Rautalangasta: miksi jonkun on pakko (ja miten se joku kehtaakin) puolustaa pahimpia rikollisia

Tästä taitaa nyt tulla oikeus ja etiikka-teemakuukausi. Sellaisessa asennossa näyttävät planeetat nyt olevan. Jos jaksan, koitan jossain vaiheessa väsätä aiheelle oman tunnisteenkin.

Turun puukkojunkkarin oikeudenkäynti on taas kirvoittanut keskustelua siitä, ansaitsevatko aivan kaikki rikolliset puolustajan oikeudenkäyntiinsä. Ja millaiset ihmiset voivat puolustaa terroristeja, raiskaajia ja muita suurroistoja niin taitavasti kuin osaavat? Että onko niillä moraalia ollenkaan? Tämä ihmetys nousee pintaan aina kun uutisoidaan poikkeuksellisista vakavista rikoksista. Asianajaja Tuomas Turunen on vastannut kysymykseen lyhyesti Ylellä. Bloggaajana minulla on mahdollisuus avata aihetta vähän pidemmälti.

Aloitan henkilökohtaisesta. Minua tähän mennessä eniten rassanneiden oikeudenkäyntien joukossa eivät ole olleet ne joissa on ollut ikävimmät rikosnimikkeet tai pahimmat teonkuvaukset. Ihmiset tekevät pahojaan, ja oikeutta käydään koska yhteiskunta yrittää korjata tilannetta. Sellainen on maailma, sen kanssa on elettävä ja koitettava omalta osaltaan olla niiden joukossa jotka maailmaa korjaavat. Ei, tosi paha maku on jäänyt niistä kerroista joissa ikävästä rikoksesta syytetyn avustaja ei ole tehnyt hommaansa kunnolla. Kuten asianajaja Turunen Ylen haastattelussa toteaa, oikeus on oma maailmansa jossa maallikon on hyvin vaikea pärjätä omin voimin. Flegmaattinen avustaja jonka näkemys puolustamisesta on mitäänsanomaton alku- ja loppupuheenvuoro, ei mitään kysyttävää keneltäkään eikä näkemystä mistään ei tee mitään muuta kuin pimittää passiivisaggressiivisesti merkityksellisiä asioita. Ehkä jonnekin olisi ollut hautautuneena jokin hiukan analoginen korkeimman oikeuden ennakkotapaus jonka valossa asiaa olisi ollut hyvä pohdiskella. Ehkä käsitys asiasta jäi jollain olennaisella tavalla puutteelliseksi huonosti suoritettujen kuulustelujen takia. Ehkä jossakin luurasi jokin sellainen seikka tai peräti todiste jota oikeuden olisi pitänyt saada harkita. Koska syyttäjä oli näissä tilanteissa tehtäviensä tasalla, oli aivan selvä että oikeudelle annettu kuva asiassa jäi yksipuoliseksi. 

Ei lämmittänyt mieltä sekään avustaja joka heittäytyi kuulusteltavansa alkaessa itkemään niin myötätuntoiseksi että lopetti ikävien kysymysten kyselemisen ja vaihtoi aihetta. Jäivät sitten pimentoon sen ihmisen vastaukset pariin aika keskeiseen kohtaan jutussa. Tämä maallikkotuomari ei ihaillut kyseisen asianajajan hienotunteisuutta, kohteliaisuutta eikä myötätuntoisuutta tippaakaan vaan mietti, olisiko jossain apukoulussa tarjolla rikosprosessioikeuden alkeiden kertausta. Empaattinen avustaja voi antaa itkuun purskahtavalle kuulusteltavalleen nenäliinan, tarjota muutaman rohkaisevan ja rauhoittavan sanan tai vaikka pyytää hetken taukoa. Ja kun kuulusteltava on kasannut itsensä, hyvä avustaja jatkaa grillaamista kunnes asia on käsitelty perusteellisesti.

Suomessa on nimittäin käytössä akkusatorinen rikosprosessi. Se tarkoittaa, että osapuolten vastuulla on tuoda pääkäsittelyssä esiin kaikki jutun olennaiset seikat, argumentit ja näyttö joka oikeuden halutaan huomioivan. Vaikka puolustusasianajaja olisi millainen uuvatti, ei oikeus voi alkaa paikkaamaan tohelointia ja kyselemään osapuolilta kiinnostavia kysymyksiä. Sellainen ei sovi oikeuden puolueettomuuteen. Wanhaan aikaan asiat olivat toisin ja meillä oli inkvisitorinen prosessi jossa oikeus saattoi tarpeen vaatiessa olla vähän osallistuvampi. Siitä luovuttiin hyvistä syistä, mutta sillä hinnalla että syyttäjän ja puolustusasianajajan vastuu tuomion oikeellisuudesta nousi aivan uusiin sfääreihin. Kun jompikumpi toheloi tai laiskottelee, tuomiosta tulee sen verran huonompi. Sen ohella että oikeus ei saa ohjailla oikeudenkäyntiä, se ei voi myöskään perustaa ratkaisuaan spekulaatioihin tai arvailuihin. Esimerkiksi puolustusasianajajan asenneongelmaisuus ja tohelointi voi siis näkyä kirkkaasti, mutta itse juttua tämän ikävän tilanteen havaitseminen ei valaise yhtään.

Sillä meni pääkäsittely miten tahansa, oikeuden on annettava ratkaisu siellä esitetyn näytön pohjalta. Ratkaisu on myös pakko antaa eikä oikeudenkäyntiä uusita esimerkiksi sillä perusteella että syytetyn avustaja vaikutti lusmulta. Huonosta näytöstä ei kuitenkaan saa millään jeesusteipattua aidosti hyvää ratkaisua. On tehtävä se ratkaisu joka on annetun näytön perusteella oikea eli prosessuaalinen totuus. Kun kaikki tekevät työnsä hyvin, se on jotakuinkin yhtäpitävä aineellisen totuuden kanssa, eli on lainmukainen ratkaisu siihen mitä todella tapahtui. Jos tuomari ei ole ratkaisuun tyytyväinen koska  oikeudessa esiintynyt ammattilainen ei tehnyt työtään kunnolla, sitä voi sitten sydämessään pahoitella ja toivoa että tuomittu älyää vaihtaa avustajansa ja valittaa tuomiosta. Paitsi tietysti silloin jos osapuolet ovat sählänneet niin pahasti että syytteen toteennäyttämiseen riittävä näyttö jää saamatta. Silloin tilanne on selvempi: laki käskee tuomitsemaan syytetylle edullisen ratkaisun. 

Jos vakavimmista ja inhottavimmista rikoksista syytetyillä ei olisi oikeutta asiantuntevaan puolustukseen, voitaisiin saman tien oikeastaan luopua koko pääkäsittelystä ja tuomioksi tulisi syyttäjän käsitys. Tässä on ainoastaan se iso ongelma, että syyttäjä ei ole aina oikeassa, edes silloin kun käsiteltävänä oleva rikos on vakava tai ällöttävä. Välillä vakavakin syyte kaatuu kuin korttitalo koska pääkäsittelyssä selviää, että se mitä todellisuudessa tapahtui ei paljon muistuta syytetekstiä joka aluksi kuulosti kovin vakuuttavalta. Vaikka jutun peruspalikat olisivatkin yksiselitteisen selviä -vaikka, esimerkiksi, tietty henkilö olisi selvästi puukottanut ihmisiä- usein puolustus onnistuu tuomaan esiin yksittäisiä merkityksellisiä seikkoja jotka hyvässä ratkaisussa on huomioitava. Useimmiten reipas, perusteellinen ja hyvällä tavalla hävytön puolustaja onnistuu tuomaan esiin jonkin sellaisen asian tai näkökulman jota oikeuden on syytä miettiä vaikkei se ratkaisussa lopulta näkyisikään. Hävitessäänkin osaava puolustus siis rakentaa ratkaisua joka on mahdollisimman pitävä. Siispä siinäkin tapauksessa että puolustaja olisi syvällä sisimmässään sitä mieltä että päämiehen elinkautinen on todellakin ansaittu, hän varmistaa osaltaan tuomion oikeellisuuden ja edistää sen vedenpitävyyttä nimenomaan puolustamalla päämiestään mahdollisimman hyvin ja sitkeästi.

Tämän verran otan kantaa Turunkin oikeudenkäyntiin: toivon että sielläkin puolustus on virkaintoinen, mielikuvituksekas ja epäilee kaikkea, tökkii tarmokkaasti syyttäjäpuolen ja kantajien sanomisia, kyselee uhriparoilta tunkeilevia kysymyksiä eikä rassaa kaunista mieltään lainkaan ajatuksilla siitä mitä Perähyrylän Esson päiväkahviparlamentti tai edes oikeudenkäynnissä läsnä olevat mahtavat hänen persoonastaan ja henkilökohtaisesta moraalistaan kuvitella. Minä päättelen, että sellainen puolustaja tekee täsmälleen sen työn minkä valtio on hänelle tehtäväksi antanut, ja tekee sen kunnolla. Uskallan väittää, että oikeutta ei yhtään kiinnosta pohtia kenenkään avustajan persoonan perimmäisen rakastettavuuden määrää. Sen sijaan hyvin kiinnostavia ovat usein juuri ne kysymykset joita pidetään tunkeilevina, inhottaviin yksityiskohtiin menevinä, hävyttömän epäluuloisina ja epähienotunteisina. Oikeus ei tee mitään sillä tiedolla että puolustaja on empaattinen ja ystävällinen persoona, mutta kaikki tiedot tapahtumaan liittyvistä kamalista yksityiskohdista ja tulkintavaihtoehdoista ovat kyllä tarpeellisia.

Joten kyllä, hyvän puolustusasianajajan ammattietiikka on eri asia kuin kadunmiehen etiikka. Kadunmiehellä on etuoikeutena toitottaa paheksuntaansa ympäri kyliä sillä hänen ei tarvitse palvella oikeutta määrätystä roolista käsin. Hänellä on etuoikeus pönkittää omaa erinomaisuuttaan tuomitsemalla syytetty -ja vieläpä pelkkien lehtitietojen perusteella siinä missä oikea puolustaja joutuu tonkimaan sellaisia asioita joiden tonkiminen on jokaiselle täyspäiselle vastenmielistä ja riskeeraamaan vielä yleisön halveksunnan vain siitä hyvästä että tekee sen mitä jonkun oikeusvaltiossa ehdottomasti pitää tehdä. Sivustahuutelijalla ei ole mitään vastuuta siitä että oikeus päätyy mahdollisimman hyvään ratkaisuun. Jos hänen mielipiteensä on hätiköity, typerä tai tunnekuohun tuotos, siitä ei seuraa kehnoa tuomiota joka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten elämään. 
Näin ollen puolustajan henkilökohtaisesta moraalista ei voi oikeussalikäytöksen perusteella päätellä oikein mitään. Paitsi tietysti sen, että asianajaja joka ei kieltäydy puolustamasta inhottavista rikoksista syytettyjä ihmisiä ja jaksaa vieläpä tehdä työn kunnolla, on ammattikunnan vastuullisemmasta päästä.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments