On kuin puhuttaisiin homoista

Priden kunniaksi ajattelin tehdä vihdoin alta pois tämän postauksen jonka kirjoittaminen on oikeastaan ollut tehtävälistalla suunnilleen siitä lähtien kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi. Jos kuluvalta vuosikymmeneltä pitää myönteisiä kehityskulkuja etsiä, niin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvo on yksi. Valmista ei vielä ole, mutta institutionaalisen tason vääryyksiä on saatu korjattua sen verran, että voitaisiin alkaa varovasti miettimään myös muita sateenkaaren sävyjä. Se että homouden ja lesbouden hyväksynnässä on tultu näinkin pitkälle yhdessä vuosikymmenessä tarkoittaa, että edistys on mahdollista -jopa näinä aikoina kun moni asia ottaa takapakkia.


Tasa-arvoisessa avioliittolaissa on nähdäkseni yksi pieni kauneusvirhe. Siinä määritellään yhä avioliiton osapuolten lukumääräksi kaksi henkilöä. Tähän ei ole olemassa mitään järkiperustetta (no, moniavioisuuden juridinen konstikkuus on tietysti semijärkevä peruste, mutta toisaalta meillä on myös vero- ja finanssilainsäädännön kiemurat hallitsevia juristeja, joten eiköhän tästäkin asiasta selvä saataisi jos kovasti yritettäisiin). Meillä ei ole todisteita siitä että kahden ihmisen välinen avioliitto olisi ylivoimaisen hyvä resepti onneen. Seksuaalisuus tai lasten saaminen eivät myöskään ole millään lailla avioliittoon sitoutuneita asioita. Ihmissuhderuletti ei näytä paljon osapuoltensa siviilisäädyistä piittaavan eivätkä avioliitossa syntyneet lapset saa mitään etuja muista suhteista syntyneisiin lapsiin nähden. Ihmiset voivat hyvin mennä naimisiin silläkin ajatuksella ettei lapsia yritetä hankkia, ja sekin voi olla loistoidea. Syyt polyamorian kieltämiseen ovat paljolti sitä samaa kuin syyt seksuaalisuuden kontrolliin yleensäkin. Ehkäpä tämän vuoksi keskustelu on pyörähtänyt käyntiin hyvin samanlaisena kuin homouskeskustelu.
Tiedetään, että monisuhteissa on pohjimmiltaan kysymys halusta harjoittaa seksuaalista hillittömyyttä ja sitoutumiskyvyttömyydestä, ei rakkaudesta (jonka korkein ilmenemismuoto on sitoutuminen jossa suhteen eteen puurretaan tiukan päättäväisesti ja turhaa iloa tuntematta). Tämä argumentti on täydellisen päätön: seksuaalisen hillittömyyden harrastaminen ja monien yhtaikaisten seksisuhteiden pitäminen on tälläkin hetkellä täysin sallittua. Ihan totta, kokeilkaa vaikka. Vaikka pitäisitte kolme kertaa viikossa minkälaisia orgioita, poliisia ei kiinnosta ollenkaan. Vain vastuunotto toisista aviopuolisoiden tapaan on mahdotonta. Avioliittolaissa ei nimittäin puhuta seksistä vaan perinnöistä, osituksista ja elatusvelvollisuuksista. Miksi ihminen joka haluaa vain rietastella ympäriinsä olisi tällaisista kiinnostunut? Jotkut polyamoriset ihmiset kuitenkin ovat kiinnostuneita nimenomaan tästä. Jos yhteiskuntamme tahtoo rajoittaa rietastelua, miksi siis olemme nykyään tilanteessa jossa nimenomaan rietastelu on se mitä ei rajoiteta vaan laki heittäytyy hankalaksi vasta siinä vaiheessa kun ihmiset haluavat ottaa toisistaan vastuuta? 

Muutenkin keskustelu on hämmentävän seksitapakeskeistä. Että ovatko ne kaikki sillai keskenään samaan aikaan vai onko käytössä jokin vuorottelusysteemi? Olen pannut merkille, että yli 11 vuoden avioliittoni aikana kukaan ei ole tullut ihmettelemään seksielämäni yksityiskohtia, todennäköisesti siksi että kaikki ymmärtävät sanomattakin että aihe on yksityisasia. Yksityinen, siis sellainen mistä henkilö ei ole velvollinen avautumaan jokaiselle joka kehtaa udella, ja mistä utelemista pidetään yleisesti tunkeilevana ja epäkohteliaana. Homojen ja lesbojen seksitapoja sen sijaan on taivasteltu julkisuudessa oikein urakalla. Polyamoriset ihmiset näyttävät kulkevan nyt samaa tietä. Jostain syystä tämä yhteiskunta ei voi millään antaa ihmisille oikeutta ottaa juridista vastuuta toisistaan ennen kuin kaikilla on selvä käsitys siitä miten, milloin, missä ja millä tyylillä ne voivat harrastaa seksiä, sekä luottamus siihen etteivät ne ainakaan harrasta sitä liikaa. Seksielämää koskeva yksityisyys ei yllättäen olekaan perusoikeus vaan enemmistön nauttima etuoikeus. Ehkä ei edes sitäkään, sillä tässä mielenmaisemassa enemmistön pääsemiseen pälkähästä saattaa hyvinkin vaikuttaa se että kuvittelemme tietävämme tavallisten heteroparien seksitavat niin hyvin ettei niissä ole mitään kiinnostavaa. Mikä on omalla tavallaan vähän ankea ajatus.

Myös lasten oikeudet puhuttavat, ja eniten ne tuntuvat puhuttavan niitä joiden mielikuvitus ei oikein kykene käsittämään että Suomessa elää nykyään sekä vapaaehtoisesti lapsettomia aviopareja että lapsia joiden vanhemmilla on monilempinen suhde. Avioliitolla, seksuaalisuudella ja lasten saamisella on historiallisesti ollut paljonkin tekemistä keskenään, mutta enää ei ole. Jotkut tuntuvat uskovan sanan maagiseen voimaan siinä määrin että ajattelevat polyamoristen lapsiperheiden lakkaavan olemasta jos heitä vain ei suostuta näkemään ja jos heidän vanhempiaan kiusataan reippaasti. Tämä on erityisen outoa, koska vastahan Suuren Sateenkaariperhekeskustelun yhteydessä osoitettiin menetelmän toimimattomuus. Käytännössä todellisuudenkieltämisestä kuitenkin seuraa se että joillakin lapsilla ei ole kaikkia niitä huoltajia jotka hänellä periaatteessa voisi olla. Millä tavalla lapsen edun mukaista on rajoittaa keinotekoisesti hänen huoltajiensa määrää? Mikä määrä vastuunkantohaluisia aikuisia on lapsen elämässä sietämättömän liikaa?

Avioliitto ei myöskään nykypäivänä kerro mitään puolisoiden moraalikäsityksistä. Avioliitto on oikeusvaikutuksiltaan aika rajallinen juridinen sopimus jonka yksityiskohdissa on suurta vaihtelua. Mennäänkö naimisiin parin viikon mielenhäiriössä, perinnön toivossa, yhteisen sukunimen takia vaiko vain suuresta rakkaudesta- sellaiset asiat eivät näytä kiinnostavan ketään. Laki ei myöskään määrittele aviosuhteelle kummoisia reunaehtoja. Ihmiset saavat itse päättää, mitkä syyt ovat riittäviä syitä eroamiseen, miten arjen velvollisuudet suhteessa jaetaan, miten asuminen järjestetään ja niin edelleen. Useimmat ymmärtävät, ettei yhtä kaikilla toimivaa menestysreseptiä ole. Se että minulla on selvä näkemys siitä miten homman tulee toimia on hyvä juttu ainoastaan omissa perheneuvotteluissa- muilla perheillä joissa elää toisenlaisia ihmisiä voivat toimia aivan toisenlaiset ratkaisut. Eri ratkaisujen arvottaminen ja nokittelu johtavat vain siihen että vähemmän muodikkaita ratkaisuja jotka kuitenkin sopisivat hyvin omaan tilanteeseen on vaikeampi nähdä.

Jos ihmiset eivät tahdo tulla toimeen edes yhden kumppanin kanssa, mitä toivoa on monisuhteilla? Tähän voi vastata että ihmiset ovat erilaisia ja siksi Minun kyvyttömyyksistäni tai rajallisuudestani ei voi päätellä mihin naapurin väki pystyy tai ei pysty. Voihan olla, että Minun ihmissuhdeosaamiseni ei olekaan ehdotonta huipputasoa josta muut voivat poiketa vain vahingokseen. Naapureista puheen ollen: eikö ole vähän epäloogista nähdä parisuhteessa ihmiset yksilöinä mutta monisuhteissa geneerisinä olentoina? Ei kukaan epäile kykyjäni olla Puolisolle hyvä vaimo sillä perusteella etten todennäköisesti saisi hyvinvoivaa avioliittoa aikaiseksi satunnaisen vastaantulijan kanssa, eikä edes sillä perusteella että useimmat vakavat parisuhteet päättyvät eroon? Mikä siis tekee tällaisista perusteluista varteenotettavia kun puheena on polyamoria?

Voisi myös ajatella että koska heteroparisuhde ei selvästikään ole onnen resepti, voisimme antaa niiden joilla on kiinnostusta ja mahdollisuus ehkä kokeilla muitakin vaihtoehtoja. Ehkä kaikki ihmiset vain eivät löydä perheonnea samalla kaavalla? Ehkä meillä olisi yhteiskuntana varaa hyväksyä ihmiset ja heidän yrityksensä löytää onnea ja rakkautta noin periaatteen, lainsäädännön ja teorian tasolla. Jos tämä lisäisi kansalaisten hyvinvointia ja vastuunkantoa toisistaan, siitä olisi jopa yhteiskunnallista hyötyä? Kun se kutkuttava käytännön ja yksityiskohtien taso on tosiaankin jokaisen täysivaltaisen vapaaehtoisen ihmisen yksityisasia. Kuten homouskeskustelussa ennen, nytkin tunnutaan unohtavan se että vapaassa maassa polyamoriaan ryhtyminen olisi edelleen vapaaehtoista. Jos ei halua, ei ole pakko vaikka lupa olisikin. Lupa ei ole edes minkäänlainen kehoitus tai erityisen kannatuksen ilmaisu vaan vain mahdollisuus, niille joille asia sattuu olemaan ajankohtainen. Jokainen joka haluaa voi edelleen pysyä tiukan yksiavioisena samanmielisen kumppanin kanssa- erona nykytilanteeseen olisi korkeintaan se että suhteen pelisääntöjä mietittäessä tämäkin aihe nousisi helpommin keskusteluun. Varattuun ihastuvan ei tarvitsisi tyytyä itsestäänselvästi nuhjuiseen salarakasrooliin vaan varatuilla kolmansista osapuolista haaveilijoilla olisi edes jonkinlaista painetta selittää, miksi suhde pitää aloittaa salassa eikä reilun perheneuvottelun hengessä. Miksi minusta tuntuu siltä, että tällainen meno voisi pikemminkin lujittaa kuin hajottaa parisuhteita? Yksiavioisuudellekin voisi tehdä hyvää jos se alettaisiin hahmottaa selvänä valintana eikä maantapana jota suurinpiirtein noudatetaan jos jaksetaan.

Ympyrä sulkeutuu luontevasti rietasteluun. Koska polyamoriset ihmiset eivät tunne rakkautta vaan ovat vain hyperseksuaaleja (toisin kuin ne kunnon kansalaiset jotka harrastavat perinteikkäitä salasuhde- ja pettämiskuvioita sekä sarjallista moniavioisuutta eli joilla on elämänsä aikana useampia avioliittoja), he eivät tarvitse avioliittoa silloinkaan kun jostain käsittämättömästä syystä haluaisivat sitä. Koko homma on jo ennalta tuhoon tuomittua räpellystä niin itsestäänselvästi ettei sitä tarvitse pidemmälti pohtia. Parisuhteet sen sijaan ansaitsevat yhteiskunnan tuen ja lain suojan sillä ne edustavat sitä toista, normaalia ja kannustettavaa perhe-elämää. Mitä nyt ero- ja perheväkivaltatilastoja pohtimalla voisi päätyä ehkä siihenkin lopputulokseen että parisuhde on siihen lähtevälle riski vähintään yhtä usein kuin se on onnen lähde. Itse rohkenisin väittää, että onni ei riipu siviilisäädystä ollenkaan vaan on sisäinen tila. Jollekin onni löytyy parhaiten sinkkuelämästä, toiselle parisuhteesta, eikä ole mitään loogista syytä sille etteivätkö muunkinlaiset järjestelyt voisi joidenkin kohdalla toimia. Yhteiskunta puolestaan olisi viisas nähdessään kansalaisten monimuotoisuuden, välttäessään sekä perusteetonta idealisointia että demonisointia ja tukiessaan kaikkien mahdollisuutta ottaa toisista kansalaisista vastuuta.

 Sakris Kupila  tiivisti olennaisen tämän päivän Hesarissa puhuessaan transsukupuolisten toiveista: ymmärryksellä ei ole niin väliä, eikä hyväksynnälläkään, mutta jokainen ihminen ansaitsee peruskunnioituksen ja asiallisen kohtelun. Asia ei todellakaan ole tämän monimutkaisempi. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä aivan erityisesti olla valmis henkilökohtaisesti kokeilemaan. Oma sukupuolikokemus ja rakkauselämä ovat yksityisasioita. Vaikka valtavirrassa uiminen olisi Minulle miten hyvästä tahansa, se ei oikeuta syrjimään, vähättelemään, haukkumaan, törkykommentoimaan tai käyttäytymään väkivaltaisesti niitä kohtaan jotka järjestävät elämänsä toisin. Kysymys on yksinkertaisesti käytöstavoista ja siitä sielunvammasta jonka johdosta jotkut keskuudessamme kuvittelevat että erilaisuus on suurempi paha kuin syrjintä ja kaltoinkohtelu. 

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments