Normaalihinta ei ole ylihinta

Tänään minua ilahdutti tämä Ylen uutinen jossa kerrotaan että Yhdysvalloista apinoidulle Black Friday-tarjouspäivää vastustetaan Suomessa luonnonsuojelujärjestöjen lisäksi myös vähittäiskauppaa tekevien yritysten puolesta. Eettisyysirtopisteitä jaossa! Kuten alehuumaa vastustavat yritykset muistuttavat, halpa hinta tarjous ei ole mikään syy ostaa, toisin kuin oikea tarve. Nykyään halpojen hintojen taustalle ei useinkaan kätkeydy edes katteista tinkimistä vaan eettisiä ja ekologisia ongelmia. Milläpäs ne valmistajatkaan käyttöä ja päivänvaloa kestäviä tuotteita tekisivät jos kansa ei ole valmis sellaisesta tuotannosta mitään maksamaan? 

Nykyään kun koko ajan jossakin on meneillä jokin alennusmyynti tai tarjouskampanja on helppo unohtaa, että normaalihinta ei ole ylihinta. Se että ostoksilla käynti nipistää takapuolta ei myöskään ole lähtökohtaisesti ongelma (elleivät kyseessä ole aidot toimeentulovaikeudet). Oletteko muuten huomanneet, että on paljon tuotemerkkejä joita saa alesta vain poikkeuksellisesti eikä isoilla alennusprosenteilla käytännössä koskaan? Yleensä nämä tuotteet löytyvät hinta- ja laatuhaitarien yläpäästä. Mistä näille tuotteille riittää vakiintunutta kysyntää sen verran etteivät brändit tuhoudu kaikessa hiljaisuudessa omaan mahdottomuuteensa? Selittyykö kaikki pelkästään ökyilyllä ja statussymboliarvolla -myös silloin kun kyse on huomaamattomista tuotteista eikä logo-oksennuksista? Onko mahdollista, että nykyään on yhä olemassa tuotteita joista kannattaa maksaa paljon vaikka samassa tuoteryhmässä olisi tarjolla myös halpoja versioita?

Se että meillä on kohtalainen määrä brändejä joiden ei tarvitse osallistua alennuskarnevaaleihin pärjätäkseen, pistää epäilemään että supertarjousalennusmyyntihintahulinat ovat vain yksi markkinointistrategia muiden joukossa, siis yksi keino tehdä voittoa. Kun kuluttaja harhautetaan ajattelemaan pelkkää hintaa ja isoa alennusprosenttia, häivytetään samalla taka-alalle kysymykset laadusta ja eettisyydestä. Toisinaan jopa laillisuudesta. Jos tuotetta myydään jatkuvasti alehintaan, kyseessä ei lain mukaan ole enää alehinta vaan tuotteen todellinen normaalihinta. Alennushulina vain kertoo tarinaa kauppiaasta suurena altruistina joka vain haluaa mahdollisimman monen pääsevän osalliseksi tuotteista sekä järkevästä kuluttajasta joka ei maksa ylimääräistä- mutta tämäkin on niitä tarinoita joissa vastuu on kuulijalla. 

Maailman tilanne on sellainen että voisimme oikeastaan kyseenalaistaa koko myytin siitä että hintatietoisuus ja tarjoushaukan taidot ovat järkevän kuluttajan mitta ja halvalla hinnalla saaminen ostoksen onnistumisen mitta. Eettisesti, ekologisesti ja jopa pitkällä tähtäimellä oman talouden edun mukaista voi olla kannattavaa ostaa normaalihinnalla, ohittaa tarjous tai valita kalliimpi tuote vaikka halpaakin olisi tarjolla. Voimme tukea suurimpien aleprosenttien mainostajien sijaan niitä joiden normaalihinta on kohtuullinen hinta jossa ei alunpitäenkään ole enemmälti ilmaa. Voimme jos haluamme.

Miksi pitää jättää jälki?

Tämä postaus on hyvää jatkoa edelliselle siinä mielessä että monella lisääntymisen ja ylipäätään elämän elämisen suurena tarkoituksena on "jättää itsestään maailmaan jälki". Välittää eteenpäin geenit ja perintöä, tulla mainituksi historiankirjoituksessa, olla tämän vuoden maailmanmestari. Moni tuntuu olevan jopa sitä mieltä että jos elämästään ei jätä jälkeensä jotakin konkreettisesti mitattavaa josta voi sanoa "tuon tein minä", elämällä ei merkitystä olekaan. Mitä helpommin havaittavampi ja pisimpään näkyvä henkilöön yhdistettävä jälki, sen onnistuneempi ja ihailtavampi on eletty elämä.  Tämä on yksi niistä ajatuksista joiden on syytä alkaa muuttumaan pikapuoliin mikäli aiomme selviytyä lajina seuraavasta vuosituhannesta.

Ympäristönäkökulmasta ihmiskunta on jättänyt itsestään jälkiä maailmaan enemmän kuin planeetta kestää. Minustakin jää muistoksi aikamoinen jätevuori, noin alkajaisiksi. Aloitin sen tuottamisen heti synnyttyäni, 1970-luvun lopulla kun vaipat olivat vielä tukevaa muovia. Kaatopaikalta vauvana kuluttamani vaipat löytyvät vielä sittenkin kun olen kuollut vanhuuteen. Alun jälkeen olen elänyt ja kuluttanut neljäkymmentä vuotta länsimaassa jossa vaatimatonkin elämä aiheuttaa suoraan orjuutta, jätettä ja luonnon tuhoutumista. Ja vaikka parhaani teenkin, elämäntapani ei ole vaatimattomin mahdollinen. 

Tällä hetkellä on vielä jonkin verran toivoa siitä että jälkeeni jää myös myönteisiä asioita siellä sun täällä. Jos en jätäkään jälkeeni uusia kuluttajia tai isoa perintöä, jäljelle jää jotakin muuta: sen verran enemmän luonnonvaroja ja elämän monimuotoisuutta. Jos käy niin että hienoimmat ajatukseni unohtuvat, sekään ei ole paha asia. Olenhan saanut itse nauttia niistä, ja muutenkin viisaus on uusiutuva luonnonvara: jos se oli todellista, joku toinen voi löytää sen piankin.

Sitä paitsi ne paljon puhutut ihmisen jäljet ovat parhaimmillaankin aika lyhytikäisiä. Isovanhemmat vielä muistaa, mutta entä heidän isovanhempansa? Pelkästään heidän nimiensä muistaminen vaatii harrastuneisuutta. Tunnen sukupuutani parhaimmillaan noin 1500-luvun loppuun asti. Monesta siitä löytyvästä ihmisestä tiedetään enää nimi sekä syntymä- ja kuolinaika enemmän tai vähemmän tarkasti. Joistakin tiedetään arvo tai ammatti, harvasta lauseen tai parin verran jotain muuta. "Jotain muuta" on erityisen jännä kategoria: yhdestä muistetaan yksisilmäisyys, toisesta se että hän virkkasi paljon. Kelataan hieman tulevaisuuteen: minä olen yksi niistä onnekkaista jonka elämästä muistetaan jotakin ekstraa. "Saara Reiman kasvatti omenapuita." tai ehkä peräti "Saara Reiman harrasti pitkään "blogin" pitämistä internet-tietoverkossa". Tai vaikka molemmat. Joka tapauksessa on helppo huomata, että nämä lauseet eivät kerro paljoakaan perinnöstäni. Filosofin tärkein perintö ovat hänen ajatuksensa. Olen saanut jo muutamalta teistäkin kuulla että olette blogia luettuanne muuttaneet mielipidettä jostakin asiasta tai peräti alkaneet tehdä asioita toisin. Sellaisesta tuppaa jäämään Todellisuuteen jälkiä. Niitä ei voi jäljittää minuun kuin harvoin, mutta jälkiä ne ovat silti, asioita joita ei olisi jos en olisi vieraillut universumissa. Jos onni on, nämä jäljet ovat isossa mittakaavassa tarkasteltuna paljon tärkeämpiä kuin ne tiedot jotka jätän jälkeeni erinäisiin tietokantoihin. Sukupuuhun ei todennäköisesti tule koskaan sanaakaan siitä että "Saara Reimanin tarinoiden ansiosta x määrä ihmisiä muutti elämäntapojaan kestävämmiksi, lakkasi uskomasta että tiukan paikan tullen paha on hyvää suurempi voima, oppi antamaan enemmän arvoa pienille ja huomaamattomille elämänmuodoille. Hänen lintulautansa ja puutarhanhoitotyylinsä vaikuttivat pieneltä osaltaan eräiden harvinaisten lajien kantojen vahvistumiseen." Nämä ovat kuitenkin asioita joilla on suuressa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä todellista merkitystä. 

Jos on poikkeuksellinen yksilö jolla lisäksi on apunaan iso annos onnea, voi muisto säilyä jonkin verran pidempään, enintään muutaman tuhannen vuotta. Jotkut muistavat että kerran täällä elivät Thales, En Hedu-ana tai faarao Khufu, mutta kukaan ei enää muista niitä sankareita joiden ansiosta nykyihmiset onnistuivat sinnittelemään holoseenin alkuun Välimeren refugioissa, heitä jotka saapuivat ensimmäisenä Amerikkaan Aasiasta, puhumattakaan niistä ennakkoluulottomista yksilöistä jotka harrastivat geenienvaihdantaa neandertalilaisten kanssa tuloksilla jotka vaikuttavat meissä edelleen. Näiden ihmisten unohtumisesta ei voi syyttää ainakaan saavutusten mitättömyyttä.

Ylipäätään, vaikka ihmislaji vanhenikin hiljattain reilusti, 300 000 vuotta on lyhyt aika verrattuna siihen kuinka kauan täällä on elellyt saniaisia ja helmiveneitä. Mikä on yksilön perintö siinä vaiheessa kun lajilla on ikää kymmeniä, jopa miljoonia vuosia? Se on edelleen niitä jälkiä jotka teoista ja ajatuksista ovat jääneet. Paljon matkan varrella häviää, mutta toisten tekojen vaikutukset kertatuvat tai ovat pieniä osasia maailmaa muuttavissa kehityskuluissa. 

Miksi kuvitella olevansa kuolematon ja unohtumaton kun ei kuitenkaan sitä ole? Kuolemanpelonko takia? Miksi kuvitella että omat geenini ovat jotenkin ainutlaatuisen ihmeellisiä kun ihminen kuitenkin jakaa perimästään 99% simpanssien kanssa? Ei sillä etteikö yksilöllisessä perimässäni olisi muutama aika hienokin emäspari, mutta jotenkin tässä ympäristökatastrofin keskellä vaikuttaa siltä että maailma tarvitsee niitä emäspareja enemmän sellaisia asioita joita tuotan tehokkaammin jos jätän lisääntymättä. Unohtumisen ja merkityksettömyyden pelkoja voi käsitellä muutenkin kuin lisäämällä, esimerkiksi ajattelemalla asioita selviksi ja harjoittamatta kiitollisuuden hyvettä tilaisuudesta osallistua maailmankaikkeuteen. 

"Jätä itsestäsi jälki"-ajattelun ovat sisäistäneet erityisen hyvin tägien spreijailijat. Abstraktiin ajatteluun taipuvaiset huomaavat kuitenkin, että vaikkei minua poistuttuani kuvioista muistaisi kukaan, tekemisteni seuraukset ja seurausten seuraukset jatkavat olemassaoloaan, hyvässä ja pahassa. Siinä mielessä olemme kuolemattomia. Vaikka ihmiselämää voi luonnehtia lyhytikäiseksi paikalliseksi ilmiöksi, maailmankokonaisuus ei tule täältä poistuttuani olemaan enää koskaan täsmälleen sama kuin se oli ennen vierailuani. Pysymme siitä osallisina myös aktuaalisen eksistenssin päätyttyä. Vain nimi ja muisto siihen yhdistettävistä teoista unohtuu helposti. Miksi taistella sille muutamia vuosikymmeniä lisäaikaa kun vaihtoehtona on myös miettiä  elämääni jonka olennainen sisältö on tukevasti kiinni ikuisen elämän syrjässä ilman erityistä yrittämistäkin?


ps. Tässä uniongelmien keskellä blogia säätäessäni onnistuin sitten tuhoamaan edellisen saikkupäikkypostauksen. Ehdin kuitenkin lukea kannustavat kommentit, kiitos niistä #onvähänongelmia #pöntsikkä

As I dabbled with this blog in my typical sleep-deprived  state I manage to destroy the last post about what's going on in my life. I did, however, have the time to read encouraging commentary, thanks for those. #Ihazissues #shesololo

posted under | 3 Comments

Väestönkasvun humaanista hillitsemisestä

Väestönkasvun hillitseminen on tajuttu olevan niin keskeinen keino suitsia ympäristökatastrofia että avoin keskustelu väestöongelmasta on alkanut. Aluksi on sanottava, että vaikka suomalaisia on vähän, ekologinen jalanjälkemme on sen verran suuri ja terveydenhuoltomme niin korkeatasoista että väestönkehityksellämme alkaa olla väliä- puhumattakaan vastuustamme näyttää esimerkkiä vähemmän kehittyneille maille. Koska keskustelu on vasta aluillaan, "mutku intialaiset, afrikkalaiset ja kiinalaiset"-argumenttivirhettä seuraa argumentum ad absurdum. Näin ikävistä aiheista käytävien keskustelujen on tapana edetä. Väestönkasvun hillitsemiskeinoiksi ehdotetaan sotia tai kohdennetumpia ihmisten lahtaamisia, humanitäärisiä katastrofeja ja tappajaviruksia. Koska kukaan kunnollinen ihminen ei halua moisia, johtopäätökseksi tulee että eipä tässä mitään voida, ainakaan vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä me voisimme. Humaanit keinot osallistua planeetan hyvinvoinnille pidemmän päälle välttämättömiin väestömäärän hallintatoimiin ovat paitsi olemassa ja humaaneja, myös niin lähellä että jokainen kiinnostunut (jopa lapsia jo hankkinut) voi niihin tarttua.

Ensimmäinen iso edistysaskel Suomessakin olisi jos lakkaisimme pitämästä lasten tekemistä itsestään selvänä osana normaalia elämänkulkua. Tämä olisi kestävää myös lastensuojelullisesta näkökulmasta. Mitä jos opettaisimme nuoret vakavasti harkitsemaan, haluavatko he todella lapsia hyvistä syistä (joiksi vauvakuume toki lasketaan) ja muistuttaisimme että eettisesti kestävä lasten hankkimisen lähtökohtana tulisi olla aina harkittu päätös yrittää lasta eikä "katsotaan mitä tapahtuu jos ei hotsita ehkäistä"-tyyppistä haahuilua? Mitä jos opettaisimme että täyttä, hyvää ja tulevaisuuden kannalta merkityksellistä elämää voi elää myös ilman omia lapsia? Lastensuojelullisesta näkökulmasta olisi hyvä myös muistuttaa kansaa siitä että meillä on jo paljon lapsia jotka tarvitsisivat adoptio- tai tukiperhettä. Riittäisikö se?

Mitä jos lopettaisimme tunnelmoinnin sukupolvien ketjusta ja miettisimme mieluummin, ovatko geenimme todella aarteita ihmiskunnalle ja onko niiden levittäminen juuri minun henkilökohtainen velvollisuuteni (vihje: lisääntyminen ei ole kenenkään velvollisuus)? Voisimme lopettaa puhumisen "lapsettomuudesta" eli negaation ja puuttumisen kautta kun voisimme puhua myös positiivisesti lapsivapaudesta? Sanat rakentavat maailmaa. Elämästä ei puutu yhtään mitään jos siitä puuttuvat biologiset lapset. Lastenhankintaolettaman heikentäminen, hienotunteisuuden lisääminen ja lapsivapaan elämän arvokkuudesta muistuttaminen saattaisivat myös osaltaan vähentää vasten tahtoaan lapsettomien kärsimystä. Tahaton lapsettomuus on suuri suru jota ympäristön paineet vain pahentavat.

Ihmispopulaation kokoon voi Suomessa vaikuttaa myös muuten kuin jättämällä lastenteon väliin tai yhteen lapseen (vaikka niiden jotka voivat tehdä niin on toki kiitettävää tehdä niin). Kulttuuristen asenteiden lapsivapautta kohtaan pitäisi muuttua suopeammiksi. Planeetta ei kaipaa ketään joka painostaa tai edes kannustaa ihmisiä tekemään lisää lapsia, mutisee velvollisuuksista ylläpitää suomalaista geeniperimää (ihmislajin geneettinen vaihtelu on sen verran pientä että olemme paljon vähemmän ainutlaatuisia kuin rasistit kuvittelevat) tai vihjailee että vain lapsiperheet ovat oikeita perheitä ja vain vanhemmat ymmärtävät rakkauden ja elämän päälle. Emme kaipaa niitä jotka alkavat kaivelemaan lapsivapaista lähimmäisistään ja heidän elämäntavoistaan vikoja lapsivapauden selitykseksi tai vähättelevät äänekkäästi niitä syitä joilla vapaaehtoisesti lapsivapaat perustelevat valintaansa. Traumoja löytyy vähän kaikilta, itsekkyys on tavallinen kansanpahe josta kärsivät kaikenlaiset ihmiset eikä (naisen) uraorientoituneisuudessa ole mitään vikaa. Planeetta ei kaipaa lapsivapaudesta puhumista puutteen, poikkeuksellisuuden tai ongelman näkökulmasta. Tämä ei tarkoita että lapsettomuudesta pitäisi tehdä ihanne- näin alkuun riittäisi tasa-arvo ja sen ymmärtäminen että vaikka lapset ovat rikkaus toisille, toisille meistä lapsivapaus voi olla suuren onnen lähde. 

Huolehtimalla julkisten palveluiden toimivuudesta ja siitä ettei lain lupaamien palveluiden saamiseksi tarvitse käydä läpi vaikeaa byrokratiaa ja tehtailla valituksia voimme vaikuttaa siihen ettei lapsia tarvita vanhuuden turvaksi ja puolustajaksi vaan jokainen voi luottaa saavansa vanhana tarvitsemansa tuen ja avun yhteiskunnalta. Sterilisaation saamista tulisi helpottaa. On täysin absurdia että äidiksi voi Suomessa ryhtyä teininä mutta sterilisaation saamisen ikäraja on 30 vuotta. Luulisi, että ihminen joka on kypsä tekemään päätöksen lisääntymisestä on myös kypsä tekemään päätöksen lisääntymättä jättämisestä ja kykenee elämään seurausten kanssa. Ehkäisyn pitäisi olla maksutonta nuorille ja pienituloisille. Kulttuurin maallistumiskehitystä olisi tuettava ja tiedotettava että lisääntymättömyys on perusoikeus johon uskonoppineillakaan ei ole mitään sanomista. 

Myös eutanasiakeskustelu kuuluu tähän väliin. Jokaisella tulisi olla oikeus päättää omasta kuolemastaan. Jos yhteiskunta vakavasti pelkää tämän vapauden johtavan massaitsemurhiin, sen olisi ehkä syytä panostaa siihen että kaikki kansalaiset kokisivat elämän elämisen arvoiseksi. Vapaus valita ei johda yhtään mihinkään, ainoastaan vapauden käyttäminen. Siihen yhteiskunta voi ja sen tulee vaikuttaa. Elämänhalunsa täysin kadottaneiden ihmisten pitäminen hengissä kieltämällä oikeus kuolla arvokkaasti on väärin. Samalla se toki on semitehokas keino piilotella sellaisia yhteiskunnallisia ongelmia jotka saattavat edistää elämänhalun katoamista.

Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin valtioihin.Tiedämme, että tyttöjen koulutuksen, naisten oikeuksien kehityksen tukeminen ja naisiin kohdistuvan väkivallan vähentyminen väkirikkaissa köyhissä maissa ovat tehokkaita ehkäisykeinoja. On älytöntä valittaa ihmisten hillittömästä lisääntymisestä siellä missä ehkäisy on harvojen etuoikeus tai siellä missä naiset eivät ole turvassa seksuaaliselta pakottamiselta ja väkivallalta. Sekä valtion että yksityisten hyväntekijöiden tulisi panostaa naisten oikeuksien tukemiseen siellä missä ne ovat heikolla tolalla. 

Humaaneja keinoja tukea lapsivapautta on niin paljon että ne käyttöönottamalla pääsisimme jo pitkälle. Mahdollista väestön liiallista vähenemistä paikallisesti voi tukea räätälöimällä maahanmuuttopolitiikkaa vastaamaan valtakunnan tarpeita. Suomalaisuuden katoamista voi ehkäistä tukemalla suomalaista kulttuuria ja sen siirtymistä uusille tulijoille. Jos täältä löytyisi tahtoa ryhtyä panostamaan kestävämpään väestöpolitiikkaan tinkimättä länsimaisista perusarvoista, siihen kyllä löytyisi keinojakin.

Esittelemiini keinoihin ei edes sisältynyt pienimpiäkään heikennysehdotuksia lapsiperheiden tukiin ja etuihin, lapsettomuushoitojen saatavuuden heikentämistä tai yhden lapsen politiikkoja. Eihän ole mitään syytä eikä järkeä paimentaa tai pakottaa ihmisiä niin kauan kuin pehmeimmätkin keinot tukea lapsivapautta lojuvat lähes käyttämättöminä. Omasta puolestani olen sitä mieltä että lapsivapaa elämä on niin hieno juttu että tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa huomattavasti useampi voisi hyvinkin valita sen. 

Eriarvoistuvan maan huveja: köyhyyslarppaus

Muistatteko vielä takavuosien Nousukausi-elokuvan? Kyseessä siis oli komedia nuoresta hyvin toimeentulevasta parista joka päättää etsiä elämäänsä eksoottisia elämyksiä viettämällä lomansa elämällä köyhän elämää Jakomäessä. Muistaakseni elokuva oli aika hauska. Mutta silloin elettiinkin vähän toisenlaisia aikoja. Viime aikoina vastaavan sävyistä köyhyyslarppausta on harrastettu ainakin mediassa. Hyvin toimeentuleva toimittaja kokeilee nuukailla viikon tai kuukauden ja tästä valaistuneena jakelee sitten talousvinkkejä oikeille vähävaraisille. Vinkkien taso vaihtelee itsestäänselvistä "lopeta tupakointi!"-neuvoista hulvattomiin, kuten linkittämäni "muuta mummolaan täysihoidolle puoleksi vuodeksi. Tämä on täsmälleen sitä elämänpiirien täydellistä eriytymistä mistä yhteiskuntatieteilijät ovat varoitelleet. Jutuista paistaa pitkälle se ettei niiden tekijöillä ole hajuakaan aidosti vähävaraisten ihmisten elämän realiteeteista.Tällöin käsitys toimeentulovaikeuksissa kamppailevien moraalista, elämäntavoista ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elämäänsä muodostetaan perättömien ennakkoluulojen pohjalta. Päätöksenteossa tästä syntyy rumaa jälkeä. Niin syntyy mediassakin jolle näkymättömiä ovat ne jotka eivät pysty säästämään lopettamalla tupakanpolton, vaihtamalla personal trainerin tarjouskuntosaliin tai vähentämällä ulkonasyömistä siitä syystä ettei heillä ole ollut koskaan varaa tällaisiin menoeriin.


Mietittyäni ankarasti olen tullut siihen tulokseen että en oikeasti tiedä tässäkään asiassa muiden elämästä kuin omastani. Riittävää ymmärrystä eivät riitä tuomaan opiskelu eivätkä toimeentulovaikeuksien parissa kamppailevat tuttavat. Köyhyyslarppauksesta on pelkkää haittaa: säästökuuri jolta pääsee pois itse halutessaan, jonka alkajaisiksi ei joudu luopumaan pääsystä säästötilille tai mummon helmoihin jos tulee isompi hätä, ja jossa budjetin ylityskin on pieni epäonnistuminen eikä koko elämän sekoittava katastrofi joka pahimmillaan uhkaa asumista ja luottotietoja, ei ole aitoja toimeentulovaikeuksia nähnytkään.
Esimerkiksi opiskeluaikana elin kyllä nykyistä reilusti vaatimattomammin, mutta toimivatko senaikaiset vinkkini (kuten "hanki rento, helposti opintoihin yhdistettävä ja mukavasti palkattu osa-aikatyö" niin ei tarvitse pelkällä opintotuella kitkutella) enää nykypäivän opiskelijoille? Siihen aikaan moni muukin taloudenpitoon vaikuttava asia kun oli toisin. Asumisen hinta Helsingissä, työllisyystilanne ja opintotukijärjestelmä tulevat mieleen etsimättä. Veikkailisin, että tänä päivänä samassa tilanteessa elävällä on taloudellisesti tiukempaa ja stressaavampaa. Toki moni muukin asia vaikuttaa oman tilanteen kokemiseen ja stressaavuuteen. Eriarvoisuuden ilmapiirissä puute pistää taatusti kipeämmin kuin pula-aikana jolloin kaikilla on vaikeaa. Kovat arvot joiden nimissä tukia ja julkisia palveluita leikataan, työttömiä kyykytetään ja ansiosidonnaisten etujen jääminen pieniksi on ihan oman valinnan tulosta, kiihdyttävät syrjäytymiskehitystä sitä vauhtia ettei pari kärkihanketta ja projektia tunnu enää missään. 

Jos lähdetään siitä ettei hyväosainen voi -menettämättä asemaansa pysyväisluontoisesti- todella eläytyä köyhän asemaan, ei välttämättä päädytä luovuttamaan. Jäljelle jäävät empatia, järjenkäyttö sekä halu kuunnella ja olla syyllistämättä ihmisiä omien ennakkoluulojen perusteella. Koska ennakkoluulojahan käsityksemme ovat silloin kun tietoa ei ole, ja usein ennakkoluulo on sitä pahemmin harhainen kuin se on ankara. Tietoa voimme saada kysymällä, tarkkailemalla ympäristöä,kuuntelemalla, olemalla kiinnostuneita -eli lähtemällä siitä että emme ole aiheen kokemusasiantuntijoita emmekä sellaisiksi (toivottavasti) tule.

En usko, että tämän päivän toimeentulo-ongelmaisilla on pulaa "hyvistä" neuvoista, paimentamisesta tai heidän vikojensa luetteloinnista. Arvelisin, että sitäkin enemmän puutetta voi olla osallisuudesta ja tunteesta että kelpaa sellaisenaan, tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on, siinä tilanteessa kuin on eikä vasta sitten jos ja kun on onnistunut kapuamaan keskiluokkaan. Siitä, että keskiluokassakin osattaisiin olla ihmisiä ihmiselle eikä arvotettaisi ja rankattaisi toisiamme taloudellisen aseman, uramenestyksen tai muun vastaavan perusteella. Köyhyyslarppailun ja muun egotrippailun sijaan voisimme ottaa tavoitteeksi myös oman elämäntavan yksinkertaistamisen. Siitä olisi kestävää hyötyä sekä itsellemme että koko planeetalle.


#metoo: Mää kanssa, jotta asia ei vielä unohtuisi

#Metoo- debatti jonka tarkoituksena on tuoda esiin miten yleinen ja iso ongelma naisoletettujen ahdistelu (länsimaissa, kantaväestöön kuuluvien miesten) toimesta on, on ottanut tuulta alleen oikein kunnolla. Aiheesta on puhuttu paljon aiemminkin, mutta ehkä nyt ollaan siinä pisteessä että puhe myös menee perille. Ehkä tällä kertaa saadaan vauhtiin se muutos jota tässä on yritetty saada aikaan jo viimeisten muutaman tuhannen vuoden ajan sivistysmaissa: että naisten kehot lakkaisivat olemasta jonkinlaista yleistä omaisuutta jotka saavat olla rauhassa hyvällä tuurilla eivätkä siksi että se on perusihmisoikeus jonka loukkaukset huomataan ja jonka puolustaminen ei ole vain loukatun itsensä ongelma.

Epäilen, että naisten ylivoimainen enemmistö on kokenut joskus seksuaalista häirintää. Minä ainakin olen, ja lisäksi muistan oppineeni hyvin varhain että häirintä on osa normaalia elämää, sellaista mistä ei kannata numeroa tehdä tai mihin odottaa ulkopuolista apua. Kun aloin asiaa miettimään, tajusin että jokaista naista jonka kanssa aihe on jotain kautta tullut puheeksi, on joskus häiritty. Jokaista. En muista tavanneeni livenä yhtään naista joka olisi sanonut ettei häntä ole koskaan häiritty. En yhtäkään joka epäilisi, onko se häirintä nyt niin yleistä tai arkista vaiko vain suurenneltu marginaali-ilmiö. En yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt selvästi, miltä tuntuu joutua yllätetyksi seksuaalisesti jollakin ei-toivotulla tavalla. On tietysti mahdollista että minä olen liikkunut harvinaisen huono-onnisessa seurassa. #Metoo- ulostuloja luettuani on kuitenkin tullut päinvastainen olo. Minun kokemukseni ahdistelluksi tulemisesta ovat kesyä kamaa ja niitä on aika vähän (ihan sillä perusteella että luulisin muistavani kaikki kerrat) verrattuna siihen mitä moni muu on joutunut kokemaan.

Minäkin olen kasvanut kulttuuriin jossa nuoren tytön perustaitoihin on kuulunut "selvitä" neuvokkaasti ja yksin huuteluista ja ei-toivotusta lähentelystä. Se mikä on yleistä koetaan usein normaaliksi vaikka olisi moraalisesti ottaen aivan sairasta menoa. Normaaleja ovat myös asiat joihin tilanteen mahdollisesti näkevät ulkopuoliset eivät reagoi. Ovat kuin eivät näkisikään, tai jos näkevät niin ohjaavat olemaan hiljaa pojat nyt on poikia-tyyppisillä heitoilla. Jälkeenpäin hyviä syitä ja selityksiä puuttumattomuuteen riittää: en ajatellut koko asiaa sillä lailla, mitä jos olisin itse joutunut vaikeuksiin, oliko se oikeasti niin ikävä tilanne (taustaoletus: koska tämähän on ihan normaalia menoa jota välillä näkee). Kulttuurissamme rehottaa myös edelleen käsitys siitä naisen seksuaalisuus on tavara jota naisen velvollisuus on vartioida ja miehen yrittää ottaa. Onnistuminen on aina sulka miehen hattuun niin kauan kun seksuaalirikossyytteiltä vältytään. Sitten on ehkä mennyt vähän överiksi, paitsi tietysti jos "uhri" on hysteerikko, yliherkkä, provokaattori, huora tai pihtari. Niin kauan kuin tällaista ajattelua löytyy tämän päivänvalossa varsin tasa-arvoisen kulttuurimme pohjalietteestä, seksuaalisesta tasa-arvosta voi vain unelmoida.

Millaista on käytös johon ei kiinnitetä huomiota eikä puututa? Hyväksyttävää. Ajatellaan vanhatestamentillisesti että ihminen hyväksyy häirinnän jos hän ei kuuluvasti ja näkyvästi vastusta sitä heti paikalla. Harmi, että pronssikaudelta moderniin psykologiaan oli vielä muutama  tuhat vuotta aikaa. Nyt tiedetään, että häirinnän (kuten muidenkin hyökkäysten) uhri on usein hiljaa sen kiitävän hetken kun “pitäisi reagoida” ollakseen Oikeasti Häiritty koska hän yllättyy ja tyrmistyy tai uhkaavammassa tilanteessa jopa lamaantuu. Tilanne on ihan sama kuin se miksi nasevat vastaukset typeryksille tulevat mieleen aina jälkikäteen: koska nämä tällaiset tilanteet tulevat puskista eikä kukaan täyspäinen voi olla jatkuvasti varautunut siihen että saalistaja voi vaania kaikkialla ja missä vain.

#Metoo-keskustelu on ehtinyt jo siihen vaiheeseen että miehet ovat ehtineet ääneen. Äänekkäimmät ovat olleet sitä mieltä että naiset uhriutuvat, valehtelevat tai valittavat turhasta koska välillä miehetkin kokevat pahoja asioita. Se moneen kertaan esiin tuotu fakta että monet (allekirjoittanut mukaan lukien) ovat kohdanneet häirintää aikuisten tai selvästi vanhempien nuorten tahoilta ensimmäisen kerran jo ala-asteiässä, sivuutetaan tai lokeroidaan omaksi asiakseen josta ei nyt puhuta (No koskas sitten? Kyse on faktisesti samasta ilmiöstä). Meillä päin kaikki pikkukoululaiset tiesivät jonkinlaisesta kokemuksesta, että ala-asteen koulutien varrella päivysti välillä itsensäpaljastaja. Olisi kumma, jos kenenkään vanhemmat eivät olleet asiasta kuulleet. 

Uhrinsyyllistystalkootkin ovat päässeet jo vauhtiin: kuitenkin tykkäsivät "huomiosta", elleivät peräti suoraan provosoineet. Jos nainen näyttää tykkäävän siitä että yksi mies (joka saattaa olla naisen poikaystävä, ihastus tai muuten vain toivottu tapaus) tulee ja puristaa pyllystä baarista, naisen täytyy tykätä myös siitä että Minä tulen ja puristan samalla tavalla. Jos ei tykkää, hän on epäreilu ja kyseessä on väärinkäsitys joka on pohjimmiltaan naisen vika. Ja mistä muka voi tietää ettei nainen tykännyt kun hän ei hetipaikalla topakasti pistänyt hanttiin (viis yllätyksestä, tilanteessa pelissä olleista valta-tai sosiaalisista rakenteista, fyysisen uhan pelosta yms. turhista)? Onkohan mitään ongelmaa edes oikeasti olemassa kun ei ole alettu lyömään nimiä pöytään, toisaalta jos nimet lyödään pöytään, niin samalla olisi syytä esittää laaja ja aukoton todistusaineisto tai muuten syyllistyy viattomien törkeään mustamaalaukseen... Nousseesta parusta voisi päätellä että tässä ollaan tekemässä rakettitiedettä. Onko rakettitiedettä todeta ääneen että on huono idea, pelottavaa ja ahdistavaa lähestyä naista avaamalla keskustelu seksiehdotuksella, törkykommentilla, vetämällä vehje esiin tai tarttumalla rinnoista? Edellytämmekö etiikan syventävän kurssin tasoisia tietoja emmekä alkeellisimpia peruskäytöstapoja huomauttaessamme, että seksuaalisuuden esiin tuominen ei sovi aivan joka tilanteeseen ja että kontaktin ottamista harkitsevan pitäisi ajatella viiden sekunnin ajan, miltä oma toiminta saattaa toisesta ihmisestä tuntua ja että on hyvin huono juttu jos se voi tuntua kamalalta. 

Ongelman torjuminen on psykologisen prosessoinnin vaihe. Toivottavasti naiset jaksavat tällä kertaa möykätä tarpeeksi kauan jotta siitä päästään seuraavaan vaiheeseen.

Siitä on toivoa. Perässä on alkanut tulla toisenlaisiakin miesten ulostuloja. Niitä on tullut toistaiseksi liian vähän. Jotkut myöntävät että ovat ahdistelleet, kuka mistäkin syystä (aika monet syyt ovat pikemminkin inhimillistä hölmöyttä kuin Syvintä Pahuutta, mutta hölmöilyjenkin seurauksista pitäisi ottaa vastuuta). Toiset myöntävät että ovat sittenkin saattaneet havaita ahdistelutilanteita mutta ovat sulkeneet asian mielestään.Tämä on hyvä merkki, josta seuraava askel voisi olla vaikka vastuun ottaminen siitä että on ollut näissä tilanteissa ja niiden jälkeen hiljaa. Hiljaisuus on nimittäin ollut tilanteen normalisoimista ja ahdistelun kohteelle vahva viesti siitä että hänen havaittu kärsimyksensä on pikkujuttu eikä mikään oikea ongelmatilanne jossa voi perustellusti odottaa apua kunnollisilta tuntemattomiltakin. Hyviä ovat nekin ulostulot joissa ilmaistaan yllättyneisyys ja järkytys ilmiön laajuudesta. On varmasti niitä jotka eivät aidosti ole huomanneet ahdistelua ympäristössään (eikä mieleen ole tullut kysellä läheisiltä naisilta, onko heitä koskaan ahdisteltu). Nämäkin reaktiot ovat tärkeitä sillä niissä ilmaistaan että naisten kokemus uskotaan todeksi ja hyväksytään todelliseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, selittelemättä ja vähättelemättä. Ahdistelua kokeneille naisille on tärkeää (ja vaihtelua) huomata etteivät läheskään kaikki miehet halua olla öyhöttäjien puolella tai heidän hiljaisia apureita joiden mielestä todellista ongelmaa ei olisi jos naiset vaan älyäisivät olla hiljaa ja vähemmän herkkiksiä. Kuten olen muutaman kerran aiemminkin sanonut: uhrin näkökulmasta hiljainen paheksunta ei eroa hiljaisesta hyväksynnästä millään tavalla.

#metoo- keskustelussa eletään nyt jännittävää vaihetta. Asiasta on noussut kunnon metakka, huomio on herätetty ja saatu pintaan hienoja kieltämis- ja torjuntareaktioita. Nyt asian vain täytyisi pysyä pinnalla niin kauan että keskustelu pääsee etenemään seuraavaan vaiheeseen: ongelman laajaan ja selkeään myöntämiseen myös miesten taholta ja rakentavien ratkaisuehdotusten miettimiseen yhdessä.

Niille jotka miettivät, uskaltaako tässä lähestyä ketään ollenkaan ettei vaan saa syytöksiä ahdistelusta, minulla on hyvä neuvo: jos sinusta todella tuntuu siltä että et osaa lähestyä toista muuten kuin ahdistelemalla (eli tunkemalla iholle tai tarttumalla intiimeihin paikkoihin, sanomalla tai ehdottamalla jotakin härskiä tai limaista, elehtimällä rivosti tai esittelemällä vehjettäsi...kyllä te hitaammatkin varmasti tajuatte tässä vaiheessa...) niin jätä ihmeessä lähestymättä. Oikeasti.
Jos kuitenkin lähestyt ja hyvät aikeesi tulkitaan väärin, pahoittele ja ota reipas  harppaus takavasemmalle. Sinulla on oikeus yrittää yhden (1) kerran per henkilö per elinikä, uusintayritykseen tarvitaan jo selkeä myönteinen merkki.

Ei tämä voi olla niin vaikeaa, mutta jos se kuitenkin on, niin jatkakaamme.

Päivän ekoteko: Kulutuskirjanpito

Tämänkertainen ekovinkkini ei ole ihan täydellinen. Se nimittäin kuulostaa vähän vaivalloiselta. Jos kuitenkin annatte sille mahdollisuuden, se kyllä paljastuu yhtä hyväksi kuin edeltäjänsäkin. Tässä blogissa kriteerit julkaistaville ekoiluvinkeille ovat tiukat. Vinkin pitää sopia mahdollisimman monelle, elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta. Sen toteuttamisen pitää olla helppoa ja sen täytyy parantaa ympäristön tilan ohella myös tekijänsä elämää, mitä nopeammin ja selvemmin sen parempi.

Suuri osa ympäristöongelmistamme kiteytyy siihen että kulutamme ja heitämme hukkaan aivan liikaa...noh, kaikkea. Tämä kuluttaminen ei kuitenkaan tunnu antavan aivan sitä mitä mainokset lupaavat. Koko ajan enemmän puhutaan siitä miten rahanmenon vastineeksi saa vain roinavuoren jota on rasittavaa hallinnoida ja josta eroon pääseminen jotenkuten vastuullisesti rasittaa sekin.

Enter kulutuskirjanpito, vanhan kunnon budjettivihon isosisko. Budjetti kertoo, miten paljon rahaa on käytettävissä ja mihin sitä kuluu. Kulutuskirjanpito kertoo myös, mihin rahaa tarvitaan, mitä sillä saa ja mikä on hankintojen elinkaari omassa taloudessa joka aina eroaa joltain osin tilastoissa esiteltävistä keskivertotalouksista.

Kulutus jaetaan eri kategorioihin kuten pukeutuminen, kodinsisustus, kosmetiikka, harrastukset. Minulla tämä tapahtuu yksinkertaisesti perustamalla vuoden alussa word-dokumentti per kategoria. Rahankäytön suunnittelu on tietysti yksi osa, mutta dokumenttiin voi kirjata myös suunnitellut hankinnat (on muuten ihmeellistä, miten kuukaudenkin listalla roikottaminen riittää tekemään rakkaustuotteesta turhakkeen jonka ostamisen voi hyvillä mielin unohtaa), sen mihin tahtiin asiat kuluvat loppuun, hutiostokset ja kierrätyksen sujumisen. Oma kirjanpitoni kulkee kuukausittain, isompia yhteenvetoja teen lähinnä silloin kun haluan hahmottaa pitkän aikavälin tilannetta. Olennaiseksi on osoittautunut myös "muuta"-kohdan lisääminen joka kuukausiarvioon. Esimerkiksi tämän vuoden vaatekirjanpidostani voisi päätellä, ettei täällä mitään kesämekkoja tarvita. Kulutusta jälkikäteen pohdittaessa voi siis olla hyvä muistaa myös, että kulunut kesä oli aivan poikkeuksellisen kylmä ja sateinen.

Asioiden kirjaaminen näin yksityiskohtaisesti on käytännössä helpompaa ja nopeampaa kuin miltä se kuulostaa (ja mitä vaivalloisemmalta se kuulostaa, sitä tarpeellisempi harjoitus luultavasti on). Hyötyä tulee roppakaupalla ja monessa lajissa. Kannattaako ostaa nipputarjouksesta käytännölliseltä kuulostavaa tuotetta joka kuitenkin itsellä on osoittautunut hyvin hitaasti kuluvaksi? Ehkä ei sittenkään. Kuinka paljon vaihtelua on riittävästi minulle? Käytänkö älyttömästi rahaa johonkin mihin en oikeastaan haluaisi? Myös muistin virkistäminen on kirjanpidon tärkeä tehtävä. Ilman lahjomatonta kirjanpitoa käsitykseni omasta kulutustasosta olisivat todennäköisesti reilusti alakanttiin. Hutiostoksistakin viisastuu paremmin jos pysähtyy edes minuutiksi miettimään, miten ja miksi lupaava hankinta paljastuikin arjessa hudiksi.

Voin kuvitella, että olisin vuonna 2014 väittänyt kysyvälle vilpittömästi olevani harkitseva kuluttaja joka kovasti yrittää ostaa vain tarpeeseen ja hemmotteleekin itseään harkitusti. Kirjanpidon mukaan poltin kuitenkin selkeisiin hutiostoksiin 370 euroa. Auts, auts, auts. Perusteellinen kirjanpito on puolestaan iso syy sille miksi näytän sittemmin viisastuneen. Tänä vuonna huteihin on kulunut tähän mennessä 22 euroa (klassisessa "kun kerrankin halvalla saa"-tilanteessa), ja tietääpä kirjanpito kertoa senkin ettei kyseessä näytä olevan satunnainen onnenkantamoinen vaan tasaisen laskun tulos. Aika kivan kokoinen erotus, vai mitä? Niin ne pienet, irralliset hudit vuoden aikana voivat kasaantua, mutta kun näkee helposti ja selvästi miten kasaantuminen on tarkkaan ottaen tapahtunut, toimintamallia on helppo muuttaa. 

Pelkkä kirjanpitäminen ei laske elintasoa eikä pakota minkäänlaiseen tinkimiseen, kivasta luopumiseen tai lakkoiluun.Tottumusten kohtuullistuminen tapahtuu kivuttomasti, lähes itsestään. Siinä sivussa säästyy selvää rahaa ja omistuksistaan pysyy paremmin kärryillä. Nykyään tavallisten ihmisten tavallisilla tavaroilla ei ole juuri muuta kuin käyttö- ja tunnearvo sen jälkeen kun ne on kaupasta ulos kantanut. Jos ne katoavat, jää jäljelle vain masentavaa jätettä jolla on taipumus vallata koteja salakavalasti.

Millä tavalla te seuraatte kulutustanne, vai seuraatteko?

My response for the last three or so terror attacks

In better days, a terrorist attack has meant launching a theme week in this blog. We've had one for cute animal vids, goodness, beauty etc. All those things that terrorists and their minions of all brands want to destroy. Lately, however, there have been several shocking attacks (pro tip: save a good shrink's contact info for the day when and if these things stop shocking you. This is NOT the new normal) and I've been busy sleeping, managing renovation of both of our bathrooms at once, sleeping, going through a series of medical examinations that are needed to find out why my circadian rhythm is a mess, sleeping, working for our family business etc. Did I already mention sleeping?

So I haven't really have had the time to work on fancy things like preparing theme weeks. And even though this blog has always been just a hobby and an outlet for my leftover thoughts, I've kind of felt bad about that. Because these days, many of us feel bad about the things going on in the world around us, and as an ethicist I should be out there resisting the general insanity instead of sleeping and avoiding humanity and playing with my rubber duck in my shiny new bathtub.

Since that's not really going to happen until my brain is fixed...or patched...whatever, I decided to resort to magic. Because I'm a Heathen and magic is what a heathen does when conventional solutions are used up. 


So, I'll resurrect a dead man for you and let him have once again 3.43 minutes of deep thought and happy sound reminiscent of times when the world was a little less insane. Check this out (this guy's life story is pretty inspiring as well) and be refreshed.




Now it's your turn. Go and use your magic. We all have it, no matter our creed (or lack of one), no matter whether or not we believe in it. We can and should use it to make the world a little better place and interrupt evil, even and especially when we feel we can't.

Saikkupäikky: puhuvat kädet

Syksy: märkätilaremontin maaliin luotsaamista, tutkimuksia (seuraavana ohjelmassa: unitutkimukset), mausteeksi vähän opiskelua ja Pientilan Firmaa. Siitäpä se ihmiskunta-allergikon elämä täyttyykin. Niin joo, maallikkotuomaripestinkin menivät uusimaan. En tosin ole varma siitä kuinka pitkäksi aikaa, kun käräjäoikeus lopettaa Lohjalla. Maailman tapahtumia katsellessa tuntuu joka tapauksessa hyvältä että hyödyllistä tekemistä riittää niin paljon kuin on tekemiseen jaksua.

Jaksu on tietysti pitkälti suoraan verrannollinen siihen miten tehokkaasti onnistun välttämään kommunikoimista livenä ja puhelimitse. Tutkimuskäynti, vierailu sukulaisissa, pari tuntia kansanopistolla maksavat kaikki vähintään päivän verran tokkuraa. Onneksi palvelut alkavat olla suurimmaksi osaksi netissä ja sähköposti kulkee. Mutta on tässä pitänyt muutakin keksiä. Puhetta mahtuu maailmaan, mutta tekemällä voi ilmaista tunteitaan, parantaa maailmaa ja näyttää hyvää esimerkkiä ilman ärsyttävää saarnaamista aivan hyvin. Minun täytyy välttää sosialisoimista mahdollisimman paljon (ja kevyttä jutustelua kuin ruttoa), ja voi olla että joskus tämä saa minut vaikuttamaan tavallistakin jurommalta ja töykeämmältä. Jos kuitenkin olen pohjimmiltaan mukava ihminen, sisäinen tila kyllä löytää tiensä ulos tekojen kautta. Oikeastaan teoista näyttää vallitsevan kroonisesti suurempi pula kuin hienoimmistakaan sanoista. Menetettyjä sosiaalisia tilaisuuksia ja irtopisteitä voi murehtia, tai sitten voi etsiä tilalle jotain muuta. Rajoitteisiin voi hakata päätään tai sitten voi katsoa, pääsisikö jostain kuitenkin yli, ali tai ympäri. Realiteetit ovat olemassa, mutta todellisuus ei niihin lopu. Niinhän sitä joskus luultiin että kissojen tulee olla eläviä tai kuolleita...kunnes paikalle saapui eräs herra Schrödinger.

Ilmastokeskustelu etenee etananvauhtia, uusi eläinsuojelulaki on laiha kompromissi jo syntyessään, vihapuhe on nykyään arkinen sana joka muistuttaa siitä tuhovoimasta mikä puheella pahimmillaan on. Suurten puheiden teho on epäsuotuisissa olosuhteissa heikohko, mutta roska päivässä on 365 roskaa vuodessa niin kuin aina ennenkin. Pieni muutos arkisissa tavoissa tekee edelleen monta parempaa valintaa vuodessa. Euro keräyslippaassa on yhä vaikuttavampi kuin maailman tilan kauhistelu kahvipöydässä kaverin kanssa. Lämpimiä tunteita ei ehkä tarvitse selittää hänelle jolle ojentaa lämpimän itse tehdyn neuleen. 

posted under , | 0 Comments

Onni onnettomuudessa

Omenapuumetsä on puhunut. Kulunut kesä oli surkea eikä vain ollut olevinaan. 
Omenia on vähän ja niistä vähistä moni on tuholaisten syömä tai rupinen. Harvoinpa puutarhavitsaus yksinään tulee. Omenat ovat myös kooltaan pieniä ja maussakin on toivomisen varaa. Tähän aikaan pääsadon pitäisi olla kypsä, mutta sekin on vähän siinä ja siinä. Lämpösummaa ei vaan ole kertynyt. Parikymmenen syysomenapuun sato mahtui korilliseen. Siitä riittää maistiaiset kanille ja sukulaisille sekä ainekset pariin omenapiiraaseen. Ensi vuonna uudestaan, paremmalla onnella ja toivottavasti hyvin levänneinä

Tämä vuosi on ollut siitä erikoinen, että katovuosi on ollut vallan tervetullut. Ison remontin lisäksi alkusyksyyn ei olla ekstroja kaivattu ja katovuosi oli meille pieni onnenpotku. Myös remontin tieltä toiseen kaupunkiin evakuoituminen kohtuullisti puutarhanhoidollisia tavoitteita tehokkaasti. Välttämättömimmät syystyöt saataneen tehdyksi, mutta hyvän omenavuoden satovyöryn prosessointi ei olisi onnistunut millään. Korillinen on meille juuri sopiva määrä satoa tänä vuonna. Se että näin on, kertoo kuitenkin erikoistilanteen ohella siitä että olemme onnekkaita huomaamattomammillakin tavoilla, alkaen siitä ettei elantomme ole puutarhamenestyksestä kiinni. Moni maanviljelijä on tänä vuonna stressaantunut hyvästä syystä. Muutama sukupolvi takaperin, siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, kotipuutarhan katovuosi saattoi tarkoittaa nälkäisia aikoja. Ylellisyyttä ei ole ainoastaan korillinen oman tarhan omenia, ylellisyyttä on myös se että sadon jääminen siihen korilliseen ei haittaa.

Jännitämme vielä talviomenien kohtaloa. Viime vuoden omenasoseet ovat lopussa ja jos kotiomenoista ei saa sosetta tehtyä, joutuu ilman olemaan koko vuoden. Kaupasta saatava omenasose kun on ihan eri tavaraa. As in, ostettiin kerran kokeeksi edellisenä katovuonna, ja oli niin pahaa että syömättä jäi. Ensi kuussa tämäkin kai selviää, hetkeä ennen kuin on aika laittaa puutarha talviteloille.

VR ja nykyaika

Remonttievakossa olemiseen kuuluu olennaisena osana seikkaileminen remonttimiesten pakoilemisen varjolla. Näin kävi tälläkin kertaa, vaikka alunperin olin kovasti ollut sitä mieltä että tällä kertaa ei seikkailla vaan ihan hissuksiin ollaan. Tutkimuksissa piti kuitenkin piipahtaa, ja kun paluumatkasta osa tuli kuljettua junalla, siinäpä olikin seikkailua kerrakseen.

Lohjalle ei juna kulje, joten olen seurannut VR:n edesottamuksia viime vuosina  vähän laiskanlaisesti. Tiesin, että nykyään paikallisjunaankin pitää ostaa lippu etukäteen. Junissa on kuulemma edelleen konduktöörejä palvelemassa asiakkaita mutta lippuja he eivät saa myydä. Huhu kertoo, että he eivät saa myöskään tarkastaa lippuja vaan tarkastajat ovat oma porukkansa. Sen sijaan konduktööritkin saavat katsoa liput ja poistaa liputtoman matkustajan.
Kuulosti sen verran epämääräisen pahaenteiseltä että motivaationi toimia prikulleen oikein oli korkealla. 

Tiettävästi junalipun voi hankkia älypuhelimella. Olen kuitenkin kuullut että lipun hintaa ei peritä puhelinlaskussa (mikä onnistuu HSL:ltä) eikä Paypalin kautta (onnistuu, öh, kaikilta ja Pihtiputaan mummolta) vaan se pitää maksaa verkkopankissa. Ajatus ryhtyä asioimaan verkkopankissa esimerkiksi keskellä Rautatientoria ei oikein houkuttanut minua. Ymmärsin, että en ole ihanneasiakas eli Kätevä Kansalainen, varautumisen mestari. Hän joko jaksaa asioida verkkokaupassa hissukseen eikä esimerkiksi laiturialueelle kiiruhtaessaan varttia ennen junan lähtöä, tai ei tarvitse mokomaa appsia ollenkaan koska omistaa jonkin kätevän kausi- tai sarjalipun. Minunlaiseni aivovammakkeet jotka kaukaisessa menneisyydessä Järvenpäässä asuttujen vuosien aikana vieläpä ehdollistuivat siihen että paikallisjunaan voi vaan mennä ja sieltä saa tarvittaessa lipun nopeasti ja kätevästi konduktööriltä jos ei muuten ehdi, ovat liikenteessä ihan väärällä asenteella. 

Rautatietorin asemahallissa oli meneillään jokin savunhajuinen kriisi eikä sieltä myyty lippuja (myös aikatauluopasteet olivat pois päältä mikä oli jälleen ikävä yllätys ihmiselle joka luuli että Järvenpäähän menee sen verran tiheään junia ettei etukäteen tarvitse olla tarkkaan selvillä, mihin junaan on menossa ja miltä laiturilta). Onneksi pian löytyi rauhoittava kyltti jossa kerrottiin, että laiturialueen edessä on lippuautomaatteja. Huh!

Menin lippuautomaatille joka olikin sijoitettu ystävällisesti heti ovien eteen. Se oli myös koristeltu A4:lla jossa kerrottiin että kaikki lippuautomaatit on suljettu. Lippu pitäisikin tällä kertaa ostaa laiturin 11 edessä olevasta lipunmyyntipisteestä. Luonnollisesti aikatauluopasteetkaan eivät toimineet, mutta muistin että hätätilassa tarvittavat tiedot saattaisi löytää sinne tänne ripotelluista reittijulisteista...edellyttäen tietysti etteivät ne olleet muuttuneet vanhentuneeksi teknologiaksi.

Laiturin 11 edessä ei näkynytkään mitään “lipunmyyntipistettä”.  Sitten erotin epämääräisen ihmisryppään ja tajusin että he parveilivat (sumeita pisteitä metsästäessä kun on vaikea luoda siistejä jonoja) muutaman konduktöörin ympärillä. Yllättäen näillä konduktööreillä olikin lipunmyyntivälineet. Minulle lipun myyneellä ystävällisellä konduktöörillä oli myös kännykkä josta hän googletti, mistä ja milloin junani lähtee. Ystävällistä palvelua vastaanottaessa oli ehkä vähän rumaa ajatella, että osaan itsekin googlettaa sujuvasti ja ihan muuten vaan oletin että uudenaikaisilla konduktööreillä on hallussaan jokin väline (kuten paperinen aikatauluvihko) josta tiedot voi tarkistaa nopeammin ja kätevämmin kuin kännykkää räpläämällä. I stand corrected: älypuhelimet ovat vuonna 2017 teknologian huipputuote ja piste, myös silloin kun paperiaikataulu tai jokin muu muinaisteknologia toimisi vähintään viisi kertaa nopeammin. 

Junaan astuessani oloni oli kuitenkin kuin onnistujalla: olin päässyt sinne minne pitikin ja saanut lippuni hankittua.

VR:n edesottamuksista ei ole paljon hyvää kuulunut, mutta asiakasmäärät ovat silti nousussa. Olen alkanut epäillä että kapasiteetin parantamisen sijasta liikelaitos on valinnut hallinnoida tilannetta savustamalla osan asiakaskunnasta toisaalle niin ettei mitään rasittavia investointeja tarvita. Vaikeaa kuuluu nimittäin olevan muillakin, tiesi Kulutusjuhla, hyvinkin vaikeaa omaan pikku seikkailuuni verrattuna. Ei ehkä ole pelkästään ikävä juttu että Lohjalle pääsee toistaiseksi vain bussilla.


Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments