Saikkupäikky: Myth busted eli rehellisen filosofin seikkailut psykiatrian polilla

Vuoden 2016 keväällä minulle kävi selväksi että tarvitsin ammattiapua. Kotikonstit eivät enää riittäneet auttamaan uniongelmiin ja kyvyttömyyteen käsitellä stressiä muuten kuin vaipumalla kokovartalokoomaan useaksi päiväksi. Aistitkin olivat alkaneet temppuilla ikävästi kohtauksittain. Tilannetta selvitellessä ehdin saada hyvin selville netin urbaanilegendojen mielipiteen siitä miten tuli toimia: jos psykiatrista apua on ehdottoman pakko hakea, niin ainakin järkevä ihminen valehtelee ja pyrkii pimittämään omituisimmat oireensa ja muut persoonallisuuden merkit. Muuten tulisi hullun paperit, sellainen lääkitys jonka jälkeen tokkurassa saisi viettää päivien sijaan vuosia, eikä pakkopaitaan joutuminenkaan varmasti olisi kaukana. Uteliaisuuteni kuitenkin ylittää omaneduntajuni pysyväisluontoisesti. Sitä paitsi logiikkani sanoi että jos halusin saada oikeanlaista apua minun pitäisi olla tilanteestani ja ongelmistani avoin ja rehellinen. Päätin katsoa, miten käy jos toimin täsmälleen niin.


Tutkimusten pitkittyessä pääsin toteuttamaan periaatteitani perusteellisesti. Useampi psykiatri ja liuta muita ammattilaisia on tähän mennessä saanut selville että epäilen toisinaan omaa olemassaoloani (kuten jokainen metafysiikkaa lukenut ihminen joka tietää että voimme kaikki elää simulaatiossa, nähdä todentuntuista unta tai olla pahan tiedemiehen ärsykkeitä vastaanottavat aivot altaassa, pari esimerkkiä mainitakseni). Kun kerran kysyttiin, kerroin samaan syssyyn että terveellä epäilyksellä sopii myös suhtautua ulkomaailman olemassaoloon- etenkin kun moderni psykologia on moneen kertaan todistanut että aistit ovat parhaimmillaankin epäluotettavia ja normaalin ihmisen muistikin vähän mitä sattuu. Myös odotuksilla, toiveilla, ennakkokäsityksillä, mielenkiinnonkohteilla ja arvostuksilla on aika suuri merkitys siihen millaisena todellisuus hahmottuu, sillä lopputuloksella että moni 
asia jota vilpittömästi pidämme totena, on todellisuudessa kaikkea muuta.

En saanut hullun papereita vaan päinvastoin vallan ilahduttavia kommentteja henkisistä kyvyistäni. 

Sama urbaanilegenda tietää myös, että pakkopaidalta säästyäkseen kannattaa olla erityisen hissukseen siinä vaiheessa kun vastaanotolla tiedustellaan uskonnollisista käsityksistä ja kokemuksista. Raivorehellisyys kuitenkin pakotti minut myöntämään -jälleen useampaan kertaan, useammalle ihmiselle- että olen vähemmistöuskoinen jolla on ollut hengellisiä kokemuksia. Jouduin vielä
kuvailemaan kokemuksiani parilla yksityiskohtaisella esimerkillä. "Siihen on syynsä että en ole ateisti", tunnustin. 

Näissä tilanteissa kieltämättä kuumotti jonkin verran, mutta huolestuneen sijasta ammattilaiset näyttivät taas ihastuneilta. Eikä harhaisuusdiagnoosia ilmeisesti ajatellut kukaan muu kuin minä syvällä sisimmässäni. Sen sijaan sain kiitosta rehellisyydestäni ja vakuutukset siitä että realiteettien tajuni voi oikein hyvin, mielikuvitukseni ei ole huolestuttavan vilkas eikä havaintokykyni vinksallaan. Minulle myös kerrottiin, etteivät kummat kokemukset ole mitään tavattomia -ja että vielä yleisemmiksi ne todennäköisesti paljastuisivat elleivät ihmiset olisi niin kovia valehtelemaan aiheesta kysyttäessä. Todellisuus vaan sattuu olemaan psykiatrian ammattilaistenkin mielestä juuri niin monimutkainen ja iso paikka kuin metafysiikan professorit, kosmologit ja tietoteoreetikot aavistelevat sen olevan, ja jotkut meistä törmäävät epäsäännöllisen säännöllisesti sen vähemmän tunnettuihin puoliin. Maailma jossa elän on suuri ja rikas, mutta ottaen huomioon miten epämääräinen juttu todellisuus noin ylipäätäänkin on, voi suhtautua rauhallisella mielellä myös siihen jos se joskus sattuu yllättämään vähän isommin. Loppujen lopuksi olen tyytyväinen siitä että muun tutkimisen ohella mahdollinen harhaisuuteni selvitettiin tältäkin osin. Olen ehkä ollut aiheesta ihan pikkuisen huolissani, ja nyt olen sitten sen verran helpottunut että voin jatkaa rentoa suhtautumistani Realiteetteihin.

Rehellisyys psykiatrisissa tutkimuksissa johti täsmälleen siihen mihin sen pitikin: oikeaan diagnoosiin jonka avulla saan hyvää hoitoa ja sellaisen psykoterapeutin jolla on eksoottisen mallisten aivojen rassaamiseen tarvittavaa osaamista. Siinä sivussa sain pitävät ja lohduttavat todisteet siitä ettei erikoisissa ajatuksissa, erikoisessa herkkyydessä tai omalaatuisuudessa ylipäätään ole mitään sairasta tai huolestuttavaa. Täältä tullaan, maailma, maahiset ja tietoteorian kirjauutuudet, ainakin sitten kun keskittymiskyky tästä vähän paranee.

Sakkoa pervoille!

Jatketaan vielä tovi rikoslain ja etiikan jännittävässä välimaastossa seikkailemista kun siihen on taas tarjolla hyvä tilaisuus. Ilta-Sanomat tietää kertoa, että Hämeenlinnassa on tapahtunut viime vuonna harvinainen rikos: täysi-ikäinen nainen on harrastanut vapaaehtoisesti seksiä isoisänsä kanssa. Rikoshan se, niin sanoo rikoslain 17. luku jossa säädetään rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Luvusta löytyy muutaman seksuaalirikosmaisen pykälän ohella myös sellaisia rikosnimikkeitä kuin arpajaisrikos, kissan tai koiran turkiksen markkinoillesaattamisrikkomus, laittoman maahantulon järjestäminen, laiton naamioituminen ja julkinen kehottaminen rikokseen. Huolimatta siitä että seksistä on kyse, lähtökohtainen näkökulma ei ole samanlainen kuin seksuaalirikoksissa. Tämän luvun äkkiseltään hyvin sekalaisia rikosnimikkeitä yhdistää se että ne ovat rikoksia joilla on merkitystä yleisen järjestyksen, yhteiskuntarauhan ja -moraalin kannalta. 

Jutussa haastatellun rikos- ja prosessioikeuden professorin Matti Tolvasen mukaan lain taustalta löytyy kansanterveydellisiä seikkoja: on tieteellinen tosiasia että lähisukulaisten keskenään saamien jälkeläisten riski syntyä sairaina on kohonnut. Tärkein lain innoittaja on Tolvasen mukaan kuitenkin moraalinen: lain tarkoitus on suojella henkilön sijasta sukupuolimoraalia. "Meidän kulttuuriin ei sovi sukupuoliyhteys lähisukulaisen kanssa." Tämä on niin pätevän kuuloista tekstiä että melkein säälittää todeta että pikkuinenkin tökkiminen kaataa argumentaation komeasti kumoon.

Kehitysvammariski kyllä kasvaa kun sisäsiittoisuutta tapahtuu monessa sukupolvessa mutta jos kyseessä on kertaluontoinen suhde (eli tilanne jossa sisäsiittoisuus ei jatku sukupolvien ajan), on se epätodennäköistä. Toisaalta nykyään tiedämme että sairaan lapsen saamisen riskiä nostaa moni arkisempikin asia, alkaen vanhempien iästä. En ole vielä huomannut että kukaan haluaisi kieltää tällä perusteella lisääntymisen esimerkiksi yli 40-vuotiailta naisilta tai vammaisilta tai niiltä vanhemmilta joiden esikoisilla on todettu periytyvä sairaus, näin pari esimerkkiä mainitakseni. Ne ajat joina täällä haluttiin lisääntymismahdollisuuksia säätelemällä estää ei-toivottujen ihmisten lisääntyminen eivät varsinaisesti kuulu historiamme kunniakkaimpiin lukuihin. Kokonaisuutena tarkastellen yhteiskunnastamme on kehittynyt humanistinen yhteisö jossa sairaiden lasten synnyttäminen tietoisesti on hyväksyttyä ja yhteiskunta tukee sairaita ja vammaisia jäseniään synnytyssalista lähtien. 

Ei-toivotuista ihmisistä puheenollen perheinstituutiokin on läpikäynyt suuria muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. On käynyt ilmi että merkittävän kokoinen vähemmistö kansasta on kiinnostunut samasta sukupuolesta. Lisääntymisperustelu toimii vähän heikosti näiden suhteiden kieltämisessä. 
Vielä arkisempi ilmiö on uusperheiden muuttuminen aivan tavallisiksi perheiksi. Tätä puheena oleva RL 17 luvun 22§ ei tunnista laisinkaan. Laki ei määrittele lähisukulaisiksi esimerkiksi puolison edellisestä suhteesta syntyneitä lapsia vaikka sosiaalisesti he ovat selviä perheenjäseniä. Laki ei myöskään suoraan lausu mitään sisarpuolista. Nämä ovat aika merkittäviä puutteita, jos siis lain tarkoituksena on kitkeä ällöttävä pervoilu valtakunnasta. 

Vielä tärkeämpi näkökulma on että seksiä harrastetaan nykyään etupäässä muista syistä kuin lisääntymisen toivossa. Se on viihteellistynyt ehkä enemmän kuin mikään muu elämänalue. Ehkäisymenetelmissä on valinnan varaa ja ehkäisy on helposti saatavilla. Miehen ei tarvitse enää hakea varmuusvälineitä punastellen apteekin tiskin alta eikä naisen tarvitse olla kunniallinen aviovaimo saadakseen e-pillerireseptin. Vahinkoraskauksien riski onkin pudonnut murto-osaan takavuosista. Täytyy myös olla aika tavalla realiteeteista irrallaan jos kuvittelee että muu kuin heteroavioparien välinen seksi on yhteiskunnassa marginaali-ilmiö joka pysyy helposti kurissa ja marginaalissa sillä että lainsäätäjä vähän murahtaa. Tuskin niin kuviteltiin aivan vakavissaan aiemminkaan, mutta yhteiskunnan virallinen moraali erosi paljon siitä mitä ihmiset tykönänsä puuhailivat. Siitä muuten seurasi  suurta kärsimystä kaikille, eniten kuitenkin yhteiskunnan haavoittuvimmille jäsenille kuten lapsille ja köyhille naimattomille nuorille naisille. Nykyään emme enää teeskentele että naimisissa olevat ihmiset eivät koskaan vilkaisekaan sillä silmällä muita kuin puolisoaan tai että kaikki kunnolliset ihmiset pysyvät selibaatissa vähintään kihlajaisiin asti. Eikä tämä ole mitään tapainturmelusta vaan rehellisyyden lisääntymistä yhteiskunnassa. Juuri siksi että lainsäädännön todellisuus on lähentynyt sosiaalista todellisuutta olemme pystyneet kitkemään vääryyksiä joista aiemmin joutuivat kärsimään sellaiset ihmisryhmät joiden olemassaolon yhteiskunta halusi kieltää. Viimeisin esimerkki siitä miten näkymättömyydestä lain silmissä kärsineen ihmisryhmän oikeuksia on kyetty parantamaan ovat sateenkaariperheiden lapset (joiden tasa-arvoista oikeutta kahteen vanhempaan Kristillisdemokraatit eivät vieläkään tahdo sulattaa).  He seuraavat au-lapsia, aborttia tarvitsevia naisia, seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ja monia muita  jotka mahtuivat ennenkin maailmaan vaan eivät moralistiseen yhteiskuntaan.

Onko lähisukulaisten välinen seksi ällöä? Omasta mielestäni todellakin on. Laki on kuitenkin väärä keino säädellä ällöttävää käyttäytymistä. Jokainen uutisensa lukenut tietää että maailmassa on noin baziljoona seksijuttua jotka ovat useimpien mielestä ällöttäviä mutta joista laki ei yhtään piittaa. Tämä "ällöttävyyksien epätasa-arvo" on ongelma lähinnä lain uskottavuuden ja vaikuttavuuden kannalta. Edellisessä kirjoituksessa pääsin juuri mainitsemasta että laki on järeä signaali kertomaan, mikä on valtion mielestä oikein ja mikä väärin. Jos tarkoitus on listiä kärpänen, hirvikivääri on väärä ase. Tämä on testattu historiamme aikana huolella ja sillä tuloksella että yhteiskunta on askel kerrallaan –vaikkakin intohimoja herättävien kohujen saattelemana- perääntynyt kansalaisten sänkykamareista ja lähestynyt sitä näkemystä että niin kauan kuin aikuiset vapaaehtoiset eivät keskenään iloitellessaan vahingoita toisiaan tai sivullisia, kysymys on yksityisasioista. Eikä suinkaan mistä tahansa yksityisasioista vaan sellaisista joihin puuttuminen lainsäädännön kautta on ylevistä tarkoitusperistä huolimatta saanut perinteisesti aikaan paljon enemmän pahaa kuin hyvää. 

Jos todella, asiaa huolella harkittuamme kuitenkin olemme edelleen sitä mieltä että RL 17 luvun 22. pykälä kertoo niin tärkeän moraalisen totuuden että yhteiskunnan ja kulttuurin on sitä vahvistettava mahdollisimman tehokkaasti, ne tehokkaat vaikutuskeinot ovat todennäköisemmin pehmeitä kuten seksuaalikasvatusta sekä tukea ja kannustusta terapiaan hakeutumiselle kun omat mieltymykset alkavat vakavasti askarruttaa. Jos kyseessä on todella tärkeä moraalinen viesti, en ole kovin vakuuttunut siitä että se menee parhaiten perille tuomitsemalla pervoiluun hairahtuneille sakkoa tai korkeintaan lyhyt (käytännössä ehdollinen) vankeusrangaistus, perusteilla jotka ovat sitä epäselvemmät mitä enemmän niitä miettii.

#metoo: kun kaikesta tuli vaikeaa -lainsäädäntöä myöten

Suomalainen kommenttipalstamies on jännä olento. Hän on ensimmäisenä viemässä raiskaajia saunan taakse ja hänen henkilökohtaista naismenestystään häiritsee lähinnä liika rehellisyys ja tasa-arvohakuisuus. Mutta sitten kun joku rohkenee ehdottaa että raiskauksen tunnusmerkistöön pitäisi lisätä suostumuksen puute, nousee iso parku. Silloin päivälehden kommenttipalstalle pitää kirjoittaa äkkiä että tämä ei vetele monista syistä joista isoimpia ovat todistelun vaikeus ja se että suostumuksen kysely on kovin epäseksikästä. Uskaltaako naisia lähestyä enää lainkaan? 



Naisena rohkenen arvella, että naisten suurelle enemmistölle sopii loistavasti jos miehet jotka pelkäävät raiskaavansa naisen epähuomiossa tai etteivät he osaa tehdä aloitetta sortumatta ahdisteluun, unohtavat lähestymispuuhat. Oikeasti. Jos päätä ei sen vertaa järki paina ettei todella pysty tajuamaan missä menee raja normaalin aloitteellisuuden ja seksuaalisen ahdistelun välillä tai raja intohimoisen spontaanin seksin ja raiskauksen välillä, kannattaa todella kiertää naiset kaukaa kunnes on saanut asiasta selvää teorian tasolla. On pelkkää edistystä jos #metoo-liikehdintä on saanut ahdistelijat miettimään käytöstään uusiksi ja tulemaan siihen tulokseen että se että tekisi mieli lähennellä ei tarkoita että lähentelemään ryhtyminen olisi hyvä idea. Että pitäisi ajatella pikkuisen sitä toistakin ihmistä ja koittaa käsittää että hänellä on omat tunteensa ja mielipiteensä joiden huomioon ottaminen olisi vähän niin kuin pakollista. Ei hommiin pääsemiseksi vaan vain siksi ettei tulisi huomaamattaan hankkineeksi ällöttävän pervon mainetta. Tämänkin on #metoo meille opettanut: omalle käytökselleen sokeutuneiden ihmisten herätys todellisuuteen on usein kova, sitten jos ja kun se tapahtuu. On kova paikka tajuta että sillä välin kun on kuvitellut oleva normaali, rento hauskanpitäjä ja miehinen heteromies, onkin todellisuudessa onnistunut luomaan laajalle levinneen maineen siitä että on ihmisenä ison luokan niljake.

Mitä todistelun vaikeuteen tulee, Suomen rikoslaki on jo täynnä tulkinnallisia haasteita, etenkin pykälien törmätessä yhteen reaalimaailman kanssa. Sen kanssa suomalaiset tuomarit nyt vaan joutuvat tulemaan toimeen, eikä yksi pikku pykälämuutos tilannetta ratkaisevasti romahduta. Olisi toki mukavaa jos kansan luottamus suomalaiseen oikeusjärjestelmään olisi sen verran vahva etteivät he uskoisi ihan minkä tahansa puutaheinän uppoavan oikeuteen ja tilanteen olevan ratkaisematon tasapeli jos kaksi eriävää kertomusta on vastakkain. Omasta puolestani, olen kuitenkin jo ajat sitten tullut siihen tulokseen että Suomen hölmöimmän näköiset ihmiset löytyvät käräjäoikeuksien tuomarinpöytien paremmilta puolilta, sen perusteella millaisten tarinoiden laskettelu oikeudessa on kansalaisten mielestä hyvinkin hyvä idea joka palkitaan mieluisalla ratkaisulla. Ei se aivan niin todellisuudessa mene, vaan oikeudella on täysi vapaus ja velvollisuus arvioida ja vertailla kertomusten uskottavuutta ja ristiriidattomuutta sekä tehdä ratkaisunsa sen mukaan. Valitettavasti tämäkin on sellainen asia jota ehdotus yksittäisen lain muuttamiseksi ei paljon pahenna. Seksuaalirikosten todistelu ja ratkominen on jo nykyään monin tavoin haastavaa, ja tulee olemaan sitä vastaisuudessakin muutettiin lakia tahi ei. Ajatus oikeudenpalvelijoiden hermojen säästämisestä on herttainen, mutta tällä kertaa kannattaa miettiä lakien tavoitteita vähän laajemmastakin näkökulmasta.

Kuten keskustelussa on tuotu jo esiin, lainmuutoksen ainoa tehtävä ei ole vaikuttaa siihen millaisia tuomioita oikeudessa jaellaan. Laki on myös järeä signaali siitä mikä yhteiskunnassa on sallittua ja mikä kiellettyä sekä siitä miten sallitun ja kielletyn välistä rajaa tulee arvioida. Laki määrittelee, mikä on ryöstö ja mikä tappo. Tällä hetkellä laki määrittelee raiskauksen tunnusmerkistön siten että on hiukan epäselvää, onko kaikki seksi joka ei tapahdu yhteisymmärryksessä, sallittua vai kiellettyä. Jos minulta kysytään, tämä itse asiassa vaikeuttaa RL 20 1§:n tulkintaa. Onko väkivaltaa kevyt kiinni pitäminen josta uhri olisi voinut irrottautua mutta ei jostain syystä tajunnut irroittautua? Onko häpeä tai yllättyminen rinnastettava pelkotilaan ja jos on, niin säännönmukaisestiko vaiko vain juuri käsilläolevassa tilanteessa? Kuinka avuton on lain tarkoittamalla tavalla avuton? Laissa mainitaan sairaus ja vammaisuus, mutta entä jos ihmisellä on ollut trauma joka ei ole aiheuttanut diagnosoitua mielenterveyden häiriötä mutta on selvästi vaikuttanut siihen miten hän on reagoinut yllättävään seksuaaliseen tilanteeseen? Entäs sitten väärinkäsitykset? Kuinka paljon normaalissa kanssakäymisessä on lupa olettaa ja olla välittämättä siitä että jotain olennaista saattoi mennä ohi? Osa näistä kysymyksistä on sellaisia joihin olen jo törmännyt istumissani seksuaalirikosoikeudenkäynneissä, osa sellaisia joihin pelkään jonakin päiväänä törmääväni jos maallikkotuomariura venyy. Kaikkien miettimistä voisi ainakin toisinaan helpottaa jos harkinnassa voisi lähteä siitä kysymyksestä, oliko seksiin suostumus vaiko ei.

Tulkinnallinen epäselvyys on erityisen iso ongelma rikoksessa johon uhrin on tavallista reagoida tuntemalla syyllisyyttä ja häpeää. Tämä on ongelma myös siitä näkökulmasta että moni raiskaus tehdään "tilaisuus tekee varkaan"-olosuhteissa. Onko isompi ongelma se että joku ei ehkä uskaltaudu hommiin kun siihen olisi mahdollisuus vaiko se että joku tulee syyllistyneeksi raiskaukseen koska hänen mieleensä ei tullut se vaihtoehto että jos ei ole varma yhteisymmärryksen olemassaolosta niin tilanne pitäisi varmistaa? Jos tulisit raiskatuksi, kuinka paljon sinua lohduttaisi ajatus siitä että toinen loukkasi koskemattomuuttasi koska ei piitannut tunteistasi tai siitä mitä haluat, ei suoranaisesta halusta tehdä nimenomaan psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa?

Toisin kuin nettiulisijat koittavat väittää, tilanne ei ole se että lakimuutos tekisi selkeästä tilanteesta epäselvän. Todistelun hankaluuden helpottumista ei voi odottaa, mutta muutos tekisi hyvin selväksi sen että lainsäätäjän mukaan seksi on lähtökohtaisesti rikollista ellei sitä harrasteta yhteisymmärryksessä. On hyvin eri asia vaatia että seksipuuhiin ryhtyvä on tietoinen suostumuksen olemassaolosta kuin antaa hänen lähteä siitä oletuksesta että kaikki on lähtökohtaisesti ok niin kauan kuin toisella silmät liikkuvat eikä hän paljon vastaan tappele. On eri asia vaatia, että epäselvältä tuntuvassa tilanteessa ihmisen velvollisuus on kysyä eikä olettaa suostumuksen olemassaolo ellei muusta ole tukevia todisteita. Jälleen kerran: jos joku kokee ettei osaa tarvittaessa kysyä latistamatta kuumaa tilannetta totaalisesti, kannattaa olla hankkiutumatta kuumottavaan tilanteeseen.

Tämä on kieltämättä muutos nykytilanteeseen, ja voi olettaa että se vaikuttaa siihen miten ihmiset seksiin ryhtyvät. Itse uskon, että vaikutus on myönteinen.
Sikäli kun parinmuodostus ja seksuaaliset suhteet ovat koskaan olleet helppoja, helppous on ollut pettävää ja usein kiinni näkökulmasta: onko ollut asemassa jossa voi vaan mennä ja tehdä, vaiko asemassa joka on jo lähtökohtaisesti altistanut kamppailuille vaikeiden tunteiden, moraalinormien, valta-asetelmien ja olosuhteiden kanssa. Tämä näkökulma on ollut perinteisesti kovin sukupuolittunut. Joten jos jostakusta tuntuu siltä että #metoo on yhtäkkiä tehnyt aikaisemmin helpoista ja selvistä asioista älyttömän vaikeita, kannattaa pysähtyä ja koittaa sisäistää että monelle (etenkin naiselle ja muunsukupuoliselle) nämä asiat ovat olleet kunnon miinakenttä ihan vanhastaan. Yhteiskunnallisen keskustelun tavoitteena taas ei ole tapella vallasta vaan saavuttaa tilanne jossa jokaisella olisi pitkällä tähtäimellä vähän helpompaa.

Päivän ekoteko: vaikuta kotisohvalta, allekirjoita kansalaisaloite

Olen ottanut tavakseni vilkaista aina silloin tällöin, millaisia aloitteita kansalaisaloite.fi:ssä on meneillään. Kuten Joel Rouvinen tässä uutisessa toteaa, kansalaisaloite on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi saada asioita läpi ja toisaalta nostaa asioita keskusteluun ja pakottaa eduskunta ottamaan niihin kantaa. Se on osoittautunut helpoksi tavaksi vaikuttaa tehokkaasti ja panna päättäjät käsittelemään niitä asioita jotka kansalaiset kokevat tärkeiksi. Kansalaisaloitejärjestelmä on ottanut tehokkaasti paikkansa suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.

Sen kansalaisaloitejärjestelmä on tehnyt jopa niin tehokkaasti että jotkut kansanedustajat, Mauri Pekkarinen (kesk.) etunenässä ovat väläyttäneet vaadittavan allekirjoittajamäärän nostamista koska aloitteiden pelätään ruuhkauttavan eduskuntaa. Tämä olisi tietysti kansalle signaali siitä ettei aktiivisuus olekaan toivottavaa. Eikä ruuhkaa ole edes näkyvissä: eduskuntakäsittelyyn on toistaiseksi edennyt kohtuulliset 20 aloitetta mikä on pieni osuus palveluun tehdystä seitsemästäsadasta aloitteesta. 

Nyt eduskuntavaalien lähetessä kansanedustajien suhtautuminen sekä eduskuntaan nouseviin aloitteisiin että kansalaisaloitejärjestelmään ylipäätään on niitä asioita joita äänestäjän kannattaa tarkkailla ja painaa muistiinsa.

Tälläkin hetkellä kansalaisaloite.fi sisältää useammankin aloitteen jotka saattavat kiinnostaa teitäkin ja joiden allekirjoittaminen on helppo tapa tehdä päivän ekoteko. Hyvässä nosteessa ovat:
lakialoite mikromuovien kieltämiseksi kosmetiikassa

aloite terveydelle ja ympäristölle haitallisten kemikaalien vähentämiseksi julkisessa käytössä

Ei-ympäristöaiheisista aloitteesta huomionne ansaitsee:

lakialoite vakuutuslääkäreiden mielivallan vähentämiseksi työkyvyn arvioinnissa







Edistyksen ituja havaittu

Synkistä uutisista ei edelleenkään ole pulaa, mutta vuoden alkupuolelta mieleeni on kuitenkin jäänyt päällimmäiseksi varovaisen optimistinen olo. Ympäristöongelmista ja niiden arkisista ratkaisukeinoista on uutisoitu enemmän valtakunnan päämedioissa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Puheet jotka olivat vielä 1980-luvulla reilussa marginaalissa jos edes siellä, ovat muuttuneet valtavirraksi. Ympäristösyistä radikaaleja elämänvalintoja tehneitä haastatellaan, mutta sävy on muuttunut vähättelevästä villitysjournalismista ihailevaksi. Toki teknologian kehittymisellä on osuutensa asiaan, 80-luvulla kun ei pahemmin ollut aurinkopaneeleita, e-kirjoja tai vegaanihaasteita. Vielä vuosituhannen alussa valtavirta-ajattelua oli tuumata että enemmän on aina parempi kuin vähemmän ja että elämässä menestyminen mitataan pitkälti kulutuksen ja statussymboleiden kautta. Nyt mietitään miniasuntoja ja kasviproteiineja, kyseenalaistetaan aivan yleisesti tavaran haalimisen ihanuutta ja suunnitellaan kapselivaatekaappeja sen sijaan että unelmoitaisiin jättimäisestä vaatehuoneesta. Vietetään lihatonta lokakuuta, muovintonta maaliskuuta ja ollaan shoppailulakossa. Se minunkin pitkään tuuleen huutelemani ajatus että pari kasvisruokapäivää viikossa ei ole mitään ideologista asketismia vaan normaalia järkevää syömistä, on lyönyt läpi. Kaikkea ei siis voi teknologian kehityksenkään piikkiin panna. 

Siitä mikä oli ennen ituhippeilyä on nyt tullut normaalia. Kulutusyhteiskunnan kritiikki on voimistunut sitä myötä kun nykymenon kestämättömyys on käynyt selvemmäksi. Voisi sanoa että viime hetkellä, mutta myöhään on parempi kuin ei silloinkaan. Merkittävä osa kansasta on lakannut ulkoistamasta ympäristöongelmia ja selittelemästä sitä miten Minulla On Oikeus ja kysynyt itseltään "Mitä minä voin tehdä?" Tämä on valtava edistysaskel.

Kaikki eivät tietenkään ole vieläkään mukana planeetanpelastustalkoissa. Valtavirtaistumisen kauneus on kuitenkin juuri siinä että lopulta vastarannankiisketkin tempautuvat mukaan. Jos kerskakulutuksesta tulee noloa, myös kuluttamisella statusta metsästävien motivaatio överikuluttamiseen laskee. Jos kasvisruokaa on tarjolla joka puolella, sitä päätyy maistelemaan melkein vahingossa- ja huomaamaan että kasviksista saa maukasta ruokaa jolla myös lähtee nälkä. Kun kestokasseja käyttävät kaikki, laumaeläin tuntee pientä sosiaalista painetta olla erottumatta joukosta junttiudellaan. Kun mediassa ja julkisessa päätöksenteossa sitkeästi tuodaan esiin ympäristönäkökulmaa, se hiipii varkain osaksi ihmisten omaa ajattelua. 

Säästäväisyyden valtavirtaistuminen on myös tasa-arvoistava trendi- yksi harvoista tänä aikana jolloin eriarvoisuus yhteiskunnassamme kasvaa ja sitä jopa tietoisesti kasvatetaan. Edelleen pätee se että köyhimmät meistä elävät usein ekologisimmin, vaikka heillä ei olisikaan varaa shoppailla Ruohonjuuressa tai lahjoittaa puunistutusprojekteihin. Kun asenteet köyhiä kohtaan ovat edelleen (järjenvastaisesti) kovat, on hyvä jos kirpputorivaate ei enää leimaa käyttäjäänsä samalla tavalla kuin muutama vuosikymmen takaperin. On hyvä että ruokahävikin vähentämisniksejä jakavat nekin joiden ei ole pakko olla ruokahävikistä tarkkoja taloudellisista syistä. Kulutusjuhlan vuosikymmeninä kansakunta ehti unohtaa jotakuinkin kollektiivisesti, mitä eroa on tuhlaavaisuudella ja hyvinvoinnilla. Oltaisiinko nyt pääsemässä krapulavaiheeseen jossa mietitään, olisiko kohtuus kuitenkin paitsi terveellisempää myös hauskempaa?

Eroottinen pääoma my ass


Siltä varalta että ihmiset eivät kokisi tarpeeksi epävarmuutta, ulkonäköahdistusta ja paineita siitä kelpaavatko kenellekään, Yle kunnostautui tänä aamuna esittelemällä eroottisen pääoman käsitteen. Kyseessä on brittisosiologi Catherine Hakimin kehittämä käsite jolla yritetään selittää ihmisten välistä vuorovaikutusta parisuhdekuvioissa. Suomalainen seksuaaliterapeutti ja tutkija Anu Kinnunen kertoi, että pääoma aktivoituu erityisesti parinetsintätilanteessa.

Eroottista pääomaa tuovat jutun mukaan ulkonäkö, eloisuus, sosiaaliset taidot, liikunnallisuus ja karisma/seksitaidot. Ensimmäinen ajatus listan luettuani oli että taidan olla todella pervo koska minun viisariani nämä ominaisuudet eivät kyllä pahemmin liikuta. Seuraavaksi mieleen tuli että saatan toki olla vähän defensiivinen, enhän itsekään ole näillä mittareilla mitenkään päin arvioituna kovin hyvä saalis. Kolmas ajatus: Vaan miksi kenenkään pitäisi olla? Tuon listan kanssa minä lähtisin nimittäin palkkaamaan kodinkonemyyjää, en etsimään romanttista säpinää.

Koska kuitenkin haluatte tietää, voin toki paljastaa miten pervo olenkaan. Oikeastaan olen tullut siihen tulokseen että minulla on vain yksi kriteeri joka kumppanini ehdottomasti tulee täyttää: hänen tulee herättää aito rakkaus. Jos tämä kriteeri ei täyty, sitten ei auta mikään. Mahdollisuuksia on vain sellaiseen pikku sutinaan josta en ole jaksanut kiinnostua sen jälkeen kun huomasin että paljon parempaakin on olemassa. Jos kriteeri täyttyy, kaikesta muusta voidaan keskustella koska siinä tapauksessa kärsivällisyyteni ja sovinnollisuuteni ovat venähtäneet tähtitieteellisiin mittoihin niin että jaksan neuvotella ja etsiä ratkaisua juuri niin kauan kuin tarpeen on.

Jos kuitenkin pitää miettiä vähän konkreettisempia erityisen innostavia ominaisuuksia, niin mielestäni aivan kuuminta hottia on aito kiltteys ja hyväntahtoisuus. Se ei ole nykyään niin yleistä etteikö lajissa poikkeuksellisen erinomaisia yksilöitä voisi noteerata. Hyvään pyrkiminen, noin ylipäätään, ja etiikasta välittäminen muutenkin kuin juhlapuheiden tasolla on toinen kova juttu jolla on niinikään taipumus erottua. Kyllä maailmaan puhetta ja supliikkia mahtuu, mutta yrityksistä pyrkiä hyvään on krooninen pula. Sosiaalisista taidoista ehdoton suosikkini on aitous ja lempeä suhtautuminen omaan ja muiden epätäydellisyyteen. Myös avoimuus uusille ajatuksille ja uteliaisuus ovat tosi lupaavia ominaisuuksia, sillä sellaisten ihmisten seurassa ei tule ikinä tylsää. 

On ihan kiva juttu jos ihminen on löytänyt itselleen hyvän tavan liikkua, mutta veren maku suussa suorittajat ja lihasten mittailijat ovat minulle turn offeja. Paljon seksikkäämpi on nykymaailmassa ihminen joka osaa suhtautua lempeästi myös keholliseen epätäydellisyyteen itsessä ja muissa, ja sitä seksikkäämmäksi  tämä piirre tulee sitä mukaa kun iän kertyminen alkaa näkyä ja tuntua. Voiko hyviä seksitaitojakaan olla sellaisella ihmisellä joka on selvästi kiinnostuneempi katselemisesta ja mittailemisesta kuin toimimisesta? En tiedä enkä välitä ottaa selvää. Ja oikeasti: mitä sitten jos toinen ei syystä tai toisesta ole löytänyt innostavaa liikuntamuotoa. Voihan sitä etsiskellä vaikka sitten yhdessä, aloittaen vaikka villistä seksistä. Muuten on ehkä hyvä pitää mielessä että vaikka liikunta on erittäin terveellistä ja voi kohentaa myös ulkonäköä, pohjimmiltaan terveys (kuten ulkonäkökin) on a) yksityisasia ja b) parhaassakin tapauksessa haurasta. 

Omasta karismaattisuudestaan on kenenkään paha sanoa mitään, eikä objektiivista mielipidettä seksitaidoistaan kannata toivoa kuulevansa keneltäkään jolla olisi aiheesta kokemusperäistä tietoa. Mitä karismaattisuuteen tulee, minusta karismaattista on tietty rohkeus: rohkeus olla oma itsensä vaikka se tietäisi vähemmistössä nököttämistä, rohkeus toimia tarpeen vaatiessa oman mukavuusalueensa ulkopuolella, rohkeus ajatella omia ajatuksia, rohkeus tarttua ikäviinkin hommiin ja yrittää suoriutua niistä kunnialla. Koska rohkeuden määritelmään kuuluu epävarmuuden ja pelkojen kohtaaminen, sitä voi löytyä kokemattomasta yhtä hyvin kuin elämää nähneestä ihmisestä. Kokemus voi tietysti tuoda tervettä itseluottamusta yhteen sun toiseenkin taitoon, mutta silloinkin pohjana pitää olla hyvin treenattua hyvettä. Muuten on vaarana sortua omahyväisyyteen, vääriin yleistyksiin ja menettää ratkaiseva osa herkkyyttä ja vastaanottavaisuutta. 

“Aina niitä poikkeuksia on, mutta enemmistö ihmisistä on tuollaisia”, sanoo tähän tietysti läksynsä lukenut miesasiatrolli. Siihen ei voi muuta sanoa kuin että enpä ole tähän päivään mennessä keksinyt, miksi kenenkään pitäisi välittää tässä asiassa enemmistöistä. Eihän kukaan meistä ehdi edes pikaisesti sutaisemaan mitään enemmistöä, pidempiaikaisesta suhteilusta puhumattakaan. Kyllä useimmille riittää, jos elämän varrella tulee vastaan edes muutama erityisen kiinnostava tapaus eivätkä vilkkaimmatkaan ehdi kovin montaa tuhatta käydä läpi. Entä kuka vakavasti haluaa pidemmäksi ajaksi keplotella itsensä sellaisten ihmisten seuraan jotka todellisuudessa pitävät aivan toisentyyppisistä kumppaneista ja arvostavat sellaisia ominaisuuksia joita itse voi parhaimmillaan vain vähän teeskennellä? Tai jos kyse on siitä että ihmisen pitäisi kehittyä sellaiseksi että hän on aivan aidosti ja luomuna hyvännäköinen, sporttinen ekstrovertti, eikö maailmasta tule tavattoman tylsä kun kaikki ovat olennaisilta piirteiltään samanlaisia?

Sellaisen maailman koittamista en kyllä välittäisi edistää...eikä minun onneksi tarvitsekaan. On paljon hauskempaa olla kävelevä todiste sen argumentin puolesta että tosi hyvä tapa löytää rakkautta on olla oma itsensä ja kohentaa itseään etupäässä hyveellisyyden osalta. Kaikki muu järjestyy jos on järjestyäkseen, ja jos ei järjesty niin perimmäisenä syynä ei ole eroottisen pääoman vähäisyys vaan paljon todennäköisemmin huono tuuri. Kuinka pöhkö pitää ihmisen olla jotta hän tosissaan kuvittelisi että kumppani jonka kanssa on hyvä olla voi hyvinkin olla ulkonäkö- tai ikärasisti tai sellainen joka ei tykkää omasta perustemperamentista? 

Pro tippinä voi ehkä lisätä, että myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisesta saattaa olla apua.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments