Eriarvoistuvan maan huveja: köyhyyslarppaus

Muistatteko vielä takavuosien Nousukausi-elokuvan? Kyseessä siis oli komedia nuoresta hyvin toimeentulevasta parista joka päättää etsiä elämäänsä eksoottisia elämyksiä viettämällä lomansa elämällä köyhän elämää Jakomäessä. Muistaakseni elokuva oli aika hauska. Mutta silloin elettiinkin vähän toisenlaisia aikoja. Viime aikoina vastaavan sävyistä köyhyyslarppausta on harrastettu ainakin mediassa. Hyvin toimeentuleva toimittaja kokeilee nuukailla viikon tai kuukauden ja tästä valaistuneena jakelee sitten talousvinkkejä oikeille vähävaraisille. Vinkkien taso vaihtelee itsestäänselvistä "lopeta tupakointi!"-neuvoista hulvattomiin, kuten linkittämäni "muuta mummolaan täysihoidolle puoleksi vuodeksi. Tämä on täsmälleen sitä elämänpiirien täydellistä eriytymistä mistä yhteiskuntatieteilijät ovat varoitelleet. Jutuista paistaa pitkälle se ettei niiden tekijöillä ole hajuakaan aidosti vähävaraisten ihmisten elämän realiteeteista.Tällöin käsitys toimeentulovaikeuksissa kamppailevien moraalista, elämäntavoista ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elämäänsä muodostetaan perättömien ennakkoluulojen pohjalta. Päätöksenteossa tästä syntyy rumaa jälkeä. Niin syntyy mediassakin jolle näkymättömiä ovat ne jotka eivät pysty säästämään lopettamalla tupakanpolton, vaihtamalla personal trainerin tarjouskuntosaliin tai vähentämällä ulkonasyömistä siitä syystä ettei heillä ole ollut koskaan varaa tällaisiin menoeriin.


Mietittyäni ankarasti olen tullut siihen tulokseen että en oikeasti tiedä tässäkään asiassa muiden elämästä kuin omastani. Riittävää ymmärrystä eivät riitä tuomaan opiskelu eivätkä toimeentulovaikeuksien parissa kamppailevat tuttavat. Köyhyyslarppauksesta on pelkkää haittaa: säästökuuri jolta pääsee pois itse halutessaan, jonka alkajaisiksi ei joudu luopumaan pääsystä säästötilille tai mummon helmoihin jos tulee isompi hätä, ja jossa budjetin ylityskin on pieni epäonnistuminen eikä koko elämän sekoittava katastrofi joka pahimmillaan uhkaa asumista ja luottotietoja, ei ole aitoja toimeentulovaikeuksia nähnytkään.
Esimerkiksi opiskeluaikana elin kyllä nykyistä reilusti vaatimattomammin, mutta toimivatko senaikaiset vinkkini (kuten "hanki rento, helposti opintoihin yhdistettävä ja mukavasti palkattu osa-aikatyö" niin ei tarvitse pelkällä opintotuella kitkutella) enää nykypäivän opiskelijoille? Siihen aikaan moni muukin taloudenpitoon vaikuttava asia kun oli toisin. Asumisen hinta Helsingissä, työllisyystilanne ja opintotukijärjestelmä tulevat mieleen etsimättä. Veikkailisin, että tänä päivänä samassa tilanteessa elävällä on taloudellisesti tiukempaa ja stressaavampaa. Toki moni muukin asia vaikuttaa oman tilanteen kokemiseen ja stressaavuuteen. Eriarvoisuuden ilmapiirissä puute pistää taatusti kipeämmin kuin pula-aikana jolloin kaikilla on vaikeaa. Kovat arvot joiden nimissä tukia ja julkisia palveluita leikataan, työttömiä kyykytetään ja ansiosidonnaisten etujen jääminen pieniksi on ihan oman valinnan tulosta, kiihdyttävät syrjäytymiskehitystä sitä vauhtia ettei pari kärkihanketta ja projektia tunnu enää missään. 

Jos lähdetään siitä ettei hyväosainen voi -menettämättä asemaansa pysyväisluontoisesti- todella eläytyä köyhän asemaan, ei välttämättä päädytä luovuttamaan. Jäljelle jäävät empatia, järjenkäyttö sekä halu kuunnella ja olla syyllistämättä ihmisiä omien ennakkoluulojen perusteella. Koska ennakkoluulojahan käsityksemme ovat silloin kun tietoa ei ole, ja usein ennakkoluulo on sitä pahemmin harhainen kuin se on ankara. Tietoa voimme saada kysymällä, tarkkailemalla ympäristöä,kuuntelemalla, olemalla kiinnostuneita -eli lähtemällä siitä että emme ole aiheen kokemusasiantuntijoita emmekä sellaisiksi (toivottavasti) tule.

En usko, että tämän päivän toimeentulo-ongelmaisilla on pulaa "hyvistä" neuvoista, paimentamisesta tai heidän vikojensa luetteloinnista. Arvelisin, että sitäkin enemmän puutetta voi olla osallisuudesta ja tunteesta että kelpaa sellaisenaan, tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on, siinä tilanteessa kuin on eikä vasta sitten jos ja kun on onnistunut kapuamaan keskiluokkaan. Siitä, että keskiluokassakin osattaisiin olla ihmisiä ihmiselle eikä arvotettaisi ja rankattaisi toisiamme taloudellisen aseman, uramenestyksen tai muun vastaavan perusteella. Köyhyyslarppailun ja muun egotrippailun sijaan voisimme ottaa tavoitteeksi myös oman elämäntavan yksinkertaistamisen. Siitä olisi kestävää hyötyä sekä itsellemme että koko planeetalle.


#metoo: Mää kanssa, jotta asia ei vielä unohtuisi

#Metoo- debatti jonka tarkoituksena on tuoda esiin miten yleinen ja iso ongelma naisoletettujen ahdistelu (länsimaissa, kantaväestöön kuuluvien miesten) toimesta on, on ottanut tuulta alleen oikein kunnolla. Aiheesta on puhuttu paljon aiemminkin, mutta ehkä nyt ollaan siinä pisteessä että puhe myös menee perille. Ehkä tällä kertaa saadaan vauhtiin se muutos jota tässä on yritetty saada aikaan jo viimeisten muutaman tuhannen vuoden ajan sivistysmaissa: että naisten kehot lakkaisivat olemasta jonkinlaista yleistä omaisuutta jotka saavat olla rauhassa hyvällä tuurilla eivätkä siksi että se on perusihmisoikeus jonka loukkaukset huomataan ja jonka puolustaminen ei ole vain loukatun itsensä ongelma.

Epäilen, että naisten ylivoimainen enemmistö on kokenut joskus seksuaalista häirintää. Minä ainakin olen, ja lisäksi muistan oppineeni hyvin varhain että häirintä on osa normaalia elämää, sellaista mistä ei kannata numeroa tehdä tai mihin odottaa ulkopuolista apua. Kun aloin asiaa miettimään, tajusin että jokaista naista jonka kanssa aihe on jotain kautta tullut puheeksi, on joskus häiritty. Jokaista. En muista tavanneeni livenä yhtään naista joka olisi sanonut ettei häntä ole koskaan häiritty. En yhtäkään joka epäilisi, onko se häirintä nyt niin yleistä tai arkista vaiko vain suurenneltu marginaali-ilmiö. En yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt selvästi, miltä tuntuu joutua yllätetyksi seksuaalisesti jollakin ei-toivotulla tavalla. On tietysti mahdollista että minä olen liikkunut harvinaisen huono-onnisessa seurassa. #Metoo- ulostuloja luettuani on kuitenkin tullut päinvastainen olo. Minun kokemukseni ahdistelluksi tulemisesta ovat kesyä kamaa ja niitä on aika vähän (ihan sillä perusteella että luulisin muistavani kaikki kerrat) verrattuna siihen mitä moni muu on joutunut kokemaan.

Minäkin olen kasvanut kulttuuriin jossa nuoren tytön perustaitoihin on kuulunut "selvitä" neuvokkaasti ja yksin huuteluista ja ei-toivotusta lähentelystä. Se mikä on yleistä koetaan usein normaaliksi vaikka olisi moraalisesti ottaen aivan sairasta menoa. Normaaleja ovat myös asiat joihin tilanteen mahdollisesti näkevät ulkopuoliset eivät reagoi. Ovat kuin eivät näkisikään, tai jos näkevät niin ohjaavat olemaan hiljaa pojat nyt on poikia-tyyppisillä heitoilla. Jälkeenpäin hyviä syitä ja selityksiä puuttumattomuuteen riittää: en ajatellut koko asiaa sillä lailla, mitä jos olisin itse joutunut vaikeuksiin, oliko se oikeasti niin ikävä tilanne (taustaoletus: koska tämähän on ihan normaalia menoa jota välillä näkee). Kulttuurissamme rehottaa myös edelleen käsitys siitä naisen seksuaalisuus on tavara jota naisen velvollisuus on vartioida ja miehen yrittää ottaa. Onnistuminen on aina sulka miehen hattuun niin kauan kun seksuaalirikossyytteiltä vältytään. Sitten on ehkä mennyt vähän överiksi, paitsi tietysti jos "uhri" on hysteerikko, yliherkkä, provokaattori, huora tai pihtari. Niin kauan kuin tällaista ajattelua löytyy tämän päivänvalossa varsin tasa-arvoisen kulttuurimme pohjalietteestä, seksuaalisesta tasa-arvosta voi vain unelmoida.

Millaista on käytös johon ei kiinnitetä huomiota eikä puututa? Hyväksyttävää. Ajatellaan vanhatestamentillisesti että ihminen hyväksyy häirinnän jos hän ei kuuluvasti ja näkyvästi vastusta sitä heti paikalla. Harmi, että pronssikaudelta moderniin psykologiaan oli vielä muutama  tuhat vuotta aikaa. Nyt tiedetään, että häirinnän (kuten muidenkin hyökkäysten) uhri on usein hiljaa sen kiitävän hetken kun “pitäisi reagoida” ollakseen Oikeasti Häiritty koska hän yllättyy ja tyrmistyy tai uhkaavammassa tilanteessa jopa lamaantuu. Tilanne on ihan sama kuin se miksi nasevat vastaukset typeryksille tulevat mieleen aina jälkikäteen: koska nämä tällaiset tilanteet tulevat puskista eikä kukaan täyspäinen voi olla jatkuvasti varautunut siihen että saalistaja voi vaania kaikkialla ja missä vain.

#Metoo-keskustelu on ehtinyt jo siihen vaiheeseen että miehet ovat ehtineet ääneen. Äänekkäimmät ovat olleet sitä mieltä että naiset uhriutuvat, valehtelevat tai valittavat turhasta koska välillä miehetkin kokevat pahoja asioita. Se moneen kertaan esiin tuotu fakta että monet (allekirjoittanut mukaan lukien) ovat kohdanneet häirintää aikuisten tai selvästi vanhempien nuorten tahoilta ensimmäisen kerran jo ala-asteiässä, sivuutetaan tai lokeroidaan omaksi asiakseen josta ei nyt puhuta (No koskas sitten? Kyse on faktisesti samasta ilmiöstä). Meillä päin kaikki pikkukoululaiset tiesivät jonkinlaisesta kokemuksesta, että ala-asteen koulutien varrella päivysti välillä itsensäpaljastaja. Olisi kumma, jos kenenkään vanhemmat eivät olleet asiasta kuulleet. 

Uhrinsyyllistystalkootkin ovat päässeet jo vauhtiin: kuitenkin tykkäsivät "huomiosta", elleivät peräti suoraan provosoineet. Jos nainen näyttää tykkäävän siitä että yksi mies (joka saattaa olla naisen poikaystävä, ihastus tai muuten vain toivottu tapaus) tulee ja puristaa pyllystä baarista, naisen täytyy tykätä myös siitä että Minä tulen ja puristan samalla tavalla. Jos ei tykkää, hän on epäreilu ja kyseessä on väärinkäsitys joka on pohjimmiltaan naisen vika. Ja mistä muka voi tietää ettei nainen tykännyt kun hän ei hetipaikalla topakasti pistänyt hanttiin (viis yllätyksestä, tilanteessa pelissä olleista valta-tai sosiaalisista rakenteista, fyysisen uhan pelosta yms. turhista)? Onkohan mitään ongelmaa edes oikeasti olemassa kun ei ole alettu lyömään nimiä pöytään, toisaalta jos nimet lyödään pöytään, niin samalla olisi syytä esittää laaja ja aukoton todistusaineisto tai muuten syyllistyy viattomien törkeään mustamaalaukseen... Nousseesta parusta voisi päätellä että tässä ollaan tekemässä rakettitiedettä. Onko rakettitiedettä todeta ääneen että on huono idea, pelottavaa ja ahdistavaa lähestyä naista avaamalla keskustelu seksiehdotuksella, törkykommentilla, vetämällä vehje esiin tai tarttumalla rinnoista? Edellytämmekö etiikan syventävän kurssin tasoisia tietoja emmekä alkeellisimpia peruskäytöstapoja huomauttaessamme, että seksuaalisuuden esiin tuominen ei sovi aivan joka tilanteeseen ja että kontaktin ottamista harkitsevan pitäisi ajatella viiden sekunnin ajan, miltä oma toiminta saattaa toisesta ihmisestä tuntua ja että on hyvin huono juttu jos se voi tuntua kamalalta. 

Ongelman torjuminen on psykologisen prosessoinnin vaihe. Toivottavasti naiset jaksavat tällä kertaa möykätä tarpeeksi kauan jotta siitä päästään seuraavaan vaiheeseen.

Siitä on toivoa. Perässä ovat alkanut tulla toisenlaisiakin miesten ulostuloja. Niitä on tullut toistaiseksi liian vähän. Jotkut myöntävät että ovat ahdistelleet, kuka mistäkin syystä (aika monet syyt ovat pikemminkin inhimillistä hölmöyttä kuin Syvintä Pahuutta, mutta hölmöilyjenkin seurauksista pitäisi ottaa vastuuta). Toiset myöntävät että ovat sittenkin saattaneet havaita ahdistelutilanteita mutta ovat sulkeneet asian mielestään.Tämä on hyvä merkki, josta seuraava askel voisi olla vaikka vastuun ottaminen siitä että on ollut näissä tilanteissa ja niiden jälkeen hiljaa. Hiljaisuus on nimittäin ollut tilanteen normalisoimista ja ahdistelun kohteelle vahva viesti siitä että hänen havaittu kärsimyksensä on pikkujuttu eikä mikään oikea ongelmatilanne jossa voi perustellusti odottaa apua kunnollisilta tuntemattomiltakin. Hyviä ovat nekin ulostulot joissa ilmaistaan yllättyneisyys ja järkytys ilmiön laajuudesta. On varmasti niitä jotka eivät aidosti ole huomanneet ahdistelua ympäristössään (eikä mieleen ole tullut kysellä läheisiltä naisilta, onko heitä koskaan ahdisteltu). Nämäkin reaktiot ovat tärkeitä sillä niissä ilmaistaan että naisten kokemus uskotaan todeksi ja hyväksytään todelliseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, selittelemättä ja vähättelemättä. Ahdistelua kokeneille naisille on tärkeää (ja vaihtelua) huomata etteivät läheskään kaikki miehet halua olla öyhöttäjien puolella tai heidän hiljaisia apureita joiden mielestä todellista ongelmaa ei olisi jos naiset vaan älyäisivät olla hiljaa ja vähemmän herkkiksiä. Kuten olen muutaman kerran aiemminkin sanonut: uhrin näkökulmasta hiljainen paheksunta ei eroa hiljaisesta hyväksynnästä millään tavalla.

#metoo- keskustelussa eletään nyt jännittävää vaihetta. Asiasta on noussut kunnon metakka, huomio on herätetty ja saatu pintaan hienoja kieltämis- ja torjuntareaktioita. Nyt asian vain täytyisi pysyä pinnalla niin kauan että keskustelu pääsee etenemään seuraavaan vaiheeseen: ongelman laajaan ja selkeään myöntämiseen myös miesten taholta ja rakentavien ratkaisuehdotusten miettimiseen yhdessä.

Niille jotka miettivät, uskaltaako tässä lähestyä ketään ollenkaan ettei vaan saa syytöksiä ahdistelusta, minulla on hyvä neuvo: jos sinusta todella tuntuu siltä että et osaa lähestyä toista muuten kuin ahdistelemalla (eli tunkemalla iholle tai tarttumalla intiimeihin paikkoihin, sanomalla tai ehdottamalla jotakin härskiä tai limaista, elehtimällä rivosti tai esittelemällä vehjettäsi...kyllä te hitaammatkin varmasti tajuatte tässä vaiheessa...) niin jätä ihmeessä lähestymättä. Oikeasti.
Jos kuitenkin lähestyt ja hyvät aikeesi tulkitaan väärin, pahoittele ja ota reipas  harppaus takavasemmalle. Sinulla on oikeus yrittää yhden (1) kerran per henkilö per elinikä, uusintayritykseen tarvitaan jo selkeä myönteinen merkki.

Ei tämä voi olla niin vaikeaa, mutta jos se kuitenkin on, niin jatkakaamme.

Päivän ekoteko: Kulutuskirjanpito

Tämänkertainen ekovinkkini ei ole ihan täydellinen. Se nimittäin kuulostaa vähän vaivalloiselta. Jos kuitenkin annatte sille mahdollisuuden, se kyllä paljastuu yhtä hyväksi kuin edeltäjänsäkin. Tässä blogissa kriteerit julkaistaville ekoiluvinkeille ovat tiukat. Vinkin pitää sopia mahdollisimman monelle, elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta. Sen toteuttamisen pitää olla helppoa ja sen täytyy parantaa ympäristön tilan ohella myös tekijänsä elämää, mitä nopeammin ja selvemmin sen parempi.

Suuri osa ympäristöongelmistamme kiteytyy siihen että kulutamme ja heitämme hukkaan aivan liikaa...noh, kaikkea. Tämä kuluttaminen ei kuitenkaan tunnu antavan aivan sitä mitä mainokset lupaavat. Koko ajan enemmän puhutaan siitä miten rahanmenon vastineeksi saa vain roinavuoren jota on rasittavaa hallinnoida ja josta eroon pääseminen jotenkuten vastuullisesti rasittaa sekin.

Enter kulutuskirjanpito, vanhan kunnon budjettivihon isosisko. Budjetti kertoo, miten paljon rahaa on käytettävissä ja mihin sitä kuluu. Kulutuskirjanpito kertoo myös, mihin rahaa tarvitaan, mitä sillä saa ja mikä on hankintojen elinkaari omassa taloudessa joka aina eroaa joltain osin tilastoissa esiteltävistä keskivertotalouksista.

Kulutus jaetaan eri kategorioihin kuten pukeutuminen, kodinsisustus, kosmetiikka, harrastukset. Minulla tämä tapahtuu yksinkertaisesti perustamalla vuoden alussa word-dokumentti per kategoria. Rahankäytön suunnittelu on tietysti yksi osa, mutta dokumenttiin voi kirjata myös suunnitellut hankinnat (on muuten ihmeellistä, miten kuukaudenkin listalla roikottaminen riittää tekemään rakkaustuotteesta turhakkeen jonka ostamisen voi hyvillä mielin unohtaa), sen mihin tahtiin asiat kuluvat loppuun, hutiostokset ja kierrätyksen sujumisen. Oma kirjanpitoni kulkee kuukausittain, isompia yhteenvetoja teen lähinnä silloin kun haluan hahmottaa pitkän aikavälin tilannetta. Olennaiseksi on osoittautunut myös "muuta"-kohdan lisääminen joka kuukausiarvioon. Esimerkiksi tämän vuoden vaatekirjanpidostani voisi päätellä, ettei täällä mitään kesämekkoja tarvita. Kulutusta jälkikäteen pohdittaessa voi siis olla hyvä muistaa myös, että kulunut kesä oli aivan poikkeuksellisen kylmä ja sateinen.

Asioiden kirjaaminen näin yksityiskohtaisesti on käytännössä helpompaa ja nopeampaa kuin miltä se kuulostaa (ja mitä vaivalloisemmalta se kuulostaa, sitä tarpeellisempi harjoitus luultavasti on). Hyötyä tulee roppakaupalla ja monessa lajissa. Kannattaako ostaa nipputarjouksesta käytännölliseltä kuulostavaa tuotetta joka kuitenkin itsellä on osoittautunut hyvin hitaasti kuluvaksi? Ehkä ei sittenkään. Kuinka paljon vaihtelua on riittävästi minulle? Käytänkö älyttömästi rahaa johonkin mihin en oikeastaan haluaisi? Myös muistin virkistäminen on kirjanpidon tärkeä tehtävä. Ilman lahjomatonta kirjanpitoa käsitykseni omasta kulutustasosta olisivat todennäköisesti reilusti alakanttiin. Hutiostoksistakin viisastuu paremmin jos pysähtyy edes minuutiksi miettimään, miten ja miksi lupaava hankinta paljastuikin arjessa hudiksi.

Voin kuvitella, että olisin vuonna 2014 väittänyt kysyvälle vilpittömästi olevani harkitseva kuluttaja joka kovasti yrittää ostaa vain tarpeeseen ja hemmotteleekin itseään harkitusti. Kirjanpidon mukaan poltin kuitenkin selkeisiin hutiostoksiin 370 euroa. Auts, auts, auts. Perusteellinen kirjanpito on puolestaan iso syy sille miksi näytän sittemmin viisastuneen. Tänä vuonna huteihin on kulunut tähän mennessä 22 euroa (klassisessa "kun kerrankin halvalla saa"-tilanteessa), ja tietääpä kirjanpito kertoa senkin ettei kyseessä näytä olevan satunnainen onnenkantamoinen vaan tasaisen laskun tulos. Aika kivan kokoinen erotus, vai mitä? Niin ne pienet, irralliset hudit vuoden aikana voivat kasaantua, mutta kun näkee helposti ja selvästi miten kasaantuminen on tarkkaan ottaen tapahtunut, toimintamallia on helppo muuttaa. 

Pelkkä kirjanpitäminen ei laske elintasoa eikä pakota minkäänlaiseen tinkimiseen, kivasta luopumiseen tai lakkoiluun.Tottumusten kohtuullistuminen tapahtuu kivuttomasti, lähes itsestään. Siinä sivussa säästyy selvää rahaa ja omistuksistaan pysyy paremmin kärryillä. Nykyään tavallisten ihmisten tavallisilla tavaroilla ei ole juuri muuta kuin käyttö- ja tunnearvo sen jälkeen kun ne on kaupasta ulos kantanut. Jos ne katoavat, jää jäljelle vain masentavaa jätettä jolla on taipumus vallata koteja salakavalasti.

Millä tavalla te seuraatte kulutustanne, vai seuraatteko?

My response for the last three or so terror attacks

In better days, a terrorist attack has meant launching a theme week in this blog. We've had one for cute animal vids, goodness, beauty etc. All those things that terrorists and their minions of all brands want to destroy. Lately, however, there have been several shocking attacks (pro tip: save a good shrink's contact info for the day when and if these things stop shocking you. This is NOT the new normal) and I've been busy sleeping, managing renovation of both of our bathrooms at once, sleeping, going through a series of medical examinations that are needed to find out why my circadian rhythm is a mess, sleeping, working for our family business etc. Did I already mention sleeping?

So I haven't really have had the time to work on fancy things like preparing theme weeks. And even though this blog has always been just a hobby and an outlet for my leftover thoughts, I've kind of felt bad about that. Because these days, many of us feel bad about the things going on in the world around us, and as an ethicist I should be out there resisting the general insanity instead of sleeping and avoiding humanity and playing with my rubber duck in my shiny new bathtub.

Since that's not really going to happen until my brain is fixed...or patched...whatever, I decided to resort to magic. Because I'm a Heathen and magic is what a heathen does when conventional solutions are used up. 


So, I'll resurrect a dead man for you and let him have once again 3.43 minutes of deep thought and happy sound reminiscent of times when the world was a little less insane. Check this out (this guy's life story is pretty inspiring as well) and be refreshed.




Now it's your turn. Go and use your magic. We all have it, no matter our creed (or lack of one), no matter whether or not we believe in it. We can and should use it to make the world a little better place and interrupt evil, even and especially when we feel we can't.

Saikkupäikky: puhuvat kädet

Syksy: märkätilaremontin maaliin luotsaamista, tutkimuksia (seuraavana ohjelmassa: unitutkimukset), mausteeksi vähän opiskelua ja Pientilan Firmaa. Siitäpä se ihmiskunta-allergikon elämä täyttyykin. Niin joo, maallikkotuomaripestinkin menivät uusimaan. En tosin ole varma siitä kuinka pitkäksi aikaa, kun käräjäoikeus lopettaa Lohjalla. Maailman tapahtumia katsellessa tuntuu joka tapauksessa hyvältä että hyödyllistä tekemistä riittää niin paljon kuin on tekemiseen jaksua.

Jaksu on tietysti pitkälti suoraan verrannollinen siihen miten tehokkaasti onnistun välttämään kommunikoimista livenä ja puhelimitse. Tutkimuskäynti, vierailu sukulaisissa, pari tuntia kansanopistolla maksavat kaikki vähintään päivän verran tokkuraa. Onneksi palvelut alkavat olla suurimmaksi osaksi netissä ja sähköposti kulkee. Mutta on tässä pitänyt muutakin keksiä. Puhetta mahtuu maailmaan, mutta tekemällä voi ilmaista tunteitaan, parantaa maailmaa ja näyttää hyvää esimerkkiä ilman ärsyttävää saarnaamista aivan hyvin. Minun täytyy välttää sosialisoimista mahdollisimman paljon (ja kevyttä jutustelua kuin ruttoa), ja voi olla että joskus tämä saa minut vaikuttamaan tavallistakin jurommalta ja töykeämmältä. Jos kuitenkin olen pohjimmiltaan mukava ihminen, sisäinen tila kyllä löytää tiensä ulos tekojen kautta. Oikeastaan teoista näyttää vallitsevan kroonisesti suurempi pula kuin hienoimmistakaan sanoista. Menetettyjä sosiaalisia tilaisuuksia ja irtopisteitä voi murehtia, tai sitten voi etsiä tilalle jotain muuta. Rajoitteisiin voi hakata päätään tai sitten voi katsoa, pääsisikö jostain kuitenkin yli, ali tai ympäri. Realiteetit ovat olemassa, mutta todellisuus ei niihin lopu. Niinhän sitä joskus luultiin että kissojen tulee olla eläviä tai kuolleita...kunnes paikalle saapui eräs herra Schrödinger.

Ilmastokeskustelu etenee etananvauhtia, uusi eläinsuojelulaki on laiha kompromissi jo syntyessään, vihapuhe on nykyään arkinen sana joka muistuttaa siitä tuhovoimasta mikä puheella pahimmillaan on. Suurten puheiden teho on epäsuotuisissa olosuhteissa heikohko, mutta roska päivässä on 365 roskaa vuodessa niin kuin aina ennenkin. Pieni muutos arkisissa tavoissa tekee edelleen monta parempaa valintaa vuodessa. Euro keräyslippaassa on yhä vaikuttavampi kuin maailman tilan kauhistelu kahvipöydässä kaverin kanssa. Lämpimiä tunteita ei ehkä tarvitse selittää hänelle jolle ojentaa lämpimän itse tehdyn neuleen. 

posted under , | 0 Comments

Onni onnettomuudessa

Omenapuumetsä on puhunut. Kulunut kesä oli surkea eikä vain ollut olevinaan. 
Omenia on vähän ja niistä vähistä moni on tuholaisten syömä tai rupinen. Harvoinpa puutarhavitsaus yksinään tulee. Omenat ovat myös kooltaan pieniä ja maussakin on toivomisen varaa. Tähän aikaan pääsadon pitäisi olla kypsä, mutta sekin on vähän siinä ja siinä. Lämpösummaa ei vaan ole kertynyt. Parikymmenen syysomenapuun sato mahtui korilliseen. Siitä riittää maistiaiset kanille ja sukulaisille sekä ainekset pariin omenapiiraaseen. Ensi vuonna uudestaan, paremmalla onnella ja toivottavasti hyvin levänneinä

Tämä vuosi on ollut siitä erikoinen, että katovuosi on ollut vallan tervetullut. Ison remontin lisäksi alkusyksyyn ei olla ekstroja kaivattu ja katovuosi oli meille pieni onnenpotku. Myös remontin tieltä toiseen kaupunkiin evakuoituminen kohtuullisti puutarhanhoidollisia tavoitteita tehokkaasti. Välttämättömimmät syystyöt saataneen tehdyksi, mutta hyvän omenavuoden satovyöryn prosessointi ei olisi onnistunut millään. Korillinen on meille juuri sopiva määrä satoa tänä vuonna. Se että näin on, kertoo kuitenkin erikoistilanteen ohella siitä että olemme onnekkaita huomaamattomammillakin tavoilla, alkaen siitä ettei elantomme ole puutarhamenestyksestä kiinni. Moni maanviljelijä on tänä vuonna stressaantunut hyvästä syystä. Muutama sukupolvi takaperin, siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, kotipuutarhan katovuosi saattoi tarkoittaa nälkäisia aikoja. Ylellisyyttä ei ole ainoastaan korillinen oman tarhan omenia, ylellisyyttä on myös se että sadon jääminen siihen korilliseen ei haittaa.

Jännitämme vielä talviomenien kohtaloa. Viime vuoden omenasoseet ovat lopussa ja jos kotiomenoista ei saa sosetta tehtyä, joutuu ilman olemaan koko vuoden. Kaupasta saatava omenasose kun on ihan eri tavaraa. As in, ostettiin kerran kokeeksi edellisenä katovuonna, ja oli niin pahaa että syömättä jäi. Ensi kuussa tämäkin kai selviää, hetkeä ennen kuin on aika laittaa puutarha talviteloille.

VR ja nykyaika

Remonttievakossa olemiseen kuuluu olennaisena osana seikkaileminen remonttimiesten pakoilemisen varjolla. Näin kävi tälläkin kertaa, vaikka alunperin olin kovasti ollut sitä mieltä että tällä kertaa ei seikkailla vaan ihan hissuksiin ollaan. Tutkimuksissa piti kuitenkin piipahtaa, ja kun paluumatkasta osa tuli kuljettua junalla, siinäpä olikin seikkailua kerrakseen.

Lohjalle ei juna kulje, joten olen seurannut VR:n edesottamuksia viime vuosina  vähän laiskanlaisesti. Tiesin, että nykyään paikallisjunaankin pitää ostaa lippu etukäteen. Junissa on kuulemma edelleen konduktöörejä palvelemassa asiakkaita mutta lippuja he eivät saa myydä. Huhu kertoo, että he eivät saa myöskään tarkastaa lippuja vaan tarkastajat ovat oma porukkansa. Sen sijaan konduktööritkin saavat katsoa liput ja poistaa liputtoman matkustajan.
Kuulosti sen verran epämääräisen pahaenteiseltä että motivaationi toimia prikulleen oikein oli korkealla. 

Tiettävästi junalipun voi hankkia älypuhelimella. Olen kuitenkin kuullut että lipun hintaa ei peritä puhelinlaskussa (mikä onnistuu HSL:ltä) eikä Paypalin kautta (onnistuu, öh, kaikilta ja Pihtiputaan mummolta) vaan se pitää maksaa verkkopankissa. Ajatus ryhtyä asioimaan verkkopankissa esimerkiksi keskellä Rautatientoria ei oikein houkuttanut minua. Ymmärsin, että en ole ihanneasiakas eli Kätevä Kansalainen, varautumisen mestari. Hän joko jaksaa asioida verkkokaupassa hissukseen eikä esimerkiksi laiturialueelle kiiruhtaessaan varttia ennen junan lähtöä, tai ei tarvitse mokomaa appsia ollenkaan koska omistaa jonkin kätevän kausi- tai sarjalipun. Minunlaiseni aivovammakkeet jotka kaukaisessa menneisyydessä Järvenpäässä asuttujen vuosien aikana vieläpä ehdollistuivat siihen että paikallisjunaan voi vaan mennä ja sieltä saa tarvittaessa lipun nopeasti ja kätevästi konduktööriltä jos ei muuten ehdi, ovat liikenteessä ihan väärällä asenteella. 

Rautatietorin asemahallissa oli meneillään jokin savunhajuinen kriisi eikä sieltä myyty lippuja (myös aikatauluopasteet olivat pois päältä mikä oli jälleen ikävä yllätys ihmiselle joka luuli että Järvenpäähän menee sen verran tiheään junia ettei etukäteen tarvitse olla tarkkaan selvillä, mihin junaan on menossa ja miltä laiturilta). Onneksi pian löytyi rauhoittava kyltti jossa kerrottiin, että laiturialueen edessä on lippuautomaatteja. Huh!

Menin lippuautomaatille joka olikin sijoitettu ystävällisesti heti ovien eteen. Se oli myös koristeltu A4:lla jossa kerrottiin että kaikki lippuautomaatit on suljettu. Lippu pitäisikin tällä kertaa ostaa laiturin 11 edessä olevasta lipunmyyntipisteestä. Luonnollisesti aikatauluopasteetkaan eivät toimineet, mutta muistin että hätätilassa tarvittavat tiedot saattaisi löytää sinne tänne ripotelluista reittijulisteista...edellyttäen tietysti etteivät ne olleet muuttuneet vanhentuneeksi teknologiaksi.

Laiturin 11 edessä ei näkynytkään mitään “lipunmyyntipistettä”.  Sitten erotin epämääräisen ihmisryppään ja tajusin että he parveilivat (sumeita pisteitä metsästäessä kun on vaikea luoda siistejä jonoja) muutaman konduktöörin ympärillä. Yllättäen näillä konduktööreillä olikin lipunmyyntivälineet. Minulle lipun myyneellä ystävällisellä konduktöörillä oli myös kännykkä josta hän googletti, mistä ja milloin junani lähtee. Ystävällistä palvelua vastaanottaessa oli ehkä vähän rumaa ajatella, että osaan itsekin googlettaa sujuvasti ja ihan muuten vaan oletin että uudenaikaisilla konduktööreillä on hallussaan jokin väline (kuten paperinen aikatauluvihko) josta tiedot voi tarkistaa nopeammin ja kätevämmin kuin kännykkää räpläämällä. I stand corrected: älypuhelimet ovat vuonna 2017 teknologian huipputuote ja piste, myös silloin kun paperiaikataulu tai jokin muu muinaisteknologia toimisi vähintään viisi kertaa nopeammin. 

Junaan astuessani oloni oli kuitenkin kuin onnistujalla: olin päässyt sinne minne pitikin ja saanut lippuni hankittua.

VR:n edesottamuksista ei ole paljon hyvää kuulunut, mutta asiakasmäärät ovat silti nousussa. Olen alkanut epäillä että kapasiteetin parantamisen sijasta liikelaitos on valinnut hallinnoida tilannetta savustamalla osan asiakaskunnasta toisaalle niin ettei mitään rasittavia investointeja tarvita. Vaikeaa kuuluu nimittäin olevan muillakin, tiesi Kulutusjuhla, hyvinkin vaikeaa omaan pikku seikkailuuni verrattuna. Ei ehkä ole pelkästään ikävä juttu että Lohjalle pääsee toistaiseksi vain bussilla.


Saikkupäikky: alkusyksyn aivoituksia

Maailmassa on sitten edellisen postauksen tapahtunut vaikka mitä. Olettehan huomanneet, miten olen reippaasti hillinnyt kirjoitushalujani erinäisistä ajankohtaisista tapahtumista? Toki urheuden lisäksi hissukseen elämistä on edistänyt suuresti se, että koko elokuu on kulunut suureksi osaksi tokkuran ja unen välimaastossa. Viime yö oli ensimmäinen normaalisti nukuttu yö viikkokausiin. Se oli juhlaa se! 

Kesälomat ovat kuitenkin ohi ja sen huomaa. Lähitulevaisuudessa odottavat aivosähkökäyrä ja magneettikuva sekä yhteishaastattelu Puolison kanssa. Meno on nyt Helsingin Viisaiden tutkittavaksi päästyä reippaanpuoleista ja hyvä niin. Rivakat otteet herättävät varovaista optimismia: kyllä luulisi asioiden alkavan selviämään. Diagnoosia odotellessa hoidoksikin on tarjolla sitä samaa: vuorokausirytmin tukemista lääkkeillä (vaihtelevalla teholla) ja harvakseltaan psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia niin ettei pääse usko loppumaan. 

Oirekuva on ennallaan, ja niinpä lähitulevaisuudessakin on syytä keskittyä ajattelemaan vaikka pupuja ,lähestyvää omenasosesesonkia, ovella olevaa kylpyhuoneremonttia, pikku nuttuja joita pitää neuloskella sukuun syksyllä syntyvälle vauvalle ja muita leppoisia asioita. Minusta alkaa tulla aika hyvä leppoisten ajattelemisessa haastavissa olosuhteissa. Ehkä tälle taidolle on tulevaisuudessakin käyttöä?

posted under | 3 Comments

Sitten taas jotain ihan muuta

Upsista. Edelliset postaukset eivät ehkä ole olleet ihan niin kevyitä kuin minulle olisi terveellistä.Toisaalta elämän rankkuuteenkin voi suhtautua monella tavalla. Jopa elämän rankkuuteen Westerosissa...
Katsokaa vaikka! 

posted under | 0 Comments

Jos ihminen olisikin vain eläin

"Se nyt vaan on niin että ihmiset eivät ole eläimiä", lausui Perussuomalaisten presidenttiehdokas, kansanedustaja Laura Huhtasaari, ja tiivisti mestarillisesti muutamaan sanaan paljon siitä mikä tämän sivilisaation ympäristösuhteessa on pielessä ja mikä järjettömyyden muoto meitä ajaa kohti kuilun reunaa.

Ensinnäkin, lause viittaa sitkeään mutta täysin järjenvastaiseen länsimaisen ihmisen luuloon siitä että ihminen on jonkin metafyysisen onnenpotkun ansiosta pohjimmiltaan ympäristöstään erillinen olio. Siksi olemme vapaita ajattelemaan vain talouskasvua: jos ympäristöä sattuisikiin vähän tuhoutumaan sivussa, seuraukset eivät kosketa meitä eivätkä ainakaan pilaa omia elinmahdollisuuksiamme. Siksi niitä ei tarvitse miettiä eikä niistä välittää. Olemmehan pohjimmiltaan ihan eri porukkaa kuin kaikki muut planeetan elämänmuodot. Olemme jonkinlaisia vierailevia tähtiä jotka eivät jaa alkuasukkaiden kohtaloa. Mitä planeetalle tapahtuu, ei mitenkään voi tapahtua meille. Eihän tässä mitään eläimiä olla.

Toiseksi lause muistuttaa puupäisestä ylemmyydentunnosta joka on vain lyhyen askeleen päässä eläinvihasta (ja sitä myöten toki yleisemmästä vihasta kaikkea elollista kohtaan, sillä muu luonto on tässä maailmankuvassa eläimiäkin arvottomampaa). Sellaiset tokaisut kuin "sehän on vaan eläin", "eihän sitä nyt sentään pidä kuin ihmistä kohdella" oikeuttamassa ja jopa kehottamassa eläinten huonoon kohteluun ovat yhä arkipäiväistä kuultavaa. Eläimet ovat tyhmempiä kuin ihminen, joten niihin tulee suhtautua joko pelolla (jos ne ovat suurpetoja), vihalla tai hyväksikäyttömentaliteetilla. Eläinten tyhmyyttä mietittäessä on olennaista laskea yhtäläisyyksiä ja eroja kaiken mitan eli ihmisen ja muiden välillä, ei suinkaan katsoa, kenen kyvyt ovat parhaiten sopeutuneet täyttämään lajin ekologisen lokeron asettamat vaatimukset. Sillä listalla pärjäisivät erinomaisesti muun muassa hait, varsieväkalat, sorsat ja torakat jotka ovat selviytyneet miljoonien vuosien evoluutiopaineista lähes muuttumattomina. Niitä ei kuitenkaan lasketa, sillä yksikään näistä lajeista ei ole eläinkunnan Einsteinin maineessa. Lemmikin poismenon sureminen tai pahoinvointi julmuuksista eläimiä kohtaan on hävettävää hellämielisyyttä, ei suinkaan merkki mistään hyveistä. Koska eläimet ovat ihan eri asia kuin ihmiset ja meidän on ylläpidettävä tätä järjestystä parhaamme mukaan. Tunteettomuus joka ihmisten välisissä suhteissa lähentelisi psykopatiaa, on ihanne jos kyseessä on eläin.

Tässä ajattelutavassa voima tekee oikeuden vaan ei velvollisuuksia jotka ihmisten välisessä etiikassa roikkuvat sitkeästi jokaisen oikeuden kääntöpuolena. Ihmisen ei tarvitse suojella heikompiaan jos puheena olevat heikot eivät ole ihmisiä. Päinvastoin on perusteltua riistää eläimiä mahdollisimman tehokkaasti. Näin saadaan sekä maksimaalinen taloudellinen hyöty lyhyellä tähtäimellä (pitkää tähtäintä ei tarvitse ajatella sillä se on ihmisaivoillekin kovin vaikeaa ja rasittavaa) että uusinnetaan tuota metafyysistä eroa jota tieteellinen tutkimus on kiihtyvällä tahdilla häivyttänyt. 

Tiedämme, että suurimmat ja poimuisimmat Maapallolta löytyvät aivot eivät kuulu ihmiselle. Samoin klassiset ehdokkaat niistä ominaisuuksiksi joihin ihmisen ylivertaisuus perustuu ovat osoittautuneet ominaisuuksiksi jotka jaamme muiden lajien kanssa. Emme suinkaan ole ainoa laji jonka edustajat käyttävät työkaluja, ovat tietoisia itsestään, suunnittelevat tulevaisuutta, siirtävät kokemuksiaan ja tietojaan seuraaville sukupolville niin että voidaan puhua kulttuureista, ja antavat jälkeläisilleen nimiä. Emmekä edes jaa erinomaisuuksiamme pelkästään suurten apinoiden kanssa vaan jaolla ovat myös linnut, kalat, monenmoiset mönkijät. Emme ehkä ole menestyneet evoluutiossa muita ihmislajeja paremmin ylivertaisen älymme ja voimiemme ansiosta. Neandertalinihmiset olivat nykyihmisiä voimakkaampia ja heillä oli isommat, joskin hieman erilaiset, aivot. 2000-luvun alussa vanhakantaista kuvaa örisevistä, nuijaa heiluttavista idiooteista on täytynyt hieman päivittää. Saattoi olla että heidät nujersivat nykyihmisen Afrikasta mukanaan tuomat taudit samaan tapaan kuin eurooppalaisten tuomat taudit niittivät Amerikan alkuperäiskansoja. Saattoi olla että nykyihmisen sosiaalisuus ja suuremmat populaatiokoot antoi ratkaisevan edun. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen harvinaisena tai ihmeellisinä pidettyjä ominaisuuksia vaan korkeintaan ominaisuuksia jotka meidän lajillamme onnekkaasti oli kun taas Homo erectuksen toisilla jälkeläisille ei ollut.

Viimeisetkin ainutlaatuiset erinomaisuutemme voisivat ehkä -jos oikein inho-oikeudenmukaisia ollaan- kuittautua niillä hämmästyttävillä eläinkunnasta löytyvillä kyvyillä jotka ihmiseltä puuttuvat. Me emme näe ultravioletin loistavia sävyjä, aisti Maan magneettikentän vaihteluita eikä kyljistä löydy kätevää kylkiviivaa jonka avulla väentungoksessa pujotteleminen olisi helpompaa. Kuun pinnalla kulkiessamme tarvitsemme avaruuspukuja selvitäksemme elossa viisi minuuttia, karhukaiset eivät. Miksi nämä ominaisuudet ovat yhdentekeviä ja merkitystä on vain eläinten niillä ominaisuuksilla jotka muistuttavat ihmisten ominaisuuksia? Eikö niin ajatteleminen ole jotenkin älyllisesti epärehellistä? Emmekö ole vähän jäävejä julistamaan itseämme evoluution huipuksi josta kaikki muut poikkeavat vain vahingokseen tai tavoilla jotka eivät ole noteeraamisen arvoisia (silloin kun kyse on hienoista ominaisuuksista jotka ihmiseltä puuttuvat)? Ympäristön tilan kurjistuessa kiihtyvää vauhtia myös ihmisen omakehu viisaudesta -ominaisuudesta joka on onnekkaasti sen verran epämääräinen että voisimme julistaa sen ikiomaksi- näyttää kovin kyseenalaiselta. Kuinka viisasta on ollut kehittää joukkotuhoaseita, freoneita tai kulutushysterian kulttuuria- ja nähdä tiede ensisijaisesti näiden "innovaatioiden" palvelijana eikä menetelmänä kerätä vähän järkeä päihin joista sitä selvästi puuttuu?

Mitä jos kokeilisimme, ihan sen vuoksi että planeetan tilasta päätellen vanha ajattelumalli ei oikein toimi eikä auta meitä toimimaan todellisuudessa järkevästi, ajatella että ihminen on vaan eläin. Jos näin olisi, ympäristöongelmat olisivat henkilökohtaisia ongelmiamme koska ymmärtäisimme että hienoista aivoista huolimatta hengitämme yhä mielellämme puhdasta ilmaa, syömme myrkytöntä ruokaa ja juomme puhdasta makeaa vettä. Jos olisimme vaan eläimiä, lähempänä toisia lajeja, voisi maailmassa olla lisää lempeyttä ja inhimillisyyttä ja paljon vähemmän kärsimystä. Ehkä näkisimme ympärillämme enemmän kauneutta ja ihmeitä ja vähemmän tuhottavaa tai yhdentekevää. Eksistentiaalinen yksinäisyyskin saattaisi siinä sivussa hiukan helpottua.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments