Ennakkoluuloja yllättävissä paikoissa?

Vaalien jälkitunnelmat ovat olleet tällä kierroksella poikkeuksellisen kiinnostavaa seurattavaa. Olen nyt spotannut useamman uutisen joissa on ihmetelty Perussuomalaisten suurta suosiota. Analyyttisen pohdinnan paikka se tietysti onkin, mutta jotenkin olen ollut havaitsevinani pohdinnassa myös häivähdyksen eau de ennakkoluuloa. On tehty henkilöhaastatteluita joissa on yritetty ymmärtää, millaiset ihmiset äänestivät Perussuomalaisia yleisesti tai Halla-ahoa erityisesti. On marssitettu tutkijoita selittämään, miten Perussuomalaisille tulisi puhua ilmastonmuutoksen tyyppisistä asioista. On pohdittu, miten ihmiset Perussuomalaisten vankimmilla kannatusalueilla eroavat muista. Toisin sanoen, yritykset ymmärtää tapahtunutta lähtevät omituisen ylimielisistä näkökulmista joista paistaa selvä vieraantuminen siitä todellisuudesta jota merkittävä osa kansaa on elellyt jo pitkän tovin. Perussuomalaisten väitteet median puolueellisuudesta ovat minustakin liioteltuja, mutta eivät ne taida täysin tuulesta temmattuja olla. 

Se puolueellisuus jota olen ollut havaitsevinani ei ole tietenkään tahallista. Uskon kyllä, että juttuja on motivoinut toimittajien vilpitön halu ymmärtää yhteiskunnallista ilmiötä. Se suuri kysymys on, miksi toimittajilla eli ihmisillä joiden pitäisi ymmärtää yhteiskunnan koko kirjosta paljonkin, on selvä tarve ymmärtää tämän kokoluokan yhteiskunnallista ilmiötä. Miksi he kokevat tilanteen ylipäätään yllättäviksi? Miksi Perussuomalaisten mielipiteet ja niiden takana olevien henkilöiden kiinnostavuus on noussut niin nopeasti? Yhtäkkiä kiinnostavia eivät olekaan Punavuoren trendit vaan suuret ihmisjoukot jotka on aiemmin kuitattu nopeasti termeillä "hoiva-alalla työskentelevät naiset", "vähän koulutetut" tai "vihaiset nuoret miehet". On kuin osa uutista olisi, että näilläkin ihmisillä on sekä äänioikeus että poliittisia mielipiteitä. Kohta varmaan keksitään, että mielipiteiden takana saattaa olla hieman typeryyttä ja ilkeyttä monimutkaisempia ja parempia syitä. Siitä ei olekaan enää pitkä matka sen oivaltamiseen, etteivät puheet punavuorelaiskuplasta ole olleet aivan perättömiä.

Median keskiluokkaisuus ei ole kovin uusi huolenaihe. Keskiluokkaisuudella ei siis tässä yhteydessä tarkoiteta niinkään sosioekonomista kuin henkistä luokka-asemaa ja tapaa hahmottaa sitä, ketkä kuuluvat "meihin". Keiden elämän ilmiöt ja mielipiteet ovat kiinnostavia (ei-friikahtavalla tavalla) ja toisaalta ketkä ovat niitä eksoottisia eläjiä joista kirjoitetaan ihmettelevään sävyyn? Millaisesta väestä koostuu se näkymätön yleisö jonka näkökulmasta kirjoittajan viesti tulee ymmäretyksi suunnilleen sellaisena kuin on tarkoitettu? Tässä yhteydessä muistetaan usein (syystäkin) mainita, että Suomessa journalismi on pitkälti valkoisten, kaupunkilaisten pitkän linjan keskiluokkaisten käsissä. Se on aika kapea otos kansasta, etenkin jos mietitään yhtään syvemmin sitä mikä ero onkaan haastattelijan ja haastateltavan välillä. Haastattelija on se joka keksii haastattelun aiheen ja kysymykset, ja tulkitsee vastaukset jutun sävyn kautta. Ennen kaikkea hänen tehtävänään on pysyä kärryillä siitä mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Hänen on, hienosti gadamerilaisittain sanottuna, pyörittävä hermeneuttisella kehällä. Hänen on pyrittävä arvovapauteen sillä ainoalla tavalla jolla se on mahdollista: ei vakuuttamalla neutraaliutta vaan pyrkimällä tulemaan tietoiseksi ennakko-oletuksistaan ja siitä että oman todellisuuden faktat saattavat olla suuren maailman mittakaavassa kovin tulkinnanvaraisia ja kyseenalaisia. 

Kun journalistit ovat hämillään suurista yhteiskunnallisista ilmiöistä, on ehkä syytä olla hämillään journalisteista. On hyvä hetki miettiä, onko yhteiskunta aivan varmasti sellainen kuin miltä se itsestä näyttää? Ovatko oman toiminnan vaikutukset ympäristöön olleet niin puhtaan positiivisia kuin mielellään ajattelisi?

posted under , | 2 Comments

Kuinkas vaaleissa kävikään?

Eduskuntavaalien tulos oli tänäkin vuonna jännittävä. Vaalikauden kuluessa entistä selvemmin oikeistopopulistiseksi puolueeksi muuntautunut Perussuomalaiset nousi. Se ei ole ihme: se pystyi erottumaan selvästi kaikista muista. Enimmäkseen kielteisesti, jos minulta kysytään, mutta politiikassa erottuvuudella on väliä, kuten myös sillä että kaikkien teemojen vastarannankiiskenä Perussuomalaiset onnistuivat profiloitumaan vaihtoehdoksi sekä kovaa oikeistolaista politiikkaa tehneille hallituspuolueille (Kepu & Kok) että perinteiselle vihervasemmistolle. Kaiken huipuksi Jussi Halla-aho nousi vaalien ylivoimaiseksi äänikuninkaaksi. Se tarkoittaa, että riippumatta siitä mitä mieltä hänen mielipiteistään on ja miten syvälle oppositioon hänet onnistutaan työntämään, hänen takanaan on sen kokoinen äänestäjäjoukko jota ei kellään olisi varaa vähätellä tai ohittaa. Siinä sivussa puolueen maltillista siipeä edustanut Sininen tulevaisuus muuttui harmaaksi menneisyydeksi joka muistetaan lähinnä siitä että hallituksessa sille kelpasivat kaikki päätökset joita isot pojat sanelivat. 


Kun vaalien toinen selvä voittaja oli vihervasemmisto SDP:n johdolla, lupaa vaalien lopputulos mielenkiintoisia aikoja. Vaikka sekä Vihreät että eduskunnan molemmat vasemmistopuolueet (SDP& Vasemmistoliitto) saivat vaalivoiton, punavihreällä yhteistyöllä ei saada enemmistöä kasaan. Mielenkiintoisin -ja epätodennäköisin- vaihtoehto olisi tietysti ryhtyä kaveeraamaan Perussuomalaisten kanssa ja kaivaa yhteisiä huolenaiheita muun muassa vähäosaisten, vanhusten ja työläisten olojen parantamisen ja eriarvoistumisen pysäyttämisen liepeiltä. Lisäksi Perussuomalaiset on ollut Soinin jytkystä lähtien oppositiossa missä se on voinut esittää räväköitä ja ajoittain älyvapaita mielipiteitä aina vain suuremman kannattajajoukon tukemana. Nimenomaan protestipuolueeksi profiloituminen on ollut Perussuomalaisten vahvuus. Nosto hallitusvastuuseen näyttäisi sekä tukijoille että epäilijöille sen, mihin puolue tosipaikan tullen pystyy. Protestoiminen on helppoa ja hauskaa vastuunkantoon verrattuna, ja vuosikymmenen kuluessa puolue on onnistunut myös hankkimaan sen verran eduskuntakokemusta että homman pitäisi sen puolesta sujua.

Vihervasemmistolle tärkeissä ilmastokysymyksissä Perussuomalaiset sen sijaan on täysin vastakkaisilla linjoilla (ilmeisesti perusisänmaallista ei ole huolehtia siitä että kyseinen maa-alue pysyy tulevaisuudessakin elinkelpoisena emmekä saa niskaamme sellaista ilmastopakolaisvyöryä jonka rinnalla vuoden 2015 pakolaisaallosta kohkaaminen näyttäytyy lähinnä huvittavana). Toinen jyrkkä jakolinja ovat maahanmuuttokysymykset -riippumatta siitä faktasta ettei maahanmuutto kuulu Suomen isoimpiin ongelmiin (ilmastonmuutos, tarpeellinen sosiaaliturvan kokonaisuudistus ja eläkepommi, työelämän murros, aivovuoto, epävarmuuden sävyttämä maailmanpolitiikka). On kuitenkin todennäköistä että erimielisyys maahanmuuttokysymyksestä punavihreiden ja perussuomalaisten välillä osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Eikä tilannetta varsinaisesti auta se, että demonisointia on harrastettu kuluneella vaalikaudella puolin ja toisinkin. Omasta puolestani olisin valmis katsomaan peruspunayhteistyövaihtoehdon paljon tarkempaan kuin näyttää nyt tapahtuvan, mutta minähän en hallitustunnusteluja hoida.

Käytännössä joko Kokoomus tai Keskusta on pakko ottaa hallitukseen. Näistä kahdesta Keskusta on lähtökuopissa vahvoilla. Keskusta kärsi vaaleissa näyttävän tappion mutta edellisessä hallituksessa näkyvästä häärännyt Keskustan oikeistosiipi kärsi rökäletappion. On todennäköistä että Keskusta ottaa tästä viestistä opikseen. Toiseksi, koska Keskusta on selvimmin vaalitappion kärsinyt puolue, siitä sopii rokottaa ministeripaikkojen jaossa. Keskusta mahtuisi nöyräksi apupuolueeksi -ja nöyränä apulaisena olemisestahan puolueen maltillisella siivellä onkin jo runsaasti kokemusta. Tämä vaihtoehto lupailisi -tietysti hieman henkilövalinnoista riippuen- vakainta hallitusyhteistyötä.

Kokoomusta ja vihervasemmistoa puolestaan yhdistää liberalismin ohella se fakta että Vihreisiin (ja jopa demareihin) on perinteisesti mahtunut yllättävänkin oikeistolaisesti ajattelevia näkyviä poliitikkoja. Myös ympäristökysymyksissä Kokoomuksen sisältä löytyy kirjavia mielipiteitä -asiaa mahdollisesti auttaa siihen että myös elinkeinoelämä on viime aikoina alkanut heräillä siihen että ilmastonmuutokselle tarttis tehdä jotain kun planeetan muuttuminen ihmiselle vihamieliseksi on äärimmäinen uhka markkinoille. Lisäksi Kokoomuksella on Keskustaa vahvempi hallitusmandaatti sekä puolueen koolla että tappion suuruudella mitattuna. Sekään vaihtoehto ei ole niin mahdoton kuin miltä äkkiseltään saattaa kuulostaa. Toisaalta punavihreä talouspolitiikka on Kokoomukselle myrkkyä, eikä punavihreällä blokilla ole vallituloksen sen paremmin kuin lähihistoriankaan valossa suurta kiinnostusta tinkiä kannoistaan.

Sitten on tietysti olemasssa se vaihtoehto että lupaavasta alkutilanteesta huolimatta punavihreää blokkia ei saada muodostettua ja hallitukseen päätyisivät SDP:n seuraksi Keskusta ja Kokoomus. Historiallisesti tämä on sinänsä tuttu ja turvallinen tilanne. Se olisi myös kaikkien kannalta ikävä tilanne: hallitukseen nousisi voittajien sijasta kaksi vaalitappion ottanutta isoa puoluetta joiden sössimisentäyteinen valtakausi on yhä tuoreessa muistissa. Tyytymättömyys edelliseen hallitukseen on se yksi kysymys josta Perussuomalaiset ja vihervasemmisto voivat olla yhtä mieltä. Lisäksi Keskusta-Kokoomusyhteistyötä on harjoiteltu viime vuosina sen verran, että heikolla mandaatilla ruoriin asettuvan SDP:n mahdollisuudet lunastaa vaalilupauksiaan heikentyisivät aika tavalla. Keskusta ja Kokoomus eivät ole parhaita kavereita, mutta riski siihen että ne pystyisivät hallituksessa muodostamaan tehokkaan vastavoiman SDP:lle on suuri. 

Summa summarum: seuraavaksi kannattaa laittaa popparit tulemaan. Kävi miten kävi, hallitusneuvotteluista tulee taatusti haastavat ja lopputuloksesta mielenkiintoinen. Lisäksi meillä on toivoa siitä, että inhimillisyys ja ympäristökysymykset tulevat saamaan enemmän painoarvoa alkavalla vaalikaudella.

posted under , | 3 Comments

Maistuisiko planetaarinen ruokavalio?

Tämän vuoden, ja miksei seuraavienkin vuosien, hittidieetti voisi minun puolestani olla EAT Lancet-komission tovi sitten julkistama planetaarinen dieetti. Kuten uutuusdieetit aina, sekin lupaa paljon hyvää ja kaunista: noudattajiensa paremman terveyden lisäksi ohella koko planeetan pitäisi pelastua. Eikä mistään hyvästä, kuten lihasta, tarvitse luopua. Nälänkään ei pitäisi vaivata, sillä dieetin lähtökohtaiseksi päivittäiseksi kalorimääräksi on laskettu 2500 kcal. Ne jotka tarvitsevat kaloreita enemmän voivat tietysti syödä enemmän, koska moni (ellei peräti enemmistö) pärjää vastaavasti vähemmälläkin. Lisäksi planetaarinen dieetti on esitelty arvovaltaisessa julkaisussa ja nimikin kuulostaa paljon tyylikkäämmältä kuin taannoin lanseeraamani Syö mitä eteesi pannaan-dieetti (josta odotetusti ei tullut hittidieettiä).

Siis voiko näin täydellinen ruokavalio olla enää tottakaan? Mikä juoni tähän on piilotettu? Kuten sanottu, juoni ei ole luopua mistään tai ottaa ruokapyramidin pohjaksi leväkeitto sirkkasattumilla. Keskivertotallaajan näkökulmasta muutokset ovat kuitenkin isoja. Erityisesti punaisen lihan syönnin on vähennyttävä reilusti, samoin maitotuotteiden kulutuksen. Myös sokerin kulutuksessa on vähentämisen varaa. Nämä vähennykset kompensoidaan lisäämällä ruokavalioon vastaavasti kasvikunnan tuotteita: vihanneksia, hedelmiä, marjoja, viljatuotteita, pähkinöitä ja siemeniä sekä tietysti kasviproteiinin lähteitä. Niitä pitäisi syödä tuplasti nykyiseen verrattuna. Ja kuinka ollakaan, suomalaisten kasvistensyönnin vähäisyys kuuluu ravitsemusasiantuntijoiden kestohuolenaiheisiin. Kasvisten ja hedelmien syönnin kaksinkertaistaminen saa heiltä kannatusta. Maalaisjärki puolestaan kertoo, ettei raavaiden miestenkään vatsa määräänsä enemmän vedä. Jos ensiksi syö kaikki kasviksensa, kohtuullistuu koko ruokavalio siinä sivussa pakostikin.

Siltä varalta että tämä kuulostaa vieläkin ankealta, todettakoon että punaista lihaa mahtuu ruokalistalle aterian verran joka viikko, sekä päälle hieman kanaa, kalaa tai kananmunia. Saamme jatkossakin nauttia tirisevistä grillipihveistä, mehevistä hampurilaisista ja joulukinkusta -ruokavalion siivousta ei tarvitse eikä edes kannata aloittaa lempiherkuista tai juhlapöydän keskipisteistä. Paljon hyödyllisempää olisi kyseenalaistaa tarjousjauhelihan asema arkisen ruuanlaiton kulmakivenä vaikka saatavilla on kohtuuhintaan monenlaisia kasvisproteiinejakin. Niiden määrä markkinoilla on kasvanut huimasti siitä mitä se oli vielä kymmenenkin vuotta sitten. Kasvisruokapäivä ei ole paastopäivä, eikä se tarkoita sitä että nälkäisen ihmisen pitäisi puputtaa ravitsemuksellisesti höttöistä, yksitoikkoista ruokaa josta tulee vain kiukkuiseksi. Hyviä vaihtoehtoja ja herkkureseptejä on jo, vaikka millä mitalla, ja niiden määrä lisääntyy koko ajan. Ainakin niitä tulee nopeammin kuin mitä olen itse kyennyt viime aikoina testailemaan (mistä saankin oivan kehityskohteen, heti kun sellaisia taas elämään mahtuu).

Toisaalta tarvittavan muutoksen kokoa ei myöskään pidä liioitella. Esimerkiksi yletön lihankulutus ruokavalion kulmakivenä ei edusta mitään "perinteistä" tai "normaalia" suomalaista ruokavaliota. Se on, itse asiassa, vain muutaman viime vuosikymmenen muoti-ilmiö. Ihmisen elimistö on samaa mieltä (linkattu tutkimus on uusin, mutta se lähinnä vahvistaa aiempia tutkimuksia). Samaan aikaan kun lihan ja prosessoitujen elintarvikkeiden osuus ruokavaliossa on kasvanut, on esimerkiksi juuresten, kaalien, perunan ja viljojen osuus ruokavaliosta laskenut. Tästä päästäänkin viimeiseen planetaariseen ruokavalion hyvään puoleen: se ei ole hittidieetti jonka olennainen idea on kuluttaa eksoottisia ja usein kalliita uutuustuotteita joista ei olla kuultukaan kehäkolmosen vehreämmällä puolella. Yhtä hyvin sitä voi toteuttaa perinnepöperöillä. Tai kiinalaista syöden ja välimerellisiä herkkuja fiilistellen, miten nyt itse kukin haluaa. Paikallisia variaatioita planetaarisesta ruokavaliosta on koko planeetta ja ihmiskunnan historia täynnä.  

Kaikki ongelmat näyttävät konflikteilta sille jolla on ase

Olen tullut taas valistetuksi siitä että vastoin sitkeää uskomustani, hyvällä ei pärjää tilanteessa kuin tilanteessa ja että tiukan paikan tullen paha on voimakkaampi. Hyvä että tulin, sillä keskustelu inspiroi parikin pasifistista ajatuskukkasta jotka voin jakaa teidän kaikkien kanssa.

Kuunnellessani argumentteja voimakeinojen välttämättömyyden puolesta minusta alkoi ensinnäkin näyttää siltä, että usko hyvän voimaan on aivan välttämätöntä sille että hyvällä todella pärjää. Jos mielessä nimittäin on se ajatus että voimakeinot ovat vaihtoehto tietyissä tilanteissa, nämä tietyt tilanteet alkavat aivan liian helposti näyttää tilanteita joihin on vaikea alkaa edes hahmottamaan rauhanomaisia ratkaisuja. Kaikki ongelmat näyttävät konflikteilta sille jolla on käytössään ase tai peräti armeija. Silloin rauhanomaisten ratkaisujen olemassaoloa on vaikea tunnistaa, ainakaan ajoissa. Joko ne ovat turhia koska ongelma jota voimakeinoilla halutaan ratkoa ei vielä ole ajankohtainen, tai sitten se on jo ajettu umpikujaan jossa valittavana on vain huono vaihtoehto ja täysi katastrofi. Koska pienempi kahdesta pahasta on kuitenkin kaukana hyvästä, meidän ei kuitenkaan pitäisi ottaa siihen pyrkimistä erityiseksi moraaliseksi periaatteeksi. Sen sijaan järkevää on tavoitella lähtökohtaisesti hyvää, hyvälle ominaisin keinoin, kunnes se muuttuu kertakaikkisen mahdottomaksi. Jotta tähän päästäisiin, vaikuttaa kuitenkin tarpeelliselta sitoutua hyvään jo etukäteen. Muuten kulttuurimme perillisinä huonot keinot hahmottaa ja ratkoa eturistiriitoja ja konflikteja näyttävät vähän turhan ilmeisiltä ja rauhanomaiset ratkaisut näyttävät vastaavasti heikommilta kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan -niin heikoilta ettei niitä kannata edes vaivautua kokeilemaan.

Tämä ei ole ainoa ongelma tietyissä tilanteissa-argumentissa. Toinen, mahdollisesti pahempi ongelma (josta olen toki aiemminkin kirjoitellut pahan filosofia-tägin alla) on se että hyväksyessämme keinot hyväksymme myös niiden todennäköiset seuraukset. Väkivallan, kuten muidenkin pahalle ominaisten toimintatapojen, tapauksessa hyväksyntä tarkoittaa myös pahalle ominaisten seurausten hyväksymistä. Hyvät päämäärät oikeuttavat kyseenalaiset keinot- ajattelu ei kuitenkaan oikein pääse yli eikä ympäri siitä että käytännössä päämäärät ovat hypoteettisia kun taas niitä tavoittelevan toiminnan seuraukset toteutuvat aina. Ainoa tapa päästä ongelmasta eroon on kiinnittää huomionsa vain toiminnan ilmeisimpiin ja välittömimpiin seurauksiin, mikä tietysti on niin rankka rajaus että se on älyllisesti epärehellistä. 

Hahmotamme usein konfliktit ja ristiriidat niiden keinojen valossa jotka meillä on sen ratkaisuun. Yleensä olemme myös motivoituneimpia käyttämään niitä keinoja jotka koemme hallitsevamme sen sijaan että alkaisimme kokeilla ison ongelman vastaan tullessa jotakin uutta toimintatapaa jonka toimivuutta emme ole päässeet aiemmin käytännössä testaamaan ja havaitsemaan. Kynnys kokeilla hyveellä pärjäämistä on olemassa, se voi olla hyvinkin suuri ja järkevän oloinen. Miksi ottaa todellinen, isokin riski tosipaikan tullen jos kokemuksesta tietää että väkivalta toimii edes jotenkuten akuuteimman havaitun ongelman ratkaisussa? Siellä missä intressi on kuitenkin myös jääviys ja näkökulman vääristyminen: halu suosia turvallisimmaksi ja luotettavimmaksi koettua ratkaisukeinoa riskinoton sijasta, sekä mieltymystä toimia tavalla jonka tuntee hallitsevansa. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut: väkivallasta on myös iloa kun sitä siltä kantilta tarkastelee. Se voi tuottaa tyydytystä sekä tehtynä että nähtynä -ja toisaalta väkivaltaan puuttuminen vaikuttaa helposti rasittavalta ja riskialttiiltakin. Jos näin on väkivallan räikeimpien ilmenemismuotojen kanssa, mikä onkaan tilanne rakenteellisen väkivallan tyyppisten hienovaraisten väkivallan muotojen osalta? Jos avoimeen väkivaltaan puuttumisen keinot ovat yhteiskunnassa pitkälti aliresursoitua puuhastelua, kuinka pahana väkivallan tapahtuminen koetaan? Koetaanko se peräti välttämättömänä pahana johon puuttumisen turhuus tiedetään jo etukäteen? 

 Väkivaltaisen käytöksen taustalla on usein se ettei ihminen osaa ratkaista ongelmaansa tai ilmaista pahoinvointiaan muilla keinoilla. Väkivalta puolestaan on moraalinen ongelma, koska muita keinoja tietenkin on olemassa. Kriminologiassa, kuten sosiologiassa yleensäkin, tiedetään että riskeillä on taipumus kasaantua. Onnettomat sattumat ovat aina mahdollisia kenen tahansa kohdalla siinä missä lottovoitotkin, mutta suuri osa väkivallanteoista on ennustettavia. Ne sattuvat ihmisille jotka eivät ole oppineet parempia keinoja, jotka ovat nähneet esimerkkejä siitä miten ongelmia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä (huom. ei ratkota) väkivaltaisesti, ja jotka ovat usein myös konkreettisesti syrjäytyneet yhteiskunnasta siten etteivät kaikki sivistyneen yhteiskunnan tarjoamat ratkaisukanavat ole heidän ulottuvillaan yhtä helposti kuin muilla. Miten riskejä taas voidaan vähentää? Hyvälle ominaisilla keinoilla tietenkin: opettamalla parempia keinoja ratkaista ongelmia, kasvattamalla hyveeseen, rakentamalla oikeudenmukaisempia yhteisöjä, välittää tuntemattomista sen verran että on valmis panostamaan syrjäytymisen ehkäisyyn sen sijaan että narisisi siitä että verorahoja kuluu hiukan myös ennaltaehkäisevään toimintaan. 

Rauhalle ja hyvälle ominaiset keinot näyttävät heikoilta kun ne on sellaisina totuttu näkemään. Tämä asetelma motivoi aliarvioimaan näitä keinoja jatkossakin -on olemassa intressi tehdä niin, ja sehän riittää noidankehän pystyttämiseen. Sivistynyt yhteiskunta on kuitenkin yhteiskunta jossa hyvällä pärjää pitkälle. Ei ole mikään sattuma, että parhaiksi yhteiskunniksi mielletään (ja käytännössäkin rankataan) ne jotka ovat tasa-arvoisia, joissa koulutusmahdollisuudet ovat hyvät ja tasavertaiset, joissa oikeuslaitos on toimiva ja reiluus on normi, ja joissa ihmiset kokevat että he tulevat kuulluksi ja huomioiduksi. Hyvällä onnella ja selviytymistaidolla ihminen voi pysytellä jotenkuten hengissä hyvinkin vaikeissa oloissa -kuten sotatoimialueella, Etelänavalla tai kiertoradalla. Se missä voi jotenkuten elää, on kuitenkin eri kysymys kuin se missä elämä on parasta, terveellisintä ja miellyttävintä. Hyvä ei (ensisijaisesti) tähtää hengissä selviytymiseen epäinhimillisissä olosuhteissa ja äärimmäisimmissä tilanteissa. Se tähtää inhimilliseen kukoistukseen ja siksi sen missio on luoda inhimillisen kukoistuksen mahdollistavia olosuhteita kaikkialla missä sitä tavataan. Muunlaisissakin olosuhteissa voi selvitä hengissä ainakin lyhytaikaisesti, mutta onko sellainen elämä sitä minkä tavoitteleminen kannattaisi ottaa ensisijaiseksi päämääräksi sen paremmin yksilön kuin yhteiskunnankaan tasolla?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments