytä puhua myös moraalikysymyksenä maailmassa jossa miljoonien ihmisten ulkonäköä turmelevat aliravitsemus, taudit joiden parantaminen hoituu rikkaissa maissa purkillisella pillereitä, sodan ja väkivallan jäljet. Operaatioon käytetyillä tuhansilla euroilla olisi voinut muuttaa monen perheen elämän. Joten miksi valitsit kalliin, lääketieteellisesti tarpeettoman operaation tavoitellessasi julmaa kauneusihannetta, jos olet hyvää rakastava ja sitä tavoitteleva ihminen?

Jos henkilökohtaisuuksiin mennään, olen kyllä tietoinen siitä että maallinen majani ei ole erityisen ihanteellinen, paitsi kenties äidin ja oman puolison mielestä. Jos olisin saanut muotoilla rintani itse, ne olisivat vähän toisennäköiset. Vaan kun en saanut. Esivanhempien perintöä on kaikki- esivanhempien jotka ruumiillisista puutteistaan huolimatta voittivat evoluution julman pelin joka ikisellä kierroksella ja löysivät kumppanin jonka kanssa lisääntyä, vaikka harvalla heistä oli käytössään lauantaisaunaa kummempaa kosmetiikkaa. Minulla on –ainakin toistaiseksi- ruumis joka tekee mukisematta kaiken mitä siltä pyydän, sekä kaksi tervettä rintaa. Kaikilla (yli puolella ihmiskunnasta) ei ole rintoja, onko terveyttäkään? Terveyskin on häilyvää, ja nainen kuin nainen voi menettää rintansa syövälle. Miettiessäni rintojani tulin hyvin nopeasti siihen tulokseen, että kaikkien muiden ruumiinosien tapaan rintojen arvo ei ole siinä miltä ne näyttävät kuvanveistäjän tai photoshopatun kauneusihanteen sisäistäneissä silmissä vaan siinä, mitä kaikkea hyötyä ja iloa niistä on, siinä millaista elämää ja millaisia elämyksiä ne ovat minulle mahdollistaneet. Enkä nyt puhu vain seksuaalisista elämyksistä, vaan esimerkiksi siitä miten ne saavat vaatteet laskeutumaan nätisti, miten ne eivät ole aiheuttaneet päänsärkyä tai muita hankaluuksia joista suuremmalla kuppikoolla varustetut siskot usein valittavat kärsivänsä. Itseni lisäksi kukaan ei ole koskaan sanonut rinnoistani mitään kielteistä, vaan jokainen tympeä ajatus on tulosta siitä että olen huomaamattani uskonut median kasvotonta vihjailua. Ymmärsinkin nopeasti, että jos en ole ruumiiseeni tyytyväinen, ongelma ei ole välttämättä ruumiissani vaan siinä että en osaa nähdä sitä oikeassa valossa enkä olla riittävän kiitollinen kaikesta siitä mitä se tekee eteeni päivittäin, huolimatta siitä että annan sen tarpeille varsin rajallisesti huomiota. Korvien väliä ei korjata kuntosalilla eikä leikkauspöydällä. Miksi edes surisin sitä jos suurin osa maailman ihmisistä ei hurmaannu ulkonäöstäni? Montako ihmistä sitä elämän aikana tarvitseekaan ruumiillaan lumota? Olisiko oikea vastaus kuitenkin lähempänä nollaa kuin seitsemää miljardia? Vai eikö kyse ole edes hurmaamisesta, vaan epätoivosta joka houkuttelee näkemään suurta vaivaa ja kärsimään tuskaa pientenkin hyväksynnän murujen toivossa? Milloin yhä äärimmäisempiin keinoihin ”kauneutensa” vaalimisessa turvautuva länsimainen nainen huomaa, että maaliviivaa siirretään jatkuvasti ja sillä millä eilen sai vielä osakseen ihailevia katseita, saa tänään enää haaleaa hyväksyntää?

Erottuva yksinkertaisuus-teemaviikkoni meni jo, mutta en voi olla sanomatta, että tämä on yksi syy sille, miksi yksinkertaisuudesta yhtenä mahdollisuutena pitäisi puhua paljon, paljon nykyistä enemmän. Pitäisi puhua siitä, että ihmisen on mahdollista halutessaan sanoa Kauneusihanteelle myös: mä en leiki sun kaa. En ota vastaan arvosteluasi enkä hyväntahtoisia neuvojasi siitä mitä vielä voisin ulkonäölleni tehdä. En pukeudu kuten haluat, vaan vakaumukseni mukaan. En laske puutteitani ja korjauskohteita niin kuin olet opettanut minut tekemään, vaan muistan että kehoani ei ole tehty jatkuvan huollon ja ylläpidon alaiseksi näyttelyesineeksi vaan elämään, kokemaan ja tekemään. Kaiken päälle kehtaan vielä luottaa siihen, että maailmassa on muitakin ihmisiä jotka kykenevät katsomaan minua näin, lempeästi: ei kilpailun osanottajana vaan ihmisenä jonka mielenkiintoiset puolet ovat pintaa syvemmällä. Ihmisenä joka ei vain näytä miltä näyttää vaan ihmisenä joka ajattelee, tekee ja tuntee. Kun esiinnyn, haluan että ihmiset eivät ruodi ulkoasuani, vaan kuuntelevat mitä minulla on sanottavana. En halua tehdä ystäviäni kateellisiksi, vaan viihtyä heidän seurassaan toivoen että heilläkin on kivaa. Rakastettuni kanssa en ehdi murehtimaan ruumiini puutteita, sillä minulla on tulenpalava kiire yrittää ilmaista intohimojeni syvyyttä ja sävykkyyttä.

Säärissäni tuntuu ehkä olevan aina naarmu tai pari, mutta hyvin ne kantavat hyvinmuodostuneen kehoni vaikka avaruusseikkailuun. Voi olla että vahvat lasit saavat silmäni näyttämään alkuperäistä hailakammilta, mutta toisaalta: apuvälineiden kanssa näen vaikka toisiin galakseihin ja tunnistan vaivatta lintulaudalla loikkivan lajien runsauden. Ja kädet joiden kynnet ovat aina lyhyeksi kuluneet ja joiden sormetkin ovat vähän vinossa kun tarkkaan katsoo…ne vasta ihmeelliset ovatkin. Niissä ohut lanka taipuu pitsiksi, yksinkertaiset raaka-aineet saavat leivän tai saippuan muodon, niillä voi tarttua rakasta kädestä ja viitata kokouksessa silloin kun tarvitsee puheenvuoroa sanoakseen jotakin minkä on tarpeellista tulla sanotuksi. Nämä ovat niitä asioita joita ruumiissa tulee arvostaa, eivät oikeisiin kohtiin asettuneet sentit ja millit, geneettiset onnenpotkut ja huolellisten pakkelointioperaatioiden häilyväiset tulokset. On tosiaan totta, että ulkomuodollaan ihminen kertoo tarinoita. Mutta eikö kukaan huomaa, että länsimaisen kauneusihanteen nykyään kertoma tarina on tarinoista surkeimpia?

Ja: jos sisäinen kauneus on yhä arvostettua, niin kuin se kuulemma on, miksi niin harvat käyttävät sen vaalimiseen edes murto-osan niistä resursseista ja vaivannäöstä jonka he kuluttavat pinnan kiillottamiseen? Ei ihminen arvosta sitä mitä sanoo arvostavansa, vaan sitä minkä eteen hän uhrauksensa tekee.

Työstä ja lorvailusta

2011-11-01T09:57:00.007+02:00

Urhea Ofelia tarttui blogikirjoituksessaan kuumaan perunaan. Tavatessamme taannoin lupasin, että minäkin päästelisin ilmoille muutaman mielipiteen aiheesta ”tämän päivän työelämä, tuo suuri saatana”.

Työelämään liittyy muutamia tabuja, ja jostakin syystä ne tabut tuntuisivat olemaan lisääntymään päin. Ensinnäkin on sopimatonta mainita että nykyään on olemassa rutosti turhaa työtä. Siis työtä jonka tekemisellä voi ansaita toimeentulon, mutta josta on yhteiskunnalle, ihmiselle ja ympäristölle korkeintaan haittaa. Työtä jossa raadetaan mutta jonka tulokset ovat lähes pelkkää ilmaa. Työn merkityksettömyydellä tai suoranaisella haitallisuudella ei kuitenkaan ole mitään väliä niin kauan kuin puuhastelusta maksetaan rahaa. Rahan tulo, ei tarve, on jo pitkään ratkaissut kysymyksen siitä mikä on Hyödyllistä Työtä. Paitsi tietysti ihmisille joilla olisi taloudellisesti varaa kiristää vyötä ja hellittää työelämästä. He eivät saisi tehdä niin siksi että se on elitististä ja moraalitonta. Kenen moraalin mukaan? Entä onko Ofelialla ongelma jos hän ei kaipaa työelämään vaan haluaa kasvattaa pientä lastaan kotona? Kyllä, mutta se ongelma on yhteiskunta, ei ihminen joka haluaa tehdä taatusti merkityksellistä työtä jonka hedelmät kestävät vähintään ihmisiän. Lapsen hoito ja kasvatus on työtä, vieläpä työtä jota arvostetaan ja josta maksetaan palkkaa -niin kauan kuin lapsi vain ei ole oma.

Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. Todellisuudessa, tänä päivänä jo vakituinen työpaikka, vaikka sitten huonosti palkattu ja vailla mitään ylenemismahdollisuuksia oleva, on menestystä joka kelpaisi monelle.

Hyödyllistä työtä ei siis voi tehdä esimerkiksi kotona: äitinä, omaishoitajana tai muuten vain täystyöllisenä kodinhenkenä. Palkattu lastenhoitaja tekee raskasta ja tärkeää työtä kun taas kotiäiti vain lomailee ansaiten nimellisen korvauksen kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Sen jälkeen äidin työ on täysin arvotonta ja muuttuu lorvailuksi. Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan. Mutta onko raha todella ainoa, tai edes millään tavalla käypä hyödyn mitta? Onko todella niin että arvopaperikauppias tekee monta kertaa tärkeämpää työtä kuin sairaanhoitaja, puhelinmyyjä suunnilleen yhtä arvokasta työtä kuin yliopistotutkija? Parantaako tosi-tv:n tuottajan työ maailmaa enemmän kuin käsityöläisen työ? Onko todella niin, että ympäristön tai koko ihmiskunnan hyväksi tehty työ on arvokasta vain poikkeustapauksissa?

Kotipuoliso siivoaa, laittaa ja ehkä kasvattaakin ruokaa, valmistaa itse esineitä niin ettei perheen tarvitse ostaa epämääräisissä olosuhteissa tuotettuja tavaroita ja vastaa arjen sujuvuudesta. Hänen ansiostaan töissäkäyvää puolisoa ei (yleensä) odota kotona täysi kaaos ja pitkä lista tekemättömiä tehtäviä, vaan lämmin illallinen. Hän ei ehkä tuo taloon paljon rahaa, mutta hän säästää sitä. Ei ole ihme, että downshiftaajat puhuvat usein kotipuolisoinstituution (huom. sukupuolineutraali termi!) puolesta ja toivovat sen paluuta. Missä sanotaan, että 2000-luvun kotipuolisot olisivat samanlaisia alistettuja olentoja kuin 1900-luvun alun naiset? Tässä välissä on tapahtunut paljon- eikö ole mahdollista toimia tänä päivänä tasa-arvoisesti ja reilusti? Tarjoaako elämä talouden ehdoilla todella parhaan tasa-arvoisen, työteliään ja hyvän elämän mallin? Onko nyky-yhteiskunnassa havaittava kärsimys vain välttämätön paha jolle ei voida mitään, vai onko se valintojen tulosta -sellaisten valintojen jotka olisi mahdollista tehdä toisinkin? Koska kävi niin että ihmisestä tuli olento joka ei voi saada mitään hyödyllistä aikaan työpaikan ulkopuolella? Miten on edes mahdollista että niin on käynyt, vaikka edelleen olemme tarvitsevia olentoja jotka kaipaamme toimivaa arkea? Onko mitään järkeä siinä kapitalistin unelmassa että perheen molemmat aikuiset raatavat uraputkessa ja syövät kotona eineksiä, pesettävät pyykit pesulassa, maksavat siivoojalle ja mökkitalkkarille? Onko todella viisaan ihmisen hommaa ulkoistaa itsensä omasta elämästään?

Tosiasiat meillä jo onkin tiedossa, alkaen siitä että etenkin aivan pienelle lapselle paras paikka on koti. Myös avio-onnea edistää se jos puolisoilla on toisilleen aikaa eivätkä he ole kroonisesti rättiväsyneitä työstä ja työpäivän päälle kaatuvista kotitöistä. Superihmiset ovat usein niitä joilla on tukevin lääkitys, tai niitä joiden menestys perustuu lähemmin tarkasteltuna kännykkävanhemmuuteen, etäavioliittoiluun tai omien tarpeiden täydelliseen kieltämiseen. Minusta sellainen ”menestys” on vain menestyksen varjo, pahvikulissi jossa ei ole mitään ihailtavaa, elävän elämän paradoksi kaikesta jossa ei sittenkään ole paljon mitään kestävää tai onnea tuottavaa. Tiedämme myös, että ympäristön kannalta rahantulon ja kulutuksen maksimoiva elämäntapa on tuhoisa. Ja yleisesti tiedetään myös, että kodinkoneista ja järjestelmäkalentereista huolimatta perhe, koti ja ihmissuhteet tarvitsevat kukoistaakseen aikaa ja työtä. Siis juuri niitä kahta asiaa jotka meiltä ensiksi vietäisiin.

Ja jossakin vaiheessa alkaa viuhumaan feministikortti, siis se feministikortti joka kertoo että nainen voi olla onnellinen vain jos hän elää elämäänsä kuin mies ja että siksi etenkin naisten kotona oleminen on Suuri Ongelma. Naiset jotka itse haluavat tehdä työnsä kotona eivät vain ymmärrä omaa parastaan, ja koska he täten ovat osoittaneet olevansa vähän vajaaälyisiä, heidän mielipiteitään ei tarvitse noteerata. Yhteiskunnassa jossa vain samanlaisia voidaan arvostaa, kaikkien on pakko pyrkiä elämään samalla lailla. Se on onnellista, vaikka ihmisestä tuntuisi miten pahalta ja vaikka elämä tuntuisi olevan aina toisaalla. Onko tässä ongelma tosiaan se että moni nainen ei ymmärrä omaa parastaan vaan tahtoo tehdä sosiaalisen ja taloudellisen itsemurhan heti pienenkin mahdollisuuden avautuessa, vaiko se että kotityö on yhteiskunnankin kannalta tärkeää ja vaativaa mutta täysin aliarvostettua?

Se feminismi jota itse kannatan, ei kannata tasapäisyyttä vaan yhtäläistä arvostusta erilaisuudesta huolimatta ja tasavertaisia valinnanmahdollisuuksia molemmille sukupuolille. Kotipuoliso voisi hyvin olla myös mies, jos rouvaa kutsuu ura. Se mikä olisi tärkeää on, että perheessä jossa häärää kaksi aikuista, olisi ainakin vakavien tavoitteiden listalla se että jonkun työpanoksesta mahdollisimman suuri osa menisi perheen hyvinvoinnin ylläpitoon. Kodittomien, perheettömien, juurettomien yhteiskunta voi olla hyvinkin tuottava, mutta toisaalta jokainen markkinointihenkinen ihminen tietää, että tyytymättömyys ja pahoinvointi tuottavat paljon paremmin kuin kestävä onni ja hyvinvointi.

Laki on sama sikamedialle ja...

2011-10-31T09:21:00.001+02:00

Teemaviikon jälkeen vähän väsyttää ja flunssakin painaa.

Joten tyydyn jakamaan teille vain yhden hyvän linkin. Koska linkki ei linkitä edelleen sikafarmarien paheksumille nettisivuille, välttänen kunnianloukkaussyytteen huolimatta siitä että olen yksityishenkilö.

Niin metsä vastaa

2011-10-29T21:11:00.003+03:00

Francesca pohdiskeli hiljattain Simple Green Frugal Co-Opissa ruuan arvoa. Siitä onkin puhuttu paljon viime aikoina: toisaalta siitä miten useimmilla suomalaisilla olisi varaa maksaa paremmasta ja eettisemmästä ruuasta kuin siitä mätöstä millä markettimme täytetään ja toisaalta siitä miten ruuan maailmanmarkkinahinta on kavunnut huolestuttavan korkealle tasolle- tasolle jossa ruuan hinta alkaa aiheuttaa mellakoita ja yhteiskunnallista epävakautta köyhissä maissa. Epävakaan taloustilanteen aikana ruuan hinnannousu kirpaisee kipeästi monia täällä Suomessakin. Myös pois heitetyn syömäkelpoisen ruuan määrä puhuttaa yhä. Francescan pohdiskelujen ytimessä oli mielenkiintoinen ajatus: samalla kun ruoka on halventunut, siitä on tullut mielissämme arvotonta, jotakin minkä voi heittää surutta pois. Ruuan arvosta voi vielä kuulla pari sanaa juhlapuheissa, mutta sitä ei enää kohdella arvokkaana elämän ja terveyden ylläpitäjänä. Ja kyllähän se niin on että jopa pilkkuviilalla aseistautuneen ajattelun ammattilaisen on vaikea löytää arvokkuutta ruuasta jonka tuotanto-olosuhteet ovat hämärät, joka on prosessoitu niin että mahdollisimman halvoille aineksille saadaan mahdollisimman hyvä kate, ja joka lopuksi heitetään kiireessä mikroon ja ahmitaan seisoaltaan. Francesca kysyy, mitä tapahtui ajatukselle ruuasta joka ravitsee sekä sielua että mieltä? Ruoka ei ole vain energiaa ja ravintoaineita vaan myös makua ja tuntumaa, eikä ruokaileminen ole parhaimmillaan pikaista tankkaamista vaan sosiaalinen, jopa rituaalinen elämys jolla on voima yhdistää pöydän ympärille kokoontuvia perheenjäseniä ja ystäviä toisiinsa, ruuan syöjiä ihmisiin, kulttuuriin ja maahan joka on ruuan tuottanut. Samalla kun ruuasta on tullut nopeaa, helposti saatavaa, tulotasoon nähden halpaa ja tasalaatuista, paljon näyttää myös kadonneen.

Halpaketjujen, nettikauppojen, kirpputorien ja monta kertaa vuodessa vaihtuvien sesonkien maailmassa vaatetukselle on käynyt samoin. Halpaketjujen ja kirpputorien avulla köyhien opiskelijoidenkin on mahdollista päivittää vaatevarastonsa uusiksi niin usein kuin huvittaa. Massatuotannon ja kansainvälisten trendien avulla koko läntinen maailma pukeutuu samantyyppisiin vaatteisiin samojen muotivirtausten ohjailemana. Olemme kaukana keskiajan maailmasta joissa vaatteet voitiin kirjata huolellisesti ylös perunkirjoituksessa ja jossa ne olivat tavallisillekin ihmisille arvokasta omaisuutta, kaukana maailmasta jossa hämäläisen, ruotsalaisen ja karjalaisen erotti selvästi pukeutumisen perusteella. Mikä on nykypäivän ihmiselle arvokasta omaisuutta? Kallis elektroniikka tai auto? Ei, molemmat vanhenevat nopeasti ja auto on tapana myydä surutta pois kun se on lakannut miellyttämästä. Voiko arvokasta olla se josta luopuu niin kevein mielin? Entäpä sitten korut? Ne kyllä voivat olla kalliita, ainakin siihen asti kun ne on saanut kannettua kaupasta ulos. Sen jälkeen tavallisen korun arvo laskee murto-osaan hinnasta. Jos rahassa mitataan, arvoa on lähinnä omistusasunnoissa ja arvoesineissä. Näitä on nykyäänkin vain harvalla, ja niin asuntojen kuin esineidenkin arvo on heilahtelevaista laatua. Muotivirtaukset eivät ole enää pitkään aikaan jättäneet rauhaan taiteilijoita ja menneitä aikakausia. Etenkin naisilla muoti ja mallit vaihtuvat ja vanhenevat nopeasti. Klassisesta tyylistä puhutaan, mutta 70-luvun klassinen kauluspaita tai 90-luvun alun perusfarkut erottuvat silti selvästi tämän päivän vastineistaan. Farkut ja kauluspaidat ovat olleet pukeutumisen peruspalikoita jo kauan, silti nekin vanhentuvat- tai vanhennetaan. Kuinka monta vuotta tarvitaan jotta vaatemalli vakiinnuttaisi asemansa puvuston osana?

Ei, ellei halua kahlata turtumuksen vallassa krääsävuortensa läpi ainoana ilona lyhytaikainen ostoshuuma, kannattaa tämänkin päivän ihmisen ympäröidä itsensä esineillä joissa on muistoa, merkitystä ja tunnearvoa. Oman käsityön tuotteet kuuluvat tänäkin päivänä niihin. Vaikka käsityön yleisessä arvostuksessa on tänä päivänä vielä paljon parantamisen varaa, tekijän on vielä helppo arvostaa omaa työtään. Onko tavarassa todella tärkeää se että se on kallista, himoittua ja että sitä on paljon? Vai kaipaako ihminen yhä arkeensa esineitä joilla on merkitystä? Vaatteiden itse tekemiseen sitoutuminen on tehokas keino hidastaa elämäänsä reilusti. Silloin täytyy löytää aikaa käsitöiden tekemiselle. Samalla vaatehuoltoon satsaaminen shoppailun sijaan alkaa kummasti inspiroida sitten kun tietää, että uutta saa vasta kun on nähnyt itse valmistamisen vaivan. Käsien läpi kulkeva tekstiilivirta pienenee, hidastuu, palaa taas ihmisen kokoiseksi puuhaksi johon liittyvät eettiset ongelmat eivät enää ole muodottoman suuria, kaukaisia ja epämääräisen ahdistavia.

”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, tietää sananlasku. Tämän helppouteen, vaivattomuuteen ja vaihtelunhaluun vetoava teollinen maailma on unohtanut. Helposti hankittavasta ja poisheitettävästä on vaikea saada irti enempää kuin sen haalean kiinnostuksen jonka verran siihen on panostanut. Uutuudenviehätyksen piristävästä vaikutuksesta muistutetaan ahkerasti, mutta onko mahdollista että arkiseen kulutukseen voisi kätkeytyä muita, vieläkin suurempaa mielihyvää tuovia arvoja?

Ja tämä olikin sitten tämän teemaviikon viimeinen postaus. Toivottavasti viihdyitte! Seuraavaksi vuorossa jotakin aivan muuta.

Yksinkertaisuudesta, väreistä, kauneudesta

2011-10-28T20:23:00.002+03:00

Tänään ulko-ovesta astuessani minua tervehtivät sumu, pimeys ja loppusyksyn läpitunkeva kosteus. Helsinkiin ehdittyäni ne olivat jo vaihtuneet tavalliseksi, harmaaksi loppusyksyn aamuksi. Helsingissä, toisin kuin Virkkalassa (ja jopa Lohjalla, kuten Ofelia minua informoi tavatessamme), on ihmisiä. Ihmisiä mustissa takeissa, harmaissa halateissa, tummansinisissä farkuissa. Ymmärsin, että vaikka aihe on kaikkea muuta kuin loppuun mietitty, teemaviikkooni täytyy mahduttaa myös muutama sananen väreistä, estetiikasta ja kauneuden tuomisesta arkeen.

Jotkut vaatekaapin yksinkertaistajat (etenkin uskonnollisesti motivoituneet) ovat sitä mieltä että kaikki ilo on Herrassa, ja täällä Maan päällä on parasta pukeutua mustaan, harmaaseen ja muihin epäväreihin. Korut ja kaikki asusteet joilla ei ole selvää käytännöllistä tehtävää, ovat pannassa. On tietysti totta, että pienten vaatekaappien sisällön on syytä olla moneen menoon sopiva ja käytännöllinen, mutta tarkoittaako se aina mustaa ja farkunsinistä? Onko koristautuminen ja asustaminen tosiaan turhuutta? Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon Altamiran-retken jälkeen, vaikka tietysti olen jo aikaisemminkin pitänyt sekä väreistä että asusteista. Uusi vakaumukseni, että pyrkimys ilmentää omaa käsitystään kauneudesta, on tärkeää ja itsessään arvokasta toimintaa, on etsinyt käytännön sovelluksiaan ja paikkaansa arjessa. Kivikautisessa nahkanutussa yksinkertaisuuden, kestävyyden, funktionaalisuuden ja kauneudentavoittelun tasapaino oli suhteellisen helppo löytää, mutta miten on nykyään? Miten se onnistuu, jos perusideana on astua pari reilua harppausta taaksepäin kulutushumalasta ja riistokapitalismista? Samassa kattilassa on muhinut pari muutakin ajatusta: sen että pukeutuminen on yksi keino rakentaa tervettä itsetuntoa ja ruokkia arvostusta omaan ruumiiseen ja sen vastaparin, nykypäivän usein raadolliset kauneusihanteet joissa tavallisia naisia ei enää verrata edes huippumalleihin vaan photoshopattuihin huippumalleihin, eikä kauneuden tavoittelua ohjaa aina niinkään pyrkimys ilmaista estetiikan tajuaan vaan epäterve muovisen täydellisyyden tavoittelu. Miten voi ilmentää ja tavoitella kauneutta sortumatta epäterveiden ja läpikaupallisten kauneusihanteiden orjuuteen?

Tasan eivät käy ihmisten onnenlahjat myöskään synnynnäisen kauneuden suhteen. Toisilla sitä on enemmän, toisilla vähemmän, joillakin ei oikein ollenkaan. Toisten ulkomuotoon on lyönyt leimansa sairaus tai muuten kova elämäntilanne, toisten ”kauneuden” takaa paljastuu niin ikään sairautta tai sisäistä rumuutta. Korostunut yksinkertaisuus on varsin hyvä yritys tasoittaa tilannetta ja muistuttaa sisäisen kauneuden ensisijaisuudesta (ajatuksia herättävät myös tutkimustulokset joiden mukaan erottuvasta yksinkertaisuudestaan kuuluisien konservatiivisten amishien nuorten keskuudessa syömishäiriöt ovat hyvin harvinaisia toisin kuin amerikkalaisessa valtakulttuurissa) Toisaalta, meillä kaikilla on geneettisten onnenpotkujen määrään ja varallisuuteen katsomatta ainakin kohtalaiset mahdollisuudet lisätä maailman kauneutta olemuksellamme. Tällöin emme tuo esille niinkään itseämme vaan tiettyä käsitystä kauneudesta. Sen sijaan että olisimme ruumiita joiden parhaat puolet tulee esitellä ja markkinoida ankaralle ja pienimpiinkin epäkohtiin julmasti puuttuvalle yleisölle, voisimme kenties yrittää ryhtyä taideteoksiksi, tutkielmiksi ilosta ja ainutlaatuisesta kauneudesta. Yksinkertaistaja voi luopua tavoittelemasta kauneusihanteita ja muodin oikkujen mukaisuutta, mutta kauneuden ikuista arvoa voi edelleen tavoitella parhaansa mukaan. Eettisyys on kaunista, mutta onko kauneuden oltava pelkästään eettisyyttä? Minusta kauneus on myös estetiikkaa:heleitä värejä ja niiden tuomaa mielen piristystä marrasajassa ja sieviä pieniä yksityiskohtia. Aivan ehdottomasti se voi sisältää runsaan määrän oman estetiikantajun ilmaisua, jolle yksinkertaisuuden ja eettisyyden ihanteet asettavat puitteet, mutta eivät välttämättä rajoja. Lopulta huomaa, etteivät rajoja välttämättä aseta edes puutteelliset lähtökohdat. Voi olla, ettei sellaista kuosia olekaan keksitty millä minusta saisi pienen ja siron näköisen, mutta sehän ei estä minua pyrkimästä olemaan kelvollinen tutkielma siitä miltä näyttää kauneus niissä puitteissa jotka minulla on sille antaa.

Suomalaisen ajastajan mukaan eletään vuoden viimeisiä päiviä. Ensi vuodeksi en ota uusia kehitystavoitteita, vaan jatkan mielen nurkkien siivoamista sen ajattelun rippeistä että kauneus olisi ylellisyyttä ja ekstraa josta yksinkertaistajan olisi oikeastaan hyvä luopua. Kauneus ansaitsee vaivannäköä, eikä ole ekologiseltakaan kannalta ollenkaan pahasta ostaa halvan sijaan laadukasta mutta kalliimpaa, jos varallisuus sen sallii. Miten onnistun tasapainottamaan näitä ajatuksia käytännössä kaikkien muiden hyvien ajatusten kanssa? Siitä tulee varmasti mielenkiintoista sompailua. Sellaista soveltava etiikka usein on.

Näin aluksi, yritän pitää aamuisin mielessä että marrasaikana pimenevä ja hiljenevä luonto haastaa minut valaisemaan ympäristöni ja arkeni omalla kauneudentajullani. Nyt on se aika jolloin värejä ja valoa on siellä missä niitä vaalimme. Käsityön tulokset jäävät kodin seinien sisään, ja harva meistä tekee taulujakaan joista olisi iloa monelle. Jokainen meistä kuitenkin joutuu vetämään vaatteet päälleen joka aamu. Se on mahdollisuus ilmentää kauneudentajua ja jakaa pieni murunen Sisämaailman värikkyydestä muidenkin kanssa. Siihen yritän tarttua.

Evoluutio tuli kotiin

2011-10-26T10:15:00.003+03:00

Kuinka ollakaan, Kulutusjuhlaan tupsahti mielenkiintoinen urheiluvaatteita käsittelevä kirjoitus. Mari Koo pohtii, onko eettisempää ja ekologisempaa hankkia joka lajiin erikseen suunnitellut vaatteet vaiko yleisasuja jotka soveltuvat kohtalaisen hyvin moneen lajiin mutta täydellisesti eivät mihinkään. Kysymyksenasettelu ei kuitenkaan rajoitu pelkästään urheiluvaatteisiin, vaan sen voi nähdä osana yleistä tilannepukeutumisen ongelmaviidakkoa.

Erottuva yksinkertaisuus selvittää tilannepukeutumisen haasteita sulavasti kuin machete liaaniryteikköä. Yksinkertainen asu on harvaan tilaisuuteen täysin sopimaton- itse myönnän, että vaihdan välillä maalaismekon hameeseen ja puseroon pitkästymisen, en ehdottoman tarpeen takia. Se näyttää tasaisen oudolta ja joukkoon sulautumattomalta kaikkialla. Tarkoituksenmukaisuus tulee käytettävyydestä: jos sama asu muuntautuu sujuvasti perunapellolta luentosaliin, pitkälle kävelylenkille ja sen jälkeen vielä sohvalla rentoutumiseen, ja tekee tämän jokaisessa Suomen säässä ja vuodenajassa, se on käytettävyydeltään huippuluokkaa. Ei ihme, että saan tehdä jokusen uuden mekon joka vuosi. Kaapistani löytyy kyllä vaatteita joilla on ikää kymmenkunta vuotta ja joita yhä käytän silloin tällöin. Mutta kun lasketaan vaatteen käyttöpäiviä sekä siihen kohdistuneen kulutuksen kovuutta, maalaismekot pesevät ne kirkkaasti. Henkarissa roikkuminen ja siisti sisätyö pidentävät ihmeesti vaatteenkin elämää, samoin aidosti ajaton tyyli.

On olemassa totuttu tapa tehdä asioita, ja sitten on olemassa yksinkertainen tapa. Paitsi että mitä arkisiin asioihin, kuten syömiseen, pukeutumiseen ja asumiseen tulee, yksinkertaista tapaa ei ole. On monia ideoita, on ihmisiä joiden elämässä tietyt jutut toimivat, mutta loppujen lopuksi oman elämän tasolla kaiken joutuu selvittämään itse alusta alkaen. Yksityiskohtia on paljon. Ei esimerkiksi riitä että tietää haluavansa ryhtyä pukeutumaan selkeän yksinkertaisesti. Yhtäkkiä mietittävänä on noin tuhat pientä yksityiskohtaa ja se mikä aluksi kuulosti yksinkertaiselta toiveelta hajoaa ja paisuu käsissä kuin EU-lainsäädäntö. Jossain vaiheessa koittaa vastustamaton halu ryömiä takaisin vanhaan…siksi että se tuntuu yksinkertaisemmalta. Jos ei anna mielihalulle periksi, tulee ennen pitkää vastaan se piste jossa yksityiskohtien huomaa vain asettuneen paikoilleen. Siinä kuitenkin saattaa kestää pidempääkin.

Quaker Janen sivu ”evolution of my plain dress style” kuvastaa hyvin sekä pukeutumisen että valtakulttuurista irroittautuvan yksinkertaistamisen pulmallisuutta. Mitä oikeastaan olenkaan tekemässä? Mitä haluaisin olla tekemässä? Tuo juttu, sen pitäisi kaiken järjen mukaan toimia mutta se ei toimi. Jossakin kohdassa ei pystykään tulemaan toimeen niin vähällä kuin on halunnut, jossakin toisessa asiassa taas onnistuu helposti tekemään alkuperäisiä suunnitelmia isompia muutoksia. Informaatiota, esimerkkejä ja mielipiteitä on maailma täynnä, mutta omasta elämästä ei ole niin tarkkaa kopiota, ettei itselle jäisi paljon työtä. Kyllä vain- kyseessä on juurikin evoluutio, ja evoluutiota tapahtuu monissa pienissä yksityiskohdissa ennen kuin ne jäsentyvät kokonaisuudeksi. Joskus kyse on käytännöllisistä pulmista, kuten lämpimänä pysyttelemisen haasteista talvisaikaan, toisinaan ihan pienistä asioista kuten –Quaker Janen esimerkkiä lainatakseni- käykö raidallinen hartiahuivi vai pitääkö olla yksiväristä. Jälkimmäinen kuulostaa jo hiustenhalkomiselta, mutta luulen että jokainen Valtakulttuurista aloittanut radikaaliyksinkertaistaja ymmärtää: kun yksityiskohdat vähenevät, niistä tulee harkittuja. Kun loputtomien vaihtoehtojen tilalle tulee yksi malli ja yksi kaava, itseilmaisu ja estetiikan taju löytävät uuden kodin viimeistelystä.

Evoluution tunnistaa olevan käynnissä, kun intoa puhkuen tyhjennettyyn vaatekomeroon alkaa taas kertyä kaikenlaista epämääräistä sälää. Tavaroita jotka eivät ihan toimineetkaan, toisia jotka eivät olleet niin tarpeellisia kuin miltä vaikuttivat, ja niitäkin joita huomasi sittenkin kaipaavansa elämässään alun askeettisuusinnon laannuttua. Jossakin vaiheessa alkaa miettiä, onko unelma yksinkertaisuudesta niitä joiden kohtalona on sittenkin hautautua uuvuttavan säätämisen ja pikkusälän keskelle. Vasta vähitellen olen alkanut kallistua sille kannalle että uusien toimintatapojen hallinnan luokse kuljetaan pitkin mutkaisia polkuja. Evoluutio ei ole virtaviivaista, mutta pelkäänpä, että se saattaa olla välttämätöntä.

Jos evoluution kestää (eivätkä läheskään kaikki kestä), jossakin vaiheessa homma alkaa vain toimia, ihan vaivihkaa ja huomaamatta. Jonakin päivänä vain on omaksunut kaiken sen mitä tarvitaan tavallisina arkipäivinä, ja pulmatilanteet muuttuvat satunnaisiksi. Hutiostokset harvenevat ja välttämättömyyksien kulumiseen onnistuu yleensä varautumaan. Jos sama asu tympii, voi vaihtaa tyyliä päiväksi tietäen ettei kyseessä ole kriisi eikä lopun alku vaan viaton vaihtelunhalu joka kyllä poistuu systeemistä auringonlaskuun mennessä. Säläkin alkaa taas löytää poistumisteitä, ei enää suuressa puhdistuksessa vaan hiljaa kulumalla, pieninä lahjoituksina, uusien käyttötarkoitusten löytymisenä. Elämä jatkuu, ajatus jatkuu, ja vaikka paljon välillä muuttuukin, lopulta löytää itsensä aina arjesta.

Rauhaan kääriytyneet

2011-10-25T11:03:00.002+03:00

Elokuinen Ameriikan-matkani oli suunnilleen niin täynnä elämystä kuin vain muutaman päivän retki toiselle puolelle planeettaa voi olla. Itse Teksasista en kuitenkaan erityisemmin pitänyt: siellä kaikki oli liian suurta, liian räikeää, ja kaikkialle tunkeva asehihhulitunnelma sai pasifistipakanan selkärangan kihelmöimään ikävästi. Toisena iltana kuitenkin satuin illallisen jälkeen käväisemään paikallisessa ostosparatiisissa. Yhtäkkiä paikalle pelmahti muutama ilmielävä amishtyttö. Koska tuijottaminen ei ole kohteliasta etenkään jos ei itse ole maalaismekossa, sallin itselleni vain yhden silmäyksen. Olihan se kiinnostavaa kerrankin nähdä, miltä minäkin ehkä näytän kotipuolessa vastaantulijoiden silmin.

Lyhyessäkin hetkessä ehtii kuitenkin nähdä paljon. Minä näin jotakin kerrassaan ihmeellistä. Näiden tyttöjen ympärillä oli jotakin joka muuten loisti kulutuksen ihmemaassa poissaolollaan: rauha. Kaupan hälinä ei koskettanut heitä, se hajosi heidän ympäriltään. Taidokkaat esillepanot näyttivät jotenkin koomisilta kun aito yksinkertaisuus kulki niiden ohi, kalliit hintalaput alkoivat näyttää jotenkin halvoilta kun lähistöllä oli pisara hiljaista arvokkuutta. Tytöt näyttivät asioillaan aivan luontevilta, omaan rauhaansa kääriytyneiltä. Ympäröivä todellisuus sen sijaan näytti juuri niin vinksahtaneelta kuin se olikin.

Olen usein rauhan häiritsijä siinä missä sen tuojakin ja lempeyden ja kärsivällisyyden hyveet ovat toisinaan ylivoimaiselta tuntuva haaste. Mutta luulen, että jos kaapissani ei olisi jo ollut odottamassa rivistöä maalaismekkoja, olisin ryhtynyt selvittelemään asiaa nyt. Me kaikkihan ilmaisemme itseämme pukeutumisella, jopa ne jotka väittävät viis veisaavansa koko touhusta. Ilmaisemme sitä mitä haluamme olla, sitä millaisena haluamme muiden meidät näkevän, sitä mistä pidämme ja sitä mitä toivomme. Voimme antaa itsestämme tehokkaan, helposti lähestyttävän, älykkään tai aikaa seuraavan vaikutelman, voimme etsiä väreistä niin piristystä, rauhaa kuin vain mukavia kehyksiäkin, voimme kertoa olevamme laatutietoisia tai kierrätyshenkisiä, futuristisia tai menneistä aikoista inspiraatiota ammentavia. Ehdin yhden silmäyksen aikana muistaa, että huolimatta sisäisistä ja ulkoisista haasteista, haluan kantaa mukanani rauhaa ja kohtuullisuutta, järkevyyttä ja hiljaisuudessa asuvaa kauneutta. Sitä minä toivon, sitä minä tavoittelen.

Rauhan ihmiset voivat elää aivan eri maailmoissa –esimerkiksi amishien ja suomalaisten avaruusfilosofien maailmat ovat lukemattomin tavoin kaukana toisistaan. Mutta muutamasta asiasta olemme samaa mieltä, esimerkiksi siitä että rauha ja yksinkertaisuus ovat tärkeitä. Kotiin palattuani olen miettinyt, voiko olla niin että joku näkee minunkin kääriytyneen rauhaan. Onnistunko, niin kuin aina toivon, kantamaan taskussa omaa hiljaisuuttani, palaa eräästä pikkuruisesta maailmankolkasta jossa muutama tärkeä asia on kohdallaan. Maailma on täynnä ihmisiä jotka näkevät vain sen minkä haluavat nähdä, tungokseksi asti riittää niitä jotka eivät ehdi katsoa ympärilleen ollenkaan. Jaksan kuitenkin toivoa, että sekaan mahtuu aina myös muutama joka katsoo ja näkee- ja että joku heistä, joskus, näkee minussa vieraan rauhallisemmasta, kohtuullisemmasta, lempeämmästä maailmasta ja alkaa ajatella. Siitä en ehkä saa koskaan kuulla, mutta aina kannattaa yrittää.

Kudon vahvaa unelmaa

2011-10-24T09:37:00.004+03:00

Ajattelun ammattilainen kirjoitti vähän aikaa sitten kuluttajan ongelmista sairaassa kulttuurissa. Maailman ongelmat ovat liian suuria ja monimutkaisia. Kukaan yksittäinen ihminen tai yritys ei voi tehdä asioille kuin olemattoman vähän. Toisaalta kaikki ovat kulttuurin jäsenyyden takia syyllisiä sellaisiinkiin vääryyksiin joita he eivät ole itse tehneet eivätkä edes tahtoneet. Tästä Omelasista ei kuitenkaan pääse pois, vaikka tahtoisikin. Tarvittaisiin kaikkien yhteispeliä, mutta mitenkäs se olisi mahdollista? Jadda jadda. Voiko puhe tästä enää masentavammaksi tulla? Eikä kyse ole vain puheista, kuten olen saanut itsekin taas hiljattain huomata. Aina kuulee sanottavan, että arvojaan voi ajaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoin. Sanonpa siihen vain, että minä olen viime aikoina availlut suutani lähinnä saadakseni sen tukittua ja tunteakseni voimatonta kiukkua kun epäoikeudenmukaisuus ottaa voiton toisensa perään. Arvojaan voi yrittää edistää, mutta silloin pääsee ~~usein~~ joskus huomaamaan ettei vain kykene tekemään tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin. Joskus pääsee peräti huomaamaan, että kaikki olisi paremmin jos olisi pitänyt suunsa kiinni ja ollut kuin ei olisikaan. Ainakin nolottaisi vähemmän. Filosofi on terve kun se on ahdistunut, saattaisi Fromm sanoa. Ja maailma tarvitsee ahdistuneita ihmisiä, ei niitä jotka on mielialalääkitty, manipuloitu, peloteltu tai juoksutettu välinpitämättömiksi osaksi kärsimystä tuottavaa järjestelmää. Ahdistuksessa on voimaa, vain silmien tiivisteitä pitää välillä uusia.

Kun puhutaan erottuvasta yksinkertaisuudesta, olipa puhe sitten elämäntavasta tai pukeutumisesta, Valtakulttuurilla on aiheesta runsaasti mielipiteitä. Tiedättehän: pieni ihminen ei vain mahda mitään sille että tuotanto on epäeettistä ja tukee kulutushumalaa. Ehkä kaupalle voi laittaa palautelapun tai shoppailla takin kirpparilta? Tavallisen ihmisen on myös parasta osallistua julmaan sosiaalisen peliin vaikka sitä inhoaisikin sisimmässään: jos et osallistu, et saa ystäviä, kumppanisikin alkaa vilkuilla muita (tai jos sinulla on haku päällä, saat kaiken toivon heittää), et ole työelämässä vakuuttava, hyvä jos ei suoraan naureta. Jäät paljosta paitsi jos et kuluta kuten Enemmistö ja jos et tavoittele samoja asioita kuin Enemmistö, sillä vaikka kapinointi ja vaihtoehtoisuus ovat sallittuja, pohjimmiltaan valtakulttuurinen elämäntapa on onnellisin, paras ja ainoa järkevä vaihtoehto ja sen arvot parempia hyvän elämän takeita kuin etiikan ammattilaisten parhaat ehdotukset. On parasta alistua maailman pahuuteen ettei tulla alas painamaan. Ad baculum eli vanha kunnon pelottelu tehoaa hyvin isoihinkin ihmisiin, kun kepiksi otetaan sosiaaliset sanktiot. Silti se on virheargumentti.

Idealisti kun olen, minulla on paljon suuria unelmia. Minulle rauha, kohtuullisuus ja tasa-arvo eivät ole utopioita vaan realistisia vaihtoehtoja jotka voivat jonakin päivänä toteutua, jos ihmiset alkaisivat määrätietoisesti tekemään niitä edistäviä tekoja. Uskon myös, että vaikka enemmistö vielä ajatteleekin toisin, minun ei tarvitse odotella heitä ennen kuin voin tehdä jotakin edistääkseni arvojani. Erottuvan yksinkertainen pukeutuminen on käytännöllistä, sosiaalisesti tasa-arvoista eettisesti tuotettua, ja erottuvuuden keskeinen idea on hiljainen protesti kulttuurisia vääryyksiä vastaan. Vaikka elämässä olisi miten kiirettä, useimpina päivinä mekon ja essun käyttäminen onnistuu minulta. Sellaisina päivinä elämä on yleensä suunnilleen yhtä rankkaa kuin muinakin päivinä. Mutta naureskelijoita ei ole pahemmin näkynyt, tiedän etten ole orjuuttanut ihmisiä tahtomattani enkä ottanut maalta yli tarpeen. Joka päivä kun selviän siten iltaan asti on päivä jonka ajan unelma eli ja hengitti, päivä jona se selviytyi Reaalimaailmassa. Mitä pidempään jaksan, sitä paremmat perusteet minulla on argumentoida, että se on järkevän rajoissa oleva vaihtoehto niille jotka ovat kyllästyneet olemaan voimattomia ja odottamaan maailman muuttumista. Kohta takana on viisi vuotta, päivä kerrallaan elettyjä. Unelma elää, ja mielessä kasvaa uusi aavistus: nuorena, kun ei maailman menosta vielä paljoa ymmärrä, on helppo olla idealisti. Mutta vahvat unelmat ovat niillä jotka onnistuvat elättämään niitä läpi ymmärryksen saapumisen. ”Mitä sinäkin luulet tekeväsi?” kysymykseen on löytynyt jälleen uusi hyvä vastaus: ”Minä kudon vahvaa unelmaa.”

Erottuva yksinkertaisuus-teemaviikko

2011-10-23T20:29:00.008+03:00

Ajattelin aloittaa teemaviikon. Tai jotakin sinne päin. Saatan käsitellä maalaismekkoja (onhan taas se aika vuodessa jolloin vaatekaappini täydentyy uusilla, käyttämättömyyttään rapeilla kappaleilla) tai erilaisuutta. Mistä sitä tietää. En ole ajatellut asiaa valmiiksi. Jotenkin kuitenkin näyttää siltä että aihe on yleisemminkin ajankohtainen. Syyssesonki on saanut monet ihmiset, niin blogistaniassa, uutisissa kuin Reaalimaailmassakin pohtimaan teemaa sivuavia aiheita. Ja minun näkökulmanihan aihepiiriin on omalaatuinen jos ei muuta…siis kirjoittamaan!

Aloitan kysymyksestä joka pomppasi taas vähän aikaa sitten eteeni sähköpostikeskustelussa- kysymyksestä johon tunnun törmäävän aina silloin tällöin, kun joku kiinnostuu erottuvan yksinkertaisesta pukeutumisesta ja alkaa kysellä aiheesta enemmänkin. Aina, joka ikinen kerta, ensimmäisten kysymysten joukossa naisihmisellä joka harkitsee erottuvaan yksinkertaiseen garderoobiin siirtymistä on: ”Mutta miten miehesi suhtautuu? Onko hän ottanut asian hyvin?” Jatkokin on tuttua: eikö ole rankkaa valita korostunut vaatimattomuus maailmassa jossa muut naiset yrittävät edelleen näyttää tyylikkäiltä, viehättäviltä, jopa seksikkäiltä? Ilmiselvä taustaoletus on, että erottuva yksinkertaisuus on rumaa ja epäviehättävää, mikä on subjektiivinen arvostelma, ei yleinen totuus. Ainakin oma Puoliso näyttää tyytyväiseltä nykytilanteeseen. Mutta ei mennä nyt siihen vaan koitetaan seurata kysymystä syviin syntyihin asti.

Rakkaus voi olla rajatonta, mutta epätoivoa olisi luultavasti hyvä yrittää pitää vähän aisoissa. Totta on, että rakkaan miellyttäminen on hyvin tärkeää (ja yksinkertaisesti pukeutuvakin voi koittaa miellyttää puolisoaan monessakin kohdassa). Mutta maailmassa on kuin onkin jotakin joka menee jopa puolison miellyttämisen edelle: hänen hyvinvointinsa. En työntäisi Puolisoa jyrkänteeltä alas, enkä hellisi hänen paheitaan, jos parempia vaihtoehtoja suinkin on ulottuvillani. Pinnallisuus ja kyvyttömyys havaita ja arvostaa sisäistä kauneutta ovat selkeitä paheita. Joten, vaikka yksinkertaisesti pukeutuva voikin huomioida toisen mielipiteitä, jossakin menee se raja jonka jälkeen viisasta on koittaa pikemminkin saada toinen huomaamaan, etteivät hyvät puoleni rajoitu pelkkään pintaan vaan seurastani on paljon muutakin iloa. Tämä ajattelu on myös itsetuntoa rakentavaa, toisin kuin oman ulkokuoren jatkuva itsekriittinen analysointi, pyrkimys löytää pienet viat jotka voisi ehkä siloittaa. Erottuvan yksinkertaisuuden taustalla oleva ajatuskuvio on aivan toinen: uskon, että olen pohjimmiltani ihan kelvollinen, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Minun ei tarvitse pärjätä siskoille kuvitteellisissa sosiaalisissa peleissä, enkä pidä puolisoa lähistölläni voittamalla kaikki muut vaan olemalla ihminen jonka seurassa hän on onnellisimmillaan. Odotan, että minut hyväksytään sillä minussa on paljon itsessään arvokasta, asioita jotka eivät saa arvoa vain suhteessa muiden puutteisiin tai erinomaisuuksiin. Joka aamu herätessä itsetunto ei ehkä tunnu aivan näin rautaiselta, mutta jos näyttäytyy säännöllisesti julkisella paikalla essu päällä, itsekunnioituksen säilyttäminen kyllä ajaa ajatukset siihen suuntaan. Minusta se suunta on jotenkin terve, ainakin jos vertaa yleisimpään vaihtoehtoon.

Ei tarvitse pitää esteettistä nautintoa mitenkään pahana tai väheksyttävänä asiana voidakseen lähteä siitä että elämänkumppanilla ja koriste-esineellä pitäisi olla muutama perustava ero, mieluiten useampi. Ei siitä että siinä vaiheessa kun pureudumme rakkauden, vetovoiman ja intohimon perimmäiseen olemukseen huomaamme, että niissä on sittenkin kyse pelkästä pinnasta ja mielen hyveet ovat vain kiva bonus. Ei siitä että oma kumppani kuuluu varmasti niihin masentaviin ihmisiin jotka ovat kiinnostuneet vain sellaisten ihmisten sisäisestä maailmasta jotka täyttävät tietyt pinnalliset, typerät kriteerit.

Kapitalismi, se vanha kehno joka markkinoi meille ihmiskäsitystään päivittäin suureen ääneen, on oikeastaan aika hiljaa rakkaudesta. Vietit ja mielihalut ovat paljon tuottoisampia ja dramaattisempia, ja häilyväisen luonteensa takia ihmisten täytyy siviilisäätyyn katsomatta jatkuvasti houkutella niitä esiin. Sopivalla pukeutumisella ja laittautumisella voi tosiaan vedota toisen vietteihin, ja siinä leikissä erottuva yksinkertaisuus ei ehkä pärjääkään kuin hyvällä tuurilla. Erottuvan yksinkertainen pukeutuminen ei tuo esiin ulkoisia avuja vaan se antaa tilaa persoonalle. ”Minulle ei riitä että saan sinulta huomiota. Minä olen viemässä sydäntäsi.”, se sanoo. Hyvän, rakkaussuhteen arvoisen ihmisen sydämenvalloituspuuhat onnistuvat mainiosti yksinkertaisissakin vetimissä, sillä kuten moni iltapäivälehdessä eronjälkeisiä tuntojaan tilittävä missi ja malli hyvin tietää, se on laji jossa ulkonäöllä saattaa päästä korkeintaan alkuun- todellinen työ tehdään toisaalla. Pitääkö ihmisen tosiaan olla niin epätoivoinen että on valmis myymään omat arvot ja itsetuntonsa pinnallisen huomion eteen? Enpä usko. Jos rakastettusi ei kerta kaikkiaan näe pintaa syvemmälle, onko viisasta helliä ja ruokkia hänen pahettaan, vai kannattaisiko sittenkin etsiä jostakin mukava kivi jolle mennä istumaan, antamaan ajan kulua ja jännittämään, voittaako järki ennen kuin tunne kokee luonnollisen kuoleman?

Ja näin päädymme taas miettimään, miten laajalle matalamielinen ihmiskäsitys lonkeronsa ulottaakaan niidenkin päässä jotka pyrkivät hyvään. Miksi vaatimattomuus ja itse valittu erilaisuus olisivat lähtökohtaisesti ongelma? Miksi arvot ja eettiset periaatteet ovat asia jonka hiljainen mutta selkeä esiintuominen olisi jotenkin noloa ja hävettävää? Eikö asia ole oikeasti aivan päinvastoin? Eikö häpeä oikeastaan kuulu niille jotka ovat pinnallisia ja mainostavat koko olemuksellaan tuhoavaa maailmankuvaa, inhimillistä kärsimystä ja halua korottaa itsensä muiden yläpuolelle? Ovatko köyhiä ne joiden ulkoasu ei ensimmäisenä tiedota varakkuudesta ja muotitietoisuudesta vai ne joiden paras anti maailmalle on heidän ulkomuotonsa? Eikö ole, je ne sais pas, jotenkin nurinkurista huolehtia siitä että rakastettu halveksisi tai häpeäisi niitä piirteitä joita erottuvasti pukeutuva tavoittelee ja joista hän yrittää hiljaisesti muistuttaa jokaista ohikulkijaa: ihmisten tasa-arvoa, yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja luonnon säästymistä kerskakulutukselta? Minä kyllä sanoisin, että se rakastettu joka niin tekee, ei kaipaa myötäilyä vaan platonilaista järkiinpalauttamoa.

Lopuksi ajatus jota en ole vielä sähköpostitse uteliaille paljastanut, mutta joka on ehkä sopivampi yleiseen jakeluun. Olen havainnut, että erottuvan yksinkertaisen pukeutumisen hyötyjä ja haittoja luotaavat ihmiset listaavat plussapuolelle monenlaisia hyveitä. Miinuspuolella päätyvät asiat ovat lähes poikkeuksetta toisten ihmisten oletettuja (eli kuvitteellisia) mielipiteitä ja reaktioita.Kyselijöitä on ollut sen verran, että olen ehtinyt jo huomata että usein miinuspuoli voittaa: ”Kyllähän se on kiitettävää ja kyllähän minä muuten mutta kun Hän ja He, mitä Nuokin ja Ne?” Jotakin tämäkin kertoo jostakin: ehkä ihmisluonnosta, ehkä siitä mitkä asiat meidät lopulta onnistuvat kahlitsemaan, ehkä siitä millaisessa maailmassa ihminen uskoo elävänsä. Vaan se jää usein kertomatta, että maailma jossa elämme on aina subjektiivinen, pieni sirpale valtavan maailmankokonaisuuden (world all) keskellä. Eikä subjektiivinen ole aina edes totta.

Ahkeran ajan kuvia

2011-10-19T20:33:00.001+03:00

Jostakin syystä ihmiset kuvittelevat usein, ettei maalla ole mitään tekemistä. Totuus on, että täällä sitä tehtävää ja koettavaa vasta onkin. Syksy on ahkeraa aikaa, jossa suurin kiire syntyy sadonkorjuusta. Kuvassa osa kirjavien porkkanoiden sadostamme pestynä ja valmiina varastoitavaksi.

Tätäkin kirjoittaessani sataa, oikein ukkosen saattelemana. Kun aurinko välillä pilkistää, on edessä vaikeaa tasapainottelua raadannan ja syysastereiden ihastelemisen välillä.

Sukkasato innosti minut neulomaan pienen tontun innolla, ja alussa pitkältä vaikuttanut tehtävälista kutistui olemattomiin jo ensimmäisen kuukauden aikana. Sukkia on valmistunut niin hyväntekeväisyyteen kuin lahjaksikin. Puoliso sai toivomansa Happy Feet- keisaripingviinisukat.

Itselleni olen neulonut jokusen parin, tässä niistä kaunein. Ullaneuleen ohjeen nimi on perusviuhkat, mutta minulle nämä ovat selvät simpukkasukat. Kuva ei kyllä tee ihan oikeutta kauniille sukille.

Jostakin syystä meillä innostutaan sellaisista kotikemistisistä projekteista joissa on ainakin teoreettinen räjähdysvaara. Kun tuvassa oli kerran vapaata tilaa, Puoliso perusti sinne tänä syksynä siideripanimon. Ensimmäiset makutestit on jo tehty, eikä käyminen poksautellut pulloja. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tuo epäilyttävän näköinen neste on jalostunut varsin hyväksi valkoviiniksi. Tarpeeksi lähellä tavoitetta, sanon minä. Isäntä tahtoo kuitenkin vielä säätää...

Talon parhaalta paikalta löytyy nykyään kannettava luolamaalaus, hiljainen muistutus siitä mikä elämässä olikaan tärkeää. Kotiluolan kaunistaminen, esimerkiksi. Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että luolamaalauksen alla oleva liina on se mitä kirjailin viime jouluna.

Koriste-esine on saatu lahjaksi, mutta sen alla olevan valkoisen pikkuliinan olen itse virkannut syksyisen pesänrakennusvietin inspiroimana. Lankana DMC Cordonnet 60, jota minulla oli varastossa inspiraation iskiessä. Oikeastaan minun kyllä tekisi mieli virkata liinanen vieläkin ohuemmasta langasta.

Kun on päivät ahkeroinut, kaipaa iltaisin lepoa. Parasta lepoa on rentoutumisen mestarin, eli syliin hitaasti sulavan Pyryn, rapsuttelu. Sellaista marrasmörköä ei olekaan joka ei katoaisi kun paikalle saapuu pikkuruinen, lämmin jänö.

Kivisydän

2011-10-18T11:23:00.005+03:00

Aikuistumisen päivän suuri juhla huipentui siihen että jokainen juhlaan osallistuva lapsi sai oman sydämen. Se oli hetki jota odotettiin jännityksellä ja ehkä pelollakin: kaikkihan tiesivät, ettei ihminen ollut aivan valmis ennen kuin hänellä oli oma sydän. ”Kaikki sydämet ovat erilaisia, mutta silti samanarvoisia.”, sanoi Ensimmäinen Opettaja juhlapuheessaan. ”Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.” Puheen päätyttyä lapset- vain hetken päästä nuoret aikuiset- järjestäytyivät jonoon siististi kuin koulussa viimeisen kerran. Yksi elämänvaihe oli lopussa, toinen alussa.

Seremonian jälkeen, ennen kutsua notkuviin pitopöytiin, he olivat kuitenkin vielä hetken pikkulapsia. ”Minkä sinä sait?” he kyselivät toisiltaan. Mia koitti löytää tungoksesta ystäviään. ”Katso mitä minä sain!”, hän kuuli aivan takaansa ja näki Julian iloiset kasvot. Hänen kaulassaan roikkui kaunis vihreä lasisydän. ”Lasisydäntä sanotaan hauraaksi, mutta kaikki tietävät että jos sitä ei kohtele huonosti eikä särje, lasi on kestävin kaikista ihmisen tekemistä materiaaleista. Jos avaruusoliot laskeutuisivat tänne kauan sen jälkeen kun olemme menneet ja löytäisivät lasia, he tietäisivät silloin että täällä on asunut älykkäitä olentoja.”
”Se on hieno.”, Mia myönsi, ”ja sopii sinulle hyvin. Osaat pitää lasisydämestä hyvää huolta.” ”Hei, tuolla on Laura!” Julia vilkutti tytölle –nuorelle naiselle- joka lähti tulemaan heitä kohti.

”Minkä sinä sait?” oli ensimmäinen kysymys.

”Minä sain tinapaperisydämen.”, Laura sanoi ja nosti esiin pienen rasian. ”Se on sydän joka taipuu kaikkiin muotoihin. Katsokaa!” Hän otti käteensä sydämenmuotoisen tinapaperipallon ja taiteili sen auki kunnes se oli ohuenohut metallilevy hänen kämmenellään. ”Se voi laajeta, se kimaltaa ja voin kääriä siihen vaikka kukkaruukun.”
”Sinulla on sille varmasti paljon käyttöä.”Julia sanoi ihailevasti, ajatellen miten kätevä muotoiltava sydän olikaan. Mutta tiedättekö mitä? Minä kuulin että joku sai näissä juhlissa kultaisen sydämen!”
”Varmaan Mari.”, arvasi Mia. "Hän on aina ollut niin auttavainen ja hyväsydäminen."
Kaikki olivat samaa mieltä, mutta tiesivät että sitä oli turha mennä kyselemään. Ihmiset joilla oli kultainen sydän, eivät mielellään tehneet asiasta minkäänlaista numeroa, ja sitä piti kunnioittaa. Sitten Laura muisti kysyä:” Mutta Mia, me emme ole nähneet vielä sinun sydäntäsi. Minkä sinä sait?”

”Minä sain kivisydämen.”, sanoi Mia, ja tunsi olonsa oudon mitättömäksi ottaessaan esiin pienen kultaketjuun riipukseksi kiinnitetyn sileän harmaan kiven joka tuntui jo nyt viileältä. ”No, se ainakin on kestävä.”, hymyili Laura, mutta Mia näki selvästi että hän oli entistä iloisempi kauniista lasisydämestään.

”Ainakin se on kestävä.”, ajatteli Mia kaksi vuotta myöhemmin istuessaan iltaa tavernassa, silitellessään hajamielisesti kiveään ja kuunnellessaan Lauran tilitystä siitä miten hänen entinen sulhasensa oli melkein onnistunut särkemään tämän sydämen. ”Jos en olisi tajunnut lähteä nyt, hän olisi varmasti pamauttanut sen pian rikki. Hän oli aina niin kömpelö, niin hajamielinen.”, Laura tilitti. ”Sellaisia jotkut vain ovat.”, myönteli Mia ja meni baaritiskille.

”Hei, sinullahan on kivisydän!”, sanoi viereen istahtanut mies. ”Viileä nainen, niin sanotaan.”, hän hymyili.

”Niinhän sitä sanotaan.”, totesi Mia eikä hymyillyt takaisin.

”Mutta katsopas tätä.”, mies sanoi ja otti riipuksen kädelleen ennen kuin Mia ehti tehdä mitään. Hän hengitti siihen. ”Aivan lämminhän tämä on.”, hän sanoi ja hymyili. ”Tiedätkö, mitä kiveä se on?”

”En…enpä ole tullut koskaan miettineeksi.”

”Monet eivät ole. Kivi kuin kivi, he ajattelevat, ymmärtämättä että kaikki kivet ovat ainutlaatuisia. Minä sen tiedän. Minä olen geologi, kivien tuntija, tai siis olen kunhan valmistun ensi keväänä. Anna kun katson.”

Mia irrotti ketjun kaulastaan. Olisihan se kiva tietää. Hän laski kivisydämen baaritiskille. Seuraavaksi hän tajusi että siitä oli haljennut palanen.

”Voi!”, sanoi kohta valmis kivien tuntija. ”Kosteus ja lämpötilanvaihtelut murentavat kokonaisia vuoriakin. Sinun kivessäsi oli varmaankin sisäisiä jännitteitä.” Sitten hän nappasi kivestä lohjenneen palasen ja pisti sen taskuunsa.

”Muistoksi.”, hän sanoi. ”Kivisydämen palat ovat niin harvinaisia. Ja minähän olen geologi.”

Mia ei saanut sanotuksi sanaakaan, ei huomannut vastustella. Hän ei ollut vieläkään käsittänyt, miten hänen sydämensä oli voinut hajota niin helposti. Vasta hetki sitten se oli ollut ehjä ja hänen kaulallaan, nyt se makasi lohjenneena, entistä harmaamapana ja surkeampana tiskillä. Turtunein sormin, kuin unessa, hän poimi lohjenneen sydämensä ja kiinnitti sen takaisin kaulalleen.

Seuraavalla viikolla hän meni Valmistajien kadulle, sille kadulle jossa monenlaiset sepät ja käsityöläiset pitivät työpajojaan. Kerran vuodessa he kaikki valmistivat sydämiä kaupungin nuorisoa varten, mutta muun aikaa he tekivät monenlaisia tarpeellisia tavaroita kärryistä saviruukkuihin. Mia ohitti heidät kaikki kunnes saapui kivisepän pajalle. Hän astui pienelle, hämärälle ja täpötäydelle kauppapuolelle. ”Minä haluaisin tehdä valituksen.”, hän sanoi. ”Vain kaksi vuotta sitten sain tämän sydämen. Nyt se on jo rikki. Se lohkesi vaikken tehnyt sille mitään erityistä.”, hän aloitti.

”Vai niin.”, sanoi kiviseppä. ”Ei sinun sydämessäsi ole mitään vikaa.”

”Onpas. Se on lohjennut. Geologi sanoi että se johtui siitä että siinä oli sisäisiä jännitteitä.”

”No mutta tietysti. Kivisydämet kätkevät sisuksiinsa kaikenlaista. Joskus on käynyt niinkin, että kivisydän on mennyt rikki ja sisältä on paljastunut jalokiviä tai kultaa.”

"Nyt niin ei käynyt. Tämä on vain rikki. Korjaa se!”

”En minä voi. Jos hion sen, siitä tulee sileämpi, mutta entistä vaillinaisempi. Jos haluat saada sen taas ehjäksi, sinun täytyy löytää puuttuva pala. Sittenkin siihen jää halkeama, mutta jos liimaus onnistuu, sitä tuskin huomaakaan.”

”Siis kivisydämeni on sekä luonnostaan viallinen että korjauskelvoton? Voiko kurjempaa sydäntä ollakaan!”, parahti Mia.

”Niin kuin sanoin, en voi korjata sydäntäsi. Mutta kivisydämet ovat aivan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin. Kuten olet huomannut, ne eivät ole aivan niin kestäviä kuin miltä ne näyttävät, eivätkä kaikki osaa arvostaa kiven hiljaista, sileää kauneutta. Mutta tulepas tänne”, kiviseppä viittoi Miaa työhuoneen puolelle. Se oli, jos mahdollista, vielä sekaisempi ja täydempi kuin kaupan puoli, mutta seppä johdatti Mian seinänvierustalle jossa oli suuri, tummalla kivellä päällystetty tulisija. ”Kivisydämen erinomaisuus on siinä että kivi varaa lämpöä hyvin ja luovuttaa sitä sitten miellyttävän tasaisesti. Metallisydämet- ne kuumenevat hetkessä ja jäähtyvät yhtä nopeasti, villa tuntuu miellyttävältä mutta vain säilyttää ruumiinlämmön. Lämmön tuottamiseen tarvitaan tulta, auringosta, ukkosesta tai tulikivestä, mutta kuka pystyy pitämään tulta niin että se lämmittää eikä polta poroksi kaikkea mihin koskee? Rantakalliot ovat miellyttävän lämpimät sittenkin kun aurinko on laskenut, ja tämän eilisiltana lämmitetyn takan kylkikin on lämmin, vaikka kohta on jo puolipäivä. Kivi ei ole itsessään kuuma, mutta se kestää kuumuutta ja muuttaa sen lämmöksi jota voi tarvita kuka tahansa. Sellainen on sinunkin sydämesi. Saat sen korjattua tai et, se on hyvä sydän.”

Mia katsoi pientä harmaata, lohjennutta kiveä kädellään ja ymmärsi, että vaikka oli kantanut sitä mukanaan jo kaksi vuotta, hän oli alussa vasta nyt.

Marrasajan tarinoita: Onni

2011-10-16T21:29:00.004+03:00

Harmaassa kerrostalossa asuva mies joka heräsi jokaiseen aamuun hieman yllättyneenä kuin se joka odotti joka ilta elämänsä hiipuvan yön aikana, heräsi eräänä aamuna siihen että ikkunalaudalle kuolleen kaktuksen viereen istahtanut keijukainen puhalteli saippuakuplia hänen kasvoilleen. Mies sulki silmänsä. ”Liikarasitusta.”, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. ”Liikaa ylitöitä, liikaa rahahuolia, liikaa kaikkea.”, hän ajatteli, ja avasi silmänsä. Keiju oli yhä siinä, siivet kuultavat kuin sudenkorennolla hohtivat sen takana.

”Olet kuulemma kaivannut minua.” sanoi keijukainen. ” Ja olen ollut luotasi poissa kauan. Mutta nyt olen täällä, ja haluan olla luonasi ikuisesti.”

”Kuka sinä sitten olet?”

”Minä olen Onni.”, sanoi keijukainen.

”Jahas. No, mikäs siinä. Minun pitää kuitenkin lähteä nyt töihin.”

”Ee-hei, ei niin kiireesti.”, sanoi Onni, ja osoitti pienellä taikasauvallaan miehen kelloa. ”Noin. Nyt sinulla on aikaa mennä valmistamaan itsellesi kunnon aamiainen. Paista munia, tee hedelmäsalaattia, laita kahviisi ripaus kardemummaa.”

”Minä olen kyllä tottunut vain juomaan aamuisin kupin kahvia.”, mies vastusteli, kun kokoisekseen uskomattoman vahva keiju työnsi häntä kohti keittiötä.

”Se oli ennen se.”, sanoi Onni topakasti. ”Minä käyn hakemassa sinulle päivän lehden. Ehdit kerrankin lukea sen.”

Mies hyppäsi autoonsa, Onni hyppäsi pelkääjän paikalle ja he lähtivät kohti miehen työpaikkaa. Mies ajatteli, että jos hän ei olisi alkanut sohlaamaan aamiaisen kanssa, hän olisi ehkä ehtinyt pahimman aamuruuhkan edelle. ”Ei ole aamuruuhkaa.”, sanoi Onni. ”Ehdit kuuntelemaan lempilevysi melkein kokonaan ennen kuin sinun pitää olla töissä.” Onni työnsi levyn cd-soittimeen ja antoi musiikin pauhaa. ”Sinun pitäisi alkaa pitämään levyjä autossa. Ethän sinä edes paljon kuuntele musiikkia kun olet kotosalla.”, hän huomautti kepeästi.

”Eikö sinun pitäisi…en tiedä, häippästä jonnekin?”, mies kysyi kun Onni hyppäsi hänen olkapäälleen istumaan.

”Mitä turhia. Eivät muut näe minua. Minä loistan vain sinulle.”, sanoi Onni. ”Hep! Muista hymyillä!”, hän huudahti, kun mies kulki vastaaottotiskin ohi.

”Huomenta vain sinullekin!” sanoi vastaanoton nainen. Anna tai Anni. ”Ota selvää. Hänellä on nimikyltti.”, Onni rohkaisi, ja ennen kuin mies huomasikaan, hän oli saanut selville että naisen nimi oli Anniina ja että eräs hänen asiakkaansa oli peruuttanut tapaamisen. ”Voit vaikka pitää pitkän ruokatunnin.”, Anniina houkutteli. ”Minulla on kyllä iso kasa paperihommia rästissä.”, sanoi mies, ja huomasi että Onni oli laskeutunut lekuttamaan hänen vierelleen ja iski häntä pikku kyynärpäällään kylkiluiden väliin. ”Mutta minun kyllä pitäisi ehtiä ostamaan uusi kaulaliina. Mitä luulet, mikä väri minulle mahtaisi käydä? Minä en oikein ymmärrä värien päälle…”

”Eikä! Minä mietin just tänä aamuna että pitäisi hankkia uusi kaulaliina kun on uusi takkikin. Jos paperitöiltäsi ehdit, voitaisiin käväistä tuossa tavaratalossa.”, sanoi Anniina.

”Et kai sinä yritä naittaa minua Anniinalle? Koska…”

”…koska sinä olet päättänyt että naisista on vain murhetta ja hankaluuksia. Päätit niin kuusi vuotta sitten kun Kaisa lähti.”, Onni huomautti ja pyöritti silmiään merkitsevästi. ”Enkä minä yritä mitään. Työkavereiden kanssa voi jutella. Jopa naispuolisten kanssa. Sinun tapauksessasi tosin aloitin helpoimmasta ihmisestä. Voisit joskus vaikka mennä mukaan siihen sählyporukkaankin.”

”Harkitaan.”

Kotiin lähtiessä miehellä oli uusi, lämmin kaulaliina. Hän huomasi, että aamulla tuntunut kurkkukivunpoikanen oli kadonnut. Sitten kauppaan. ”Olisiko tänään hyvä päivä lotota?”, hän kysyi Onnelta. ”Ei sen parempi kuin muulloinkaan. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”

”Sinähän sanoit olevasi Onni?”

”Täsmälleen.”

”Anti olla.”, sanoi mies ja työnsi cd:n soimaan. Päivä oli ollut jotenkin erilainen. Hänellä oli ollut yksi vähän hankalampi asiakastapaaminen, lounastauko oli venähtänyt sen verran että hän oli päätynyt venyttämään päivää vähän loppupäästä, ja sitä paitsi ulkona oli alkanut sataa. Mutta jotenkin hänen mielensä pohjalle oli hiipinyt jotakin uutta ja vierasta. Jotakin, joka voisi alkaa kasvaa vaikka miten suureksi, jos hän antaisi sille mahdollisuuden. Hän makusteli tunnettaan, mietti päiväänsä ja edessä olevaa iltaa jonka aikana pieni keijukainen ehtisi epäilemättä tehdä ihmeitä.

”Onni, menisitkö taas pois? Olet ollut elämässäni vasta päivän verran, mutta nyt olen jo hämmentynyt ja jotenkin ahdistunut. Elämäni on ollut ihan erilaista kuin ennen.”

”Jos tahdot, tietysti menen. Mutta oletko varma? Jos päästät minut, et ehkä löydä minua uudelleen.”, Onni varoitti, ja näytti hyvin pieneltä ja hyvin vakavalta.

”Mene, mene. Sinä sekoitat elämäni.”, mies sanoi, ja niin Onni himmeni ja katosi hänen silmiensä edessä. Mies huomasi että oli tullut pimeä. Hän sytytti valot, avasi television ja meni katsomaan, josko jääkaapista vielä löytyisi pari tölkkiä olutta.

Sunnuntain sanat

2011-10-16T18:31:00.002+03:00

Sain Ofelialta viisi sanaa selitettäväksi.

Alku Se on aina hankalaa. Jos ei ole, on syytä olla varuillaan. Lopun alku on usein helpompi huomata kuin alun loppu. Joskus alku tuntuu lopulta, toisinaan sen ohittaa huomaamatta.

Tuima Filosofeilla on keskimäärin kaksi ilmettä. Jos filosofi ei näytä tyyneltä, hän todennäköisesti näyttää tältä.

Kuusi Tuttu havupuu, joka on kuitenkin Suomessa vain noin viidentuhannen vuoden ikäinen tulokaslaji. Kangasmetsän kehityksen viimeinen vaihe on kuusettuminen. Kuusi tekee korvet ja kosteat, hiljaiset metsät joiden sammalmättäillä kasvavat mustikat ja suppilovahverot. Kuuset paukkuvat talvipakkasilla metsissä ja niiden luona viihtyvät kesäaikaankin viileimmät varjot. Kuusen kerkistä voi tehdä siirappia.

Vasta Vihta joka tuodaan saunaan sitten kun sitä on jo ehditty odottaa

Sininen Sininen on se alkuillan hetki jolloin huomaa että päivä on takana, ja mieleen hiipii hetkellinen haikeus. Sininen on tyyni ja mietteliäs, paitsi sähkönsininen. Kloorin emissiospektri on sinivioletti, uimahallin kloorivesi taas on haaleaa karibiansinistä. Liikennemerkin sininen kertoo järjestyksestä, tummempi poliisin sininen lupaa turvaa, tyynenmerensininen ja asuuri taas tuovat mieleen kaukaiset hiekkarannat. Sininen on myös mustikoita ja lemmikinkukkia, pikkulinnun munia ja posliinia, mustetta ja keskiyötä. Raskas työ on usein farkunsinistä, ylhäisö voi käyttää loisteliasta kuninkaansinistä ja koristautua sinisin safiirein ja akvamariinein. Maata sanotaan siniseksi planeetaksi. Neptunuskin on sininen planeetta, mutta silti aivan toisenlainen. Sininen onkin aivan tavallinen väri siinä mielessä että siihen mahtuu melkein kaikki.

Jos joku teistä haluaa omat viisisanaa, saa pyytää!

Varhainen marras

2011-10-15T22:04:00.005+03:00

Puissa voi olla vielä ruskan hehku, kalenteri voi näyttää vielä lokakuuta. Mutta tämän perheen yli pyyhkäisseestä vastoinkäymisten sumasta on käynyt hyvin selväksi, että marrasaika on täällä taas. Korpiklaanin biisi summaa huushollin tunnelmat jotka ovat seilanneet yhteiskunnallisen ja työperäisen maailmantuskan syvyyksistä arkielämän vastoinkäymisiin. Toistaiseksi yritän parhaani mukaan olla kiitollinen siitä, että vaikka pienten vaikeuksien kavalkadi onkin uuvuttava, mitään todella kamalaa ei ole tapahtunut. Vielä. Toistaiseksi. Marrasaikana elämän piiri kutistuu tarhoista taloon, ajatusten horisontti multiversumin reunoista henkilökohtaisiin murheisiin. Vain epätoivon ulapat ovat laajemmat ja mielen mustuudet syvemmät kuin milloinkaan muulloin.

Marrasaika on se aika jolloin alkeellisinkin hyvä tuuri nollautuu, ja huono onni venyy arjen pienten kiusojen ohella eeppisiin vastoinkäymisiin. Sellaisiin jotka Herra Murphy on henkilökohtaisesti käsikirjoittanut. Siinä ohessa on arkikin takkuista ja kaiken yli levittyy loppusyksyn ahdistava, kylmä, tukahduttavan kostea pimeys. Marrasaika on se aika jolloin maailmankaikkeus ei ainoastaan hiero kuraa naamaan, vaan myös hihittää päälle. Jonakin muuna aikana vuodesta kellarista voi löytyä hiiriä ja jauhokuoriaiset voivat hyökätä kuivatavarakaappiin, mutta kun niin käy marrasaikana, Blogilistan sivulla viiden Google-mainoksen kolme ensimmäistä ovat tuholaistorjuntafirmoilta. Siis ennen kuin blogisti on kirjoittanut silmille hyppivistä pikku hirviöistä sanaakaan. Se on tietysti silkkaa sattumaa, mutta on sattumia ja marrasaikaisia sattumia. Niiden ero on siinä että sattumat voivat painaa mielen matalaksi, mutta marrasaikaiset sattumat nakertavat sielua kuin keskiyön hiiret vanhan talon rakenteita.

Kohtuullinen maailma olisi ehkä se vuosisatojen hämärään kadonnut muinaissuomalainen maailma jossa elämä alkoi näihin aikoihin hiljentymään ja ihmiset vetäytyivät pirtteihinsä (eikä heidän siten tarvinnut huolehtia muusta kuin perhesovusta ja siitä etteivät polta sitä pirttiä). Nykyaikana marrasaikanakin kalenteri on täynnä menoja ja tehtäviä, jotka tuottavat aivan uudenlaisia lavasteita kaikenlaisille katastrofeille. Viime vuoden marraskuu jonka vietin enimmäkseen sohvalla maaten telottuani molemmat jalkani, ei suinkaan ollut pahimmasta päästä. Ei monellakaan tavalla. Novemberofobiani voi olla omalaatuinen fobia, mutta rationalisoimalla en tule siitä eroon pääsemään.

Ainoa hyvä puoli marrasajassa on, että se ei todennäköisesti kestä loputtomiin tänäkään vuonna, vaan lopulta tulee talvi joka jäädyttää ahdistuksen ja hautaa synkkyyden lumipeiton alle. Kunnes niin käy, eletään aikaa jolloin mikään mahdollisesti piristävä asia ei ole niin pieni eikä vähäpätöinen etteikö sen äärelle kannattaisi pysähtyä. Yritän nauraa itselleni ivallisen maailmankaikkeuden kanssa, silloinkin kun oikeastaan itkettäisi. Pakenen väreihin ja lankakeriin, viivyttelen kuuman juomani ääressä, tilaisuuden tullen ryhdyn kirjoittamaan eläviksi pieniä mielikuvitusmaailmoja. Niinä hetkinä kun marrasaika on ympärilläni hiljaa ja suunnittelee uusia vastoinkäymisiä varalleni, vältän visusti ajattelemasta kaikkia niitä elämän ja maailman epäkohtia joille ehdin tekemään jotakin myöhemminkin. Sitten kun talvi on tullut ja seuraavaan marrasaikaan on taas kokonainen vuosi.

Härveliriippuvuus ei kuulu yksinkertaistajalle

2011-10-13T14:15:00.005+03:00

Kulutusjuhlassa nostettiin esiin härveliriippuvuus. Vaikka sähkölaitteiden energiatehokkuus paranee kaiken aikaa, sähkönkulutus kasvaa koska mikään säästäväisyys ei pysy laitteiden runsauden perässä. Kansa kuluttaa yhä suurempia ja runsaslukuisempia sähkölaitteita, ja se on ongelma vaikka olisimme ihan hiljaa hämäristä tuotanto-olosuhteista, tuotteiden yleisestä heikkolaatuisuudesta ja korjauskelvottomuudesta ja jopa laitteiden keinotekoisesta vanhentamisesta. Energy Saving Trust sanoo suoraan, että jos päästöt halutaan saada kuriin, kuluttajat on vieroitettava kodin hilavitkutinpaljoudesta.

Härveliriippuvuus ei ole tarvetta tietyille laitteille, vaan oma mielenmaisemansa. Se on yksi ostoriippuvuuden muoto: tarve omistaa eniten, uusinta, kiiltävintä, erityisintä kodinteknologiaa jota tarjolla on. Härveliriippuvainen ei ole mummo joka tarvitsee paljon kodinkoneita selviytyäkseen arkisesta ruuanlaitosta, vaan hänen poikansa joka kärrää toimivia esineitä kierrätykseen vanhentuneina tai vain siksi että markkinoilla on taas uutta ja tyttärentytär, joka huomaa tarvitsevansa uusia sähkölaitteita lähinnä siksi että nyt niitä on tuotu kuluttajien ulottuville.

Teknologiaa ei voi käsitellä yhtenä könttänä. On teknologiaa jolla on suuri potentiaali hyödyttää ihmisyyttä- tiede, ja minulle rakas avaruusteknologia kuuluvat tähän kategoriaan. Pyrkimys ymmärtää maailmankaikkeutta ja paikkaamme siinä on jalo päämäärä. Tällaisenkin teknologian käyttöön liittyy eettisiä kysymyksiä ja ongelmia. Sitten on toinen teknologian taso, arjen teknologia: matkapuhelimet, televisiot, munankeittimet, yleiskoneet ja suoristusraudat. Arjen teknologia on paljon vaikeampi eettinen ongelmavyyhti. Tarvitsemmeko metrin pinon pieniä keittiökoneita ja nopeasti vanhenevaa elektroniikkaa vain siksi että se on kätevää tai (yhä useammin) statussymboli? Arkeen sopii teknologiakriittisyys. Se ei ole suoranaista teknologiakielteisyyttä, sillä kenelle tahansa voi tulla vastaan tilanne jossa uudesta teknologiasta on suurta, konkreettista apua. Mutta kuinka usein tilanne on tämä? Hyve-etiikan valossa apua saa yksinkertaisista kysymyksistä: ilmentääkö haluamani laitteen omistaminen vaatimattomuutta ja rakkautta yksinkertaiseen elämään? Onko sen lupaama hyöty konkreettista, vai muutaman minuutin ”ajansäästöä” tai uusia ominaisuuksia joille minulle ei todennäköisesti ole käyttöä (ja jos on, onko minulla mielessäni jokin konkreettinen ja hyödyllinen käyttötarkoitus näille)? Onko laitteen hankkiminen viisasta rahankäyttöä? Vastaako teknologia olemassaoleviin tarpeisiini vai onko se vastaus sellaisiin tarpeisiin jotka se on itse luonut? Tekeekö uusi teknologia minut riippuvaiseksi päivityksistä, viekö sen ylläpito aikaa, onko sen odotettavissa oleva käyttöikä kohtuullisen pitkä? Voiko laite herättää muissa kateutta ja osattomuuden tunnetta, vai edistääkö sen käyttäminen tapaamieni ihmisten hyvää? Tuleeko minusta todella onnellisempi ihminen jos voin kuunnella samoja listahittejä erilaisista laitteista, lisääkö hyvinvointiani se jos voin valmistaa samoja teollisia raaka-aineita hiukan eri tavalla?

Huomaatteko? Näitä kysymyksiä miettiessä ei tarvitse ollenkaan rämpiä epämääräisten hiilijalanjälkien ja tuotanto-olosuhteiden suossa, vaan jos olemme rehellisiä ja valmiita tarkastelemaan kysymyksiä rohkean avoimesti, voimme löytää hyödyllisiä vastauksia lähimmästä peilistä. Arkinen etiikka ei ole vaikeaa älylle, vaan paljon useammin haaste ihmisluonnolle. Meidän ei myöskään tarvitse arvottaa mielihyvää muiden arvojen alapuolelle. Jos jokin laite, vaikka uusi ja isompi televisio, tuottaisi meille suurta ja aitoa mielihyvää joka ei ole suoranaisen paheellista (kuten läheisten kateudesta saatavaa mielihyvää), sen hankkiminen voi olla aivan ok, tarvitaanhan elämässä myös hyvää mieltä ja piristystä. Mutta ei mainoksia tarvitse selata pitkälle, kun huomaa että teknologiaa markkinoidaan usein suoranaiseksi statussymboliksi tai epämääräistä kätevyyttä ja ajansäästöä luvaten. Koska olemme kaikki erilaisia ja meillä on erilaiset elämät, ei tiettyä teknologiaa voi leimata suoralta kädeltä täydeksi turhakkeeksi. Voimme puhua vain omasta puolestamme. Miksi emme alkaisi ottamaan käytännössä selvää siitä, tarkoittaako vähempi määrä teknologiaa kotona todella puutetta, osattomuutta, ulkopuolisuutta ja mahdollisuuksien rajallisuutta vai voiko yksinkertaisuus sisältää oman, suuremman rikkautensa?

Lähestymällä niin uusia kuin tuttujakin teknologioita kriittisten kysymysten avulla olen kuitenkin huomannut, että nykymaailma on täynnä teknologiaa jota en elämääni tarvitse. En usko, että ympäristöongelmiin ratkaisu löytyy pelkästään energiatehokkuudesta- kuten esimerkki osoittaa, kulutuksen lisääntyminen syö helposti tehokkuuden paranemisen. Ei, kestävä ratkaisu on oppia olemaan tyytyväinen vähempään ja yksinkertaistaminen sekä ajatusten että asenteiden tasolla. On opittava kyseenalaistamaan markkinamiesten lupaus siitä että enemmän ja hienomman kahmiminen lisää onnellisuutta ja että tavaravuori on merkki menestyksestä elämässä. On kyseenalaistettava tänä päivänä vielä valtavirtaa oleva ajatus siitä että monista (ja lisääntyvistä) ongelmistaan ja puutteistaan huolimatta kulutuskeskeinen elämäntapa on hienointa mihin ihmiskunta on tähän mennessä yltänyt. Ja on uskallettava ryhtyä kokeilemaan kyseenalaistamista käytännössä. On tarpeellista vastustaa kulttuuria joka vaatii meitä kommunikoimaan sosiaalista statustamme ulkomuodon ja tavaroiden välityksellä ja viljeltävä vaihtoehtoa: kulttuuria jossa ajatukset lausutaan, lauletaan, kirjoitetaan ja piirretään, ja jossa ihmisiä arvostellaan ja arvotetaan vasta kun heihin on tutustuttu, ei ensivaikutelmien perusteella. On tärkeää käyttää teknologiaa harkitsevasti ja vain todelliseen tarpeeseen.

Onnesta ja menestyksestä

2011-10-10T21:58:00.004+03:00

Pakanapalstalla virisi keskustelu menestyksen ja onnen olemuksesta. Tämä kysymys on käytännöllisen filosofian peruskysymyksiä, niitä kysymyksiä joiden pariin on hyvä aina välillä palata. Tällä kertaa inspiroiduin tarkastelemaan onnea ja menestystä jännitteiden kautta. Kukoistus on toisaalta dynaaminen kasvun tila, mutta toisaalta jokaisella eliöllä on omat rajansa joiden ylittäminen kääntyy vahingoksi. Puutteista ja niin konkreettisen kuin henkisen köyhyyden kuihduttavasta vaikutuksesta puhutaan paljon, mutta hyvät voivat olla myös liiallisia. Kasvi joka saa enemmän vettä, valoa ja ravinteita kuin pystyy käyttämään, voi huonosti. En usko että ihminen on paljon kummempi: hyvinvointi on kyllä kasvun ja kehityksen tila, mutta itsetuntemusta tarvitaan sen tietämiseen, milloin virikkeitä ja resursseja on riittävästi ja missä vaiheessa niitä alkaa olla enemmän kuin on oikeastaan hyväksi. Rikas ihminen voi olla tyytymätön ja kyltymätön, liian kiireinen ei ehkä ehdi hyödyntämään virikkeellisen elämänsä tarjoamia tilaisuuksia kasvuun ja viisastumiseen. Resursseista huolehtiminen vaatii myös aikaa ja vaivaa, ja aineellinen menestys voi sitä kautta kääntyä uusiksi huoliksi. Menestyneeksi voikin nimittää ihmistä jolla on sekä mahdollisuus että taito elää onnellista elämää.

Altamiran-retken jälkeen olen pohtinut paljon jännitettä kauneuden ja yksinkertaisuuden välillä. Silloinkin kun kauneus ei pysäytä, se hidastaa, jalostaa ja parantaa elämänlaatua paljon enemmän kuin sen vaatima vaivannäkö kuluttaa voimavaroja. “Jos sinulla on aikaa tehdä jotakin, sinulla on aikaa tehdä se kauniisti” on periaate joka ei sovellu ihan joka hetkeen, mutta on silti osoittautunut hyväksi ohjenuoraksi arkeen. Elämään syntyy levollisuuden ja hyvän mielen taskuja. Hitaasti olen alkanut oppia käytännössä läksyä jonka luulin jo osaavani: että kauneutta ei pidä kuluttaa vaan vaalia ja viljellä. Rikkaus ja menestys eivät asu yksitoikkoisissa lasikolosseissa eivätkä mustissa puvuissa, vaan onnistuneessa sadonkorjuussa, ilmaisukanavansa löytävästä estetiikan tajusta, hetkistä jotka joutaa käyttämään sateenkaarien ja ukkosten ihailemiseen.

Muitakin tärkeitä jännitteitä on. Minulle onnea tuo esimerkiksi eläminen vuoden kierron mukaan. Se on tasapainoa vaihtelunhalun ja turvallisuudenkaipuun välillä. Vuodenajat ja niihin kuuluvat työt seuraavat toisiaan, ja niiden perässä pysytteleminen tuo elämään sekä jatkuvuutta että vaihtelua sekä oman, kohtuullisen vastauksensa työn ja levon dynamiikkaan- toiseen jännitteeseen joka on kyltymättömässä maailmassa usein häiriintynyt. Sadonkorjuuajan kiireet päättyvät pian Kekriin ja uusi vuosi alkaa tekeytyä marrasajan pimeydessä. Se on vaihtelua, se on tuttua.Kolmas äkkiseltään mieleentuleva jännite on jännite sosiaalisuuden ja yksinäisyyden tarpeen välinen jännite- linja jossa tasapainon piste riippuu suuresti omasta temperamentista, mutta äärimmäisyydet ovat tuskin terveellisiä kenellekään. Toiset meistä kaipaavat ympärilleen muita ihmisiä ja elämää, toiset –kuten minä- nauttivat hiljaisuudesta ja tarvitsevat paljon omaa rauhaa jossa vilkkailla ajatuksilla on tilaa järjestyä ja rauhoittua. Lyhyesti voisi ehkä sanoa, että onni syntyy omien tasapainon pisteiden löytämisestä elämän tärkeiden jännitteiden kohdalla ja mahdollisuudesta elää niiden lähellä, samalla kasvuun ja kehitykseen pyrkien. Kuulostaako monimutkaiselta? No, siksi kai onnen ja menestyksen salaisuudet kuuluvatkin ihmiskunnan kesto-ongelmiin.

Entä miten menestykseen liittyvät elämän hyvät asiat kuten ystävät, terveys, perhe, varallisuus, ja työ? Tänä vuonna sanoisin, että jos aikuinen ja maailman raadollisuudesta ja suruista jotakin ymmärtävä ihminen ihminen jaksaa etsiä monin tavoin puutteellisista tai muuten vain tärähtäneistä kanssaihmisistään mieluummin hyvää kuin puutteita, jos hän jaksaa rakastaa palavasti ja vastustaa vihaa, pelkoa ja katkeruutta, hän on menestynyt. Ihminen joka on niin rikas että hänellä on varaa jakaa hyvästään, on menestynyt. Ihminen joka ei tavoittele terveydessään täydellisyyttä (joka pakenee sitä tarmokkaammin mitä enemmän vuosia kuluu) vaan osaa antaa rajallisille terveille päivilleen kestävän sisällön ja merkityksen, on menestynyt. Ihminen joka osaa työllään parantaa hiukan maailmaa tai lievittää sen kärsimystä, on menestynyt. Ihminen jonka sisäinen maailma on laaja ja jossa hän voi vapaasti vaeltaa iloissa, suruissa, todellisessa ja mahdollisessa, on menestynyt. Ihminen joka ei tavoittele ikuista elämää vaan on ymmärtänyt että on ihmeellistä vierailla Todellisuudessa lyhyen ajan tietoisena ja tuntoisena oliona, on menestynyt. Ja uskoisin, että se joka menestyy näillä tavoilla elämässään, on myös onnellinen sanan syvimmässä ja tärkeimmässä merkityksessä.

EDIT-täti lisäsi taas pudonneen lauseen.

Kampauksia ilman kemikaaleja

2011-10-05T13:11:00.004+03:00

Uudessa Mustassa ollaan huolestuneita hiusten laittamiseen (etenkin naisilla) kuluvasta kemikaalimäärästä. Hiusvärien vaarallisuudesta on puhuttu paljon, ja karmeita kuvauksia tavallisten, "tuttujen" värien aiheuttamista allergiareaktioista uutisoidaan säännöllisesti, mutta eivät tavanomaiset shampoot ja etenkään muotoilutuotteetkaan ole sellaista tavaraa jota valmistusaineluettelon hitaasti ja tulkkausavun kanssa luettuani olisin valmis kaatamaan päähäni useita kertoja viikossa, vuodesta toiseen. Mikä pahinta, teolliset tuotteet on luotu yhteensopiviksi varsin kierolla tavalla. Useimpia muotoilutuotteita ei saa pestyä pois vedellä tai kotitekoisella palasampoolla vaan niitä poistamaan tarvitaan tujumpia cocktaileja joissa on pinta-aktiivisia aineita ja tukevia liuottimia. Liuottimet vievät kemikaalinjämien mukana hiuksen luonnollisen happovaipan, minkä jälkeen tarvitaan kosteuttavaa hoitoainetta. Hoitoaine saattaa kuitenkin latistaa, jolloin tarvitaan taas muotoilutuotteita…

Shampoon vaihtamisesta kotitekoiseen on siis ollut täällä jo aikaisemmin puhetta, mutta miten pärjätä ilman muotoilutuotteita jotka pitävät tukan kuosissaan?

Nykyään pääsen tietysti tässä asiassa helpolla, mutta ennen maalle saapumista ja kompleksientäyteisen mutta jotenkin tyydyttävän huivisuhteen kehittämistä minulla oli jo pitkänpuoleinen tukka. Sain selville, että sellaisen kanssa tulee toimeen luonnonmukaisestikin -ratkaisuja tulee vain etsiä muualta kuin suurteollisuuden toivomalta suunnalta. Kemikaalien paras korvaaja ovat hiuskiinnikkeet, eli hengettömät, pinnit, hiusneulat ja klipsit. Niiden käyttö on vähentynyt samaan aikaan kun hiusten muotoilu kemikaalien avulla on lisääntynyt, ja nykyään moni ymmärtää hiuskorut käyttöesineiden sijaan koristeiksi. Suomesta kunnollisia, tukevia kiinnittimiä löytää vain ilmiömäisellä tuurilla, mutta ulkomaisissa nettikaupoissa on tarjolla laatutavaraa. No, hintaa on parasta verrata pikemminkin kampaamokäyntiin kuin marketin hiustarvikehyllyn tuotteisiin. Mutta rahalla saa laadukkaista materiaaleista käsityönä tehtyjä tarve-esineitä jotka kestävät ahkerassakin käytössä uudenveroisena jopa vuosia- monta kertaa pidempään kuin yhdenkään kampaamokäynnin tuottama ilo. Ainoa haaste on, että vuosien varrella kauniiden pikku asusteiden kokoelma saattaa paisua suurenpuoleiseksi.

Ekologinen, kemikaalikuormituksestaan huolestunut nainen on nainen jolla on kauneimmat kampaukset. Hiusten pituudesta, laadusta ja laittajan taidoista riippuen arkeaan voi sulostuttaa lukemattomin eri tyylein, ja kun ottaa huomioon että hiuskoruja vaihtelemalla samasta vanhasta nutturasta saa aivan erinäköisen, voi sanoa että ekologisen hiustenlaiton yksitoikkoisuuden aste on vain tekijästä kiinni. Entäpä sitten vaivalloisuus? Itse sanoisin, että aikaa siihen kemikaalien, rautojen ja föönien kanssa läträämiseenkin menee. Itselläni perusnuttura syntyy minuutissa, ranskalainen letti alle viidessä, ja minulla on liukas lantiopituinen tukka jossa kuulemma on hirveästi työtä. Vaiva on uusien –tai tässä tapauksessa uusvanhojen- konstien opettelemisessa. Kun alkuhankaluuksista on selvitty ja sormet ovat oppineet uudet tehtävänsä, ei kemikaalitaivaaseen tee mieli palata ainakaan helppouden takia.

Neuroosinoranssia

2011-10-04T21:45:00.006+03:00

Tänään oli taas aika käydä Helsingissä. Kotona harmaata syystunnelmaa mittaillessa tuntui hyvältä idealta tehdä pieni osansa maailman piristämisessä ja vetäistä päähän appelsiininoranssi pashmina, ja kerrostaa se vielä violetin alushuivin kanssa, ettei vain synkkyydelle tulisi mieleenkään alkaa pörräämään tämän pään ympärillä. Sadesää kun viestitti, että olisi viisasta pukeutua mustaan hameeseen jonka helman kastuminen ei heti näy, ja pukea sen seuraksi yhtä musta takki pitämään vilua loitolla. Alakuloon, novemberofobiaan ja yleiseen maailmantuskaan taipuvaisen ihmisen ei kerta kaikkiaan pidä leikitellä sellaisella määrällä mustaa ilman kunnollisia varotoimia. No, ennen lähtöähän huivi piti tietysti silittää. Bussiin istuttuani iski sitten kaamea neuroosi: tuliko silitysrauta sittenkään otettua pois päältä lähtökiireissä? Silitysrautaneuroosinihan on lähtöisin siitä kun kerran oikeasti unohdin silitysraudan päälle. Talo ei kumma kyllä palanut, mitään ei tapahtunut, paitsi että minä aloin epäillä muistiani lähes karteesisella järjestelmällisyydellä kaikissa pieniin sähkölaitteisiin liittyvissä asioissa. Angsti kasvoi, huoli siitä ettei mielessäni ollut tarkkaa kuvaa töpselin seinästä vetämisestä vaihtui synkkään varmuuteen siitä että se oli unohtunut, höystettynä elävillä kuvilla savuavista raunioista, Virkkalan vapaapalokunnan jäyhistä miehistä ja pikkuisista kaniininluurangoista, kunnes oli pakko tekstata Puolisolle töihin.

Onneksi Puoliso on sekä ymmärtäväinen, sankarillinen että psykologi. Hän lupasi oitis lähteä töistä vähän etuajassa kotia pelastamaan. Neuroosini helpotti saman tien, ja vajosin kuuntelemaan uusinta Within Temptationia. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä että angstista tulisi peräti päivän teema josta olin nähnyt vasta ensimmäisen variaation.

Tällä kertaa päivän luennon loppupuolella käsiteltiin yhteiskuntatieteitä mediassa, ja pian keskustelussa puhuttiinkin jo maahanmuutosta ja Lähi-idän alistetuista huivipäisistä naisista ja siitä miten mediassa vapautumisen symboli on kuva huivittomasta nuoresta naisesta mielenosoituksessa. Siinähän minä sitten istuin, melko tarkalleen keskellä luentosalia, naamallani hyvin tyyni ilme, hyvin tietoisena siitä että minullapas muuten on päässäni suurenpuoleinen, heleänoranssi huivi. Sisäinen monologini jatkui sen aiheen käsittelyllä että vaikka jollakulla saattaa olla vääriä luuloja uskonnollisista mielipiteistäni, tässä vaiheessa kurssia kukaan tuskin enää pitää minua alistettuna raukkana, sen verran aktiivinen ja teräväkielinen olen ollut.

Ottaen huomioon, miten hyvä olen puhumaan itselleni järkeä, on jotenkin säälittävää, miten vähän sillä on lopulta vaikutusta tuntemuksiini, tällä kertaa siis ahdistavaan tietoisuuteen siitä että kaikki pohtivat nyt alistettuja huivipäitä ja minulla on muuten päässäni oranssi huivi. Sisäisen puheen pitäminen pitikin minut tehokkaasti hiljaisena aina siihen asti kunnes Kuivakka Nainen (se sama) loihe takanani ihmettelemään sitä miten hienosti eräs egyptiläinen valtiotieteilijä oli onnistunut ennustamaan arabikevään, mutta suomalaiset islam-tutkijat eivät olleet olleet tarttuneet aiheeseen lainkaan. Siinä vaiheessa itsehillintäni sanoi plink ja putosi lattialle, ja sisäinen wannabe-päivystävä dosenttini avasi suuni hapokkaaseen kommenttiin aiheesta ”arabivaltioiden yhteiskunnallisten olojen ymmärtämiseen tarvitaan yhteiskuntatieteiden, ei pelkästään islamin tuntemusta. Islamin uskonto on vain yksi, eikä välttämättä edes tärkein arabimaiden yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä.” Paikalla oleva Lähi-idän tutkija väläytti minulle tyytyväisen hymyn, mutta minä soimasin itseäni. Eikö tässä iässä ja tällä elämänkokemuksella varustettu ihminen ole vieläkään oppinut, että joskus sitä voisi hetken miettiä miltä tilanne minusta tuntuu ja ehkä se joskus olisi hyvä peruste pitää suunsa kiinni? Vaikka silloin kun sanottava ei ole oikeasti kovin tärkeää. Että joskus voisi olla itselleen kiltti esimerkiksi olemalla ruokkimatta täydessä kukassa olevaa ”älkää vaan luulko minua ylpeää suomipakanaa alistetuksi musliminaiseksi”-angstikohtaustaan esittämällä kommentin josta paistaa jokaisen kuulijan tietoon se, että uskontotieteellinen uteliaisuuteni on innostanut minut tutustumaan myös islamin perusteisiin. Päivän opetus on: se mikä näyttää ja kuulostaa viileältä ja ihan fiksulta, voi toisaalta olla tukeva todiste suuresta tyhmyydestä, hc-masokismista, tai molemmista.

Luento loppui, ja minä liukenin vikkelästi syysillan hämärään ennen kuin onnistuisin käytäväkeskustelemaan itseni vielä neuroottisemmaksi. Päästyäni asettautumaan mukavasti bussin etupenkkiin soitin Puolisolle ja kerroin ehtineeni taas aikaiseen bussiin. ”Ei se silitysrauta ollut jäänyt päälle.” hän sanoi kiltillä äänellä. ”Se taitaa sitten olla minun nutturani joka kaipaa säätämistä.” totesin. Kuljettaja kääntyi katsomaan minua, katse täynnä sääliä. En tiedä, näkikö hän alistetun naisparan jonka on pakko raportoida jokaisesta liikkeestään pirttihirmulleen, mutta angstillani oli aiheesta selvä mielipide. Vajosin penkkiin, pistin musiikin soimaan ja piilouduin Tiede-lehteni taakse. Unelmoin olevani Lähi-idän prinsessa jonka ei tarvitsisi poistua seraljista ikinä.

Jos olisin järkevä, minun pitäisi harkita vakavasti oranssin huivin nakkaamista takkaan. Pieni ääni päässäni kuitenkin vakuuttelee että väri korostaa kivasti sinisiä silmiäni ja on sitä paitsi sataprosenttista antikaamosta. Marrasajan kynnyksellä, kun energisoivista väreistä on kysymys, järjen voittoon ei ole mitään mahdollisuuksia.

Kärsimyksestä elämän ääripäissä

2011-10-01T22:32:00.004+03:00

Kun tavalliset ihmiset alkavat keskustella lasten hyvinvoinnista, tapahtuu usein merkillinen siirtymä. Kun lapsista aletaan puhua, on yhtäkkiä hyvin vaikeaa sanoa puhutaanko nyt arkitodellisuudesta, vaiko elämästä täydellisessä maailmassa. Havaintojen sijasta puhetta aletaan käymään kliseillä. Objektiivisesti emme nimittäin voi sanoa esimerkiksi, että jokainen äiti rakastaa lastaan ja haluaa hänen parastaan. On äitejä jotka eivät rakasta ja jotka vahingoittavat lapsiaan. Heidän motiivinaan ei aina ole itsepetos, tietämättömyys, uupumus tai jokin muu ikävä mutta silti suhteellisen helposti ymmärrettävä ja anteeksiannettava syy vaan vakavat, kammottavat piirteet. Jokainen lapsi on arvokas, mutta onko jokainen perhe ja jokainen vanhemmuus arvokasta? Huonot vanhemmat eivät läheskään aina lymyä rähjäisissä betonilähiöissä tai kivien alla, vaan tilastojen ja omien arkikokemustenikin perusteella heitä on paljon ja kaikkialla. Heitä yhdistää luja vakaumus siitä että he ovat hyviä vanhempia. Jos eivät rakastavia, niin ainakin velvollisuutensa säntillisesti hoitavia. Tai jos elämän marmorikuulat ovat päässeet leviämään, niin rakkautta kuitenkin riittää, ja millä muulla on edes väliä?

Arvelen, että lapsen kärsimys on eräs yhteiskuntamme tabuista. Se on niin paha asia ettei sitä haluta nähdä tai tunnistaa omassa lähiympäristössä. Jotta kärsimyksestä voidaan puhua, välissä pitää olla maantieteellisiä rajoja, profession haarniska tai ainakin tilastoja. Puhutaan lapsiperheiden köyhyydestä, mutta ei siitä mitä se merkitsee lasten elämässä, vähän samaan tapaan kuin somalien ongelmista puhuttaessa ei muisteta niitä sodan ja kurjuuden kauhuja jotka ovat ajaneet heidät keskuuteemme. Individualistisessa yhteiskunnassa ongelmien keskiössa on yksilö ja mahdolliset lapset jäävät statisteiksi joiden tilanne varmaan paranee siinä sivussa, jos yksilön ongelmat saadaan korjattua. Lapsen kärsimys on jotakin jonka voimme niellä tilastoissa esitettyinä mutta jonka –samoin kuin vanhusten kärsimyksen- paikka on Jossakin Muualla: sosiaaliviranomaisten ja muiden ammattilaisten huostassa. Ei ole tavallisen ihmisen asia miettiä, miltä tutuista lapsista tuntuu ja miten he kokevat elämänsä. Sitä voi kysyä vaikka valtakunnallisessa kyselytutkimuksessa jossa yksittäisten vastaajien tiedot eivät näy. Silloin yhteiskunta voi olla heistä huolissaan, mutta vain äärimmäisistä tapauksista tarvitsee konkreettisesti huolehtia. Pärjäämisen kulttuuri kukoistaa. ”Pärjääthän?”on kysymys joka kuulostaa välittämiseltä. Silti se on aivan eri kaliiberin kysymys kuin ”Tuntuuko pahalta?”

Olen huomannut että vallalla olevan diskurssin mukaan lapset ovat vanhemmilleen emotionaalisesti korvaamattomia. Ehkäpä siksi on niin vaikeaa niellä se ajatus että yhteiskunnassamme on aikuisia jotka aiheuttavat lapsille kärsimystä. Lopulta ei ole edes tärkeintä kysyä, miksi näin tapahtuu, sillä kärsimyksen kokemus on todellinen syistä riippumatta. Syillä voidaan selittää, mutta voidaanko selittämällä parantaa?

Yhteiskunnassamme on vanhempia joissa lapset eivät herätä samanlaisia tunteita kuin ajattelemme jokaisessa vanhemmassa luonnostaan heräävän. Ahdistavien tilastojen takana on ihmisiä, ja koska perhe on edelleen yksityisyyden ydinaluetta, jokaista tilastoihin päätynyttä tapausta kohden on monia jotka kärsivät näkymättömissä. On lapsia joista vanhemmat eivät yksinkertaisesti välitä. On lapsia joiden vanhemmat suorastaan inhoavat heitä ja katuvat heidän saamistaan. On lapsia joiden vanhemmat pahoinpitelevät heitä, lukemattomista syistä joista kaikki ovat huonoja. Jokaista vanhempaa kohti jonka yhteiskunta julistaa kykenemättömäksi huolehtimaan lapsistaan, on monta perhettä joissa ote lipsuu mutta joiden ongelmiin ei syystä tai toisesta puututa. Se että perhe näyttää hyvin toimeentulevalta, siistiltä ja rauhalliselta ei todista että kaikki on hyvin vaan se voi myös todistaa sitä että vielä on voimia pitää kärsimys yksityisenä. Traagista on, että jos hyväksymme ajatuksen lapsen kärsimyksen tabuasemasta, meidän on myös hyväksyttävä että tahtomattamme ja tarkoittamattamme, saatamme osallistua sen kärsimyksen tuottamiseen. Me uskomme halukkaasti kun tuttava kertoo että lapset ovat ottaneet perheen avioeron yllättävän hyvin. Kerromme itsellemme että pikku Mikkomaaritin isin raivari johtui vain väsymyksestä eikä varmasti toistu, ja että Leenakaapon äiti jaksaa huolehtia katraastaan esimerkillisesti vaikka on kahta työtä tekevä yksinhuoltaja. En nyt sano etteivätkö asiat toisinaan olisi niin hyvin kuin miltä ne näyttävät, vaan ainoastaan että ihmisillä yleisesti ottaen on suuria intressejä uskoa tietyllä tavalla ja jättää huomiotta heikommat vastakkaiset signaalit. Sankari- ja selviytymistarinat eivät puhuttele vain siksi että ne ovat joskus tositarinoita vaan ennen kaikkea siksi että niiden halutaan olevan yleisesti tosia. Jos toiset ovat sankareita, itseltä vaaditaan vastaavasti vähemmän kaikkea.

On hiukan ironista, että vanhemmat saattavat löytää lapsen kärsimyksen edestään. Kaikki yksinäisyydestä kärsivät vanhukset eivät suinkaan ole lapsettomia, vaan osaa heistä lapset eivät käy katsomassa. Julkisessa keskustelussa nämä lapset leimataan helposti välinpitämättömiksi, mutta toisaalta: voiko ketään velvoittaa huolehtimaan pahoinpitelijöistään? Vanhukset eivät ole vain herttaisia mummoja ja pappoja, vaan he ovat entisiä aikuisia jotka ovat kokeneet ja kyenneet kaiken sen minkä me kohtaamme hieman erilaisessa maailmassa. Vanhuksia tulee kohdella inhimillisesti ja ihmisarvoisesti, mutta toisaalta kaikilla lapsilla ja entisillä lapsilla on oikeus päästä pois henkilökohtaisista painajaisistaan. Tämä on yksi niistä syistä joista vastuu vanhusten ihmisarvoisesta kohtelusta on parasta pitää kollektiivisena. Hieman paradoksaalisesti näyttää siltä, että yksityinen välittäminen saattaa edellyttää kollektiivista välittämistä. Mitä tapahtuisikaan, jos glorifioidun vanhemmuuden tilalle nousisi halu nähdä todellisuus sellaisena kuin se on ja yhteinen vastuu lasten kärsimyksestä?

Terve ja kiitos kaloista (eli yksinkertaistin itseni Facebookista)

2011-09-28T09:56:00.007+03:00

Facebookkiin tuli taas uudistus. Tuurifacebookkailija kun olen ollut, huomasin sen vasta lehdistä. Lööpeistä ei tosin oikein selvinnyt, mitä oikeastaan on uudistettu ja mitä vaikutuksia sillä mihinkin todellisuudessa on.Taas pitäisi ottaa asioista selvää ja käydä yksityisyysasetukset läpi täikamman kanssa, opetella hyödyntämään uusia toimintoja ja ominaisuuksia ja olla valppaana entistä ovelampien tiedonkeruutapojen varalta. Tai sitten voi vain vetää töpselin seinästä. Asetusten loputon säätäminen ja päivitysten perässä pysytteleminen, kaikenkarvaiset kelmit ja huijarit, ja koko kaikkien kanssa kaiken-aikaa tunnelma ovat asioita jotka eivät oikein sovi hitaalle sielulleni joka on tottunut siihen että kun Platoninsa sulkee, on omaksunut arvokkaita ajatuksia joista on iloa ja hyötyä niin pitkäksi aikaa kun ne mielessä pysyvät. On tullut aika yksinkertaistaa, raivata elämästä marginaalisen kiva mutta jotenkin rasittava asia pois jotta tilaa tulisi tärkeämmille jutuille. Esimerkiksi, elämä itse on asia joka edelleen ottaa kiitollisena vastaan jokaisen ajan ja ajatuksenmurusen joka minulta vain liikenee.

Kyllä, olen Facebookin kautta pitänyt satunnaisesti yhteyttä sellaisiin ihmisiin jotka muuten olisivat kokonaan poissa elämästäni. Olen löytänyt uudelleen vanhoja kavereita, ja siitä on seurannut kivoja juttuja. Olen löytänyt tapahtumia ja kiinnostavia linkkejä. Nyt muistin, että Facebook ei sittenkään ole koko maailma eikä tilin sulkeminen saa minua putoamaan maan reunalta, tai edes bittiavaruudesta. Ne ihmiset joita kiinnostaa pysyä kärryillä elämästäni tai ne joille olen oikeasti Hyödyllinen Kontakti, saavat minut edelleen helposti tavoitettua. Odotanko liikaa ihmisiltä jotka sanovat ajattelevansa minua, jos uskon lujasti heidän kykyihinsä muistaa minua joskus sähköpostilla (jonka osoite löytyy vaikka googlettamalla nimelläni, sillä se googletus johtaa äkkiä tänne ja sivupalkissahan tuo sähköpostiosoite nököttää)? Tai soittaa, tai vaikka pudottaa tänne blogin puolelle pieni tervehdys? Vai onko “moi, mitä kuuluu?”-viestin lähettämisestä tullut jotenkin puuhaa johon ryhtyvällä täytyy olla vakaat ja kunnialliset aikeet? Pfft. Minua saa heittää tervehdyksellä, jos on puolituttu, kumminkaima tai muuten vain ihminen jonka mielestä olen jotenkin vinkeä tyyppi. Lupaan etten ryhdy oitis odottamaan kyseiseltä ihmiseltä viikottaisia tapaamisia ja kalliita joululahjoja.

Onko ystävän uusi määritelmä ”se joka seuraa mielellään lauseen tai parin tilapäivityksiä muttei itse vaivaudu tekemään mitään ystävyyden eteen?” Olen toki itsekin niitä ihmisiä joiden on huomattavan vaikeaa ottaa yhteyttä niihinkin ystäviin jotka mielessä pyörivät…mutta oikeasti? Onko ratkaisu saamattomuuden paapominen, vai pitäisikö tässä (taas ja edelleen) koittaa parantaa tapoja? Vaikka tietysti, jotenkin minusta tuntuu että saan vielä huomata etten oikeasti ole ihminen kymmenien kavereiden verkossa, vaan pikemminkin ihminen jolla on vain muutamia kavereita. Jos en olisi tässä todellisuudessa onnellinen- no, sanovat että Suomessa on tänä päivänä paljon yksinäisyyttä. Siis paljon Mahdollisia Ystäviä joita en vain ole vielä tavannut.

Vaan mitenköhän sen töpselin laita sittenkään on? Tiliä poistettaessa Facebook kysyi syytä poistamiseen, ja jokaiseen vaihtoehtoon oli liitetty vasta-argumentti. Takaisin ei ainoastaan pääse jos yliannos Reaalimaailmaa alkaa ahdistaa- ei, olen peräti kovasti tervetullut. Poistumissivua koristivat kavereiden kuvat varustettuna tekstillä ”sejase kaipaa sinua”. Tunnelma oli kuin olisi ollut kirkosta eroamassa. Lopulta kävi ilmi, että käyttäjätilin poistamisesta huolimatta jonnekin tietoni vielä jäävät lurkkimaan. Jos vain koitan kirjautua sisään tunnuksillani, profiilini hyppää takaisin eloon kuin paraskin zombi. Hrr.

Kyllä. Nyt oli aika.

ETA: Piti tulla vielä sanomaan, että blogi sen sijaan on kasvanut ja kaunistunut. Uutuuksia ovat päivittyvä blogiluettelo jossa on pari uutta blogia ja hakutoiminto. Myös tagiluettelo on pidentynyt: uutena teemana on rauha josta olen kirjoittanut etenkin viime aikoina.

Blogipalkinto!

2011-09-26T20:30:00.001+03:00

Aikatherine antoi minulle kauniita vaaleanpunaisia ruusuja.

Taas pitää vastata viiteen kysymykseen, jotka onneksi ovat helppoja.

1. Lempiruoka: melkein mikä vaan missä on oman puutarhan tuotteita.

2. Lempimakeiseni: suklaa on aina hyvää

3. Lempilukemiseni: tämän vuoden lukulistalta voisi mainita vaikka Manjit Kumar: Quantum. Einstein, Bohr and the Great Debate About the Nature of Reality sekä Carlos Eire: A Very Brief History of Eternity. Lähitulevaisuudessa näyttää kyllä siltä että Kankaanrakentajan oppaasta tulee uusi paras kaverini.

4. Mieleisin paikka tehdä käsitöitä: sohvannurkka jossa syntyvät neuleet, ristipistot, virkkaukset, neulakintaat ja kirjoitelmat, toki tarvittaessa viihdyn myös ompelukoneen ja kangaspuiden ääressä.

5.Lempielokuva: Äkkiseltään mieleen tulee Terminatorit, Sormusten herrat, Matrix 1, Star Trek 2009, The Day After Tomorrow, mutta on niitä muitakin. Mulla on niin henkevä maku...

Ruususia saa poimia mukaansa ken haluaa.