Onko kaikki niin huonolaatuista?

Tänään on talven kylmin päivä, ja eikös vaan minun pidä lähteä Helsinkiin koko illaksi. Koitosta varten keräilemäni kamppeet ovat sellaisia joille ei tainnut olla käyttöä koko edellisenä talvena. Arktisen sään vetimille on käyttöä hyvin satunnaisesti, ja siksi ne tuppaavat elämään vanhoiksi. Vanhin omistamani vaate, 16-vuotiaana neulomani norjalaistyylinen villapaita, kuuluu tähän kategoriaan. Se on yhä uudenveroinen, mikä selittyy laadun ohella sillä että minulla on hyvin rajallisesti käyttöä niin lämpimälle villapaidalle. Pirkkatyttö on tahollaan tehnyt huolelliset suuntaa-antavat laskelmat siitä paljonko vaatteita ihminen tarvitsee ja mihin tahtiin varastoa pitää uusia. Siinä hypistellessäni lähes ikuisiksi olettamiani kamppeitani se ajatus sitten alkoi kehittyä. Itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen kuuluu filosofien lempipuuhiin, ja yksi kulutusyhteiskunnan kovaan ääneen toitotetuista itsestäänselvyyksistä on se että nykyään kaikki on niin huonolaatuista että se hajoaa käsiin melkein heti.

Omat havaintoni vaatteiden kulumisesta ovat samansuuntaisia kuin Pirkkatytöllä: sepä ei ihan helposti tapahdu, edes säännöllisemmässä käytössä olevien vaatteiden osalta. Enkä minä ole sitä ihmistyyppiä joka kulkee tyytyväisenä haalistuneissa, toivottoman nyppyyntyneissä tai reikäisissä rytkyissä vaan päinvastoin varsin tarkka siitä että se mitä on päällä on siistiä ja hyväkuntoista. Siitä huolimatta: blogin alkupuolella, lähes 10 vuotta sitten pitämäni kuuden vaatteen haastevaatteista on yhä puolet matkassa. 

Viime vuoden kirjanpito kertoo, että onnistuin vuoden aikana kuluttamaan loppuun vain muutaman vaatteen. Yksi huivi tuhoutui jäätyään pahasti takin vetoketjun väliin. Olen jostain syystä kuvitellut että onnettomuuksia sattuu silloin tällöin, mutta ei niitäkään selvästi alvariinsa tapahdu. Muutama alusvaate kulahti ja sitten yksi jo kertaalleen korjattu ja värjätty hame todettiin vihdoin loppuun palvelleeksi. Tosin siitäkin riitti vielä kangasta kierrätettäväksi. Korjaus- ja korjautusoperaatioita on ollut muutama.

Tänä vuonna on ehtinyt kulahtaa jo kaksi vaatetta. Päätin olla ostamatta kummankaan tilalle mitään sillä kaapista löytyi molemmille korvaajat. 2 out 1 in-periaatteen mukaisesti olen lähdössä ostoksille siinä vaiheessa kun nämä vähän vähemmälle käytölle jääneet varakappaleetkin vetelevät viimeisiään. Epäilen, ettei se tule tapahtumaan tänä vuonna. Kulutuskirjanpidon mukaan näyttää aika selvältä, että vaatekaappini pysyy hyvässä kunnossa jos uusin sitä reilun kymmenen vaatteen vuositahtia. Huivit, laukut ja korut poistuvat lähinnä onnettomuuksien kautta, joten hitaaseen asustevaraston kasvuun riittää pari-kolme uutta asustetta vuodessa. Jos eli kun haluan välttää vaatekaapinpaisumusta, tässä ei taida kannattaa alkaa trendejä seurailemaan.

Tarkemmin ajateltuna sama pätee lähes kaikkiin kestokulutustavaroihin. Astiat,
harrastusvälineet, kosmetiikka muutamaa päivittäistuotetta lukuunottamatta...kestäviä kaikki. Aina jotain pientä menee rikki tai kuluu loppuun, mutta hidasta se on. Kuinka kauan kestää vaikka metallisen kakkuvuoan tai luomiväripaletin loppuun kuluttamisessa? Kirpputorilta löytyneestä sohvakalustostamme löytyy hiukan ysäriviboja, mutta kuntonsa puolesta se on lähes uudenveroinen. Astioiden joukossa lymyilee hyväkuntoisia muinaisjäänteitä 1960- ja 1970-luvuilta. Anopilta lahjaksi saamamme olohuoneen hieno ruusuryijy on mallinsa perusteella valmistettu viime vuosisadan alkupuolella. Lukuun ottamatta pientä määrää kodin tuotteita, päivittäiskosmetiikkaa ja pesuaineita, tavarat kuluvat hitaasti. Tavaramäärä joka kotiin pitää vuoden aikana hankkia korvaamaan kuluneet ja rikkoutuneet ei päätä huimaa. Kaikki loput hankinnat nostavat kodin tavaramäärää. Jos hyvin käy, nousee myös elintaso, jos huonosti käy niin rahojensa vastineeksi saa nurkat täyttävää roinaa.

Onko puhe nykyajan huonolaatuisesta ja käsiin hajoavasta tavarasta siis osittain myytti jolla oikeutetaan vanhan korjaamatta jättämistä, poisheittämistä ja uuden ostamista? Ostetaanko nykyään välillä tarkoituksella huonompaa laatua kuin mihin olisi varaa koska "kyllästyn siihen kuitenkin parissa vuodessa ja muotikin muuttuu"? Kuinka normaalia nykyään on elää niin ettei roinaröykkiötä kerry- ja onko normaalimmaksi vaivihkaa tullut se että roinaa kertyy niin että välillä pitää raivata käyttökelpoista pois?

Ziltoidia hyökkää jälleen

Olen tässä seurannut toisella silmällä METI-keskustelua. Kyse on tiivistetysti siitä että yhdet tieteentekijät koittavat lähettää viestejä Maan ulkopuoliselle älylle ja toiset kauhistelevat ajatusta.

Kauhistelijoista voi oppia ensinnäkin, ettei kukaan ole kaikkitietävä. Eivät edes rakettitieteilijät yleisesti eikä Stephen Hawking erityisesti. Avaruustieteilijät tietävät kyllä paljonkin omasta erikoisalastaan. Sen sijaan METI-keskustelu muistuttaa siitä että luonnontieteilijöiden asiantuntemuksensa rajat alkavat tulla vastaan kun puhutaan asioista joiden ydin on luonnontieteiden ulkopuolella. Harvemmin tätä rajanylitystä luonnontieteellisen substanssin osaamisessa tosin huomataan. On tavallista ajatella että substanssiosaaminen pätevöittää siinä sivussa osaajansa myös tieteen etiikan, metodologian, metafysiikan ja vastaavien osaajaksi vaikka niissä ei enää ole kyse luonnontieteellisistä kysymyksistä vaan filosofian soveltavista osa-alueista joiden osaamisen täytyy lähteä filosofisesta osaamisesta. 

Siispä vieraan älyn epäileminen vihamieliseksi ja valloitushaluiseksi kertoo lähinnä sanojastaan. Se ei ole fakta jonka voisimme todentaa empiirisesti tai laskemalla ennen kuin saamme yhteyden alieneihin. Ainoat älylliset lajit joista meillä on minkäänlaista tietoa ovat ihmiset ja mahdollisesti cetaceat, joskaan jälkimmäisiin emme ole vaivautuneet tutustumaan edes niin hyvin että osaisimme sanoa niiden älyllisyydestä mitään varmaa. Toistaiseksi näyttää siltä että ihminen osaa (tai haluaa) käsitellä kysymyksiä vieraasta älystä lähinnä itseensä vertaamisen menetelmällä, minkä älyllisyydestä voimme olla montaa mieltä. Ympäristöetiikan näkökulmasta kiehtovaa on erityisesti se miten itsestäänselvyytenä keskustelussa tunnutaan pitävän elämänmuotojen eriarvoisuutta, siten että älyltään ylivertaisten elämänmuotojen on aivan ok ja luonnollista pyrkiä tuhoamaan ja vahingoittamaan "alkeellisempia elämänmuotoja". Voiko tästä ajatus enää kulttuurispesifimmäksi tulla? Selvää on, että ihminen osaa olla vihamielinen ja valloitushaluinen, mutta onko tämä älyllisen elämän ominaisuus yleensä vaiko vain ihmisen lajityypillinen ominaisuus? Edes ihmistä tarkastellessa ei ole mitenkään selvää että vihamielisyydestä ja ahneudesta olisi lajillemme pitkän tähtäimen evolutiivista hyötyä. Päinvastoin, nämä ominaisuudet saattavat suhteellisen läheisessäkin tulevaisuudessa johtaa sellaisiin ongelmiin jotka uhkaavat lajimme olemassaoloa, avaruuteen levittäytymisestä puhumattakaan. Elämänpuun käsittäminen hierarkkiseksi ja arvottavaksi järjestelmäksi ei siis ole fakta vaan kulttuurinen näkemys jonka pohja lepää pronssikautisten nuotiotarinoiden varassa. Se ei ole edes neutraali vaihtoehto vaan päinvastoin näkemys jonka haitallisuus ja suoranainen virheellisyys ovat alkaneet kirkastua meille vasta viime vuosikymmeninä. Hitaasti. 

Ovatko mahdollisuudet siis 50-50 jos vaihtoehdot ovat "on pahantahtoinen" ja "ei ole pahantahtoinen"? Tässä kysymyksessä on se ongelma että se on pohjimmiltaan virheellinen yksinkertaistus jossa kahdeksi vaihtoehdoksi yritetään typistää suunnaton määrä merkityksellisiä muuttujia. Emme ensinnäkään tiedä, kuinka monta "niitä" on ja kuinka kiinnostuneita kukin "niistä" olisi ihmisistä jos saisi tietää meidän elelevän näillä nurkilla. Myös kysymys vihamielisyydestä on epämääräinen. Ihmisen toiminnalla on paljon ei-intentionaalisia vaikutuksia suuntaan jos toiseenkin. Esimerkiksi vieraslajien leviäminen on ilmiö jossa ihminen on ollut välillä intentionaalinen ja välillä ei-intentionaalinen toimija. Kuitenkin vieraslajien siirtämisen ekosysteemivaikutukset ovat suuria. Usein huonoon suuntaan, mutta välillä vieraslaji voi uudessa ympäristössä myös täyttää aiemmin tyhjentyneen ekologisen lokeron ja integroitua bioottisen yhteisön hyödylliseksi jäseneksi. Jos sama pätee avaruuden muukalaissivilisaatiohin, kysymys intentioista voi olla vähämerkityksisempi kuin miltä se tuntuu. 

Me ihmiset olemme kunnostautuneet pahantahtoisuuden lisäksi myös ymmärtämättömyydessä joka on ilmentynyt muun muassa nenänsä varomattomalla työntämisellä hauraisiin paikkoihin hirvittävin seurauksin. Amerikan alkuperäisasukkaista suuri osa menehtyi eurooppalaisperäisiin tauteihin joita vastaan heillä ei ollut immuniteettia. Huolestuneiden METI-keskustelijoiden mielestä alienien saapuessa koko ihmiskunta voi löytää itsensä tästä asemasta. Hieman yllättäen, vastaus tähän ongelmaan näyttäisi olevan samanlainen kuin vastaus pahantahtoisuuden ongelmaan: sivilisaatio joka on päässyt ekologiseen tasapainotilaan on väistämättä sivilisaatio jonka kyky ennakoida toimintansa seuraksia ja ehkäistä ei-toivottuja seurauksia on omaamme kehittyneempi. Me ihmiset kärsimme lyhytnäköisyyden paheesta, mutta emmepä me tähtienvälistä matkustusta vielä harrastakaan muualla kuin mielikuvituksessamme. Jälleen kerran, se ekologisen ymmärryksen taso mitä avaruutta asuttavalta sivilisaatiolta pidemmän päälle edellytetään sisältää mitä todennäköisimmin kontaminaation käsitteen ja muiden bioottisia yhteisöjä uhkaavien tekijöiden syvällisen ymmärtämisen. Jopa meillä on jo orastavaa ymmärrystä siitä että kontaminaatio, vieraslajit ja vastaavat ovat pääsääntöisesti riskejä joita täytyy pyrkiä ymmärtämään ja hallitsemaan. 

Optimistina arvelisin, että kehittyneen älyn kohtalonkysymys on ekologisen tasapainotilan löytäminen. Sitä vaativat sekä lajin pitkän tähtäimen selviytyminen että avaruudessa toimiminen -onhan jälkimmäisen edellytyksenä kyky rakentaa toimivia bioottisia yhteisöjä kotimaailman ulkopuolisiin tiloihin. Mielikuvitukseni ei oikein riitä kuvittelemaan tilannetta jossa tämä tilanne olisi mahdollista saavuttaa eliöiden eriarvoisuuden ja antropoformismin (tai ziltoidmorfismin) pohjalta. Mikroskooppiset eliöt muodostavat yhä elämän tukevan perustan täällä Maassakin. Ne ovat monimuotoisempia, laajemmalle levinneitä ja runsaslukuisimpia kuin makroelämänmuodot. Ne muodostavat ravintoketjujen perustan ja suurempien otusten elämä ja hyvinvointi on muutenkin monin tavoin niistä riippuvainen. Maapallo ei ole riippuvainen ihmisestä, niin luomakunnan kruunuja kuin olemmekin olevinamme, vaan me olemme suurena ja monimutkaisena elämänmuotona vahvasti riippuvaisia pienemmistämme. Jos emme osaa arvostaa tätä tosiasiaa ja kohtelemme muita elämänmuotoja ikään kuin niillä ei olisi arvoa eikä merkitystä, kärsimme siitä eniten lopulta itse. Ihmisenkin vaihtoehdot ovat lopulta opetella arvostamaan pienempiään ja pyrkiä elämään tasapainossa ympäristön kanssa tai tuhoutua. Jos avaruuden sivilisaatio on niin kehittynyt että siltä voisi löytyä teknologiset konstit meidän tuhoamiseemme tai orjuuttamiseemme, sen on täytynyt jo ratkaista tämä ongelma menestyksekkäästi. Siinä prosessissa se on todennäköisesti oppinut jotakin elämän itseisarvollisuudesta.

Minusta on siis kuitenkin epätodennäköistä että meitä huomattavasti kehittyneempi sivilisaatio suhtautuisi meihin tuhoamisintoisesti. Mitä yleiseen valloitushaluun tulee, niin se on täällä Maassakin vain joidenkin kulttuurien ominaispiirre, ei universaali totuus ihmisluonnosta. Se millaiset kulttuurit täällä päsmäröivät vuonna 2018 on ihmiskunnan historiankin näkökulmasta katsottuna pikkujuttu josta ei ehkä kannata vetää suuria eksistentiaalisia päätelmiä. Voidaksemme vastata kysymykseen perimmäisestä ihmisluonnosta tarvitsemme paljon enemmän tietoa ja ymmärrystä kuin mitä meillä tällä hetkellä on. Vieras äly on ennen kaikkea vierasta. On melko varmaa että emme tule löytämään avaruudesta vanhoista Star Trekeistä tuttuja avaruusihmisiä joilla on hassu nenä ja kaapumaiset vaatteet vaan Jotakin Aivan Muuta. Miksi kaikista mahdollisuuksista aktualisoituisi juuri uusi versio länsimaisesta ihmisestä typerehtimässä? Tuhoamisvimmaa todennäköisempi ominaisuus galaktisessa mittakaavassa menestyneelle älylliselle olennolle on uteliaisuus. METI-keskustelussa otamme pohjimmiltaan kantaa siihen mikä meitä ja maailmankuvaamme eniten määrittelee: uteliaisuus vaiko epäluulo.

Lopuksi voi tietysti miettiä sitäkin, että ottaen huomioon miten kurjaan jamaan ihminen on pistänyt oman planeettansa, alieneista voisi näyttää siltä että Maapallo kaipaisi hieman avittamista erään tosi hankalan tuholaislajin hävittämisessä. Ehkäpä, mutta vieras äly on vierautensa ohella myös älyä. Se voi tunnistaa käyntikorttituhoavuutemme lisäksi myös meidän vierautemme. Älykäs suhtautumistapa vieraaseen on tutkia ennen kuin hutkii ja yrittää perinpohjaisesti ymmärtää planeettaa ja sen asukkaita ennen kuin aletaan valopalloja lämmittämään. Mahdollisesti vieras äly kykenee jopa ymmärtämään -kokemuksen tai kontemplaation avulla- että viisastuminen ei ole helppoa edes niille joille sen pitäisi olla biologisten edellytysten puolesta mahdollista.

Ystävänpäivänä: solidaarisuudesta, eli ystävyydestä tuntemattomia kohtaan

No niin, yritänhän minä palata kevyiden aiheiden pariin, mutta aina se ei onnistu. Joskus -itse asiassa nykyään aika usein- vastaan tulee juttuja joista kirjoittaminen on kyllä stressaavaa mutta huomattavasti vähemmän stressaavaa kuin se tulevaisuus jonka rakentamiseen osallistun jos pysyn hissukseen.

Solidaarisuus kalskahtaa nykyään korvassani vähän samanlaiselta sanalta kuin toveri. Se on vasemmistoslangia jota ei pidä odottaa kuulevansa muualla kuin vasemmistoriennoissa. Solidaarisuus on ystävyyttä ja myötätuntoa tuntemattomia kohtaan, sen ymmärtämistä että yhteiskunnassa kaikki ovat pohjimmiltaan samassa veneessä vaikka äkkiseltään näyttäisimme elävän miten erilaisia elämiä tahansa. Solidaarisuus on välittämistä silloinkin kun ei olisi ihan pakko, silloin kun välittämisestä ei hyödy mitenkään itse (joskus jopa päinvastoin, onhan esimerkiksi menestyjien seurassa kaveeraaminen paljon coolimpaa kuin yhteiskunnan päähänpotkittujen puolustaminen). Solidaarisia ovat ne jotka ymmärtävät että maailma jossa ystävyyttä voi olla myös tuntemattomien välillä on parempi kuin maailma jossa kaikki ovat kiinnostuneita vain omien etujen ajamisesta kilpailussa muita vastaan.

Tiesittehän, ettei hallitus ole lopettamassa työttömien kyykyttämistä vielä aktiivimallin läpi runnomiseen? Ehei, sille on seuraamassa jatkoa. Aktiivimallin kakkososassa työttömille on luvassa lisää kurmotusta:
-työttömien tulee raportoida hakemistaan työpaikoista säännöllisesti mutta vähintään kerran viikossa (luonnollisesti riippumatta siitä onko edes jotenkuten soveltuvia työpaikkoja avoinna vaiko ei)
-työttömiä uhataan kohtuuttomilla karensseilla. 60 päivän karenssi voi napsahtaa yksittäisestä epäonnistumisesta tai unohduksesta raportoinnissa. Tämä on hallituksen käsitys kohtuullisuudesta. Työntekijä, koska sinulta on viimeksi pidätetty kahden kuukauden palkka koska teit työssäsi pikkuvirheen tai unohdit jotain?
-Käytännössä työnhakijat pakotetaan tehtailemaan hakemuksia paikkoihin joihin heillä ei ole mahdollisuutta työllistyä. Voi vain miettiä, kuinka mukavaa työnantajista on saada jokaiseen työpaikkailmoitukseen kasapäin hakemuksia täysin epäpäteviltä ihmisiltä joiden on vaan pakko hakea työtä karenssiuhan vuoksi oli siinä järkeä tahi ei. Mikä syy nyt rekkakuskilla voisikaan olla hakematta suurtalouskokin tai hydrologin töitä? Työ tekijäänsä opettaa, eiks niin?

Meillä Vasemmistossa ollaan tänäkin ystävänpäivänä epämuodikkaan solidaarisia. Siksi olemme tekemässä hallitukselle vetoomusta jossa vaaditaan aktiivimallin kumoamista. Kun ei taaskaan ole varmaa, ymmärsivätkö ne sen vienon vihjeen jonka aktiivimallia vastustavan kansalaisaloitteen 140 000 allekirjoituksen täyttyminen ennätysajassa antoi. Työttömien nöyryyttämiselle on tultava loppu.

Allekirjoita vetoomus tästä. 

Solidaarisuus on ollut poissa muodista jo koko 2010-luvun, mutta sen olisi korkea aika alkaa palailemaan.

Etuoikeuksista ja ihmisoikeuksista

Kävelin lumisateessa Virkkalantietä kirjastolle miettien, miten hävyttömän etuoikeutettu olenkaan. Pakolaiskriisi jonka kuluessa Suomikin on tehnyt paljon hävettäviä tekoja tuo mitä selkeimmin esille että on suuri etuoikeus kävellä rauhassa talvista Virkkalantietä. Minä olen syntyperäinen Suomen kansalainen, ja vain koska olen älynnyt(???) syntyä oikeaan paikkaan olen oikeutettu elämään (ainakin toistaiseksi) vapaana jatkuvasta henkeen ja terveyteen kohdistuvasta uhasta. Kukaan tai mikään ei voi pakottaa minua lähtemään Suomesta sotatoimialueelle tai alueelle jossa minua odottaa humanitäärinen katastrofi vailla minkäänlaista turvaverkkoa. Kaikki tämä rauha vain siksi että olen sattunut syntymään oikeaan maahan. Hallituksemme ei ole erinomainen, mutta ei se myöskään ole sellainen seinähullujen kerho kuin monen muun maan hallitukset. Sekin on vain hyvää onnea: vaikka olen poliittisesti aktiivinen, en ole konkreettisesti voinut vaikuttaa paljoakaan siihen millainen on tämä valtio jossa asun. Jos seuraavissa vaaleissa valtakunnan johto miehitettäisiin moottoripyöräjengiläisillä, ei siinä yksi äänestäjä paljon mahtaisi. Silti olen ihan omin korvin saanut kuulla perusteluksi nuivalle asenteelle Syyrian pakolaisia kohtaan että "emme me ole siellä sotimaan alkaneet". Emme me, mutta eivät sotaa pakoon lähteneet syyrialaisetkaan. Kuka tahansa täysipäinen ihminen missä tahansa päin maailmaa haluaisi elää kuten minä: turvassa, perustarpeet tyydytettynä, niin vahvojen oikeuksien suojaamana ettei ole houkuttelevaa riistaa ihmiskauppiaille ja orjuuttajille. 

Kaikki eivät kuitenkaan voi elää näin, koska he sattuivat syntymään väärään paikkaan väärään aikaan. Viime aikoina on näkynyt paljon puheenvuoroja joissa heitä syyllistetään kouluttamattomuudesta, olkoonkin koulunkäynti pakolaisena olisi ollut mahdotonta ja vaikka aliravitsemus ja sodan traumat olisivat haitanneet heidän kehittymistään. Heitä syyllistetään lisääntymisestä vaikkei heillä ole ollut ehkäisyvälineitä eikä edes mahdollisuutta päättää omasta kehostaan. Lyhyesti sanottuna: heitä syyllistetään siitä etteivät he ole osanneet syntyä yhtä onnekkaiksi kuin minä. Kaikki on kuin suoraan psykologian alkeisoppikirjasta kun samalla vielä oma hyvä onni käännetään ansioksi: minä, suomalainen olen suorastaan ansainnut kaiken ympärillä olevan hyvän, ensinnäkin olemalla suomalainen ja toiseksi esimerkiksi maksamalla verot vain vähän nuristen. Vaikka omaisuuttani olisi jotenkin päätynyt veroparatiiseihin tai muihin arveluttaviin viritelmiin, siinä tapauksessa olen muuten vain niin menestynyt että olen ansainnut kaiken saamani hyvän ja vielä vähän päälle. Ja jos Suomi sattuisi ärsyttämään niin paljon että Pientilan Firma siirrettäisiin ystävällisemmän verokohtelun Viroon, se on vain taloudellisesti järkevää toimintaa. Sen sijaan, jos joku vääränvärinen kehtaa tulla Suomeen ansaitakseen työllä tai yrittäjänä elantonsa jota hän ei kykene kotimaassaan ansaitsemaan, esimerkiksi siksi että kotimaa on pommitettu tuhannen päreiksi, hän on vihonviimeinen elintasopakolainen joka tulee karkoittaa mieluiten tykinkuulaan sidottuna. Loogista?  Oikeudenmukaista? Kestävää? Mitä tapahtuisi, jos ihan vain ajatusleikkinä kokeilisimme hetken hyväksyä sellaisen ajatuksen että ansaitsematon hyvä onni on nostanut minut sellaiseen asemaan josta käsin voin epäinhimillistää lajitovereitani lauantaimakkaran mutustelun ohessa? 

Minä en voi korjata koko maailmaa eikä Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Minä kuitenkin voin olla pitämättä etuoikeutettua asemaani ansaittuna ja toisten huonoa onnea itseaiheutettuna. Sen sijaan että ryntäisin hyväksymään epäinhimillistämisen ja länsimaisen oikeusvaltion romuttamisen helpoksi ratkaisuksi maailman isoihin ja monimutkaisiin ongelmiin, voin valita yrittää ajatella ja etsiä ratkaisua. Etsiä: myöntää että en tiedä samalla kuitenkin ymmärtäen että moraalista tinkiminen ei ole käypä vaihtoehto, ja lähteä siitä että nyt on tullut vastaan sellainen ongelma jota pitää miettiä oikein kunnolla. Voin pyrkiä vähentämään kärsimystä ympärilläni, vaikka yksi ajatus kerrallaan. Voin myöntää maailman epäoikeudenmukaisuuden hyväksymättä sitä, ja voin ottaa vastuuta sen verran etten väitä kovasydämisyyttä oikeudeksi. Sen sijaan että käytän energiaani käsien pesemiseen vastuusta voin tehdä hyvää sen sen verran kuin kykenen. Tähän pystyy jokainen, jos vain haluaa. 

Jos kuitenkin ollaan sitä mieltä ettei Suomella ole enää varaa olla inhimillinen maa joka kunnioittaa ihmisoikeuksia, haluaisin kuulla, kenellä sitä varaa tässä maailmassa on? Jos maailman rikkaillakaan ei ole varaa tinkiä kaviaarista jokapäiväisen artesaanileipänsä päällä siksi että toiset saisivat elää ja koittaa elättää itsensä, voinemme suoraan todeta ihmisoikeudet saduiksi ja hyväksyä sen että perimmäinen totuus elämästä on yhä hobbesiaanisen raaka, julma ja ennenaikaiseen kuolemaan päättyvä kaikkien sota kaikkia vastaan. Jos tätä mieltä aletaan olemaan, olisi toki hyvä miettiä, millä tavalla tämä uusraakalaisen elämä on elämisen arvoista ja miten se pystyy takaamaan ihmisoikeusajattelua paremmin hyvinvoinnin, rauhan ja inhimillisen kukoistuksen mahdollisuudet. Ja jos uusraakalaisuus sattuisi huolellisen ajattelun tuoksinassa häviämään tämän kisan ihmisoikeusajattelua vastaan, on syytä kysyä, miksi se silti halutaan valita? Jostakin järkevästä syystä vaiko vain siksi että itsekkyyttä on helppo erehtyä pitämään hyveenä ja hyvää tuuria ansiona?

Saikkupäikky: ainutlaatuinen lumihiutale ja kansantauti

For some reason, blog ate this post. Let's hope this version will stick around!
Jostain syystä tämä postaus otti ja katosi kertaalleen. Jospa ei enää toistamiseen.


Syksyn raskas tutkimusrumba loppui vihdoin. Kaikki kokeet magneettikuvista palikkatesteihin on tehty. Ja löytyihän se vikakin lopulta. Se vika oli...keskivaikea masennus. Kansantauti jota podetaan Suomen jokaisessa niemennotkossa ja joka voidaan alustavasti diagnosoida yhdellä lomakkeella.

Yleensä.

Normaaleilla ihmisillä. Siinä tapauksessa että aivot ovat vähän eksoottisempaa mallia, tilanne on huomattavasti mutkikkaampi. Esimerkiksi sillä lailla, että oireet ovat aivan erilaiset ja toisaalta klassiset masennuksen oireet loistavat poissaolollaan. Olen tähän mennessä täytellyt klassisen masennuksen diagnosoinnissa käytettävän BDI-lomakkeen noin kymmenkunta kertaa, ja aina se on jaksanut väittää että olen varsin terve jos ei uni- ja suorituskykyongelmia lasketa. Ei ihme että tunnelmat ovat vähän enemmänkin hämmentyneitä vaikka diagnoosi on tukevalla pohjalla.

Jos diagnostisia vaikeuksia ei ajatella, tilanteessa on muutama suuri hyväkin puoli: klassiseen masennukseen liittyy alakuloa sekä synkkiä ajatuksia ja tunteita joilta säästymisestä olen hyvin kiitollinen. Kaikestakuormittuminen, sammahteleminen, keskittymisongelmat ja temppuilevat aistit ovat erinomaisen ärsyttäviä ja invalidisoivia oireita, mutta mitä enemmän olen (klassisesta) masennuksesta lukenut, sitä vähemmän tekee mieli valittaa. Jos olisin normaali, minulla olisi todella paha olla. Nyt ei ole.

Nyt kun Helsingin Viisaat ovat onnistuneet tulkitsemaan oireet niin että me muutkin ymmärrämme missä vika piilee, päästään hoitotoimiin. Eksoottisista oireista huolimatta vanhan kunnon psykoterapian pitäisi tepsiä masennukseen yhtä lailla ainutlaatuisilla lumihiutaleilla kuin muillakin. Sopiva osaaja on jo etsinnässä. Lisäksi aion olla itselleni mukava entistä tarmokkaammin. Normaalissa masennuksessa ihminen usein menettää kykynsä innostua, iloita ja nauttia elämän pienistä iloista. Minun varmaan kannattaa hyödyntää huolella se seikka etten kärsi tästäkään ongelmasta. Vähitellen hyvä hoito toivottavasti tepsii näihinkin aivoihin ja oireet hellittävät. Ensi viikolla voisin testata vaikka Black Panther- ja synttärikakkuterapiaa.


Edistystä odotellessa taitaa olla kuitenkin viisasta jatkaa blogissa edelleen stressaavien aiheiden välttely-yrityksiä toistaiseksi.

posted under , | 1 Comments

Tammikuu kuvina / January in pictures

Tammikuun tunnelmat saattoi tiivistää minunkin osaltani tähän kuvaan. Tai niin minä luulin kunnes katselin tarkemmin mitä perheen kameroihin oli kertynyt.

I was just about to claim that the photo below sums up my January quite well. Then, I realized that we have taken quite a few photos lately.


 photo 20171218_084501_zps3mhgaaed.jpg

Joulu meni rauhallisesti, mitä nyt aattona käytiin sukuloimassa. Tein sinne pitkästä aikaa kakun, mutta energiatason mukaisesti "siitä mistä aita on matalin"-teemalla. Polka-maitosuklaakakun vaiva/laatusuhde osoittautui vallan erinomaiseksi. Koristelu noudatteli samaa teemaa: kaikkea vaan kasaksi päälle, niin hyvää tuli.

But first, a cake I made for our extended family's Christmas dinner. I was feeling rather unambitious and wanted to make as easy cake as possible. This polka candy and milk chocolate cake was both easy and delicious. For decoration, I just sprinkled stuff and it turned out quite nice as well.

   photo 20171224_164242_zpsrnirdywi.jpg

Kakku toimi verryttelynä seuraavaan luovaan projektiin, nimittäin kylpyhuoneremontin viimeistelyyn. Meillähän tapaa remonttihommissa lähteä vähän mielikuvitus lentämään. Niin tälläkin kertaa. Pohdimme, että kun Havaijille on pikkuisen hankala päästä, sisustaminen voisi hieman lievittää sitä tuskaa. Yläkerran kylpyhuone osoittautui ainoaksi paikaksi talossa jonka voisi toteuttaa Havaiji-teemalla. Puolison neronleimaus oli maalauttaa takaseinä turkoosiksi, ja minun tehtäväkseni jäi viimeistelypuoli eli parin merikilpikonnan maalaaminen. Pikku projekti sujui muuten hyvin ja joutuisasti, mutta kerrytti sen verran kognitiivista kuormitusta että piti taas viettää jonkin aikaa unten mailla.

The cake was a prelude for my next creative endeavor, finishing our bathroom reno project. As usual, our renovation ended up being quite creative. It is quite difficult to get to Hawaii, so we decided to try bring some Hawaii home. Our tiny bathroom upstairs was the only suitable place. DH's brilliant idea was to have the back wall painted turquoise and he persuaded me to finish the job by adding a pair of swimming green sea turtles. The little project went nicely and smoothly, but of course I accumulated some cognitive stress that put me asleep for a good while. 

 photo honui1_zpsvtzdtwbf.jpg

Kun itse tekee, niin saa täsmälleen sellaista kun haluaa. Tässä tapauksessa, tämän kilpikonnan kilven kuviointiin toimi mallina Puolisoon törmännyt honu. Ehkä se näytti tältä pienenä, pienen kylpyhuoneen mittasuhteisiin luonnollisen kokoinen täysikasvuinen honu ei olisi oikein sopinut. Kylpyhuoneessa on myös luonnonkiviä sisältävä lattia merenpohjan virkaa toimittamassa ja vähän muutakin rekvisiittaa. Lopputuloksesta tuli meidän mielestä oikein onnistunut, ja eriäviä mielipiteitä emme kuuntele. Tää on meidän näköinen.

Fun factoid: the model for this turtle's shell pattern was the honu who bumped into DH at Po'ipu beach. Maybe this is what he looked like as a kid because a fully grown honu wouldn't have fit into the small space. The bathroom also features a natural pebble floor that's supposed to remind us of seafloor. With some souvenirs and greenery, we are quite happy with the end result...This totally looks like it belongs to us.

 photo DSCN2484_zpsb6dvgruy.jpg

Tammikuun tärkeisiin tapahtumiin kuului myös, että Virkkalaan saatiin synkän alkutalven jälkeen vihdoin lumipeite. Innostuin kaunistuneesta maisemasta niin että piti lähteä napsimaan kyliltä muutama valokuva.

Among important January events was arrival of snow after dark and gloomy early winter. I was so excited I had to go and take some photos around the village.

 photo DSCN2525_zpsjdftvok0.jpg

Vanhojen vajojen seinät viehättävät minua edelleen, ja niitä meillä päin onneksi vielä riittää.

I still love the look of old, weathered wooden sheds, and am lucky living in a place where they are still quite common.

 photo DSCN2523_zps1esubdfd.jpg

Pientilan lintutilanne on tänä talvena ollut oikein hyvä. Iso liuta järripeippoja on taas parkkeerannut meille talvehtimaan. Tämä on muistaakseni toinen kerta kun parvi järripeippoja (Fringilla montifringilla) on asettunut meille tuomaan väriä pihaan.

Bird-wise this has been a great winter. This is the second time we have bramblings wintering here. Lots of pretty bramblings that are fun to look at.

 photo DSCN2550_zps5fk2i10j.jpg

No sitten tuli pihabongaus ja sen mukana tikkasirkus. Tänä vuonna Pientilan tikat tahtoivat opettaa kaikille blogin lukijoille, miten erottaa hyvin yleinen käpytikka (Dendrocopos major) harvinaisesta valkoselkätikasta (Dendrocopos leucotos). Ensiksi talitankoa ehätti nakuttamaan Rouva Käpytikka. Linnun tunnistaa naaraaksi kokonaan mustasta niskasta, punaista on vain alaperässä.

So then the Big Garden Birdwatch happened at the last weekend of January, and we got a woodpecker show. This winter, our woodpeckers would like to demonstrate you all how to tell a very common great spotted woodpecker from very rare white-backed woodpecker. The first woodpecker to arrive was a female great spotted woodpecker. As a female, she has black neck, only her undertail covers are red.

 photo DSCN2529_zpsamuvfncs.jpg

Valkoselkätikalla oli tosiaan erinomainen ajoitus. Se lennähti välipalalle vähän ennen bongausajan päättymistä. Tämä oli tämän talven ensimmäinen ja kaikkien aikojen toinen valkoselkätikkahavaintomme Pientilalta. Tällä kertaa tikka myös malttoi poseerata hienosti kuvissa.

Our second guest, Mr.White-backed woodpecker had an excellent time and arrived to our feeding first time this winter (and second time ever) only a little while before our birdwatch time was up. 
 photo DSCN2565_zpsjaew0xbu.jpg

Näin vertaillessa huomaa että käpytikka ja valkoselkätikka ovat oikeastaan ihan eri näköiset. Valkoselkätikan vatsassa on viiruja ja myös siipien kuviointi eroaa tarkemmin katsottuna selvästi käpytikasta. Koiraalla on lisäksi kokonaan punainen päälaki. Tässä vielä kaverikuva pikkuvarpusen (Passer montanus) kanssa.

Comparing pictures of the two species reveals that they actually look quite different. White-backed woodpecker has a striped belly and also the wing stripes differ from great spotted woodpecker's patterns. The whole top of a male bird's head is red. Here is another picture of him with an european tree sparrow.

 photo DSCN2572_zpsfbctmfat.jpg

Aivan viime hetkellä paikalle ehätti vielä herra käpytikka esittelemään käpytikan väritystä ja punaista takaraivoaan josta tunnistaa käpytikan koiraaksi. 

At last minute, mr. great spotted woodpecker showed up to once more show us his wing patterns and the red spot at his neck. The red spot tells him apart from females, but also from white-backed woodpeckers.

 photo DSCN2584_zpslud30hml.jpg

Sinä viikonloppuna meiltä löytyi melkoisen tyytyväisiä linnunkyttääjiä, mutta sen paremmin lintujen kyttäys kuin kiinnostavat sattumukset lintulaudalla eivät ole siihen loppuneet. En päässyt näkemään Virkkalan tilhiparvea marraskuussa, mutta nyt se tuli kyläilemään. Olen kuvitellut että tilhet ovat enemmän hedelmänsyöjiä kuin lintulautalintuja, mutta kaipa tämä tilhi tietää mitä tekee.

That weekend we were very happy birdwatchers indeed, but neither birdwatching nor interesting events at our feeding have ended with the event. I didn't see Virkkala's flock of bohemian waxwings in November, but now they came visit us. I've thought that bohemian waxwings eat fruit and not grain, but I suppose this bird knows what it is eating.

 photo DSCN2619_zpsxr2kx0zk.jpg

Pakkasen kiristyessä myös varis päätti ryhtyä talitangon nakuttajaksi. Yritys oli kova, mutta ei se kyllä kovin hyvin sujunut. Toivottavasti lintuparka sai edes jotain nokkaansa. Siinä missä naakat roikkuvat talitangossa sujuvasti vaikka porukalla tämä näytti olevan liian raskastekoinen. Tai liian huonosti treenannut.

When temperatures dropped, our hooded crow decided to try our suet bar. Serious effort didn't bring this bird success. I hope he got at least something. While our jackdaws have no problem hanging in the bar, even three birds at a time, this poor hooded crow just couldn't get a grip. Maybe he was too heavy, or hadn't trained properly.

 photo DSCN2647_zpszicmh3hl.jpg

Myös Koksun ruuanhankinta saa toisinaan epätoivoisia piirteitä. Tämä kuva on taas omistettu kaikille joiden mielestä kanit ovat tylsiä lemmikkejä jotka viettävät aikansa lähinnä kyhjöttämässä jossain nurkassa pelkäämässä kaikkea. Kun on karhunvatukoista kyse, tätä jänöä ei pidättele mikään.

Kola the Rabbit knows well what it is to be desperate for treats. This photo is dedicated to everyone who believes that rabbits are boring pets who spend most of their time being scared in some dark corner. Nothing stands between Kola and his blackberries, and if someone stands, she quickly finds a rabbit climbing along her leg. 

 photo 20171210_085012 2_zpsup77gtmx.jpg

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments