Yhteiskunnan viidakkopuutarhoista

Kirkkonummella nousi tovi sitten älämölö asukkaiden vastustaessa suunniteltua kehitysvammaisten asuntolaa. Se ei ole ensimmäinen lajissaan, edes kuluvana vuonna, eikä varmaan viimeinenkään. On aina avartavaa huomata miten nämä mukavilla alueilla asuvat "kunnon kansalaiset" osoittautuvat kerta toisensa jälkeen syrjintään taipuvaisiksi, kovasydämiksi nilkeiksi joiden kunnollisuus rajoittuu tiukasti elämänhallinnan peruskysymyksiin. Muusta moraalisuudesta ei niin tietoa ole. Harmi vain, että juuri takapihalle tulevat tukiasunnot ovat niitä tilanteita joissa itse kunkin empatian ja inhimillisyyden taso todella punnitaan. 

Kirkkonummella kehitysvammaiset eivät kuulemma sovi lapsiperheiden sekaan. Hm, oli ensimmäinen ajatukseni, voisinkohan hakea takautuvasti kärsimyskorvauksia ala-asteen koulultani? Varmastihan minulle on tullut jokin sisäinen trauma siitä että koulussa oli kehitysvammaisten erityisluokka. Siellä me pikkukoululaiset saimme jonottaa ruokalaan ja ihmetellä käytävillä vaeltavia kehitysvammaisia. Niihin ei oikein saanut kontaktia, joillakin oli kummallisia pakkoliikkeitä, toiset ääntelivät omituisesti. Opettajilta saatava valistus rajoittui toteamukseen että nuo ovat kehitysvammaisia ja siksi erilaisia. Sen pituinen se, ja herkässä iässä kun oltiin, sehän meni perille. Kehitysvammaiset olivat mitä olivat ja sen pituinen se. Kun oikein muistelee, tulee sellainen tunne että tavallisten luokkien viikarit aiheuttivat opettajille paljon enemmän harmaita hiuksia.

Ihminen on parhaassakin tapauksessa täysin autonominen vain murto-osan elämästään. Ensin ollaan alaikäisiä. Koko elämän läpi silloin tällöin sairastellaan kaikenlaista. Välillä on muuten vain sellaisia vastoinkäymisiä joista selviämiseen tarvitaan apua ja tukea. Lopuksi, jos saamme niin kauan elää, koittaa vanhuus kaikkine haasteineen. Siinä välissä, jos onni on myötäinen (eikä läheskään kaikilla ole) on muutama voimantunnon vuosikymmen jotka voi käyttää kohkaamiseen nettoveronmaksajuudesta ja oman kyvykkyytensä ihailemiseen. Saman ajan voisi tietysti käyttää fiksumminkin, pitäen apua tarvitsevien puolta koska "kukin vuorollaan"-periaate on mennyt perille. Tämän päivän nettoveronmaksaja on eilisen lapsi ja huomisen laitospotilas.

Paitsi että jotkut meistä, esimerkiksi kehitysvammaiset, tarvitsevat apua koko elämänsä ajan. Se tekee heistä toisten silmissä pelkkiä taakkoja, kulueriä, rasitteita. Tämäkin on niitä näkemyksiä jotka kertovat enemmän sanojastaan kuin objektiivisesta todellisuudesta. Toisinkin voisi asian nähdä. Kuka opettaa monimuotoisuuden arvostamista, inhimillisyyttä, myötätuntoa ja konkreettisia auttamisen taitoja jos kaikki ovat samanlaisia menestyjiä? Etiikan oppikirjat eivät varsinaisesti keiku bestseller-listojen kärjessä, ja sitä paitsi teoria on kovin eri asia kuin periaatteiden tuominen arkielämään.

Kuka opettaa arvostamaan maailmankaikkeuden monitahoisuutta jos ympäristön samanlaisuus saa meidät luulemaan että oma tapa hahmottaa ja käsittää asioita on ainoa oikea tai peräti ainoa mahdollinen? Kuka pakottaa meitä kohtaamaan ennakkoluuloisuutemme, pikkumaisuutemme, kovasydämisyytemme jos ympärillä on korkeintaan lapsukaisia joita valmennetaan tarmokkaasti tulevaisuuden menestyjiksi? Vähemmistöt tekevät tätä työtä koko ikänsä, vastoin tahtoaan. Yhteiskunnan tarjoama tuki ja toimeentulo on pieni kiitos siitä että heidän osakseen on tullut paljastaa ympäristön todellinen sivistystaso ja tarjota mahdollisuuksia monien keskeisten hyveiden harjoittamiseen. Yksilön maailmalle tuottama arvo on paljon muutakin kuin tehokkuutta ja veroeuroja. Yhteiskunnissa joissa arvokeskustelu on pitkälti keskustelua tehojen ja eurojen lisäämisestä, todellista arvoa tuottavat ehkä jopa enimmäkseen muut. Oravanpyörään kykenemättömien kansalaisten elämä käpertyy pakosti sen ympärille mikä on olennaista: inhimillisyys, ainutlaatuisuus, olemassaolon arvokkuus. On yksilölle kärsimys mutta kokonaisuudelle suuri hyvä että meillä on heitä joita ei voida pakottaa ja moukaroida kunnon kansalaisiksi jotka suoriutuvat töidenteosta ja veronmaksusta mutta joille inhimillisyys on jäänyt vieraaksi.

Terveys on tavoiteltavaa kun se merkitsee kärsimyksen puutetta, mahdollisuuksia elää omannäköistä elämää ja tehdä mielekästä työtä. Sen sijaan yhteiskunnan kannalta ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia että kaikki ovat arjalaisia valioyksilöitä. Hyvä yhteiskunta on paljon muutakin kuin kukoistava kansantalous ja korkea kulutustaso. Voi olla, että se on jopa enimmäkseen muuta kuin sitä mitä rahanpalvonta tavoiteltavana pitää.
Yhteiskunnassa jossa ihmisiä käsitellään usein massoina: työvoimana, pakolaisvirtana, potilasmassana, eläkeläisinä, kamppailu inhimillisyyden ja monimuotoisuuden ja vapauden tarvitseman tilan puolesta on loputon. Massa-ajattelu on ihmiskunnan tehoviljelyä, monimuotoisuus merkitsee sitä että pakettipeltojen seassa on viidakkopuutarhoja joissa elämä kukoistaa. Usein se kukoistaa siksi ettei muuta voi, siksi ettei sen elämänmuodoilla ole mitään sijaa pakettipellon tehokkaassa, tasapäisessä kasvussa. Eri asia sitten on, ettei pakettipelto ole millään tavalla ekologisesti kestävä ratkaisu vaan hauras ja keinotekoinen rakennelma. Kammottava virhe tehdäänkin siinä jos nähdään viidakkopuutarhat vain epäonnistuneina ja vaillinaisina pakettipeltoina, hukkaan heitettynä materiaalina. Ihmisten maailmassa vastaava virhe on äärimmäisen kapeutunut käsitys arvokkaasta elämästä ja siitä seuraava erilaisuuden kammo.
Siitä virheestä kärsivät tietysti ensimmäisinä syrjinnän kohteet, mutta Sokrates on jälleen oikeassa väittäessään että vääryyden tekeminen on paljon pahempaa kuin vääryyden kärsiminen. Epäoikeudenmukaisuus sattuu, mutta pieni, ennakkoluuloinen sielu on suuronnettomuus.


posted under , , |

0 kommenttia:

Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments