Varhaiskevät

Kevät kuuluu olevan tänä vuonna etuajassa, tuoden mukanaan kiireen, valon ja elintilan moninkertaistumisen synkän pirtissä kuluneen talven jälkeen. Vielä se näkyy vasta aavistuksena: valo lisääntyy, jää muuttuu hetkeksi vaaralliseksi pääkallokeliksi sulaakseen pian kokonaan pois. Ennen kuin huomaakaan, likaisenvalkoinen maailma muuttuu vihreäksi ja nurmikosta nousee pieniä kukkia.

Ennen kuin siellä ollaan, on kuitenkin edessä vielä isot urakoinnit. Elämästä ei koskaan tiedä, mutta jotkut parhaat asiat sentään pysyvät ajasta toiseen.

posted under | 0 Comments

Saska Saarikoski, Greta Thunberg ja holhoamalla toiseuttamisen lyhyt oppimäärä

Tekeillä on blogiinkin vaikka mitä, kunhan vaan vuorokauden tunnit riittäisivät kaikkeen. Mutta aloitetaan nyt päivänpolttavasta aiheesta. Hesarin kolumnisti Saska Saarikoski pohtii ilmastoaktivismin kärkikasvojen joukkoon rakettina nousseen Greta Thunbergin puheita. Hän myös onnistui tekemään sen täsmälleen sillä tavalla kuin ei pitäisi kohdata ihmistä joka yrittää puhua asiaa. Hän ruotii kirjoituksessaan Thunbergin persoonaa, eli seikkaa joka on keskustelussa epäolennainen ja johon syventyminen vie keskustelun pois asiasta. Hän on huolissaan Thunbergin jaksamisesta. Huoleen Thunbergin jaksamisesta on syytä, koska tämän nuoren menoon ei vaikuta pelkästään nuori ikä, vaan aspergerin oireyhtymä ja pakko-oireet saattavat jotenkin näkyä siinä miten (tehokkaasti?) hauras pikku Thunberg on pistänyt tuulemaan. Thunberg ei ole tavallinen rasittavan vakava nuori. Hän välttämättä vaatii saada puhua ilmastokatastrofin ytimestä sen sijaan että hymistelisi ymmärtäen sitä että tässä meillä on nyt todella monimutkainen ja vaikea asia johon tietysti pitää puuttua mutta se on vaikeaa keneltä tahansa ja kaikilta koska mutta siksi kun höpölöpöhöpöhöpö. Hän kehtaa komentaa aikuisia lopettamaan höpöttämisen ja alkavan toimimaan, sen tyyppisillä yksinkertaisilla perusteilla kuin että aika pysäyttää katastrofi alkaa käydä vähiin ja että toisin kuin häntä kymmeniä vuosia vanhemmat päättäjät, hänen ikäluokkansa ehtii viettää merkittävän osan elämästään maailmassa jonka realiteetteja tämän päivän ja ensi vuoden ilmastoratkaisut ovat muokanneet paljon. Hän ei ole ikänsä takia ehtinyt olla kerjäämässä ilmastonmuutosta, mutta hän edustaa sitä juhlapuheiden korulauseissa joskus vilahtelevaa tulevaa sukupolvea joka joutuu elämään tämän päivän aikuisten valintojen seurausten kanssa. 

Saarikoski myöntää ohimennen, että aikuisten sanojen ja tekojen välillä on todellakin havaittavissa kognitiivista dissonanssia. Itse myönnän vielä suoremmin, että minulla on aika kestoluonteisesti huono omatunto siitä etten jaksa tehdä tämänhetkistä enempää ja parempia ilmastotekoja. Sitten Saarikoski nostaa esiin anekdootin niistä muutoksista joita Thunbergin asenne on saanut aikaan hänen perheessään. Mutta enää hän ei puhu tehokkuudesta. Hän puhuu Thunbergin aspergerista, ocd:sta ja siitä miten vaivaannuttavalta Thunbergin käytös paikoitellen kuulostaa. Olen samaa mieltä: Thunbergin käytös kuulostaa paikoitellen aika ehdottomalta. Mutta se ei välttämättä tee ehdottomuudesta huonosti perusteltua. Vaivaantua voi myös terveen syyllisyyden saattelemana, esimerkiksi jos ymmärtää että Thunbergin rasittava reipasotteisuus muistuttaa paljon enemmän sitä miten Minunkin tulisi elää kuin sitä miten Minä elän. Thunberg pystyy tekemään suvereenisti asioita joihin Minä en taivu mitenkään, ja hänen persoonallisuudessaan noin tuhat kertaa enemmän vaikuttavuutta kuin Minulla. Kovin kiusaannuttavaa on kait sekin, että siinä missä teini-ikäisen ehdottomuus voidaan normaalisti vähätellä tai naureskella hiljaiseksi, Thunbergin kohdalla näin ei voidakaan tehdä. Hänpäs puhuukin asiaa, näkee vaivaa toteuttaakseen arvojaan ja korjatakseen maailmaa- ja sitten hän vielä tekee sitä paljon tehokkaammin kuin Minä ikinä vaikka Minulla on niin paljon sellaista mitä Thunbergillä  ei ole. Siinä missä Minä nuorena odotin kiltisti että kasvan isoksi ja opin tavoille ja että saan siitä palkkioksi rippusen valtaa sekä omaan elämääni että yhteiskuntaan, Thunberg ei odottele. Hän ottaa arvojohtajuuden ja keksii tapoja toimia vaikka lähtökohdat ovat mitä ovat. Hemmetin kiusallista, vai mitä? 

Onneksi Thunbergiä ei ole pakko ihailla eikä hänen sanallisesta ojennuksesta tai esimerkistään ole pakko ottaa opiksi. Hänellä kun on asperger. Ja pakko-oireita. Noin! Eikös meillä olekin niissä sellainen setti joilla Thunbergkin saadaan vähäteltyä pois rasittamasta -vedoten luonnollisesti aikuisen huoleen hänen jaksustaan? Metafysiikka ei tietääkseni tunne, joten kai se on sitten teoreettinen fysiikka joka tuntee maailmankaikkeuden perusrakenteeseen sisältyvän mekanismin jolla Thunbergin ohittaminen ja hänen lapsellistamisensa ovat hyvä tapa parantaa hänen jaksamistaan ja antaa hänelle elintärkeä mahdollisuus levätä jota hän ei tosin ole pyytänyt ja jota hänen vanhempansakaan eivät ole hänelle pakottaneet. Sen sijaan että ne ryökäleet olisivat holhonneet ja lannistaneet autistityttärensä hiljaiseksi, vanhemmat ovatkin lähteneet täysillä mukaan ja jopa muuttaneet radikaalisti omaa elämäntapaansa. Ei siksi että muutoksissa on järkeä, vaan siksi että kohtuuton ocd ja mustavalkoinen asperger terrorisoivat ja pakottavat. Heistä saakin kätevästi esimerkin siitä miten kurjaa elämästä voi tulla kun ilmastonkysymys otetaan hyvin vakavasti. Siinä sivussa saadaan hiukan friikkiytettyä Thunbergiä ja muistutettua kaikkia siitä että aspergerin oireyhtymä ja ocd tekevät ihmisestä superrasittavan friikin, eli vastakohdan kaikelle mikä oikeasti on järkevää, perusteltua, johdonmukaista, kaukonäköistä, inspiroivaa, viisasta ja tehokasta. Onhan itsestäänselvää että kun pöytään lätkäistään diagnoosikortti, ihminen ei voi sen jälkeen olla mitään edellämainituista vaan käyttäytyminen jota jonkun muun kohdalla pitäisi ihailla ymmärretään friikkiydeksi josta ei tarvitse välittää. Mitä nyt perheelle voi vähän voimia toivottaa. On se niin hirveää kun talossa asuu aikaansaava friikki eikä avuton lapsonen joka kiltisti antaa isompiensa rällätä rauhassa, vain siksi että se osaa perustella friikkiytensä paremmin kuin vanhemmat entiset tapansa.

Tällainen meno ei ole tässä matoisessa maailmassa mitenkään tavatonta. Päinvastoin vastaava toiseuttaminen ja rasittaviksi koettujen ihmisten vaientaminen hellän ja tuikitarpeellisen holhoamisen varjolla on perusarkea. Saarikosken kolumnin (huom. kolumnin, ei hänen persoonaansa) voi siksi nostaa tikunnokkaan varoittavaksi esimerkiksi siitä miten ei pidä kohdella muita vaikka kuinka heidän sanomisensa ja käytöksensä saisivat minut tuntemaan epämiellyttäviä tunteita. Paljon parempi -ja aivan todellinen- vaihtoehto olisi joko muuttaa käytöstään tai, jos siihen ei pysty, ainakin myöntää että toinen on pystyvämpi kuin itse. Sitten voisi tarkistaa, tekeekö kuitenkin itse aidosti kaiken voitavansa. Jos tekee, mitään hätää ei ole: ketään ei voi vaatia tekemään enempää kuin parhaansa eikä huonoa omaatuntoa tarvitse potea siitä ettei ole joku toinen ihminen joka elää toisenlaisten ominaisuuksien ja realiteettien kanssa.  Jos niin on, voi kannustaa ja olla kiitollinen siitä etteivät kaikki tärkeät asiat joita Minä en pysty tekemään, jää kokonaan tekemättä jos yhtään onnea on. Teenhän Minäkin jo parhaani, ja siten minunkin vahvuuteni ehkä rakentavat maailmaa hiukan toiselta kantilta katsottuna. Jos jotakin petrattavaa omasta ajattelusta ja toiminnasta taas sattuisi löytymään, voi päättää inspiroitua hyvästä esimerkistä. Sitten voi ryhtyä parantamaan tapojaan ja treenaamaan hyvettä tietäen, että se on asia jota on mahdollista parantaa ja jossa on mahdollista yltää jopa loistavaan menestykseen. 

Väitteen totuusarvon kannalta on pääsääntöisesti aivan sama, esittääkö sen Sokea Reetta vai logiikan professori. Ilmastonmuutoksen faktat ovat samat autisteille ja normaaliaivoisille. Toiseuttamalla ihminen ei mitätöidä hänen argumenttejaan . Toiseuttaminen on ainoastaan tapa perustella omista ennakkoluuloista käsin se miksi toista ei tarvitse kuunnella tai kohdella vertaisenaan. Se että toiminta ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi on toistaiseksi ollut enemmän juhlapuheita ja käsienlevittelyä kuin tehokkaita muutoksia vaikka toiminnalla on jo kiire, on niin ikään asia jonka havaitsemista pakko-oireisuus ei hidasta eikä haittaa sen enempää kuin ruskeasilmäisyys. Jos taas asperger ja pakko-oireisuus antavat Thunbergille virtaa tehdä asioita tyylillä johon normaaliaivoisen ei ole mahdollista venyä, luulisi normaaleilla aivoilla pystyttävän silti jopa hieman parempiin tuloksiin hieman toisennäköisellä paikalla -miten muuten on selitettävissä se että normaaliaivoisen aikuisen asemasta voi ylipäätään vähätellä ja toiseuttaa erilaisuutta niin sujuvasti? Jos erilaisuus tekee ihmisen epäuskottavaksi ja holhoamista kaipaavaksi, millä logiikalla täsmälleen samasta erilaisuudesta voi vääntää kilpailuedun jonka puuttumisella voi hyvin perustella oman aikaansaamattomuutensa?  Kuka sitä holhousta nyt todella kaipasikaan? 

 Saarikosken moka on pohtia Thunbergin sanomisia vähättelevästi tämän persoonan mahdollisten, eli oletettujen, eli kuvitteellisten heikkouksien valossa. Siitä ei muuten olekaan kuin pieni askel toiseen virheargumenttiin: lähteen myrkyttäminen- ad hominemiin. Thunberg siis on autisti. Se ei selvästikään tee hänestä kykenemätöntä toimimaan vastuullisesti eikä etenkään estä häntä puhumasta tiukkaa asiaa. Persoonan nostaminen esille kun toinen yrittää puhua asiaa, on sekä toiseuttavaa että selvä argumentointivirhe. Heikkouksia ei pidä olettaa sinne missä niitä ei näy. Thunbergin tapauksessa, hänen erilaisuutensa mukanaan tuomat rajoitteet, haasteet ja ongelmat saattavat näkyä arjessa tavalla jos toisellakin, mutta hänen ilmastoaktivisminsa on täsmälleen se paikka missä ne loistavat häikäisevän kirkkaasti poissaolollaan. Sen näkemiseen ei tarvita tietoja hänen henkilöstään. Hänen työnsä jäljen toteaminen riittää paremmin kuin hyvin.

Käytännön aktivismin tasolla Thunberg on paljon allekirjoittanutta parempi ympäristöeetikko, ja toivon hartaasti että hänen "mustavalkoinen" aspergermainen ajattelunsa kyetään näkemään myös siitä näkökulmasta että ilmaston puolesta vaikuttaminen ja tehokkaasti toimiminen on mahdollista myös yksittäisille ihmisille joilla on elämässään ilmastonmuutoksen ohella muitakin haasteita. Siis kenelle tahansa. Jokaisella meistä on elämässämme jos jonkinlaista rasittavaa realiteettia ja haasteita joiden johdosta supersankarielokuvat eivät ole dokumentteja.  Jokaisella on elämässään asioita joiden taakse on helppo vetäytyä ja joilla on mukava selittää sitä miksi ei reippaasti korjaa maailmaa. Harva on autisti. Sen sijaan esimerkiksi perheellisyys, vaativa työ tai yhteiskunnallinen asema ovat arkisia selityksiä välinpitämättömyydelle. Miksi niitä ei ongelmallisteta ja diagnosoida, etenkin kun normaalien ihmisten normaalit selitykset aikaansaavat selvästi pahaa ympäristötuhoa ja mahdollistavat älyvapaata käyttäytymistä toisin kuin Thunbergin diagnoosit?

 Thunbergia on helppo yrittää vaientaa holhoamalla ja "auttamalla hänet hiljaiseksi" vaikka apua ei ole pyydetty. Todellisuudessa apua tarvitsee se joka ei pysty käsittelemään perusteltua ilmastoahdistustaan muuten kuin yrittämällä vaientaa ne jotka pystyvät toimimaan. Yleisemmällä tasolla diagnoosilla päähän lyödyksi tuleminen on taatusti tuttu monille ihmisille jotka eivät pysty peittämään fyysistä tai psyykkistä erilaisuuttaan. Olen törmännyt jopa liikuntavammaisten avautumisiin siitä miten he tulevat oletetuksi vähä-älyisiksi ja kohdelluiksi sen mukaisesti vaikka jokaiselle pitäisi olla täysin selvää ettei vamma jaloissa vaikuta älylliseen suoriutumiskykyyn. 

Thunberg ei iästään huolimatta oikein vaikuta ihmiseltä joka ei tiedä mitä tekee. Hän ei myöskään ole suojaton orpolapsi jota tuntemattomien tätien ja setien tarvitsisi suojella. Sitä varten hänellä on vanhemmat. Ainoa mikä häntä saattaa hidastaa -valitettavasti paljonkin- ovat ne ihmiset joiden pitäisi kuunnella häntä ja ottaa opikseen suorasta puheesta. Ilmastonmuutoksen tapahtuminen tai ne toimet joilla itse kukin voi sitä hillitä eivät ole "autistisen mustavalkoisia" tosiasioita, vaan pelkkiä tosiasioita. Niiden vähätteleminen ryhtymällä puhumaan autismeista ja persoonista ei ole mitään muuta kuin (ehkä maailman parhaasta syystä) rasittavan ihmisen lyömistä vyön alle koska olisi miellyttävämpää puhua jostakin muusta. Valitettavasti Thunbergin rasitteena on, että hänen henkilöönsä liittyy useita seikkoja joiden varjolla kulttuurissamme on ollut tapana tylyttää ihmisiä. Hän on alaikäinen- liian nuori hahmottamaan asemaansa yhteiskunnassa ihmiseksi joiden on perinteisesti ollut syytä ymmärtää olla hiljaa ja totella isompiaan. Hän on tyttö (kulttuurimme kuvastoon sisältyvät juhlitut ja ihaillut lapsinerot ovat jostain syystä lähtökohtaisesti poikia, mikä todennäköisesti kertoo kulttuurista vähintään yhtä paljon kuin nerouden olemuksesta). Hän on autismin kirjolla. Ja kaipa hän ärsyttää jotakuta siksikin ettei hän hymyile söpösti kuvissa vaan on vakava puhuessaan vakavaa asiaa. Hymyileminen pehmentäisi niin kivasti sekä sanojaa että sanomaa. Hymy viestittää ystävällisyydestä ja vaarattomuudesta, vakavuus yhdistettynä havaittuun tehokkuuteen taas saatetaan kokea uhkaavaksi.

Thunberg on nuori pakko-oireinen autisti ja paljon muuta...ja hänen puheensa ilmastonmuutoksesta ja aikuisten saamattomuudesta ovat täyttä asiaa. Deal with it. Joka tuntee huolta pienen autistin jaksamisesta rankassa maailmassa, helpottaa Thunbergin (ja siinä sivussa kaikkien muidenkin) elämää ryhtymällä vielä häntä kovemmaksi ilmastoaktivistiksi ja korjaamalla maailmaa niin paljon että pieni autisti saisi tilaisuuden levätä rauhassa, olla huolehtimatta muidenkin edestä ja tehdä pieniä harmittomia ja hiljaisia autistijuttujaan. Olen varma, että Thunbergille sellainen maailma kyllä kelpaisi. Tämä maailma jossa hän elää on kuitenkin valitettavasti sellainen maailma jossa autistilapsosetkin joutuvat huolehtimaan maailmanlopun asioista koska normaalit, epäilemättä monin tavoin jaksavammat, kypsemmät ja meritoituneemmat aikuiset eivät sitä vaivaudu tekemään. Joten mietitäänpä vielä kertaalleen, oikein hitaasti ja huolellisesti sitä mitä tämä tilanne, samoin kuin Thunbergin ällistyttävä aikaansaavuus, itse kustakin todella kertoo.

Hyvän mielen maailmanennätys

Onko viikon annos söpöjä kissavideoita katsottu? Jos on, ei haittaa, sillä tämän videon päätähti on kani. Taawi on ihmisystävänsä avustuksella huolehtinut suomalaisedustuksesta Guinnessin ennätysten kirjassa. Turkulainen kani on tehnyt ennätyksen tekemällä minuutissa eniten temppuja kanien sarjassa. Kola onnittelee lajitoveria ennätyksestä ja Filosofian puutarha perässä. Meidän ihmisten on Koksun mielestä syytä oppia videolta, kuinka monta pikku herkkua kanille voi antaa minuutissa. Hyvää mieltä viikonloppuunne!

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa: hullunkuriset perheet

Ystävänpäivä meni. Huomasin kyllä, ja ryömin sängyn alle kärsimään vierotusoireista joita vaaleanpunaisen romantiikkahötön puute elämästä aiheutti päivänä jonka kohdalla kalenteriinkin on painettu sydän. Viestittelin vähän ystävien kanssa, tein töitä kunnes rasituin, järjestelin vähän uutta huoneeseeni, kävin illalla kokoustamassa, söin XÄn huomaavaisesti tuomaa suklaata ja angstasin tasaisen tehokkaasti koko ajan. Sitten elämä jatkui, ja ajattelin ettei minun ehkä ole välttämätöntä alkaa narsistiksi voidakseni tarjota itselleni ensi vuonna samaan aikaan ainakin reilun annoksen vaaleanpunaista höttöä, vaikkei romantiikasta tietoa olisikaan. Toivoakaan ei ole pakko kokonaan menettää, ja vaikka olisikin, elämässä voi muutenkin käydä hyvin, niin kauan kuin vain luovuutta riittää. Rohkaisevia esimerkkejä ainakin löytyy elävästä elämästä tosi moneen lähtöön. 



Minulle on, esimerkiksi, selvinnyt, että tässä iässä tämä himppasen verran omituiseksi ja ongelmalliseksikin kuvittelemani elämäntilanne jossa kämppistelen XÄn kanssa, on ihan vaniljaa. Jo pian eron jälkeen tuttava jos toinenkin rohkaistui avautumaan omista perhe- parisuhde- ja erokuvioistaan. Puhun nyt juuri niistä tavallisen oloisista tyypeistä joiden yksityiselämän on, esimerkiksi siviilisäädyn, perusteella olettanut olevan niin tylsää ettei huomannut ihmetellä, mikseivät he siitä ole paljon puhuneet. Mieleeni tuli myös sen verran monta vanhempien sukupolvien edustajaa että jouduin toteamaan hullunkuristen perheiden olevan vanha keksintö. Todennäköisesti niitä on ollut maailman sivu, ja yhtä kauan niistä on oltu aika hissukseen. Se on siinä mielessä erikoista ettei kyse ole mistään epäilyttävistä(?) polyamoriaviritelmistä joiden taustalle kätkeytyy meheviä kolmio- tai kuusiodraamoja, vaan siitä miten tavalliset ihmiset ovat nähneet viisaaksi elämänsä järjestää. Luoviin ratkaisuihin on päädytty monista syistä joista läheskään kaikilla ei ole -haaskalintujen suureksi pettymykseksi- tekemistä rakkauselämän draamojen kanssa. Vaikuttaa nimittäin siltä että siinä missä ne yleisesti tiedossa olevat tavat järjestää elämä aiheuttavat monille isoja vaikeuksia, vähän luovemmat ratkaisut tapaavat olla paljon inhimillisempiä ratkaisuja jotka vastaavat yksinkertaisia patenttimenetelmiä paremmin niihin inhimillisen elämän realiteetteihin joita elämään tuppaa ajan saatossa kertymään.

Elämä tuppaa monimutkaistumaan sitä mukaa kun sitä kuluu. Paitsi tietysti kaiken nähneiden setämiesten mielestä, Luojat minua heiltä varjelkoon. Joillakin kuvioissa on paljon lapsia tai hoitoa tarvitsevat vanhemmat. Toisilla monimutkaisuudet liittyvät taloudellisiin kuvioihin, terveydentilaan, tukiverkkojen sijaintiin, vaihteleviin kiinnostuksen ja kiintymyksen kohteisiin. Ehkä yhteistä on se, että yhden ihmissuhteen mukaan ei haluta enää pistää koko elämää vapaaseen pudotukseen jossa hyvin toimivat osat joutuu rakentamaan pikavauhtia alusta asti uudelleen ja huonosti toimivat elementit paisuvat  tragedioiksi jotka voisi pienellä luovuudella välttää. Työelämä, asuminen, lapset, talous, terveys, tukiverkot, rakkaat harrastukset, omaiset ja ystävät hahmotetaan erillisiksi elämänalueiksi joista aivan kaikkia ei ole välttämätöntä vääntää umpisolmuun tai hajottaa alkutekijöihinsä rakkauselämän vanavedessä. 

Miksi sitten me luovat ihmiset olemme keskimäärin niin matalan profiilin väkeä? Ensiksikin siksi että maailmassa on valitettavan paljon jäykkäniskoja joiden mielestä kaikki yksityiselämän kuviot kuitenkin pohjimmiltaan pyörivät seksuaalisen holtittomuuden tai päättämättömyyden ympärillä. Sellaisille ihmisille ei totisesti tee mieli avautua niistä todellisista elämän haasteista jotka luovuuteen inspiroivat. Joko ne leimataan tekosyiksi ja valheiksi tai ne vähätellään hengiltä. Sellaista ei jaksa kukaan, etenkään jos elämäntilanteeseen liittyy yhtään minkään lajin todellisia haasteita. Toiseksi, näille tyypeille ei myöskään tee mieli todistella seksuaalista "kunnollisuuttaan" tippaakaan: eihän niille kuitenkaan riitä todisteeksi mikään muu kuin se että alkaa normaaliksi, vaikka seurauksena olisi minkälainen katastrofi. Esimerkiksi eroon tutkimusten liittyvät elämänhallinta- terveys- ja talousromahdukset, yksinäisyys ynnä muut liitännäiskriisit ovat jäykkäniskaisessa katsannossa toki ikäviä mutta kuitenkin normaaleja ja asiaankuuluvia eroamisen kerrannaisongelmia. Ongelmien välttäminen luovuudella ja joustavuudella on tällöin lähtökohtaisesti jotenkin epärehellistä ja ainoa kunniallinen tapa kohdata ihmissuhteiden riskit on kärsiä ne nahoissaan. Silloin ainakin voi löytää runsaasti kohtalotovereita.

Näyttää kuitenkin olevan niin, että kohtalotovereiden vähyys ei lopulta ole luovempienkaan osa. Useimmat luovista sinkkututtavuuksistani -eivät tietenkään kaikki, mutta useimmat- ovat jossain vaiheessa löytäneet rinnalleen rakkauttakin sellaiselta ihmiseltä jolta löytyy ymmärrystä ja halua joustaa. Haaveihin on tarttunut jopa sellaisia ihmeihmisiä jotka eivät koe erityisesti "ymmärtävänsä" tai "joustavansa" vaan yksinkertaisesti löytäneensä huipputyypin. Jäykkäniskat kyllä kertovat mielellään ettei kukaan voi kiinnostua XÄn kanssa kämppistelevästä, jääräpäästä joka ei mitenkään voi muuttaa satoja kilometreja suurimmankaan rakkauden perässä, suurperheen yksinhuoltajaisästä, vammaisesta tai kenestäkään muustakaan jonka elämässä on mitään itsenäisiä realiteetteja joiden kanssa on tultava toimeen...mutta todellisuus osoittaa ettei sekään pidä paikkaansa. Jäykkäniskat ovat äänekkäitä, mutta koko totuus maailmasta he eivät ole. 

Mutta miltä näyttää lankavarasto?

Kuten varmaan vakkarilukijat ovat huomanneetkin, käsityönurkassa on viime vuosina ollut hiljaista. Ei ole ollut valveillaoloaikaa, ei kummoista keskittymiskykyäkään -eikä toisaalta myöskään isompia tarpeita. Itse tehdyt neuleet ovat kestäviä ja menneinä vuosina olen kuitenkin neulonut paljon. Jokunen viikko sitten kuitenkin havahduin siihen, että meille on tullut kahden viime kuukauden aikana enemmän lankaa kuin kolmena edellisenä vuonna. 

Lyhyessä ajassa tarvetta on ilmennyt parille uudelle torkkupeitolle, Päivänsäde on kasvanut ulos vanhoista nuttusistaan ja hänelle on kehitteillä pikkusisarus jolle pitää väsätä jotain ihan omaa. Itsellekin voisi pitkästä aikaa neuloa puseron tai parikin. Jopa tiskirättejä ja patalappuja on kulunut loppuun. En tiedä, missä välissä ehdin neuloa tämän kaiken. Toisaalta ei tee mieli valittaakaan. Se että olen ylipäätään saanut taas suunnitelmia tehdyksi ja jopa puikot heilumaan on edistystä. Ensimmäinen torkkupeitto onkin jo valmistunut ja nyt tekeillä on vauvannuttu. 

Voisi luulla, että projektipaljous tietäisi hyvää tilaisuutta kutistaa lankavarastoa pitkästä aikaa reippaasti, mutta ei. Tiskirätteihin ja patalappuihin materiaaleja löytyy, mutta muuten on nihkeämpää. Juuri nyt varasto on peräti 2835 grammaa plussalla. Torkkupeitto II nielaisee valmistuessaan lukemasta melkein puolet pois, mutta sen jälkeenkin plussaa jää yli kilo josta kohtuullinen osa on ohutta vauvalankaa. Ei siinä muuta, mutta viime vuonna neuleita syntyi vaivaisen puolen kilon edestä. Jos, eli kun, haluaisin kuitenkin saada vuoden loppulukemaksi edes pikkuisen miinusta, tuotantoon on pistettävä reippaasti vauhtia. 

Koska blogilla on jo ikää ja kokoa, arkistosta näki näppärästi, että lankavaraston kutistaminen on ollut kestoprojektina jo vuodesta 2011 lähtien. Vuonna 2011 lupasin ahkeroida lankavaraston parissa kunnes havaitsen siinä selvää kutistumista. Vuonna 2019 voin todeta, että kirjava kerrostuma perusvillalankoja yhä elää ja voi hyvin. Käsityölistojen lähempi kurkkiminen paljasti, ettei lankavarasto ole vuosien varrella kutistunut kovin montaa grammaa. Varasto on kyllä kiertänyt paremmin ja keränloppujen osuus on pienentynyt jämäilyn myötä. Ja olisihan se voinut ihan hyvin myös kasvaakin, joten varastoon pyörimään jääneitä heräteostoksia ei ole tullut. Ainakin pari pienempää lankoja sisältänyttä laatikkoa on tyhjentynyt ja kokonaisen laatikollisen sijasta minulla on enää puoli laatikollista epämääräisiä puuvillalankoja. Tämä on mahdollista koska lankani on lajiteltu varastoon paksuuden ja materiaalin mukaan, eli kaikki lankalaatikkoni eivät ole täysiä vaan ainoastaan suurin osa. Edistystä se on tämäkin. Koska kuitenkin selvästi lankavaraston kehitys tarvitsee jatkossakin hiukan tarkkailua ettei käsityöharrastus lähde niin sanotusti lapasesta nyt kun kaikenlaisia hienoja suunnitelmia on usein enemmän kuin konkreettista aikaa ja jaksua, jatkan tarkkailua tämänkin vuoden.

posted under | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments