Normaalihinta ei ole ylihinta

Tänään minua ilahdutti tämä Ylen uutinen jossa kerrotaan että Yhdysvalloista apinoidulle Black Friday-tarjouspäivää vastustetaan Suomessa luonnonsuojelujärjestöjen lisäksi myös vähittäiskauppaa tekevien yritysten puolesta. Eettisyysirtopisteitä jaossa! Kuten alehuumaa vastustavat yritykset muistuttavat, halpa hinta tarjous ei ole mikään syy ostaa, toisin kuin oikea tarve. Nykyään halpojen hintojen taustalle ei useinkaan kätkeydy edes katteista tinkimistä vaan eettisiä ja ekologisia ongelmia. Milläpäs ne valmistajatkaan käyttöä ja päivänvaloa kestäviä tuotteita tekisivät jos kansa ei ole valmis sellaisesta tuotannosta mitään maksamaan? 

Nykyään kun koko ajan jossakin on meneillä jokin alennusmyynti tai tarjouskampanja on helppo unohtaa, että normaalihinta ei ole ylihinta. Se että ostoksilla käynti nipistää takapuolta ei myöskään ole lähtökohtaisesti ongelma (elleivät kyseessä ole aidot toimeentulovaikeudet). Oletteko muuten huomanneet, että on paljon tuotemerkkejä joita saa alesta vain poikkeuksellisesti eikä isoilla alennusprosenteilla käytännössä koskaan? Yleensä nämä tuotteet löytyvät hinta- ja laatuhaitarien yläpäästä. Mistä näille tuotteille riittää vakiintunutta kysyntää sen verran etteivät brändit tuhoudu kaikessa hiljaisuudessa omaan mahdottomuuteensa? Selittyykö kaikki pelkästään ökyilyllä ja statussymboliarvolla -myös silloin kun kyse on huomaamattomista tuotteista eikä logo-oksennuksista? Onko mahdollista, että nykyään on yhä olemassa tuotteita joista kannattaa maksaa paljon vaikka samassa tuoteryhmässä olisi tarjolla myös halpoja versioita?

Se että meillä on kohtalainen määrä brändejä joiden ei tarvitse osallistua alennuskarnevaaleihin pärjätäkseen, pistää epäilemään että supertarjousalennusmyyntihintahulinat ovat vain yksi markkinointistrategia muiden joukossa, siis yksi keino tehdä voittoa. Kun kuluttaja harhautetaan ajattelemaan pelkkää hintaa ja isoa alennusprosenttia, häivytetään samalla taka-alalle kysymykset laadusta ja eettisyydestä. Toisinaan jopa laillisuudesta. Jos tuotetta myydään jatkuvasti alehintaan, kyseessä ei lain mukaan ole enää alehinta vaan tuotteen todellinen normaalihinta. Alennushulina vain kertoo tarinaa kauppiaasta suurena altruistina joka vain haluaa mahdollisimman monen pääsevän osalliseksi tuotteista sekä järkevästä kuluttajasta joka ei maksa ylimääräistä- mutta tämäkin on niitä tarinoita joissa vastuu on kuulijalla. 

Maailman tilanne on sellainen että voisimme oikeastaan kyseenalaistaa koko myytin siitä että hintatietoisuus ja tarjoushaukan taidot ovat järkevän kuluttajan mitta ja halvalla hinnalla saaminen ostoksen onnistumisen mitta. Eettisesti, ekologisesti ja jopa pitkällä tähtäimellä oman talouden edun mukaista voi olla kannattavaa ostaa normaalihinnalla, ohittaa tarjous tai valita kalliimpi tuote vaikka halpaakin olisi tarjolla. Voimme tukea suurimpien aleprosenttien mainostajien sijaan niitä joiden normaalihinta on kohtuullinen hinta jossa ei alunpitäenkään ole enemmälti ilmaa. Voimme jos haluamme.

Miksi pitää jättää jälki?

Tämä postaus on hyvää jatkoa edelliselle siinä mielessä että monella lisääntymisen ja ylipäätään elämän elämisen suurena tarkoituksena on "jättää itsestään maailmaan jälki". Välittää eteenpäin geenit ja perintöä, tulla mainituksi historiankirjoituksessa, olla tämän vuoden maailmanmestari. Moni tuntuu olevan jopa sitä mieltä että jos elämästään ei jätä jälkeensä jotakin konkreettisesti mitattavaa josta voi sanoa "tuon tein minä", elämällä ei merkitystä olekaan. Mitä helpommin havaittavampi ja pisimpään näkyvä henkilöön yhdistettävä jälki, sen onnistuneempi ja ihailtavampi on eletty elämä.  Tämä on yksi niistä ajatuksista joiden on syytä alkaa muuttumaan pikapuoliin mikäli aiomme selviytyä lajina seuraavasta vuosituhannesta.

Ympäristönäkökulmasta ihmiskunta on jättänyt itsestään jälkiä maailmaan enemmän kuin planeetta kestää. Minustakin jää muistoksi aikamoinen jätevuori, noin alkajaisiksi. Aloitin sen tuottamisen heti synnyttyäni, 1970-luvun lopulla kun vaipat olivat vielä tukevaa muovia. Kaatopaikalta vauvana kuluttamani vaipat löytyvät vielä sittenkin kun olen kuollut vanhuuteen. Alun jälkeen olen elänyt ja kuluttanut neljäkymmentä vuotta länsimaassa jossa vaatimatonkin elämä aiheuttaa suoraan orjuutta, jätettä ja luonnon tuhoutumista. Ja vaikka parhaani teenkin, elämäntapani ei ole vaatimattomin mahdollinen. 

Tällä hetkellä on vielä jonkin verran toivoa siitä että jälkeeni jää myös myönteisiä asioita siellä sun täällä. Jos en jätäkään jälkeeni uusia kuluttajia tai isoa perintöä, jäljelle jää jotakin muuta: sen verran enemmän luonnonvaroja ja elämän monimuotoisuutta. Jos käy niin että hienoimmat ajatukseni unohtuvat, sekään ei ole paha asia. Olenhan saanut itse nauttia niistä, ja muutenkin viisaus on uusiutuva luonnonvara: jos se oli todellista, joku toinen voi löytää sen piankin.

Sitä paitsi ne paljon puhutut ihmisen jäljet ovat parhaimmillaankin aika lyhytikäisiä. Isovanhemmat vielä muistaa, mutta entä heidän isovanhempansa? Pelkästään heidän nimiensä muistaminen vaatii harrastuneisuutta. Tunnen sukupuutani parhaimmillaan noin 1500-luvun loppuun asti. Monesta siitä löytyvästä ihmisestä tiedetään enää nimi sekä syntymä- ja kuolinaika enemmän tai vähemmän tarkasti. Joistakin tiedetään arvo tai ammatti, harvasta lauseen tai parin verran jotain muuta. "Jotain muuta" on erityisen jännä kategoria: yhdestä muistetaan yksisilmäisyys, toisesta se että hän virkkasi paljon. Kelataan hieman tulevaisuuteen: minä olen yksi niistä onnekkaista jonka elämästä muistetaan jotakin ekstraa. "Saara Reiman kasvatti omenapuita." tai ehkä peräti "Saara Reiman harrasti pitkään "blogin" pitämistä internet-tietoverkossa". Tai vaikka molemmat. Joka tapauksessa on helppo huomata, että nämä lauseet eivät kerro paljoakaan perinnöstäni. Filosofin tärkein perintö ovat hänen ajatuksensa. Olen saanut jo muutamalta teistäkin kuulla että olette blogia luettuanne muuttaneet mielipidettä jostakin asiasta tai peräti alkaneet tehdä asioita toisin. Sellaisesta tuppaa jäämään Todellisuuteen jälkiä. Niitä ei voi jäljittää minuun kuin harvoin, mutta jälkiä ne ovat silti, asioita joita ei olisi jos en olisi vieraillut universumissa. Jos onni on, nämä jäljet ovat isossa mittakaavassa tarkasteltuna paljon tärkeämpiä kuin ne tiedot jotka jätän jälkeeni erinäisiin tietokantoihin. Sukupuuhun ei todennäköisesti tule koskaan sanaakaan siitä että "Saara Reimanin tarinoiden ansiosta x määrä ihmisiä muutti elämäntapojaan kestävämmiksi, lakkasi uskomasta että tiukan paikan tullen paha on hyvää suurempi voima, oppi antamaan enemmän arvoa pienille ja huomaamattomille elämänmuodoille. Hänen lintulautansa ja puutarhanhoitotyylinsä vaikuttivat pieneltä osaltaan eräiden harvinaisten lajien kantojen vahvistumiseen." Nämä ovat kuitenkin asioita joilla on suuressa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä todellista merkitystä. 

Jos on poikkeuksellinen yksilö jolla lisäksi on apunaan iso annos onnea, voi muisto säilyä jonkin verran pidempään, enintään muutaman tuhannen vuotta. Jotkut muistavat että kerran täällä elivät Thales, En Hedu-ana tai faarao Khufu, mutta kukaan ei enää muista niitä sankareita joiden ansiosta nykyihmiset onnistuivat sinnittelemään holoseenin alkuun Välimeren refugioissa, heitä jotka saapuivat ensimmäisenä Amerikkaan Aasiasta, puhumattakaan niistä ennakkoluulottomista yksilöistä jotka harrastivat geenienvaihdantaa neandertalilaisten kanssa tuloksilla jotka vaikuttavat meissä edelleen. Näiden ihmisten unohtumisesta ei voi syyttää ainakaan saavutusten mitättömyyttä.

Ylipäätään, vaikka ihmislaji vanhenikin hiljattain reilusti, 300 000 vuotta on lyhyt aika verrattuna siihen kuinka kauan täällä on elellyt saniaisia ja helmiveneitä. Mikä on yksilön perintö siinä vaiheessa kun lajilla on ikää kymmeniä, jopa miljoonia vuosia? Se on edelleen niitä jälkiä jotka teoista ja ajatuksista ovat jääneet. Paljon matkan varrella häviää, mutta toisten tekojen vaikutukset kertatuvat tai ovat pieniä osasia maailmaa muuttavissa kehityskuluissa. 

Miksi kuvitella olevansa kuolematon ja unohtumaton kun ei kuitenkaan sitä ole? Kuolemanpelonko takia? Miksi kuvitella että omat geenini ovat jotenkin ainutlaatuisen ihmeellisiä kun ihminen kuitenkin jakaa perimästään 99% simpanssien kanssa? Ei sillä etteikö yksilöllisessä perimässäni olisi muutama aika hienokin emäspari, mutta jotenkin tässä ympäristökatastrofin keskellä vaikuttaa siltä että maailma tarvitsee niitä emäspareja enemmän sellaisia asioita joita tuotan tehokkaammin jos jätän lisääntymättä. Unohtumisen ja merkityksettömyyden pelkoja voi käsitellä muutenkin kuin lisäämällä, esimerkiksi ajattelemalla asioita selviksi ja harjoittamatta kiitollisuuden hyvettä tilaisuudesta osallistua maailmankaikkeuteen. 

"Jätä itsestäsi jälki"-ajattelun ovat sisäistäneet erityisen hyvin tägien spreijailijat. Abstraktiin ajatteluun taipuvaiset huomaavat kuitenkin, että vaikkei minua poistuttuani kuvioista muistaisi kukaan, tekemisteni seuraukset ja seurausten seuraukset jatkavat olemassaoloaan, hyvässä ja pahassa. Siinä mielessä olemme kuolemattomia. Vaikka ihmiselämää voi luonnehtia lyhytikäiseksi paikalliseksi ilmiöksi, maailmankokonaisuus ei tule täältä poistuttuani olemaan enää koskaan täsmälleen sama kuin se oli ennen vierailuani. Pysymme siitä osallisina myös aktuaalisen eksistenssin päätyttyä. Vain nimi ja muisto siihen yhdistettävistä teoista unohtuu helposti. Miksi taistella sille muutamia vuosikymmeniä lisäaikaa kun vaihtoehtona on myös miettiä  elämääni jonka olennainen sisältö on tukevasti kiinni ikuisen elämän syrjässä ilman erityistä yrittämistäkin?


ps. Tässä uniongelmien keskellä blogia säätäessäni onnistuin sitten tuhoamaan edellisen saikkupäikkypostauksen. Ehdin kuitenkin lukea kannustavat kommentit, kiitos niistä #onvähänongelmia #pöntsikkä

As I dabbled with this blog in my typical sleep-deprived  state I manage to destroy the last post about what's going on in my life. I did, however, have the time to read encouraging commentary, thanks for those. #Ihazissues #shesololo

posted under | 3 Comments

Väestönkasvun humaanista hillitsemisestä

Väestönkasvun hillitseminen on tajuttu olevan niin keskeinen keino suitsia ympäristökatastrofia että avoin keskustelu väestöongelmasta on alkanut. Aluksi on sanottava, että vaikka suomalaisia on vähän, ekologinen jalanjälkemme on sen verran suuri ja terveydenhuoltomme niin korkeatasoista että väestönkehityksellämme alkaa olla väliä- puhumattakaan vastuustamme näyttää esimerkkiä vähemmän kehittyneille maille. Koska keskustelu on vasta aluillaan, "mutku intialaiset, afrikkalaiset ja kiinalaiset"-argumenttivirhettä seuraa argumentum ad absurdum. Näin ikävistä aiheista käytävien keskustelujen on tapana edetä. Väestönkasvun hillitsemiskeinoiksi ehdotetaan sotia tai kohdennetumpia ihmisten lahtaamisia, humanitäärisiä katastrofeja ja tappajaviruksia. Koska kukaan kunnollinen ihminen ei halua moisia, johtopäätökseksi tulee että eipä tässä mitään voida, ainakaan vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä me voisimme. Humaanit keinot osallistua planeetan hyvinvoinnille pidemmän päälle välttämättömiin väestömäärän hallintatoimiin ovat paitsi olemassa ja humaaneja, myös niin lähellä että jokainen kiinnostunut (jopa lapsia jo hankkinut) voi niihin tarttua.

Ensimmäinen iso edistysaskel Suomessakin olisi jos lakkaisimme pitämästä lasten tekemistä itsestään selvänä osana normaalia elämänkulkua. Tämä olisi kestävää myös lastensuojelullisesta näkökulmasta. Mitä jos opettaisimme nuoret vakavasti harkitsemaan, haluavatko he todella lapsia hyvistä syistä (joiksi vauvakuume toki lasketaan) ja muistuttaisimme että eettisesti kestävä lasten hankkimisen lähtökohtana tulisi olla aina harkittu päätös yrittää lasta eikä "katsotaan mitä tapahtuu jos ei hotsita ehkäistä"-tyyppistä haahuilua? Mitä jos opettaisimme että täyttä, hyvää ja tulevaisuuden kannalta merkityksellistä elämää voi elää myös ilman omia lapsia? Lastensuojelullisesta näkökulmasta olisi hyvä myös muistuttaa kansaa siitä että meillä on jo paljon lapsia jotka tarvitsisivat adoptio- tai tukiperhettä. Riittäisikö se?

Mitä jos lopettaisimme tunnelmoinnin sukupolvien ketjusta ja miettisimme mieluummin, ovatko geenimme todella aarteita ihmiskunnalle ja onko niiden levittäminen juuri minun henkilökohtainen velvollisuuteni (vihje: lisääntyminen ei ole kenenkään velvollisuus)? Voisimme lopettaa puhumisen "lapsettomuudesta" eli negaation ja puuttumisen kautta kun voisimme puhua myös positiivisesti lapsivapaudesta? Sanat rakentavat maailmaa. Elämästä ei puutu yhtään mitään jos siitä puuttuvat biologiset lapset. Lastenhankintaolettaman heikentäminen, hienotunteisuuden lisääminen ja lapsivapaan elämän arvokkuudesta muistuttaminen saattaisivat myös osaltaan vähentää vasten tahtoaan lapsettomien kärsimystä. Tahaton lapsettomuus on suuri suru jota ympäristön paineet vain pahentavat.

Ihmispopulaation kokoon voi Suomessa vaikuttaa myös muuten kuin jättämällä lastenteon väliin tai yhteen lapseen (vaikka niiden jotka voivat tehdä niin on toki kiitettävää tehdä niin). Kulttuuristen asenteiden lapsivapautta kohtaan pitäisi muuttua suopeammiksi. Planeetta ei kaipaa ketään joka painostaa tai edes kannustaa ihmisiä tekemään lisää lapsia, mutisee velvollisuuksista ylläpitää suomalaista geeniperimää (ihmislajin geneettinen vaihtelu on sen verran pientä että olemme paljon vähemmän ainutlaatuisia kuin rasistit kuvittelevat) tai vihjailee että vain lapsiperheet ovat oikeita perheitä ja vain vanhemmat ymmärtävät rakkauden ja elämän päälle. Emme kaipaa niitä jotka alkavat kaivelemaan lapsivapaista lähimmäisistään ja heidän elämäntavoistaan vikoja lapsivapauden selitykseksi tai vähättelevät äänekkäästi niitä syitä joilla vapaaehtoisesti lapsivapaat perustelevat valintaansa. Traumoja löytyy vähän kaikilta, itsekkyys on tavallinen kansanpahe josta kärsivät kaikenlaiset ihmiset eikä (naisen) uraorientoituneisuudessa ole mitään vikaa. Planeetta ei kaipaa lapsivapaudesta puhumista puutteen, poikkeuksellisuuden tai ongelman näkökulmasta. Tämä ei tarkoita että lapsettomuudesta pitäisi tehdä ihanne- näin alkuun riittäisi tasa-arvo ja sen ymmärtäminen että vaikka lapset ovat rikkaus toisille, toisille meistä lapsivapaus voi olla suuren onnen lähde. 

Huolehtimalla julkisten palveluiden toimivuudesta ja siitä ettei lain lupaamien palveluiden saamiseksi tarvitse käydä läpi vaikeaa byrokratiaa ja tehtailla valituksia voimme vaikuttaa siihen ettei lapsia tarvita vanhuuden turvaksi ja puolustajaksi vaan jokainen voi luottaa saavansa vanhana tarvitsemansa tuen ja avun yhteiskunnalta. Sterilisaation saamista tulisi helpottaa. On täysin absurdia että äidiksi voi Suomessa ryhtyä teininä mutta sterilisaation saamisen ikäraja on 30 vuotta. Luulisi, että ihminen joka on kypsä tekemään päätöksen lisääntymisestä on myös kypsä tekemään päätöksen lisääntymättä jättämisestä ja kykenee elämään seurausten kanssa. Ehkäisyn pitäisi olla maksutonta nuorille ja pienituloisille. Kulttuurin maallistumiskehitystä olisi tuettava ja tiedotettava että lisääntymättömyys on perusoikeus johon uskonoppineillakaan ei ole mitään sanomista. 

Myös eutanasiakeskustelu kuuluu tähän väliin. Jokaisella tulisi olla oikeus päättää omasta kuolemastaan. Jos yhteiskunta vakavasti pelkää tämän vapauden johtavan massaitsemurhiin, sen olisi ehkä syytä panostaa siihen että kaikki kansalaiset kokisivat elämän elämisen arvoiseksi. Vapaus valita ei johda yhtään mihinkään, ainoastaan vapauden käyttäminen. Siihen yhteiskunta voi ja sen tulee vaikuttaa. Elämänhalunsa täysin kadottaneiden ihmisten pitäminen hengissä kieltämällä oikeus kuolla arvokkaasti on väärin. Samalla se toki on semitehokas keino piilotella sellaisia yhteiskunnallisia ongelmia jotka saattavat edistää elämänhalun katoamista.

Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin valtioihin.Tiedämme, että tyttöjen koulutuksen, naisten oikeuksien kehityksen tukeminen ja naisiin kohdistuvan väkivallan vähentyminen väkirikkaissa köyhissä maissa ovat tehokkaita ehkäisykeinoja. On älytöntä valittaa ihmisten hillittömästä lisääntymisestä siellä missä ehkäisy on harvojen etuoikeus tai siellä missä naiset eivät ole turvassa seksuaaliselta pakottamiselta ja väkivallalta. Sekä valtion että yksityisten hyväntekijöiden tulisi panostaa naisten oikeuksien tukemiseen siellä missä ne ovat heikolla tolalla. 

Humaaneja keinoja tukea lapsivapautta on niin paljon että ne käyttöönottamalla pääsisimme jo pitkälle. Mahdollista väestön liiallista vähenemistä paikallisesti voi tukea räätälöimällä maahanmuuttopolitiikkaa vastaamaan valtakunnan tarpeita. Suomalaisuuden katoamista voi ehkäistä tukemalla suomalaista kulttuuria ja sen siirtymistä uusille tulijoille. Jos täältä löytyisi tahtoa ryhtyä panostamaan kestävämpään väestöpolitiikkaan tinkimättä länsimaisista perusarvoista, siihen kyllä löytyisi keinojakin.

Esittelemiini keinoihin ei edes sisältynyt pienimpiäkään heikennysehdotuksia lapsiperheiden tukiin ja etuihin, lapsettomuushoitojen saatavuuden heikentämistä tai yhden lapsen politiikkoja. Eihän ole mitään syytä eikä järkeä paimentaa tai pakottaa ihmisiä niin kauan kuin pehmeimmätkin keinot tukea lapsivapautta lojuvat lähes käyttämättöminä. Omasta puolestani olen sitä mieltä että lapsivapaa elämä on niin hieno juttu että tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa huomattavasti useampi voisi hyvinkin valita sen. 

Eriarvoistuvan maan huveja: köyhyyslarppaus

Muistatteko vielä takavuosien Nousukausi-elokuvan? Kyseessä siis oli komedia nuoresta hyvin toimeentulevasta parista joka päättää etsiä elämäänsä eksoottisia elämyksiä viettämällä lomansa elämällä köyhän elämää Jakomäessä. Muistaakseni elokuva oli aika hauska. Mutta silloin elettiinkin vähän toisenlaisia aikoja. Viime aikoina vastaavan sävyistä köyhyyslarppausta on harrastettu ainakin mediassa. Hyvin toimeentuleva toimittaja kokeilee nuukailla viikon tai kuukauden ja tästä valaistuneena jakelee sitten talousvinkkejä oikeille vähävaraisille. Vinkkien taso vaihtelee itsestäänselvistä "lopeta tupakointi!"-neuvoista hulvattomiin, kuten linkittämäni "muuta mummolaan täysihoidolle puoleksi vuodeksi. Tämä on täsmälleen sitä elämänpiirien täydellistä eriytymistä mistä yhteiskuntatieteilijät ovat varoitelleet. Jutuista paistaa pitkälle se ettei niiden tekijöillä ole hajuakaan aidosti vähävaraisten ihmisten elämän realiteeteista.Tällöin käsitys toimeentulovaikeuksissa kamppailevien moraalista, elämäntavoista ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elämäänsä muodostetaan perättömien ennakkoluulojen pohjalta. Päätöksenteossa tästä syntyy rumaa jälkeä. Niin syntyy mediassakin jolle näkymättömiä ovat ne jotka eivät pysty säästämään lopettamalla tupakanpolton, vaihtamalla personal trainerin tarjouskuntosaliin tai vähentämällä ulkonasyömistä siitä syystä ettei heillä ole ollut koskaan varaa tällaisiin menoeriin.


Mietittyäni ankarasti olen tullut siihen tulokseen että en oikeasti tiedä tässäkään asiassa muiden elämästä kuin omastani. Riittävää ymmärrystä eivät riitä tuomaan opiskelu eivätkä toimeentulovaikeuksien parissa kamppailevat tuttavat. Köyhyyslarppauksesta on pelkkää haittaa: säästökuuri jolta pääsee pois itse halutessaan, jonka alkajaisiksi ei joudu luopumaan pääsystä säästötilille tai mummon helmoihin jos tulee isompi hätä, ja jossa budjetin ylityskin on pieni epäonnistuminen eikä koko elämän sekoittava katastrofi joka pahimmillaan uhkaa asumista ja luottotietoja, ei ole aitoja toimeentulovaikeuksia nähnytkään.
Esimerkiksi opiskeluaikana elin kyllä nykyistä reilusti vaatimattomammin, mutta toimivatko senaikaiset vinkkini (kuten "hanki rento, helposti opintoihin yhdistettävä ja mukavasti palkattu osa-aikatyö" niin ei tarvitse pelkällä opintotuella kitkutella) enää nykypäivän opiskelijoille? Siihen aikaan moni muukin taloudenpitoon vaikuttava asia kun oli toisin. Asumisen hinta Helsingissä, työllisyystilanne ja opintotukijärjestelmä tulevat mieleen etsimättä. Veikkailisin, että tänä päivänä samassa tilanteessa elävällä on taloudellisesti tiukempaa ja stressaavampaa. Toki moni muukin asia vaikuttaa oman tilanteen kokemiseen ja stressaavuuteen. Eriarvoisuuden ilmapiirissä puute pistää taatusti kipeämmin kuin pula-aikana jolloin kaikilla on vaikeaa. Kovat arvot joiden nimissä tukia ja julkisia palveluita leikataan, työttömiä kyykytetään ja ansiosidonnaisten etujen jääminen pieniksi on ihan oman valinnan tulosta, kiihdyttävät syrjäytymiskehitystä sitä vauhtia ettei pari kärkihanketta ja projektia tunnu enää missään. 

Jos lähdetään siitä ettei hyväosainen voi -menettämättä asemaansa pysyväisluontoisesti- todella eläytyä köyhän asemaan, ei välttämättä päädytä luovuttamaan. Jäljelle jäävät empatia, järjenkäyttö sekä halu kuunnella ja olla syyllistämättä ihmisiä omien ennakkoluulojen perusteella. Koska ennakkoluulojahan käsityksemme ovat silloin kun tietoa ei ole, ja usein ennakkoluulo on sitä pahemmin harhainen kuin se on ankara. Tietoa voimme saada kysymällä, tarkkailemalla ympäristöä,kuuntelemalla, olemalla kiinnostuneita -eli lähtemällä siitä että emme ole aiheen kokemusasiantuntijoita emmekä sellaisiksi (toivottavasti) tule.

En usko, että tämän päivän toimeentulo-ongelmaisilla on pulaa "hyvistä" neuvoista, paimentamisesta tai heidän vikojensa luetteloinnista. Arvelisin, että sitäkin enemmän puutetta voi olla osallisuudesta ja tunteesta että kelpaa sellaisenaan, tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on, siinä tilanteessa kuin on eikä vasta sitten jos ja kun on onnistunut kapuamaan keskiluokkaan. Siitä, että keskiluokassakin osattaisiin olla ihmisiä ihmiselle eikä arvotettaisi ja rankattaisi toisiamme taloudellisen aseman, uramenestyksen tai muun vastaavan perusteella. Köyhyyslarppailun ja muun egotrippailun sijaan voisimme ottaa tavoitteeksi myös oman elämäntavan yksinkertaistamisen. Siitä olisi kestävää hyötyä sekä itsellemme että koko planeetalle.


#metoo: Mää kanssa, jotta asia ei vielä unohtuisi

#Metoo- debatti jonka tarkoituksena on tuoda esiin miten yleinen ja iso ongelma naisoletettujen ahdistelu (länsimaissa, kantaväestöön kuuluvien miesten) toimesta on, on ottanut tuulta alleen oikein kunnolla. Aiheesta on puhuttu paljon aiemminkin, mutta ehkä nyt ollaan siinä pisteessä että puhe myös menee perille. Ehkä tällä kertaa saadaan vauhtiin se muutos jota tässä on yritetty saada aikaan jo viimeisten muutaman tuhannen vuoden ajan sivistysmaissa: että naisten kehot lakkaisivat olemasta jonkinlaista yleistä omaisuutta jotka saavat olla rauhassa hyvällä tuurilla eivätkä siksi että se on perusihmisoikeus jonka loukkaukset huomataan ja jonka puolustaminen ei ole vain loukatun itsensä ongelma.

Epäilen, että naisten ylivoimainen enemmistö on kokenut joskus seksuaalista häirintää. Minä ainakin olen, ja lisäksi muistan oppineeni hyvin varhain että häirintä on osa normaalia elämää, sellaista mistä ei kannata numeroa tehdä tai mihin odottaa ulkopuolista apua. Kun aloin asiaa miettimään, tajusin että jokaista naista jonka kanssa aihe on jotain kautta tullut puheeksi, on joskus häiritty. Jokaista. En muista tavanneeni livenä yhtään naista joka olisi sanonut ettei häntä ole koskaan häiritty. En yhtäkään joka epäilisi, onko se häirintä nyt niin yleistä tai arkista vaiko vain suurenneltu marginaali-ilmiö. En yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt selvästi, miltä tuntuu joutua yllätetyksi seksuaalisesti jollakin ei-toivotulla tavalla. On tietysti mahdollista että minä olen liikkunut harvinaisen huono-onnisessa seurassa. #Metoo- ulostuloja luettuani on kuitenkin tullut päinvastainen olo. Minun kokemukseni ahdistelluksi tulemisesta ovat kesyä kamaa ja niitä on aika vähän (ihan sillä perusteella että luulisin muistavani kaikki kerrat) verrattuna siihen mitä moni muu on joutunut kokemaan.

Minäkin olen kasvanut kulttuuriin jossa nuoren tytön perustaitoihin on kuulunut "selvitä" neuvokkaasti ja yksin huuteluista ja ei-toivotusta lähentelystä. Se mikä on yleistä koetaan usein normaaliksi vaikka olisi moraalisesti ottaen aivan sairasta menoa. Normaaleja ovat myös asiat joihin tilanteen mahdollisesti näkevät ulkopuoliset eivät reagoi. Ovat kuin eivät näkisikään, tai jos näkevät niin ohjaavat olemaan hiljaa pojat nyt on poikia-tyyppisillä heitoilla. Jälkeenpäin hyviä syitä ja selityksiä puuttumattomuuteen riittää: en ajatellut koko asiaa sillä lailla, mitä jos olisin itse joutunut vaikeuksiin, oliko se oikeasti niin ikävä tilanne (taustaoletus: koska tämähän on ihan normaalia menoa jota välillä näkee). Kulttuurissamme rehottaa myös edelleen käsitys siitä naisen seksuaalisuus on tavara jota naisen velvollisuus on vartioida ja miehen yrittää ottaa. Onnistuminen on aina sulka miehen hattuun niin kauan kun seksuaalirikossyytteiltä vältytään. Sitten on ehkä mennyt vähän överiksi, paitsi tietysti jos "uhri" on hysteerikko, yliherkkä, provokaattori, huora tai pihtari. Niin kauan kuin tällaista ajattelua löytyy tämän päivänvalossa varsin tasa-arvoisen kulttuurimme pohjalietteestä, seksuaalisesta tasa-arvosta voi vain unelmoida.

Millaista on käytös johon ei kiinnitetä huomiota eikä puututa? Hyväksyttävää. Ajatellaan vanhatestamentillisesti että ihminen hyväksyy häirinnän jos hän ei kuuluvasti ja näkyvästi vastusta sitä heti paikalla. Harmi, että pronssikaudelta moderniin psykologiaan oli vielä muutama  tuhat vuotta aikaa. Nyt tiedetään, että häirinnän (kuten muidenkin hyökkäysten) uhri on usein hiljaa sen kiitävän hetken kun “pitäisi reagoida” ollakseen Oikeasti Häiritty koska hän yllättyy ja tyrmistyy tai uhkaavammassa tilanteessa jopa lamaantuu. Tilanne on ihan sama kuin se miksi nasevat vastaukset typeryksille tulevat mieleen aina jälkikäteen: koska nämä tällaiset tilanteet tulevat puskista eikä kukaan täyspäinen voi olla jatkuvasti varautunut siihen että saalistaja voi vaania kaikkialla ja missä vain.

#Metoo-keskustelu on ehtinyt jo siihen vaiheeseen että miehet ovat ehtineet ääneen. Äänekkäimmät ovat olleet sitä mieltä että naiset uhriutuvat, valehtelevat tai valittavat turhasta koska välillä miehetkin kokevat pahoja asioita. Se moneen kertaan esiin tuotu fakta että monet (allekirjoittanut mukaan lukien) ovat kohdanneet häirintää aikuisten tai selvästi vanhempien nuorten tahoilta ensimmäisen kerran jo ala-asteiässä, sivuutetaan tai lokeroidaan omaksi asiakseen josta ei nyt puhuta (No koskas sitten? Kyse on faktisesti samasta ilmiöstä). Meillä päin kaikki pikkukoululaiset tiesivät jonkinlaisesta kokemuksesta, että ala-asteen koulutien varrella päivysti välillä itsensäpaljastaja. Olisi kumma, jos kenenkään vanhemmat eivät olleet asiasta kuulleet. 

Uhrinsyyllistystalkootkin ovat päässeet jo vauhtiin: kuitenkin tykkäsivät "huomiosta", elleivät peräti suoraan provosoineet. Jos nainen näyttää tykkäävän siitä että yksi mies (joka saattaa olla naisen poikaystävä, ihastus tai muuten vain toivottu tapaus) tulee ja puristaa pyllystä baarista, naisen täytyy tykätä myös siitä että Minä tulen ja puristan samalla tavalla. Jos ei tykkää, hän on epäreilu ja kyseessä on väärinkäsitys joka on pohjimmiltaan naisen vika. Ja mistä muka voi tietää ettei nainen tykännyt kun hän ei hetipaikalla topakasti pistänyt hanttiin (viis yllätyksestä, tilanteessa pelissä olleista valta-tai sosiaalisista rakenteista, fyysisen uhan pelosta yms. turhista)? Onkohan mitään ongelmaa edes oikeasti olemassa kun ei ole alettu lyömään nimiä pöytään, toisaalta jos nimet lyödään pöytään, niin samalla olisi syytä esittää laaja ja aukoton todistusaineisto tai muuten syyllistyy viattomien törkeään mustamaalaukseen... Nousseesta parusta voisi päätellä että tässä ollaan tekemässä rakettitiedettä. Onko rakettitiedettä todeta ääneen että on huono idea, pelottavaa ja ahdistavaa lähestyä naista avaamalla keskustelu seksiehdotuksella, törkykommentilla, vetämällä vehje esiin tai tarttumalla rinnoista? Edellytämmekö etiikan syventävän kurssin tasoisia tietoja emmekä alkeellisimpia peruskäytöstapoja huomauttaessamme, että seksuaalisuuden esiin tuominen ei sovi aivan joka tilanteeseen ja että kontaktin ottamista harkitsevan pitäisi ajatella viiden sekunnin ajan, miltä oma toiminta saattaa toisesta ihmisestä tuntua ja että on hyvin huono juttu jos se voi tuntua kamalalta. 

Ongelman torjuminen on psykologisen prosessoinnin vaihe. Toivottavasti naiset jaksavat tällä kertaa möykätä tarpeeksi kauan jotta siitä päästään seuraavaan vaiheeseen.

Siitä on toivoa. Perässä on alkanut tulla toisenlaisiakin miesten ulostuloja. Niitä on tullut toistaiseksi liian vähän. Jotkut myöntävät että ovat ahdistelleet, kuka mistäkin syystä (aika monet syyt ovat pikemminkin inhimillistä hölmöyttä kuin Syvintä Pahuutta, mutta hölmöilyjenkin seurauksista pitäisi ottaa vastuuta). Toiset myöntävät että ovat sittenkin saattaneet havaita ahdistelutilanteita mutta ovat sulkeneet asian mielestään.Tämä on hyvä merkki, josta seuraava askel voisi olla vaikka vastuun ottaminen siitä että on ollut näissä tilanteissa ja niiden jälkeen hiljaa. Hiljaisuus on nimittäin ollut tilanteen normalisoimista ja ahdistelun kohteelle vahva viesti siitä että hänen havaittu kärsimyksensä on pikkujuttu eikä mikään oikea ongelmatilanne jossa voi perustellusti odottaa apua kunnollisilta tuntemattomiltakin. Hyviä ovat nekin ulostulot joissa ilmaistaan yllättyneisyys ja järkytys ilmiön laajuudesta. On varmasti niitä jotka eivät aidosti ole huomanneet ahdistelua ympäristössään (eikä mieleen ole tullut kysellä läheisiltä naisilta, onko heitä koskaan ahdisteltu). Nämäkin reaktiot ovat tärkeitä sillä niissä ilmaistaan että naisten kokemus uskotaan todeksi ja hyväksytään todelliseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, selittelemättä ja vähättelemättä. Ahdistelua kokeneille naisille on tärkeää (ja vaihtelua) huomata etteivät läheskään kaikki miehet halua olla öyhöttäjien puolella tai heidän hiljaisia apureita joiden mielestä todellista ongelmaa ei olisi jos naiset vaan älyäisivät olla hiljaa ja vähemmän herkkiksiä. Kuten olen muutaman kerran aiemminkin sanonut: uhrin näkökulmasta hiljainen paheksunta ei eroa hiljaisesta hyväksynnästä millään tavalla.

#metoo- keskustelussa eletään nyt jännittävää vaihetta. Asiasta on noussut kunnon metakka, huomio on herätetty ja saatu pintaan hienoja kieltämis- ja torjuntareaktioita. Nyt asian vain täytyisi pysyä pinnalla niin kauan että keskustelu pääsee etenemään seuraavaan vaiheeseen: ongelman laajaan ja selkeään myöntämiseen myös miesten taholta ja rakentavien ratkaisuehdotusten miettimiseen yhdessä.

Niille jotka miettivät, uskaltaako tässä lähestyä ketään ollenkaan ettei vaan saa syytöksiä ahdistelusta, minulla on hyvä neuvo: jos sinusta todella tuntuu siltä että et osaa lähestyä toista muuten kuin ahdistelemalla (eli tunkemalla iholle tai tarttumalla intiimeihin paikkoihin, sanomalla tai ehdottamalla jotakin härskiä tai limaista, elehtimällä rivosti tai esittelemällä vehjettäsi...kyllä te hitaammatkin varmasti tajuatte tässä vaiheessa...) niin jätä ihmeessä lähestymättä. Oikeasti.
Jos kuitenkin lähestyt ja hyvät aikeesi tulkitaan väärin, pahoittele ja ota reipas  harppaus takavasemmalle. Sinulla on oikeus yrittää yhden (1) kerran per henkilö per elinikä, uusintayritykseen tarvitaan jo selkeä myönteinen merkki.

Ei tämä voi olla niin vaikeaa, mutta jos se kuitenkin on, niin jatkakaamme.

Päivän ekoteko: Kulutuskirjanpito

Tämänkertainen ekovinkkini ei ole ihan täydellinen. Se nimittäin kuulostaa vähän vaivalloiselta. Jos kuitenkin annatte sille mahdollisuuden, se kyllä paljastuu yhtä hyväksi kuin edeltäjänsäkin. Tässä blogissa kriteerit julkaistaville ekoiluvinkeille ovat tiukat. Vinkin pitää sopia mahdollisimman monelle, elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta. Sen toteuttamisen pitää olla helppoa ja sen täytyy parantaa ympäristön tilan ohella myös tekijänsä elämää, mitä nopeammin ja selvemmin sen parempi.

Suuri osa ympäristöongelmistamme kiteytyy siihen että kulutamme ja heitämme hukkaan aivan liikaa...noh, kaikkea. Tämä kuluttaminen ei kuitenkaan tunnu antavan aivan sitä mitä mainokset lupaavat. Koko ajan enemmän puhutaan siitä miten rahanmenon vastineeksi saa vain roinavuoren jota on rasittavaa hallinnoida ja josta eroon pääseminen jotenkuten vastuullisesti rasittaa sekin.

Enter kulutuskirjanpito, vanhan kunnon budjettivihon isosisko. Budjetti kertoo, miten paljon rahaa on käytettävissä ja mihin sitä kuluu. Kulutuskirjanpito kertoo myös, mihin rahaa tarvitaan, mitä sillä saa ja mikä on hankintojen elinkaari omassa taloudessa joka aina eroaa joltain osin tilastoissa esiteltävistä keskivertotalouksista.

Kulutus jaetaan eri kategorioihin kuten pukeutuminen, kodinsisustus, kosmetiikka, harrastukset. Minulla tämä tapahtuu yksinkertaisesti perustamalla vuoden alussa word-dokumentti per kategoria. Rahankäytön suunnittelu on tietysti yksi osa, mutta dokumenttiin voi kirjata myös suunnitellut hankinnat (on muuten ihmeellistä, miten kuukaudenkin listalla roikottaminen riittää tekemään rakkaustuotteesta turhakkeen jonka ostamisen voi hyvillä mielin unohtaa), sen mihin tahtiin asiat kuluvat loppuun, hutiostokset ja kierrätyksen sujumisen. Oma kirjanpitoni kulkee kuukausittain, isompia yhteenvetoja teen lähinnä silloin kun haluan hahmottaa pitkän aikavälin tilannetta. Olennaiseksi on osoittautunut myös "muuta"-kohdan lisääminen joka kuukausiarvioon. Esimerkiksi tämän vuoden vaatekirjanpidostani voisi päätellä, ettei täällä mitään kesämekkoja tarvita. Kulutusta jälkikäteen pohdittaessa voi siis olla hyvä muistaa myös, että kulunut kesä oli aivan poikkeuksellisen kylmä ja sateinen.

Asioiden kirjaaminen näin yksityiskohtaisesti on käytännössä helpompaa ja nopeampaa kuin miltä se kuulostaa (ja mitä vaivalloisemmalta se kuulostaa, sitä tarpeellisempi harjoitus luultavasti on). Hyötyä tulee roppakaupalla ja monessa lajissa. Kannattaako ostaa nipputarjouksesta käytännölliseltä kuulostavaa tuotetta joka kuitenkin itsellä on osoittautunut hyvin hitaasti kuluvaksi? Ehkä ei sittenkään. Kuinka paljon vaihtelua on riittävästi minulle? Käytänkö älyttömästi rahaa johonkin mihin en oikeastaan haluaisi? Myös muistin virkistäminen on kirjanpidon tärkeä tehtävä. Ilman lahjomatonta kirjanpitoa käsitykseni omasta kulutustasosta olisivat todennäköisesti reilusti alakanttiin. Hutiostoksistakin viisastuu paremmin jos pysähtyy edes minuutiksi miettimään, miten ja miksi lupaava hankinta paljastuikin arjessa hudiksi.

Voin kuvitella, että olisin vuonna 2014 väittänyt kysyvälle vilpittömästi olevani harkitseva kuluttaja joka kovasti yrittää ostaa vain tarpeeseen ja hemmotteleekin itseään harkitusti. Kirjanpidon mukaan poltin kuitenkin selkeisiin hutiostoksiin 370 euroa. Auts, auts, auts. Perusteellinen kirjanpito on puolestaan iso syy sille miksi näytän sittemmin viisastuneen. Tänä vuonna huteihin on kulunut tähän mennessä 22 euroa (klassisessa "kun kerrankin halvalla saa"-tilanteessa), ja tietääpä kirjanpito kertoa senkin ettei kyseessä näytä olevan satunnainen onnenkantamoinen vaan tasaisen laskun tulos. Aika kivan kokoinen erotus, vai mitä? Niin ne pienet, irralliset hudit vuoden aikana voivat kasaantua, mutta kun näkee helposti ja selvästi miten kasaantuminen on tarkkaan ottaen tapahtunut, toimintamallia on helppo muuttaa. 

Pelkkä kirjanpitäminen ei laske elintasoa eikä pakota minkäänlaiseen tinkimiseen, kivasta luopumiseen tai lakkoiluun.Tottumusten kohtuullistuminen tapahtuu kivuttomasti, lähes itsestään. Siinä sivussa säästyy selvää rahaa ja omistuksistaan pysyy paremmin kärryillä. Nykyään tavallisten ihmisten tavallisilla tavaroilla ei ole juuri muuta kuin käyttö- ja tunnearvo sen jälkeen kun ne on kaupasta ulos kantanut. Jos ne katoavat, jää jäljelle vain masentavaa jätettä jolla on taipumus vallata koteja salakavalasti.

Millä tavalla te seuraatte kulutustanne, vai seuraatteko?

My response for the last three or so terror attacks

In better days, a terrorist attack has meant launching a theme week in this blog. We've had one for cute animal vids, goodness, beauty etc. All those things that terrorists and their minions of all brands want to destroy. Lately, however, there have been several shocking attacks (pro tip: save a good shrink's contact info for the day when and if these things stop shocking you. This is NOT the new normal) and I've been busy sleeping, managing renovation of both of our bathrooms at once, sleeping, going through a series of medical examinations that are needed to find out why my circadian rhythm is a mess, sleeping, working for our family business etc. Did I already mention sleeping?

So I haven't really have had the time to work on fancy things like preparing theme weeks. And even though this blog has always been just a hobby and an outlet for my leftover thoughts, I've kind of felt bad about that. Because these days, many of us feel bad about the things going on in the world around us, and as an ethicist I should be out there resisting the general insanity instead of sleeping and avoiding humanity and playing with my rubber duck in my shiny new bathtub.

Since that's not really going to happen until my brain is fixed...or patched...whatever, I decided to resort to magic. Because I'm a Heathen and magic is what a heathen does when conventional solutions are used up. 


So, I'll resurrect a dead man for you and let him have once again 3.43 minutes of deep thought and happy sound reminiscent of times when the world was a little less insane. Check this out (this guy's life story is pretty inspiring as well) and be refreshed.




Now it's your turn. Go and use your magic. We all have it, no matter our creed (or lack of one), no matter whether or not we believe in it. We can and should use it to make the world a little better place and interrupt evil, even and especially when we feel we can't.

Saikkupäikky: puhuvat kädet

Syksy: märkätilaremontin maaliin luotsaamista, tutkimuksia (seuraavana ohjelmassa: unitutkimukset), mausteeksi vähän opiskelua ja Pientilan Firmaa. Siitäpä se ihmiskunta-allergikon elämä täyttyykin. Niin joo, maallikkotuomaripestinkin menivät uusimaan. En tosin ole varma siitä kuinka pitkäksi aikaa, kun käräjäoikeus lopettaa Lohjalla. Maailman tapahtumia katsellessa tuntuu joka tapauksessa hyvältä että hyödyllistä tekemistä riittää niin paljon kuin on tekemiseen jaksua.

Jaksu on tietysti pitkälti suoraan verrannollinen siihen miten tehokkaasti onnistun välttämään kommunikoimista livenä ja puhelimitse. Tutkimuskäynti, vierailu sukulaisissa, pari tuntia kansanopistolla maksavat kaikki vähintään päivän verran tokkuraa. Onneksi palvelut alkavat olla suurimmaksi osaksi netissä ja sähköposti kulkee. Mutta on tässä pitänyt muutakin keksiä. Puhetta mahtuu maailmaan, mutta tekemällä voi ilmaista tunteitaan, parantaa maailmaa ja näyttää hyvää esimerkkiä ilman ärsyttävää saarnaamista aivan hyvin. Minun täytyy välttää sosialisoimista mahdollisimman paljon (ja kevyttä jutustelua kuin ruttoa), ja voi olla että joskus tämä saa minut vaikuttamaan tavallistakin jurommalta ja töykeämmältä. Jos kuitenkin olen pohjimmiltaan mukava ihminen, sisäinen tila kyllä löytää tiensä ulos tekojen kautta. Oikeastaan teoista näyttää vallitsevan kroonisesti suurempi pula kuin hienoimmistakaan sanoista. Menetettyjä sosiaalisia tilaisuuksia ja irtopisteitä voi murehtia, tai sitten voi etsiä tilalle jotain muuta. Rajoitteisiin voi hakata päätään tai sitten voi katsoa, pääsisikö jostain kuitenkin yli, ali tai ympäri. Realiteetit ovat olemassa, mutta todellisuus ei niihin lopu. Niinhän sitä joskus luultiin että kissojen tulee olla eläviä tai kuolleita...kunnes paikalle saapui eräs herra Schrödinger.

Ilmastokeskustelu etenee etananvauhtia, uusi eläinsuojelulaki on laiha kompromissi jo syntyessään, vihapuhe on nykyään arkinen sana joka muistuttaa siitä tuhovoimasta mikä puheella pahimmillaan on. Suurten puheiden teho on epäsuotuisissa olosuhteissa heikohko, mutta roska päivässä on 365 roskaa vuodessa niin kuin aina ennenkin. Pieni muutos arkisissa tavoissa tekee edelleen monta parempaa valintaa vuodessa. Euro keräyslippaassa on yhä vaikuttavampi kuin maailman tilan kauhistelu kahvipöydässä kaverin kanssa. Lämpimiä tunteita ei ehkä tarvitse selittää hänelle jolle ojentaa lämpimän itse tehdyn neuleen. 

posted under , | 0 Comments

Onni onnettomuudessa

Omenapuumetsä on puhunut. Kulunut kesä oli surkea eikä vain ollut olevinaan. 
Omenia on vähän ja niistä vähistä moni on tuholaisten syömä tai rupinen. Harvoinpa puutarhavitsaus yksinään tulee. Omenat ovat myös kooltaan pieniä ja maussakin on toivomisen varaa. Tähän aikaan pääsadon pitäisi olla kypsä, mutta sekin on vähän siinä ja siinä. Lämpösummaa ei vaan ole kertynyt. Parikymmenen syysomenapuun sato mahtui korilliseen. Siitä riittää maistiaiset kanille ja sukulaisille sekä ainekset pariin omenapiiraaseen. Ensi vuonna uudestaan, paremmalla onnella ja toivottavasti hyvin levänneinä

Tämä vuosi on ollut siitä erikoinen, että katovuosi on ollut vallan tervetullut. Ison remontin lisäksi alkusyksyyn ei olla ekstroja kaivattu ja katovuosi oli meille pieni onnenpotku. Myös remontin tieltä toiseen kaupunkiin evakuoituminen kohtuullisti puutarhanhoidollisia tavoitteita tehokkaasti. Välttämättömimmät syystyöt saataneen tehdyksi, mutta hyvän omenavuoden satovyöryn prosessointi ei olisi onnistunut millään. Korillinen on meille juuri sopiva määrä satoa tänä vuonna. Se että näin on, kertoo kuitenkin erikoistilanteen ohella siitä että olemme onnekkaita huomaamattomammillakin tavoilla, alkaen siitä ettei elantomme ole puutarhamenestyksestä kiinni. Moni maanviljelijä on tänä vuonna stressaantunut hyvästä syystä. Muutama sukupolvi takaperin, siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, kotipuutarhan katovuosi saattoi tarkoittaa nälkäisia aikoja. Ylellisyyttä ei ole ainoastaan korillinen oman tarhan omenia, ylellisyyttä on myös se että sadon jääminen siihen korilliseen ei haittaa.

Jännitämme vielä talviomenien kohtaloa. Viime vuoden omenasoseet ovat lopussa ja jos kotiomenoista ei saa sosetta tehtyä, joutuu ilman olemaan koko vuoden. Kaupasta saatava omenasose kun on ihan eri tavaraa. As in, ostettiin kerran kokeeksi edellisenä katovuonna, ja oli niin pahaa että syömättä jäi. Ensi kuussa tämäkin kai selviää, hetkeä ennen kuin on aika laittaa puutarha talviteloille.

VR ja nykyaika

Remonttievakossa olemiseen kuuluu olennaisena osana seikkaileminen remonttimiesten pakoilemisen varjolla. Näin kävi tälläkin kertaa, vaikka alunperin olin kovasti ollut sitä mieltä että tällä kertaa ei seikkailla vaan ihan hissuksiin ollaan. Tutkimuksissa piti kuitenkin piipahtaa, ja kun paluumatkasta osa tuli kuljettua junalla, siinäpä olikin seikkailua kerrakseen.

Lohjalle ei juna kulje, joten olen seurannut VR:n edesottamuksia viime vuosina  vähän laiskanlaisesti. Tiesin, että nykyään paikallisjunaankin pitää ostaa lippu etukäteen. Junissa on kuulemma edelleen konduktöörejä palvelemassa asiakkaita mutta lippuja he eivät saa myydä. Huhu kertoo, että he eivät saa myöskään tarkastaa lippuja vaan tarkastajat ovat oma porukkansa. Sen sijaan konduktööritkin saavat katsoa liput ja poistaa liputtoman matkustajan.
Kuulosti sen verran epämääräisen pahaenteiseltä että motivaationi toimia prikulleen oikein oli korkealla. 

Tiettävästi junalipun voi hankkia älypuhelimella. Olen kuitenkin kuullut että lipun hintaa ei peritä puhelinlaskussa (mikä onnistuu HSL:ltä) eikä Paypalin kautta (onnistuu, öh, kaikilta ja Pihtiputaan mummolta) vaan se pitää maksaa verkkopankissa. Ajatus ryhtyä asioimaan verkkopankissa esimerkiksi keskellä Rautatientoria ei oikein houkuttanut minua. Ymmärsin, että en ole ihanneasiakas eli Kätevä Kansalainen, varautumisen mestari. Hän joko jaksaa asioida verkkokaupassa hissukseen eikä esimerkiksi laiturialueelle kiiruhtaessaan varttia ennen junan lähtöä, tai ei tarvitse mokomaa appsia ollenkaan koska omistaa jonkin kätevän kausi- tai sarjalipun. Minunlaiseni aivovammakkeet jotka kaukaisessa menneisyydessä Järvenpäässä asuttujen vuosien aikana vieläpä ehdollistuivat siihen että paikallisjunaan voi vaan mennä ja sieltä saa tarvittaessa lipun nopeasti ja kätevästi konduktööriltä jos ei muuten ehdi, ovat liikenteessä ihan väärällä asenteella. 

Rautatietorin asemahallissa oli meneillään jokin savunhajuinen kriisi eikä sieltä myyty lippuja (myös aikatauluopasteet olivat pois päältä mikä oli jälleen ikävä yllätys ihmiselle joka luuli että Järvenpäähän menee sen verran tiheään junia ettei etukäteen tarvitse olla tarkkaan selvillä, mihin junaan on menossa ja miltä laiturilta). Onneksi pian löytyi rauhoittava kyltti jossa kerrottiin, että laiturialueen edessä on lippuautomaatteja. Huh!

Menin lippuautomaatille joka olikin sijoitettu ystävällisesti heti ovien eteen. Se oli myös koristeltu A4:lla jossa kerrottiin että kaikki lippuautomaatit on suljettu. Lippu pitäisikin tällä kertaa ostaa laiturin 11 edessä olevasta lipunmyyntipisteestä. Luonnollisesti aikatauluopasteetkaan eivät toimineet, mutta muistin että hätätilassa tarvittavat tiedot saattaisi löytää sinne tänne ripotelluista reittijulisteista...edellyttäen tietysti etteivät ne olleet muuttuneet vanhentuneeksi teknologiaksi.

Laiturin 11 edessä ei näkynytkään mitään “lipunmyyntipistettä”.  Sitten erotin epämääräisen ihmisryppään ja tajusin että he parveilivat (sumeita pisteitä metsästäessä kun on vaikea luoda siistejä jonoja) muutaman konduktöörin ympärillä. Yllättäen näillä konduktööreillä olikin lipunmyyntivälineet. Minulle lipun myyneellä ystävällisellä konduktöörillä oli myös kännykkä josta hän googletti, mistä ja milloin junani lähtee. Ystävällistä palvelua vastaanottaessa oli ehkä vähän rumaa ajatella, että osaan itsekin googlettaa sujuvasti ja ihan muuten vaan oletin että uudenaikaisilla konduktööreillä on hallussaan jokin väline (kuten paperinen aikatauluvihko) josta tiedot voi tarkistaa nopeammin ja kätevämmin kuin kännykkää räpläämällä. I stand corrected: älypuhelimet ovat vuonna 2017 teknologian huipputuote ja piste, myös silloin kun paperiaikataulu tai jokin muu muinaisteknologia toimisi vähintään viisi kertaa nopeammin. 

Junaan astuessani oloni oli kuitenkin kuin onnistujalla: olin päässyt sinne minne pitikin ja saanut lippuni hankittua.

VR:n edesottamuksista ei ole paljon hyvää kuulunut, mutta asiakasmäärät ovat silti nousussa. Olen alkanut epäillä että kapasiteetin parantamisen sijasta liikelaitos on valinnut hallinnoida tilannetta savustamalla osan asiakaskunnasta toisaalle niin ettei mitään rasittavia investointeja tarvita. Vaikeaa kuuluu nimittäin olevan muillakin, tiesi Kulutusjuhla, hyvinkin vaikeaa omaan pikku seikkailuuni verrattuna. Ei ehkä ole pelkästään ikävä juttu että Lohjalle pääsee toistaiseksi vain bussilla.


Saikkupäikky: alkusyksyn aivoituksia

Maailmassa on sitten edellisen postauksen tapahtunut vaikka mitä. Olettehan huomanneet, miten olen reippaasti hillinnyt kirjoitushalujani erinäisistä ajankohtaisista tapahtumista? Toki urheuden lisäksi hissukseen elämistä on edistänyt suuresti se, että koko elokuu on kulunut suureksi osaksi tokkuran ja unen välimaastossa. Viime yö oli ensimmäinen normaalisti nukuttu yö viikkokausiin. Se oli juhlaa se! 

Kesälomat ovat kuitenkin ohi ja sen huomaa. Lähitulevaisuudessa odottavat aivosähkökäyrä ja magneettikuva sekä yhteishaastattelu Puolison kanssa. Meno on nyt Helsingin Viisaiden tutkittavaksi päästyä reippaanpuoleista ja hyvä niin. Rivakat otteet herättävät varovaista optimismia: kyllä luulisi asioiden alkavan selviämään. Diagnoosia odotellessa hoidoksikin on tarjolla sitä samaa: vuorokausirytmin tukemista lääkkeillä (vaihtelevalla teholla) ja harvakseltaan psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia niin ettei pääse usko loppumaan. 

Oirekuva on ennallaan, ja niinpä lähitulevaisuudessakin on syytä keskittyä ajattelemaan vaikka pupuja ,lähestyvää omenasosesesonkia, ovella olevaa kylpyhuoneremonttia, pikku nuttuja joita pitää neuloskella sukuun syksyllä syntyvälle vauvalle ja muita leppoisia asioita. Minusta alkaa tulla aika hyvä leppoisten ajattelemisessa haastavissa olosuhteissa. Ehkä tälle taidolle on tulevaisuudessakin käyttöä?

posted under | 3 Comments

Sitten taas jotain ihan muuta

Upsista. Edelliset postaukset eivät ehkä ole olleet ihan niin kevyitä kuin minulle olisi terveellistä.Toisaalta elämän rankkuuteenkin voi suhtautua monella tavalla. Jopa elämän rankkuuteen Westerosissa...
Katsokaa vaikka! 

posted under | 0 Comments

Jos ihminen olisikin vain eläin

"Se nyt vaan on niin että ihmiset eivät ole eläimiä", lausui Perussuomalaisten presidenttiehdokas, kansanedustaja Laura Huhtasaari, ja tiivisti mestarillisesti muutamaan sanaan paljon siitä mikä tämän sivilisaation ympäristösuhteessa on pielessä ja mikä järjettömyyden muoto meitä ajaa kohti kuilun reunaa.

Ensinnäkin, lause viittaa sitkeään mutta täysin järjenvastaiseen länsimaisen ihmisen luuloon siitä että ihminen on jonkin metafyysisen onnenpotkun ansiosta pohjimmiltaan ympäristöstään erillinen olio. Siksi olemme vapaita ajattelemaan vain talouskasvua: jos ympäristöä sattuisikiin vähän tuhoutumaan sivussa, seuraukset eivät kosketa meitä eivätkä ainakaan pilaa omia elinmahdollisuuksiamme. Siksi niitä ei tarvitse miettiä eikä niistä välittää. Olemmehan pohjimmiltaan ihan eri porukkaa kuin kaikki muut planeetan elämänmuodot. Olemme jonkinlaisia vierailevia tähtiä jotka eivät jaa alkuasukkaiden kohtaloa. Mitä planeetalle tapahtuu, ei mitenkään voi tapahtua meille. Eihän tässä mitään eläimiä olla.

Toiseksi lause muistuttaa puupäisestä ylemmyydentunnosta joka on vain lyhyen askeleen päässä eläinvihasta (ja sitä myöten toki yleisemmästä vihasta kaikkea elollista kohtaan, sillä muu luonto on tässä maailmankuvassa eläimiäkin arvottomampaa). Sellaiset tokaisut kuin "sehän on vaan eläin", "eihän sitä nyt sentään pidä kuin ihmistä kohdella" oikeuttamassa ja jopa kehottamassa eläinten huonoon kohteluun ovat yhä arkipäiväistä kuultavaa. Eläimet ovat tyhmempiä kuin ihminen, joten niihin tulee suhtautua joko pelolla (jos ne ovat suurpetoja), vihalla tai hyväksikäyttömentaliteetilla. Eläinten tyhmyyttä mietittäessä on olennaista laskea yhtäläisyyksiä ja eroja kaiken mitan eli ihmisen ja muiden välillä, ei suinkaan katsoa, kenen kyvyt ovat parhaiten sopeutuneet täyttämään lajin ekologisen lokeron asettamat vaatimukset. Sillä listalla pärjäisivät erinomaisesti muun muassa hait, varsieväkalat, sorsat ja torakat jotka ovat selviytyneet miljoonien vuosien evoluutiopaineista lähes muuttumattomina. Niitä ei kuitenkaan lasketa, sillä yksikään näistä lajeista ei ole eläinkunnan Einsteinin maineessa. Lemmikin poismenon sureminen tai pahoinvointi julmuuksista eläimiä kohtaan on hävettävää hellämielisyyttä, ei suinkaan merkki mistään hyveistä. Koska eläimet ovat ihan eri asia kuin ihmiset ja meidän on ylläpidettävä tätä järjestystä parhaamme mukaan. Tunteettomuus joka ihmisten välisissä suhteissa lähentelisi psykopatiaa, on ihanne jos kyseessä on eläin.

Tässä ajattelutavassa voima tekee oikeuden vaan ei velvollisuuksia jotka ihmisten välisessä etiikassa roikkuvat sitkeästi jokaisen oikeuden kääntöpuolena. Ihmisen ei tarvitse suojella heikompiaan jos puheena olevat heikot eivät ole ihmisiä. Päinvastoin on perusteltua riistää eläimiä mahdollisimman tehokkaasti. Näin saadaan sekä maksimaalinen taloudellinen hyöty lyhyellä tähtäimellä (pitkää tähtäintä ei tarvitse ajatella sillä se on ihmisaivoillekin kovin vaikeaa ja rasittavaa) että uusinnetaan tuota metafyysistä eroa jota tieteellinen tutkimus on kiihtyvällä tahdilla häivyttänyt. 

Tiedämme, että suurimmat ja poimuisimmat Maapallolta löytyvät aivot eivät kuulu ihmiselle. Samoin klassiset ehdokkaat niistä ominaisuuksiksi joihin ihmisen ylivertaisuus perustuu ovat osoittautuneet ominaisuuksiksi jotka jaamme muiden lajien kanssa. Emme suinkaan ole ainoa laji jonka edustajat käyttävät työkaluja, ovat tietoisia itsestään, suunnittelevat tulevaisuutta, siirtävät kokemuksiaan ja tietojaan seuraaville sukupolville niin että voidaan puhua kulttuureista, ja antavat jälkeläisilleen nimiä. Emmekä edes jaa erinomaisuuksiamme pelkästään suurten apinoiden kanssa vaan jaolla ovat myös linnut, kalat, monenmoiset mönkijät. Emme ehkä ole menestyneet evoluutiossa muita ihmislajeja paremmin ylivertaisen älymme ja voimiemme ansiosta. Neandertalinihmiset olivat nykyihmisiä voimakkaampia ja heillä oli isommat, joskin hieman erilaiset, aivot. 2000-luvun alussa vanhakantaista kuvaa örisevistä, nuijaa heiluttavista idiooteista on täytynyt hieman päivittää. Saattoi olla että heidät nujersivat nykyihmisen Afrikasta mukanaan tuomat taudit samaan tapaan kuin eurooppalaisten tuomat taudit niittivät Amerikan alkuperäiskansoja. Saattoi olla että nykyihmisen sosiaalisuus ja suuremmat populaatiokoot antoi ratkaisevan edun. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen harvinaisena tai ihmeellisinä pidettyjä ominaisuuksia vaan korkeintaan ominaisuuksia jotka meidän lajillamme onnekkaasti oli kun taas Homo erectuksen toisilla jälkeläisille ei ollut.

Viimeisetkin ainutlaatuiset erinomaisuutemme voisivat ehkä -jos oikein inho-oikeudenmukaisia ollaan- kuittautua niillä hämmästyttävillä eläinkunnasta löytyvillä kyvyillä jotka ihmiseltä puuttuvat. Me emme näe ultravioletin loistavia sävyjä, aisti Maan magneettikentän vaihteluita eikä kyljistä löydy kätevää kylkiviivaa jonka avulla väentungoksessa pujotteleminen olisi helpompaa. Kuun pinnalla kulkiessamme tarvitsemme avaruuspukuja selvitäksemme elossa viisi minuuttia, karhukaiset eivät. Miksi nämä ominaisuudet ovat yhdentekeviä ja merkitystä on vain eläinten niillä ominaisuuksilla jotka muistuttavat ihmisten ominaisuuksia? Eikö niin ajatteleminen ole jotenkin älyllisesti epärehellistä? Emmekö ole vähän jäävejä julistamaan itseämme evoluution huipuksi josta kaikki muut poikkeavat vain vahingokseen tai tavoilla jotka eivät ole noteeraamisen arvoisia (silloin kun kyse on hienoista ominaisuuksista jotka ihmiseltä puuttuvat)? Ympäristön tilan kurjistuessa kiihtyvää vauhtia myös ihmisen omakehu viisaudesta -ominaisuudesta joka on onnekkaasti sen verran epämääräinen että voisimme julistaa sen ikiomaksi- näyttää kovin kyseenalaiselta. Kuinka viisasta on ollut kehittää joukkotuhoaseita, freoneita tai kulutushysterian kulttuuria- ja nähdä tiede ensisijaisesti näiden "innovaatioiden" palvelijana eikä menetelmänä kerätä vähän järkeä päihin joista sitä selvästi puuttuu?

Mitä jos kokeilisimme, ihan sen vuoksi että planeetan tilasta päätellen vanha ajattelumalli ei oikein toimi eikä auta meitä toimimaan todellisuudessa järkevästi, ajatella että ihminen on vaan eläin. Jos näin olisi, ympäristöongelmat olisivat henkilökohtaisia ongelmiamme koska ymmärtäisimme että hienoista aivoista huolimatta hengitämme yhä mielellämme puhdasta ilmaa, syömme myrkytöntä ruokaa ja juomme puhdasta makeaa vettä. Jos olisimme vaan eläimiä, lähempänä toisia lajeja, voisi maailmassa olla lisää lempeyttä ja inhimillisyyttä ja paljon vähemmän kärsimystä. Ehkä näkisimme ympärillämme enemmän kauneutta ja ihmeitä ja vähemmän tuhottavaa tai yhdentekevää. Eksistentiaalinen yksinäisyyskin saattaisi siinä sivussa hiukan helpottua.

No nyt se on sanottu

Poliittista tahtotilaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on etsitty sen verran, että olen alkanut jo vahvasti epäillä sitä minkä tämän illan Ylen tiedeuutinen kertoi: näyttää siltä että ilmaston lämpenemistä ei pystytä tällä vuosisadalla rajoittamaan kriittisenä rajana pidettyyn kahteen asteeseen. Tilastollisiin ennusteisiin perustuvan tutkimuksen mukaan Maapallon lämpötila tulee nousemaan 90% todennäköisyydellä 2-4.9 astetta. 4.9 astetta, kun kahteenkaan ei olisi varaa. Kenellä ei ole varaa? Suurella osalla Maapalloa kansoittavista lajeista, mukaan lukien ihminen. Jos ravintoketjut alkavat romahdella, merenpinta nousta ja aavikoituminen kiihtyä hurjasti samalla kun ruokittavia ihmisiä on yhä enemmän, me emme tule leijumaan kaiken ylä- ja ulkopuolella. Emme täällä Suomessa, emme missään.


Toivo ei vielä ole menetetty, mutta se hupenee koko ajan. Koko ajan korjausliikkeeseen tarvittavat toimenpiteet muuttuvat rajummiksi ja kalliimmiksi. Ilmastonmuutoksen edetessä myös muutoksesta sinänsä koituvat haitat kasvavat jatkuvasti. Kaksi astetta ei ole se raja jossa ongelmat alkavat. Ne ajat on jätetty taakse jo tovi sitten. Jos kahden asteen rajasta halutaan edelleen vakavasti pitää kiinni, siihen tarvitaan nyt paljon päättäväistä työtä ja sitä tarvitaan kaikilta toimijoilta kaikilla tasoilla. 

Tähän ikään lapsivapaata elämää eläneenä olen saanut kuulla muutamaan kertaan, miten tajuttoman suurta ja uhrautuvaa on äidin ja isän rakkaus. Rohkenen epäillä, ihan sillä perusteella että se tahti jolla nykyiset äidit, isät, isoäidit ja isoisät planeettaa seuraavan sukupolven alta tuhoavat vaikuttaa kaikkea muuta kuin rakastavalta. Sikäli kun rakkaudesta mitään ymmärrän, siinä ei ole tilaa itsekkyydelle, lyhytnäköisyydelle tai mukavuudenhalulle. Se vähintään yrittää ajatella pitkän tähtäimen hyvää. Elinkelpoinen planeetta- se on vähän niin kuin perustarve. Teknologia taas on täsmälleen niin rakentavaa kuin ne tarkoitukset joihin sitä käytetään. Niiden tarkoitusten valitseminen taas on omalla vastuullamme- myös siinä tapauksessa että päätämme moraalisen agentin elämän olevan niin rasittavaa että luovutamme päätösvallan tekoälylle. Miksi pistää pää pensaaseen nyt kun jotakin vielä olisi tehtävässä? Meillä olisi yhä aikaa -vähän aikaa- äänestää parempia päättäjiä, kuluttaa vähemmän ja paremmin, muuttaa elämäntyyliä järjellisempään suuntaan. 

Nykymenon jatkumisen seuraus on vain se että lajinimen Homo sapiens jälkimmäinen osa alkaa kuulostaa sitä huonommalta vitsiltä mitä pidempään ja tarmokkaammin näitä suuria poimuisia aivoja käytämme. Jos emme osaa käyttää niitä aivoja hyvin viisaasti hyvin pian, vasta seuraajamme, torakoista tai ehkä rotista kehittyneen sivilisaation edustajat, saavat tilaisuuden oppia millaisen maailman rakentamiseen sitä hienoa älyä ei ainakaan kannata käyttää. Elämä Maapallolla yltää valtamerten syvänteisiin ja kivikehän yläosiin asti. Se kestää kiehumista, jäätymistä, säteilyä ja myrkkyjä. Sillä on miljoonia vuosia aikaa etsiä ratkaisuja ympäristön muuttumiseen. Elämä voittaa lopulta, mutta pärjääkö ihminen edes seuraavalle vuosituhannelle?

Sana tälle kesälle: kehopositiivisuus



Tänä vuonna julkisessa keskustelussa on putkahdellut taajaan esiin idea kehopositiivisuudesta. Ajatus siitä että voi sanoa itselleen "sinä olet ihan ok juuri nyt" on julistettu suorastaan kumoukselliseksi. Ylen vaakakapina, feministien kommentit siitä miten ulkonäön poliisisointi on tosiasiassa usein yritys pistää naisia ruotuun, somekohu ja toinenkin osoittavat että nyt ei todellakaan olla itsestäänselvyyksien äärellä.

Sitten kajahtaa vastalause: "Mutta kun se ylipaino ei ole tervettä". Tämän huutelijoille on jo moni ehtinyt todeta että 1) satunnaisen vastaantulijan terveydentilaa tai edes isointa terveysongelmaa ei voi päätellä koosta tai ulkonäöstä ylipäätään (voi sitä onnetonta joka erehtyisi vihjailemaan minulle laihduttamisesta juuri nyt...) ja että 2) on todistettu että ylipainoiset ovat normaaleja ihmisiä siinä kuin muutkin siltä osin ettei haukku motivoi tottelemaan haukkujaa vaan todennäköisemmin vain pahentaa tilannetta jos ylipainon taustalla on esimerkiksi lohtusyömistä tai syömishäiriö. Tämä pointti vaikuttaa uppoavan sekä itseään että kanssaihmisiä inhoavaan kansanosaan sen verran hankalasti että se on syytä kerrata täälläkin: ylipaino, kuten yksilön terveydentila ylipäätään, on jokaisen oma yksityisasia ja ne jotka tämän tuppaavat unohtamaan kärsivät itse paljon pahemmasta taudista, pissapääsyndroomasta. Siinä onkin sellainen tauti jonka oireita todella kannattaisi ensiksi hävetä ja sitten hankkia elämäänsä parempaa sisältöä vaikka vapaaehtoistyöstä jossa todella autetaan tarvitsevia.

Minua kuitenkin mietityttää "ylipaino ei ole tervettä!"-huudahduksessa toinen juttu. Mitä perustavanlaatuista vikaa on sairaudessa (jonka oire ylipainokin melko usein on) tai sairaalta näyttämisessä? Elintavoista riippumatta, jokainen meistä sairastaa toisinaan jotakin mikä näkyy päälle päin. Pitääkö sitäkin hävetä? Eikö sairas ihminen saa vaikuttaa tyytyväiseltä? Eikö hänellä ole samoja oikeuksia näkyä ja osallistua jaksamisensa mukaan kuin terveilläkin? Onko sairaan ihmisen moraalinen velvollisuus kärsiä joka hetki? Kysymyksiä, kysymyksiä. Onko sairaan käytettävä kaikki energiansa sairautta vastaan taistelemiseen, aseinaan se tyytymättömyys ja itseinho jotka on toimimattomiksi todettu muissa yhteyksissä? Vai onko kyse siitä että jopa mahdollisen sairauden näkyvien merkkien oikea paikka suoritusyhteiskunnassa on piilossa siten että jos piilottamisessa ei onnistu on oma vika jos tulee huonosti kohdelluksi? Onko jollakulla ongelma sen tosiasian hyväksymisessä että jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan sairauden ja kuoleman omakohtaisesti, jos ei tänä iltana niin ehkä jo huomenna? 

Niin että mitä sitten jos ylipaino ei ole tervettä? Se ei vaikuta mitenkään siihen miten ihmiset saavat elää ja näkyä tai miten toisia on oikein kohdella. Se ei vaikuta mitenkään siihen että jokaisen terveydentila on lähtökohtaisesti hänen yksityisasiansa. Se ei tee huonosta käytöksestä hyvää. Oikeastaan asia on päinvastoin kuin huutelijat antavat ymmärtää: jos arvelee jonkun olevan sairas, tylyttämisen sijaan olisi perusteltua ja eettistä kohdella häntä vielä hellävaraisemmin kuin terveen oloisia. 

Tässä onkin minun "kehopositiivisuuteni" ydin: ihmisen keho, ulkonäkö ja hänen suhteensa kehoonsa ovat yksityisasioita joihin muilla ei ole oikeutta puuttua ja joista ei tarvitse tehdä tiliä. Meillä on oikeus vetää rajamme ja huolehtia niiden loukkaamattomuudesta. Meillä ei ole velvollisuutta koristaa kenenkään maailmaa eikä muuttaa itseämme jotta mahtuisimme jonkun ikävän ihmisen kapeisiin kauneusihanteisiin. On hyvä opetella kelpaamaan itselleen. Kehonsa kanssa joutuu elämään koko ikänsä ja se tekee -kunnostaan riippumatta- jatkuvasti parhaansa ylläpitääkseen elämää. Kaikki toimintakyky on sen ansiota -mitä väliä tämän rinnalla on sillä onko vatsassa makkaroita tai silmäkulmissa harakanvarpaita? Vaikka kehoni suoma kyky elää, ajatella ja toimia olisi muille yhdentekevä tai jopa rasite, minulle sen pitäisi olla hieno asia. Voin ilmaista arvostukseni miten parhaaksi näen- jos jonkun mielestä ainoa oikea tapa ilmaista arvostusta on ravata kauneusleikkauksissa tai olla jatkuvalla dieetillä, se on hänen mielipiteensä eikä totuus jonka edessä tulisi nöyrtyä. Tärkeintä on arvostaa, ilman mutinoita ja lisäyksiä. 

 On myös erittäin suotavaa että Mahdolliset Elämänkumppanit, työnantajat ja ystävät kelpuuttavat ihmisen seuraansa muista syistä kuin siksi että arvioivat että toisesta ihmisolennosta saa kelpo koriste-esineen. Elämänlaadulle on vain hyväksi jos on pinnallisten ja pikkusieluisten karttama ja kiinnostava etupäässä hyväsydämisten mielestä. Jos joku ei "hyväksy" toisen ulkomuotoa, torjutuksi tullut ei suinkaan ole se joka tästä asenteesta eniten kärsii. Hänhän on juuri voittanut vapauden myrkyllisestä seurasta. Vain kehonsa kanssa on pakko tulla toimeen jatkuvasti ja loppuun asti. Siksi on hyvä huolehtia siitä ettei ole itselleen myrkyllistä seuraa. Sanottakoon tätäkin kehopositiivisuudeksi.

Saikkupäikky: kaksin aina kauheampaa

Sitten edellisen saikkupäikyn täällä on tapahtunut pientä edistystä. Kävin esittäytymässä Helsingin Viisaille. Siltä suunnalta(kaan) tarjoiltavat diagnoosit eivät ole mieltäylentäviä, mutta silti olo oli kumman helpottunut kun vastaanottajani totesi että olen tainnut tulla oikeaan paikkaan jossa minua osataan auttaa. Pian sen jälkeen olikin sitten kotopuolessa psykiatrikäynti jossa todettiin että paikallisesti minua ei osata auttaa muuten kuin uusimalla melatoniinit ja piriste. Sopeutumishäiriöstä on jäljellä enää niin pienet jämät että kaunis mieleni on taas terveen kirjoissa (ei sillä etteikö omasta mielestä korjailun varaa vielä pikkuisen ole). Siihen nähden, olen ihmeen ongelmainen.

Uusin kesädraama alkoi viattomasti kanin karvanlähdöstä. Tällä kertaa karvanlähtö on ollut erityisen runsasta, ja vaikka parhaamme teimme, niin niinhän siinä kävi että karvalla tuli vuoratuksi myös pieni herkkä masu. Pari eläinlääkäriretkeä, suuri määrä ananasmehua ja masun hierontaa myöhemmin mietin, rakastaakohan tuo eläin minua taas vielä jonakin päivänä...
Tätä kirjoittaessani ananasmehun pakkosyöttö kuuluu vielä päiväohjelmaan, mutta muuten jänö on toipumaan päin.

Minua pikku kaverin sairastuminen tietysti stressasi vähän. Sitä tässä on sitten käsitelty oikein olan takaa, eli toisin sanoen olen nukkunut viikkotolkulla jotakuinkin kellon ympäri. Ärsyttävin oli se aamu jona heräsin pirteänä ja reippaana vain sammahtaakseni uudelleen pysyttyäni valveilla kokonaiset kaksi tuntia. Pikkukaverin elvyttelyä lukuunottamatta täällä ei olekaan paljoa tapahtunut. Ennätyskolea kesä jona juhannusruusutkin alkoivat kukkia juhannuksena eikä kesäkuun alussa, ei sekään ole ehtinyt haitata ollenkaan. 

Loppukesän osaltakin suunnitelmat ovat selvät: niitä ei juurikaan ole. Puolisollekin sopii onneksi hyvin leppoisa kotoilu. Jos pari päiväretkeä jaksetaan tehdä niin kiva juttu, muuten puuhastellaan rouvan uinuessa rästiytyneiden tehtävien kanssa leppoisasti. Sekä tietysti koitetaan elää pumpulissa ja erossa Ulkomaailman rasituksista niin tehokkaasti kuin mahdollista. Kesälomien jälkeen ongelmien selvittely Helsingin Viisaiden kanssa jatkuu, toivottavasti hyvällä menestyksellä niin alkaa tulla joku tolkku tähän elämiseen.

Näihin kesätunnelmiin!

ps. Posti toi vähän aikaa sitten yllätyspaketin ystävältäni E:ltä. Sattuneesta syystä kiitoskortin rustaaminen ei ole toistaiseksi onnistunut. Kiitetään sitten näin julkisesti ystävää kivasta ja rentouttavasta yllätyksestä jonka parissa varmasti kuluu mukavia hetkiä heti kun silmät taas pysyvät vähän auki. 

Yhteiskunnan viidakkopuutarhoista

Kirkkonummella nousi tovi sitten älämölö asukkaiden vastustaessa suunniteltua kehitysvammaisten asuntolaa. Se ei ole ensimmäinen lajissaan, edes kuluvana vuonna, eikä varmaan viimeinenkään. On aina avartavaa huomata miten nämä mukavilla alueilla asuvat "kunnon kansalaiset" osoittautuvat kerta toisensa jälkeen syrjintään taipuvaisiksi, kovasydämiksi nilkeiksi joiden kunnollisuus rajoittuu tiukasti elämänhallinnan peruskysymyksiin. Muusta moraalisuudesta ei niin tietoa ole. Harmi vain, että juuri takapihalle tulevat tukiasunnot ovat niitä tilanteita joissa itse kunkin empatian ja inhimillisyyden taso todella punnitaan. 

Kirkkonummella kehitysvammaiset eivät kuulemma sovi lapsiperheiden sekaan. Hm, oli ensimmäinen ajatukseni, voisinkohan hakea takautuvasti kärsimyskorvauksia ala-asteen koulultani? Varmastihan minulle on tullut jokin sisäinen trauma siitä että koulussa oli kehitysvammaisten erityisluokka. Siellä me pikkukoululaiset saimme jonottaa ruokalaan ja ihmetellä käytävillä vaeltavia kehitysvammaisia. Niihin ei oikein saanut kontaktia, joillakin oli kummallisia pakkoliikkeitä, toiset ääntelivät omituisesti. Opettajilta saatava valistus rajoittui toteamukseen että nuo ovat kehitysvammaisia ja siksi erilaisia. Sen pituinen se, ja herkässä iässä kun oltiin, sehän meni perille. Kehitysvammaiset olivat mitä olivat ja sen pituinen se. Kun oikein muistelee, tulee sellainen tunne että tavallisten luokkien viikarit aiheuttivat opettajille paljon enemmän harmaita hiuksia.

Ihminen on parhaassakin tapauksessa täysin autonominen vain murto-osan elämästään. Ensin ollaan alaikäisiä. Koko elämän läpi silloin tällöin sairastellaan kaikenlaista. Välillä on muuten vain sellaisia vastoinkäymisiä joista selviämiseen tarvitaan apua ja tukea. Lopuksi, jos saamme niin kauan elää, koittaa vanhuus kaikkine haasteineen. Siinä välissä, jos onni on myötäinen (eikä läheskään kaikilla ole) on muutama voimantunnon vuosikymmen jotka voi käyttää kohkaamiseen nettoveronmaksajuudesta ja oman kyvykkyytensä ihailemiseen. Saman ajan voisi tietysti käyttää fiksumminkin, pitäen apua tarvitsevien puolta koska "kukin vuorollaan"-periaate on mennyt perille. Tämän päivän nettoveronmaksaja on eilisen lapsi ja huomisen laitospotilas.

Paitsi että jotkut meistä, esimerkiksi kehitysvammaiset, tarvitsevat apua koko elämänsä ajan. Se tekee heistä toisten silmissä pelkkiä taakkoja, kulueriä, rasitteita. Tämäkin on niitä näkemyksiä jotka kertovat enemmän sanojastaan kuin objektiivisesta todellisuudesta. Toisinkin voisi asian nähdä. Kuka opettaa monimuotoisuuden arvostamista, inhimillisyyttä, myötätuntoa ja konkreettisia auttamisen taitoja jos kaikki ovat samanlaisia menestyjiä? Etiikan oppikirjat eivät varsinaisesti keiku bestseller-listojen kärjessä, ja sitä paitsi teoria on kovin eri asia kuin periaatteiden tuominen arkielämään.

Kuka opettaa arvostamaan maailmankaikkeuden monitahoisuutta jos ympäristön samanlaisuus saa meidät luulemaan että oma tapa hahmottaa ja käsittää asioita on ainoa oikea tai peräti ainoa mahdollinen? Kuka pakottaa meitä kohtaamaan ennakkoluuloisuutemme, pikkumaisuutemme, kovasydämisyytemme jos ympärillä on korkeintaan lapsukaisia joita valmennetaan tarmokkaasti tulevaisuuden menestyjiksi? Vähemmistöt tekevät tätä työtä koko ikänsä, vastoin tahtoaan. Yhteiskunnan tarjoama tuki ja toimeentulo on pieni kiitos siitä että heidän osakseen on tullut paljastaa ympäristön todellinen sivistystaso ja tarjota mahdollisuuksia monien keskeisten hyveiden harjoittamiseen. Yksilön maailmalle tuottama arvo on paljon muutakin kuin tehokkuutta ja veroeuroja. Yhteiskunnissa joissa arvokeskustelu on pitkälti keskustelua tehojen ja eurojen lisäämisestä, todellista arvoa tuottavat ehkä jopa enimmäkseen muut. Oravanpyörään kykenemättömien kansalaisten elämä käpertyy pakosti sen ympärille mikä on olennaista: inhimillisyys, ainutlaatuisuus, olemassaolon arvokkuus. On yksilölle kärsimys mutta kokonaisuudelle suuri hyvä että meillä on heitä joita ei voida pakottaa ja moukaroida kunnon kansalaisiksi jotka suoriutuvat töidenteosta ja veronmaksusta mutta joille inhimillisyys on jäänyt vieraaksi.

Terveys on tavoiteltavaa kun se merkitsee kärsimyksen puutetta, mahdollisuuksia elää omannäköistä elämää ja tehdä mielekästä työtä. Sen sijaan yhteiskunnan kannalta ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia että kaikki ovat arjalaisia valioyksilöitä. Hyvä yhteiskunta on paljon muutakin kuin kukoistava kansantalous ja korkea kulutustaso. Voi olla, että se on jopa enimmäkseen muuta kuin sitä mitä rahanpalvonta tavoiteltavana pitää.
Yhteiskunnassa jossa ihmisiä käsitellään usein massoina: työvoimana, pakolaisvirtana, potilasmassana, eläkeläisinä, kamppailu inhimillisyyden ja monimuotoisuuden ja vapauden tarvitseman tilan puolesta on loputon. Massa-ajattelu on ihmiskunnan tehoviljelyä, monimuotoisuus merkitsee sitä että pakettipeltojen seassa on viidakkopuutarhoja joissa elämä kukoistaa. Usein se kukoistaa siksi ettei muuta voi, siksi ettei sen elämänmuodoilla ole mitään sijaa pakettipellon tehokkaassa, tasapäisessä kasvussa. Eri asia sitten on, ettei pakettipelto ole millään tavalla ekologisesti kestävä ratkaisu vaan hauras ja keinotekoinen rakennelma. Kammottava virhe tehdäänkin siinä jos nähdään viidakkopuutarhat vain epäonnistuneina ja vaillinaisina pakettipeltoina, hukkaan heitettynä materiaalina. Ihmisten maailmassa vastaava virhe on äärimmäisen kapeutunut käsitys arvokkaasta elämästä ja siitä seuraava erilaisuuden kammo.
Siitä virheestä kärsivät tietysti ensimmäisinä syrjinnän kohteet, mutta Sokrates on jälleen oikeassa väittäessään että vääryyden tekeminen on paljon pahempaa kuin vääryyden kärsiminen. Epäoikeudenmukaisuus sattuu, mutta pieni, ennakkoluuloinen sielu on suuronnettomuus.


posted under , , | 0 Comments

U-käännös

Sipilä sitten teki viime hetken U-käännöksen. Hallitus vältti kaatumisen täpärästi. Ja toistaiseksi. Ratkaisu pitää Perussuomalaisista irtautunut New Hope...eikun Uusi Vaihtoehto hallituksessa on kieltämättä luova tapa välttää edellisessä postauksessa luettelemani karikot. Eri asia sitten ratkaisulla ostettu hengähdystaukoa kummempaa tulevaisuutta. Periaatteessa kansanedustajan mandaatti on henkilökohtainen eikä ministerin ole pakko olla edes kansanedustaja. Käytännössä ministerin töiden hoitaminen ilman puolueorganisaation tukea voi olla raskas savotta, etenkin jos entiset puoluetoverit räkyttävät kiukkuisina nilkoissa. On hyvä kysymys, millainen on hallitus jossa tämä tilanne vallitsee useamman ministerin kohdalla. Uusi Vaihtoehto nimittäin on koostaan huolimatta vain kokoelma yksilöitä, ei puolue, eikä puolueen perustamiseen ole pikakaistoja. Eduskunnassa taas operoidaan puolueina.

Mitä lehmänkaupoista jäi kenenkin käteen? Sipilä ja Orpo saanevat entistä nöyremmän hallituskumppanin. Ei sillä etteivätkö Perussuomalaiset v.1. olisi tähänkin mennessä olleet luotettavia jees-miehiä joilla takki on kääntynyt reipasta tahtia sekä asiakysymysten että periaatteiden kohdalla. Mutta nyt heitä ei tarvinne kuin muistuttaa siitä tosiasiasta että 20 hengen porukalla on nyt ministerisalkut jotka jaettiin 37-henkiselle puolueelle. 

Perussuomalaiset saavat suuren sekaannuksen jonka väreet ovat edenneet jo kuntatasolle. Se mikä tapahtuu eduskunnassa isosti tapahtuu valtuustoissa vähän hiljaisemmin ja lopputuloksena sekä uuspersut että nuivat vajoavat kohti marginaalia rytisemällä. Uusi ryhmä saa pitää toistaiseksi ministerinsalkkunsa, Halla-aholaisille jäävät rahat ja puolueorganisaatio. Ositus se on tämäkin, ja tuloskin on perinteinen eli paha mieli kaikille. Näin ollen jakautuneen joukon asemaa heikentää entisestäänkin luvassa oleva riitelyn määrä. Kuinka paljon ministeri-Audin takapenkki mahtaa lämmittää ministereitä joiden vaikutusvalta on sukeltanut?

Oppositio sai jupakasta lisää pontta ja sanomisen aihetta. Se tullaan käyttämään. Hallituksessa tyhjän päältä käsin operoiva UV on helppo ja hyvä maalitaulu, semminkin kun sen hankala asema pistänee nopean stopin Soinin ja kavereiden haudasta kaivamille puheille pienen ihmisen asiasta.Kausi on siinä vaiheessa että tämä on jo nähty ja todettu saman sarjan puheeksi kuin Soinin uho siitä että loikkarit ovat luusereita eikä hänellä ole aikomustakaan lähteä perustamastaan puolueesta. Eikä jupakka ollut kunniaksi myöskään Keskustalle ja Kokoomukselle, sen verran yhteisiä arvoja ex-persujen kanssa löytyikin nopeassa aikataulussa. Ne välttivät lyhyellä tähtäimellä hallituskriisin ja hallitusohjelman avaamisen neuvotteluille, mutta pidemmällä aikajänteellä uskottavuus tietysti rapautuu. Julkisuuteen jo tihkuneet tiedot jupakan esitöistä rapauttavat kaikkien arvovaltaa. Puhumattakaan sitä että muodollisesta enemmistöstä huolimatta hallitus on heikentynyt selvästi siitä mitä se oli vielä viikko sitten. 


Poliittiset jännitteet eivät ole valtakunnasta ainakaan vähenemään päin.

posted under , | 0 Comments

Mitäs sitten?

Suomen hallitus sitten otti ja kaatui. Eipä sille oikein vaihtoehtoja ollutkaan, olkoonkin että en soisi äänestäjien unohtavan sitä että Keskustasta löytyi kuin löytyikin "pragmaattinen siipi" jolle Halla-aho olisi kelvannut hallituskumppaniksi. Järki kuitenkin otti voiton, Perussuomalaisissa vallitsee yleisesti hämmennys ja nuivat ovat jo aloittaneet uhriutumisen reippaasti. Siinäpä se tilanne tällä erää.

Jatko onkin sitten vaikeampaa. Sipilän paras toivo on siinä että osa Perussuomalaisten nykyisistä kansanedustajista päättäisi loikata Keskustaan tai Kokoomukseen. Jos näin ei käy, ilmeisin hallitusratkaisu eli Kristillisdemokraattien ja RKP:n ottaminen hallitukseen tarkoittaa 101 edustajan "enemmistöhallitusta". Se ei ole vahva hallitus etenkin kun oppositiosta alkaa tulla räntää vihervasemman lisäksi myös äärioikealta (niille jotka ovat sitä mieltä etteivät nykypersut suinkaan ole äärioikeistolaisia vaan oikeistoradikaaleja, muistuttaisin että monen vaikuttajan taustalta löytyy hyvin sydämellisiä välejä ulkoparlamentaarisiin äärijärjestöihin). Oppositiossa RKP ja KD ovat olleet hallituksen kannalta varsin harmitonta väkeä, mutta uuspersut tulevat olemaan toista maata. Sitä paitsi, edesmenneessä hallituksessa pidäkkeettä suhmuroineiden Keskustan ja Kokoomuksen toimiin tulee tässäkin vaihtoehdossa pikkuisen rotia. Siitä että hallitusvastuuseen pääsemällä pikkupuolueet saisivat jälleen kerran kannattajakuntaansa nähden suhteettoman painoarvon, en nyt viitsi nutista, siinä asiassa kyse alkaa olla jo maan tavasta.

Muut oppositiopuolueet ovatkin ehtineet jo yhtenä rintamana ilmoittaa, että hallitusyhteistyön edellytyksenä ovat uudet eduskuntavaalit. On siis hyvin epätodennäköistä että uusi hallituspohja löytyisi muiden nykyisten oppositiopuolueiden tuella. Jos Perussuomalaisten eduskuntaryhmä ei ala vuotamaan Keskustaan ja Kokoomukseen päin oikein kunnolla, RKP:llä ja Kristillisdemokraateilla on tilaisuus vaatia hallitusohjelmaan melkein Kuuta taivaalta. Sitten vain odotellaan miten syvään KeKo suostuu niiamaan välttääkseen uudet eduskuntavaalit. Kansa voi jännittää, kuinka paljon kannatusprosenttejaan suurempi painoarvo pikkupuolueille olisi nyt tarjolla. 

Uudet eduskuntavaalit olisivat ilman muuta radikaali veto ja paha epäonnistuminen Keskusta-Kokoomusakselille. Se tarkoittaisi kaikkien puolueiden kannatuksen mittaamista. Kuten jo eilen totesin, se olisi myös reilu veto, mutta reiluudellahan ei tunnetusti ole liiemmin tekemistä reaalipolitiikan kanssa. Siinäkin tapauksessa että keskustaoikeisto saisi luottamuslauseen, eduskuntavaalien toimittaminen hidastaisi kiireellä ajettuja uudistuksia. Toimitusministeriöksi muuttunut hallitus kun ei voi hoitaa kuin välttämättömät juoksevat asiat. Ottaen huomioon miten laajaa kritiikkiä sote- koulutus- ja työttömyysuudistukset ovat valtakunnassa herättää, aikalisä olisi mitä suurimmassa määrin maan etu. Tiedä vaikka uudistuksiin ehdittäisiin leipoa vähän järkeä ja lainmukaisuutta mukaan. Tämä tietysti on yksi idean isoista ongelmista "tehdään ensin ja korjataan mokat sitten"-mentaliteettia toteuttaneen ex-hallitusohjelman kannalta. 

Mitä seuraavaksi? Hyviä vaihtoehtoja ei ole, mutta on selvää mikä olisi Sipilälle ja kumppaneille mieluisin vaihtoehto. Jännitysnäytelmän seuraavassa jaksossa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, kuinka kovasti uusia eduskuntavaaleja halutaan välttää. Sekä tietysti se, saadaanko ne kuitenkin. Minulla on huomiseksi ohjelmaa, joten ei voi kuin toivoa että silmät pysyvät loppuviikon ajan sen verran auki että jaksan seurata poliittista jännäriä. 

posted under , | 0 Comments

Kuka kukin on

Keski-ikäiset lukijat varmaan muistavat ajan jolloin kotimaan politiikka oli jotakuinkin pitkäveteisyyden synonyymi. Ne ajat ovat todella kaukana takanapäin. Miten sitä saatettiinkaan ajatella että politiikka on typistynyt neuvotteluiksi hitaasti mutta varmasti lisääntyvien etujen ja oikeuksien jakamisesta? Nyt keskustelun keskiöön ovat tulleet etujen sijasta ne perusarvot joiden piti olla loppuun käsiteltyjä ja kaikille itsestään selvyyksiä. Nyt hitaammallekin on selvää, etteivät kaikki koskaan jakaneetkaan niitä perusarvoja. Elämöiminen vain ei ollut ajankohtaista.

Viikonloppuna Perussuomalaisissa tapahtui pienimuotoinen vallankumous. Vielä viime viikolla Perussuomalaisissa oli monenlaista väkeä. Oli maahanmuuttovastaisia mutta myös niitä jotka unelmoivat kansan syvien rivien puolueesta vailla sosialismia. Tänään on päivänselvää, että niiden jotka jäävät Perussuomalaisiin, on hyväksyttävä se että puolue on hylännyt länsimaiset ihmisoikeuksien, sivistyksen, yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon sekä syrjimättömyyden perusarvot. Nyt meillä on oma versio Ruotsidemokraateista ja Ranskan kansallisesta rintamasta: porukka jonka poliittisen maailmankuvan keskiössä ovat ihmisviha ja sisäänpäinkääntyneisyys. Tämä porukka on aloittanut määrittelemällä uudestaan suomalaisuuden käsitteen, ja ulkopuolelle on nakattu vääränväristen lisäksi myös suomenruotsalaiset. Me poliittiset vastustajat olemme siellä jo olleetkin puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kannattaessa edelleen näkemystä että vihervasemmistolaiset sopisi vaikka raiskata.

Siitä miten yllättävää tämä oli...no, siitä voin todeta vain että SMP versio 2:sta unelmoineen Timo Soinin olisi kannattanut aikanaan muistaa vanha viisaus pikkusormista ja koko käsistä. Todellinen jännitysnäytelmä on tällä viikolla. Mitä tekevät Kokoomus ja Keskusta? Myyvätkö ne vuorostaan perusarvonsa kun vastineeksi on tarjolla loistava tilaisuus jatkaa hallitustyöskentelyä sellaisen kumppanin kanssa jolla on periaatteeita vain yhteen asiaan liittyen? Vai pitävätkö ne arvonsa mutta kriisiyttävät hallituksen? Perussuomalaisten vaihtaminen klassisiin päivänpelastajapuolueisiin Kristillisdemokraatteihin ja RKP:hen saattaisi sujua ihan nätisti. Tai sitten ei. Uudet eduskuntavaalit olisivat iso riski ja voi olla että sotekatastr...tarkoitan uudistus ja muut älyvapaat "kärkihankkeet" aiheuttavat ikäviä seurauksia vaaliuurnilla. 

Vasemmistolaisena olen tietysti sitä mieltä että eduskuntavaalit olisivat ihan paikallaan, eikä pelkästään käsilläolevan draaman takia. On muistettava, että nykyhallituksen taival alusta asti on ollut jokaisen hallituspuolueen osalta kokoelma petettyjä vaalilupauksia. Koulutuslupaus, anyone? Niiltä main se alkoi eikä loppua näy. Ja nyt ollaan tilanteessa jossa kaikkien kolmen hallituspuolueen, mutta etenkin Perussuomalaisten, kannattajien joukossa voi olla paljonkin väkeä jotka voivat rehellisesti sanoa etteivät äänestäessään olleet valitsemassa toteutuneita poliittisia linjauksia.

Minua vähän kiinnostaisi nähdä, paljonko heitä on. Näin alkajaisiksi saamme kuitenkin nähdä oikein rautalangasta väännettynä mitkä ovat Keskustan ja Kokoomuksen todelliset arvot.

posted under , | 1 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments