Omenapuumetsä on puhunut. Kulunut kesä oli surkea eikä vain ollut olevinaan. 
Omenia on vähän ja niistä vähistä moni on tuholaisten syömä tai rupinen. Harvoinpa puutarhavitsaus yksinään tulee. Omenat ovat myös kooltaan pieniä ja maussakin on toivomisen varaa. Tähän aikaan pääsadon pitäisi olla kypsä, mutta sekin on vähän siinä ja siinä. Lämpösummaa ei vaan ole kertynyt. Parikymmenen syysomenapuun sato mahtui korilliseen. Siitä riittää maistiaiset kanille ja sukulaisille sekä ainekset pariin omenapiiraaseen. Ensi vuonna uudestaan, paremmalla onnella ja toivottavasti hyvin levänneinä

Tämä vuosi on ollut siitä erikoinen, että katovuosi on ollut vallan tervetullut. Ison remontin lisäksi alkusyksyyn ei olla ekstroja kaivattu ja katovuosi oli meille pieni onnenpotku. Myös remontin tieltä toiseen kaupunkiin evakuoituminen kohtuullisti puutarhanhoidollisia tavoitteita tehokkaasti. Välttämättömimmät syystyöt saataneen tehdyksi, mutta hyvän omenavuoden satovyöryn prosessointi ei olisi onnistunut millään. Korillinen on meille juuri sopiva määrä satoa tänä vuonna. Se että näin on, kertoo kuitenkin erikoistilanteen ohella siitä että olemme onnekkaita huomaamattomammillakin tavoilla, alkaen siitä ettei elantomme ole puutarhamenestyksestä kiinni. Moni maanviljelijä on tänä vuonna stressaantunut hyvästä syystä. Muutama sukupolvi takaperin, siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, kotipuutarhan katovuosi saattoi tarkoittaa nälkäisia aikoja. Ylellisyyttä ei ole ainoastaan korillinen oman tarhan omenia, ylellisyyttä on myös se että sadon jääminen siihen korilliseen ei haittaa.

Jännitämme vielä talviomenien kohtaloa. Viime vuoden omenasoseet ovat lopussa ja jos kotiomenoista ei saa sosetta tehtyä, joutuu ilman olemaan koko vuoden. Kaupasta saatava omenasose kun on ihan eri tavaraa. As in, ostettiin kerran kokeeksi edellisenä katovuonna, ja oli niin pahaa että syömättä jäi. Ensi kuussa tämäkin kai selviää, hetkeä ennen kuin on aika laittaa puutarha talviteloille.

Upsista. Edelliset postaukset eivät ehkä ole olleet ihan niin kevyitä kuin minulle olisi terveellistä.Toisaalta elämän rankkuuteenkin voi suhtautua monella tavalla. Jopa elämän rankkuuteen Westerosissa...
Katsokaa vaikka! 

"Se nyt vaan on niin että ihmiset eivät ole eläimiä", lausui Perussuomalaisten presidenttiehdokas, kansanedustaja Laura Huhtasaari, ja tiivisti mestarillisesti muutamaan sanaan paljon siitä mikä tämän sivilisaation ympäristösuhteessa on pielessä ja mikä järjettömyyden muoto meitä ajaa kohti kuilun reunaa.

Ensinnäkin, lause viittaa sitkeään mutta täysin järjenvastaiseen länsimaisen ihmisen luuloon siitä että ihminen on jonkin metafyysisen onnenpotkun ansiosta pohjimmiltaan ympäristöstään erillinen olio. Siksi olemme vapaita ajattelemaan vain talouskasvua: jos ympäristöä sattuisikiin vähän tuhoutumaan sivussa, seuraukset eivät kosketa meitä eivätkä ainakaan pilaa omia elinmahdollisuuksiamme. Siksi niitä ei tarvitse miettiä eikä niistä välittää. Olemmehan pohjimmiltaan ihan eri porukkaa kuin kaikki muut planeetan elämänmuodot. Olemme jonkinlaisia vierailevia tähtiä jotka eivät jaa alkuasukkaiden kohtaloa. Mitä planeetalle tapahtuu, ei mitenkään voi tapahtua meille. Eihän tässä mitään eläimiä olla.

Toiseksi lause muistuttaa puupäisestä ylemmyydentunnosta joka on vain lyhyen askeleen päässä eläinvihasta (ja sitä myöten toki yleisemmästä vihasta kaikkea elollista kohtaan, sillä muu luonto on tässä maailmankuvassa eläimiäkin arvottomampaa). Sellaiset tokaisut kuin "sehän on vaan eläin", "eihän sitä nyt sentään pidä kuin ihmistä kohdella" oikeuttamassa ja jopa kehottamassa eläinten huonoon kohteluun ovat yhä arkipäiväistä kuultavaa. Eläimet ovat tyhmempiä kuin ihminen, joten niihin tulee suhtautua joko pelolla (jos ne ovat suurpetoja), vihalla tai hyväksikäyttömentaliteetilla. Eläinten tyhmyyttä mietittäessä on olennaista laskea yhtäläisyyksiä ja eroja kaiken mitan eli ihmisen ja muiden välillä, ei suinkaan katsoa, kenen kyvyt ovat parhaiten sopeutuneet täyttämään lajin ekologisen lokeron asettamat vaatimukset. Sillä listalla pärjäisivät erinomaisesti muun muassa hait, varsieväkalat, sorsat ja torakat jotka ovat selviytyneet miljoonien vuosien evoluutiopaineista lähes muuttumattomina. Niitä ei kuitenkaan lasketa, sillä yksikään näistä lajeista ei ole eläinkunnan Einsteinin maineessa. Lemmikin poismenon sureminen tai pahoinvointi julmuuksista eläimiä kohtaan on hävettävää hellämielisyyttä, ei suinkaan merkki mistään hyveistä. Koska eläimet ovat ihan eri asia kuin ihmiset ja meidän on ylläpidettävä tätä järjestystä parhaamme mukaan. Tunteettomuus joka ihmisten välisissä suhteissa lähentelisi psykopatiaa, on ihanne jos kyseessä on eläin.

Tässä ajattelutavassa voima tekee oikeuden vaan ei velvollisuuksia jotka ihmisten välisessä etiikassa roikkuvat sitkeästi jokaisen oikeuden kääntöpuolena. Ihmisen ei tarvitse suojella heikompiaan jos puheena olevat heikot eivät ole ihmisiä. Päinvastoin on perusteltua riistää eläimiä mahdollisimman tehokkaasti. Näin saadaan sekä maksimaalinen taloudellinen hyöty lyhyellä tähtäimellä (pitkää tähtäintä ei tarvitse ajatella sillä se on ihmisaivoillekin kovin vaikeaa ja rasittavaa) että uusinnetaan tuota metafyysistä eroa jota tieteellinen tutkimus on kiihtyvällä tahdilla häivyttänyt. 

Tiedämme, että suurimmat ja poimuisimmat Maapallolta löytyvät aivot eivät kuulu ihmiselle. Samoin klassiset ehdokkaat niistä ominaisuuksiksi joihin ihmisen ylivertaisuus perustuu ovat osoittautuneet ominaisuuksiksi jotka jaamme muiden lajien kanssa. Emme suinkaan ole ainoa laji jonka edustajat käyttävät työkaluja, ovat tietoisia itsestään, suunnittelevat tulevaisuutta, siirtävät kokemuksiaan ja tietojaan seuraaville sukupolville niin että voidaan puhua kulttuureista, ja antavat jälkeläisilleen nimiä. Emmekä edes jaa erinomaisuuksiamme pelkästään suurten apinoiden kanssa vaan jaolla ovat myös linnut, kalat, monenmoiset mönkijät. Emme ehkä ole menestyneet evoluutiossa muita ihmislajeja paremmin ylivertaisen älymme ja voimiemme ansiosta. Neandertalinihmiset olivat nykyihmisiä voimakkaampia ja heillä oli isommat, joskin hieman erilaiset, aivot. 2000-luvun alussa vanhakantaista kuvaa örisevistä, nuijaa heiluttavista idiooteista on täytynyt hieman päivittää. Saattoi olla että heidät nujersivat nykyihmisen Afrikasta mukanaan tuomat taudit samaan tapaan kuin eurooppalaisten tuomat taudit niittivät Amerikan alkuperäiskansoja. Saattoi olla että nykyihmisen sosiaalisuus ja suuremmat populaatiokoot antoi ratkaisevan edun. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen harvinaisena tai ihmeellisinä pidettyjä ominaisuuksia vaan korkeintaan ominaisuuksia jotka meidän lajillamme onnekkaasti oli kun taas Homo erectuksen toisilla jälkeläisille ei ollut.

Viimeisetkin ainutlaatuiset erinomaisuutemme voisivat ehkä -jos oikein inho-oikeudenmukaisia ollaan- kuittautua niillä hämmästyttävillä eläinkunnasta löytyvillä kyvyillä jotka ihmiseltä puuttuvat. Me emme näe ultravioletin loistavia sävyjä, aisti Maan magneettikentän vaihteluita eikä kyljistä löydy kätevää kylkiviivaa jonka avulla väentungoksessa pujotteleminen olisi helpompaa. Kuun pinnalla kulkiessamme tarvitsemme avaruuspukuja selvitäksemme elossa viisi minuuttia, karhukaiset eivät. Miksi nämä ominaisuudet ovat yhdentekeviä ja merkitystä on vain eläinten niillä ominaisuuksilla jotka muistuttavat ihmisten ominaisuuksia? Eikö niin ajatteleminen ole jotenkin älyllisesti epärehellistä? Emmekö ole vähän jäävejä julistamaan itseämme evoluution huipuksi josta kaikki muut poikkeavat vain vahingokseen tai tavoilla jotka eivät ole noteeraamisen arvoisia (silloin kun kyse on hienoista ominaisuuksista jotka ihmiseltä puuttuvat)? Ympäristön tilan kurjistuessa kiihtyvää vauhtia myös ihmisen omakehu viisaudesta -ominaisuudesta joka on onnekkaasti sen verran epämääräinen että voisimme julistaa sen ikiomaksi- näyttää kovin kyseenalaiselta. Kuinka viisasta on ollut kehittää joukkotuhoaseita, freoneita tai kulutushysterian kulttuuria- ja nähdä tiede ensisijaisesti näiden "innovaatioiden" palvelijana eikä menetelmänä kerätä vähän järkeä päihin joista sitä selvästi puuttuu?

Mitä jos kokeilisimme, ihan sen vuoksi että planeetan tilasta päätellen vanha ajattelumalli ei oikein toimi eikä auta meitä toimimaan todellisuudessa järkevästi, ajatella että ihminen on vaan eläin. Jos näin olisi, ympäristöongelmat olisivat henkilökohtaisia ongelmiamme koska ymmärtäisimme että hienoista aivoista huolimatta hengitämme yhä mielellämme puhdasta ilmaa, syömme myrkytöntä ruokaa ja juomme puhdasta makeaa vettä. Jos olisimme vaan eläimiä, lähempänä toisia lajeja, voisi maailmassa olla lisää lempeyttä ja inhimillisyyttä ja paljon vähemmän kärsimystä. Ehkä näkisimme ympärillämme enemmän kauneutta ja ihmeitä ja vähemmän tuhottavaa tai yhdentekevää. Eksistentiaalinen yksinäisyyskin saattaisi siinä sivussa hiukan helpottua.

Poliittista tahtotilaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on etsitty sen verran, että olen alkanut jo vahvasti epäillä sitä minkä tämän illan Ylen tiedeuutinen kertoi: näyttää siltä että ilmaston lämpenemistä ei pystytä tällä vuosisadalla rajoittamaan kriittisenä rajana pidettyyn kahteen asteeseen. Tilastollisiin ennusteisiin perustuvan tutkimuksen mukaan Maapallon lämpötila tulee nousemaan 90% todennäköisyydellä 2-4.9 astetta. 4.9 astetta, kun kahteenkaan ei olisi varaa. Kenellä ei ole varaa? Suurella osalla Maapalloa kansoittavista lajeista, mukaan lukien ihminen. Jos ravintoketjut alkavat romahdella, merenpinta nousta ja aavikoituminen kiihtyä hurjasti samalla kun ruokittavia ihmisiä on yhä enemmän, me emme tule leijumaan kaiken ylä- ja ulkopuolella. Emme täällä Suomessa, emme missään.

Sitten edellisen saikkupäikyn täällä on tapahtunut pientä edistystä. Kävin esittäytymässä Helsingin Viisaille. Siltä suunnalta(kaan) tarjoiltavat diagnoosit eivät ole mieltäylentäviä, mutta silti olo oli kumman helpottunut kun vastaanottajani totesi että olen tainnut tulla oikeaan paikkaan jossa minua osataan auttaa. Pian sen jälkeen olikin sitten kotopuolessa psykiatrikäynti jossa todettiin että paikallisesti minua ei osata auttaa muuten kuin uusimalla melatoniinit ja piriste. Sopeutumishäiriöstä on jäljellä enää niin pienet jämät että kaunis mieleni on taas terveen kirjoissa (ei sillä etteikö omasta mielestä korjailun varaa vielä pikkuisen ole). Siihen nähden, olen ihmeen ongelmainen.

Uusin kesädraama alkoi viattomasti kanin karvanlähdöstä. Tällä kertaa karvanlähtö on ollut erityisen runsasta, ja vaikka parhaamme teimme, niin niinhän siinä kävi että karvalla tuli vuoratuksi myös pieni herkkä masu. Pari eläinlääkäriretkeä, suuri määrä ananasmehua ja masun hierontaa myöhemmin mietin, rakastaakohan tuo eläin minua taas vielä jonakin päivänä...
Tätä kirjoittaessani ananasmehun pakkosyöttö kuuluu vielä päiväohjelmaan, mutta muuten jänö on toipumaan päin.

Minua pikku kaverin sairastuminen tietysti stressasi vähän. Sitä tässä on sitten käsitelty oikein olan takaa, eli toisin sanoen olen nukkunut viikkotolkulla jotakuinkin kellon ympäri. Ärsyttävin oli se aamu jona heräsin pirteänä ja reippaana vain sammahtaakseni uudelleen pysyttyäni valveilla kokonaiset kaksi tuntia. Pikkukaverin elvyttelyä lukuunottamatta täällä ei olekaan paljoa tapahtunut. Ennätyskolea kesä jona juhannusruusutkin alkoivat kukkia juhannuksena eikä kesäkuun alussa, ei sekään ole ehtinyt haitata ollenkaan. 

Loppukesän osaltakin suunnitelmat ovat selvät: niitä ei juurikaan ole. Puolisollekin sopii onneksi hyvin leppoisa kotoilu. Jos pari päiväretkeä jaksetaan tehdä niin kiva juttu, muuten puuhastellaan rouvan uinuessa rästiytyneiden tehtävien kanssa leppoisasti. Sekä tietysti koitetaan elää pumpulissa ja erossa Ulkomaailman rasituksista niin tehokkaasti kuin mahdollista. Kesälomien jälkeen ongelmien selvittely Helsingin Viisaiden kanssa jatkuu, toivottavasti hyvällä menestyksellä niin alkaa tulla joku tolkku tähän elämiseen.

Näihin kesätunnelmiin!

ps. Posti toi vähän aikaa sitten yllätyspaketin ystävältäni E:ltä. Sattuneesta syystä kiitoskortin rustaaminen ei ole toistaiseksi onnistunut. Kiitetään sitten näin julkisesti ystävää kivasta ja rentouttavasta yllätyksestä jonka parissa varmasti kuluu mukavia hetkiä heti kun silmät taas pysyvät vähän auki. 

Kirkkonummella nousi tovi sitten älämölö asukkaiden vastustaessa suunniteltua kehitysvammaisten asuntolaa. Se ei ole ensimmäinen lajissaan, edes kuluvana vuonna, eikä varmaan viimeinenkään. On aina avartavaa huomata miten nämä mukavilla alueilla asuvat "kunnon kansalaiset" osoittautuvat kerta toisensa jälkeen syrjintään taipuvaisiksi, kovasydämiksi nilkeiksi joiden kunnollisuus rajoittuu tiukasti elämänhallinnan peruskysymyksiin. Muusta moraalisuudesta ei niin tietoa ole. Harmi vain, että juuri takapihalle tulevat tukiasunnot ovat niitä tilanteita joissa itse kunkin empatian ja inhimillisyyden taso todella punnitaan. 

Kirkkonummella kehitysvammaiset eivät kuulemma sovi lapsiperheiden sekaan. Hm, oli ensimmäinen ajatukseni, voisinkohan hakea takautuvasti kärsimyskorvauksia ala-asteen koulultani? Varmastihan minulle on tullut jokin sisäinen trauma siitä että koulussa oli kehitysvammaisten erityisluokka. Siellä me pikkukoululaiset saimme jonottaa ruokalaan ja ihmetellä käytävillä vaeltavia kehitysvammaisia. Niihin ei oikein saanut kontaktia, joillakin oli kummallisia pakkoliikkeitä, toiset ääntelivät omituisesti. Opettajilta saatava valistus rajoittui toteamukseen että nuo ovat kehitysvammaisia ja siksi erilaisia. Sen pituinen se, ja herkässä iässä kun oltiin, sehän meni perille. Kehitysvammaiset olivat mitä olivat ja sen pituinen se. Kun oikein muistelee, tulee sellainen tunne että tavallisten luokkien viikarit aiheuttivat opettajille paljon enemmän harmaita hiuksia.

Ihminen on parhaassakin tapauksessa täysin autonominen vain murto-osan elämästään. Ensin ollaan alaikäisiä. Koko elämän läpi silloin tällöin sairastellaan kaikenlaista. Välillä on muuten vain sellaisia vastoinkäymisiä joista selviämiseen tarvitaan apua ja tukea. Lopuksi, jos saamme niin kauan elää, koittaa vanhuus kaikkine haasteineen. Siinä välissä, jos onni on myötäinen (eikä läheskään kaikilla ole) on muutama voimantunnon vuosikymmen jotka voi käyttää kohkaamiseen nettoveronmaksajuudesta ja oman kyvykkyytensä ihailemiseen. Saman ajan voisi tietysti käyttää fiksumminkin, pitäen apua tarvitsevien puolta koska "kukin vuorollaan"-periaate on mennyt perille. Tämän päivän nettoveronmaksaja on eilisen lapsi ja huomisen laitospotilas.

Paitsi että jotkut meistä, esimerkiksi kehitysvammaiset, tarvitsevat apua koko elämänsä ajan. Se tekee heistä toisten silmissä pelkkiä taakkoja, kulueriä, rasitteita. Tämäkin on niitä näkemyksiä jotka kertovat enemmän sanojastaan kuin objektiivisesta todellisuudesta. Toisinkin voisi asian nähdä. Kuka opettaa monimuotoisuuden arvostamista, inhimillisyyttä, myötätuntoa ja konkreettisia auttamisen taitoja jos kaikki ovat samanlaisia menestyjiä? Etiikan oppikirjat eivät varsinaisesti keiku bestseller-listojen kärjessä, ja sitä paitsi teoria on kovin eri asia kuin periaatteiden tuominen arkielämään.

Kuka opettaa arvostamaan maailmankaikkeuden monitahoisuutta jos ympäristön samanlaisuus saa meidät luulemaan että oma tapa hahmottaa ja käsittää asioita on ainoa oikea tai peräti ainoa mahdollinen? Kuka pakottaa meitä kohtaamaan ennakkoluuloisuutemme, pikkumaisuutemme, kovasydämisyytemme jos ympärillä on korkeintaan lapsukaisia joita valmennetaan tarmokkaasti tulevaisuuden menestyjiksi? Vähemmistöt tekevät tätä työtä koko ikänsä, vastoin tahtoaan. Yhteiskunnan tarjoama tuki ja toimeentulo on pieni kiitos siitä että heidän osakseen on tullut paljastaa ympäristön todellinen sivistystaso ja tarjota mahdollisuuksia monien keskeisten hyveiden harjoittamiseen. Yksilön maailmalle tuottama arvo on paljon muutakin kuin tehokkuutta ja veroeuroja. Yhteiskunnissa joissa arvokeskustelu on pitkälti keskustelua tehojen ja eurojen lisäämisestä, todellista arvoa tuottavat ehkä jopa enimmäkseen muut. Oravanpyörään kykenemättömien kansalaisten elämä käpertyy pakosti sen ympärille mikä on olennaista: inhimillisyys, ainutlaatuisuus, olemassaolon arvokkuus. On yksilölle kärsimys mutta kokonaisuudelle suuri hyvä että meillä on heitä joita ei voida pakottaa ja moukaroida kunnon kansalaisiksi jotka suoriutuvat töidenteosta ja veronmaksusta mutta joille inhimillisyys on jäänyt vieraaksi.

Terveys on tavoiteltavaa kun se merkitsee kärsimyksen puutetta, mahdollisuuksia elää omannäköistä elämää ja tehdä mielekästä työtä. Sen sijaan yhteiskunnan kannalta ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia että kaikki ovat arjalaisia valioyksilöitä. Hyvä yhteiskunta on paljon muutakin kuin kukoistava kansantalous ja korkea kulutustaso. Voi olla, että se on jopa enimmäkseen muuta kuin sitä mitä rahanpalvonta tavoiteltavana pitää.
Yhteiskunnassa jossa ihmisiä käsitellään usein massoina: työvoimana, pakolaisvirtana, potilasmassana, eläkeläisinä, kamppailu inhimillisyyden ja monimuotoisuuden ja vapauden tarvitseman tilan puolesta on loputon. Massa-ajattelu on ihmiskunnan tehoviljelyä, monimuotoisuus merkitsee sitä että pakettipeltojen seassa on viidakkopuutarhoja joissa elämä kukoistaa. Usein se kukoistaa siksi ettei muuta voi, siksi ettei sen elämänmuodoilla ole mitään sijaa pakettipellon tehokkaassa, tasapäisessä kasvussa. Eri asia sitten on, ettei pakettipelto ole millään tavalla ekologisesti kestävä ratkaisu vaan hauras ja keinotekoinen rakennelma. Kammottava virhe tehdäänkin siinä jos nähdään viidakkopuutarhat vain epäonnistuneina ja vaillinaisina pakettipeltoina, hukkaan heitettynä materiaalina. Ihmisten maailmassa vastaava virhe on äärimmäisen kapeutunut käsitys arvokkaasta elämästä ja siitä seuraava erilaisuuden kammo.
Siitä virheestä kärsivät tietysti ensimmäisinä syrjinnän kohteet, mutta Sokrates on jälleen oikeassa väittäessään että vääryyden tekeminen on paljon pahempaa kuin vääryyden kärsiminen. Epäoikeudenmukaisuus sattuu, mutta pieni, ennakkoluuloinen sielu on suuronnettomuus.