Ensin Kuuhun, sitten Marsiin, sitten...

50 vuotta sitten ihminen otti ensimmäiset askelensa Kuussa. Se oli yksi Maapallon eliöhistorian merkittävimmistä tapahtumista. Ensimmäistä kertaa Maan biosfäärissä kasvaneet olennot (joihin laskemme ihmisten lisäksi koko liudan mikrobeja) vierailivat toisella taivaankappaleella. Tämä ymmärrettiin 60-luvulla ehkä paremmin kuin nykyään, päätellen ainakin siitä millaisia visioita 2000-luvun elämästä tapahtuma poiki. Vuosituhannen vaiheessa meillä piti olla jo robottipalvelijat, lentävät ydinenergialla kulkevat autot, sekä tietysti tukeva jalansija lähiavaruudessa. 

Tulevaisuudesta tuli toisenlainen. Meillä on kyllä robotteja moneen lähtöön, mutta oma Mr. Handy-kotiapulainen ei vieläkään kuulu perheeseen. Sen sijaan internetistä tuli vuosituhannen vaihteen maailman mullistanut keksintö. Autot eivät lennä eikä niissä ole pieniä ydinreaktoreita, mutta autot  jotka ovat 60-luvun kulkupeleihin verrattuna pyörien päälle nostettuja tietokoneita, ovat jo liikenteessä. Jotkut niistä käyvät jopa (mahdollisesti ydinvoimalassa tuotetulla) sähköllä. Lähiavaruudessa jalansija on kieltämättä vähän liiankin tukeva, jos mitataan avaruusromun määrää Maan kiertoradoilla. Löytyy sieltä yksi avaruusasemakin, jolla on käynyt pari upporikasta turistia. Kiertoradan takana on sen sijaan pidellyt hiljaista. Kuunvalo on sama kuin se on ollut aina -siihen ei ole sekoittunut tukikohdan valoja. Marsissa on vieraillut vain koneita. Aurinkokunnan ulkopuolelle on kurkoteltu etupäässä teleskooppihavaintojen välityksellä. Voyager-lentojen jälkeisen hiljaisuuden syvään avaruuteen kurkottavissa luotainhankkeissa rikkoi vain NASAn New Horizons-luotain joka etenee tällä hetkellä jossakin Kuiperin vyöhykkeellä, Ultima Thulen tuolla puolen. Hienoja saavutuksia nämäkin, mutta...

Vasta viime vuosina suunnitelmat miehitettyjen avaruuslentojen pariin palaamisesta ovat virkistyneet. 1960-luvullahan ihmistä ajoi avaruuteen enemmän kylmän sodan suurvaltapullistelu kuin tieteellinen uteliaisuus. Jälkimmäistä on tyydytetty paljon tehokkaammin keskittymällä miehittämättömän avaruusteknologian kehittämiseen. Ainoa tieto minkä astronautti osaa kertoa paremmin kuin teleskooppi tai luotain on: Miltä siellä tuntuu olla? Vastausta siihen on kuviteltu lukemattomat kerrat. Vielä emme kuitenkaan tiedä, ja viime vuosikymmenet ollaan mietitty, kuinka paljon sen tietämisellä on väliä kun meillä kaikilla on muitakin ongelmia -kuten ympäristökatastrofi- mietittäväksi. Neil Armstrong sanoi eräässä haastattelussa miettineensä, että jäyhien ex-taistelulentäjien sijasta ensimmäisten ihmisten Kuussa olisi ehkä ollut hyvä olla runoilijoita, taiteilijoita tai toimittajia, tunneilmaisun mestareita jotka olisivat osanneet pukea paremmin sanoiksi sen mitä Armstrongilta on sittemmin jatkuvasti udeltu: "Miltä siellä tuntui?"

Professori Kari Enqvist on sitä mieltä, ettei ihmiskunta tule koskaan todella viihtymään toisilla taivaankappaleilla. Emmehän me edes ole innostuneet perustamaan kunnollisia kaupunkeja omalle Etelämantereellemme, ja se sentään on avaruuden kohteisiin verrattuna leppeää ja ihmisystävällistä seutua. Sää nyt on vähän mitä on, mutta sielläkin on magneettikenttä, happea, Maan biosfäärin tuottamat ekosysteemipalvelut ja paljon muuta mitä meille taatusti tulee ikävä jo Kuussa. Jopa painovoima pelaa ja viestintä muun ihmiskunnan kanssa sujuu ilman valonnopeuden rajallisuudesta johtuvaa viivettä. Kuutukikohdan kanssa kommunikointi Maahan ei vielä ole ongelma, mutta Marsiin kommunikaatioviive yhteen suuntaan vaihtelee jo 4-24 minuuttiin. Hätätilanteessa sellainen ero on jo pahempaa kuin ärsyttävää. Mitä kauemmas rohkeat löytöretkeilijät ja kolonistit suuntaavat, sitä itsenäisempiä heidän on kyettävä olemaan. Jos hätä tulee, Maasta ei saada ajoissa edes hyviä neuvoja.

Kaikesta huolimatta, olisin itse hivenen Enqvistiä optimistisempi. Avaruuden ylitsepääsemättömältä tuntuvat etäisyydet voidaan mahdollisesti voittaa kahta tietä: joko oppimalla matkustamaan hyvin nopeasti tai löytämällä keinoja ylittää ihmisiän ja ihmisen rakentamien laitteiden kasassapysymisajan  rajallisuus. Suhteellisessa aika-avaruudessahan tässä tiettävästi eletään, joten etäisyyden mahdottomuuskaan ei ole absoluuttinen fakta. Ei ole kovin kauan niistä ajoista kun "ulkomaat" Keski-Eurooppaa kauempana olivat tavalliselle tallaajalle niin kaukana että he olisivat yhtä hyvin voineet toivoa matkustavansa Kansainväliselle Avaruusasemalle. Ei ole kovin kauan siitä kun ihminen astui ensimmäistä kertaa Etelänavalle ja Mount Everestin huipulle. Jos jokin paikka on saavuttamaton vaikka sinne olisi teoriassa mahdollista päästä jollain äärimmäisillä konsteilla, se vaivaa ihmistä suunnattomasti kunnes hän keksii keinon päästä sinne. 

Löytöretkien todellinen jännittävyys on siinä, mitä tapahtuu sitten kun mahdoton on kertaalleen valloitettu. Nykyään Mount Everestille kulkee jonossa kiipeilyturisteja jotka jättävät jälkeensä tolkuttomasti roskaa. Etelämantereella ei ole kaupunkeja, mutta McMurdon tutkimusasemaa voisi sanoa jo pieneksi kyläksi. Vaikka suurin osa tutkijoista on kesävieraita, ihmisen läsnäolo Etelämantereella on ympärivuotista ja siellä on syntyneiden lasten määrä on jo toisella kymmenellä. Ensimmäinen heistä on jo nelikymppinen. Ihmisen kiinnostus Etelämantereeseen on puhdasta uteliaisuutta, mutta Kuuhun ja Marsiin lähdetään todennäköisesti sillä asenteella että lopullinen päämäärä on asuttaa nämä paikat pysyvästi. Voi olla, että McMurdon tyyppiset tukikohdat riittävät. Voi olla, että eivät.

Tieteellisen kiinnostuksen lisäksi ihmisen avaruudenvalloitukseen liittyy myös muita intressejä, joista poliittinen pullisteluintressi ei ainakaan tällä hetkellä ole tärkein. Kaupalliset intressit sen sijaan ovat vain kasvamassa. Maapallon rajojen tullessa vastaan ja ihmiskunnan kasvaessa voimme enää laajentua vain avaruuteen. Planeetta B:tä meillä ei ole (eikä C:tä, mikä tarvittaisiin jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset), mutta Kuu, Mars ja asteroidivyöhyke tarjoavat raaka-aineita ympäristöissä joissa operoiminen ei herätä samanlaisia vastalauseita kuin täällä. Ihminen ei suuntaa tarmoaan avaruuteen koska se olisi mukavaa, vaan koska sinne on teoriassa mahdollista suunnata ja se voi teoriassa olla hyvä bisnes. Se miten yrityksessä käy, riippuu sitten siitä millaisiksi realiteetit osoittautuvat.

Veikkaukseni siis on: ellemme sössi itseämme sukupuuttoon lähimmän parinsadan vuoden kuluessa, ihmiskunta tulee saamaan jalansijan sekä Kuussa että Marsissa. Sen pidemmälle en lähde arvelemaan. Avaruustutkimuksen historia viimeisen 50 vuoden ajalta opettaa ainakin sen, että todennäköisesti tulevaisuus tulee olemaan hyvin erilainen kuin millaiseksi sen voisi suoraviivaisella spekuloinnilla kuvitella. Joka sinne asti elää, se näkee.

2 kommenttia:

loves2spin kirjoitti...

When the first moon walk happened, I was 20 years old and working for the United States Forest Service in Northern Idaho. My co-worker and I were staying in a very small motel in a tiny town in the mountains in Montana, and the only television in town was in the local tavern. We went there and watched the moon walk. I will never forget it.

SaaraR kirjoitti...

Lovely story! Thanks for sharing.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments