Ei haukkoja

Maaliskuu lähestyy, ja sen myötä lintulautakauden loppu. Rouva Varpushaukasta ei ole näkynyt koko talvena vilaustakaan. Se johtuu tietysti siitä ettei sille löydy ruokintapaikaltamme kunnollisia tarjoiluja. Ennen kuin Rouva Varpushaukan näkemistä voi toivoa, pitää täyden palvelun lintulaudalta löytyä myös petoeläimen ruokaa. Meidän Rouva on ollut erityisen perso pulupaisteille. Niitä onkin yleensä ollut saatavilla yllin kyllin. Vaan ei tänä vuonna, tänä vuonna siellä ei ole näkynyt kuin muutaman kerran 5-10 pulun mitätön porukka.


Puluparvihan on ruokintapaikalla todella ärsyttävä ilmestys. Pulut pomppivat peltikatolla. Ne kakkivat. Ne valtaavat lintulaudan isona parvena joka pelottaa monia pienempiä lintuja. Kyllähän pulut tietysti lehahtavat karkuun pienintäkin epäilyttävää merkkiä siinä missä kaikki muutkin, mutta yleensä ne tekevät vain pienen kierroksen ennen kuin palaavat ja karkoittavat lintulaudalta taas ne pikkulinnut jotka ovat ehtineet sinne evästä hakemaan. Eikä niitä karkoita mikään, paitsi Rouva Varpushaukka siinä vaiheessa kun pihamaa alkaa olla huolella koristeltu höyhenkasoilla ja veriläiskillä. Johan tässä menikin monta helmi-maaliskuunvaihdetta joiden suuri ilonaiheeni oli se että meillä ei ravaa vieraita kovin tiheästi. Tässä vaiheessa vuotta pihamaa kun on yleensä näyttänyt vähän hirveältä. Rouva Varpushaukka taas, hän on näyttänyt komealta ja julmalta linnulta ja tuonut tullessaan sen tunteen että kaiken muun hyvän lisäksi olemme päässeet havainnoimaan ehjää ravintoketjua.

Vielä satakunta vuotta sitten ravintoketjuista ei niin ymmärretty. Petoeläimiä pidettiin pahiksina jotka söivät söpöjä kasvissyöjiä ja sitä paitsi häiritsivät ihmisten metsästysharrastuksia. Vielä tänäkin päivänä petoja vainotaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta kansan enemmistölle on sentään valjennut kantapään kautta että myös petoeläimillä on paikkansa maailmassa ja roolinsa ekologisen tasapainon säilyttämisessä. Ne eivät ole vain lajeja jotka keekoilevat ravintoketjun huipulla vaan olentoja jotka tekevät oman osansa luonnon tasapainon eteen. Kasvinsyöjätkin voivat aiheuttaa ympäristölle suurta tuhoa jos mikään ei hillitse niiden lisääntymistä joka on virittynyt tasolle jossa laji selviää huolimatta siitä että pedot harventavat päälukua. Lisäksi monet pedot tekevät myös puhtaanapitohommia, ovathan ne usein valmiita syömään myös valmiiksi kuolleita saaliita. Petoeläinten kantojen kokoa puolestaan säätelee saaliseläinten määrä. Kun saaliseläinten kannanvaihteluihin lisätään ihmisen petoja kohtaan tuntema epäluulo ja vihamielisyys, ollaan siinä tilanteessa että monet petomme ovat hätää kärsimässä. Varpushaukalla menee onneksi kohtuullisen hyvin- mahdollisesti siksi että se saalistaa sellaisia eläimiä joiden hyödyntäminen ei ihmistä paljon kiinnosta. Ja merikotkakanta on saatu kovalla suojelutyöllä pelastettua sukupuuton partaalta. Nämä ovat valopilkahduksia, mutta sellaisia valonpilkahduksia jotka nähdessään muistaa aina ettei läheskään kaikilla petolajeilla mene niin hyvin.

Onko siis ihme jos piha kaikessa siisteydessään tuntuu pikkuisen epätäydelliseltä ilman Rouva Varpushaukkaa? Pikkulintuja saalistavalle Herra Varpushaukalle tarjoilua tietysti olisi, mutta epäilemme että se on tullut näille maille pikemminkin naisen kuin ruuan perässä. Mistä tietysti seuraa se, että toivomme minkäännäköisten haukkojen näkemisestä tänä talvena alkavat olla mennyttä. Sitä emme kuitenkaan ole vielä ihan valmiit myöntämään, että lintulautatalven menestyksellisyys olisi millään tavalla riippuvainen harventamisen tarpeessa olevan puluparven viihtymisestä maisemissa.

posted under , | 2 Comments

Saikkupäikky: nelikymppisiä

Alkaisinkohan olla jo toipunut viime viikosta ja nelikymppisten juhlinnasta? Jotain virtaa on ainakin lisää tullut kun olen jaksanut taas kuntoillakin ja kaikkea. Ehkä syynä on herkullinen synttärikakku (jonka toki sain itse leipoa), kauniit synttärikukat tai suosikkibändini Arkonan keikalta saatu sähköjänisenergia-annos. Bändi nimittäin otti ja teki ensikeikkansa Suomessa juuri synttäriviikolla. Ja niin sai alkava vuosikymmen iloisen alun huolimatta siitä että kemujen järjestäminen ei nyt onnistunutkaan. Keikkaretki Helsinkiin toki jännitti etukäteen kun viime aikoina en ole tahtonut tulla toimeen metelin enkä väentungoksen kanssa. Pienellä suunnittelulla ja sumplimisella kaikki sujui kuitenkin mallikkaasti ja pääsimme nauttimaan vauhdikkaista karkeloista. Onnistunut synttäriviikko on toivottavasti onnistuneen vuosikymmenen etiäinen.

Hoitokäynneillä on taas onnistuttu sulkemaan yksi mahdollinen diagnoosi pois ja olemme taas "toivottavasti ne sitten siellä Helsingissä tietävät"- vaiheessa. Sitä ennen ehdimme rakennella selviytymisstrategioita arkisiin haasteisiin ja pohtia sitä miten tässä tilanteessa on järkevää elää ja elämästä ajatella. Vireyden ja vuorokausirytmin tukipilareina ovat edelleen lääkkeet ja hyvä tuuri. Uusia lääkekokeiluja ei ole toistaiseksi suunnitteilla joten vuorokausirytmin ja päivävireyden tukeminen on toistaiseksi lääkkeiden ainoa tehtävä. Ei sillä että se olisi mikään pikkujuttu.

Lähestyvän kevään myötä tehtävät lisääntyvät. Omenapuiden leikkausaika on jo ovella. Pieni kirjoitusprojektikin on työn alla. Myös perheen uudet bisnekset ovat vaatineet hieman aikaani. Ilmassa on myös uuden remonttipojektin tuntua (siitä lisää vähän myöhemmin), ja tässä vaiheessa siihen liittyvät tehtävät ovat vielä minun heiniäni. Ja kuntavaalit, nekin tietysti lähestyvät ja niidenkin tiimoilta puuhaa riittää minullekin vaikka kuinka olen päättänyt ottaa tämän kierroksen "politiikka on mun harrastus, ei työ"-asenteella. Kaikenlaista puuhaa siis on ilmaantunut täyttämään viikon rajallisia virkeitä tunteja ja kortilla olevaa ajattelukapasiteettia. En kuitenkaan valita, pelkkä sairastelu ilman mielekästä tekemistä olisi kovin onnetonta menoa. Kun puuhaa ja virikettä ja kun saa asioita aikaiseksi rajoitteiden puitteissa ja niistä huolimatta, olo on heti paljon parempi. Bloggaaminen näyttäisi mahtuvan kuvioihin vähän vaihtelevasti. Sellaista on elämä nyt.

posted under , | 2 Comments

Ystävänpäivänä: ystävyydestä itsensä kanssa

Jokaisella meistä on sosiaalisen elämän vilkkauden tasosta riippumatta, tai ainakin voisi ja pitäisi olla yksi huippuystävä: Minä Itte. Vietti ystävänpäivää yksin, kaksin tai isommalla porukalla, tai vaikka sitä ei kiireeltä ehtisi viettää mitenkään, Minä Itte on vain ajatuksen päässä milloin vain. 


Ystävyyden rakentaminen itsensä kanssa on tärkeää ensinnäkin siksi että Minä Itte on maailman ainoa tyyppi jonka kanssa on sataprosenttisen varmasti jumissa lopun ikäänsä. Se asia ei muutu vaikka häntä inhoaisi miten, joten eikö olekin viisaampaa yrittää tehdä olo mahdollisimman mukavaksi? Minä Itte kulkee mukana kaikkien vastoinkäymisten läpi ja ymmärtää nekin huonot vitsit jotka eivät naurata ketään toista. Hän ottaa tarpeen tullen vastaan valtavan kasan sättiä, mutta karkuun hän ei lähde vaikka miten masentaisi, vaan on aina valmis yrittämään uudestaan heti kun itseinhon puuska vähän hellittää. Lisäksi häntä on yllättävän helppo ilahduttaa, ja hän vastaa ystävyyden osoituksiin voimalla vähän paremmin. Mikä parasta, hän on maailman ainoa ihminen jonka todella voi järkevästi odottaa kehittyvän parempaan suuntaan jos häntä yrittää sitkeästi muuttaa. Lisäksi ystävyyttä itsensä kanssa voi vaalia milloin tahansa. Lämmin ajatus on nopeampi kuin ruuhkabussissa näpytelty viesti. Aina se menee perille, aina se huomataan, aina se ilahduttaa.

Ja ollaanpa rehellisiä: vaikka vaatimattomuus on kulttuurissamme hyve ja vaikka olisimme miten täynnä vikoja, mokia ja huonoja puolia, tarvitsee pysähtyä vain hetkeksi miettimään löytääkseen myös hyviä puolia. Kun ne saavat välillä huomiota, kannustusta ja itsearvostusta osakseen, ne kasvavat ja rakentavat vahvaa itsetuntoa. Sellaista joka voi hyväksyä myös ne itsessä olevat ongelmakohdat ja voi rauhallisin, luottavaisin mielin tehdä töitä niiden korjaamiseksi. Sellaista jota häijyinkään ulkopuolelta tuleva kritiikki ei pysty murskaamaan koska mielen pohjalle on rakentunut luottamus siitä ettei karmeinkaan moka ole koko totuus Minusta. Ystävänpäivän ilta on hyvä vaan ei ainoa aika jona kannattaa iloita hetki niistä hyvistä puolista joita Minussa Ittessäni on. Muut voivat nähdä minussa sellaista hyvää mitä itse en näe, mutta samalla tavalla minussa voi olla myös paljon sellaista hyvää mikä ei aina arjessa ulospäin loista. Kuka sen hyvän huomioi, jos en Minä Itte?

Mutta eikö näin ajatteleminen ole kauhean omahyväistä ja itserakasta, pöyhkeää suorastaan? Ei, sillä terve ystävyys itsensä kanssa ei ole muilta pois. Aito rakkaus ei jakamisesta vähene, pikemmin asia on päinvastoin.Pitääkseen itsestään ei tarvitse verrata itseään keneenkään toiseen ja miettiä kumpi on parempi. Sitä paitsi, eivätkö omahyväisyys ja pöyhkeys olekin usein asenteita joilla peitellään epävarmuutta ja heikkoa omanarvontuntoa? Koska ystävät ovat toisilleen sekä rehellisiä että kilttejä, ystävyys itsensä kanssa on pikemminkin suoja montaa pahetta vastaan. 

Tiedätkö, mitä sinulle kuuluu? Koska viimeksi ilahdutit itseäsi? Millainen elämänkumppani Minä Itte sinulle on?

posted under , | 3 Comments

Mitvit-hetki vaalikoneen ääressä

Kuten tiedätte, blogi etenee vähän kevyemmällä vaihteella koska minulle on juuri nyt hyvin epäterveellistä stressata tai rasittaa itseäni maailman suurilla murheilla. Yleisesti ottaen olen pärjännyt tämän haasteen kanssa aika hyvin (etenkin maailmantilanne huomioon ottaen). Ketutuskohtauksen uhatessa olen tunnollisesti ajatellut tovin viisaita ajatuksia itsensä huolehtimisen tärkeydestä ja viisaudesta etenkin tällä henkilökohtaisten ongelmien tasolla. Tänään vastaani kuitenkin tuli aivan ylivoimainen kiusaus, aihe josta vain en voi olla postaamatta.

Kuntavaalit lähestyvät, ja minäkin olen taas listantäytteenä (jos on puolueosaston ja koko Uudenmaan piirin varapuheenjohtaja, on parasta näyttää esimerkkiä riippumatta todellisesta suorituskyvystä). Olen päättänyt että noin yleisesti ottaen en montaa tikkua näiden vaalien takia ristiin pistä, mutta vaalikoneet kuitenkin täytän huolellisesti. Tässä puuhassa vastaan tuli kaksikin kertaa seuraava kysymys, vähän vaihtelevin sanamuodoin esitettynä: Tuleeko kunnan tarjota välttämättömimmät peruspalvelut myös laittomasti kunnassa oleskeleville ulkomaalaisille?

Mitä. Aktuaalista. Vittua?

Kysytäänkö vaalikoneessa vuonna 2017 ihan tosissaan, kuuluvatko ihmisoikeudet (juuri ne joiden kunnioittamiseen Suomi on sitoutunut sekä kansainvälisesti että perustuslain tasolla) alkaen oikeudesta elämään todella ihan kaikille vastaantullijoille? Olisiko jotenkin oikein tai ainakin eettisesti ymmärrettävää jättää jotkut heitteille maassaoloperusteen nojalla? Voiko kunta kieltää, tai voisiko jotenkin ajatella että sillä olisi peräti moraalinen velvollisuus kieltää välttämätön sairaanhoito, yösija talvipakkasella tai edes ravinto ihmisolennoilta jotka eivät täytä tiettyjä kriteereitä? Saammeko luopua inhimillisyydestä sillä perusteella että valtio (jonka maahanmuuttopolitiikan eettisestä tasosta minulla olisi muutenkin jokunen valittu sana sanottavana) ei ole onnistunut käännyttämään ihmisiä maasta? Saanko minä syyllistyä tekoon jota on tavattu kutsua rikoslaissa heitteillejätöksi sillä perusteella ettei valtio ole suoriutunut velvollisuuksistaan? Ei kai siitä nyt mitään pahaa seuraa jos täällä hylätään yleisen ihmisarvon idea ja sen mukana inhimillisyys sillä perusteella että säästämme siten muutaman euron (joita tarvitaankin kipeästi esimerkiksi asehankintoihin ja Nalle Wahlroosin maataloustukiin)? Jep, juuri sitä siinä taidettiin kysyä.

Mitä. Aktuaalista. Vittua?

En yhtään epäile etteikö meiltä löydy näinä päivinä paljonkin kansalaisia joiden mielestä raatojen palauttaminen katukuvaan on erinomainen idea eivätkä vääränväriset, vääräuskoiset tai väärinajattelijat ole alunpitäenkään olleet varsinaisesti ihmisiä, eli moraalisesti merkityksellisiä olioita. Maahanmuuttotrollien puheissa he ovat olleet jo kauan lähinnä toinen toistaan villimpien väkivaltafantasioiden kohteita. Se minua tässä eniten kammottaa, että vaalikoneiden tekijät joiden voisi kuvitella tuntevan edes länsimaisen sivistyksen alkeet, saavat päähänsä kysyä asiaa wannabe-kuntapäättäjiltä. Mistä lähtien ihmisten oikeus elämään on ollut mielipidekysymys johon voi olla olemassa monia ihan kelvollisia vastauksia? Mistä lähtien kuntapoliitikoilla on ollut moraalinen -tai edes laillinen- oikeus siunata ihmisten hengenvaaraan asettaminen olosuhteissa jotka ovat seurausta kansainvälisen politiikan vaikeuksista? Mistä lähtien meillä on ollut muita harkinnan ja keskustelun arvoisia vaihtoehtoja kuin tehdä voitavamme inhimillisyyden eteen, ymmärtäen että se on ainoa tapa ylläpitää omaa inhimillistä arvokkuuttamme? 

Oikea vastaus: ei niin sitten mistään lähtien, ja tämän asian kyseenalaistaminen julkisessa keskustelussa on vahva vihje siitä että puheeni keskiaikapäivistä ovat edustaneet reipasta unelmahöttöä. Tätä menoa ei kestä pitkään ennen kuin herra Hammurabikin alkaa jälleen näyttää jälleen suurelta moraalisen edistyksen airueelta -jollainen hän toki olikin. Omana aikanaan, muinaisessa Babyloniassa. Täällä vuonna 2017 asian pitäisi kuitenkin olla sillä lailla että kansalaisten tehtävä on jättää kansainvälisten poliittisten kiemuroiden selvittely valtiotasolla ja huolehtia inhimillisyyden ja muiden länsimaisten perusarvojen säilymisestä omassa vaikutuspiirissään. Ratakiskosta väännettynä: jos näen jonkun homo sapiens-lajin edustajan kärsivän hätää ja hänen auttamisensa on millään tavalla, vaikka sitten vaivalla ja kalliilla hinnalla, mahdollisuuksien rajoissa, apua on annettava. Eikä edes pääasiassa siksi että "maahantunkeutujallakin" on oikeus elää, eikä siksi että se on ylevää, vaan siksi että säilyttäisimme itsessämme sen mikä ihmisyydessä on hyvää ja säilyttämisen arvoista. Jos vaarannamme toisen ihmisen elämän ja terveyden puuttuvien tai vääränlaisten papereiden varjolla, hän saattaa jopa kuolla, mutta itsellemme käy sitäkin huonommin: joudumme elämään itsemme, oman hirviömäisyytemme ja kaiken siitä seuraavan pahan kanssa mahdollisesti hyvinkin pitkään. Yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon kääntöpuolella ei ole suomalaisten etu vaan päinvastoin sen tuho mikä sivistysvaltiossa ja sitä ylläpitävässä kansassa on arvokasta.

Saikkupäikky: ajanhallinnasta, saikkuversio

Jos saikulla olen jotakin oppinut niin sen ettei kiireiseen elämään välttämättä vaadita pitkää tehtävälistaa. Jotakuinkin samaan lopputulokseen päästään vähentämällä vuorokaudesta tunteja. Ripaus kiireiseen elämään kuuluvaa lievän kaoottisuuden ja orastavan riittämättömyyden tunnetta saadaan mukaan kun nipistellään tunteja hieman epätasaisesti ja sattumanvaraisesti. Esimerkiksi, kuluneella viikolla minulla oli kolme Tärkeää Menoa joista kaksi sijoittui peräkkäisille päiville. Paljon muuta ei siis viikkoon mahtunutkaan. Jälkimmäinen peräkkäisistä menoista oli ihan pienenpieni, mutta kun palautumisajasta oli siis nipistetty, sekin oli liikaa. Maksu perittiin joutuisasti pitkien ja lukuisten ekstrapäikkärien muodossa. 


Koska houkuttelevia menoja (jotka kaikki siis ovat pieniä tehtäviä) riittäisi aina, olen joutunut kehittämään ajanhallintataitojani ja opetellut sanomaan reippaasti EI kaikille (okei, melkein kaikille) menoille jotka eivät selviydy viikon top kakkoseen. Ajanhallinnasta onkin puhuttu paljon terapiassa, ja syystä. Huolellisesti aikataulutettuna kolme pientä menoa mahtuu viikko-ohjelmaani juuri ja juuri, mutta elämän yllätyksellisyys huomioon ottaen on aina parempi jos menoja on vain kaksi. Silloin jokin normaaliarkeen mahtuva yllätyksellinen tilanne ei ehkä kohdalle osuessa sekoita koko pakkaa. 
Nämäkin menot täytyy tietysti suunnitella huolella jotta välttyisin liioilta aistiärsykkeiltä ja ihmisiltä. Niiden on myös pysyttävä tarpeeksi lyhyinä. Hyvää onneakin tarvitaan hieman jotta retkestä ulkomaailmaan suoriutuu kunnialla. Eikä selvästikään ole keksitty niin pientä itsenäistä pistäytymistä Ulkomaailmaan etteikö sen jälkeen pitäisi aikatauluttaa vähintään pari päivää palautumisaikaa. Onneksi kauppareissuja ja Puolisotreffejä ei lasketa, paitsi huonolla tuurilla. Ilman kunnollista ihmiskilpeä elämä olisikin vallan mahdotonta.

Välillä ajanhallinnassa on sattunut onnistumisiakin. Silloin virtaa riittää vaikka ylimääräiseen siivoamiseen, lenkillä käymiseen tai vuoden saippuoiden valmistamiseen (vain 4 kuukautta myöhässä, mutta kuitenkin). Näille rästi- ja bonustehtäville on tietysti mielessäni oma listansa, josta nappaan päällimmäisen puuhan aina tilaisuuden tullen. Aikaansaavuuden tunne on huikea.

Sellaista kuuluu saikulle: jonottajan aika kuluu hiljalleen ja ilman dramaattisia käänteitä. Rajoihin ja rajoitteisiin ei kannata päätään hakata (vaikka tietysti niin välillä teen, ihan koemielessä ja jottei haitallista välttelykäyttäytymistä pääse kehittymään). Parhaiten menee, kun keksii keinoja ujuttaa mahdollisimman paljon normaalia elämää niiden sisälle. 

Siitä olen kuitenkin tyytyväinen että ensi viikon osalta kalenteri on vaihteeksi tyhjänpuoleinen. Ehkä voin toivoa Maailmankaikkeudelta synttärilahjaksi oikein hyvää ja aikaansaavaa viikkoa?

posted under | 0 Comments

Pari hyvää linkkiä

Tänään on taas sellainen päikkärikeskeinen päivä. Onneksi minä voin huilia tarvittaessa, sillä yleisesti ottaen ahdistavan uutisvirran seassa on myös helmiä. Tässä niistä kaksi.

Ensimmäiseksi tukevampaa asiaa: Jenni Frilander on koonnut yhteen kirjoitukseen klassiset "miks just mun pitäis"-väninät ympäristökeskustelusta ja selittää ratakiskosta miksi juuri suomalaisten ekoteot ovat tärkeitä.

Courtney Carver puolestaan on koonnut Be More With Less-blogiinsa hyviä ajatuksia siitä miten säilyttää tasapaino itsestä huolehtimisen sekä tiedostavuuden ja järkevän aktiivisuuden välillä maailmassa joka näyttää menevän päivä päivältä hullumpaan suuntaan. 


posted under , | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments