"Kaikilla meillä on kuule rajoitteita."

-Susanna Koski (Kokoomus) monisairaalle työttömälle-

"Ilmainen neuvo kaikille perinnän aiheuttamien vaikeuksien kanssa painiville: laskut kannattaa maksaa ajoissa."

-Otto Meri, Kokoomus-


"Tyhmyydeltä voi välttyä viisastumalla."

-Sakari Timonen, SDP-


"Hullukin käy viisaasta jos vaiti on"

Raamattu, Sananlaskut 17:28


"Keskusteltaessa suomalaisten paheista voitaisiin väärin nauttijoiden sijasta vaihteeksi vähän syyllistää niitä joiden mielestä ihmisarvo ja oikeus ihmisarvoiseen kohteluun eivät ole sivistyneessä yhteiskunnassa perustavia oikeuksia vaan maksullisia hyödykkeitä."

-Saara Reiman, Vasemmisto-

Eipä mulla muuta tänään.

Mikä on sinun suosikkisi? Jos mikään yllä olevista ei kolahda, kerro oma suosikkisi kommentissa!

Viime aikoina uskonto-tagin alla on käynyt trafiikkia, joten ehkäpä uudelle postaukselle aiheesta on kysyntääkin? Ajankohtainen tämänkertainen esittely ainakin on, sillä turistitulivuorten aatelia edustava Kilauea on aktivoitunut hiljattain isomminkin. Seuraavan kerran(!) seudulla vieraillessani Volcanoes National Park on taas eri näköinen kuin viime kerralla.

Pele ei ole Havaijin jumalista merkittävimpiä, mutta kuuluisin Hän todennäköisesti on. Turisti oppii jo oppaasta lukemalla että Hale'ma'uma'u:n kraaterissa pääkonttoria pitävä jumalatar on sitten pahansisuinen tapaus jonka erikoisalana on häätää ihmisiä mailtaan ja aiheuttaa ikävyyksiä turisteille jotka erehtyvät nappaamaan matkamuistoksi Volcanoes Parkista laavakiviä sen verran että laavakivien palautusosoitekin on helposti löydettävissä. Ja välillä Pele tietysti saa oikein kunnon raivarit. Miten muutenkaan tulivuoren luonnon voisi ymmärtää?

Niin, ihan kaikkia kalajuttujahan ei kannata uskoa, ja ehkä aivan erityisesti ei kannata uskoa kristillisesti värittyneitä satuja joissa pahat pakanajumalat mellastavat ja viidakon villit sitten epätoivoisesti lepyttelevät heitä kaivaten kipeästi lähetyssaarnaajia kertomaan ettei jumalille tarvitse uhrata vaan luonnolta voi yksinkertaisesti mennä ottamaan minkä haluaa luottaen siihen että jos ihminen tuhoaakin planeetan, uusi taivas ja uusi maa kyllä odottavat para-avaruudessa. Jokainen voi myös itse miettiä, kuinka järkevää on hankkia talo ilman kotivakuutusta (joita vakuutusyhtiöt eivät alueelle myönnä) suoraan aktiivisesti purkautuvan tulivuoren päältä, vaikka kuinka halvalla irtoaisi. Ainakin tällä kertaa Kilauean aktiivisuudesta pahiten kärsinyt Leilani Gardensin alue on sellaista seutua minne on vaikea kuvitella kenenkään muuttaneen ymmärtämättä että pirtti voi jäädä hyvin lyhytikäiseksi ja että puutarhaan voi saada ikioman miniversion Volcanoes Parkista lyhyellä varoitusajalla.

Huomasin jo ensimmäisellä retkellä Kilauealle, että paikalta löytynyt Pele ei vaikuttanut yhtään turistijuttujen kuvaukseen sopivalta. Big Island ei ole vielä valmis, eikä tuliperäisen saariketjun rakentaminen keskelle Tyyntämerta ole näpertelyä vaan urakka johon kuluu paljon tulta ja tulikiveä. Devastation Trailia seuraillessani puista kuuluva kuiske ja lintujen viserrys ei kertonut räjähdyksistä ja tuhosta vaan elämästä ja monimuotoisuuden syntymisestä keskelle valtamerta. Havaijin saariketju alkaen Luoteis-Havaijin saarista jotka ovat jo vajonneet meren alle ja päättyeen uusimpaan tulokkaaseen Lō'ihiin joka kasvaa meren alla 35 kilometrin päässä Big Islandista on tarina suurista seikkailuista, lajiutumisesta ja ainutlaatuisten elinympäristöjen syntymisestä sekä saarille että merenpinnan alle ja elämän monimuotoistumisesta keskellä suurta sinistä ulappaa.

Ihmisen sitkeisiin paheisiin puolestaan kuuluu taipumus tunkea nenänsä aivan. joka. paikkaan. ja märistä jos luonto kehtaa tehdä mitään muuta kuin alistua kiltisti ihmisen oikkuihin. Ihminen näkee, ihminen ottaa. Tarinat Pelen "oikuista" alkoivat kuulostaa pakanallisiin korviin yksinkertaiselta viisaudelta: joka tahtoo liikkua saaristonrakennustyömaa-alueella, saapi sitten olla varovainen. Myös rakennusprojektin suoranaista sabotointia kannattaa välttää. Sen Minun Pikku Matkamuistolaavakiven viattomuus kärsii hiukan kun ajattelee, millaisia ääliöiden turistien laumoja Volcanoes Parkissakin liikkuu jatkuvasti aistit ja aivot tukossa ajattelemassa viisastumisen ja ainutlaatuisen ekosysteemin sijasta vain omaa huviretkeään ja omia matkamuistojaan. Jos Pele pystyy pistämään hölmöilylle hanttiin, siinä voisi nähdä valituksen aiheen ohella myös opetuksen sellaisesta aiheesta jota ihmiskunnan olisi syytä miettiä enemmänkin. Jos jumalatar sattuisikin harrastamaan vapaa-aikanaan vähän vastalähetyssaarnaamista, mitä pitäisi ajatella siitä miten heikosti sekin jumalansana kuulostaa perille menevän? Toivottavasti Pele pääsee purkamaan traumojaan Asgardin Vertaistukiryhmään josta epäilen ja toivon muun muassa YHWH:nkin hakevan tukea. Jos ei pääse, eipä olisi ihme vaikka Hän joskus joutuisi päästelemään vähän ylimääräisiäkin höyryjä. Jumalilla saattaa olla temperamentti, mutta ei myöskään pidä vähätellä ihmisten rasittavuutta ja kovapäisyyttä.

Onneksi osasin marraskuisella matkalla osoittaa Pelelle alohaa vähän käytännössäkin. Minulla ei (ainakaan toistaiseksi) ole tietotaitoa hyvien ho'okupu:iden väsäämiseen, mutta oli minulla silti yksi lupaava idea siitä millainen uhri saattaisi ilahduttaa kaukaisessa maassa jossa vierailija ei aidosti omista muuta kuin omat tekemisensä. Kansallispuiston rantakallioilla seikkaillessani (jotka ovat sittemmin taas kokeneet muodonmuutoksia) mukanani kulki roskapussi. Se täyttyi kävelyretken kuluessa vaivatta. Tästä aiheutunutta ärsytystä hälvensi onneksi havainto siitä että Pelekin on siinä mielessä perihavaijilainen jumalatar että Hän osaa vastata alohaan alohalla. Tältäkin retkeltä tuli kannettua kotiin monenlaisia tuliaisia, mutta arvokkain niistä oli jälleen viisastuminen muutamassakin tärkeässä asiassa ja aavistuksen rikkaampi käsitys siitä millaisia ihmeitä maailmaan mahtuukaan.

Uuden aktiivisuusjakson nostattamat kohuotsikot eivät siis oikein sopineet yhteen sen teologisen käsityksen kanssa jonka olin ehtinyt Pelestä muodostaa tassutellessani Hänen maillaan, katsellessani saarenrakennustyön edistymisen merkkejä, kuunnellessani viidakoiden kuisketta ja havainnoidessani elämän valloitusretkiä uusille laavakentille. Ilahduinkin huomatessani että näissäkin mieleeni nousseissa saduissa saattoi olla ripaus totta, sillä turistipropagandasta poikkeavat näkemykseni saavat tukea myös viisaammalta ja kokeneemmalta väeltä.

Filosofian Puutarhan Kevään Ankeuttaja-palkinto menee Paula Tiessalolle, joka tietää ettei romanttista rakkautta ole olemassa. Siihen uskominenkin tekee kuulemma ihmiset onnettomiksi (toisaalta uskomatta jättäminen näköjään tekee kyyniseksi ankeuttajaksi).
“Kun kumppani on kiukkuinen, sairas tai masentunut, siitä on romantiikka kaukana.”, hän tietää. Puhu vaan omasta puolestasi ja lämmin osanottoni, sanon minä tähän. Onneksi eksistenssiväitteen kumoamiseen riittää yksikin vastakkainen esimerkki. Meillä ollaan yhteisten vuosien aikana oltu sairaita, masentuneita ja kiukuteltu, ja siinä välissä on usein stressattu milloin mistäkin hyvästä syystä. Rakkaudesta ja romantiikasta ei ole ollut pulaa ikinä. Voinemme olla yhtä mieltä siitä että Tiessalon alkuhuuman kohahdus ja romahdus- teorian mukainen lässähdys olisi jo tullut vajaassa parissakymmenessä vuodessa jos olisi tullakseen? Eksistenssiväite on näin kumottu, ja lisää vastaavaa menoa todennäköisesti ja toivottavasti löytyy monesta muustakin suomalaisesta perheestä. 

Oikeastaan, kun nyt oikein tarkkaan asiaa mietin, minusta ritariromantiikka voi olla hyvinkin lähellä juuri haastavissa tilanteissa. Jos tahtoo tehdä toiseen vaikutuksen pelastamalla hänet lohikäärmeen lounaslistalta, tarvitaan valitettavasti ensin se lohikäärme. Jos haluaa tehdä toiselle selväksi että on ainakin hetkittäin sankarillisen rohkea, kärsivällinen kuin pyhimys, ja ylipäätään tyyppi johon todellakin kannattaisi rakastua, se on paljon tehokkaampaa demonstroida tekemällä tarpeen niin vaatiessa sankaritekoja kuin puhumalla pehmeitä kynttiläillallisen ääressä.

Entä mitä on tämä “romantiikan palauttaminen suhteeseen”? Meillä päin on normiarkea koittaa ilahduttaa puolisoa ja tehdä hänen elämästään jollain tavalla erityistä. Romantiikka ja arki eivät ole toistensa vastakohtia, vaan harmaa arki on erinomainen tausta pienille ja suurille romanttisille eleille. Miksi romantiikka pitäisi lopettaa, tai tipauttaa elämän tärkeysjärjestyksessä arjen rasittavien puolten alle? Miksi sitä olisi normaalia alkaa jossakin vaiheessa väheksymään vain huomatakseen vähän ajan päästä että elämästä on kadonnut jotakin tärkeää? Mikä järki siinä nyt olisi? Tiessalon mukaan pitkissä suhteissa romantiikka tarkoittaa mahdollisimman kauaksi arjesta lavastettuja tilanteita jotka ovat tuhoon tuomittuja ylisuurten odotusten takia. Minä taas ihmettelen, miten pielessä voi ihmisen rakkauselämä olla jos romantiikka on arjen vastakohta ja normimarraskuisesta maanantaista käsin tarkasteltuna tukevaa utopiaa. Jos siihen ajautuu parissa vaivaisessa vuodessa, kannattaisi minusta kyllä harkita vakavasti lätkimään lähtemistä sillä perusteella että rakkauden löytymisen sijasta on tullut hormoniensa huiputtamaksi. Alkuvaiheessa kokemattoman voi olla vaikea erottaa suurta rakkautta hormoniryöpystä, vaan annapas ajan kulua niin totuus tästäkin selviää. Jos se lässähtää, se ei ole Rakkautta. 

Meidän lattioilta löytyy aika usein likaisia sukkia ja keittiön kaappien ovet taitavat olla useammin auki kuin kiinni. Olemme vähän huithapeleita tuollaisissa asioissa. Siksi en käsitäkään, mitä tekemistä arjen pikkuasioilla on romanttisten tunteiden kanssa. Onko kumppanin inhimillisyys ja ihmisyys Tiessalolle jotenkin ylitsepääsemätön kriisi? Eikö se että toinen vaikuttaa jo ensisilmäykseltä lähtien olevan ihmislajin edustaja jotenkin sisällä lupauksen siitä että jos läheisiin tekemisiin ryhdytään, hän pian paljastuu inhimilliseksi, ruumiilliseksi ja epätäydelliseksi olennoksi? Minusta liian täydellisen oloiset ihmiset ovat epäilyttäviä. Ties mitä sellaiset salaavat, elleivät sitten ole kireäpipoisia suorittajia jotka laativat huonekasveilleenkin kasvutavoitteita. Instagram-täydellisyys tuottaa nättiä kuvamassaa, mutta ainutlaatuisuus vaatii annosta aitoutta, mielellään myös inhimillisyyttä. 

Läheisyys puolestaan edellyttää avoimuutta ja sen vastinparina luottamusta siihen että on riittävä vaikka olisi kiiltokuvan sijaan ihminen. Jos tunteet ovat todella suuria, miten ihmeessä pienet, arkiset ja merkityksettömät asiat oikein saavat ne tapettua? Kyllä on kumma käsitys suurista tunteista. Omien havaintojeni mukaan oikea rakkaus sopeutuu ja muuttaa muotoaan tarpeen mukaan. Se sopeutuu ja etsii aina tilanteeseen sopivan ilmenemismuodon edistää rakastetun hyvää elämää. Se voi tarvittaessa olla hiljaa ja jopa lähteä suhteesta jos esimerkiksi näyttää siltä että suhde olisi toisen edun vastainen (käytännön esimerkki: rakastava ihminen ei mahdollista toisen addiktiota tai rötöstelyä). Rakkaus ei vaadi vastapalveluksia tai huolehdi tarkasti omista eduistaan ja oikeuksistaan, eikä se vaadi rakastettua koskaan taipumaan yhtään enempää kuin hän haluaa. Rakkaus ei heilu viikon hormonitason tahtiin eikä ala mököttää jos kaikki (tai mikään) ei mene niin kuin haluaisi tai niin kuin on suunniteltu. Se on jopa suurempi kuin oma ego, omat kompleksit ja rajoitteet. Vain kaksi asiaa ovat sille mahdottomia: kuoleminen ja tietoinen toimiminen toisen hyvän vastaisesti. Sellaista on Rakkaus, eri asia sitten on se että maailmassa on paljon parisuhteita jotka perustuvat muihin asioihin. 

Tiessalon kuvaileman käsityksen suurin surkeus on, että sen vihollisia ovat arki ja inhimillisyys, ne kaksi asiaa joita kuuluu reilu annos jokaisen elämään. Silloin toiseen tutustuminen tarkoittaa itsestäänselvästi lähinnä ikävien ja banaalien piirteiden vähittäistä paljastumista aluksi aivan upealta vaikuttaneesta ihmisestä, ei sitä että löytää enemmän ja selkeämpiä syitä rakastaa. Sillä logiikalla ensimmäisestä hormonihumauksesta ei päästä kuin alaspäin. 
Jossain vaiheessa tunteet vaihtuvat hyötynäkökohtien laskelmoimiseen, puurtamiseen ja pohdintoihin siitä minkä väristä se ruoho aidan toisella puolella olikaan. Silloin monella tuppaa hämärtymään se mitä eroa on kypsällä suhteella ja suhteella johon alkaa olla kypsynyt. Siitäpä ei sitten olekaan enää pitkä matka eroon, syrjähyppyrulettiin tai pystyynkuolemiseen, itse kunkin temperamentista ja käytännön vaihtoehdoista riippuen. Jos näin synkän maailmankuvan omaava ihminen löytäisikin jonkun jota epäilisi rakastavansa aidosti esimerkiksi siksi että hän näyttää paljon enemmältä kuin lupaavalta tyydyttäjältä omille himoille, järkevintä olisi juosta tilanteesta karkuun täyttä vauhtia. Jos tietää, ettei pysty antamaan toiselle parempaa elämää vaan vain pitkän jonon pikku pettymyksiä alas kohti pohjaa jossa odottaa joko erorumba tai tyytymätön, katkera ja kyyninen yhteisasuminen, on selvää että toinen pääsee paljon vähemmällä jos ei edes aleta yrittelemään.

Onneksi tiedän nykyään kokemuksesta ettei tämä synkkä kuva kerro mitään todellisuuden perusluonteesta vaan on korkeintaan jonkinlainen merkki siitä että pää alkaa vähitellen selvitä hormonipilvestä jota on erehtynyt luulemaan rakkaudeksi, mahdollisesti siksi ettei paremmasta tiedä. Rakkaudessa on kyse jostakin aivan muusta kuin itsekkäistä geeneistä jotka koittavat ajaa omistajansa lisääntymään. Kun kyse on rakkaudesta yhteisen historian kertyminen ei ole uhka vaan se voi olla myös yhdistävä tekijä. Tylsyys ei tule kylään jos on valinnut kumppanikseen kiinnostavan ja hyvällä tavalla monimutkaisen tyypin. Arkirutiinit eivät tapa jos niiden välissä viljelee monenlaisia ihmeitä. Vastoinkäymiset nähdään tilaisuuksina sankarillisuuteen. 

Niin että mitä himputin väliä niillä pyykkikorista eksyneillä sukilla on, jos toisaalta on päivänselvä fakta että niiden unohtaja on loputtoman mielenkiintoinen olento jonka supervoimana on tehdä arjesta ihmeellistä, eksistenssistä elämää -ja jolle on itse se ihminen joka saa sukatkin pyörimään jaloissa? 

Filosofian Puutarhassa seurataan ilolla ja innolla jääkiekon MM-kisoja. Eilen illalla tunnelma Pientilan kisakatsomossa oli katossa, kuten tietysti kaikissa muissakin suomalaisissa kisakatsomoissa. Oli se sellaista Suomen ilotulitusta paukkujen lennellessä vastustajan maaliin yksi toisensa jälkeen.

Erinomaisiin lätkän maailmanmestaruuskisoihin vaaditaan tietysti erinomainen joukkue. Se meillä on. Sitten tarvitaan hyvä tarjoilu kotikatsomoihin. Siitä joutuu jokainen vastaamaan itse. Kansankarkelot viimeistelee menevä kisabiisi jota voidaan luukuttaa vaikka sitten siellä torilla. Nyt meillä on sekin, kiitos Tuure Boeliuksen joka on ikäisekseen ollut kaikin puolin ehtiväinen kaveri. 

...ja tässä blogissahan homostelun esiin tuominen myönteisenä ja normaalina loppuu siinä vaiheessa kun kukaan ei koe tarpeelliseksi lähetellä artistille vihaviestejä tällaisesta varsin kesystä videosta. Sitten kun tästä aiheesta tehtävissä videoissa miehet esiintyvät yhtä vähäpukeisina kuin musiikkivideoihin päätyvien naisten on aivan arkista esiintyä, ja vieläpä ilman erityistä mediamylläkkää. Sitä odotellessa.

Homostelu nimittäin on normaalia ja sopii lätkäjätkille siinä missä muillekin kiinnostuneille. On aina myönteinen asia, kun ihmiset löytävät toisensa ilon eivätkä vihan pitämisen merkeissä. Toivottavasti tämä ilosanoma alkaa nyt vähitellen valjeta pimeimpienkin pirttien peränurkissa. 

Toivotaan, että Tuuren haukkujatkin löytävät elämäänsä jostakin sen verran sutinaa etteivät joutaisi eivätkä viitsisi päätään aukoa.

Järjestäjä Ilana Aalto pohti uusimmassa blogipostauksessaan , mitä kodin poistotekstiileille olisi järkevintä tehdä. No, ylivoimaisesti järkevin vaihtoehto on tietysti kierrättää poistettava tekstiili vielä ainakin kertaalleen kotona. 

Se on helpompaa kuin miltä se kuulostaa, ja alkuun pääsemiseksi tarvitaan vain sakset ja hyvää tahtoa.

Osa tämänkertaisista vinkeistä vaatii myös ompelukonetta ja/tai aivan alkeistason käsityötaitoja (joista tärkein on uskallus yrittää). Mitä paremmat käsityötaidot, sitä enemmän kierrätysmahdollisuuksia on. Paljon hyödyllistä kuitenkin saa aikaiseksi jo pelkästään saksimalla. Yleensä yksinkertaisimmat vinkit ovat siinäkin mielessä parhaita, ettei kenelläkään ole käyttöä kovin monille eksoottisille kierrätysluomuksille kuten cut out-puseroille tai pannumyssyille, mutta rättejä, pusseja ja kasseja tarvitaan joka taloudessa ja kun ne tekee omista poistotekstiileistä, säästää ympäristön ohella euroja.

1. Leikkele niitä siivousräteiksi. Tämä on helppo rasti, ei tarvitse osata edes leikata siistejä paloja.

2.Vähän pienemmät, neliskanttiset palat ohutta kangasta tai trikoota voi käyttää myös nenäliinoiksi. Kangasnenäliina on nuhanenälle hellävaraisempi vaihtoehto kuin paperinenäliina, ja jos ajatus uudelleen pestävien kangasnenäliinojen  käyttämisestä ällöttää, vanhan t-paidan voi täyttää räkäpalloilla vapautuneesti ennen roskikseen toimittamista.

2. Leikkele pieniksi liinoiksi jotka sopivat kengänkiillotukseen, nahkaesineiden huoltamiseen, tahranpoistoon kangaskengistä ja -laukuista, korujen yms. pienten esineiden puhdistamiseen. Tänä keväänä päivitin vaatekaappiani vaaleanpunaisilla tennareilla ja kanvasrepulla. Ne ovat ihanat mutta vaativat tahranpoistoa lähes joka käyttökerran jälkeen. Onneksi minulle on kertynyt enemmän pikkurättejä kuin laki sallii... Tämä on kaksi ekotekoa yhden hinnalla-vinkki: rättien kulumisen ohella vaatteiden ja asusteiden huoltaminen pidentää niiden käyttöikää ja vähentää tarvetta ostaa uutta.

3. Käytä roskapusseina. Ilana neuvoo, että vanhasta paidastakin voi saada roskapussin ompelemalla tai solmimalla pään- ja kädentiet kiinni. Tyynyliina taas on jo käytännössä valmis roskapussi. Lisäksi siististä tyynyliinasta on helppo tuunata säilytyspussi esimerkiksi käsityöpussiksi, lapsen jumppavaatepussiksi tms.

4. Matonkuteesta voi tehdä paljon muutakin kuin mattoja. Trikookuteesta voi tehdä vaikka huivikaulakorun  leikkelemällä kuteita määrämittaan ja yhdistämällä ne lenkeiksi jotka vuorostaan yhdistetään koruksi. Ei ole vaikeaa! Minulla on näitä kaksikin. matonkudetta voi käyttää narun tapaan ja siitä voi virkata mattoja, säilytyskoreja tai vaikka pannunalusia. Muutaman kivan värisen trikoovaatteen leikkaaminen matonkuteeksi on siis ihan kelpo idea vaikkei osaisikaan kutoa mattoja (mikä tosin sekään ei ole kovin vaikeaa).

5. Vanhoista lakanoista saa ompelemalla käteviä ison jätesäkin kokoisia kangassäkkejä joille on puutarhassa monenlaista käyttöä. Ne esimerkiksi sopivat hakkeen säilytykseen toisin kuin muovisäkit. Ne joilla ei ole puutarhaa voivat käyttää samanmoisia säkkejä isojen jätesäkkien tapaan tai vaikka pukupusseina.

6. Kestokauppakassin ohjeeni on blogin kestosuosikkeja, ja syystä. Monenlaisten kangastilkkujen lisäksi sen koristelemiseen voi käyttää monenlaisia nappeja, ommeltavia helmiä ja nauhanpätkiä. Kaupan kestokassit ovat viime vuosina parantuneet, mutta itse jämä- tai kierrätyskankaasta väkerretty kassi pärjää niille edelleen helposti laadultaan ja on hienompi.

7. Jos osaat tehdä kangaskassin, osaat tehdä myös tyynyliinoja. Todennäköisesti myös lautasliinoja ja helppoja uusiokäytettäviä koristeita juhliin, kuten lippunauhaa.

8. Lemmikkien tuhoamisinnon voi hyödyntää ja samalla tehdä ne onnellisiksi tekemällä vanhoista kankaista erilaisia pehmusteita ja virikeleluja. Usein yksinkertaisimmat lelut ovat niitä parhaita. Voisin kuvitella, että pehmeät vanhat kankaat joista valmistusvaiheen kemikaalijämät ovat kuluneet pois jo aikaa sitten ovat myös aika vauvaystävällisiä materiaaleja silloin kun tarvitaan kankaita vähemmän tyylikkäisiin tarkoituksiin.

9. Ison, vähän epämääräisen väriseksi kuluneen kankaan kuten entisenvalkoisen parivuoteen lakanan uusiokäyttökelpoisuus ja inspiroivuus saattavat parantua kummasti pesukoneessa värjäämisellä. 

10. Säännöllisin väliajoin kannattaa vain kysyä itseltään, voisiko sen tehdä jämäkankaista. Uudet neulatyynyt, kaurapussit ynnä muut pikkujutut eivät ehkä ole suuria kangassyöppöjä, mutta kaikella on väliä ja kaikki minkä voi tehdä itse kierrätysmateriaalista on aina pois uusien turhien tavaroiden tuotannosta (ja talousmenoista).


+1 Google on ystävämme ja netti on täynnä ideoita kankaiden uusiokäyttämiseen. Myös vanhat hyvät sukkahousuniksit ovat tekstiilin uusiokäyttöideoita. Käsityötaitoisille myös lehdet ja kirjat tarjoavat paljon hyviä ideoita.


+2 Tässä vanhassa postauksessa kerron 5+1 vinkkiä joiden avulla teet tylsistä vaatteistasi taas inspiroivia

Jokaiseen ympäristökeskusteluun mahtuu vielä vuonna 2018 joku -yleensä useampi- jonka mielestä suomalaisten on älytöntä vaivata päätään globaaleilla ympäristöongelmilla koska olemme pieni kansa. Vielä pienempiä ovat vain suomalaiset yksilöt jotka kuvittelevat työmatkapyöräilyjensä, kasvislounaidensa ja kestokassiensa olevan millään tavalla merkityksellisiä. Etenkin näin on, jos kyseiset ihmiset saadaan koskaan kiinni mistään epäekologisesta toiminnasta, tai edes siitä että he yrittävät puuttua ympäristöongelmaan jollain sellaisella tavalla (kuten mikä tahansa kauppakassivalinta) joka ei ole yksiselitteisesti erinomainen vaihtoehto. Kehitysmaissa on väestöräjähdys, sieltä puuttuu kunnollinen jätteenkäsittely, ja siellä markkinoille tulviva halpakrääsäkin tehdään.

Niin, missä länsimaissa kulutettavat halvat massakulutustavarat tehdään? Kehittyvissä maissa, teettäjinä ylipitkien tuotantoketjujen päissä ovat länsimaiset yritykset joita kiinnostaa vain se kuinka halvalla tuotteita saa tehtyä. Jos maasta puuttuvat inhimilliset työaikasäännökset tai kukaan ei valvo nimellisiä ympäristölakeja, siitä on monelle firmalle pelkkää iloa. Suomalaisen kuluttajan itku siitä miten markkinoilta ei vaihtoehtoja löydy on pikkuisen epäaidon kuuloista kun kuuntelee esimerkiksi postin ja tullin tuskailua yksityisten kuluttajien tilaaman epämääräisen krääsävuoren edessä. Jopa tuoteväärennökset käyvät kuluttajille kaupaksi, kun halvalla tarjotaan. Samalla tiedetään, että merkittävin kotimaista tuotantoa hillitsevä ongelma on korkea hinta. Länsimaissa työ- ympäristö- ja kuluttajalainsäädäntöä valvotaan, ja kelvollisten tuotteiden valmistaminen on kallista. Niin kallista ettei sille löydy halukkaita maksajia kun Kiinasta saa pinnallisesti arvioituna vastaavia tuotteita murto-osalla hinnasta. Halpatavaroiden vuori ei kävele Kaukoidästä Pohjolan perukoille omin jaloin eikä tee pesää kenenkään nurkkiin itsestään. 

Entä minne länsimaiden jätteet dumpataan? Suomessa tuotettu ydinjäte on perinteisesti viety Venäjälle. Loppusijoituksen järjestäminen kotimaassa on osoittautunut niin vaativaksi operaatioksi kun haluamme varmistaa viimeisen päälle huolellisesti ettei ydinjätettä pääse vahingossakaan karkaamaan lähimpien kymmenien tuhansien vuosien aikana. Mitäs luulette, painitaanko Venäjällä yhtä tarmokkaasti saman problematiikan kanssa? Kierrätysvaatteet jotka eivät kelpaa kirppistelijöille on roudattu Afrikkaan jo jonkin aikaa. Sikäli kun Afrikan köyhätkään eivät enää osaa olla nöyrän kiitollisia loputtomasta lumppuvirrasta, he lopulta hankkiutuvat jätteestä eroon miten parhaiten kykenevät. Kevään aikana puhuttanut muovijäte muuttui meillä ongelmaksi "sattumoisin" juuri kun Kiina kieltäytyi vastaanottamasta muovi- ja paperijätettä. Ne ryökäleet siis haluavat työntää jatkossa vain omat jätteensä sinne Jonnekin, ja yhtäkkiä meille täällä on tullut kiire korjata huoletonta asennetta muovijätteen tuottamiseen. Ei tietenkään sillä että muuten uhkaisimme saada ikioman lähijätepyörteen Itämereen, vaan ihan vain siksi että valaistumisemme vain sattui etenemään uudelle tasolle juuri nyt.

Maapallolla vietetään maksajien juhlia. Tällä hetkellä rikkaat maksavat siitä että saavat sikailla rauhassa. Jätteiden loppusijoitusten ulkoistamisen kaupanpäälliseksi saa hyvän omantunnon: siellä kehitysmaissahan ne sotkevat ja säheltävät. Kauhea minkä määrän ne kiinalaisetkin ovat syytäneet mereen muovia! Minkä me pienet, vähäväestöiset maat sille mahdamme? Harha siitä että köyhien kehitysmaiden kansalaiset ovat syypäitä Maapallon ympäristöongelmiin alkaen väestöräjähdyksestä (viis siitä ettei heillä ole ehkäisystä sen paremmin tietoa kuin ehkäisyvälineitäkään, puhumattakaan sosiaaliturvasta jonka ansiosta olisi kelpo vaihtoehto jättää lapset tekemättä vanhuudenturvaksi) ja päättyen jäteongelmaan (joka voisi näyttää hieman toiselle jos länsimaat eivät olisi ulkoistaneet merkittäviä osia sekä tavarantuotannostaan että jätehuollostaan näihin maihin).

Kätevästi unohtuu sekin että pienet mutta rikkaat maat tuottavat Maapallolle jotakin ydinjätettäkin vaarallisempaa: unelmia kestämättömästä elintasosta ja kulutuksesta. Miksi kiinalainen ei saisi unelmoida siitä että lihaa olisi varaa syödä joka päivä? Miksi toisten pitää ekologisuuden nimissä asua jatkossakin vähäpäästöisissä hökkelikylissä eikä unelmoida elämästä mukavuuksin varustellussa nykyaikaisessa talossa jolla on 35 vuoden eliniänodote? Jos planeetta ei kestä länsimaalaisten tavaraunelmia, miten se kestäisi koko ihmiskunnan unelmat? Ei mitenkään. Se että me hyvin koulutetut, hyvin toimivissa yhteiskunnissa elävät ihmiset näytämme muille huonoa esimerkkiä on iso ongelma. Aina kun instagramissa jaetaan valokuvia uusista ihanista ostoksista, aina kun kahvipöydässä keskustellaan kätevistä muotilaitteista jollaiset pitäisi ehdottomasti hankkia vaikkei niille mitään selvää tarvetta ole, luodaan paineita ylikuluttaa. Tietysti voimme aina syyttää markkinointia ja mainontaa jotka aivopesevät meidät kuluttamaan ja tavoittelemaan välittömiä elämyksiä ja ikuista tyytyväisyyttä. Avuttomaksi heittäytymisessä on vain yksi valtava ongelma: se syö ihmistä. Ei ole kovin terveellistä oppia näkemään itsensä pienenä, mitättömänä ja avuttomana -ei vaikka sillä saisi vaiennettua omatuntonsa. Hyvään elämään yhdistetään keskeisesti unelmat vapaudesta, vaikutusvallasta ja valinnanmahdollisuuksista. Avuttomuuskortin käyttäjä luopuu näistä kaikista, ei pakon edessä vaan siksi että se on lyhyellä tähtäimellä ja kapeasti katsottuna vaivatonta.

Toinen vaihtoehto olisi alkaa vähitellen ottamaan vastuuta: omasta kulutuksesta, omasta jätevuoresta sekä siitä millaisia kulutusunelmia herätämme muissa ihmisistä alkaen lähipiiristä ja päättyen Afrikkaan. 
Se ei tietenkään ole yhtä kivaa kuin vastuun pallottelu ja Kaikkien Muiden syyttely, mutta toisaalta on niinkin että ihmisillä joilla ei ole varaa kantaa aikuisten velvollisuuksia ei oikein ole moraalisia rahkeita vaatia diktaattorin oikeuksia koko muuhun planeettaan nähden. Epäilyksen alaista on sekin, voivatko avuttomat ja voimattomat ihmiset edes elää hyvää elämää vaikka he voisivat elää materiaalisesti yltäkylläistä elämää. Jos syyllisiä etsitään muista, kyllä Joku Sopiva (joka vain sattumalta on objektiivisesti arvioituna itseä heikompi) aina kyllä löytyy. Tämä strategia ei kuitenkaan ole ollenkaan niin järkevä kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Kaikessa rasittavuudessaan katseen kääntäminen muiden vioista omaan epätäydellisyyteen ja vastuun ottamisen opetteleminen ovat sittenkin niitä vaihtoehtoja joiden mukana tulevat onni ja mielenrauha.