Ulkonäkösyrjintä ei ole merkki kulttuurin visualisoitumisesta vaan jostain aivan muusta

Yle on taannoisen Vaakakapinan vastapainoksi kunnostautunut viime aikoina tehokkaasti ulkonäköpaineiden lietsomisessa. Nyt sieltä kerrotaan, että hoikkuudesta on tulossa työelämän uusi vaatimus. Pärjätäkseen erityisesti johto- ja asiantuntijatason tehtävässä ei enää riitä että osaa johtaa ja tuntee asiat. Lisäksi on näytettävä nuorekkaalta, tyylikkäältä ja hoikalta. Ilmeisesti huippupäteviä johtajia ja asiantuntijoita tunkee sisään yritysten ovista ja ikkunoista sellaiseen tahtiin ettei heitä enää saa rankattua pätevyyttä arvioimalla vaan työnantajilla on varaa ottaa käyttöön epäasiallisemmat kriteerit.

Tähän on tietysti olemassa yksilötasolla vain yksi oikea vastaus: pitäkää tunkkinne. Työelämästä kertoo paljon ja ikävää se että moni taipuu koska kokee että siihen ei ole varaa. Pitää sopeutua, harmi vaan että sopeutumisen hintana on se että väistämättä ja välttämättä tulee omalta osaltaan yhdeksi niistä jotka rakentavat epäinhimillistä, kovaa kulttuuria. Jos suurin synti minkä tutkija kokee voivansa työpaikallaan tehdä on kampaviinerin syöminen eikä mikään tutkimuksen tekemiseen liittyvä moka, jotakin on pahasti pielessä.

Ylen mukaan kehityskulun taustalla on kulttuurimme visualisoituminen. Tämä onkin jo tukevaa kukkua. Jos työnantajalla on varaa valikoida ihmisiä epasiallisin kriteerein kuten pärstäkertoimen perusteella, kyseessä on yksinkertaisesti työvoiman ylitarjonta. Jos työntekijän on viestittävä ulkoisella olemuksellaan, että hän kestää kohtuuttomiakin määriä painetta, ylitöitä ja stressiä, kysymys on silkasta työnantajan pihiydestä: sitä työtä kun voisi myös jakaa, etenkin tilanteessa jossa pätevistä hakijoista on ylitarjontaa. Miksi jutussa ei ihmetelty, mikä järki on polttaa osaajat loppuun ylitöillä, huonoilla työjärjestelyillä, yksityiselämään ulottuvilla vaatimuksilla ja ylikireällä aikataulutuksella samalla kun sadattuhannet ihmiset kärvistelevät kortistossa? Jos työtä on niin paljon ja se on niin hektistä, miksi sitä ei haluta jakaa?

Mietitään kuitenkin hetki sitä visualisoitumistakin. Menisin jopa niin pitkälle että väittäisin että ilmiö täydellinen vastakohta estetisoitumiselle eli estetiikan arvonnousulle yhteiskunnassa. Se nimittäin olisi sekä myönteinen että kaivattu käänne tässä kulttuurissa jossa huippulahjakkaat suunnittelijat ja muotoilijat joutuvat maanpakoon rikastuttamaan ulkomaisia suuryrityksiä ja rumuus on nostettu hyveeksi ja merkiksi siitä että arvot ovat kohdallaan. Kauneus on nimittäin ilmiönä monimuotoinen. Kolin kansallismaisema ja palmuranta, Helsingin Tuomiokirkko ja kauniisti harmaantunut puuvaja, kukkiva juhannusruusu ja jalo teeruusu ovat kaikki yleisesti kauniiksi miellettyjä asioita. Kauniita ovat myös vauvojen varpaat ja vanhusten kädet, sekä tietysti ihmiset jotka ilmaisevat jotakin itsestään ulkoasullaan. Visuaalisesti kauniit asiat voivat olla herkkiä tai komeita, yksityiskohtaisia tai pelkistettyjä, harmonioita tai kiinnostavien elementtien vastakkainasetteluita. Jokainen väri on kaunis jossakin yhdistelmässä (esimerkiksi meidän kylpyhuoneen seinällä likaisenvihreät ja ruskeankellertävät sävyt sointuvat hienosti yhteen syvän turkoosin kanssa), samoin mikä tahansa muoto on kaunis sopivassa ympäristössä.Täsmälleen tämä monimuotoisuus tekee kauneudesta kiinnostavaa.

Instagram-täydellisyys taas on jotakuinkin monimuotoisuuden vastakohta. Siinä tavoitellaan ja esitellään kykyä sopeuttaa itsensä ahtaisiin raameihin ja kyseenalaistamattomiin ihanteisiin, ei ilmentää kauneutta omista ainutlaatuisista lähtökohdista käsin. Se käsitys siitä että ihmisiä voidaan määritellä kauniiksi tai rumiksi lähtien siitä että kauneudelle asetetaan mikä tahansa muotti (ikä, koko, väri, muoto) jonka ulkopuolella kauneutta ei ole, on merkki estetiikan tajun rappiosta ja mielen köyhyydestä. Vanhuksen kauneus on erilaista kuin nuoren ihmisen kauneus, mutta onko maailma visuaalisesti rikkaampi vai köyhempi paikka jos vain yksi näistä kyetään näkemään? Naakan kauneus on erilaista kuin papukaijan kauneus, mutta onko suomalaisen elämä parempaa jos osaamme arvostaa vain papukaijoja emmekä näe kauneutta kotoisissa varislinnuissamme? Ihan niin pitkälle en mene että sanoisin kauneuden olevan vain havaitsijan mielessä- mutta niin pitkälle kyllä että sanon että ympärilleen katsomalla kuka tahansa voi löytää paljon kauneutta sellaisista asioista joita somen inspiraatiokuvissa ei juuri näy.

Väite siitä että ulkonäkö kertoo ihmisestä tai hänen kyvyistään yhtään mitään puolestaan ilmaisee ja paapoo älyllistä laiskuutta. Tämä on niitä oppitunteja jotka aloittelevat filosofit toivottavasti edelleen oppivat nopeasti: viisaus tulee kaikennäköisissä paketeissa. Abstrakteista asioista valaisevasti puhuvat, partaveitsenterävät ihmiset voivat näyttää ja kuulostaa aivan miltä tahansa. He voivat olla tutisevia vanhoja miehiä tai nuoria naisia, urheilullisen timmejä tai sairaalloisen ylipainoisia, nuhjuisia tai trendikkäitä, mukaansatempaavia tai kuivia- ja paljon muuta. Viisautta ei tunnista ulkomuodosta, ja epäilen että samoin saattaa olla monen muunkin substanssiosaamisen laita. Jos yhteiskunnassa aletaan muuta luulla, siitä seuraa tyylikkäiden promokuvien ohella myös runsaasti osaamisen haaskuuta ja suuren mittakaavan alisuoriutumista. Olisihan se helppoa ja hauskaa jos ulkonäöstä voisi päätellä ihmisestä kaiken olennaisen, tai edes jotain pientä, mutta niin maailma ei toimi eikä myöskään ala toimia vaikka sitä miten toivottaisiin ja leikittäisiin. Ihmisen pätevyydestä kertoo yhä eniten työn jälki, ja hänen ominaisuuksistaan saa selkoa vain tutustumalla. Kaikki muu on hätäisen huolimatonta päättelyä ja perusteetonta yleistämistä, eli yksinkertaisia ajatteluvirheitä.

Ihmisen esteettisyyden huipentuma ei ole missien tai hunksien rivistö joka muistuttaa jollain tavalla Star Warsin klooniarmeijasta napattua joukkuetta yhdenmukaisessa kiiltävyydessään. Sellaista jälkeä tulee kun kuvitellaan kauneuden olevan muottiin mahtumista: omalla tavallaan silmää miellyttävää, kyllä, mutta pohjimmiltaan ohutta ja tylsää. Tämän käsityksen pimeimmät puolet kukoistavat usein ihmissuhteissa joihin on astuttu ulkonäön vietteleminä, ja se joka ei tiedä näistä asioista yhtään tositarinaa voi pikakurssittaa itsensä lukemalla pari juorulehteä. Eivätkö enemmän inspiraatiota ja hengenravintoa tarjoa ne vastaantulijat -kaiken näköiset ja ikäiset- joiden ulkoinen olemus kertoo jotakin persoonasta ja yksilön tavasta tavoitella kauneuden ikuista arvoaan omista lähtökohdistaan, omalla yksilöllisellä tavallaan? Ihmiset jotka näyttävät hyvältä väreissä ja tyyleissä joita en koskaan voisi kuvitellakaan itselleni, ihmiset jotka tuovat esiin aavistuksen arvomaailmastaan ulkomuodollaan, ihmiset jotka onnistuvat miellyttämään silmää vaikka eivät mahdu kapeisiin ihanteisiin...ulkonäkösyrjintä ei lopulta ole paljon muuta kuin yksi konsti nähdä maailma paljon todellista rumempana. Onko se todella nykyään täyspäistä touhua?

ETA: koska Havaijin Big Islandilla on edelleen hurja meno, liitän tähän postauksen lopuksi pienen satuvideon, josta ainakin minä löydän paljon kauneutta. Toivottavasti te myös!


2 kommenttia:

Rulla kirjoitti...

Kiitos, Saara! Tämä oli äärimmäisen hyvä teksti.

-Rulla

Saara R kirjoitti...

Mukava kuulla!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments