Tällä viikolla puhutaan taas vaatevallankumouksesta ja muistetaan Rana Plazan
vaatetehtaan sortumisessa 24.4. vuonna 2011 kuolleita yli 1100 ihmistä ja yli 2000 onnettomuudessa loukkaantunutta jotka tekivät epäinhimillisissä oloissa vaatteita isoille länsimaisille vaateketjuille. Onko maailma siitä paljonkin parantunut, sitä on vaikea sanoa. Se tiedetään, että suomalaiset ostavat yhä enemmän vaatteita joka vuosi ja tuottavat vuodessa 70 miljoonaa kiloa tekstiilijätettä. Tätä menoa ei kestä ympäristö eivätkä ihmisoikeudet. Voittavatko edes kuluttajat jotka joutuvat jatkuvasti ostamaan ja raivaamaan ja huolehtimaan siitä etteivät vahingossakaan näytä olevansa so last season? 

Myös tuotantopäässä vaikuttaa olevan yhä pahoja asenneongelmia. Tämän kevään Pahimmin Tärähtäneet Muotitalot- palkinnon saavat ne isot muotitalot kuten Chanel, Céline ja Balmain jotka ovat nähneet viisaaksi töräyttää markkinoille kokoelmakaupalla kirkkaasta muovista valmistettuja logokrääsiä -täsmälleen samaan aikaan kun kuluttajat ovat alkaneet tosissaan huolestua muoviin liittyvistä ympäristöongelmista, pienenpienistä kaikkialle kulkeutuvista mikromuovihiukkasista valtaviin merten jätepyörteisiin. Epic fail.

Filosofian Puutarhan muotitoimituksessa tiedetään, että jos vaatekaapin koon haluaa pitää ennallaan ilman säännöllistä raivausta, on ostettava vaatteita samaan tahtiin kuin niitä kuluu. Ei yhtään enempää. "Kuluminen" on myös niitä sanoja joita on hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi. Vaate ei ole kulunut jos se on käyttökelpoinen mutta sitä ei vaan ole tullut pidettyä vähään (tai vähän pidempään) aikaan tai jos se on rikki mutta korjattavissa hyvään kuntoon. Kuluminen ei ole tekosyy jota etsitään tylsistä vaatteista jotta niistä voisi hankkiutua hyvällä omallatunnolla eroon vaan onnettomuus joka kohtaa omaisuutta josta ei tahtoisi erota. Omalla kohdallani olen ratkonut "mutta mistä tietää milloin vaate on oikeasti kulunut"-kysymystä miettimällä, missä vaiheessa olen valmis lisäämään vaatteen kierrätyskasaan jonka lähtökohtainen uusiokäyttö tapahtuu ainakin kertaalleen kotona. Näissä tunnelmissa pohdiskelin vaatekaappiani miettien mistä saisi hyvää kuvamateriaalia tähän postaukseen.

Järjestellässäni vaatekaappia vähän aikaa sitten huomasin, että minulle on vuosien varrella kertynyt koko pino tällaisia perusteeppareita. Iästään huolimatta ne ovat hyväkuntoisia sillä minulla ei ole oikein ollut käyttöä niille. Ne majailivat urheiluvaatehyllyllä, vaikka valitsen liikuntaan lähes aina jotain muuta. Oliko niitä siis liikaa? Ei. Ratkaisin tilanteen siirtämällä paitapinon kotivaatehyllylle. Koska nappaan siitä hyllystä päälle usein sitä mikä ensiksi käteen osuu, ovat nämäkin paidat päässeet taas käyttöön. Eikä minun tarvitse ostaa kummempia kotipaitoja pitkään aikaan. Hyvä niin, sillä kaappiini kertyneet yksilöt ovat aika hienoja ja moneen liittyy hyviä muistoja. Kuvassa: Mauna Kealta löytämäni Observatories- paita ja Tiede-lehden oikosarvipaita. Nämäkin ovat niin hienoja, että oikeastaan ne ansaitsisivat tulla vähän ulkoilutetuiksikin. Rentous ei varsinaisesti ole pukeutumistyylini avainsanoja, mutta ehkä tässä jotain voisi keksiä.




Näitä paitoja ei ole ostettu edes tällä vuosikymmenellä. Pellavapaita on värjätty pariinkin otteeseen, siitä on vaihdettu napit jotka alkoivat näyttää kulahtaneilta  ja muistaakseni korjattu myös purkautunutta ommelta jostain kohtaa. Huoltotoimien ansiosta senkin elämä vain on jatkunut, ja kunnosta päätellen jatkuu vielä kauan. Alta pilkottava ruskea toppi on myös vuosikertavaate joka on käynyt värikylvyssä kerran pellavapaidan kaverina. Värjätystä ruskeasta tuli nätimpi sävy kuin alkuperäisestä. Jokainen vaate ansaitsee tulla hoidetuksi ja huolletuksi, eivät vain hienoimmat ja kalleimmat hepenet.


Toisinaan tilanne on niin onnellinen että vaate kestää vuodesta toiseen siksi että se on niin laadukas ettei se tunnu kuluvan ollenkaan. Onkohan blogilla enää yhtään lukijoita jotka muistavat tämän villaliivin 8 vaatteen haasteesta joka oli täällä blogissa aivan alkuvaiheessa? Se ei ollut uusi silloinkaan, ja nyt se siis on reilusti toisella kymmenellään, ilman nyppyjä tai muita kulumisen merkkejä. Näin voi käydä jos pääsee vastaamaan hasthagiin #whomadeyourclothes että ite tein, hyvin inhimillisissä oloissa kotisohvalla tv-viihteen ääressä.



Välillä tyttö tietysti vähän tylsistyy ikuisesti kestäviin kamppeisiinsa. Sellaisianakaan hetkinä ratkaisu ei ole kierrättää tavaraa vaatekaapista ulos ja toisesta päästä sisään, vaan tylsistymistä ehkäistään ensisijaisesti asustamalla vaatteita uusiksi esimerkiksi koruilla. Ei kuitenkaan millä tahansa hiluilla ja helyillä vaan hienoilla, juuri oman maun mukaisilla, uusiokäytettävillä koruilla. En tiedä, kuinka mones inkarnaatio tuo itse tekemäni sitriini/helmi/kvartsikaulakoru on siinä esiintyville helmille. Aika mones kuitenkin. Muutkin koruun käyttämäni tarvikkeet olivat ylijäämiä, joten hienon ja hyvistä aineksista valmistetun korun hinnaksi tuli käytännössä nolla euroa. Virkkalan risti-korvakorut maksoivat vähän enemmän. Huolimatta siitä että ne ovat kultaa, ne kuitenkin alittivat blogin solidaarisuusrajan. Vaikka en itse osaa elvyttää romukultaani, ammattilaiset osaavat. Romukullan ansiosta käsityönä tehtyjen korvakorujen hinnalla ei olisi kultasepänliikkeestä irronnut mukaan kovin kummoista massatuotantotavaraa. Aikanaan nämäkin voi vuorostaan kierrättää joksikin ihan muuksi.




Joskus asiat vain kestävät ilman erityisempiä syitä. Viime keväänä ajattelin näiden ballerinojen kuluvan loppuun kesän aikana. En tiedä johtuiko sateisesta kesästä vai mistä, mutta eivät ne kuluneet. Uusi yritys tänä vuonna. Ehkä myös ensi vuonna.



Sorry, this time spring fashion report is in Finnish only, because making this post would otherwise taken me until fall.

Kun omenapuut on leikattu, puutarhanhoidosta tulee taas piirun verran rennompaa. Seuraava tehtävä johon tapaan tarttua on paljon pienempi. Kierrän tilukset roskapussin kanssa ja noukin lumen alta paljastuneet roskat sinne minne ne kuuluvat. "Kuka heittää roskia luontoon? Tai maahan ylipäätään? Siis kuka edes kehtaa?" kysyi Arkijärki aiemmin tänään blogissaan. Sen perusteella että roskapussini -tavallinen kauppakassi- täyttyy vuodesta toiseen näillä säännöllisillä siivouskierroksilla joita teen yksittäisten eteen tulevien roskien noukkimisen ohella, rohkenen sanoa että aika moni. Keskuudessamme on ihan kohtalainen määrä niitä joille on ylivoimaista kuljettaa roskaa mukanaan kunnes roskis löytyy. 

Tästä taitaa nyt tulla oikeus ja etiikka-teemakuukausi. Sellaisessa asennossa näyttävät planeetat nyt olevan. Jos jaksan, koitan jossain vaiheessa väsätä aiheelle oman tunnisteenkin.

Turun puukkojunkkarin oikeudenkäynti on taas kirvoittanut keskustelua siitä, ansaitsevatko aivan kaikki rikolliset puolustajan oikeudenkäyntiinsä. Ja millaiset ihmiset voivat puolustaa terroristeja, raiskaajia ja muita suurroistoja niin taitavasti kuin osaavat? Että onko niillä moraalia ollenkaan? Tämä ihmetys nousee pintaan aina kun uutisoidaan poikkeuksellisista vakavista rikoksista. Asianajaja Tuomas Turunen on vastannut kysymykseen lyhyesti Ylellä. Bloggaajana minulla on mahdollisuus avata aihetta vähän pidemmälti.

Aloitan henkilökohtaisesta. Minua tähän mennessä eniten rassanneiden oikeudenkäyntien joukossa eivät ole olleet ne joissa on ollut ikävimmät rikosnimikkeet tai pahimmat teonkuvaukset. Ihmiset tekevät pahojaan, ja oikeutta käydään koska yhteiskunta yrittää korjata tilannetta. Sellainen on maailma, sen kanssa on elettävä ja koitettava omalta osaltaan olla niiden joukossa jotka maailmaa korjaavat. Ei, tosi paha maku on jäänyt niistä kerroista joissa ikävästä rikoksesta syytetyn avustaja ei ole tehnyt hommaansa kunnolla. Kuten asianajaja Turunen Ylen haastattelussa toteaa, oikeus on oma maailmansa jossa maallikon on hyvin vaikea pärjätä omin voimin. Flegmaattinen avustaja jonka näkemys puolustamisesta on mitäänsanomaton alku- ja loppupuheenvuoro, ei mitään kysyttävää keneltäkään eikä näkemystä mistään ei tee mitään muuta kuin pimittää passiivisaggressiivisesti merkityksellisiä asioita. Ehkä jonnekin olisi ollut hautautuneena jokin hiukan analoginen korkeimman oikeuden ennakkotapaus jonka valossa asiaa olisi ollut hyvä pohdiskella. Ehkä käsitys asiasta jäi jollain olennaisella tavalla puutteelliseksi huonosti suoritettujen kuulustelujen takia. Ehkä jossakin luurasi jokin sellainen seikka tai peräti todiste jota oikeuden olisi pitänyt saada harkita. Koska syyttäjä oli näissä tilanteissa tehtäviensä tasalla, oli aivan selvä että oikeudelle annettu kuva asiassa jäi yksipuoliseksi. 

Ei lämmittänyt mieltä sekään avustaja joka heittäytyi kuulusteltavansa alkaessa itkemään niin myötätuntoiseksi että lopetti ikävien kysymysten kyselemisen ja vaihtoi aihetta. Jäivät sitten pimentoon sen ihmisen vastaukset pariin aika keskeiseen kohtaan jutussa. Tämä maallikkotuomari ei ihaillut kyseisen asianajajan hienotunteisuutta, kohteliaisuutta eikä myötätuntoisuutta tippaakaan vaan mietti, olisiko jossain apukoulussa tarjolla rikosprosessioikeuden alkeiden kertausta. Empaattinen avustaja voi antaa itkuun purskahtavalle kuulusteltavalleen nenäliinan, tarjota muutaman rohkaisevan ja rauhoittavan sanan tai vaikka pyytää hetken taukoa. Ja kun kuulusteltava on kasannut itsensä, hyvä avustaja jatkaa grillaamista kunnes asia on käsitelty perusteellisesti.

Suomessa on nimittäin käytössä akkusatorinen rikosprosessi. Se tarkoittaa, että osapuolten vastuulla on tuoda pääkäsittelyssä esiin kaikki jutun olennaiset seikat, argumentit ja näyttö joka oikeuden halutaan huomioivan. Vaikka puolustusasianajaja olisi millainen uuvatti, ei oikeus voi alkaa paikkaamaan tohelointia ja kyselemään osapuolilta kiinnostavia kysymyksiä. Sellainen ei sovi oikeuden puolueettomuuteen. Wanhaan aikaan asiat olivat toisin ja meillä oli inkvisitorinen prosessi jossa oikeus saattoi tarpeen vaatiessa olla vähän osallistuvampi. Siitä luovuttiin hyvistä syistä, mutta sillä hinnalla että syyttäjän ja puolustusasianajajan vastuu tuomion oikeellisuudesta nousi aivan uusiin sfääreihin. Kun jompikumpi toheloi tai laiskottelee, tuomiosta tulee sen verran huonompi. Sen ohella että oikeus ei saa ohjailla oikeudenkäyntiä, se ei voi myöskään perustaa ratkaisuaan spekulaatioihin tai arvailuihin. Esimerkiksi puolustusasianajajan asenneongelmaisuus ja tohelointi voi siis näkyä kirkkaasti, mutta itse juttua tämän ikävän tilanteen havaitseminen ei valaise yhtään.

Sillä meni pääkäsittely miten tahansa, oikeuden on annettava ratkaisu siellä esitetyn näytön pohjalta. Ratkaisu on myös pakko antaa eikä oikeudenkäyntiä uusita esimerkiksi sillä perusteella että syytetyn avustaja vaikutti lusmulta. Huonosta näytöstä ei kuitenkaan saa millään jeesusteipattua aidosti hyvää ratkaisua. On tehtävä se ratkaisu joka on annetun näytön perusteella oikea eli prosessuaalinen totuus. Kun kaikki tekevät työnsä hyvin, se on jotakuinkin yhtäpitävä aineellisen totuuden kanssa, eli on lainmukainen ratkaisu siihen mitä todella tapahtui. Jos tuomari ei ole ratkaisuun tyytyväinen koska  oikeudessa esiintynyt ammattilainen ei tehnyt työtään kunnolla, sitä voi sitten sydämessään pahoitella ja toivoa että tuomittu älyää vaihtaa avustajansa ja valittaa tuomiosta. Paitsi tietysti silloin jos osapuolet ovat sählänneet niin pahasti että syytteen toteennäyttämiseen riittävä näyttö jää saamatta. Silloin tilanne on selvempi: laki käskee tuomitsemaan syytetylle edullisen ratkaisun. 

Jos vakavimmista ja inhottavimmista rikoksista syytetyillä ei olisi oikeutta asiantuntevaan puolustukseen, voitaisiin saman tien oikeastaan luopua koko pääkäsittelystä ja tuomioksi tulisi syyttäjän käsitys. Tässä on ainoastaan se iso ongelma, että syyttäjä ei ole aina oikeassa, edes silloin kun käsiteltävänä oleva rikos on vakava tai ällöttävä. Välillä vakavakin syyte kaatuu kuin korttitalo koska pääkäsittelyssä selviää, että se mitä todellisuudessa tapahtui ei paljon muistuta syytetekstiä joka aluksi kuulosti kovin vakuuttavalta. Vaikka jutun peruspalikat olisivatkin yksiselitteisen selviä -vaikka, esimerkiksi, tietty henkilö olisi selvästi puukottanut ihmisiä- usein puolustus onnistuu tuomaan esiin yksittäisiä merkityksellisiä seikkoja jotka hyvässä ratkaisussa on huomioitava. Useimmiten reipas, perusteellinen ja hyvällä tavalla hävytön puolustaja onnistuu tuomaan esiin jonkin sellaisen asian tai näkökulman jota oikeuden on syytä miettiä vaikkei se ratkaisussa lopulta näkyisikään. Hävitessäänkin osaava puolustus siis rakentaa ratkaisua joka on mahdollisimman pitävä. Siispä siinäkin tapauksessa että puolustaja olisi syvällä sisimmässään sitä mieltä että päämiehen elinkautinen on todellakin ansaittu, hän varmistaa osaltaan tuomion oikeellisuuden ja edistää sen vedenpitävyyttä nimenomaan puolustamalla päämiestään mahdollisimman hyvin ja sitkeästi.

Tämän verran otan kantaa Turunkin oikeudenkäyntiin: toivon että sielläkin puolustus on virkaintoinen, mielikuvituksekas ja epäilee kaikkea, tökkii tarmokkaasti syyttäjäpuolen ja kantajien sanomisia, kyselee uhriparoilta tunkeilevia kysymyksiä eikä rassaa kaunista mieltään lainkaan ajatuksilla siitä mitä Perähyrylän Esson päiväkahviparlamentti tai edes oikeudenkäynnissä läsnä olevat mahtavat hänen persoonastaan ja henkilökohtaisesta moraalistaan kuvitella. Minä päättelen, että sellainen puolustaja tekee täsmälleen sen työn minkä valtio on hänelle tehtäväksi antanut, ja tekee sen kunnolla. Uskallan väittää, että oikeutta ei yhtään kiinnosta pohtia kenenkään avustajan persoonan perimmäisen rakastettavuuden määrää. Sen sijaan hyvin kiinnostavia ovat usein juuri ne kysymykset joita pidetään tunkeilevina, inhottaviin yksityiskohtiin menevinä, hävyttömän epäluuloisina ja epähienotunteisina. Oikeus ei tee mitään sillä tiedolla että puolustaja on empaattinen ja ystävällinen persoona, mutta kaikki tiedot tapahtumaan liittyvistä kamalista yksityiskohdista ja tulkintavaihtoehdoista ovat kyllä tarpeellisia.

Joten kyllä, hyvän puolustusasianajajan ammattietiikka on eri asia kuin kadunmiehen etiikka. Kadunmiehellä on etuoikeutena toitottaa paheksuntaansa ympäri kyliä sillä hänen ei tarvitse palvella oikeutta määrätystä roolista käsin. Hänellä on etuoikeus pönkittää omaa erinomaisuuttaan tuomitsemalla syytetty -ja vieläpä pelkkien lehtitietojen perusteella siinä missä oikea puolustaja joutuu tonkimaan sellaisia asioita joiden tonkiminen on jokaiselle täyspäiselle vastenmielistä ja riskeeraamaan vielä yleisön halveksunnan vain siitä hyvästä että tekee sen mitä jonkun oikeusvaltiossa ehdottomasti pitää tehdä. Sivustahuutelijalla ei ole mitään vastuuta siitä että oikeus päätyy mahdollisimman hyvään ratkaisuun. Jos hänen mielipiteensä on hätiköity, typerä tai tunnekuohun tuotos, siitä ei seuraa kehnoa tuomiota joka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten elämään. 
Näin ollen puolustajan henkilökohtaisesta moraalista ei voi oikeussalikäytöksen perusteella päätellä oikein mitään. Paitsi tietysti sen, että asianajaja joka ei kieltäydy puolustamasta inhottavista rikoksista syytettyjä ihmisiä ja jaksaa vieläpä tehdä työn kunnolla, on ammattikunnan vastuullisemmasta päästä.

Maaliskuu on periaatteessa kevätkuukausi. Käytännössä se oli tänä vuonna talvikuukausi meilläkin. Aloin aavistella tilannetta jo helmikuun puolella ja kaivata vaatekaappiini jotakin mikä olisi sekä kevätväristä että lämmintä. Pengoin lankavarastosta esiin joskus ajat sitten jemmaamani mintunvihreät paksut villalangat ja neuloin niistä keväisenvärisen huiviliivin. Sille on ollut käyttöä.

In theory, March is a spring month. In practice, this year it was a winter month. I started to anticipate this in February already and knitted a scarf-vest in spring colors. Mint green yarn is from my stash. The combination of a spring color and winter warmth was once again a success.



Kevättä odotellessa olen sitten leivoskellut. Ensiksi Puoliso ansaitsi koko satsin monster cookieita. 

So while waiting for spring I have been baking. First, DH earned monster cookies.

   

Sitten ilmeni tarvetta limettikakulle, vähän niin kuin myöhäiseksi synttärikakuksi. Keskittymishäiriö kiusaa edelleen ja niin ensimmäinen versio päätyi "moni kakku päältä kaunis"-sarjaan kun taikinasta unohtui leivinjauhe. Ei siitä ihan totaalisen kittanaa onneksi tullut, mutta ei myöskään vierastarjottavaa. Kun kakku jäi kotiväelle, laiskottelin koristelussakin. Kaikkea pientä söpöä strösseliä on kuitenkin tullut keittiöön hankittua.

I baked my birthday cake late. Due to my concentration problems, first version turned out looking better on the outside than inside because I forgot baking powder. It wasn't quite as epic fail as it sounds, but not a great success either. After deciding that this cake would not leave the house, I also became lazy decorator and took the confetti flower route. Which is still quite pretty, IMO.

 

Toisella yrittämällä laadunvalvoja tarkkaili leivontaa. Innostuin myös panostamaan koristeluihin. Strösselikukat saivat seurakseen sokerimassakukkia ja -koksuja.

On the second attempt I had a quality control person hanging around. I also felt a bit more ambitious overall, and so sugarkoksus and -flowers joined confetti flowers.



Leivonnaisista saatu energia kului puutarhaan jossa kevään merkkejä alkoi näkyä kylmästä huolimatta. Perinteinen ja varma kevään merkki on dosentin saapuminen pihapuuhun. Tämä vuosi taisi olla ensimmäinen vuosi jona ajatus lähes kolmestakymmenestä leikattavasta puusta ei stressannut vaikka aloitus meni myöhäiseksi (eikä vieläkään ole ihan valmista). On siitä puuhasta jo sen verran monta kertaa kunnialla selvitty. Hiukan stressiä saattoi vähentää sekin että huomasimme viime kesän olleen niin umpisurkea että vain harva puu oli jaksanut tehtailla läheskään normaalin määrän vesiversoja.

The energy from my baked goodies has been used in the garden where spring started to arrive in spite of cold. A traditional and sure sign of spring is the appearance of adjunct professor among treetops. This year may have been the first year when the idea of pruning almost 30 trees didn't feel stressful, even if we started late (and still aren't quite ready). We have succeeded so many times, among so many difficulties that a late start was nothing new. Besides, last summer was so lousy that there seems to be much less than usual pruning to do.



Kun puutarhaan palaa hiljaisen talven jälkeen, yllätykset kuuluvat asiaan. Tällä kertaa löysin omenapuun latvasta linnunpesän. Se on varmaan viime vuodelta, mutta koska Pientilalla todennäköisyyksiin ei kannata suhtautua turhan vakavasti, aiomme pitää pesää silmällä tämänkin kevään. 

When we emerge into the garden after quiet winter months, surprises await. This time I found this handsome bird's nest from an apple tree. Chances are, it is a last year's nest, but since Smallhold life doesn't much care about probabilities we will be keeping an eye on it for the rest of the spring.




Todennäköisyyksistä puheenollen, suosikkijäkäläni on uhmannut talvimyräköitä ohuen, kuolleen oksanpätkänsä päässä jälleen yhden talven. "Ihan kuin se olisi vaan kasvanut", kommentoi Puoliso. Siltä se minustakin näyttää.

Speaking of probabilities, my favorite lichen has survived over yet another winter's storms, hanging from its dead sprig. "It looks like it has grown", commented DH. Looks that way to me as well.



Jäkälän jälkikasvu on valinnut kasvupaikkansa aavistuksen järkevämmin.Se ei ole vielä paljon, ja niinpä talven aikana todennäköinen kohtalo osuu jonkun kohdalle.

This lichen's offspring has settled into slightly less insane places. Which isn't much, and so there's always someone who meets its probable fate during the winter.




Pupusta meillä iloitaan ympärivuotisesti, mutta pääsiäisenä saimme vieraaksemme myös pääsiäistipun. Herra Varpushaukkaa ei ole tänä talvena näkynyt, mutta pääsiäisen aikana se ilmaantui pensaaseen näyttämään pieneltä ja pörröiseltä.

A bunny delights us all the year, but during Easter we were visited by an easter chick too! We have not seen Mr. Sparrowhawk during the winter, but during the Easter it showed up in one of our shrubs, looking small and cute and fuzzy.

Vuoden 2016 keväällä minulle kävi selväksi että tarvitsin ammattiapua. Kotikonstit eivät enää riittäneet auttamaan uniongelmiin ja kyvyttömyyteen käsitellä stressiä muuten kuin vaipumalla kokovartalokoomaan useaksi päiväksi. Aistitkin olivat alkaneet temppuilla ikävästi kohtauksittain. Tilannetta selvitellessä ehdin saada hyvin selville netin urbaanilegendojen mielipiteen siitä miten tuli toimia: jos psykiatrista apua on ehdottoman pakko hakea, niin ainakin järkevä ihminen valehtelee ja pyrkii pimittämään omituisimmat oireensa ja muut persoonallisuuden merkit. Muuten tulisi hullun paperit, sellainen lääkitys jonka jälkeen tokkurassa saisi viettää päivien sijaan vuosia, eikä pakkopaitaan joutuminenkaan varmasti olisi kaukana. Uteliaisuuteni kuitenkin ylittää omaneduntajuni pysyväisluontoisesti. Sitä paitsi logiikkani sanoi että jos halusin saada oikeanlaista apua minun pitäisi olla tilanteestani ja ongelmistani avoin ja rehellinen. Päätin katsoa, miten käy jos toimin täsmälleen niin.

Suomalainen kommenttipalstamies on jännä olento. Hän on ensimmäisenä viemässä raiskaajia saunan taakse ja hänen henkilökohtaista naismenestystään häiritsee lähinnä liika rehellisyys ja tasa-arvohakuisuus. Mutta sitten kun joku rohkenee ehdottaa että raiskauksen tunnusmerkistöön pitäisi lisätä suostumuksen puute, nousee iso parku. Silloin päivälehden kommenttipalstalle pitää kirjoittaa äkkiä että tämä ei vetele monista syistä joista isoimpia ovat todistelun vaikeus ja se että suostumuksen kysely on kovin epäseksikästä. Uskaltaako naisia lähestyä enää lainkaan? 

Olen ottanut tavakseni vilkaista aina silloin tällöin, millaisia aloitteita kansalaisaloite.fi:ssä on meneillään. Kuten Joel Rouvinen tässä uutisessa toteaa, kansalaisaloite on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi saada asioita läpi ja toisaalta nostaa asioita keskusteluun ja pakottaa eduskunta ottamaan niihin kantaa. Se on osoittautunut helpoksi tavaksi vaikuttaa tehokkaasti ja panna päättäjät käsittelemään niitä asioita jotka kansalaiset kokevat tärkeiksi. Kansalaisaloitejärjestelmä on ottanut tehokkaasti paikkansa suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.

Sen kansalaisaloitejärjestelmä on tehnyt jopa niin tehokkaasti että jotkut kansanedustajat, Mauri Pekkarinen (kesk.) etunenässä ovat väläyttäneet vaadittavan allekirjoittajamäärän nostamista koska aloitteiden pelätään ruuhkauttavan eduskuntaa. Tämä olisi tietysti kansalle signaali siitä ettei aktiivisuus olekaan toivottavaa. Eikä ruuhkaa ole edes näkyvissä: eduskuntakäsittelyyn on toistaiseksi edennyt kohtuulliset 20 aloitetta mikä on pieni osuus palveluun tehdystä seitsemästäsadasta aloitteesta. 

Nyt eduskuntavaalien lähetessä kansanedustajien suhtautuminen sekä eduskuntaan nouseviin aloitteisiin että kansalaisaloitejärjestelmään ylipäätään on niitä asioita joita äänestäjän kannattaa tarkkailla ja painaa muistiinsa.

Tälläkin hetkellä kansalaisaloite.fi sisältää useammankin aloitteen jotka saattavat kiinnostaa teitäkin ja joiden allekirjoittaminen on helppo tapa tehdä päivän ekoteko. Hyvässä nosteessa ovat:
lakialoite mikromuovien kieltämiseksi kosmetiikassa

aloite terveydelle ja ympäristölle haitallisten kemikaalien vähentämiseksi julkisessa käytössä

Ei-ympäristöaiheisista aloitteesta huomionne ansaitsee:

lakialoite vakuutuslääkäreiden mielivallan vähentämiseksi työkyvyn arvioinnissa

Synkistä uutisista ei edelleenkään ole pulaa, mutta vuoden alkupuolelta mieleeni on kuitenkin jäänyt päällimmäiseksi varovaisen optimistinen olo. Ympäristöongelmista ja niiden arkisista ratkaisukeinoista on uutisoitu enemmän valtakunnan päämedioissa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Puheet jotka olivat vielä 1980-luvulla reilussa marginaalissa jos edes siellä, ovat muuttuneet valtavirraksi. Ympäristösyistä radikaaleja elämänvalintoja tehneitä haastatellaan, mutta sävy on muuttunut vähättelevästä villitysjournalismista ihailevaksi. Toki teknologian kehittymisellä on osuutensa asiaan, 80-luvulla kun ei pahemmin ollut aurinkopaneeleita, e-kirjoja tai vegaanihaasteita. Vielä vuosituhannen alussa valtavirta-ajattelua oli tuumata että enemmän on aina parempi kuin vähemmän ja että elämässä menestyminen mitataan pitkälti kulutuksen ja statussymboleiden kautta. Nyt mietitään miniasuntoja ja kasviproteiineja, kyseenalaistetaan aivan yleisesti tavaran haalimisen ihanuutta ja suunnitellaan kapselivaatekaappeja sen sijaan että unelmoitaisiin jättimäisestä vaatehuoneesta. Vietetään lihatonta lokakuuta, muovintonta maaliskuuta ja ollaan shoppailulakossa. Se minunkin pitkään tuuleen huutelemani ajatus että pari kasvisruokapäivää viikossa ei ole mitään ideologista asketismia vaan normaalia järkevää syömistä, on lyönyt läpi. Kaikkea ei siis voi teknologian kehityksenkään piikkiin panna. 

Siitä mikä oli ennen ituhippeilyä on nyt tullut normaalia. Kulutusyhteiskunnan kritiikki on voimistunut sitä myötä kun nykymenon kestämättömyys on käynyt selvemmäksi. Voisi sanoa että viime hetkellä, mutta myöhään on parempi kuin ei silloinkaan. Merkittävä osa kansasta on lakannut ulkoistamasta ympäristöongelmia ja selittelemästä sitä miten Minulla On Oikeus ja kysynyt itseltään "Mitä minä voin tehdä?" Tämä on valtava edistysaskel.

Kaikki eivät tietenkään ole vieläkään mukana planeetanpelastustalkoissa. Valtavirtaistumisen kauneus on kuitenkin juuri siinä että lopulta vastarannankiisketkin tempautuvat mukaan. Jos kerskakulutuksesta tulee noloa, myös kuluttamisella statusta metsästävien motivaatio överikuluttamiseen laskee. Jos kasvisruokaa on tarjolla joka puolella, sitä päätyy maistelemaan melkein vahingossa- ja huomaamaan että kasviksista saa maukasta ruokaa jolla myös lähtee nälkä. Kun kestokasseja käyttävät kaikki, laumaeläin tuntee pientä sosiaalista painetta olla erottumatta joukosta junttiudellaan. Kun mediassa ja julkisessa päätöksenteossa sitkeästi tuodaan esiin ympäristönäkökulmaa, se hiipii varkain osaksi ihmisten omaa ajattelua. 

Säästäväisyyden valtavirtaistuminen on myös tasa-arvoistava trendi- yksi harvoista tänä aikana jolloin eriarvoisuus yhteiskunnassamme kasvaa ja sitä jopa tietoisesti kasvatetaan. Edelleen pätee se että köyhimmät meistä elävät usein ekologisimmin, vaikka heillä ei olisikaan varaa shoppailla Ruohonjuuressa tai lahjoittaa puunistutusprojekteihin. Kun asenteet köyhiä kohtaan ovat edelleen (järjenvastaisesti) kovat, on hyvä jos kirpputorivaate ei enää leimaa käyttäjäänsä samalla tavalla kuin muutama vuosikymmen takaperin. On hyvä että ruokahävikin vähentämisniksejä jakavat nekin joiden ei ole pakko olla ruokahävikistä tarkkoja taloudellisista syistä. Kulutusjuhlan vuosikymmeninä kansakunta ehti unohtaa jotakuinkin kollektiivisesti, mitä eroa on tuhlaavaisuudella ja hyvinvoinnilla. Oltaisiinko nyt pääsemässä krapulavaiheeseen jossa mietitään, olisiko kohtuus kuitenkin paitsi terveellisempää myös hauskempaa?