Sana tälle kesälle: kehopositiivisuus



Tänä vuonna julkisessa keskustelussa on putkahdellut taajaan esiin idea kehopositiivisuudesta. Ajatus siitä että voi sanoa itselleen "sinä olet ihan ok juuri nyt" on julistettu suorastaan kumoukselliseksi. Ylen vaakakapina, feministien kommentit siitä miten ulkonäön poliisisointi on tosiasiassa usein yritys pistää naisia ruotuun, somekohu ja toinenkin osoittavat että nyt ei todellakaan olla itsestäänselvyyksien äärellä.

Sitten kajahtaa vastalause: "Mutta kun se ylipaino ei ole tervettä". Tämän huutelijoille on jo moni ehtinyt todeta että 1) satunnaisen vastaantulijan terveydentilaa tai edes isointa terveysongelmaa ei voi päätellä koosta tai ulkonäöstä ylipäätään (voi sitä onnetonta joka erehtyisi vihjailemaan minulle laihduttamisesta juuri nyt...) ja että 2) on todistettu että ylipainoiset ovat normaaleja ihmisiä siinä kuin muutkin siltä osin ettei haukku motivoi tottelemaan haukkujaa vaan todennäköisemmin vain pahentaa tilannetta jos ylipainon taustalla on esimerkiksi lohtusyömistä tai syömishäiriö. Tämä pointti vaikuttaa uppoavan sekä itseään että kanssaihmisiä inhoavaan kansanosaan sen verran hankalasti että se on syytä kerrata täälläkin: ylipaino, kuten yksilön terveydentila ylipäätään, on jokaisen oma yksityisasia ja ne jotka tämän tuppaavat unohtamaan kärsivät itse paljon pahemmasta taudista, pissapääsyndroomasta. Siinä onkin sellainen tauti jonka oireita todella kannattaisi ensiksi hävetä ja sitten hankkia elämäänsä parempaa sisältöä vaikka vapaaehtoistyöstä jossa todella autetaan tarvitsevia.

Minua kuitenkin mietityttää "ylipaino ei ole tervettä!"-huudahduksessa toinen juttu. Mitä perustavanlaatuista vikaa on sairaudessa (jonka oire ylipainokin melko usein on) tai sairaalta näyttämisessä? Elintavoista riippumatta, jokainen meistä sairastaa toisinaan jotakin mikä näkyy päälle päin. Pitääkö sitäkin hävetä? Eikö sairas ihminen saa vaikuttaa tyytyväiseltä? Eikö hänellä ole samoja oikeuksia näkyä ja osallistua jaksamisensa mukaan kuin terveilläkin? Onko sairaan ihmisen moraalinen velvollisuus kärsiä joka hetki? Kysymyksiä, kysymyksiä. Onko sairaan käytettävä kaikki energiansa sairautta vastaan taistelemiseen, aseinaan se tyytymättömyys ja itseinho jotka on toimimattomiksi todettu muissa yhteyksissä? Vai onko kyse siitä että jopa mahdollisen sairauden näkyvien merkkien oikea paikka suoritusyhteiskunnassa on piilossa siten että jos piilottamisessa ei onnistu on oma vika jos tulee huonosti kohdelluksi? Onko jollakulla ongelma sen tosiasian hyväksymisessä että jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan sairauden ja kuoleman omakohtaisesti, jos ei tänä iltana niin ehkä jo huomenna? 

Niin että mitä sitten jos ylipaino ei ole tervettä? Se ei vaikuta mitenkään siihen miten ihmiset saavat elää ja näkyä tai miten toisia on oikein kohdella. Se ei vaikuta mitenkään siihen että jokaisen terveydentila on lähtökohtaisesti hänen yksityisasiansa. Se ei tee huonosta käytöksestä hyvää. Oikeastaan asia on päinvastoin kuin huutelijat antavat ymmärtää: jos arvelee jonkun olevan sairas, tylyttämisen sijaan olisi perusteltua ja eettistä kohdella häntä vielä hellävaraisemmin kuin terveen oloisia. 

Tässä onkin minun "kehopositiivisuuteni" ydin: ihmisen keho, ulkonäkö ja hänen suhteensa kehoonsa ovat yksityisasioita joihin muilla ei ole oikeutta puuttua ja joista ei tarvitse tehdä tiliä. Meillä on oikeus vetää rajamme ja huolehtia niiden loukkaamattomuudesta. Meillä ei ole velvollisuutta koristaa kenenkään maailmaa eikä muuttaa itseämme jotta mahtuisimme jonkun ikävän ihmisen kapeisiin kauneusihanteisiin. On hyvä opetella kelpaamaan itselleen. Kehonsa kanssa joutuu elämään koko ikänsä ja se tekee -kunnostaan riippumatta- jatkuvasti parhaansa ylläpitääkseen elämää. Kaikki toimintakyky on sen ansiota -mitä väliä tämän rinnalla on sillä onko vatsassa makkaroita tai silmäkulmissa harakanvarpaita? Vaikka kehoni suoma kyky elää, ajatella ja toimia olisi muille yhdentekevä tai jopa rasite, minulle sen pitäisi olla hieno asia. Voin ilmaista arvostukseni miten parhaaksi näen- jos jonkun mielestä ainoa oikea tapa ilmaista arvostusta on ravata kauneusleikkauksissa tai olla jatkuvalla dieetillä, se on hänen mielipiteensä eikä totuus jonka edessä tulisi nöyrtyä. Tärkeintä on arvostaa, ilman mutinoita ja lisäyksiä. 

 On myös erittäin suotavaa että Mahdolliset Elämänkumppanit, työnantajat ja ystävät kelpuuttavat ihmisen seuraansa muista syistä kuin siksi että arvioivat että toisesta ihmisolennosta saa kelpo koriste-esineen. Elämänlaadulle on vain hyväksi jos on pinnallisten ja pikkusieluisten karttama ja kiinnostava etupäässä hyväsydämisten mielestä. Jos joku ei "hyväksy" toisen ulkomuotoa, torjutuksi tullut ei suinkaan ole se joka tästä asenteesta eniten kärsii. Hänhän on juuri voittanut vapauden myrkyllisestä seurasta. Vain kehonsa kanssa on pakko tulla toimeen jatkuvasti ja loppuun asti. Siksi on hyvä huolehtia siitä ettei ole itselleen myrkyllistä seuraa. Sanottakoon tätäkin kehopositiivisuudeksi.

Saikkupäikky: kaksin aina kauheampaa

Sitten edellisen saikkupäikyn täällä on tapahtunut pientä edistystä. Kävin esittäytymässä Helsingin Viisaille. Siltä suunnalta(kaan) tarjoiltavat diagnoosit eivät ole mieltäylentäviä, mutta silti olo oli kumman helpottunut kun vastaanottajani totesi että olen tainnut tulla oikeaan paikkaan jossa minua osataan auttaa. Pian sen jälkeen olikin sitten kotopuolessa psykiatrikäynti jossa todettiin että paikallisesti minua ei osata auttaa muuten kuin uusimalla melatoniinit ja piriste. Sopeutumishäiriöstä on jäljellä enää niin pienet jämät että kaunis mieleni on taas terveen kirjoissa (ei sillä etteikö omasta mielestä korjailun varaa vielä pikkuisen ole). Siihen nähden, olen ihmeen ongelmainen.

Uusin kesädraama alkoi viattomasti kanin karvanlähdöstä. Tällä kertaa karvanlähtö on ollut erityisen runsasta, ja vaikka parhaamme teimme, niin niinhän siinä kävi että karvalla tuli vuoratuksi myös pieni herkkä masu. Pari eläinlääkäriretkeä, suuri määrä ananasmehua ja masun hierontaa myöhemmin mietin, rakastaakohan tuo eläin minua taas vielä jonakin päivänä...
Tätä kirjoittaessani ananasmehun pakkosyöttö kuuluu vielä päiväohjelmaan, mutta muuten jänö on toipumaan päin.

Minua pikku kaverin sairastuminen tietysti stressasi vähän. Sitä tässä on sitten käsitelty oikein olan takaa, eli toisin sanoen olen nukkunut viikkotolkulla jotakuinkin kellon ympäri. Ärsyttävin oli se aamu jona heräsin pirteänä ja reippaana vain sammahtaakseni uudelleen pysyttyäni valveilla kokonaiset kaksi tuntia. Pikkukaverin elvyttelyä lukuunottamatta täällä ei olekaan paljoa tapahtunut. Ennätyskolea kesä jona juhannusruusutkin alkoivat kukkia juhannuksena eikä kesäkuun alussa, ei sekään ole ehtinyt haitata ollenkaan. 

Loppukesän osaltakin suunnitelmat ovat selvät: niitä ei juurikaan ole. Puolisollekin sopii onneksi hyvin leppoisa kotoilu. Jos pari päiväretkeä jaksetaan tehdä niin kiva juttu, muuten puuhastellaan rouvan uinuessa rästiytyneiden tehtävien kanssa leppoisasti. Sekä tietysti koitetaan elää pumpulissa ja erossa Ulkomaailman rasituksista niin tehokkaasti kuin mahdollista. Kesälomien jälkeen ongelmien selvittely Helsingin Viisaiden kanssa jatkuu, toivottavasti hyvällä menestyksellä niin alkaa tulla joku tolkku tähän elämiseen.

Näihin kesätunnelmiin!

ps. Posti toi vähän aikaa sitten yllätyspaketin ystävältäni E:ltä. Sattuneesta syystä kiitoskortin rustaaminen ei ole toistaiseksi onnistunut. Kiitetään sitten näin julkisesti ystävää kivasta ja rentouttavasta yllätyksestä jonka parissa varmasti kuluu mukavia hetkiä heti kun silmät taas pysyvät vähän auki. 

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments