Saikkupäikky: Mielenterveyspuhetta

Omat ongelmani ovat tämänhetkisen käsityksen mukaan enemmän neurologisia kuin mielenterveysongelmia. Vaan psykiatrian poli on se osoite missä haasteitani aktiivisesti pähkäillään. Sen myötä olen pikkuisen herkistynyt sille miten mielenterveyspotilaista ja -ongelmista Suomessa puhutaan vuonna 2017.


Yleisessä kielenkäytössä mt-potilaaksi kutsutaan kaikkia jotka käyttäytyvät huonosti tai erikoisesti. Mielenterveysongelmaiseksi voidaan nimitellä sellaisiakin jotka ovat vain asioista eri mieltä. Hulluahan se on nähdä asiat toisin kuin Minä ne näen! Olen päässyt todistamaan sitäkin että on mietitty, mistä puolitutun voi tunnistaa mt-ongelmaiseksi (vastaus: ei yhtään mistään). Varmoiksi merkeiksi arvellaan jälleen kaikenlaisia yksilöllisyyden merkkejä, sekä tietysti sitä että vaikuttaa epämääräisen kipeältä tai stressaantuneelta. Erilaisuus on hulluuden esiaste, eikä tyhmyys voi koskaan tiivistyä joukossa. 

Toinen hyvä haukkumasana on avohoitopotilas. Avohoitopotilaitahan ovat käsittääkseni kaikki psykiatriset potilaat jotka eivät ole osastohoidossa (allekirjoittanut siis mukaan lukien). Me avohoitopotilaat olemmekin villiä sakkia: riehumme ja sekoilemme vuorokaudet ympäriinsä, paitsi silloin kun tukien huijaaminen työllistää. Yleisesti ottaen kaikki psykiatriset sairaudet vakavasta masennuksesta psykoottisuuteen kun paranisivat kovalla työnteolla ja siihen liittyvällä ryhdistäytymisellä. Jos tekee kovasti töitä, ei tietenkään ehdi riehua ja sekoilla. Keskustelun sävystä voisi niin ikään päätellä, että kaikki jotka eivät selviä yleisesti riittämättömäksi tiedetyllä terveyskeskuslääkärin määrämällä "SSRI-nappia naamaan ja viisi kertaa keskusteluapua"-reseptillä kuuluisivat suljetulle osastolle. Välimuotoja tai muita hoitomuotoja ylipäätään ei ole. Ja miten voisikaan olla kun psykiatrin määräämien lääkkeiden nauttiminen ohjeiden mukaan on tunnetusti varma konsti muuntaa hieman harmillinen varttihulluus pysyväksi raivohulluudeksi?

Pysähtyvätköhän nämä keittiöpsykologit koskaan miettimään puheidensa seurauksia? 

Mielenterveysongelmien stigmatisointi johtaa ensinnäkin siihen etteivät läheskään kaikki apua tarvitsevat uskalla hakea sitä, sen paremmin ammattilaisilta kuin läheisiltäänkään. Keittiöpsykologin logiikalla ihminen on terve niin kauan kun häntä ei sairaaksi todeta. Karmean kohtalon voi tietysti välttää sillä ettei hae apua siinä vaiheessa kun havaitsee ensimmäiset merkit arjen sakkaamisesta. Kun mielenterveyden häiriöt hävetään, vaietaan ja leimataan mahdollisimman tehokkaasti, ne lakkaavat olemasta. Vähän niin kuin homoseksuaalisuuden kriminalisointi johtaa sen katoamiseen. Pahimmassa tapauksessa päihteet koetaan sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi ja terveellisemmiksi kuin lääkärin määrämät lääkkeet. Ongelmien piilottelu aiheuttaa stressiä ja pelkoa, siis hyvin epäterveellistä kuormitusta elämäntilanteessa jossa tarvittaisiin lempeyttä ja turvallisuudentunnetta. Tällaisista asenteista aiheutuvat kärsimykset voi jokainen mielessään kuvitella, mutta ne ovat tietysti vasta alkua. Miten mielenterveyskuntoutujat ja tavallisista (eli tilastojen valossa väestössä yleisistä) sairauksista kärsivät mutta hyvässä hoitotasapainossa olevat ja hyvin toimintakykyiset kansalaiset voivat tässä asenneilmastossa työllistyä, löytää ystäviä ja kumppaneita- sanalla sanoen palata normaaliin elämään silloin kun se olisi toimintakyvyn puolesta mahdollista? Milloin mielenterveysongelmainen edes on keittiöpsykologin mielestä parantunut? Tuskin silloin kuin hoitosuhde päättyy. Mistä sitä tietää, koska se uudestaan kilahtaa? Viisainta samantien syrjäyttää ihminen lopullisesti, viis kärsimyksestä ja hukatusta potentiaalista.

Taantumuksen aikoja kun eletään, mielenterveysongelmien demonisoinnilla on sekin tuhoisa seuraus, että se hämärtää kätevästi hyväksyttävän ja paheksuttavan käytöksen rajoja. Mieleltään sairas ihminenhän ei mahda oireilulleen -kuten perseilylle- mitään. Kun huono käytös selitetään kerkeästi oireeksi eikä valinnaksi josta ihminen on lähtökohtaisesti vastuussa, siihen ei siis tarvitse, voi, eikä ehkä kannatakaan puuttua jos ei ole mielenterveyden ammattilainen. Pahaaoloa on vain ymmärrettävä ja mietittävä, miten huonosti käyttäytyvän oloa voisi helpottaa sen sijaan että alettaisiin asettaa käytökselle jotain rajoja. Samalla tietysti onnistutaan vielä kertaalleen mustaamaan mielenterveyspotilaiden ylivoimaisen enemmistön mainetta. Useimmat ihmiset jotka hakevat apua ongelmiinsa, nimittäin hyötyvät hoidosta ja heidän ennusteensa on hyvä. Niin ikään ylivoimainen enemmistö mielenterveysongelmista kärsivistä on kunnollisia ihmisiä jotka ovat sekä motivoituneita että kykeneviä käyttäytymään hyvin. Demonisoinnilla tämä kunnollinen enemmistö häivytetään näkyvistä samalla kun vapautetaan vastuusta sananvapauden väärinkäyttäjiä ja kaikenkarvaisia kiusaajia. Tehokasta, tavallaan. Harmi vain, että tehokkuus taantumuksellisuudessa johtaa vain nopeampaan pohjalle vajoamiseen.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments