Saikkupäikky: ruokayliherkkyys on aistiyliherkkyyksistä kaamein

Koska nykyään on niin että stressi tulee harvoin yksin, olen ilmentänyt syksyn stressejä tänä vuonna itselleni uudella aistiyliherkkyydellä. Terapeuttini on jo aikaisemmin kaukaa viisaasti kertonut siitä että tällaistakin tapahtuu tosielämässä (ja että minun tilanteessani on sentään se valoisa puoli että ei-perusrepertuaariini kuuluvat aistiyliherkkyydet kyllä menevät omia aikojaan, aivan kuten ne ovat elämään tulleetkin). Ruokaan liittyvät aistiyliherkkyydet voivat liittyä ruuan makuun, rakenteeseen tai molempiin, ja lopputulos on se että yliherkkyydestä kärsivä ihminen ei kerta kaikkiaan pysty syömään kuin muutamia ruoka-aineita. Huolimatta valistuksesta sekä hyvästä yrityksestä eläytyä niiden ihmisten tilanteeseen joilla ruokaan liittyvä aistiyliherkkyys on pysyvä tila, täytyy sanoa ettei minulla ollut tilanteen kammottavuudesta kuin hämärä aavistus ennen omakohtaista kokemusta. Nyt kun tämäkin on koettu (tai siis koetaan edelleen vaikka vähän on jo alkanut helpottaa), ajattelin vuorostani kertoa teille, siltä varalta että tällaista tulee jossakin yhteydessä vastaan. Hyvinvoinnistani huolestuneita voin lohduttaa kertomalla että muutaman viikon ajanhan ihminen pärjää syömällä melkein mitä vain. Siltä varalta jos ja kun tilanne ei normalisoidu aivan muutamassa viikossa, terapeuttini on jo osannut ehdottaa minulle tämäntyyppiseen syömisongelmaan perehtynyttä ravitsemusterapeuttia jonka puoleen aion myös kääntyä nyt kun on selvinnyt se ettei tällä kertaa aistiyliherkkyydessä ole kysymys aivan lyhyestä kohtauksesta.

Ruokaan liittyvä aistiyliherkkyys ei siis ole allergia. Se ei myöskään ole mikään sellainen ongelma mistä pääsisi yli tahdonvoimalla, tsemppaamalla tai puhumalla itselleen järkeä. Voin myös lyödä vetoa siitä etteivät monet syömishäiriöihin tai psykiatriaan perehtyneet ammattilaisetkaan ole kuulleetkaan tällaisesta ongelmasta. Kysymyksessä on aistitoiminnan -tällä kertaa sekä maku- että tuntoaistin- häiriö. Lähes kaikki ruuat maistuvat ja haisevat todella pahalle, ja lisäksi useimmat ruuat tuntuvat suussa hirveiltä. Esimerkiksi pehmeäkin leipä tuntuu siltä kuin oksahaketta haukkaisi -paitsi että oksahake sentään tuoksuu siedettävälle kun taas kaupan leipäosaston ohi kulkeminen saa naaman vihertämään välittömästi. Ongelman harvinaisuuden lisäksi suuntaani tulevia sympatiapisteitä vähentää se, että tämä yliherkkyys on yhtä yksilöllinen kuin ihmisten aistit yleensäkin. Ei ole olemassa listaa tietyistä ruoka-aineista joita aistiyliherkätkin voivat syödä ongelmitta tai tiettyjä ruokia joita kukaan yliherkkä ei voi syödä. Saan olla kiitollinen siitä että useimmat ruuat joita pystyn syömään ovat sentään enimmäkseen terveellisiä -teoriassa täysin toisenlainenkin tilanne on mahdollinen. Nyrpistellessäni herkuille naama kalpeana useimmat sentään aavistavat että minulla voi olla oikea ongelma, mutta varmasti jossakin on joku joka ei kerta kaikkiaan saa alas paljon muuta kuin kerroshampurilaisia ja vaniljapirtelöitä. Voin vain kuvitella, millainen lottovoittajan tuuri hänellä pitäisi olla jos hän haluaisi löytää jonkun joka ottaisi ongelman tosissaan ja jolta liikenisi ymmärrystä edes sen verran että hän säästyisi "hyihyi, epäterveellistä, etkö ollenkaan ajattele hyvinvointiasi"-saarnalta yrittäessään epätoivoisesti kertoa ongelmastaan. Minulla ja sillä tyypillä ei ole mitään olennaista eroa huolimatta siitä että oma ruokakorini täyttyy pitkälti heviosaston tuotteilla- ainoastaan pieni annos onnekkuutta sekä pieniä eroja lähtökohtaisessa makuaistissa.

 Olen huomannut tilanteeni myös vaihtelevan päivästä toiseen. Monena päivänä olen onnistunut jo syömään pieniä määrinä uusia ruokia, mutta välillä on tullut takapakkia. Olen tehnyt yksinkertaisesti niin että olen käynyt kaupassa ja ostanut niitä ruoka-aineita jotka eivät ole aiheuttaneet välitöntä yökötysreaktiota. Se on toiminut...enimmäkseen. Pari virhettäkin on toki sattunut, ja ne harmittavat myös. Ihminen joka tosissaan yrittää vähentää ruokahävikkiä ei lähde hyvällä mielellä kippaamaan biojätteeseen salaattinsa tonnikalaa sillä logiikalla että jos tekee niin ja odottaa kalanhajun hälvenemistä, lopun salaatin voi varmaan syödä. Sillä kertaa olin edellisenä päivänä pystynyt syömään vähän tonnikalaa eikä ajatus kaupassakaan kuvottanut, mutta kotimatkan aikana tilanne oli ehtinyt muuttua jo toiseksi, sillä tuloksella että tuijotin puolisen tuntia annostani nälän ja pahoinvoinnin kamppaillessa voitosta. Nälkä voitti lopulta, mutta pahoinvoinnille oli pakko tehdä iso myönnytys. Saan aivan rauhassa kannattaa koko sydämestäni vaikka syö mitä eteesi pannaan-dieettiä, siitä riippumatta minun on elettävä sen faktan kanssa että melkein mikä tahansa eteen ilmestyvä ruoka herättää voimakkaan ja välittömän kuvotusreaktion ja perääntymistarpeen. Jos saankin väkipakolla tungettua suuhuni jotakin sopimatonta, sylkäisen sen joko refleksinä pois tai nieleminen ei meinaa onnistua. Uskoisin, että normaalivointinen ihminen voi kokea jotakin samantapaista yrittämällä syödä tuoretta lehmänlantaa- elävillä sontakuoriaissattumilla. Aivoni- sekä  keho niiden myötä- ovat vahvasti ja selvien todisteiden kanssa päättäneet että todellisuudessa syömäkelpoisia asioita on olemassa vain muutama. Kaikki muu on syötäväksi kelpaamatonta, samantyyppisistä syistä kuin siitä miksi ihmisillä joiden jääkaappi on tyhjä ei ole tapana lähteä järsimään nälkäänsä olohuoneen mattoa tai pyytämään naapurin pikkulapsiperhettä toimittamaan käytetyt vaipat illallisaikaan hyötykäyttöä varten (ne ainakin saattaisivat periaatteessa sisältää muutaman ravinteen mitä keho pystyisi vielä hyödyntämään).

Salaatista puheen ollen, salaatti on ollut tähän mennessä jotakuinkin ainoa pääruokavaihtoehtoni. Raikkaiden, viileiden kasvisten sekaan kun voi ujuttaa pieninä määrinä myös sellaisia ruoka-aineita (esim. pastaa, yööörgh mitä mössöä) joita ei pystyisi mitenkään syömään erikseen. Tällä hetkellä isoihin ongelmiini kuuluu tietysti se että salaatti alkaa vähitellen tulla korvista ulos. Enhän pysty kompensoimaan kevyttä pääruokaa myöskään monipuolisilla lisukkeilla, aamiaisilla tai isoilla välipaloilla, muun muassa siitä syystä että vaihtoehdot niilläkin suunnilla ovat kehnot. Salaattiin tympääntymisestä ei ole kuitenkaan seurannut sitä että pystyisin laajentamaan dieettiäni, kovasta yrityksestä ja ankarasta miettimisestä huolimatta, vaan se että mieluummin olisin syömättä mitään. Mikä ei tietenkään vetele sekään, koska minun pitää yrittää saada päivässä edes lähimain lepokulutuksen vaatima kalorimäärä. Monena päivänä se on jäänyt yritykseksi, yleensä pääsen siihen suklaan voimalla (yksi tietty merkki ja laatu ovat nieltävissä).

Tässä onkin taas yksi hyvä syy sille miksi saatan kokea suurta halua lätkiä käsilaukulla päähän jokaista joka kysyy minulta ihastuneeseen sävyyn "oletko laihtunut?" Kyllä olen, yksipuolinen ravinto huonontaa ruokahalua jo itsessään, ja jos suurin osa kyseisestä ravinnosta on tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, niin kyllähän siinä alkaa paino pudota. Sellaisella tosi epäterveellisellä tavalla, siis. Kun ratkaisu ei selvästikään ole "no sitten vaan syön enemmän ja monipuolisemmin"-osastoa, se on sitten sellainen ravitsemusterapeutti joka ymmärtää tilanteen ilman pidempiä luentoja. Siihen asti puputetaan talon jänön kannustamana sitä salaattia ja toivotaan hartaasti että yliherkkyys hellittää ennen kuin olen ehtinyt kehittää elinikäisen salaattikammon.

posted under , |

2 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Voi itku, otan osaa :-( Tuokin vielä!

loves2spin kirjoitti...

I am very sorry to hear that you are afflicted with this food sensitivity. I used to have a friend who had multiple chemical sensitivities. It was very difficult and very inconvenient. I hope you can find your way to a more normal situation soon, Saara!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments