Prideviikon mietteitä: transnuorista ja erehtymisestä tärkeissä asioissa

Tänä vuonna Pride-viikolla on nostettu näkyvästi esiin etenkin transihmisten kokemia vääryyksiä. Tähän on monia hyviä konkreettisia syitä: pitkä kamppailu tasa-arvoisesta avioliittolaista on voitettu. Törkykeskustelu on siirtynyt kirkollisiin piireihin. Se on yhä näkyvillä, muttei kuitenkaan haittaa homojen ja lesbojen elämää alkuunkaan samassa mittakaavassa kuin syrjintä lakitekstissä. Myös translakia ollaan vihdoin uudistamassa ihmisoikeuksia kunnioittavaan muotoon-jälkijunassa muihin Pohjoismaihin verrattuna, mutta ollaan uudistamassa kuitenkin. Näillä näkymin pahimmat epäkohdat, kuten vaatimus sukupuoltaan korjaavan lisääntymiskyvyttömyydestä, ollaan poistamassa. Silti näyttää siltä että tälläkin kertaa edistys uhkaa tulla askelittain. Erityisesti lasten ja nuorten oikeuksia elää transsukupuolisina aiotaan jatkossakin rajoittaa huolimatta siitä että transnuorten itsensä mukaan rajoitukset vievät heiltä kasvurauhaa, aiheuttavat arkielämässä konkreettisia hankaluuksia ja altistavat syrjityksi tulemiselle. Tarkemmin ajatellen, kuviossa on muutakin outoa.

Voimme hyvällä syyllä kysyä, miksi alle 18-vuotias lapsi tai nuori ei saisi korjata juridista sukupuoltaan. Mikä siinä sukupuolessa on niin ihmeellistä että lainsäätäjän tulee eliminoida mahdollinen erehtyminen jopa siinä tapauksessa että tästä seuraa translapselle selviä haittoja ja kärsimyksiä? Eihän valinnan tarvitse mistään kosmisesta pakosta johtuen olla pysyvä, vaan laki voidaan säätää sellaiseksi että virallisiin dokumentteihin eksyneen erehdyksen voi mokansa huomattuaan korjata yhtä helposti kuin sen on tehnytkin. On selvä, että lapset ja nuoret joiden identiteetti on vasta muotoutumassa, voivat erehtyä myös sukupuolikokemuksensa osalta. Mutta entä sitten? Mikä siinä on niin kamalaa? Mitä enemmän asiaa miettii, sitä suuremmiksi nämä kysymykset kasvavat. On nimittäin niin että sama valtio jonka mukaan nuoren erehtyminen sukupuolikokemuksestaan siten että virhe päätyy muutamaksi vuodeksi virallisiin papereihin on katastrofi jonka tapahtuminen pitää estää silläkin hinnalla että se pahentaa nuoren kokemaa sukupuoliristiriitaa, ei ole lainkaan huolissaan monista asioista jotka noin maalaisjärjellä ajateltuna ovat isoja?

Ammatinvalinta on eräs ihmisen suuria elämänvalintoja, valinta joka ratkaisee pitkälti sekä sen mitä ihminen tekee merkittävän osan elämästään, hänen yhteiskunnallisen asemansa ja hänen käytettävissä olevat resurssinsa. Vaan onko valtio huolissaan siitä että nuoret saattaisivat hätiköiden tehdä huonoja ammatinvalintapäätöksiä? Ei lainkaan, päin vastoin viime vuosina valtiovalta on koittanut aikaistaa näiden päätösten tekemistä entisestään, kaventanut mahdollisuuksia ottaa aikalisiä ja korjata ammatinvalinnassa nuorena tehtyjä virheitä. Myös naimisiin meneminen on iso päätös. Pääasiassa historiallisista syistä -siksi että meillä ehti olla tuhatvuotinen monoteismin traditio jossa seksuaalisuutta kontrolloitiin ankarasti- avioeron ottaminen oli aikaisemmin sekä äärimmäisen hankalaa että raskaasti sanktioitua. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin toinen: heti kun hyväksi näen, voin marssia maistraattiin jättämään eropaperit, eikä minun tarvitse edes tarvitse tehdä oikeudelle selkoa eropäätöksen syistä. Eron virallistaminen ei myöskään tule tekemään minusta hylkiötä. Entä- kun nyt yksityiselämään liittyvistä asioista alettiin keskustella- lasten hankkimisyritykset? Niistä valtion nyt ainakin pitäisi olla kiinnostunut, mietittiinpä asiaa kestävyysvajeen tai inhimillisen kärsimyksen ja ympäristökatastrofin näkökulmasta. Ihmiset jotka erehtyvät tekemään lapsen tai jopa useamman vaikka heidän pohjimmiltaan olisi ollut parempi pysyä lapsivapaina, aiheuttavat suurta ja pitkäkestoista kärsimystä sekä itselleen että avuttomille lapsille. Ihmiset jotka erehtyvät jättämään lasten hankkimisen väliin saattavat muuten vaan tulla jossain vaiheessa katumapäälle. Eivätkö asiat olisi paremmin jos valtio koittaisi estää ihmisiä erehtymästä tällaisessa asiassa jonka vaikutukset tuntuvat kaukana yksityisen elämänpiirin ulkopuolella ja käyvät kalliiksi sekä yhteiskunnalle että viattomille lapsille? Vaan ei. Tässä kohtaa mielipiteet esitetään tiukasti yleisellä tasolla ja tilastojen varjosta, ja vaikka on helppoa löytää painavia kehotuksia suuntaan jos toiseenkin, erehtyminen on yksi asia josta ei pahemmin huolehdita. Päinvastoin erehtymisnäkökulma on yhteiskunnallisessa keskustelussa lähes kuoliaaksi vaiettu. Jos siis yhteiskunta ei ole huolissaan jäsentensä erehtymisistä näin suurissa asioissa, miksi syvä huoli herää siitä jos joku nuori erehdyksessä muuttaakin juridista sukupuoltansa mutta havaitsee muutaman vuoden kuluttua, että se oli erehdys? 

Valtio on aika hissuksiin jopa rikollisuuden tyyppisissä asioissa. Vakavan rikoksen tehneet kertovat oikeudessa usein tehneensä virheen tai useampia. Toisinaan he sanovat, etteivät ymmärtäneet tai tajunneet menettelynsä olleen rikos- joskus jopa uskottavasti. Ei voida sanoa, ettei valtio olisi yrittänyt tehdä mitään estääkseen rikollisuutta, mutta toisaalta ei voida myöskään sanoa että valtio yrittää parhaansa mukaan huolehtia edes siitä etteivät ihmiset erehtyisi tekemään rikoksia. Kansalaisilla on laintuntemisvelvoite, mikä tarkoittaa että rikoksesta vastaamaan joutuva ei saa lievempää rangaistusta, jos hän pystyy osoittamaan ettei tiennyt tekevänsä rikollisen teon. Lähtökohtaisesti Suomen kansalaisen oletetaan hallitsevan Suomen lain ja sen oikeansuuntaisen tulkitsemisen huolimatta siitä että korkeakoulutetun kallispalkkaisen ammattilaisen palkkaamista apuun suositellaan painavasti jo varsin yksinkertaistenkin oikeustoimien tekemiseen. Valtio ei myöskään vaikuta kantavan erityisen suurta huolta kansalaisten laintuntemuksen tasosta. Voisi kuvitella, että yhteiskunnassa jossa laintuntemisvelvoite nähdään yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi, lapsille opetettaisiin peruskoulussa kohtuullinen määrä lakitietoa, tai ainakin kerrottaisiin selkeästi, millaisista teoista valtiossa tuomitaan vankilaan ja mistä voi joutua maksamaan sakkoja. Voisihan sitä opiskella vaikka yhden yhteiskuntaopin vuosikurssin verran, ja aikuisiällä kansanopistot voisivat tarjota kertauskursseja niin että ainakin suomalaisen oikeuden isommista muutoksista pysyisi kärryillä. Vaan ei: monen, ellei peräti useimpien, keskeinen valistaja aiheesta on media lööppilehtien ja klikkiotsikoiden johdolla (myös amerikkalaiset tv-sarjat ansaitsevat kunniamaininnan). Media puolestaan tapaa uutisoida rikoksista sitä kattavammin mitä dramaattisempia ne ovat.  Muutenkin uutisoinnin taso on lievästi sanottuna vaihtelevaa. Tämän seurauksena kansalaiset kyllä oppivat, että ihmisen tappaminen on rikos, samaten raiskaus (tosin siitä mikä kaikki on raiskaamista, vallitsee etenkin raiskaajien keskuudessa jonkinmoista epäselvyyttä). Vaan kuinka moni 15-vuotias, eli rikosoikeudellisen vastuun alaikärajan ylittänyt, tai edes 18-vuotias tietää, mitä tekemällä syyllistyy rekisterimerkintärikokseen? Kannattaisi tietää, se on rikos josta voidaan tuomita jopa kolme vuotta vankeutta. Entä mitä olivatkaan kilpailumenettelyrikos, laiton sukusolujen käyttö tai terveysrikos? Valtio huolehtii valistuksesta sen verran että rikoslaki, korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien päätökset löytyvät netistä. Erittäin hyvin varustelluista kirjastoista ja kirjakaupoista voi sitten vapaasti metsästää metritolkulla kirjallisuutta jossa selitetään, miten rikoslakia tulee ymmärtää, tulkita ja soveltaa. Pitäisikö meidän huolestua tilanteesta?

Ei ole mitään ilmeistä painavaa syytä ajatella, että erehtyminen sukupuolestaan olisi katastrofaalisempaa kuin erehtyminen jossakin muussa elämän suuressa valinnassa. Mitä enemmän asiaa yritän miettiä, sitä enemmän näyttää siltä että erehtyminen siinä asiassa on länsimaisessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa pikkujuttu verrattuna moniin muihin erehdyksiin joihin sortuminen elämän varrella on aivan tavallista. Erehtyminen on inhimillistä, ja hyvässä yhteiskunnassa erehdyksiään on mahdollista yrittää lähteä korjaamaan silloin kun niihin havahtuu. Usein erehdyksen vakavuuteen vaikuttaa suuresti myös se miten suuren numeron muut ihmiset asiasta tekevät. Jos siis sovimme, että erehtyminen sukupuolesta ei ole maailmanloppu jonka tapahtuminen pitäisi estää kaikin voimin vaan pahimmillaankin erehdys jota voi sen huomatessaan koittaa korjailla siinä missä muitakin erehdyksiä, asia on siitä pitäen yhteiskunnassamme lähtökohtaisesti niin. Demokratiassa me päätämme, minkä merkityksen annamme valinnoille -sekä niiden myötä erehdyksille- joita elämässä tapahtuu. Tuomitsemmeko ihmiset elämään ammatinvalinnassa tapahtuneen nuoruuden erehdyksen kanssa vuosikymmenet vai näemmekö alanvaihdoksen kehittävänä, oma-aloitteisuutta ja ahkeruutta ilmentävänä elämänvalintana? Leimaammeko rikoksentekijän loppuiäkseen pahaksi vai lähdemmekö siitä rikos on vääryys jonka voi sovittaa kärsimällä lainmukaisen rangaistuksen? Saamme valita, miten suhtaudumme erehtymiseen ja millaisia mahdollisuuksia tarjoamme erehdysten korjaamiseen, mutta väittäisin että lempeyden suuntaan kallellaan olevat yhteiskunnat tarjoavat parhaat edellytykset hyvälle elämälle.

Mitä sitten jos Lauria kohdellaan hänen omasta pyynnöstään ikävuosina 13-17 Laurana koska hän koki jonkin aikaa sukupuoliristiriitaa joka kuitenkin lopulta ratkesi siihen että hän näki parhaaksi elää jatkossa miehenä? No sitä sitten, että tällä asialla on selvästi sitä suurempi merkitys mitä suurempi epätasa-arvo yhteiskunnassa sukupuolten välillä vallitsee. Jos Lauraa ohjataan hakeutumaan tiettyyn ammattiin tai pois tietyiltä opintoaloilta joiden ei katsota soveltuvan naisille, on selvää että sukupuoliristiriita ammatinvalintaiässä on iso ongelma. Jos Lauran oletetaan tekevän kaikki kotityöt ja tätä roolia ryhdytään opettamaan tehokkaasti teini-ikään tultaessa, aikuisen Laurin voi olla aikanaan vaikeaa jättää kaikki kotityöt vaimolleen ja toteuttaa perinteisen aviomiehen roolia täydellisesti. Jos Lauran mielipiteillä ei ole samanlaista painoarvoa kuin Laurin mielipiteillä, voivat yhteiskunnan järjestystä horjuttaa ihmiset jotka ovat henkilökohtaisesti kokeneet ja älyvapaaksi havainneet, miten samojen mielipiteiden painoarvo vaihtelee riippuen ainoastaan niiden lausujan sukupuolesta. Jos sen sijaan ajatellaan -kuten 2010-luvun Suomessa ainakin lakien ja juhlapuheiden tasolla ajatellaan- että sekä Lauran että Laurin tulisi valita ammattinsa vapaasti kykyjensä, kiinnostustensa, elämänsuunnitelmiensa ja arvojensa pohjalta, jakavan kotityöt tasaisesti puolisonsa kanssa, ja jos ihmisten ajatusten tasokkuutta arvioidaan niiden sisällön eikä lausujan sukupuoleen liittyvien seikkojen pohjalta, on aika yhdentekevää, miten ihminen on sukupuolikysymyksen kanssa sompaillut. Korkeintaan voidaan ehkä ajatella, että itseään transihmisenä joko todenmukaisesti tai erehdyksessä pitävien henkilöiden näkökulmat ihmisyydestä voivat toisinaan olla erityisen mielenkiintoisia ja valaisevia.

Sukupuolikategorioille annettu painoarvo joka tulee esiin transihmisten oikeuksia ja asemaa mietittäessä, kertoo paljon myös siitä miten cisihmisten välinen tasa-arvo voi. Miksi meille on niin tärkeää tietää vastaan tulevien mutta pohjimmiltaan tuntemattomien nuorten biologinen sukupuoli, ellei siitä syystä että haluamme kyetä erehtymättömästi kohtelemaan poikia poikina ja tyttöjä tyttöinä muuten sinänsä neutraaleissa tilanteissa? Transnuoret osaavat sitä paitsi kertoa, että nykytilanne tuo heille pelkkää sekaannusta ja kiusallista huomiota. Juridisen sukupuolen korjaamisen kielto kun ei pakota tyttöjä pitämään mekkoa eikä poikia leikkaamaan hiuksia tietyllä tavalla. Jokainen -myös jokainen nuori- on käytännön mahdollisuuksiensa rajoissa vapaa esiintymään sen sukupuolen edustajana joka kokee olevansa. Passintarkastajat, bussinkuljettajat, kirjastovirkailijat ja kyselylomakkeiden tekijät tietysti hämmentyvät kun vastaan tulee poika nimeltä Päivi. Se mikä tilanteesta tekee eettisesti mielenkiintoisen on silloin se, että sikäli kun tämä hämmennys häiritsee heitä, poika nimeltä Päivi on se jota tilanteessa syyllisestään ja jota kohdellaan huonosti sen sijaan että ihmeteltäsiin, miksi ainakin näennäisesti neutraalissa tilanteessa on tehtävä sukupuolesta niin iso numero että ääneen pitää ihmetellä. Eikö tällaisen hämmennyksen ja ihmiskäsityksen pienuuden pitäisi olla ensisijaisesti sen ongelma jonka ajattelu on rajoittunutta ja lokeroivaa? 

Henkilön tunnistaminen on kaikkein huonoin perustelu joka keskustelussa on vilahtanut. Helpoitenhan ihmisen kai tunnistaa kuvasta jota tunnistettavan naama joko muistuttaa tai ei. Jos sukupuoli on pakko nostaa esiin, tunnistamisen näkökulmasta kaikkien edun mukaista olisi, mikäli tunnistettavan havaittu sukupuoli vastaa suurin piirtein hänen naamaansa tai ei ainakaan suoranaisesti riitele ilmoitetun sukupuolen kanssa. Näin ollen tilanne jossa nuori pakotetaan edustamaan paperilla väärää sukupuolta, on helposti käsitettävissä normiksi jonka perimmäinen tarkoitus ei ole helpottaa tunnistamista vaan pitää nuoret ruodussa ja asiakirjoihin merkityn sukupuolensa rajoissa sinänsä vähäpätöisissä -ja juuri siksi niin syvälle arkiseen elämiseen ja olemiseen puuttuvissa- sosiaalisissa tilanteissa. Cisnuori joka pysyy lokerossaan pääsee tällöin elämässään paljon helpommalla kuin transnuori. Ehkä epätasa-arvoinen tilanne toimii jopa pelotteena niille jotka ovat hiukan epävarmoja sukupuolikokemuksestaan ja ohjata heidät välttämään asian ajattelemista. Sen palkintonahan on "vain" parempi itsetuntemus ja kyky elää omannäköinen hyvä elämä, ja nämä ovat tietenkin vähäpätöisiä asioita sen rinnalla että ne nuoret joille oma sukupuoli-identiteetti ei ole niin kristallinkirkas ja iso asia että sen puolesta ollaan valmiita kärsimään ja kamppailemaan, aivan satavarmasti välttyvät erehtymästä

Lopuksi haluan muistaa niitä joiden mielestä nuorten mahdollisuus korjata juridinen sukupuolensa on turha sillä perusteella ettei nuorten pitäisi edes ajatella sukupuoliristiriidan kaltaisia hankalia asioita vaan kasvaa "rauhassa" vailla käsitteellisiä työkaluja jotka auttaisivat heitä ymmärtämään, mistä johtuu se sitkeä tunne että maailmassa on virhe ja minussa jotakin perustavaa vialla. Väite jonka mukaan sukupuoliristiriidan ajatteleminen ei "kuulu" lapsille ja nuorille on yksinkertaisesti naurettava. Se on vanha kehno homosaatioargumentti uusissa vaatteissa. Samoin kuin homouden olemassaolon tiedostaminen ja homojen hyväksyminen johtavat homosaatioargumentin mukaan maagisesti homojen lisääntymiseen kunnes heterot uhkaavat kuolla sukupuuttoon (sepä olisikin miellyttävä ja humaani keino vähentää väestöräjähdysongelmaa alkaen eniten kuluttavista maista), transsukupuolisuuden tiedostaminen johtaa siihen että cislapsetkin menevät päästään sekaisin eivätkä enää tiedä, ovatko tyttöjä vai poikia, ja sitten he menevät sukupuolenkorjaushoitoihin joista seuraa lisääntymiskyvyttömyyttä tai alkavat miehiksi jotka synnyttävät ja naisiksi jotka...jotka...no, jonkinlainen maailmanloppu siitä joka tapauksessa seuraa. Ja jumala (jonka mielestä väestöräjähdys, asevarustelu, muiden ihmisten järjetön vihaaminen sun muut ovat ihan ok), suuttuu kun pikku-Liisa litistää rintansa luonnottomalla binderillä sen sijaan että tekisi kuten äitinsä ja tunkisi jalkansa luonnottomasti pituutta lisääviin naisellisiin korkokenkiin, tai siitä kun pikku-Markon tulevaisuudessa ei siinäkään samanlainen kalju kuin isillä. Saanko varovasti ehdottaa, että mikäli maailmankaikkeuden korkein voima haluaisi jollekin ihmisten edesottamukselle suuttua, hänen kannattaisi LGBTQ-ihmisten yksityiselämän sijasta ehkä repiä pelihousunsa vaikka ihmisen aiheuttamasta kuudennesta sukupuuttoaallosta joka on tehnyt selvää merkittävästä osasta vaivalla vuosimiljardien aikana kehitettyä luomakuntaa?

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sukupuoli ja seksuaalisuus eivät yksinkertaisesti ole relevantteja, syvällistä pohdintaa edellyttäviä asioita silloin kun jonkun vain pitää päästä vessaan, selvittää passintarkastus tai käydä kirjastossa. Ne ovat asioita joilla -kuten myös seksuaalisella suuntautumisella - on paljonkin väliä ihmisten yksityisessä elämässä, siinä keihin he ihastuvat ja millaista seksiä he harrastavat. Miksi viitteiden näistä elämän intiimeimmistä asioista pitäisi olla helposti kaikkien nähtävillä tai vaikuttaa millään tavalla siitä miten tulee kohdelluksi kirjastossa, koulussa tai työpaikalla? Mitä järjellistä meidän on tarkoitus tehdä varmalla tiedolla lähikaupan kassan tai yleisessä vessassa käsiään pesevän ihmisen housujen sisällöstä? Miksi on ylitsepääsemätön moka luokitella virheellisesti satunnaisen hyvänpäiväntutun sukupuoli, tai tulla tunnistetuksi virheellisesti muun kuin omaksi koetun sukupuolen edustajaksi? 

Arvelisin, että sikäli kun syy on olemassa, se ei ole myöskään yleisemmän tason sukupuolten tasa-arvon tilan näkökulmasta kovin mieltäylentävä. Transihmisten oikeudet, huolet ja ongelmat eivät ole pelkästään marginaalisen pienen vähemmistön ongelma vaan ne voivat kertoa kaikenlaista myös suuremman mittakaavan tasa-arvotilanteesta.

Maailman ylikulutuspäivä

Tänään on maailman ylikulutuspäivä. Päivä, jona ihmisen kulutus ylittää uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskapasiteetin on tänäkin vuonna aiempana kuin koskaan. Erityisen aikaisessa ovat -jälleen odotetusti- suomalaiset. Jos kaikki eläisivät kuten me, tarvittaisiin siihen 3.8 Maapallon luonnonvarat.
Ympärilleen ei tarvitse paljon vilkuilla huomatakseen, ettei surkeaa sijoittumista voi loputtomiin selitellä pohjoisella sijainnilla ja pitkillä etäisyyksillä. Jonkin verran asiaan saattaa vaikuttaa sekin EVAn uunituore löydös, että vaikka ilmastonmuutoksesta ollaan hyvin huolissaan, yhä harvempi suomalainen on valmis tinkimään elintasostaan ilmaston vuoksi.

Itse vierastan edelleen sanaa "tinkiä". Niin kauan kuin maassa on leipäjonoja, ei myöskään pitäisi puhua mistään kollektiivisesta suomalaisesta elintasosta. Pienessä mittakaavassa pätee sama ilmiö kuin suuressa: mitä rikkaampi on, sitä reippaammin olisi syytä tinkiä. Suomessakin on paljon ihmisiä joiden elintasossa olisi nostamisen varaa. Ekologisuudella ei voi myöskään perustella riittämätöntä sosiaaliturvaa. Monen kohdalla voidaan puhua paljon myös neutraalimmin kulutustottumusten muuttamisesta tai peräti järkevöittämisestä. Ruokavalion monipuolistuminen sen myötä että opetellaan tekemään hyviä ruokia kasviksista ei ole tinkimistä, ei myöskään huonolaatuisten massakulutustavaroiden vaihtaminen kestävämpiin tai kokoustamisen korvaaminen videoneuvotteluilla. Kuluttamiselle on myös vaihtoehtoja. Yhdessäolo, ajatteleminen, runoileminen, auringonlaskujen ihasteleminen, kasvien kasvattaminen, ympäristön tutkiminen, opiskeleminen, liikkuminen... kaikki nämä ovat asioita joista nauttimiseen ei tarvitse paljon kuluttaa.

Sitten ovat ne, joiden olisi syytä tinkiä kulutustasostaan keskivertoa reippaammin. Toisaalta enemmistön pitäisi tiedostaa, että kulutus on surkea statussymboli. Eliitin kerskakulutusta ylläpitää nimenomaan niiden ihailu joilla ei itsellään ole varaa ökyilyyn. Tarve kehitellä nokkimisjärjestyksiä taitaa istua ihmisessä lähes yhtä sitkeästi kuin kanoissa, mutta silti voimme kysyä, onko nimenomaan kuluttaminen ja mahdollisuus tolkuttomaan kuluttamiseen alkuunkaan kelvollinen erottelukeino. Emmekö voisi arvottaa ja rankata toisiamme millään vähemmän tuhoisalla tavalla? Kuinka paljon mukavuutta on riittävästi? Kuuluuko puhe itsekurista hyveenä vain laihduttamiseen (toisin kuin ravitsemusasiantuntijat nykyään sanovat) eikä kuluttamiseen yleisemminkin? Onko hyvä elämä todella kohtuutonta elämää ja onko nautinnollisuuden syvin olemus addiktio jossa mikään ei riitä?

Suurten muutostarpeiden keskellä ei kuitenkaan tarvitse vaipua epätoivoon eikä velloa omassa merkityksettömyydessä. Kestävämpi kulutustaso ei ole pelkkää utopiaa. Suuri osa maailman ihmisistä kuluttaa nykyäänkin suomalaisiin verrattuna kohtuullisesti (vaikka ehkä haaveileekin edustamastamme elämäntasosta, sillä huononkin esimerkin vaikutus on suuri) ja suomalaisetkin ovat eläneet nykytilannetta huomattavasti kestävämmin kokien silti elävänsä mielekästä elämää josta ei puutu mitään, vieläpä aikana jolloin ympäristökysymykset kiinnostivat vain harvoja. Se, käytämmekö tässä välissä tapahtunutta teknologista edistystä mahdollistamaan entistä suuremman kuluttamisen vaiko tekemään kohtuullisesta elämäntavasta entistä miellyttävämmän, on puolestaan arvovalinta. Toisin sanoen, mikään ei pakota kuluttamaan järjettömästi, vaan voimme päättää sekä siitä miten kulutamme, että myös siitä kuinka keskeisellä sijalla kuluttaminen ylipäätään on omassa elämässä ja arvomaailmassa. 

Ympäristökatastrofi, johon ylikulutuspäiväkin liittyy, muistuttaa ainoastaan siitä että yksityinen on edelleen poliittista siinä mielessä etteivät henkilökohtaiset kulutusvalinnatkaan ole niin yksityisasioita kuin on totuttu ajattelemaan, vaan valintoja joilla on isojakin seurauksia. Niiden seurausten myötä tulee vastuu, ja jos valitsee yrittää kiemurrella vastuusta, sekin on aivan perusmuotoista vastuunpakoilua.

Kasvisten hinta halpuuttamisen tarpeessa

Halpuutus meni jo. Erityisen hukassa se tuntuu olevan, jos vertaillaan ruuan hintoja Suomessa EU-maiden keskiarvoon. Kuten linkitetyssä Ylen jutussa muistutetaan, keskipalkat ovat toki Suomessa paremmat kuin köyhissä EU-maissa. Toisaalta, kuten jokaisen pitäisi muistuttamattakin tietää, moni suomalainen ei yllä keskiansioihin. Kaikilla suomalaisillakaan ei ole varaa Suomen hintatasoon.

Eikä tässä vielä kaikki. Erityisen kalliita Suomessa ovat kasvikset ja peruna. Siis se ruoka-aineryhmä jonka kulutusta suomalaisten olisi syytä lisätä sekä terveellisyys- että ympäristösyistä. Helsingin Sanomat laski juhannuksen kunniaksi, että "perinteinen" lihapitoinen juhannusmenu tuli puolet vegaaniversiota halvemmaksi. Pienituloisimmat kuluttavat ruokaan vain noin puolet siitä minkä suurituloiset. Kilpailu-ja kuluttajaviraston tutkimuspäällikön mukaan tilanne on hälyttävä. Pienituloisimmilla ei ole varaa tehdä kummoisia kulutusvalintoja terveellisyyden tai vastuullisuuden nimissä. EU-n keskihintatasoa halvempaa Suomessa oli vain rasva. Edullisen lihan taustalla taas on pitkä poliittinen tahtotila jossa lihan tuotantoa on tuettu. Kasvisproteiinien tuotantoa ei vastaavasti tueta, ja se näkyy hinnassa. Se mikä näkyy hinnassa, näkyy myös monessa ruokakorissa. Jos epäterveellinen, ravintoköyhä ruoka on halpaa ja helposti saatavilla, se käy kaupaksi. Mikään määrä terveys- ja ympäristövalistusta ei myöskään muutu ostovoimaksi. Niin kauan kuin terveellinen, kasvispainotteinen ruokavalio vaatii hyvää tulotasoa, se on elitistinen vaihtoehto jonka toteuttamiseen tarvitaan paljon muutakin kuin järkeä ja hyvää tahtoa. Tämä yhtälö pitäisi ratkaista, ja planeetan mielestä melko pikaisesti sittenkin.

Lihaveron toteuttamiseen ei ole poliittista tahtoa- ei minullakaan niin kauan kuin se tarkoittaisi käytännössä pienituloisimpien ajamista entistä ahtaammalle. Sen sijaan kasvisten, hedelmien ja kasvipohjaisten proteiininlähteiden verotusta voitaisiin alentaa ja siirtää maataloustukien painopistettä enemmän kasvintuotantoon päin. Todennäköisesti temppu maksaisi suuressa mittakaavassa ja kohtuullisen pitkällä aikavälillä tarkasteltuna vähemmän kuin äkkiseltään voisi kuvitella, esimerkiksi parantuneen kansanterveyden kautta. Eikä ilmastonmuutoskaan ilmainen ole. Mitenköhän tolkku saataisiin osaksi hyöty-kustannuslaskelmia?

posted under , , | 0 Comments

Jos Tinder on rikki, hylätkää Tinder

Puhun nyt kokemuksen rintaäänellä. Ihan totta. Olen ollut Tinderissä. Tuossa vuodenvaihteen tienoilla, noin kymmenen minuuttia. Niin kauan kesti siinä että "ja mitäköhän kettua minä kuvittelen täällä tekeväni"-olo kävi läpeensä sietämättömäksi. Ihan sama vaikka Tinderissä olisivat kaikki, niiden serkut ja Se Oikea, minua ei sieltä tulla löytämään. "Sen Oikean tunnistan taatusti myös siitä että hän päätyy jonnekin jossa minut on periaatteessa mahdollista tavata", ajattelin. En vaan halunnut arvuutella pärstäkertoimen perusteella, kuka voisi kiinnostaa, ja vielä vähemmän halusin tulla arvioiduksi kiinnostavaksi tinderjulkisivun perusteella. Ihmisten selaaminen kuin nettikaupassa toi välittömästi ikävän olon: se tuntui esineellistävältä. Nyttemmin olen alkanut epäillä että moni tinderdeittailun poikima ikävä tunne lähtee siitä että vaikka miten tarmokkaasti esineellistäisi, ihmisolennot eivät kuitenkaan esineiksi muutu. 

Onneksi olen sen verran vanha että ehdin nuorena oppia, että kiinnostaviin ihmisiin on mahdollista tutustua myös luontevammilla tavoilla. Ja vaikka maailma olisi muuttunut tällä vuosituhannella niin perinpohjaisesti ettei näin enää olisikaan, uskoisin eläväni huomattavasti onnellisemmin itsekseni vailla niitä uupumisen, pettymysten ja kitkeröitymisten kokemuksia joista tinderin käyttäjät ovat enenevässä määrin puhuneet. On epäilemättä paljon niitä joille Tinder sopii. Mutta jos on niitä joille se ei sovi, miten olisi edes teoriassa mahdollista löytää sieltä hortoilemasta sielunsukulaisia, tai edes muuten vaan erinomaista seuraa? Miten voisimme tunnistaa toisemme, jos molemmat ovat paikassa jossa eivät todellakaan viihdy, tekemässä asioita joita eivät haluaisi tehdä, ja esittäytymässä tavalla joka tuntuu vieraalta ellei vielä pahemmalta? Tinder lupaa jokaiselle yhtä paljon, mutta kuinka paljon lupauksilla on perää jos kuuluu niihin joille se ei sovi?

Nuoruuden hyveisiin kuuluvat tietty optimismi ja myönteinen uteliaisuus. Ne ovat piirteitä joiden haluaisin sopivan itseeni kohtuullisessa määrin vanhetessanikin -piirteitä jotka ovat käsittääkseni ominaisia sellaiselle ihmiselle jonka voi sanoa elävän hyvää elämää. Elämänkokemuksen karttuessa, pettymysten kertyessä ja Reaalimaailman murjoessa ne ovat kuitenkin ominaisuuksia jotka vaativat vaalimista ja huolenpitoa. Muuten ne on helppo hukata. Kun niin käy, se on aina tragedia, ei suinkaan mikään välttämätön osa aikuiseksi kasvamista kuten joskus kuulee väitettävän. Naiivius, sinisilmäisyys ja tietämättömyys ovat ne piirteet joista on hyvä kasvaa ulos...mutta ne ovat aivan eri asioita kuin valoisa asenne elämään ja rakkauteen.

Olen ollut huomaavinani, että kuten Facebook muutama vuosi sitten, Tinderkään ei enää houkuttele käyttäjiään pelkällä unelmalla siitä että sieltä voi löytää hyvää seuraa helposti kuin nettikaupan hyllyltä. Ilmaan on tullut myös tiettyä pelottelua: siellä ovat kaikki, se nyt vaan on tätä päivää ja niin edelleen. Pelko on kuitenkin huono motiivi tehdä yhtään mitään, ja vielä surkeampi syy lähteä mukaan sellaiseen menoon josta tulee ikävä olo. Jos pitää Tinderistä, hieno homma, mutta jos ei pidä, voi aloittaa itsestään maailman muuttamisen sellaiseksi paikaksi jossa Tinderille on paljon hyviä vaihtoehtoja.

No onkos tullut joulu nyt kesän keskelle?

No nyt on viimein nähty se mitä olen toivonut näkeväni koko kuluvan vuosikymmenen ajan: tolkullisen hallitusohjelman. Tolkullisella tarkoitan siis sellaista joka on inhimillinen ja hyödyttää suomalaisten enemmistöä alkaen niistä jotka yhteiskunnan tukea eniten tarvitsevat, vie edistystä eteenpäin ja suhtautuu ympäristökatastrofiin ainakin suurin piirtein niin vakavasti kuin syytä olisi. 

Mediassa hämmennys ja kitkeryys on ollut yllättävän suurta. Onhan hallitusohjelma täyskäännös siihen mitä edelliset (huom. monikko) porvarihallitukset ovat tottuneet tekemään. Ei veronalennuskiimaa (olkoonkin, että tuloverotuksella pyritään kompensoimaan sitä että tietyt veronkiristykset todennäköisesti nipistävät eniten köyhiä). Ei leikkauslistoja, keppiä eikä kuritusta. Nyt yritetään vaihteeksi hyvällä. Työllisyyttä pyritään kohentamaan poistamalla työllistymisen esteitä ja tarjoamaan ihmisille kyttäyksen sijasta laadukkaampia työvoimapalveluita ja helpottamalla työllistymisen ja työllistämisen esteitä. Myös terveyspalveluiden parantamisella -kuten lääkäriin pääsemisen helpottamisella- ja perhevapaauudistuksella voi hyvinkin olla myönteisiä työllisyysvaikutuksia.

Järjellä myös: aktiivimallin lähtölaskenta on alkanut. Jatkossa kenenkään työttömystukea ei enää leikata siksi ettei aktiivimallin ehdot täyttäviä työllistymispalveluita ole ollut saatavilla. Julkisen sektorin voimavaroja suoriutua tehtävistään vaihteeksi kasvatetaan. Esimerkiksi oikeiston taannoin uhoaman poliisien lisäämisen lisäksi rahoitusta annetaan myös lopulle oikeusjärjestelmälle. Lisäksi lainsäädännöstä korjataan pari isompaa epäkohtaa, kuten translaki ja seksuaalirikoslainsäädäntö. Sukupuolittunutta väkivaltaa pyritään ehkäisemään myös nostamalla turvakotien määrä kansainvälisten arvioiden suosittelemalle tasolle. 

Ilmastonmuutokseen suhtaudutaan asiallisesti. Suomen on mahdollista kehittyä hiilineutraaliin suuntaan ja mikäli tästä kansasta riippuu, ilmastonmuutos pysähtyy 1.5 asteeseen. (Kyllä, rakkaat oikeistotrollit, tiedän minäkin että se ei riipu tästä kansasta. Mutta Suomi on osa maailmaa, eikä hyvän esimerkin voimaa pidä aliarvioida). Ajokortitonta ilahduttavat erityisesti panostukset joukkoliikenteeseen. 

Rahaa tähän kaikkeen hyvään etsitään työllisyyden paranemisen ohi tolkullisilla veronkorotuksilla kulutusveroihin. Myös yritystuet joutuvat kunnolliseen syyniin. Harmaan talouden vastaisia toimia tehostetaan. Ylivelkaantuneiden, pätkä- ja silpputyöläisten asemaa pyritään helpottamaan. Rahoituksesta keskusteltaessa pitää muistaa myös, ettei rahoituspohjaa paranneta pelkästään kiristämällä ja leikkaamalla. Myös viisaat investoinnit voivat johtaa säästöihin esimerkiksi, jos ongelmia onnistutaan ennaltaehkäisemään tai niihin päästään puuttumaan ennen kuin tilanne on kriisiytynyt.

Tietysti valittamisen aihettakin löytyisi, jos sitä etsisi. Minusta kannattaa kuitenkin tällä kertaa arvioida hallitusohjelman onnistuneisuutta vertaamalla sitä edeltäjiinsä. Sitä miettiessä minusta tuntuu kyllä vähän siltä, että joulu on tullut pukkeineen ja lahjoineen kesän keskelle. Kiinnostavat ajat ovat kuitenkin vasta alussa. Seuraavaksi nähdään, miten hyvinvointivaltion palautustalkoot todellisuudessa vaikuttavat.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments