Kevään suuri muotinumero: Pysyvyys

Tällä viikolla puhutaan taas vaatevallankumouksesta ja muistetaan Rana Plazan
vaatetehtaan sortumisessa 24.4. vuonna 2011 kuolleita yli 1100 ihmistä ja yli 2000 onnettomuudessa loukkaantunutta jotka tekivät epäinhimillisissä oloissa vaatteita isoille länsimaisille vaateketjuille. Onko maailma siitä paljonkin parantunut, sitä on vaikea sanoa. Se tiedetään, että suomalaiset ostavat yhä enemmän vaatteita joka vuosi ja tuottavat vuodessa 70 miljoonaa kiloa tekstiilijätettä. Tätä menoa ei kestä ympäristö eivätkä ihmisoikeudet. Voittavatko edes kuluttajat jotka joutuvat jatkuvasti ostamaan ja raivaamaan ja huolehtimaan siitä etteivät vahingossakaan näytä olevansa so last season? 

Myös tuotantopäässä vaikuttaa olevan yhä pahoja asenneongelmia. Tämän kevään Pahimmin Tärähtäneet Muotitalot- palkinnon saavat ne isot muotitalot kuten Chanel, Céline ja Balmain jotka ovat nähneet viisaaksi töräyttää markkinoille kokoelmakaupalla kirkkaasta muovista valmistettuja logokrääsiä -täsmälleen samaan aikaan kun kuluttajat ovat alkaneet tosissaan huolestua muoviin liittyvistä ympäristöongelmista, pienenpienistä kaikkialle kulkeutuvista mikromuovihiukkasista valtaviin merten jätepyörteisiin. Epic fail.

Filosofian Puutarhan muotitoimituksessa tiedetään, että jos vaatekaapin koon haluaa pitää ennallaan ilman säännöllistä raivausta, on ostettava vaatteita samaan tahtiin kuin niitä kuluu. Ei yhtään enempää"Kuluminen" on myös niitä sanoja joita on hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi. Vaate ei ole kulunut jos se on käyttökelpoinen mutta sitä ei vaan ole tullut pidettyä vähään (tai vähän pidempään) aikaan tai jos se on rikki mutta korjattavissa hyvään kuntoon. Kuluminen ei ole tekosyy jota etsitään tylsistä vaatteista jotta niistä voisi hankkiutua hyvällä omallatunnolla eroon vaan onnettomuus joka kohtaa omaisuutta josta ei tahtoisi erota. Omalla kohdallani olen ratkonut "mutta mistä tietää milloin vaate on oikeasti kulunut"-kysymystä miettimällä, missä vaiheessa olen valmis lisäämään vaatteen kierrätyskasaan jonka lähtökohtainen uusiokäyttö tapahtuu ainakin kertaalleen kotona. Näissä tunnelmissa pohdiskelin vaatekaappiani miettien mistä saisi hyvää kuvamateriaalia tähän postaukseen.

Järjestellässäni vaatekaappia vähän aikaa sitten huomasin, että minulle on vuosien varrella kertynyt koko pino tällaisia perusteeppareita. Iästään huolimatta ne ovat hyväkuntoisia sillä minulla ei ole oikein ollut käyttöä niille. Ne majailivat urheiluvaatehyllyllä, vaikka valitsen liikuntaan lähes aina jotain muuta. Oliko niitä siis liikaa? Ei. Ratkaisin tilanteen siirtämällä paitapinon kotivaatehyllylle. Koska nappaan siitä hyllystä päälle usein sitä mikä ensiksi käteen osuu, ovat nämäkin paidat päässeet taas käyttöön. Eikä minun tarvitse ostaa kummempia kotipaitoja pitkään aikaan. Hyvä niin, sillä kaappiini kertyneet yksilöt ovat aika hienoja ja moneen liittyy hyviä muistoja. Kuvassa: Mauna Kealta löytämäni Observatories- paita ja Tiede-lehden oikosarvipaita. Nämäkin ovat niin hienoja, että oikeastaan ne ansaitsisivat tulla vähän ulkoilutetuiksikin. Rentous ei varsinaisesti ole pukeutumistyylini avainsanoja, mutta ehkä tässä jotain voisi keksiä.


 photo DSCN2774_zpss6at5n7y.jpg

Näitä paitoja ei ole ostettu edes tällä vuosikymmenellä. Pellavapaita on värjätty pariinkin otteeseen, siitä on vaihdettu napit jotka alkoivat näyttää kulahtaneilta  ja muistaakseni korjattu myös purkautunutta ommelta jostain kohtaa. Huoltotoimien ansiosta senkin elämä vain on jatkunut, ja kunnosta päätellen jatkuu vielä kauan. Alta pilkottava ruskea toppi on myös vuosikertavaate joka on käynyt värikylvyssä kerran pellavapaidan kaverina. Värjätystä ruskeasta tuli nätimpi sävy kuin alkuperäisestä. Jokainen vaate ansaitsee tulla hoidetuksi ja huolletuksi, eivät vain hienoimmat ja kalleimmat hepenet.

 photo DSCN2776_zpspobhzpgz.jpg
Toisinaan tilanne on niin onnellinen että vaate kestää vuodesta toiseen siksi että se on niin laadukas ettei se tunnu kuluvan ollenkaan. Onkohan blogilla enää yhtään lukijoita jotka muistavat tämän villaliivin 8 vaatteen haasteesta joka oli täällä blogissa aivan alkuvaiheessa? Se ei ollut uusi silloinkaan, ja nyt se siis on reilusti toisella kymmenellään, ilman nyppyjä tai muita kulumisen merkkejä. Näin voi käydä jos pääsee vastaamaan hasthagiin #whomadeyourclothes että ite tein, hyvin inhimillisissä oloissa kotisohvalla tv-viihteen ääressä.

 photo DSCN2778_zpssxzw6diu.jpg

Välillä tyttö tietysti vähän tylsistyy ikuisesti kestäviin kamppeisiinsa. Sellaisianakaan hetkinä ratkaisu ei ole kierrättää tavaraa vaatekaapista ulos ja toisesta päästä sisään, vaan tylsistymistä ehkäistään ensisijaisesti asustamalla vaatteita uusiksi esimerkiksi koruilla. Ei kuitenkaan millä tahansa hiluilla ja helyillä vaan hienoilla, juuri oman maun mukaisilla, uusiokäytettävillä koruilla. En tiedä, kuinka mones inkarnaatio tuo itse tekemäni sitriini/helmi/kvartsikaulakoru on siinä esiintyville helmille. Aika mones kuitenkin. Muutkin koruun käyttämäni tarvikkeet olivat ylijäämiä, joten hienon ja hyvistä aineksista valmistetun korun hinnaksi tuli käytännössä nolla euroa. Virkkalan risti-korvakorut maksoivat vähän enemmän. Huolimatta siitä että ne ovat kultaa, ne kuitenkin alittivat blogin solidaarisuusrajan. Vaikka en itse osaa elvyttää romukultaani, ammattilaiset osaavat. Romukullan ansiosta käsityönä tehtyjen korvakorujen hinnalla ei olisi kultasepänliikkeestä irronnut mukaan kovin kummoista massatuotantotavaraa. Aikanaan nämäkin voi vuorostaan kierrättää joksikin ihan muuksi.


 photo DSCN2780_zpseooxzywp.jpg

Joskus asiat vain kestävät ilman erityisempiä syitä. Viime keväänä ajattelin näiden ballerinojen kuluvan loppuun kesän aikana. En tiedä johtuiko sateisesta kesästä vai mistä, mutta eivät ne kuluneet. Uusi yritys tänä vuonna. Ehkä myös ensi vuonna.

 photo DSCN2781_zpsrnv01ixg.jpg

Sorry, this time spring fashion report is in Finnish only, because making this post would otherwise taken me until fall.

Keväinen roskakierros 2018

Kun omenapuut on leikattu, puutarhanhoidosta tulee taas piirun verran rennompaa. Seuraava tehtävä johon tapaan tarttua on paljon pienempi. Kierrän tilukset roskapussin kanssa ja noukin lumen alta paljastuneet roskat sinne minne ne kuuluvat. "Kuka heittää roskia luontoon? Tai maahan ylipäätään? Siis kuka edes kehtaa?" kysyi Arkijärki aiemmin tänään blogissaan. Sen perusteella että roskapussini -tavallinen kauppakassi- täyttyy vuodesta toiseen näillä säännöllisillä siivouskierroksilla joita teen yksittäisten eteen tulevien roskien noukkimisen ohella, rohkenen sanoa että aika moni. Keskuudessamme on ihan kohtalainen määrä niitä joille on ylivoimaista kuljettaa roskaa mukanaan kunnes roskis löytyy. 


Roskakierroksen perusteella tyypillistä virkkalankakkiaista voi myös hiukan profiloida. Hän näyttäisi elävän paistopisteestä myytävillä valkosipulipatongeilla (eli on todennäköisesti asioinut Virkkalan K-marketissa), suklaapatukoilla sekä Haribon karkkipusseilla. Joskus sipsikin maistuu. Janoonsa hän kuluttaa olutta jota myydään kätevästi muoviin käärityissä sikspäkeissä, välillä myös energiajuomia. Joskus hän pistää tupakaksi. Ruokavalio on epäilemättä vain suuntaa-antava, mutta arvelisin että kakkiaispopulaatiomme keski-ikä on aika alhainen. Olisi mielenkiintoista tietää, tuoko ikä mukanaan ilmastoahdistusta tai yleisempää vastuullisuuden kasvua, vai onko kysymys vain siitä että elämänpiiri vaihtuu ja roskia ryhdytään nakkailemaan paikkoihin joiden siivoamisesta minä en ole vastuussa?

Virkkalankakkiainen jättää taakseen myös muita, epämääräisempiä jätteitä. Mistä mahtavat kertoa pienet muovipussit ja epämääräiset kääreet, styroksin palat ja muovinkappaleet jotka näyttävät siltä että ne olivat kerran osia jostakin? Kakkiaisten jäljiltä löytyy myös bussilippuja, mikä saattaa viitata laajaan reviiriin tai kuljeskelevaan elämäntapaan. Vaikea sanoa. Muuten muoviroskan sekaan mahtuu jonkin verran pahvipakkauksia, vähän lasia ja muutama metallinpala.

Valistus voi olla hyvä keino torjua virkkalankakkiaisia. Roskisten parempi saatavuus voisi olla hyvä juttu, mutta se on näinkin pienessä paikassa myös kustannus- ja resurssikysymys. Kuinka paljon roskaa pitää tulla jotta uusi yleinen roskis on järkevä (muistetaan myös että roskisten valmistaminen ja huolto kuluttavat luonnonvaroja)? Myös pyrkimykset muovijätteen vähentämiseen voivat hyvinkin heikentää tuhoja. Hieman yllättäen myös huomion kiinnittäminen ravitsemukseen ja kouluruuan laadun parantaminen saattaisivat myös tepsiä. Jos epäilyni osuvat oikeaan ja virkkalankakkiainen on Homo sapiensin alalaji, sen edustajien totuttaminen säännöllisiin täysipainoisiin aterioihin ja siihen ideaan että herkkuhetket ovat hetkiä eivätkä kuljeskelun ohessa tapahtuvaa nopeiden hiilihydraattien laiduntamista, voisi olla kova juttu.

posted under | 0 Comments

Rautalangasta: miksi jonkun on pakko (ja miten se joku kehtaakin) puolustaa pahimpia rikollisia

Tästä taitaa nyt tulla oikeus ja etiikka-teemakuukausi. Sellaisessa asennossa näyttävät planeetat nyt olevan. Jos jaksan, koitan jossain vaiheessa väsätä aiheelle oman tunnisteenkin.

Turun puukkojunkkarin oikeudenkäynti on taas kirvoittanut keskustelua siitä, ansaitsevatko aivan kaikki rikolliset puolustajan oikeudenkäyntiinsä. Ja millaiset ihmiset voivat puolustaa terroristeja, raiskaajia ja muita suurroistoja niin taitavasti kuin osaavat? Että onko niillä moraalia ollenkaan? Tämä ihmetys nousee pintaan aina kun uutisoidaan poikkeuksellisista vakavista rikoksista. Asianajaja Tuomas Turunen on vastannut kysymykseen lyhyesti Ylellä. Bloggaajana minulla on mahdollisuus avata aihetta vähän pidemmälti.

Aloitan henkilökohtaisesta. Minua tähän mennessä eniten rassanneiden oikeudenkäyntien joukossa eivät ole olleet ne joissa on ollut ikävimmät rikosnimikkeet tai pahimmat teonkuvaukset. Ihmiset tekevät pahojaan, ja oikeutta käydään koska yhteiskunta yrittää korjata tilannetta. Sellainen on maailma, sen kanssa on elettävä ja koitettava omalta osaltaan olla niiden joukossa jotka maailmaa korjaavat. Ei, tosi paha maku on jäänyt niistä kerroista joissa ikävästä rikoksesta syytetyn avustaja ei ole tehnyt hommaansa kunnolla. Kuten asianajaja Turunen Ylen haastattelussa toteaa, oikeus on oma maailmansa jossa maallikon on hyvin vaikea pärjätä omin voimin. Flegmaattinen avustaja jonka näkemys puolustamisesta on mitäänsanomaton alku- ja loppupuheenvuoro, ei mitään kysyttävää keneltäkään eikä näkemystä mistään ei tee mitään muuta kuin pimittää passiivisaggressiivisesti merkityksellisiä asioita. Ehkä jonnekin olisi ollut hautautuneena jokin hiukan analoginen korkeimman oikeuden ennakkotapaus jonka valossa asiaa olisi ollut hyvä pohdiskella. Ehkä käsitys asiasta jäi jollain olennaisella tavalla puutteelliseksi huonosti suoritettujen kuulustelujen takia. Ehkä jossakin luurasi jokin sellainen seikka tai peräti todiste jota oikeuden olisi pitänyt saada harkita. Koska syyttäjä oli näissä tilanteissa tehtäviensä tasalla, oli aivan selvä että oikeudelle annettu kuva asiassa jäi yksipuoliseksi. 

Ei lämmittänyt mieltä sekään avustaja joka heittäytyi kuulusteltavansa alkaessa itkemään niin myötätuntoiseksi että lopetti ikävien kysymysten kyselemisen ja vaihtoi aihetta. Jäivät sitten pimentoon sen ihmisen vastaukset pariin aika keskeiseen kohtaan jutussa. Tämä maallikkotuomari ei ihaillut kyseisen asianajajan hienotunteisuutta, kohteliaisuutta eikä myötätuntoisuutta tippaakaan vaan mietti, olisiko jossain apukoulussa tarjolla rikosprosessioikeuden alkeiden kertausta. Empaattinen avustaja voi antaa itkuun purskahtavalle kuulusteltavalleen nenäliinan, tarjota muutaman rohkaisevan ja rauhoittavan sanan tai vaikka pyytää hetken taukoa. Ja kun kuulusteltava on kasannut itsensä, hyvä avustaja jatkaa grillaamista kunnes asia on käsitelty perusteellisesti.

Suomessa on nimittäin käytössä akkusatorinen rikosprosessi. Se tarkoittaa, että osapuolten vastuulla on tuoda pääkäsittelyssä esiin kaikki jutun olennaiset seikat, argumentit ja näyttö joka oikeuden halutaan huomioivan. Vaikka puolustusasianajaja olisi millainen uuvatti, ei oikeus voi alkaa paikkaamaan tohelointia ja kyselemään osapuolilta kiinnostavia kysymyksiä. Sellainen ei sovi oikeuden puolueettomuuteen. Wanhaan aikaan asiat olivat toisin ja meillä oli inkvisitorinen prosessi jossa oikeus saattoi tarpeen vaatiessa olla vähän osallistuvampi. Siitä luovuttiin hyvistä syistä, mutta sillä hinnalla että syyttäjän ja puolustusasianajajan vastuu tuomion oikeellisuudesta nousi aivan uusiin sfääreihin. Kun jompikumpi toheloi tai laiskottelee, tuomiosta tulee sen verran huonompi. Sen ohella että oikeus ei saa ohjailla oikeudenkäyntiä, se ei voi myöskään perustaa ratkaisuaan spekulaatioihin tai arvailuihin. Esimerkiksi puolustusasianajajan asenneongelmaisuus ja tohelointi voi siis näkyä kirkkaasti, mutta itse juttua tämän ikävän tilanteen havaitseminen ei valaise yhtään.

Sillä meni pääkäsittely miten tahansa, oikeuden on annettava ratkaisu siellä esitetyn näytön pohjalta. Ratkaisu on myös pakko antaa eikä oikeudenkäyntiä uusita esimerkiksi sillä perusteella että syytetyn avustaja vaikutti lusmulta. Huonosta näytöstä ei kuitenkaan saa millään jeesusteipattua aidosti hyvää ratkaisua. On tehtävä se ratkaisu joka on annetun näytön perusteella oikea eli prosessuaalinen totuus. Kun kaikki tekevät työnsä hyvin, se on jotakuinkin yhtäpitävä aineellisen totuuden kanssa, eli on lainmukainen ratkaisu siihen mitä todella tapahtui. Jos tuomari ei ole ratkaisuun tyytyväinen koska  oikeudessa esiintynyt ammattilainen ei tehnyt työtään kunnolla, sitä voi sitten sydämessään pahoitella ja toivoa että tuomittu älyää vaihtaa avustajansa ja valittaa tuomiosta. Paitsi tietysti silloin jos osapuolet ovat sählänneet niin pahasti että syytteen toteennäyttämiseen riittävä näyttö jää saamatta. Silloin tilanne on selvempi: laki käskee tuomitsemaan syytetylle edullisen ratkaisun. 

Jos vakavimmista ja inhottavimmista rikoksista syytetyillä ei olisi oikeutta asiantuntevaan puolustukseen, voitaisiin saman tien oikeastaan luopua koko pääkäsittelystä ja tuomioksi tulisi syyttäjän käsitys. Tässä on ainoastaan se iso ongelma, että syyttäjä ei ole aina oikeassa, edes silloin kun käsiteltävänä oleva rikos on vakava tai ällöttävä. Välillä vakavakin syyte kaatuu kuin korttitalo koska pääkäsittelyssä selviää, että se mitä todellisuudessa tapahtui ei paljon muistuta syytetekstiä joka aluksi kuulosti kovin vakuuttavalta. Vaikka jutun peruspalikat olisivatkin yksiselitteisen selviä -vaikka, esimerkiksi, tietty henkilö olisi selvästi puukottanut ihmisiä- usein puolustus onnistuu tuomaan esiin yksittäisiä merkityksellisiä seikkoja jotka hyvässä ratkaisussa on huomioitava. Useimmiten reipas, perusteellinen ja hyvällä tavalla hävytön puolustaja onnistuu tuomaan esiin jonkin sellaisen asian tai näkökulman jota oikeuden on syytä miettiä vaikkei se ratkaisussa lopulta näkyisikään. Hävitessäänkin osaava puolustus siis rakentaa ratkaisua joka on mahdollisimman pitävä. Siispä siinäkin tapauksessa että puolustaja olisi syvällä sisimmässään sitä mieltä että päämiehen elinkautinen on todellakin ansaittu, hän varmistaa osaltaan tuomion oikeellisuuden ja edistää sen vedenpitävyyttä nimenomaan puolustamalla päämiestään mahdollisimman hyvin ja sitkeästi.

Tämän verran otan kantaa Turunkin oikeudenkäyntiin: toivon että sielläkin puolustus on virkaintoinen, mielikuvituksekas ja epäilee kaikkea, tökkii tarmokkaasti syyttäjäpuolen ja kantajien sanomisia, kyselee uhriparoilta tunkeilevia kysymyksiä eikä rassaa kaunista mieltään lainkaan ajatuksilla siitä mitä Perähyrylän Esson päiväkahviparlamentti tai edes oikeudenkäynnissä läsnä olevat mahtavat hänen persoonastaan ja henkilökohtaisesta moraalistaan kuvitella. Minä päättelen, että sellainen puolustaja tekee täsmälleen sen työn minkä valtio on hänelle tehtäväksi antanut, ja tekee sen kunnolla. Uskallan väittää, että oikeutta ei yhtään kiinnosta pohtia kenenkään avustajan persoonan perimmäisen rakastettavuuden määrää. Sen sijaan hyvin kiinnostavia ovat usein juuri ne kysymykset joita pidetään tunkeilevina, inhottaviin yksityiskohtiin menevinä, hävyttömän epäluuloisina ja epähienotunteisina. Oikeus ei tee mitään sillä tiedolla että puolustaja on empaattinen ja ystävällinen persoona, mutta kaikki tiedot tapahtumaan liittyvistä kamalista yksityiskohdista ja tulkintavaihtoehdoista ovat kyllä tarpeellisia.

Joten kyllä, hyvän puolustusasianajajan ammattietiikka on eri asia kuin kadunmiehen etiikka. Kadunmiehellä on etuoikeutena toitottaa paheksuntaansa ympäri kyliä sillä hänen ei tarvitse palvella oikeutta määrätystä roolista käsin. Hänellä on etuoikeus pönkittää omaa erinomaisuuttaan tuomitsemalla syytetty -ja vieläpä pelkkien lehtitietojen perusteella siinä missä oikea puolustaja joutuu tonkimaan sellaisia asioita joiden tonkiminen on jokaiselle täyspäiselle vastenmielistä ja riskeeraamaan vielä yleisön halveksunnan vain siitä hyvästä että tekee sen mitä jonkun oikeusvaltiossa ehdottomasti pitää tehdä. Sivustahuutelijalla ei ole mitään vastuuta siitä että oikeus päätyy mahdollisimman hyvään ratkaisuun. Jos hänen mielipiteensä on hätiköity, typerä tai tunnekuohun tuotos, siitä ei seuraa kehnoa tuomiota joka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten elämään. 
Näin ollen puolustajan henkilökohtaisesta moraalista ei voi oikeussalikäytöksen perusteella päätellä oikein mitään. Paitsi tietysti sen, että asianajaja joka ei kieltäydy puolustamasta inhottavista rikoksista syytettyjä ihmisiä ja jaksaa vieläpä tehdä työn kunnolla, on ammattikunnan vastuullisemmasta päästä.

Kevättä maalla ja ilmassa /Spring in the garden and in the air

Maaliskuu on periaatteessa kevätkuukausi. Käytännössä se oli tänä vuonna talvikuukausi meilläkin. Aloin aavistella tilannetta jo helmikuun puolella ja kaivata vaatekaappiini jotakin mikä olisi sekä kevätväristä että lämmintä. Pengoin lankavarastosta esiin joskus ajat sitten jemmaamani mintunvihreät paksut villalangat ja neuloin niistä keväisenvärisen huiviliivin. Sille on ollut käyttöä.

In theory, March is a spring month. In practice, this year it was a winter month. I started to anticipate this in February already and knitted a scarf-vest in spring colors. Mint green yarn is from my stash. The combination of a spring color and winter warmth was once again a success.

 photo DSCN2688_zps2qkfnwai.jpg

Kevättä odotellessa olen sitten leivoskellut. Ensiksi Puoliso ansaitsi koko satsin monster cookieita. 

So while waiting for spring I have been baking. First, DH earned monster cookies.

   photo DSCN2679_zps8vboszfo.jpg 

Sitten ilmeni tarvetta limettikakulle, vähän niin kuin myöhäiseksi synttärikakuksi. Keskittymishäiriö kiusaa edelleen ja niin ensimmäinen versio päätyi "moni kakku päältä kaunis"-sarjaan kun taikinasta unohtui leivinjauhe. Ei siitä ihan totaalisen kittanaa onneksi tullut, mutta ei myöskään vierastarjottavaa. Kun kakku jäi kotiväelle, laiskottelin koristelussakin. Kaikkea pientä söpöä strösseliä on kuitenkin tullut keittiöön hankittua.

I baked my birthday cake late. Due to my concentration problems, first version turned out looking better on the outside than inside because I forgot baking powder. It wasn't quite as epic fail as it sounds, but not a great success either. After deciding that this cake would not leave the house, I also became lazy decorator and took the confetti flower route. Which is still quite pretty, IMO.

   photo DSCN2698_zpszuhcca1t.jpg

Toisella yrittämällä laadunvalvoja tarkkaili leivontaa. Innostuin myös panostamaan koristeluihin. Strösselikukat saivat seurakseen sokerimassakukkia ja -koksuja.

On the second attempt I had a quality control person hanging around. I also felt a bit more ambitious overall, and so sugarkoksus and -flowers joined confetti flowers.

 photo DSCN2750_zpsgosffnfd.jpg

Leivonnaisista saatu energia kului puutarhaan jossa kevään merkkejä alkoi näkyä kylmästä huolimatta. Perinteinen ja varma kevään merkki on dosentin saapuminen pihapuuhun. Tämä vuosi taisi olla ensimmäinen vuosi jona ajatus lähes kolmestakymmenestä leikattavasta puusta ei stressannut vaikka aloitus meni myöhäiseksi (eikä vieläkään ole ihan valmista). On siitä puuhasta jo sen verran monta kertaa kunnialla selvitty. Hiukan stressiä saattoi vähentää sekin että huomasimme viime kesän olleen niin umpisurkea että vain harva puu oli jaksanut tehtailla läheskään normaalin määrän vesiversoja.

The energy from my baked goodies has been used in the garden where spring started to arrive in spite of cold. A traditional and sure sign of spring is the appearance of adjunct professor among treetops. This year may have been the first year when the idea of pruning almost 30 trees didn't feel stressful, even if we started late (and still aren't quite ready). We have succeeded so many times, among so many difficulties that a late start was nothing new. Besides, last summer was so lousy that there seems to be much less than usual pruning to do.

 photo DSCN2731_zps1b1vvvbk.jpg

Kun puutarhaan palaa hiljaisen talven jälkeen, yllätykset kuuluvat asiaan. Tällä kertaa löysin omenapuun latvasta linnunpesän. Se on varmaan viime vuodelta, mutta koska Pientilalla todennäköisyyksiin ei kannata suhtautua turhan vakavasti, aiomme pitää pesää silmällä tämänkin kevään. 

When we emerge into the garden after quiet winter months, surprises await. This time I found this handsome bird's nest from an apple tree. Chances are, it is a last year's nest, but since Smallhold life doesn't much care about probabilities we will be keeping an eye on it for the rest of the spring.

 photo DSCN2717_zps6lh0snol.jpg


Todennäköisyyksistä puheenollen, suosikkijäkäläni on uhmannut talvimyräköitä ohuen, kuolleen oksanpätkänsä päässä jälleen yhden talven. "Ihan kuin se olisi vaan kasvanut", kommentoi Puoliso. Siltä se minustakin näyttää.

Speaking of probabilities, my favorite lichen has survived over yet another winter's storms, hanging from its dead sprig. "It looks like it has grown", commented DH. Looks that way to me as well.

 photo DSCN2719_zpsx3fqyr4y.jpg

Jäkälän jälkikasvu on valinnut kasvupaikkansa aavistuksen järkevämmin.Se ei ole vielä paljon, ja niinpä talven aikana todennäköinen kohtalo osuu jonkun kohdalle.

This lichen's offspring has settled into slightly less insane places. Which isn't much, and so there's always someone who meets its probable fate during the winter.

 photo DSCN2722_zpst4qeh7dw.jpg


Pupusta meillä iloitaan ympärivuotisesti, mutta pääsiäisenä saimme vieraaksemme myös pääsiäistipun. Herra Varpushaukkaa ei ole tänä talvena näkynyt, mutta pääsiäisen aikana se ilmaantui pensaaseen näyttämään pieneltä ja pörröiseltä.

A bunny delights us all the year, but during Easter we were visited by an easter chick too! We have not seen Mr. Sparrowhawk during the winter, but during the Easter it showed up in one of our shrubs, looking small and cute and fuzzy.

 photo DSCN2736_zpshi7mjovw.jpg

Saikkupäikky: Myth busted eli rehellisen filosofin seikkailut psykiatrian polilla

Vuoden 2016 keväällä minulle kävi selväksi että tarvitsin ammattiapua. Kotikonstit eivät enää riittäneet auttamaan uniongelmiin ja kyvyttömyyteen käsitellä stressiä muuten kuin vaipumalla kokovartalokoomaan useaksi päiväksi. Aistitkin olivat alkaneet temppuilla ikävästi kohtauksittain. Tilannetta selvitellessä ehdin saada hyvin selville netin urbaanilegendojen mielipiteen siitä miten tuli toimia: jos psykiatrista apua on ehdottoman pakko hakea, niin ainakin järkevä ihminen valehtelee ja pyrkii pimittämään omituisimmat oireensa ja muut persoonallisuuden merkit. Muuten tulisi hullun paperit, sellainen lääkitys jonka jälkeen tokkurassa saisi viettää päivien sijaan vuosia, eikä pakkopaitaan joutuminenkaan varmasti olisi kaukana. Uteliaisuuteni kuitenkin ylittää omaneduntajuni pysyväisluontoisesti. Sitä paitsi logiikkani sanoi että jos halusin saada oikeanlaista apua minun pitäisi olla tilanteestani ja ongelmistani avoin ja rehellinen. Päätin katsoa, miten käy jos toimin täsmälleen niin.


Tutkimusten pitkittyessä pääsin toteuttamaan periaatteitani perusteellisesti. Useampi psykiatri ja liuta muita ammattilaisia on tähän mennessä saanut selville että epäilen toisinaan omaa olemassaoloani (kuten jokainen metafysiikkaa lukenut ihminen joka tietää että voimme kaikki elää simulaatiossa, nähdä todentuntuista unta tai olla pahan tiedemiehen ärsykkeitä vastaanottavat aivot altaassa, pari esimerkkiä mainitakseni). Kun kerran kysyttiin, kerroin samaan syssyyn että terveellä epäilyksellä sopii myös suhtautua ulkomaailman olemassaoloon- etenkin kun moderni psykologia on moneen kertaan todistanut että aistit ovat parhaimmillaankin epäluotettavia ja normaalin ihmisen muistikin vähän mitä sattuu. Myös odotuksilla, toiveilla, ennakkokäsityksillä, mielenkiinnonkohteilla ja arvostuksilla on aika suuri merkitys siihen millaisena todellisuus hahmottuu, sillä lopputuloksella että moni 
asia jota vilpittömästi pidämme totena, on todellisuudessa kaikkea muuta.

En saanut hullun papereita vaan päinvastoin vallan ilahduttavia kommentteja henkisistä kyvyistäni. 

Sama urbaanilegenda tietää myös, että pakkopaidalta säästyäkseen kannattaa olla erityisen hissukseen siinä vaiheessa kun vastaanotolla tiedustellaan uskonnollisista käsityksistä ja kokemuksista. Raivorehellisyys kuitenkin pakotti minut myöntämään -jälleen useampaan kertaan, useammalle ihmiselle- että olen vähemmistöuskoinen jolla on ollut hengellisiä kokemuksia. Jouduin vielä
kuvailemaan kokemuksiani parilla yksityiskohtaisella esimerkillä. "Siihen on syynsä että en ole ateisti", tunnustin. 

Näissä tilanteissa kieltämättä kuumotti jonkin verran, mutta huolestuneen sijasta ammattilaiset näyttivät taas ihastuneilta. Eikä harhaisuusdiagnoosia ilmeisesti ajatellut kukaan muu kuin minä syvällä sisimmässäni. Sen sijaan sain kiitosta rehellisyydestäni ja vakuutukset siitä että realiteettien tajuni voi oikein hyvin, mielikuvitukseni ei ole huolestuttavan vilkas eikä havaintokykyni vinksallaan. Minulle myös kerrottiin, etteivät kummat kokemukset ole mitään tavattomia -ja että vielä yleisemmiksi ne todennäköisesti paljastuisivat elleivät ihmiset olisi niin kovia valehtelemaan aiheesta kysyttäessä. Todellisuus vaan sattuu olemaan psykiatrian ammattilaistenkin mielestä juuri niin monimutkainen ja iso paikka kuin metafysiikan professorit, kosmologit ja tietoteoreetikot aavistelevat sen olevan, ja jotkut meistä törmäävät epäsäännöllisen säännöllisesti sen vähemmän tunnettuihin puoliin. Maailma jossa elän on suuri ja rikas, mutta ottaen huomioon miten epämääräinen juttu todellisuus noin ylipäätäänkin on, voi suhtautua rauhallisella mielellä myös siihen jos se joskus sattuu yllättämään vähän isommin. Loppujen lopuksi olen tyytyväinen siitä että muun tutkimisen ohella mahdollinen harhaisuuteni selvitettiin tältäkin osin. Olen ehkä ollut aiheesta ihan pikkuisen huolissani, ja nyt olen sitten sen verran helpottunut että voin jatkaa rentoa suhtautumistani Realiteetteihin.

Rehellisyys psykiatrisissa tutkimuksissa johti täsmälleen siihen mihin sen pitikin: oikeaan diagnoosiin jonka avulla saan hyvää hoitoa ja sellaisen psykoterapeutin jolla on eksoottisen mallisten aivojen rassaamiseen tarvittavaa osaamista. Siinä sivussa sain pitävät ja lohduttavat todisteet siitä ettei erikoisissa ajatuksissa, erikoisessa herkkyydessä tai omalaatuisuudessa ylipäätään ole mitään sairasta tai huolestuttavaa. Täältä tullaan, maailma, maahiset ja tietoteorian kirjauutuudet, ainakin sitten kun keskittymiskyky tästä vähän paranee.

Sakkoa pervoille!

Jatketaan vielä tovi rikoslain ja etiikan jännittävässä välimaastossa seikkailemista kun siihen on taas tarjolla hyvä tilaisuus. Ilta-Sanomat tietää kertoa, että Hämeenlinnassa on tapahtunut viime vuonna harvinainen rikos: täysi-ikäinen nainen on harrastanut vapaaehtoisesti seksiä isoisänsä kanssa. Rikoshan se, niin sanoo rikoslain 17. luku jossa säädetään rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Luvusta löytyy muutaman seksuaalirikosmaisen pykälän ohella myös sellaisia rikosnimikkeitä kuin arpajaisrikos, kissan tai koiran turkiksen markkinoillesaattamisrikkomus, laittoman maahantulon järjestäminen, laiton naamioituminen ja julkinen kehottaminen rikokseen. Huolimatta siitä että seksistä on kyse, lähtökohtainen näkökulma ei ole samanlainen kuin seksuaalirikoksissa. Tämän luvun äkkiseltään hyvin sekalaisia rikosnimikkeitä yhdistää se että ne ovat rikoksia joilla on merkitystä yleisen järjestyksen, yhteiskuntarauhan ja -moraalin kannalta. 

Jutussa haastatellun rikos- ja prosessioikeuden professorin Matti Tolvasen mukaan lain taustalta löytyy kansanterveydellisiä seikkoja: on tieteellinen tosiasia että lähisukulaisten keskenään saamien jälkeläisten riski syntyä sairaina on kohonnut. Tärkein lain innoittaja on Tolvasen mukaan kuitenkin moraalinen: lain tarkoitus on suojella henkilön sijasta sukupuolimoraalia. "Meidän kulttuuriin ei sovi sukupuoliyhteys lähisukulaisen kanssa." Tämä on niin pätevän kuuloista tekstiä että melkein säälittää todeta että pikkuinenkin tökkiminen kaataa argumentaation komeasti kumoon.

Kehitysvammariski kyllä kasvaa kun sisäsiittoisuutta tapahtuu monessa sukupolvessa mutta jos kyseessä on kertaluontoinen suhde (eli tilanne jossa sisäsiittoisuus ei jatku sukupolvien ajan), on se epätodennäköistä. Toisaalta nykyään tiedämme että sairaan lapsen saamisen riskiä nostaa moni arkisempikin asia, alkaen vanhempien iästä. En ole vielä huomannut että kukaan haluaisi kieltää tällä perusteella lisääntymisen esimerkiksi yli 40-vuotiailta naisilta tai vammaisilta tai niiltä vanhemmilta joiden esikoisilla on todettu periytyvä sairaus, näin pari esimerkkiä mainitakseni. Ne ajat joina täällä haluttiin lisääntymismahdollisuuksia säätelemällä estää ei-toivottujen ihmisten lisääntyminen eivät varsinaisesti kuulu historiamme kunniakkaimpiin lukuihin. Kokonaisuutena tarkastellen yhteiskunnastamme on kehittynyt humanistinen yhteisö jossa sairaiden lasten synnyttäminen tietoisesti on hyväksyttyä ja yhteiskunta tukee sairaita ja vammaisia jäseniään synnytyssalista lähtien. 

Ei-toivotuista ihmisistä puheenollen perheinstituutiokin on läpikäynyt suuria muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. On käynyt ilmi että merkittävän kokoinen vähemmistö kansasta on kiinnostunut samasta sukupuolesta. Lisääntymisperustelu toimii vähän heikosti näiden suhteiden kieltämisessä. 
Vielä arkisempi ilmiö on uusperheiden muuttuminen aivan tavallisiksi perheiksi. Tätä puheena oleva RL 17 luvun 22§ ei tunnista laisinkaan. Laki ei määrittele lähisukulaisiksi esimerkiksi puolison edellisestä suhteesta syntyneitä lapsia vaikka sosiaalisesti he ovat selviä perheenjäseniä. Laki ei myöskään suoraan lausu mitään sisarpuolista. Nämä ovat aika merkittäviä puutteita, jos siis lain tarkoituksena on kitkeä ällöttävä pervoilu valtakunnasta. 

Vielä tärkeämpi näkökulma on että seksiä harrastetaan nykyään etupäässä muista syistä kuin lisääntymisen toivossa. Se on viihteellistynyt ehkä enemmän kuin mikään muu elämänalue. Ehkäisymenetelmissä on valinnan varaa ja ehkäisy on helposti saatavilla. Miehen ei tarvitse enää hakea varmuusvälineitä punastellen apteekin tiskin alta eikä naisen tarvitse olla kunniallinen aviovaimo saadakseen e-pillerireseptin. Vahinkoraskauksien riski onkin pudonnut murto-osaan takavuosista. Täytyy myös olla aika tavalla realiteeteista irrallaan jos kuvittelee että muu kuin heteroavioparien välinen seksi on yhteiskunnassa marginaali-ilmiö joka pysyy helposti kurissa ja marginaalissa sillä että lainsäätäjä vähän murahtaa. Tuskin niin kuviteltiin aivan vakavissaan aiemminkaan, mutta yhteiskunnan virallinen moraali erosi paljon siitä mitä ihmiset tykönänsä puuhailivat. Siitä muuten seurasi  suurta kärsimystä kaikille, eniten kuitenkin yhteiskunnan haavoittuvimmille jäsenille kuten lapsille ja köyhille naimattomille nuorille naisille. Nykyään emme enää teeskentele että naimisissa olevat ihmiset eivät koskaan vilkaisekaan sillä silmällä muita kuin puolisoaan tai että kaikki kunnolliset ihmiset pysyvät selibaatissa vähintään kihlajaisiin asti. Eikä tämä ole mitään tapainturmelusta vaan rehellisyyden lisääntymistä yhteiskunnassa. Juuri siksi että lainsäädännön todellisuus on lähentynyt sosiaalista todellisuutta olemme pystyneet kitkemään vääryyksiä joista aiemmin joutuivat kärsimään sellaiset ihmisryhmät joiden olemassaolon yhteiskunta halusi kieltää. Viimeisin esimerkki siitä miten näkymättömyydestä lain silmissä kärsineen ihmisryhmän oikeuksia on kyetty parantamaan ovat sateenkaariperheiden lapset (joiden tasa-arvoista oikeutta kahteen vanhempaan Kristillisdemokraatit eivät vieläkään tahdo sulattaa).  He seuraavat au-lapsia, aborttia tarvitsevia naisia, seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ja monia muita  jotka mahtuivat ennenkin maailmaan vaan eivät moralistiseen yhteiskuntaan.

Onko lähisukulaisten välinen seksi ällöä? Omasta mielestäni todellakin on. Laki on kuitenkin väärä keino säädellä ällöttävää käyttäytymistä. Jokainen uutisensa lukenut tietää että maailmassa on noin baziljoona seksijuttua jotka ovat useimpien mielestä ällöttäviä mutta joista laki ei yhtään piittaa. Tämä "ällöttävyyksien epätasa-arvo" on ongelma lähinnä lain uskottavuuden ja vaikuttavuuden kannalta. Edellisessä kirjoituksessa pääsin juuri mainitsemasta että laki on järeä signaali kertomaan, mikä on valtion mielestä oikein ja mikä väärin. Jos tarkoitus on listiä kärpänen, hirvikivääri on väärä ase. Tämä on testattu historiamme aikana huolella ja sillä tuloksella että yhteiskunta on askel kerrallaan –vaikkakin intohimoja herättävien kohujen saattelemana- perääntynyt kansalaisten sänkykamareista ja lähestynyt sitä näkemystä että niin kauan kuin aikuiset vapaaehtoiset eivät keskenään iloitellessaan vahingoita toisiaan tai sivullisia, kysymys on yksityisasioista. Eikä suinkaan mistä tahansa yksityisasioista vaan sellaisista joihin puuttuminen lainsäädännön kautta on ylevistä tarkoitusperistä huolimatta saanut perinteisesti aikaan paljon enemmän pahaa kuin hyvää. 

Jos todella, asiaa huolella harkittuamme kuitenkin olemme edelleen sitä mieltä että RL 17 luvun 22. pykälä kertoo niin tärkeän moraalisen totuuden että yhteiskunnan ja kulttuurin on sitä vahvistettava mahdollisimman tehokkaasti, ne tehokkaat vaikutuskeinot ovat todennäköisemmin pehmeitä kuten seksuaalikasvatusta sekä tukea ja kannustusta terapiaan hakeutumiselle kun omat mieltymykset alkavat vakavasti askarruttaa. Jos kyseessä on todella tärkeä moraalinen viesti, en ole kovin vakuuttunut siitä että se menee parhaiten perille tuomitsemalla pervoiluun hairahtuneille sakkoa tai korkeintaan lyhyt (käytännössä ehdollinen) vankeusrangaistus, perusteilla jotka ovat sitä epäselvemmät mitä enemmän niitä miettii.

#metoo: kun kaikesta tuli vaikeaa -lainsäädäntöä myöten

Suomalainen kommenttipalstamies on jännä olento. Hän on ensimmäisenä viemässä raiskaajia saunan taakse ja hänen henkilökohtaista naismenestystään häiritsee lähinnä liika rehellisyys ja tasa-arvohakuisuus. Mutta sitten kun joku rohkenee ehdottaa että raiskauksen tunnusmerkistöön pitäisi lisätä suostumuksen puute, nousee iso parku. Silloin päivälehden kommenttipalstalle pitää kirjoittaa äkkiä että tämä ei vetele monista syistä joista isoimpia ovat todistelun vaikeus ja se että suostumuksen kysely on kovin epäseksikästä. Uskaltaako naisia lähestyä enää lainkaan? 



Naisena rohkenen arvella, että naisten suurelle enemmistölle sopii loistavasti jos miehet jotka pelkäävät raiskaavansa naisen epähuomiossa tai etteivät he osaa tehdä aloitetta sortumatta ahdisteluun, unohtavat lähestymispuuhat. Oikeasti. Jos päätä ei sen vertaa järki paina ettei todella pysty tajuamaan missä menee raja normaalin aloitteellisuuden ja seksuaalisen ahdistelun välillä tai raja intohimoisen spontaanin seksin ja raiskauksen välillä, kannattaa todella kiertää naiset kaukaa kunnes on saanut asiasta selvää teorian tasolla. On pelkkää edistystä jos #metoo-liikehdintä on saanut ahdistelijat miettimään käytöstään uusiksi ja tulemaan siihen tulokseen että se että tekisi mieli lähennellä ei tarkoita että lähentelemään ryhtyminen olisi hyvä idea. Että pitäisi ajatella pikkuisen sitä toistakin ihmistä ja koittaa käsittää että hänellä on omat tunteensa ja mielipiteensä joiden huomioon ottaminen olisi vähän niin kuin pakollista. Ei hommiin pääsemiseksi vaan vain siksi ettei tulisi huomaamattaan hankkineeksi ällöttävän pervon mainetta. Tämänkin on #metoo meille opettanut: omalle käytökselleen sokeutuneiden ihmisten herätys todellisuuteen on usein kova, sitten jos ja kun se tapahtuu. On kova paikka tajuta että sillä välin kun on kuvitellut oleva normaali, rento hauskanpitäjä ja miehinen heteromies, onkin todellisuudessa onnistunut luomaan laajalle levinneen maineen siitä että on ihmisenä ison luokan niljake.

Mitä todistelun vaikeuteen tulee, Suomen rikoslaki on jo täynnä tulkinnallisia haasteita, etenkin pykälien törmätessä yhteen reaalimaailman kanssa. Sen kanssa suomalaiset tuomarit nyt vaan joutuvat tulemaan toimeen, eikä yksi pikku pykälämuutos tilannetta ratkaisevasti romahduta. Olisi toki mukavaa jos kansan luottamus suomalaiseen oikeusjärjestelmään olisi sen verran vahva etteivät he uskoisi ihan minkä tahansa puutaheinän uppoavan oikeuteen ja tilanteen olevan ratkaisematon tasapeli jos kaksi eriävää kertomusta on vastakkain. Omasta puolestani, olen kuitenkin jo ajat sitten tullut siihen tulokseen että Suomen hölmöimmän näköiset ihmiset löytyvät käräjäoikeuksien tuomarinpöytien paremmilta puolilta, sen perusteella millaisten tarinoiden laskettelu oikeudessa on kansalaisten mielestä hyvinkin hyvä idea joka palkitaan mieluisalla ratkaisulla. Ei se aivan niin todellisuudessa mene, vaan oikeudella on täysi vapaus ja velvollisuus arvioida ja vertailla kertomusten uskottavuutta ja ristiriidattomuutta sekä tehdä ratkaisunsa sen mukaan. Valitettavasti tämäkin on sellainen asia jota ehdotus yksittäisen lain muuttamiseksi ei paljon pahenna. Seksuaalirikosten todistelu ja ratkominen on jo nykyään monin tavoin haastavaa, ja tulee olemaan sitä vastaisuudessakin muutettiin lakia tahi ei. Ajatus oikeudenpalvelijoiden hermojen säästämisestä on herttainen, mutta tällä kertaa kannattaa miettiä lakien tavoitteita vähän laajemmastakin näkökulmasta.

Kuten keskustelussa on tuotu jo esiin, lainmuutoksen ainoa tehtävä ei ole vaikuttaa siihen millaisia tuomioita oikeudessa jaellaan. Laki on myös järeä signaali siitä mikä yhteiskunnassa on sallittua ja mikä kiellettyä sekä siitä miten sallitun ja kielletyn välistä rajaa tulee arvioida. Laki määrittelee, mikä on ryöstö ja mikä tappo. Tällä hetkellä laki määrittelee raiskauksen tunnusmerkistön siten että on hiukan epäselvää, onko kaikki seksi joka ei tapahdu yhteisymmärryksessä, sallittua vai kiellettyä. Jos minulta kysytään, tämä itse asiassa vaikeuttaa RL 20 1§:n tulkintaa. Onko väkivaltaa kevyt kiinni pitäminen josta uhri olisi voinut irrottautua mutta ei jostain syystä tajunnut irroittautua? Onko häpeä tai yllättyminen rinnastettava pelkotilaan ja jos on, niin säännönmukaisestiko vaiko vain juuri käsilläolevassa tilanteessa? Kuinka avuton on lain tarkoittamalla tavalla avuton? Laissa mainitaan sairaus ja vammaisuus, mutta entä jos ihmisellä on ollut trauma joka ei ole aiheuttanut diagnosoitua mielenterveyden häiriötä mutta on selvästi vaikuttanut siihen miten hän on reagoinut yllättävään seksuaaliseen tilanteeseen? Entäs sitten väärinkäsitykset? Kuinka paljon normaalissa kanssakäymisessä on lupa olettaa ja olla välittämättä siitä että jotain olennaista saattoi mennä ohi? Osa näistä kysymyksistä on sellaisia joihin olen jo törmännyt istumissani seksuaalirikosoikeudenkäynneissä, osa sellaisia joihin pelkään jonakin päiväänä törmääväni jos maallikkotuomariura venyy. Kaikkien miettimistä voisi ainakin toisinaan helpottaa jos harkinnassa voisi lähteä siitä kysymyksestä, oliko seksiin suostumus vaiko ei.

Tulkinnallinen epäselvyys on erityisen iso ongelma rikoksessa johon uhrin on tavallista reagoida tuntemalla syyllisyyttä ja häpeää. Tämä on ongelma myös siitä näkökulmasta että moni raiskaus tehdään "tilaisuus tekee varkaan"-olosuhteissa. Onko isompi ongelma se että joku ei ehkä uskaltaudu hommiin kun siihen olisi mahdollisuus vaiko se että joku tulee syyllistyneeksi raiskaukseen koska hänen mieleensä ei tullut se vaihtoehto että jos ei ole varma yhteisymmärryksen olemassaolosta niin tilanne pitäisi varmistaa? Jos tulisit raiskatuksi, kuinka paljon sinua lohduttaisi ajatus siitä että toinen loukkasi koskemattomuuttasi koska ei piitannut tunteistasi tai siitä mitä haluat, ei suoranaisesta halusta tehdä nimenomaan psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa?

Toisin kuin nettiulisijat koittavat väittää, tilanne ei ole se että lakimuutos tekisi selkeästä tilanteesta epäselvän. Todistelun hankaluuden helpottumista ei voi odottaa, mutta muutos tekisi hyvin selväksi sen että lainsäätäjän mukaan seksi on lähtökohtaisesti rikollista ellei sitä harrasteta yhteisymmärryksessä. On hyvin eri asia vaatia että seksipuuhiin ryhtyvä on tietoinen suostumuksen olemassaolosta kuin antaa hänen lähteä siitä oletuksesta että kaikki on lähtökohtaisesti ok niin kauan kuin toisella silmät liikkuvat eikä hän paljon vastaan tappele. On eri asia vaatia, että epäselvältä tuntuvassa tilanteessa ihmisen velvollisuus on kysyä eikä olettaa suostumuksen olemassaolo ellei muusta ole tukevia todisteita. Jälleen kerran: jos joku kokee ettei osaa tarvittaessa kysyä latistamatta kuumaa tilannetta totaalisesti, kannattaa olla hankkiutumatta kuumottavaan tilanteeseen.

Tämä on kieltämättä muutos nykytilanteeseen, ja voi olettaa että se vaikuttaa siihen miten ihmiset seksiin ryhtyvät. Itse uskon, että vaikutus on myönteinen.
Sikäli kun parinmuodostus ja seksuaaliset suhteet ovat koskaan olleet helppoja, helppous on ollut pettävää ja usein kiinni näkökulmasta: onko ollut asemassa jossa voi vaan mennä ja tehdä, vaiko asemassa joka on jo lähtökohtaisesti altistanut kamppailuille vaikeiden tunteiden, moraalinormien, valta-asetelmien ja olosuhteiden kanssa. Tämä näkökulma on ollut perinteisesti kovin sukupuolittunut. Joten jos jostakusta tuntuu siltä että #metoo on yhtäkkiä tehnyt aikaisemmin helpoista ja selvistä asioista älyttömän vaikeita, kannattaa pysähtyä ja koittaa sisäistää että monelle (etenkin naiselle ja muunsukupuoliselle) nämä asiat ovat olleet kunnon miinakenttä ihan vanhastaan. Yhteiskunnallisen keskustelun tavoitteena taas ei ole tapella vallasta vaan saavuttaa tilanne jossa jokaisella olisi pitkällä tähtäimellä vähän helpompaa.

Päivän ekoteko: vaikuta kotisohvalta, allekirjoita kansalaisaloite

Olen ottanut tavakseni vilkaista aina silloin tällöin, millaisia aloitteita kansalaisaloite.fi:ssä on meneillään. Kuten Joel Rouvinen tässä uutisessa toteaa, kansalaisaloite on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi saada asioita läpi ja toisaalta nostaa asioita keskusteluun ja pakottaa eduskunta ottamaan niihin kantaa. Se on osoittautunut helpoksi tavaksi vaikuttaa tehokkaasti ja panna päättäjät käsittelemään niitä asioita jotka kansalaiset kokevat tärkeiksi. Kansalaisaloitejärjestelmä on ottanut tehokkaasti paikkansa suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.

Sen kansalaisaloitejärjestelmä on tehnyt jopa niin tehokkaasti että jotkut kansanedustajat, Mauri Pekkarinen (kesk.) etunenässä ovat väläyttäneet vaadittavan allekirjoittajamäärän nostamista koska aloitteiden pelätään ruuhkauttavan eduskuntaa. Tämä olisi tietysti kansalle signaali siitä ettei aktiivisuus olekaan toivottavaa. Eikä ruuhkaa ole edes näkyvissä: eduskuntakäsittelyyn on toistaiseksi edennyt kohtuulliset 20 aloitetta mikä on pieni osuus palveluun tehdystä seitsemästäsadasta aloitteesta. 

Nyt eduskuntavaalien lähetessä kansanedustajien suhtautuminen sekä eduskuntaan nouseviin aloitteisiin että kansalaisaloitejärjestelmään ylipäätään on niitä asioita joita äänestäjän kannattaa tarkkailla ja painaa muistiinsa.

Tälläkin hetkellä kansalaisaloite.fi sisältää useammankin aloitteen jotka saattavat kiinnostaa teitäkin ja joiden allekirjoittaminen on helppo tapa tehdä päivän ekoteko. Hyvässä nosteessa ovat:
lakialoite mikromuovien kieltämiseksi kosmetiikassa

aloite terveydelle ja ympäristölle haitallisten kemikaalien vähentämiseksi julkisessa käytössä

Ei-ympäristöaiheisista aloitteesta huomionne ansaitsee:

lakialoite vakuutuslääkäreiden mielivallan vähentämiseksi työkyvyn arvioinnissa







Edistyksen ituja havaittu

Synkistä uutisista ei edelleenkään ole pulaa, mutta vuoden alkupuolelta mieleeni on kuitenkin jäänyt päällimmäiseksi varovaisen optimistinen olo. Ympäristöongelmista ja niiden arkisista ratkaisukeinoista on uutisoitu enemmän valtakunnan päämedioissa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Puheet jotka olivat vielä 1980-luvulla reilussa marginaalissa jos edes siellä, ovat muuttuneet valtavirraksi. Ympäristösyistä radikaaleja elämänvalintoja tehneitä haastatellaan, mutta sävy on muuttunut vähättelevästä villitysjournalismista ihailevaksi. Toki teknologian kehittymisellä on osuutensa asiaan, 80-luvulla kun ei pahemmin ollut aurinkopaneeleita, e-kirjoja tai vegaanihaasteita. Vielä vuosituhannen alussa valtavirta-ajattelua oli tuumata että enemmän on aina parempi kuin vähemmän ja että elämässä menestyminen mitataan pitkälti kulutuksen ja statussymboleiden kautta. Nyt mietitään miniasuntoja ja kasviproteiineja, kyseenalaistetaan aivan yleisesti tavaran haalimisen ihanuutta ja suunnitellaan kapselivaatekaappeja sen sijaan että unelmoitaisiin jättimäisestä vaatehuoneesta. Vietetään lihatonta lokakuuta, muovintonta maaliskuuta ja ollaan shoppailulakossa. Se minunkin pitkään tuuleen huutelemani ajatus että pari kasvisruokapäivää viikossa ei ole mitään ideologista asketismia vaan normaalia järkevää syömistä, on lyönyt läpi. Kaikkea ei siis voi teknologian kehityksenkään piikkiin panna. 

Siitä mikä oli ennen ituhippeilyä on nyt tullut normaalia. Kulutusyhteiskunnan kritiikki on voimistunut sitä myötä kun nykymenon kestämättömyys on käynyt selvemmäksi. Voisi sanoa että viime hetkellä, mutta myöhään on parempi kuin ei silloinkaan. Merkittävä osa kansasta on lakannut ulkoistamasta ympäristöongelmia ja selittelemästä sitä miten Minulla On Oikeus ja kysynyt itseltään "Mitä minä voin tehdä?" Tämä on valtava edistysaskel.

Kaikki eivät tietenkään ole vieläkään mukana planeetanpelastustalkoissa. Valtavirtaistumisen kauneus on kuitenkin juuri siinä että lopulta vastarannankiisketkin tempautuvat mukaan. Jos kerskakulutuksesta tulee noloa, myös kuluttamisella statusta metsästävien motivaatio överikuluttamiseen laskee. Jos kasvisruokaa on tarjolla joka puolella, sitä päätyy maistelemaan melkein vahingossa- ja huomaamaan että kasviksista saa maukasta ruokaa jolla myös lähtee nälkä. Kun kestokasseja käyttävät kaikki, laumaeläin tuntee pientä sosiaalista painetta olla erottumatta joukosta junttiudellaan. Kun mediassa ja julkisessa päätöksenteossa sitkeästi tuodaan esiin ympäristönäkökulmaa, se hiipii varkain osaksi ihmisten omaa ajattelua. 

Säästäväisyyden valtavirtaistuminen on myös tasa-arvoistava trendi- yksi harvoista tänä aikana jolloin eriarvoisuus yhteiskunnassamme kasvaa ja sitä jopa tietoisesti kasvatetaan. Edelleen pätee se että köyhimmät meistä elävät usein ekologisimmin, vaikka heillä ei olisikaan varaa shoppailla Ruohonjuuressa tai lahjoittaa puunistutusprojekteihin. Kun asenteet köyhiä kohtaan ovat edelleen (järjenvastaisesti) kovat, on hyvä jos kirpputorivaate ei enää leimaa käyttäjäänsä samalla tavalla kuin muutama vuosikymmen takaperin. On hyvä että ruokahävikin vähentämisniksejä jakavat nekin joiden ei ole pakko olla ruokahävikistä tarkkoja taloudellisista syistä. Kulutusjuhlan vuosikymmeninä kansakunta ehti unohtaa jotakuinkin kollektiivisesti, mitä eroa on tuhlaavaisuudella ja hyvinvoinnilla. Oltaisiinko nyt pääsemässä krapulavaiheeseen jossa mietitään, olisiko kohtuus kuitenkin paitsi terveellisempää myös hauskempaa?

Eroottinen pääoma my ass


Siltä varalta että ihmiset eivät kokisi tarpeeksi epävarmuutta, ulkonäköahdistusta ja paineita siitä kelpaavatko kenellekään, Yle kunnostautui tänä aamuna esittelemällä eroottisen pääoman käsitteen. Kyseessä on brittisosiologi Catherine Hakimin kehittämä käsite jolla yritetään selittää ihmisten välistä vuorovaikutusta parisuhdekuvioissa. Suomalainen seksuaaliterapeutti ja tutkija Anu Kinnunen kertoi, että pääoma aktivoituu erityisesti parinetsintätilanteessa.

Eroottista pääomaa tuovat jutun mukaan ulkonäkö, eloisuus, sosiaaliset taidot, liikunnallisuus ja karisma/seksitaidot. Ensimmäinen ajatus listan luettuani oli että taidan olla todella pervo koska minun viisariani nämä ominaisuudet eivät kyllä pahemmin liikuta. Seuraavaksi mieleen tuli että saatan toki olla vähän defensiivinen, enhän itsekään ole näillä mittareilla mitenkään päin arvioituna kovin hyvä saalis. Kolmas ajatus: Vaan miksi kenenkään pitäisi olla? Tuon listan kanssa minä lähtisin nimittäin palkkaamaan kodinkonemyyjää, en etsimään romanttista säpinää.

Koska kuitenkin haluatte tietää, voin toki paljastaa miten pervo olenkaan. Oikeastaan olen tullut siihen tulokseen että minulla on vain yksi kriteeri joka kumppanini ehdottomasti tulee täyttää: hänen tulee herättää aito rakkaus. Jos tämä kriteeri ei täyty, sitten ei auta mikään. Mahdollisuuksia on vain sellaiseen pikku sutinaan josta en ole jaksanut kiinnostua sen jälkeen kun huomasin että paljon parempaakin on olemassa. Jos kriteeri täyttyy, kaikesta muusta voidaan keskustella koska siinä tapauksessa kärsivällisyyteni ja sovinnollisuuteni ovat venähtäneet tähtitieteellisiin mittoihin niin että jaksan neuvotella ja etsiä ratkaisua juuri niin kauan kuin tarpeen on.

Jos kuitenkin pitää miettiä vähän konkreettisempia erityisen innostavia ominaisuuksia, niin mielestäni aivan kuuminta hottia on aito kiltteys ja hyväntahtoisuus. Se ei ole nykyään niin yleistä etteikö lajissa poikkeuksellisen erinomaisia yksilöitä voisi noteerata. Hyvään pyrkiminen, noin ylipäätään, ja etiikasta välittäminen muutenkin kuin juhlapuheiden tasolla on toinen kova juttu jolla on niinikään taipumus erottua. Kyllä maailmaan puhetta ja supliikkia mahtuu, mutta yrityksistä pyrkiä hyvään on krooninen pula. Sosiaalisista taidoista ehdoton suosikkini on aitous ja lempeä suhtautuminen omaan ja muiden epätäydellisyyteen. Myös avoimuus uusille ajatuksille ja uteliaisuus ovat tosi lupaavia ominaisuuksia, sillä sellaisten ihmisten seurassa ei tule ikinä tylsää. 

On ihan kiva juttu jos ihminen on löytänyt itselleen hyvän tavan liikkua, mutta veren maku suussa suorittajat ja lihasten mittailijat ovat minulle turn offeja. Paljon seksikkäämpi on nykymaailmassa ihminen joka osaa suhtautua lempeästi myös keholliseen epätäydellisyyteen itsessä ja muissa, ja sitä seksikkäämmäksi  tämä piirre tulee sitä mukaa kun iän kertyminen alkaa näkyä ja tuntua. Voiko hyviä seksitaitojakaan olla sellaisella ihmisellä joka on selvästi kiinnostuneempi katselemisesta ja mittailemisesta kuin toimimisesta? En tiedä enkä välitä ottaa selvää. Ja oikeasti: mitä sitten jos toinen ei syystä tai toisesta ole löytänyt innostavaa liikuntamuotoa. Voihan sitä etsiskellä vaikka sitten yhdessä, aloittaen vaikka villistä seksistä. Muuten on ehkä hyvä pitää mielessä että vaikka liikunta on erittäin terveellistä ja voi kohentaa myös ulkonäköä, pohjimmiltaan terveys (kuten ulkonäkökin) on a) yksityisasia ja b) parhaassakin tapauksessa haurasta. 

Omasta karismaattisuudestaan on kenenkään paha sanoa mitään, eikä objektiivista mielipidettä seksitaidoistaan kannata toivoa kuulevansa keneltäkään jolla olisi aiheesta kokemusperäistä tietoa. Mitä karismaattisuuteen tulee, minusta karismaattista on tietty rohkeus: rohkeus olla oma itsensä vaikka se tietäisi vähemmistössä nököttämistä, rohkeus toimia tarpeen vaatiessa oman mukavuusalueensa ulkopuolella, rohkeus ajatella omia ajatuksia, rohkeus tarttua ikäviinkin hommiin ja yrittää suoriutua niistä kunnialla. Koska rohkeuden määritelmään kuuluu epävarmuuden ja pelkojen kohtaaminen, sitä voi löytyä kokemattomasta yhtä hyvin kuin elämää nähneestä ihmisestä. Kokemus voi tietysti tuoda tervettä itseluottamusta yhteen sun toiseenkin taitoon, mutta silloinkin pohjana pitää olla hyvin treenattua hyvettä. Muuten on vaarana sortua omahyväisyyteen, vääriin yleistyksiin ja menettää ratkaiseva osa herkkyyttä ja vastaanottavaisuutta. 

“Aina niitä poikkeuksia on, mutta enemmistö ihmisistä on tuollaisia”, sanoo tähän tietysti läksynsä lukenut miesasiatrolli. Siihen ei voi muuta sanoa kuin että enpä ole tähän päivään mennessä keksinyt, miksi kenenkään pitäisi välittää tässä asiassa enemmistöistä. Eihän kukaan meistä ehdi edes pikaisesti sutaisemaan mitään enemmistöä, pidempiaikaisesta suhteilusta puhumattakaan. Kyllä useimmille riittää, jos elämän varrella tulee vastaan edes muutama erityisen kiinnostava tapaus eivätkä vilkkaimmatkaan ehdi kovin montaa tuhatta käydä läpi. Entä kuka vakavasti haluaa pidemmäksi ajaksi keplotella itsensä sellaisten ihmisten seuraan jotka todellisuudessa pitävät aivan toisentyyppisistä kumppaneista ja arvostavat sellaisia ominaisuuksia joita itse voi parhaimmillaan vain vähän teeskennellä? Tai jos kyse on siitä että ihmisen pitäisi kehittyä sellaiseksi että hän on aivan aidosti ja luomuna hyvännäköinen, sporttinen ekstrovertti, eikö maailmasta tule tavattoman tylsä kun kaikki ovat olennaisilta piirteiltään samanlaisia?

Sellaisen maailman koittamista en kyllä välittäisi edistää...eikä minun onneksi tarvitsekaan. On paljon hauskempaa olla kävelevä todiste sen argumentin puolesta että tosi hyvä tapa löytää rakkautta on olla oma itsensä ja kohentaa itseään etupäässä hyveellisyyden osalta. Kaikki muu järjestyy jos on järjestyäkseen, ja jos ei järjesty niin perimmäisenä syynä ei ole eroottisen pääoman vähäisyys vaan paljon todennäköisemmin huono tuuri. Kuinka pöhkö pitää ihmisen olla jotta hän tosissaan kuvittelisi että kumppani jonka kanssa on hyvä olla voi hyvinkin olla ulkonäkö- tai ikärasisti tai sellainen joka ei tykkää omasta perustemperamentista? 

Pro tippinä voi ehkä lisätä, että myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisesta saattaa olla apua.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments