Sitten taas jotain ihan muuta

Upsista. Edelliset postaukset eivät ehkä ole olleet ihan niin kevyitä kuin minulle olisi terveellistä.Toisaalta elämän rankkuuteenkin voi suhtautua monella tavalla. Jopa elämän rankkuuteen Westerosissa...
Katsokaa vaikka! 

posted under | 0 Comments

Jos ihminen olisikin vain eläin

"Se nyt vaan on niin että ihmiset eivät ole eläimiä", lausui Perussuomalaisten presidenttiehdokas, kansanedustaja Laura Huhtasaari, ja tiivisti mestarillisesti muutamaan sanaan paljon siitä mikä tämän sivilisaation ympäristösuhteessa on pielessä ja mikä järjettömyyden muoto meitä ajaa kohti kuilun reunaa.

Ensinnäkin, lause viittaa sitkeään mutta täysin järjenvastaiseen länsimaisen ihmisen luuloon siitä että ihminen on jonkin metafyysisen onnenpotkun ansiosta pohjimmiltaan ympäristöstään erillinen olio. Siksi olemme vapaita ajattelemaan vain talouskasvua: jos ympäristöä sattuisikiin vähän tuhoutumaan sivussa, seuraukset eivät kosketa meitä eivätkä ainakaan pilaa omia elinmahdollisuuksiamme. Siksi niitä ei tarvitse miettiä eikä niistä välittää. Olemmehan pohjimmiltaan ihan eri porukkaa kuin kaikki muut planeetan elämänmuodot. Olemme jonkinlaisia vierailevia tähtiä jotka eivät jaa alkuasukkaiden kohtaloa. Mitä planeetalle tapahtuu, ei mitenkään voi tapahtua meille. Eihän tässä mitään eläimiä olla.

Toiseksi lause muistuttaa puupäisestä ylemmyydentunnosta joka on vain lyhyen askeleen päässä eläinvihasta (ja sitä myöten toki yleisemmästä vihasta kaikkea elollista kohtaan, sillä muu luonto on tässä maailmankuvassa eläimiäkin arvottomampaa). Sellaiset tokaisut kuin "sehän on vaan eläin", "eihän sitä nyt sentään pidä kuin ihmistä kohdella" oikeuttamassa ja jopa kehottamassa eläinten huonoon kohteluun ovat yhä arkipäiväistä kuultavaa. Eläimet ovat tyhmempiä kuin ihminen, joten niihin tulee suhtautua joko pelolla (jos ne ovat suurpetoja), vihalla tai hyväksikäyttömentaliteetilla. Eläinten tyhmyyttä mietittäessä on olennaista laskea yhtäläisyyksiä ja eroja kaiken mitan eli ihmisen ja muiden välillä, ei suinkaan katsoa, kenen kyvyt ovat parhaiten sopeutuneet täyttämään lajin ekologisen lokeron asettamat vaatimukset. Sillä listalla pärjäisivät erinomaisesti muun muassa hait, varsieväkalat, sorsat ja torakat jotka ovat selviytyneet miljoonien vuosien evoluutiopaineista lähes muuttumattomina. Niitä ei kuitenkaan lasketa, sillä yksikään näistä lajeista ei ole eläinkunnan Einsteinin maineessa. Lemmikin poismenon sureminen tai pahoinvointi julmuuksista eläimiä kohtaan on hävettävää hellämielisyyttä, ei suinkaan merkki mistään hyveistä. Koska eläimet ovat ihan eri asia kuin ihmiset ja meidän on ylläpidettävä tätä järjestystä parhaamme mukaan. Tunteettomuus joka ihmisten välisissä suhteissa lähentelisi psykopatiaa, on ihanne jos kyseessä on eläin.

Tässä ajattelutavassa voima tekee oikeuden vaan ei velvollisuuksia jotka ihmisten välisessä etiikassa roikkuvat sitkeästi jokaisen oikeuden kääntöpuolena. Ihmisen ei tarvitse suojella heikompiaan jos puheena olevat heikot eivät ole ihmisiä. Päinvastoin on perusteltua riistää eläimiä mahdollisimman tehokkaasti. Näin saadaan sekä maksimaalinen taloudellinen hyöty lyhyellä tähtäimellä (pitkää tähtäintä ei tarvitse ajatella sillä se on ihmisaivoillekin kovin vaikeaa ja rasittavaa) että uusinnetaan tuota metafyysistä eroa jota tieteellinen tutkimus on kiihtyvällä tahdilla häivyttänyt. 

Tiedämme, että suurimmat ja poimuisimmat Maapallolta löytyvät aivot eivät kuulu ihmiselle. Samoin klassiset ehdokkaat niistä ominaisuuksiksi joihin ihmisen ylivertaisuus perustuu ovat osoittautuneet ominaisuuksiksi jotka jaamme muiden lajien kanssa. Emme suinkaan ole ainoa laji jonka edustajat käyttävät työkaluja, ovat tietoisia itsestään, suunnittelevat tulevaisuutta, siirtävät kokemuksiaan ja tietojaan seuraaville sukupolville niin että voidaan puhua kulttuureista, ja antavat jälkeläisilleen nimiä. Emmekä edes jaa erinomaisuuksiamme pelkästään suurten apinoiden kanssa vaan jaolla ovat myös linnut, kalat, monenmoiset mönkijät. Emme ehkä ole menestyneet evoluutiossa muita ihmislajeja paremmin ylivertaisen älymme ja voimiemme ansiosta. Neandertalinihmiset olivat nykyihmisiä voimakkaampia ja heillä oli isommat, joskin hieman erilaiset, aivot. 2000-luvun alussa vanhakantaista kuvaa örisevistä, nuijaa heiluttavista idiooteista on täytynyt hieman päivittää. Saattoi olla että heidät nujersivat nykyihmisen Afrikasta mukanaan tuomat taudit samaan tapaan kuin eurooppalaisten tuomat taudit niittivät Amerikan alkuperäiskansoja. Saattoi olla että nykyihmisen sosiaalisuus ja suuremmat populaatiokoot antoi ratkaisevan edun. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen harvinaisena tai ihmeellisinä pidettyjä ominaisuuksia vaan korkeintaan ominaisuuksia jotka meidän lajillamme onnekkaasti oli kun taas Homo erectuksen toisilla jälkeläisille ei ollut.

Viimeisetkin ainutlaatuiset erinomaisuutemme voisivat ehkä -jos oikein inho-oikeudenmukaisia ollaan- kuittautua niillä hämmästyttävillä eläinkunnasta löytyvillä kyvyillä jotka ihmiseltä puuttuvat. Me emme näe ultravioletin loistavia sävyjä, aisti Maan magneettikentän vaihteluita eikä kyljistä löydy kätevää kylkiviivaa jonka avulla väentungoksessa pujotteleminen olisi helpompaa. Kuun pinnalla kulkiessamme tarvitsemme avaruuspukuja selvitäksemme elossa viisi minuuttia, karhukaiset eivät. Miksi nämä ominaisuudet ovat yhdentekeviä ja merkitystä on vain eläinten niillä ominaisuuksilla jotka muistuttavat ihmisten ominaisuuksia? Eikö niin ajatteleminen ole jotenkin älyllisesti epärehellistä? Emmekö ole vähän jäävejä julistamaan itseämme evoluution huipuksi josta kaikki muut poikkeavat vain vahingokseen tai tavoilla jotka eivät ole noteeraamisen arvoisia (silloin kun kyse on hienoista ominaisuuksista jotka ihmiseltä puuttuvat)? Ympäristön tilan kurjistuessa kiihtyvää vauhtia myös ihmisen omakehu viisaudesta -ominaisuudesta joka on onnekkaasti sen verran epämääräinen että voisimme julistaa sen ikiomaksi- näyttää kovin kyseenalaiselta. Kuinka viisasta on ollut kehittää joukkotuhoaseita, freoneita tai kulutushysterian kulttuuria- ja nähdä tiede ensisijaisesti näiden "innovaatioiden" palvelijana eikä menetelmänä kerätä vähän järkeä päihin joista sitä selvästi puuttuu?

Mitä jos kokeilisimme, ihan sen vuoksi että planeetan tilasta päätellen vanha ajattelumalli ei oikein toimi eikä auta meitä toimimaan todellisuudessa järkevästi, ajatella että ihminen on vaan eläin. Jos näin olisi, ympäristöongelmat olisivat henkilökohtaisia ongelmiamme koska ymmärtäisimme että hienoista aivoista huolimatta hengitämme yhä mielellämme puhdasta ilmaa, syömme myrkytöntä ruokaa ja juomme puhdasta makeaa vettä. Jos olisimme vaan eläimiä, lähempänä toisia lajeja, voisi maailmassa olla lisää lempeyttä ja inhimillisyyttä ja paljon vähemmän kärsimystä. Ehkä näkisimme ympärillämme enemmän kauneutta ja ihmeitä ja vähemmän tuhottavaa tai yhdentekevää. Eksistentiaalinen yksinäisyyskin saattaisi siinä sivussa hiukan helpottua.

No nyt se on sanottu

Poliittista tahtotilaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on etsitty sen verran, että olen alkanut jo vahvasti epäillä sitä minkä tämän illan Ylen tiedeuutinen kertoi: näyttää siltä että ilmaston lämpenemistä ei pystytä tällä vuosisadalla rajoittamaan kriittisenä rajana pidettyyn kahteen asteeseen. Tilastollisiin ennusteisiin perustuvan tutkimuksen mukaan Maapallon lämpötila tulee nousemaan 90% todennäköisyydellä 2-4.9 astetta. 4.9 astetta, kun kahteenkaan ei olisi varaa. Kenellä ei ole varaa? Suurella osalla Maapalloa kansoittavista lajeista, mukaan lukien ihminen. Jos ravintoketjut alkavat romahdella, merenpinta nousta ja aavikoituminen kiihtyä hurjasti samalla kun ruokittavia ihmisiä on yhä enemmän, me emme tule leijumaan kaiken ylä- ja ulkopuolella. Emme täällä Suomessa, emme missään.


Toivo ei vielä ole menetetty, mutta se hupenee koko ajan. Koko ajan korjausliikkeeseen tarvittavat toimenpiteet muuttuvat rajummiksi ja kalliimmiksi. Ilmastonmuutoksen edetessä myös muutoksesta sinänsä koituvat haitat kasvavat jatkuvasti. Kaksi astetta ei ole se raja jossa ongelmat alkavat. Ne ajat on jätetty taakse jo tovi sitten. Jos kahden asteen rajasta halutaan edelleen vakavasti pitää kiinni, siihen tarvitaan nyt paljon päättäväistä työtä ja sitä tarvitaan kaikilta toimijoilta kaikilla tasoilla. 

Tähän ikään lapsivapaata elämää eläneenä olen saanut kuulla muutamaan kertaan, miten tajuttoman suurta ja uhrautuvaa on äidin ja isän rakkaus. Rohkenen epäillä, ihan sillä perusteella että se tahti jolla nykyiset äidit, isät, isoäidit ja isoisät planeettaa seuraavan sukupolven alta tuhoavat vaikuttaa kaikkea muuta kuin rakastavalta. Sikäli kun rakkaudesta mitään ymmärrän, siinä ei ole tilaa itsekkyydelle, lyhytnäköisyydelle tai mukavuudenhalulle. Se vähintään yrittää ajatella pitkän tähtäimen hyvää. Elinkelpoinen planeetta- se on vähän niin kuin perustarve. Teknologia taas on täsmälleen niin rakentavaa kuin ne tarkoitukset joihin sitä käytetään. Niiden tarkoitusten valitseminen taas on omalla vastuullamme- myös siinä tapauksessa että päätämme moraalisen agentin elämän olevan niin rasittavaa että luovutamme päätösvallan tekoälylle. Miksi pistää pää pensaaseen nyt kun jotakin vielä olisi tehtävässä? Meillä olisi yhä aikaa -vähän aikaa- äänestää parempia päättäjiä, kuluttaa vähemmän ja paremmin, muuttaa elämäntyyliä järjellisempään suuntaan. 

Nykymenon jatkumisen seuraus on vain se että lajinimen Homo sapiens jälkimmäinen osa alkaa kuulostaa sitä huonommalta vitsiltä mitä pidempään ja tarmokkaammin näitä suuria poimuisia aivoja käytämme. Jos emme osaa käyttää niitä aivoja hyvin viisaasti hyvin pian, vasta seuraajamme, torakoista tai ehkä rotista kehittyneen sivilisaation edustajat, saavat tilaisuuden oppia millaisen maailman rakentamiseen sitä hienoa älyä ei ainakaan kannata käyttää. Elämä Maapallolla yltää valtamerten syvänteisiin ja kivikehän yläosiin asti. Se kestää kiehumista, jäätymistä, säteilyä ja myrkkyjä. Sillä on miljoonia vuosia aikaa etsiä ratkaisuja ympäristön muuttumiseen. Elämä voittaa lopulta, mutta pärjääkö ihminen edes seuraavalle vuosituhannelle?

Sana tälle kesälle: kehopositiivisuus



Tänä vuonna julkisessa keskustelussa on putkahdellut taajaan esiin idea kehopositiivisuudesta. Ajatus siitä että voi sanoa itselleen "sinä olet ihan ok juuri nyt" on julistettu suorastaan kumoukselliseksi. Ylen vaakakapina, feministien kommentit siitä miten ulkonäön poliisisointi on tosiasiassa usein yritys pistää naisia ruotuun, somekohu ja toinenkin osoittavat että nyt ei todellakaan olla itsestäänselvyyksien äärellä.

Sitten kajahtaa vastalause: "Mutta kun se ylipaino ei ole tervettä". Tämän huutelijoille on jo moni ehtinyt todeta että 1) satunnaisen vastaantulijan terveydentilaa tai edes isointa terveysongelmaa ei voi päätellä koosta tai ulkonäöstä ylipäätään (voi sitä onnetonta joka erehtyisi vihjailemaan minulle laihduttamisesta juuri nyt...) ja että 2) on todistettu että ylipainoiset ovat normaaleja ihmisiä siinä kuin muutkin siltä osin ettei haukku motivoi tottelemaan haukkujaa vaan todennäköisemmin vain pahentaa tilannetta jos ylipainon taustalla on esimerkiksi lohtusyömistä tai syömishäiriö. Tämä pointti vaikuttaa uppoavan sekä itseään että kanssaihmisiä inhoavaan kansanosaan sen verran hankalasti että se on syytä kerrata täälläkin: ylipaino, kuten yksilön terveydentila ylipäätään, on jokaisen oma yksityisasia ja ne jotka tämän tuppaavat unohtamaan kärsivät itse paljon pahemmasta taudista, pissapääsyndroomasta. Siinä onkin sellainen tauti jonka oireita todella kannattaisi ensiksi hävetä ja sitten hankkia elämäänsä parempaa sisältöä vaikka vapaaehtoistyöstä jossa todella autetaan tarvitsevia.

Minua kuitenkin mietityttää "ylipaino ei ole tervettä!"-huudahduksessa toinen juttu. Mitä perustavanlaatuista vikaa on sairaudessa (jonka oire ylipainokin melko usein on) tai sairaalta näyttämisessä? Elintavoista riippumatta, jokainen meistä sairastaa toisinaan jotakin mikä näkyy päälle päin. Pitääkö sitäkin hävetä? Eikö sairas ihminen saa vaikuttaa tyytyväiseltä? Eikö hänellä ole samoja oikeuksia näkyä ja osallistua jaksamisensa mukaan kuin terveilläkin? Onko sairaan ihmisen moraalinen velvollisuus kärsiä joka hetki? Kysymyksiä, kysymyksiä. Onko sairaan käytettävä kaikki energiansa sairautta vastaan taistelemiseen, aseinaan se tyytymättömyys ja itseinho jotka on toimimattomiksi todettu muissa yhteyksissä? Vai onko kyse siitä että jopa mahdollisen sairauden näkyvien merkkien oikea paikka suoritusyhteiskunnassa on piilossa siten että jos piilottamisessa ei onnistu on oma vika jos tulee huonosti kohdelluksi? Onko jollakulla ongelma sen tosiasian hyväksymisessä että jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan sairauden ja kuoleman omakohtaisesti, jos ei tänä iltana niin ehkä jo huomenna? 

Niin että mitä sitten jos ylipaino ei ole tervettä? Se ei vaikuta mitenkään siihen miten ihmiset saavat elää ja näkyä tai miten toisia on oikein kohdella. Se ei vaikuta mitenkään siihen että jokaisen terveydentila on lähtökohtaisesti hänen yksityisasiansa. Se ei tee huonosta käytöksestä hyvää. Oikeastaan asia on päinvastoin kuin huutelijat antavat ymmärtää: jos arvelee jonkun olevan sairas, tylyttämisen sijaan olisi perusteltua ja eettistä kohdella häntä vielä hellävaraisemmin kuin terveen oloisia. 

Tässä onkin minun "kehopositiivisuuteni" ydin: ihmisen keho, ulkonäkö ja hänen suhteensa kehoonsa ovat yksityisasioita joihin muilla ei ole oikeutta puuttua ja joista ei tarvitse tehdä tiliä. Meillä on oikeus vetää rajamme ja huolehtia niiden loukkaamattomuudesta. Meillä ei ole velvollisuutta koristaa kenenkään maailmaa eikä muuttaa itseämme jotta mahtuisimme jonkun ikävän ihmisen kapeisiin kauneusihanteisiin. On hyvä opetella kelpaamaan itselleen. Kehonsa kanssa joutuu elämään koko ikänsä ja se tekee -kunnostaan riippumatta- jatkuvasti parhaansa ylläpitääkseen elämää. Kaikki toimintakyky on sen ansiota -mitä väliä tämän rinnalla on sillä onko vatsassa makkaroita tai silmäkulmissa harakanvarpaita? Vaikka kehoni suoma kyky elää, ajatella ja toimia olisi muille yhdentekevä tai jopa rasite, minulle sen pitäisi olla hieno asia. Voin ilmaista arvostukseni miten parhaaksi näen- jos jonkun mielestä ainoa oikea tapa ilmaista arvostusta on ravata kauneusleikkauksissa tai olla jatkuvalla dieetillä, se on hänen mielipiteensä eikä totuus jonka edessä tulisi nöyrtyä. Tärkeintä on arvostaa, ilman mutinoita ja lisäyksiä. 

 On myös erittäin suotavaa että Mahdolliset Elämänkumppanit, työnantajat ja ystävät kelpuuttavat ihmisen seuraansa muista syistä kuin siksi että arvioivat että toisesta ihmisolennosta saa kelpo koriste-esineen. Elämänlaadulle on vain hyväksi jos on pinnallisten ja pikkusieluisten karttama ja kiinnostava etupäässä hyväsydämisten mielestä. Jos joku ei "hyväksy" toisen ulkomuotoa, torjutuksi tullut ei suinkaan ole se joka tästä asenteesta eniten kärsii. Hänhän on juuri voittanut vapauden myrkyllisestä seurasta. Vain kehonsa kanssa on pakko tulla toimeen jatkuvasti ja loppuun asti. Siksi on hyvä huolehtia siitä ettei ole itselleen myrkyllistä seuraa. Sanottakoon tätäkin kehopositiivisuudeksi.

Saikkupäikky: kaksin aina kauheampaa

Sitten edellisen saikkupäikyn täällä on tapahtunut pientä edistystä. Kävin esittäytymässä Helsingin Viisaille. Siltä suunnalta(kaan) tarjoiltavat diagnoosit eivät ole mieltäylentäviä, mutta silti olo oli kumman helpottunut kun vastaanottajani totesi että olen tainnut tulla oikeaan paikkaan jossa minua osataan auttaa. Pian sen jälkeen olikin sitten kotopuolessa psykiatrikäynti jossa todettiin että paikallisesti minua ei osata auttaa muuten kuin uusimalla melatoniinit ja piriste. Sopeutumishäiriöstä on jäljellä enää niin pienet jämät että kaunis mieleni on taas terveen kirjoissa (ei sillä etteikö omasta mielestä korjailun varaa vielä pikkuisen ole). Siihen nähden, olen ihmeen ongelmainen.

Uusin kesädraama alkoi viattomasti kanin karvanlähdöstä. Tällä kertaa karvanlähtö on ollut erityisen runsasta, ja vaikka parhaamme teimme, niin niinhän siinä kävi että karvalla tuli vuoratuksi myös pieni herkkä masu. Pari eläinlääkäriretkeä, suuri määrä ananasmehua ja masun hierontaa myöhemmin mietin, rakastaakohan tuo eläin minua taas vielä jonakin päivänä...
Tätä kirjoittaessani ananasmehun pakkosyöttö kuuluu vielä päiväohjelmaan, mutta muuten jänö on toipumaan päin.

Minua pikku kaverin sairastuminen tietysti stressasi vähän. Sitä tässä on sitten käsitelty oikein olan takaa, eli toisin sanoen olen nukkunut viikkotolkulla jotakuinkin kellon ympäri. Ärsyttävin oli se aamu jona heräsin pirteänä ja reippaana vain sammahtaakseni uudelleen pysyttyäni valveilla kokonaiset kaksi tuntia. Pikkukaverin elvyttelyä lukuunottamatta täällä ei olekaan paljoa tapahtunut. Ennätyskolea kesä jona juhannusruusutkin alkoivat kukkia juhannuksena eikä kesäkuun alussa, ei sekään ole ehtinyt haitata ollenkaan. 

Loppukesän osaltakin suunnitelmat ovat selvät: niitä ei juurikaan ole. Puolisollekin sopii onneksi hyvin leppoisa kotoilu. Jos pari päiväretkeä jaksetaan tehdä niin kiva juttu, muuten puuhastellaan rouvan uinuessa rästiytyneiden tehtävien kanssa leppoisasti. Sekä tietysti koitetaan elää pumpulissa ja erossa Ulkomaailman rasituksista niin tehokkaasti kuin mahdollista. Kesälomien jälkeen ongelmien selvittely Helsingin Viisaiden kanssa jatkuu, toivottavasti hyvällä menestyksellä niin alkaa tulla joku tolkku tähän elämiseen.

Näihin kesätunnelmiin!

ps. Posti toi vähän aikaa sitten yllätyspaketin ystävältäni E:ltä. Sattuneesta syystä kiitoskortin rustaaminen ei ole toistaiseksi onnistunut. Kiitetään sitten näin julkisesti ystävää kivasta ja rentouttavasta yllätyksestä jonka parissa varmasti kuluu mukavia hetkiä heti kun silmät taas pysyvät vähän auki. 

Yhteiskunnan viidakkopuutarhoista

Kirkkonummella nousi tovi sitten älämölö asukkaiden vastustaessa suunniteltua kehitysvammaisten asuntolaa. Se ei ole ensimmäinen lajissaan, edes kuluvana vuonna, eikä varmaan viimeinenkään. On aina avartavaa huomata miten nämä mukavilla alueilla asuvat "kunnon kansalaiset" osoittautuvat kerta toisensa jälkeen syrjintään taipuvaisiksi, kovasydämiksi nilkeiksi joiden kunnollisuus rajoittuu tiukasti elämänhallinnan peruskysymyksiin. Muusta moraalisuudesta ei niin tietoa ole. Harmi vain, että juuri takapihalle tulevat tukiasunnot ovat niitä tilanteita joissa itse kunkin empatian ja inhimillisyyden taso todella punnitaan. 

Kirkkonummella kehitysvammaiset eivät kuulemma sovi lapsiperheiden sekaan. Hm, oli ensimmäinen ajatukseni, voisinkohan hakea takautuvasti kärsimyskorvauksia ala-asteen koulultani? Varmastihan minulle on tullut jokin sisäinen trauma siitä että koulussa oli kehitysvammaisten erityisluokka. Siellä me pikkukoululaiset saimme jonottaa ruokalaan ja ihmetellä käytävillä vaeltavia kehitysvammaisia. Niihin ei oikein saanut kontaktia, joillakin oli kummallisia pakkoliikkeitä, toiset ääntelivät omituisesti. Opettajilta saatava valistus rajoittui toteamukseen että nuo ovat kehitysvammaisia ja siksi erilaisia. Sen pituinen se, ja herkässä iässä kun oltiin, sehän meni perille. Kehitysvammaiset olivat mitä olivat ja sen pituinen se. Kun oikein muistelee, tulee sellainen tunne että tavallisten luokkien viikarit aiheuttivat opettajille paljon enemmän harmaita hiuksia.

Ihminen on parhaassakin tapauksessa täysin autonominen vain murto-osan elämästään. Ensin ollaan alaikäisiä. Koko elämän läpi silloin tällöin sairastellaan kaikenlaista. Välillä on muuten vain sellaisia vastoinkäymisiä joista selviämiseen tarvitaan apua ja tukea. Lopuksi, jos saamme niin kauan elää, koittaa vanhuus kaikkine haasteineen. Siinä välissä, jos onni on myötäinen (eikä läheskään kaikilla ole) on muutama voimantunnon vuosikymmen jotka voi käyttää kohkaamiseen nettoveronmaksajuudesta ja oman kyvykkyytensä ihailemiseen. Saman ajan voisi tietysti käyttää fiksumminkin, pitäen apua tarvitsevien puolta koska "kukin vuorollaan"-periaate on mennyt perille. Tämän päivän nettoveronmaksaja on eilisen lapsi ja huomisen laitospotilas.

Paitsi että jotkut meistä, esimerkiksi kehitysvammaiset, tarvitsevat apua koko elämänsä ajan. Se tekee heistä toisten silmissä pelkkiä taakkoja, kulueriä, rasitteita. Tämäkin on niitä näkemyksiä jotka kertovat enemmän sanojastaan kuin objektiivisesta todellisuudesta. Toisinkin voisi asian nähdä. Kuka opettaa monimuotoisuuden arvostamista, inhimillisyyttä, myötätuntoa ja konkreettisia auttamisen taitoja jos kaikki ovat samanlaisia menestyjiä? Etiikan oppikirjat eivät varsinaisesti keiku bestseller-listojen kärjessä, ja sitä paitsi teoria on kovin eri asia kuin periaatteiden tuominen arkielämään.

Kuka opettaa arvostamaan maailmankaikkeuden monitahoisuutta jos ympäristön samanlaisuus saa meidät luulemaan että oma tapa hahmottaa ja käsittää asioita on ainoa oikea tai peräti ainoa mahdollinen? Kuka pakottaa meitä kohtaamaan ennakkoluuloisuutemme, pikkumaisuutemme, kovasydämisyytemme jos ympärillä on korkeintaan lapsukaisia joita valmennetaan tarmokkaasti tulevaisuuden menestyjiksi? Vähemmistöt tekevät tätä työtä koko ikänsä, vastoin tahtoaan. Yhteiskunnan tarjoama tuki ja toimeentulo on pieni kiitos siitä että heidän osakseen on tullut paljastaa ympäristön todellinen sivistystaso ja tarjota mahdollisuuksia monien keskeisten hyveiden harjoittamiseen. Yksilön maailmalle tuottama arvo on paljon muutakin kuin tehokkuutta ja veroeuroja. Yhteiskunnissa joissa arvokeskustelu on pitkälti keskustelua tehojen ja eurojen lisäämisestä, todellista arvoa tuottavat ehkä jopa enimmäkseen muut. Oravanpyörään kykenemättömien kansalaisten elämä käpertyy pakosti sen ympärille mikä on olennaista: inhimillisyys, ainutlaatuisuus, olemassaolon arvokkuus. On yksilölle kärsimys mutta kokonaisuudelle suuri hyvä että meillä on heitä joita ei voida pakottaa ja moukaroida kunnon kansalaisiksi jotka suoriutuvat töidenteosta ja veronmaksusta mutta joille inhimillisyys on jäänyt vieraaksi.

Terveys on tavoiteltavaa kun se merkitsee kärsimyksen puutetta, mahdollisuuksia elää omannäköistä elämää ja tehdä mielekästä työtä. Sen sijaan yhteiskunnan kannalta ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia että kaikki ovat arjalaisia valioyksilöitä. Hyvä yhteiskunta on paljon muutakin kuin kukoistava kansantalous ja korkea kulutustaso. Voi olla, että se on jopa enimmäkseen muuta kuin sitä mitä rahanpalvonta tavoiteltavana pitää.
Yhteiskunnassa jossa ihmisiä käsitellään usein massoina: työvoimana, pakolaisvirtana, potilasmassana, eläkeläisinä, kamppailu inhimillisyyden ja monimuotoisuuden ja vapauden tarvitseman tilan puolesta on loputon. Massa-ajattelu on ihmiskunnan tehoviljelyä, monimuotoisuus merkitsee sitä että pakettipeltojen seassa on viidakkopuutarhoja joissa elämä kukoistaa. Usein se kukoistaa siksi ettei muuta voi, siksi ettei sen elämänmuodoilla ole mitään sijaa pakettipellon tehokkaassa, tasapäisessä kasvussa. Eri asia sitten on, ettei pakettipelto ole millään tavalla ekologisesti kestävä ratkaisu vaan hauras ja keinotekoinen rakennelma. Kammottava virhe tehdäänkin siinä jos nähdään viidakkopuutarhat vain epäonnistuneina ja vaillinaisina pakettipeltoina, hukkaan heitettynä materiaalina. Ihmisten maailmassa vastaava virhe on äärimmäisen kapeutunut käsitys arvokkaasta elämästä ja siitä seuraava erilaisuuden kammo.
Siitä virheestä kärsivät tietysti ensimmäisinä syrjinnän kohteet, mutta Sokrates on jälleen oikeassa väittäessään että vääryyden tekeminen on paljon pahempaa kuin vääryyden kärsiminen. Epäoikeudenmukaisuus sattuu, mutta pieni, ennakkoluuloinen sielu on suuronnettomuus.


posted under , , | 0 Comments

U-käännös

Sipilä sitten teki viime hetken U-käännöksen. Hallitus vältti kaatumisen täpärästi. Ja toistaiseksi. Ratkaisu pitää Perussuomalaisista irtautunut New Hope...eikun Uusi Vaihtoehto hallituksessa on kieltämättä luova tapa välttää edellisessä postauksessa luettelemani karikot. Eri asia sitten ratkaisulla ostettu hengähdystaukoa kummempaa tulevaisuutta. Periaatteessa kansanedustajan mandaatti on henkilökohtainen eikä ministerin ole pakko olla edes kansanedustaja. Käytännössä ministerin töiden hoitaminen ilman puolueorganisaation tukea voi olla raskas savotta, etenkin jos entiset puoluetoverit räkyttävät kiukkuisina nilkoissa. On hyvä kysymys, millainen on hallitus jossa tämä tilanne vallitsee useamman ministerin kohdalla. Uusi Vaihtoehto nimittäin on koostaan huolimatta vain kokoelma yksilöitä, ei puolue, eikä puolueen perustamiseen ole pikakaistoja. Eduskunnassa taas operoidaan puolueina.

Mitä lehmänkaupoista jäi kenenkin käteen? Sipilä ja Orpo saanevat entistä nöyremmän hallituskumppanin. Ei sillä etteivätkö Perussuomalaiset v.1. olisi tähänkin mennessä olleet luotettavia jees-miehiä joilla takki on kääntynyt reipasta tahtia sekä asiakysymysten että periaatteiden kohdalla. Mutta nyt heitä ei tarvinne kuin muistuttaa siitä tosiasiasta että 20 hengen porukalla on nyt ministerisalkut jotka jaettiin 37-henkiselle puolueelle. 

Perussuomalaiset saavat suuren sekaannuksen jonka väreet ovat edenneet jo kuntatasolle. Se mikä tapahtuu eduskunnassa isosti tapahtuu valtuustoissa vähän hiljaisemmin ja lopputuloksena sekä uuspersut että nuivat vajoavat kohti marginaalia rytisemällä. Uusi ryhmä saa pitää toistaiseksi ministerinsalkkunsa, Halla-aholaisille jäävät rahat ja puolueorganisaatio. Ositus se on tämäkin, ja tuloskin on perinteinen eli paha mieli kaikille. Näin ollen jakautuneen joukon asemaa heikentää entisestäänkin luvassa oleva riitelyn määrä. Kuinka paljon ministeri-Audin takapenkki mahtaa lämmittää ministereitä joiden vaikutusvalta on sukeltanut?

Oppositio sai jupakasta lisää pontta ja sanomisen aihetta. Se tullaan käyttämään. Hallituksessa tyhjän päältä käsin operoiva UV on helppo ja hyvä maalitaulu, semminkin kun sen hankala asema pistänee nopean stopin Soinin ja kavereiden haudasta kaivamille puheille pienen ihmisen asiasta.Kausi on siinä vaiheessa että tämä on jo nähty ja todettu saman sarjan puheeksi kuin Soinin uho siitä että loikkarit ovat luusereita eikä hänellä ole aikomustakaan lähteä perustamastaan puolueesta. Eikä jupakka ollut kunniaksi myöskään Keskustalle ja Kokoomukselle, sen verran yhteisiä arvoja ex-persujen kanssa löytyikin nopeassa aikataulussa. Ne välttivät lyhyellä tähtäimellä hallituskriisin ja hallitusohjelman avaamisen neuvotteluille, mutta pidemmällä aikajänteellä uskottavuus tietysti rapautuu. Julkisuuteen jo tihkuneet tiedot jupakan esitöistä rapauttavat kaikkien arvovaltaa. Puhumattakaan sitä että muodollisesta enemmistöstä huolimatta hallitus on heikentynyt selvästi siitä mitä se oli vielä viikko sitten. 


Poliittiset jännitteet eivät ole valtakunnasta ainakaan vähenemään päin.

posted under , | 0 Comments

Mitäs sitten?

Suomen hallitus sitten otti ja kaatui. Eipä sille oikein vaihtoehtoja ollutkaan, olkoonkin että en soisi äänestäjien unohtavan sitä että Keskustasta löytyi kuin löytyikin "pragmaattinen siipi" jolle Halla-aho olisi kelvannut hallituskumppaniksi. Järki kuitenkin otti voiton, Perussuomalaisissa vallitsee yleisesti hämmennys ja nuivat ovat jo aloittaneet uhriutumisen reippaasti. Siinäpä se tilanne tällä erää.

Jatko onkin sitten vaikeampaa. Sipilän paras toivo on siinä että osa Perussuomalaisten nykyisistä kansanedustajista päättäisi loikata Keskustaan tai Kokoomukseen. Jos näin ei käy, ilmeisin hallitusratkaisu eli Kristillisdemokraattien ja RKP:n ottaminen hallitukseen tarkoittaa 101 edustajan "enemmistöhallitusta". Se ei ole vahva hallitus etenkin kun oppositiosta alkaa tulla räntää vihervasemman lisäksi myös äärioikealta (niille jotka ovat sitä mieltä etteivät nykypersut suinkaan ole äärioikeistolaisia vaan oikeistoradikaaleja, muistuttaisin että monen vaikuttajan taustalta löytyy hyvin sydämellisiä välejä ulkoparlamentaarisiin äärijärjestöihin). Oppositiossa RKP ja KD ovat olleet hallituksen kannalta varsin harmitonta väkeä, mutta uuspersut tulevat olemaan toista maata. Sitä paitsi, edesmenneessä hallituksessa pidäkkeettä suhmuroineiden Keskustan ja Kokoomuksen toimiin tulee tässäkin vaihtoehdossa pikkuisen rotia. Siitä että hallitusvastuuseen pääsemällä pikkupuolueet saisivat jälleen kerran kannattajakuntaansa nähden suhteettoman painoarvon, en nyt viitsi nutista, siinä asiassa kyse alkaa olla jo maan tavasta.

Muut oppositiopuolueet ovatkin ehtineet jo yhtenä rintamana ilmoittaa, että hallitusyhteistyön edellytyksenä ovat uudet eduskuntavaalit. On siis hyvin epätodennäköistä että uusi hallituspohja löytyisi muiden nykyisten oppositiopuolueiden tuella. Jos Perussuomalaisten eduskuntaryhmä ei ala vuotamaan Keskustaan ja Kokoomukseen päin oikein kunnolla, RKP:llä ja Kristillisdemokraateilla on tilaisuus vaatia hallitusohjelmaan melkein Kuuta taivaalta. Sitten vain odotellaan miten syvään KeKo suostuu niiamaan välttääkseen uudet eduskuntavaalit. Kansa voi jännittää, kuinka paljon kannatusprosenttejaan suurempi painoarvo pikkupuolueille olisi nyt tarjolla. 

Uudet eduskuntavaalit olisivat ilman muuta radikaali veto ja paha epäonnistuminen Keskusta-Kokoomusakselille. Se tarkoittaisi kaikkien puolueiden kannatuksen mittaamista. Kuten jo eilen totesin, se olisi myös reilu veto, mutta reiluudellahan ei tunnetusti ole liiemmin tekemistä reaalipolitiikan kanssa. Siinäkin tapauksessa että keskustaoikeisto saisi luottamuslauseen, eduskuntavaalien toimittaminen hidastaisi kiireellä ajettuja uudistuksia. Toimitusministeriöksi muuttunut hallitus kun ei voi hoitaa kuin välttämättömät juoksevat asiat. Ottaen huomioon miten laajaa kritiikkiä sote- koulutus- ja työttömyysuudistukset ovat valtakunnassa herättää, aikalisä olisi mitä suurimmassa määrin maan etu. Tiedä vaikka uudistuksiin ehdittäisiin leipoa vähän järkeä ja lainmukaisuutta mukaan. Tämä tietysti on yksi idean isoista ongelmista "tehdään ensin ja korjataan mokat sitten"-mentaliteettia toteuttaneen ex-hallitusohjelman kannalta. 

Mitä seuraavaksi? Hyviä vaihtoehtoja ei ole, mutta on selvää mikä olisi Sipilälle ja kumppaneille mieluisin vaihtoehto. Jännitysnäytelmän seuraavassa jaksossa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, kuinka kovasti uusia eduskuntavaaleja halutaan välttää. Sekä tietysti se, saadaanko ne kuitenkin. Minulla on huomiseksi ohjelmaa, joten ei voi kuin toivoa että silmät pysyvät loppuviikon ajan sen verran auki että jaksan seurata poliittista jännäriä. 

posted under , | 0 Comments

Kuka kukin on

Keski-ikäiset lukijat varmaan muistavat ajan jolloin kotimaan politiikka oli jotakuinkin pitkäveteisyyden synonyymi. Ne ajat ovat todella kaukana takanapäin. Miten sitä saatettiinkaan ajatella että politiikka on typistynyt neuvotteluiksi hitaasti mutta varmasti lisääntyvien etujen ja oikeuksien jakamisesta? Nyt keskustelun keskiöön ovat tulleet etujen sijasta ne perusarvot joiden piti olla loppuun käsiteltyjä ja kaikille itsestään selvyyksiä. Nyt hitaammallekin on selvää, etteivät kaikki koskaan jakaneetkaan niitä perusarvoja. Elämöiminen vain ei ollut ajankohtaista.

Viikonloppuna Perussuomalaisissa tapahtui pienimuotoinen vallankumous. Vielä viime viikolla Perussuomalaisissa oli monenlaista väkeä. Oli maahanmuuttovastaisia mutta myös niitä jotka unelmoivat kansan syvien rivien puolueesta vailla sosialismia. Tänään on päivänselvää, että niiden jotka jäävät Perussuomalaisiin, on hyväksyttävä se että puolue on hylännyt länsimaiset ihmisoikeuksien, sivistyksen, yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon sekä syrjimättömyyden perusarvot. Nyt meillä on oma versio Ruotsidemokraateista ja Ranskan kansallisesta rintamasta: porukka jonka poliittisen maailmankuvan keskiössä ovat ihmisviha ja sisäänpäinkääntyneisyys. Tämä porukka on aloittanut määrittelemällä uudestaan suomalaisuuden käsitteen, ja ulkopuolelle on nakattu vääränväristen lisäksi myös suomenruotsalaiset. Me poliittiset vastustajat olemme siellä jo olleetkin puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kannattaessa edelleen näkemystä että vihervasemmistolaiset sopisi vaikka raiskata.

Siitä miten yllättävää tämä oli...no, siitä voin todeta vain että SMP versio 2:sta unelmoineen Timo Soinin olisi kannattanut aikanaan muistaa vanha viisaus pikkusormista ja koko käsistä. Todellinen jännitysnäytelmä on tällä viikolla. Mitä tekevät Kokoomus ja Keskusta? Myyvätkö ne vuorostaan perusarvonsa kun vastineeksi on tarjolla loistava tilaisuus jatkaa hallitustyöskentelyä sellaisen kumppanin kanssa jolla on periaatteeita vain yhteen asiaan liittyen? Vai pitävätkö ne arvonsa mutta kriisiyttävät hallituksen? Perussuomalaisten vaihtaminen klassisiin päivänpelastajapuolueisiin Kristillisdemokraatteihin ja RKP:hen saattaisi sujua ihan nätisti. Tai sitten ei. Uudet eduskuntavaalit olisivat iso riski ja voi olla että sotekatastr...tarkoitan uudistus ja muut älyvapaat "kärkihankkeet" aiheuttavat ikäviä seurauksia vaaliuurnilla. 

Vasemmistolaisena olen tietysti sitä mieltä että eduskuntavaalit olisivat ihan paikallaan, eikä pelkästään käsilläolevan draaman takia. On muistettava, että nykyhallituksen taival alusta asti on ollut jokaisen hallituspuolueen osalta kokoelma petettyjä vaalilupauksia. Koulutuslupaus, anyone? Niiltä main se alkoi eikä loppua näy. Ja nyt ollaan tilanteessa jossa kaikkien kolmen hallituspuolueen, mutta etenkin Perussuomalaisten, kannattajien joukossa voi olla paljonkin väkeä jotka voivat rehellisesti sanoa etteivät äänestäessään olleet valitsemassa toteutuneita poliittisia linjauksia.

Minua vähän kiinnostaisi nähdä, paljonko heitä on. Näin alkajaisiksi saamme kuitenkin nähdä oikein rautalangasta väännettynä mitkä ovat Keskustan ja Kokoomuksen todelliset arvot.

posted under , | 1 Comments

Saikkupäikky: Rima nousee, rima laskee

Hupsista! Blogihan sitten otti ja tippui melkein koko kuukaudeksi. Eikä sen takana ole edes suurempaa draamaa. Aivan liian vähäiset tehokkaat tunnit katosivat jonnekin kuntavaalien jälkipuinnin ja Pientilalle ennennäkemättömän myöhään ja nopeasti saapuneen kevään keskelle.

Saikuttamiseen kuuluu siis sitäsamaa. Mitä hiljaisemmin ja epäsosiaalisemmin onnistun elämään kotiaitojen sisäpuolella sen parempi. Mutta aina ei voi, eikä ihan aina maltakaan. Poliittisesta tilanteesta en nyt lausu sen enempää kuin että vasemmistoriennot ovat prioriteettilistani kärkipäässä. Osallistun kaikkeen niin paljon kun voin. Rima on korkealla, mutta nukkumallahan sitä uupumuskohtauksesta selvitään. Niinpä toukokuun saldona on edellisten pestien lisäksi ehdokkuudet kolmeen luottamustoimeen joista maksimissaan kaksi toteutuu. Lisäksi löysin itseni taas uudesta työryhmästä jossa on puuhaa pitkälle syksyyn. Kesäkuussa hereilläolotuntejani alkaa kulua myös Helsingin viisaiden tutkimuksissa käymiseen. Aikataulu- ja vireystilahaasteeni eivät siis ole helpottamassa lähitulevaisuudessakaan. 

Arki on taas pysynyt kasassa kätevästi rimaa laskemalla ja pientilametodia noudattamalla. Puutarhan suhteen kunnianhimomme on tänä vuonna täysi nolla. Kasvimaasta suurin osa menee viherlannokselle (jahka saamme mokoman käännettyä). Muuten tehdään vain se mikä ehditään ja jaksetaan. Muuten ollaan hyvin onnellisia siitä että puutarhamme on jo valmiiksi puolivilli viidakko. Sama mentaliteetti jatkuu muussakin elämässä: se tehdään mikä voidaan ja muuten mennään armollisella asenteella. Armollisuus on tarpeeksi siksikin että suorituspaineet, odotukset, aikataulut ja tehtävälistat muodostuvat helposti stressin lähteeksi. Koska aivoni osaavat tällä hetkellä käsitellä stressiä vain sammumalla pariksi päiväksi, johtaisi pingottaminen ja kiirehtiminen vain entistä useampiin hukattuihin tunteihin ja vähempiin aikaansaannoksiin. Luulen, että näin käy helposti terveillekin, vaikkei ihan yhtä dramaattisella tavalla. Koska stressaaminen ei ole työtapa, se ei myöskään rakenna mitään mitä ei voisi saada aikaan armollisemmallakin asenteella. 

Rima on siitä kätevä kapistus, että sitä voi sekä nostaa että laskea voimien ja mahdollisuuksien mukaan. Joskus haasteet, tavoitteet ja kehitysideat kirittävät eteenpäin. Toisinaan taas rimaa on parasta laskea, suosiolla ja harkitusti, jottei elämä kävisi vallan mahdottomaksi. Kun ajattelee, miten yksinkertainen tämäkin idea on, on ihmeellistä miten haastavaa sen soveltaminen on arkeen siten että tuloksena on tasapainoinen ja olosuhteisiin nähden paras mahdollinen elämä.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments