Toivakka toilailee

Perussuomalaiset ovat profiloituneet kansakunnan läpänheittäjiksi. Kokoomus on nähtävästi nähnyt tässä profiloitumisessa jotakin tavoittelemisen arvoista päätellen siitä että se on profiloitumassa kovaa vauhtia sori siitä-puolueeksi. Vieläköhän Stubbin legendaarinen sekoilu on muistissa? Siltä varalta että ei ole, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka (kok) teki kaiken kahta näyttävämmin. Ensin hän syytti totta puhunutta kansanedustaja Timo Harakkaa (sd) valehtelijaksi, sitten kävi ilmi että Harakka puhui prikulleen totta ja Toivakka itse valehteli eduskunnalle. Epäselvyyttä asiassa oli enää Toivakan anteeksipyynnön kohdalla: parhaaseen peruskokoomustyyliin hän kertoi olevansa pahoillaan "jos on johtanut harhaan". Seuraavassa lauseessa hän toki muisti korjata "jos"-sanan paremmin kuvaavalla sanalla "että", mahdollisesti siksi että eiteeksipyyntö on hiljattain julkisuudessa osoitettu vähän huonoksi viestintästrategiaksi.


Toisin kuin YLE asian esittelee, kysymyksessä ei ole kahden poliitikon välinen nokittelu. Meillä on tässä ministeri joka on valehdellut selväsanaisesti eduskunnalle. Lätinä juridisuuksista ja nimityksistä on tiedossa olevien faktojen valossa tyhjää puhetta. Ensinnäkin, osakeyhtiön hallitus johon Toivakka kuului oli kooltaan kaksi henkeä. Toinen hallituksen jäsen oli Toivakan aviomies. Osakeyhtiölain mukaan päätös josta Toivakkaa parhaillaan suolataan on sellainen päätös joka kuuluu nimenomaan yhtiön hallituksen, ei esimerkiksi toimitusjohtajan tehtäväksi. Siltä kantilta katsottuna on täysin yhdentekevää, vaikka Toivakka puhuisi totta sanoessaan ettei ole osallistunut yhtiön operatiiviseen toimintaan. Ei, ministeri Toivakka, kyllä se ongelma ovat ne päätökset joita olette tehneet ja joista olette vastuussa yrityksen hallituksen jäsenenä. Olettaen hyväntahtoisesti että hallitus on päättänyt tärkeistä asioista asianmukaisesti, päätökset on tehty esityslistan mukaan. Eikö verosuunnitteluyrityksen perustamista ole merkitty omaksi päätöskohdaksi sen kokouksen esityslistalle jossa päätös on tehty? Ehkä on käynyt niin että aviomies on ottanut asian esiin täysin pyytämättä ja yllättäen kohdassa "muut asiat" jossa kokousetiketin mukaan puhutaan yleensä vähäisistä, tiedotusluontoisista asioista. Ja sitten kun kokousetikettiä on noudatettu, Toivakka on asianmukaisesti ottanut suunnitelman pelkkänä tiedoksiantona, mistä tosiaan päästäisiin siihen ettei hän ole henkilökohtaisesti tehnyt yhtään mitään, vaan ehkä jopa pöytäkirjan ulkopuolella vähäsen paheksunut moista ideaa. Mahdollista? No, mahdollisten maailmojen joukko on tunnetusti suuri ja kirjava, mutta väittäisinpä ettei se mahdollinen maailma jossa asiat ovat menneet tällä tavalla ihan lähinurkilla sijaitse.

Erityisen moitittavaksi Toivakan edesottamuksen tekee se että hän syytti kansanedustaja Harakkaa valehtelemisesta eduskunnassa. Etikettirikkomus olisi sinänsä vain huonotapaista, mutta Toivakka syyllistyi etikettirikkomukseen hyökätessään sellaista ihmistä kohtaan joka puhui totta ja nosti esiin ministerin toiminnassa olleen epäkohdan jolla oli olennaista merkitystä käsiteltävänä olleiden asioiden kannalta. Harakka olisi ansainnut asiallisen, rehellisen ja suoran vastauksen, ei asiatonta hyökkäystä. Pelkäksi heitoksi jääköön tässä vaiheessa se, että ministerin asemassa soisi olevan henkilön joka ajaa koko kansakunnan etua eikä pelaa omaan pussiinsa aggressiivisella verosuunnittelulla, eli lain harmaalla alueella olevalla toiminnalla josta saatavat voitot ovat peräisin suoraan veronmaksajien kukkarosta. Eli kuluvalla hallituskaudella suoraan yhteiskunnan vähäosaisimpien kuten sairaiden, opiskelijoiden ja työttömien taskuista. 

Omalta osaltani, olen sitä mieltä että Toivakka on tempauksellaan osoittanut olevansa sopimaton hoitamaan ministerin tehtävää. En kuitenkaan pidätä hengitystä sen suhteen että hän pääsisi todella vastuuta kantamaan, eiköhän tärkeintä ole että hallitus saa jatkaa toimintaansa mahdollisimman pienillä häiriöillä. Kun on niin rankat ajat, syistä jotka eivät millään tavalla liity oikeistolaiseen politikointiin. Siitä näkökulmasta katsottuna "sori siitä" ja "vaaleissa kansa on puhunut" ovat aivan sopivia vastauksia tähänkin tilanteeseen.

Eetikoiden juoksukoulu

Ajattelin, että näin kevään, kuivien katujen ja synkän maailmantilan kunniaksi voisin laittaa vaikka blogiin ilmoituksen jossa alkaisin tarjoamaan eettistä valmennusta juoksukoulumetodiikalla. Etiikka ei ole niittänyt mainetta urheilulajina jossa voi edistyä treenamalla ja saada sitä kautta elämäänsä paljon hyvää ja kaikkea kaunista. Sitä se kuitenkin mielestäni on. Pikku päikkäreillä uneksin, millainen maailma olisikaan jos juoksukouluja opetettaisiin yhteiskunnassa samaan tapaan kuin etiikkaa...

Ensimmäinen ongelma tulisi vastaan opiskelija-aineksessa. Ensimmäiselle eetikoiden juoksukoulun tunnille ilmaantuisivat satavarmasti seuraavat tyypit (muita ei ehkä ilmaantuisikaan, koska etiikka toisin kuin kestävyysjuoksu on poissa muodista).

Annieemeli, jolla on hienot lenkkitossut ja joka kertoo harrastavansa usein ja monipuolisesti liikuntaa, ja heti perään ettei hänen kohdallaan juoksemisesta kuitenkaan luultavasti tule yhtään mitään. Hän vain ei ole sellainen ihminen joka voisi koskaan tajuta mitään "tossua toisen eteen"-konseptista. Hän tietää jo valmiiksi olevansa kelvoton juoksija jonka paikalle on saanut lähinnä masokistinen hulluus.

Teuvotyytikki, joka on edellisen vastakohta. Hän näyttää rapakuntoiselta ja myöntää olevansa paikalla koska joku on pakottanut. Hän on paatunut liikunnanvihaaja, mutta yhtä vahvasti myös sitä mieltä että tarvittaessa maraton kyllä taittuisi ihan kylmiltäänkin- kyllä hän tietää ettei siinä ole muusta kyse kuin 42195 metrin juoksemisesta. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?

Teuvotyytikin seuraan lyöttäytyisi pian Helmijalmari jonka mielestä juokseminen on täysin turhaa puuhaa, mutta pakko sitäkin on tehdä jotta saisi luotuaan itsestään hyvän brändin. Hän on kiinnostunut erityisesti siitä, miten kestävyysjuoksukisoissa voi livahtaa oikotietä kenenkään huomaamatta ja miten maratoonaripiireissä pääsee pätemään mieluiten ennen kuin on juossut metriäkään.

Ernoirmeli taas on suuri nupullaan oleva filosofi jonka mielestä juokseminen on mahdotonta koska erot kävelyn, hölkän ja juoksun välillä ovat vain kulttuurisesti sovittuja kielipelejä jotka voivat muuttua koska vaan, ja "kestävyyden" määritelmäkin on kovin epämääräinen. Tältä pohjalta hän on jo valmiiksi vuorenvarma siitä ettei valmentajakaan tiedä mistään mitään. Ernoirmeli kuuntelee aloitusinfoa viisi minuuttia ja häipyy. Jos valmentaja tietäisi jotakin juoksemisesta, miten muka on mahdollista että Ernoirmeli on pärjännyt tähänkin asti?

Eetikoiden juoksukoululle on nyt vähän hintsusti tarjolla ammattivalmentajia, sillä yhteiskuntakaan ei ole aina kovin innokas maksamaan moisista turhanpäiväisyyksistä, ei myöskään ammattikunnan riittävästä koulutusmäärästä tarpeeseen nähden. Onneksi tarjolla on aina liuta innokkaita amatöörivalmentajia valmiina jakamaan tietämystään ja hienoja valmennusohjelmiaan. Juoksukoulun opiskelijoiden ensimmäinen tehtävä onkin valita valmentaja seuraavista ehdokkaista:

Kersantti Vänkyrä: Reservin kersantti Vänkyrä potkisi alkajaisiksi pois Annieemelin joka on selvä luuseri. Loppujen kohdalla hän päättää aloittaa puolimaratonista. Jos joku ei suoriudu aloituksesta, hänkin on luuseri jonka on syytä unohtaa juokseminen loppuiäkseen. Kersantti Vänkyrä tietää, etteivät hissukat pärjää elämässä eivätkä kestävyysjuoksussa- mitä räväkämpi meno ja mielipiteet, sen parempi.

Protsku-Petra: Entinen joogalento-ohjaaja joka ei oikeastaan tiedä juoksemisesta mitään mutta haluaa helppoa rahaa jota wannabe-maratoonareiden taskuista tunnetusti löytyy. Hän tietää, että tyytyväisimmät asiakkaat ovat ne jotka saavat juuri sen minkä keksivät haluta, tarpeista ei ole niin väliksi. Hän tietää myös, että on olemassa kahdenlaisia juoksukoululaisia: niitä jotka eivät ehdottomasti halua hengästyä ja niitä jotka eivät usko edistyvänsä elleivät oksenna ja pyörry joka treenin päätteeksi. Hän jakaa ryhmän kahtia: jooga- ja keskustelukerhoa hän vetää itse, oksentamisesta ja pyörtymisestä pitävät hän ohjaa Kersantti Vänkyrälle.

Vertti Virkakyy: Vertti kyllä tietää mistä puhuu. Hän on löytänyt pappavainaan papereista Neuvostoliiton kansalaisen virallisen kunto-ohjelman jota hän mielellään opettaa myös sujuvalla venäjän kielellä. Eikö joku osaa venäjää? Vertin viisaus ei ole heitä varten. Hölkätkööt vaikka pari kierrosta urheilukentän ympäri. Verttiä kiinnostavat vain tulevat (venäjäntaitoiset) huippujuoksijat, ja kun niitä ei taaskaan löytynyt, häntä ei kiinnosta mikään. Kyllähän jokainen oppii jo lapsena pääsemään eteenpäin ainakin ryömimällä, onko se juoksemisen opettaminen ja oppiminen edes kovin tärkeää?

Sokrates: Antiikin suurelta ajattelijalta loppui apuraha ja ilmaiset lounaat valtion piikkiin joten hän on ajatellut yrittää valmentajan uraa. Hän haluaisi tutkia jokaisen lähtötilanteen ja laatia sitten jokaiselle yksilöllisen, kohtuullista vauhtia edistyvän kunto-ohjelman. Hänen valttinaan on hämäräperäinen maieuuttinen metodi: hän haluaa olla kuin kätilö joka auttaa jokaisen sisäistä juoksijaa syntymään oivallusten, onnistumisen kokemusten ja valmennuksen tuen kautta. Sokrates ei käskytä, lyttää eikä mielistele rehellisiä juoksukoululaisia ja yrittää ilmaista itsensä aina niin selvästi että kaikki ymmärtävät. On selvää että hänen metodinsa ovat tehottomia, elleivät peräti ihan antiikkisia. Ei jatkoon.

Sokrateella ei siis tietenkään ole mitään mahdollisuuksia nousta juoksukoulun valmentajaksi. Muut kolme ehdokasta ovat tasavahvoja ja voittaja valikoituu pitkälti sen perusteella kuka palkkaamisesta lopulta päättää. Joustavuutensa, asiakaslähtöisyytensä ja sosiaalisen älynsä ansiosta Protsku-Petraa voisi ehkä veikata vahvimmaksi kandidaatiksi.

Kävi miten kävi, varmaa on että vuoden päästä juoksukoulun alkamisesta voimme ihmetellä, miksi kaikkien kurssilaisten lenkkitossut ovat homehtuneet nurkassa. Syitä ja mahdollisia johtopäätöksiä on monia:
-oppilaat olivat toivottomia, ei huippuvalmentajalta nyt voi odottaa tuloksia ellei opiskelija-aineskin ole huippuluokkaa. Voi tätä nykynuorisoa!
-juoksuharrastus oli sellainen trendi, mutta ihmisen perimmäinen olemus on sohvaperuna
-juokseminen ei vaan vastaa tämän päivän ihmisen ja yhteiskunnan tarpeisiin, valmentaja olisi pitänyt jo ajat sitten uudelleenkouluttaa World of Warcraft-konsultiksi.
-olisi kai se ihan hyvä ollut jos jostakusta olisi kestävyysjuoksija tullut, mutta pohjimmiltaan puolimaratonkin on suuri mysteeri josta suoriutuminen vaatii ennen kaikkea henkilökohtaista valaistumista, ei mitään treeniohjelmia

Lopuksi päädytään siihen juokseminen on tyhjänpäiväistä puuhastelua jota kukaan ei voi oppia kunnolla, eikä tarvitsekaan oppia. Vertti Virkakyy oli oikeassa: miksi kenenkään pitäisi oppia juoksemaan kun jokainen oppii jo pienenä ainakin ryömimään?

Maisteltua: JärkiSärki on säilyke jossa on ideaa

Ekologisista ruokavalinnoista puheen ollen, Kulutusjuhla uutisoi hiljattain uudesta suomalaisesta kalajalosteesta, Järki särjestä. Päätin oitis jutun luettuani, että siinä on tuote joka pitää testata ensi tilassa.

Meillä syödään kiltisti kalaruokia pari-kolme kertaa viikossa, mutta koska kalatiskin ääreen pääsee vain kerran viikossa, valmistuu kala-ateria usein pakastekalasta tai säilyketonnikalasta (nyt kun sitäkin on alkanut näkymään MSC-sertifioituna). Monipuolisen ja maukkaan kalaruuan toimittaminen säännöllisesti Pientilan päivällispöytään on näissä oloissa kestohaaste. Tiedossa on sekin, että särjen syöminen on ekoteko. Särkihän on roskakalan maineessa ja järvien hoitokalastuksen seurauksena sitä on nostettu tonneittain suoraan kaatopaikoille. Vähentäähän särjen kalastus järvien rehevöitymistä. Teollisuuden käsitys on kuitenkin ollut, ettei särjen jalostaminen syötäväksi asti ole taloudellisesti kannattavaa. Eikä särki ole kotikokillekaan ihan helpoin kala. Minun käsissäni särkikokeilujen tulokset ovat olleet ruotoista ja pahaa, hädin tuskin syömäkelpoista purtavaa. Se ei vetele, etenkään kun ruokittavana on kulinaristisesti valveutunut Puoliso joka suhtautuu lievällä epäluulolla uusiin kalaruokiin ja on tottunut siihen että kotona ruoka on lähtökohtaisesti maukasta. Komppa-Seppälän luomutila ansaitsi selvästi mahdollisuuden. Särjen imagonkohotus ja kalan nostaminen kaatopaikantäytteestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi turskille, tonnikaloille ja vastaaville on iso ekoteko. Järki särjen saama vastaanotto on ollut toistaiseksi hyvin myönteinen muuallakin kuin Kulutusjuhlassa -se on muun muassa ehdolla vuoden suomalaiseksi elintarvikkeeksi- mutta viimeisen sanan sanovat tietysti kuluttajat jotka joko ottavat tai eivät ota uutuuden omakseen.

Keskon otettua Järki särjen valikoimiinsa sitä ilmaantui Lohjankin Citariin ja sitä kautta ostoskoriini. Päätin aloittaa fisusiin tutustumisen kalapastasta, sillä perusteella että siinä on ruoka josta on vaikea saada ihan hirveän pahaa. Ennakkoluuloja? Tunnustetaan! Särjen seuraksi pannulle pääsi silputtu sipuli, muutama vihreä oliivi ja kirsikkatomaatti sekä viimeiset jääkaapissa pyörineet aurinkokuivatut tomaatit. Pastaksi valitsin tummaa fusillia. Särki seuralaisineen lämpeni pannulla pastan kiehuessa.

 photo DSCN9274_zpsiwxtbhzp.jpg

Lopuksi yhdistin pastan särkisörsseliin ja viimeistelin annokset parmesanhunnulla.

 photo DSCN9278_zpsl3i9v7re.jpg

Kyllä ne Komppa-Seppälän tilalla osaavat! Järki särki ei ole lainkaan ruotoista, eikä häviä maussa yhtään purkkitonnikalalle. Kokeilun tomaattinen versio maistui pehmeän mausteiselle ja toimi pastassa oikein hyvin. Purkillisesta riittää juuri kahden hengen ateriaksi. Riittoisuus kuittaa hyvin tonnikalatölkkiä korkeamman hinnan. Täyssäilykkeenä Järki särki sopii hyvin kotivaran jatkoksi. Meidän perheen kannalta tuote on aivan loistava, ja pääsi pidemmittä mietinnöittä "tätä on aina oltava varastossa"-tuotteeksi.  

posted under , | 2 Comments

Mielenmaisemista kulutusmallien takana

Näin suomalaisen liikakulutuspäivän jälkitunnelmissa jäin pohtimaan tätä Rinnan postausta jossa käsiteltiin sitä miten (vaatteiden, mutta pohdinta pätee varmasti muuhunkin kulutukseen) kierrättämisestä tulee helposti tavallisen ihmisen viherpesua. Muotibloggarilogiikalla on hienoa ja kovasti ekologista raivata jätesäkkikaupalla vaatetta kirpputorille tai vaatekeräykseen- ilman että uhraisi ajatustakaan sille miten on päätynyt omistamaan sen jätesäkillisen pitokuntoista mutta kelvottomaksi käynyttä vaatetta. Todellisuudessa tällainen "kaikki kaatopaikalle"-minimimalismi ei ole kohtuullisuutta nähnytkään. Kohtuuden näkökulma on nimenomaan pitkän tähtäimen näkökulma. Olennaista ei ole se, montako tavaraa omistaa yhtaikaa vaan se millainen tavara- ja jätevirta kodin läpi kulkee, onko hankinnat tehty harkitusti ja tarpeeseen ja onko lähtökohta se että tavarat käytetään loppuun kotona.

Blogiin jättämässäni kommentissa kehittelin hiukan jatkoajatusta, jonka mukaan vinksahtanut ostokäyttäytyminen on ongelman selkein ilmenemä, muttei kuitenkaan koko ongelma. Perimmäinen pulma ovat vinksallaan olevat arvot, ja koska arvoa voidaan aina ilmentää monenlaisella konkreettisella käyttäytymisellä, ihminen jonka ostoskäyttäytyminen on määrällisesti ja laadullisesti kohtuullisella tasolla mutta joka kärsii yhä kerskakulutuksen ihannoinnin paheesta, on loogisesti aivan mahdollinen. Tällainen ihminen voisi vaikka tehdä suuren numeron ostoksistaan, intoilla merkeistä, arvostaa statussymboleita ja pyrkiä herättämään kateutta, innostaa ja kannustaa muita kuluttamaan kohtuuttomasti. Hän voi yhä viljellä tavara- ja kulutuskeskeistä mielenmaisemaa, siitä aiheutuva konkreettinen ostaminen näkyy nyt vain enemmän hänen vaikutuspiirissään olevien ihmisten kaapeissa. Ja kun näin on, voimme huomata että todellisuudessa hänen toimintansa välillisesti aiheuttama kerskakulutus voi olla helposti vielä suurempaa kuin mitä se olisi ollut jos hän olisi vain ollut itse hissukseen vähän hölmömpi shoppailija.

Pinnallisuus on yhteiskunnassa sitkeä ja jopa vahvistuva arvo, koska kulttuurissamme se näyttää tarjoavan yksilölle etua (ja haitoista näkee puhetta vain tiukkapipoblogeissa). Kerskakuluttaja saa sosiaalista pääomaa valtakulttuurissa, nuukailija vain pienissä samanhenkisten piireissä. Pinnallisuuteen panostaminen kannattaa jopa ammatillisesti: ulkonäöllä voi nykymaailmassa menestyä, tutkijakoulutuksella pääsee helposti pomppimaan työttömyyskortiston ja pienipalkkaisten pätkäpestien välillä. Veikkaisin myös valistuneesti että kauniit ja komeat ihmiset saavat valita itselleen kumppaneita paljon laajemmasta joukosta kuin ne jotka päättävät ryhtyä treenaamaan hyveellisyyttään. Tämä on se syvä, mätä mielenmaisema jota meidän täytyy alkaa muuttamaan. Kuulostaako vaikealta tai utopistiselta? Ehkä, mutta maailmanhistoria on nähnyt tässä suhteessa järkevämpiäkin aikoja, ja voi nähdä uudelleenkin. Mutta työtä tämäkin iso suunnanmuutos vaatii.
 Hyödyllinen harjoitus on kiinnittää huomiota puheisiinsa vaikka viikon ajan ja laskea ne kerrat joina päätyy keskustelemaan tavarasta, tavaran hankkimisesta tai jonkun hankinnoista, raivaamisesta tai uutuustuotteista. Lopuksi voi miettiä, oliko tavaroista puhuminen aidosti tarpeellista vai olisivako parempia keskustelunaiheita olleet vaikka ajankohtaiset tapahtumat, sää, kulttuuri tai arjen pikku sattumukset. Voisimmeko treenata itseämme sellaisiksi ihmisiksi joihin muut tekevät vaikutuksen pääsääntöisesti hyveellisyydellään, eivät kulutustavoillaan (tai niiden puutteella) tai ulkomuodollaan? Entä mitä itse tavoittelemme kulutuksella? 

Lopuksi pitää muistuttaa, että kohtuullisuus ei ole synonyymi rumalle, ankealle, askeesille ja ikävälle. Ihmiset ovat menestyksekkäästi tavoitelleet kauneutta paljon nykypäivää taloudellisesti niukempinakin aikoina, alkaen antiikin korkeakulttuureista. Statusta ja ihailua on kerätty kulutusta kestävämmilläkin keinoilla. Edes muoti ei ole välttämättä ja väistämättä kerskakulutuksen synonyymi- se on sosiaalinen ilmiö, ja myös hyvät asiat voivat tulla muotiin ja nousta sieltä kulttuurin kestävämmiksi elementeiksi.

posted under , , | 8 Comments

Suomalaisten osuus vuoden luonnonvaroista meni jo

17.4. Hesarissakin vilahti pikku-uutisena WWF:n muistutus siitä että vaikka koko maailman ylikulutuspäivää on vietetty elokuussa, suomalaisten osuus vuoden uusiutuvista luonnonvaroista on kulutettu jo nyt. Kuten tiedotteessa huomataan, julkisen talouden velkaantumisesta kohkataan ja sen nimissä nykyhallitus on valmis kiristämään pienituloisimpien väestönosien vyötä reippaasti. Luonnonvarojen liikakulutuksesta ei sitten jaksetakaan huolta kantaa. Sen käsittäminen että meillä, sivilisaatiolla ja päättäjille niin rakkaalla taloudella on ympäristön asettamat reunaehdot ja elämisen edellytykset, näyttää yhtä ylivoimaiselta kuin ennenkin.


Velaksi eläminen on suosittu mutta mielestäni pohjimmiltaan huono metafora kuvaamaan tilannetta. Rajallisessa maailmassa jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen mieletön kuluttaminen tarkoittaa että "otamme velkaa" ennen kaikkea itseltämme. Tuhlaavaisuus tänään tarkoittaa sitä ettei meillä -kyllä, tarkoitan juuri sinua ja minua- ole ehkä huomenna varaa perustarpeisiinkaan. Ajankohtaiseksi vertaukseksi käy vaikkapa antibioottiresistenttien bakteerikantojen kehittyminen. Tämä ongelma on pahimmillaan maissa joissa antibioottien käyttö on ollut (ja on edelleenkin) leväperäistä ja huonosti valvottua, mutta maailmanmatkailun ja pakolaisvirtojen ansiosta kysymyksessä on pohjimmiltaan maailmanlaajuinen uhka. Monet länsimaista kertaalleen hävinneet taudit uhkaavat palata ja aikaisemmin lääkekuurilla nujerretut sairaudet muuttua vaarallisiksi kun ns. viimeisen linjan antibiooteille (karbapeneemeille) vastustuskykyiset bakteerit leviävät. Huoleton antibioottien käyttö on ollut olennainen syy ongelman kehittymiseen, ja kun tilanne on karannut käsistä, sitä on vaikea korjata. Bakteereilla kun on kyky vaihtaa hyödyllisiä geenejä suoraan keskenään, ja bakteerin näkökulmasta antibioottiresistenssi on ilman muuta hyödyllinen ominaisuus. Näin resistenssi leviää nopeasti kannasta ja lajista toiseen. Huolettomuudesta maksetaan kalleimman jälkeen kärsimyksellä ja kuolemalla, koko ajan ymmärtäen että kerran oli olemassa mahdollisuus valita viisaammin.

Suurimmat syyt suomalaisten ylikulutukseen ovat energiantuotannon ja liikenteen kasvihuonepäästöt. Toiseksi merkittävin kerskakulutuksen muoto on ruoka, etenkin lihan ja eläinperäisen ravinnon tuotanto. Molemmat ovat asioita joiden osalta viisaita valintoja voi tehdä tai olla tekemättä sekä oman elämän mittakaavassa että suurella yhteiskunnallisella tasolla äänestämisen ja kansalaisaktiivisuuden keinoin. Vielä ei ole äärimmäisten ratkaisujen aika- mutta sekin aika kyllä koetaan, ellemme nyt kykene kohtuullistamaan elämäntapojamme ja alkamaan ottamaan maailmamme haurautta ja rajallisuutta huomioon sekä arkisissa asioissa että suurissa päätöksissä. Kohtuullisuus ei ole kurjuutta, ikävää eikä asketismia vaan se on myös se olotila mikä on inhimillisesti onnellisin. Ikävä, kärsimys ja puute odottavat niitä jotka eivät ole kohtuudesta tietääkseenkään silloin kun sen valitseminen olisi vielä ollut mahdollista ja riittävää.

Mikä sitten on kohtuullista, noin käytännössä? Kohtuullista on hyväksyä se että oma nykyinen kulutustaso, oli se muihin verrattuna sitten suuri tai pieni, on sellainen missä on parantamisen varaa. Siitä voi sitten lähtiä miettimään, mitkä olisivat itselle mahdollisia keinoja säästää energiaa, vähentää liikenteen päästöjä, huolehtia siitä että ruokavalio on sellainen jota voi hyvällä omallatunnolla kuvailla kohtuulliseksi. Kohtuullista on lakata ihmettelemästä "mitä minun vielä täytyy tehdä?" ja kysyä itseltään "onko vielä jotakin mitä voisin ihan hyvin tehdä?".

Puutarha herää / Garden awakes

Puutarha näyttää vielä kovin harmaalta, mutta kevät edistyy kyllä vauhdilla. Kun omenapuut on saatu leikattua, on pienimmille omenapuille luvassa vähän plantskolaa.

There isn't much green in the garden, but spring is progressing. After finishing pruning the big apple trees, it was time to start bending the young ones. 

 photo DSCN9260_zpsazbsc1pa.jpg

Nuorena vitsa väännettävä, kivi-ja naruviritelmän avulla se myös pysyy väännettynä kunnes se on puutunut toivottuun muotoon.

This is how we keep the branches bent to desired angles until the wood hardens into its new shape permanently.

 photo DSCN9261_zpspifxpeot.jpg

Villikrookukset ovat suosikkejani varhaisista kevätkukista. Paljon kevätkukkia meillä kasvaa jo vanhastaan, mutta villikrookukset olen itse laittanut.

Wild crocuses are my favorites among early spring flowers. Our garden has lots of old flowers, but I've introduced wild crocuses here myself.

 photo DSCN9263_zpsuiqehn33.jpg

Seuraavaksi järkyttävää kuvamateriaalia. Pientilalla on jaettu Darwin Awardsit. Meillä ei olle spesisistejä, joten täällä kisaan saavat osallistua kaikki Pientilan lajit. Pulut jotka jäivät hengailemaan maisemiin varpushaukan läsnäoloa uhmaten ylsivät kakkossijalle. Voittaja löytyi kuitenkin jäkälien suvusta, sillä perusteella että näiden jäkälien pöhköä taipumusta kasvaa mieluiten kuolleissa oksankärjissä on ihmetelty jo vuositolkulla. Näin siinä sitten käy. Mitäs minä sanoin.

Next, some shocking material. Smallhold's annual Darwin awards have been rewarded. We are not speciesists, so Smallhold Darwin Awards accepts entries from all species. Pigeons who continued to hang around after arrival of Mrs. Sparrowhawk were strong contestants, but winner comes from among the lichens whose idiotic habit to grow in the tips of dead branches of our oldest apple tree has concerned us for years. I told you so, stupid lichen.


 photo DSCN9265_zpsdpmymhoz.jpg















Kevään ensimmäinen esikko on vain innokas.

This years' first primula is just eager to see the world.

 photo DSCN9268_zpsgw2aa7cd.jpg

Alkavalle viikolle sääennustus lupaa kuitenkin sateista. Harmaista pilvistä muistui mieleeni, etten olekaan dokumentoinut ristipistojen edistystä aikoihin. Edistyneet ne kuitenkin ovat, ainakin vähäsen.
Gracious Eraa olen viimeksi tainnut pistellä ennen vuodenvaihdetta. Puoleenväliin on vielä vähän matkaa, mutta hiljaa hyvää tulee.

For this week, the forecast promises rainy cool days. I remembered that I haven't shown my cross stitch progress for a while. There is some, though! I think I have last stitched Gracious Era before the New Year. There is stilla little to go until the halfway mark.

 photo DSCN9273_zpsjbavuoye.jpg

Pionihässäkkästä olen taas viime päivinä innostunut. Se on edennyt hiukan puolen välin yli. Nyt työn alla on vasen alaneljännes, ja kovin hässäkkäistä pistely edelleen on. Vähitellen epämääräiset läntit kuitenkin sulautuvat lehdiksi, kukannupuiksi ja maljakoiksi... Pistelemään innostaa sekin, että olen taas löytänyt netistä uusia hienoja ristipistoja. Mutta mitään uutta isoa työtä en aloita ennen kuin ainakin toinen näistä töistä valmistuu.

During the past few days I've enjoyed stithing Peonies, which has just passed the halfway mark. Right now I'm stitching the lower left quarter. Not much happening there: just leaves, part of the vase and lots of background. My stitching is propelled forward by dreams of acquiring and starting certain lovely new projects...which, however, isn't going to happen until I finish at least one of these WIP's. Must...not...go...totally...overboard.

 photo DSCN9270_zpsfhz0qtwb.jpg

Kevytmielisyys-teemaviikon (?) päätös: Aloha

Wehewehe.orgin mukaan havaijinkielen tunnetuin sana "aloha" tarkoittaa ainakin rakkautta, kiintymystä, myötätuontoa, armoa, sympatiaa, sääliä, lämpimiä tunteita, huomaavaisuutta, hellyyttä ja hyväntahtoisuutta. Sillä voi sanoa sekä "päivää" että "näkemiin" Perusalohaa voi jalostaa edelleen liittämällä siihen muita sanoja. Esimerkiksi "aloha ahiahi" tarkoittaa "hyvää iltaa", suuria rakkaudentunteita voi ilmaista vaikkapa sanomalla "e hoomau maua kealoha". Se on myös hengellinen käsite joka kuvaa kardinaalihyvettä ja perusasennetta jolla hyvä ihminen suhtautuu elämään ja muihin ihmisiin.

Havaijilla on siis ollut jo kauan menossa mielenkiintoinen ihmiskoe. Mitä pienelle kansalle keskellä suurta merta tapahtuu kun kauppaankaan ei voi astua sanomatta "aloha"? Miten käy kun kanssakäymistä kenen tahansa vieraan kanssa ei voi sivistyneesti aloittakaan mainitsematta rakkautta, kiintymystä, myötätuntoa, ystävällisyyttä ja niin edelleen? Pohjolan turisti huomasi, että sellaisella on aika paljonkin vaikutusta, ja että Aristoteles oli taas vaihteeksi oikeassa: se mitä viljellään, leviää. Havaijilainen ystävällisyys on paljon syvempää ja luontevampaa kuin sen päälle myöhemmin tullut amerikkalainen kaupallisuus. Aloha on sanamagiaa joka todella toimii: kun ystävällisyys, rakkaus ja kaikki hyvät asiat tulevat arkisiksi kuin aloha Havaijilla, ne eivät suinkaan menetä merkitystään ja laimene vaan alkavat kasvaa ja muuttua osaksi sielunmaisemaa. Eikä perimmäisen totuuden ihmisestä enää tarvitse olla kyyninen.

Suomi on tuntunut viime aikoina olevan kovin "low on aloha", niin kuin Pientilalla on nykyään tapana sanoa. Täällä on ollut jonkinmoinen perinnekin ajatella että kauniiden sanojen viljely vain saa ihmiset luulemaan liikoja itsestään. Nyttemmin loukkaavasta puheesta yritetään leipoa hyvettä: toisten satuttaminen on "rohkeaa", "sananvapautta", "suoraa puhetta". Jos hyvä on todellista, myös aloha voi olla suoraa puhetta. Maailmassa jossa hellyys tulkitaan helposti heikkoudeksi, se on rohkeutta. Ja aivan ehdottomasti edustaa myönteistä vapautta sanoa tuntemattomallekin heti alkajaisiksi, mitä toivoo ihmisten välillä olevan vaikka sitten vain minuutin kohtaamisen ajan: ystävällisyyttä, sympatiaa, hyvää tahtoa. Olemme sillä tavalla onnekkaita että havaijin kieli on ääntämykseltään hyvin samankaltaista kuin suomi. Koska ainakaan nykysuomessa ei ole alohaa vastaavaa käsitettä, se kannattaisikin pikimmiten lainata ja ottaa yleiseen käyttöön. Vähän ajan päästä meilläkin ehkä huomattaisiin miten typerää tämä muotiin tullut vihapuhuminen, öyhöttäminen ja tahallinen väärinymmärtely on, kun sitäkin pitäisi yritellä vasta sen jälkeen kun on mennyt sanomaan kuulijoille kohteliaat alohat. Miten hölmöä olisi pelätä vastaantulijoita kun keskustelunavaukseksi pitäisi muistuttaa itseään siitä miten asioiden ihmisten välillä tulisi olla. Miten rasittavia ihmissuhdepelailuja voisi rajoittaa jo lähtökuopissa se että kaikki on kuitenkin pakko aloittaa alohasta ja myös päättää siihen.

posted under , , | 0 Comments

Kevytmielisyys-teema(viikko): Kevytmielisyyttä käsityönurkassa

Aikana jolloin kaiken voi ostaa kaupasta hikipajaversiona, kallisarvoisen ajan käyttäminen käsitöiden näpräämiseen on jo lähtökohtaisesti kevytmielistä. Tässäkin on kuitenkin selvästi aste-eroja. Harmaita villasekoitteesta neulottuja saapassukkia on nykyäänkään vaikea väittää kevytmielisiksi. Sen sijaan valkovirkkaus ja kirjomukset ovat painuneet marginaaliin, syistä jotka saattavat liittyä niiden perinpohjaiseen kevytmielisyyteen. Hitaat, työläät työt jotka tuottavat "vain" arkista kauneutta (vastakohtana suurille taideteoksille, niiden tekemistä vielä siedetään) kukoistavat harvassa kodissa. 

Jo ennen kuin päätin aloitella pitkäksi venähtänyttä teemaviikkoa, päätin tänä vuonna keskittyä juuri näihin käsityönlajeihin, pitkälti siksi ettei käsityöterapia-ajalleni ole parempaakaan käyttöä. Ja toiseksi siksi että ovathan isot ristipistotyöt ja pitsiluomukset hienoja sitten joskus kun ne valmistuvat.Sitten joskus. Gracious Era ei ole vielä ehtinyt puoleenväliin, pionihässäkkä jonka parissa olen viime aikoina viihtynyt, on ihan pikkuisen sen yli (jos viimeistelyvaiheen etupistoja ei lasketa).
Sitä ennen niiden tekeminen on vain arjen ylellisyyttä. Vaikka ristipistoa olisi mahdollista pistellä vain vartti, tuntuu silti luksukselta kun aikaa on siihenkin. Samalla voi miettiä, eikö elämä ole hyvää juuri silloin kun aikaakin riittää hiukan kevytmielisiin, iloa tuottaviin puuhiin. Millä tavalla jatkuva kiire tekee ihmisestä paremman? Tarvitsemmeko todella maailmaan kaikkea sitä mitä kiireessä ja tuottavuuskiimassa tehdään: taloja joiden laskennallinen elinikä on 35 vuotta, informaatiota jonka kuluttaminen aiheuttaa viisastumisen sijaan ähkyä, pikaratkaisuja jotka vanhenevat hetkessä? Eikö täällä pikemminkin ole pula paitsi kevytmielisistä, myös hitaista asioista? Nyt kun vilu ei enää uhkaa, emmekö voisi alkaa panostaa elementtitalojen sijasta kauniiseen arkkitehtuuriin, sellaiseen josta Ylivieskan kirkkokin aikanaan saatiin rakennettua? Tai uusien käytännöllisten villasukkien sijasta hienostuneisiin käsitöihin jotka kaunistavat pirttiä vuosikymmenien ajan sen sijaan että uusimme sisustusta jatkuvasti, tulematta koskaan täysin tyytyväisiksi siksi että halvat, hätäiset ostokset eivät lopulta merkitse mitään? Tavaravuori on täällä jo, eikö olisi aika keskittyä jo laatuun ja merkityksellisyyteen? Ja jos meillä ei ole siihen varaa, kenellä tässä maailmassa sitä on? 

Kevytmielisyyskin on niitä hyveitä joihin moni suhtautuu epäluuloisesti, ja hieman paradoksaalisesti, sitä epäluuloisemmin mitä enemmän sille olisi tarvetta. Käsityönurkka on matalan kynnyksen paikka tuttavuuden tekoon. Tarvitsee valita vain projektiksi jotakin hidasta joka valmistuttuaan lupaa lähinnä miellyttää silmää. Uppoutua siihen ja tuntea miten hyvinvointi alkaa kasvaa.

Kevytmielisyys-teemaviikko: iloista tiedettä

Aika-avaruus on tunnetusti suhteellinen, joten kalenterin kiiruhtamisesta huolimatta kevytmielisyys-teemaviikkokin venyy vielä parin postauksen verran, kun en ole ehtinyt päivittelemään ihan niin ahkerasti kuin suunnittelin. 


Suhteellinen aika-avaruus liittyy päivän teemaan silläkin lailla että tiedettäkin voi lähestyä kevytmielisesti. Kaikkialla paitsi lukiossa (juu, traumoja on). Tämä muistui mieleeni kun eilen eksyin kokouksen alkamista odotellessa taas kirjakauppaan josta tarttui mukaani Randall Munroen Entäs jos...vakavia tieteellisiä vastauksia mielikuvituksellisiin kysymyksiin.Kotiin päästyäni muistin, että talosta löytyy jo entuudestaan sen verran vastaavia kevytmielisiä tiedekirjoja että niille pitäisi vähitellen kevätsiivota kotikirjastoon oma osastonsa. How to fossilize a hamster, Syökö mikään ampiaisia?, ehkä jopa Bill Brysonin mainio Short History of Nearly Everything, Gavin Pretor-Pinneyn The Wavewatcher's Guide ja monet muut ovat viihdyttäneet minua monet illat, ja sitäpaitsi auttaneet ruokkimaan sitä kaikkitietävyyspakkomiellettä jonka turvin uskaltaudun pitämään jokavuotiset Kysy mitä vain-blogikarnevaalini. Lisäksi ne muistuttavat siitä että maailmankaikkeus on ihmeellinen paikka ja että vaikka olisi kaltaiseni ihminen jonka merkittävin saavutus matematiikan alalla on kertotaulun ulkoaopettelu, siitä voi kuin voikin tajuta yhtä sun toista. Populaaritieteellisissä tiedekirjoissa on usein sekin hyvä puoli että niiden, toisin kuin lukion fysiikankirjojen, tarkoitus on todella sivistää lukijoita eikä lajitella heitä vaivihkaa niihin jotka selviytyvät kaavasulkeisista ja niihin jotka eivät selviä (myöhemmin olen toki oppinut että sosiologeilla onkin paljon sanottavaa piilo-opetussuunnitelmista. Toisaalta on voinut olla ihan oman etuni mukaista että olen oppinut sen vasta selviydyttyäni lukiosta jotenkuten hengissä). 

Sittemmin olen oppinut, että hauskuus, rentous ja ilo kuuluvat tieteellisen ajattelun ytimeen. Tämäkin on monelta tänä päivänä unohtunut (etenkin hallituksessa), mutta totta se silti on. Tieteelliselle ajattelulle on aivan keskeistä osata kysyä odottamattomia ja kummallisia ja hölmöltä kuulostavia kysymyksiä- ja lähteä sitten etsimään niihin vastauksia. Mieluiten rennosti haahuillen ja vailla ahdistavia tehokkuusvaatimuksia ja pakotettua kilpailua. Tiede ja tieteellinen filosofia ovat ihmettelyn taidetta. Ja jos niitä haluaa oppia ja opettaa, ei ole mitään järkevää syytä sille etteivätkö käytettävät esimerkit voisi olla hassuja, hauskoja, mielikuvituksellisia tai läpeensä pöhköjä. 

Siksi on hienoa että akateemisen asiaproosan ohella tieteestä kirjoitetaan myös kevytmielisellä otteella ja sitä hyödynnetään myös kevytmielisten kysymysten ratkomiseen. On tärkeää ja rohkaisevaa muistaa että sinnekin tieteellinen ajattelu voi lonkeronsa ulottaa- ja että on tavallaan todella hölmöä vaatia siltä pääsääntöisesti vähemmän.

Kevytmielisyys-teemaviikko: Kevätmielisyyttä

Vaelsin pitkin puutarhaa muovipussin kanssa talven aikana ties mistä tulleita roskia keräillen kun nokkosperhonen kaarsi maassa lojuvan oksankarahkan päälle.

"Täältä kuului sahaamisen ääntä.", se sanoi. "Ei kai teillä enää ole omenapuiden leikkuu pahasti kesken?"
 "Valmista on", vakuutin sille."Ihan muita juttuja täällä jo sahaillaan.""
"Hyvä, sillä nyt on jo kevät ja aika luonnon herätä.", se sanoi ja lensi tiehensä. Ja oikeassahan se oli, niin kuin perhoset tapaavat nyt näissä asioissa olla. Auringonpaistetta seurasi jo kevätsade, huomiseksi on luvassa taas lisää aurinkoa. Sääpuoli on siis oikeinkin mallillaan. Sitä mieltä olivat myös sinivuokot joita oli ilmestynyt karikkeen alta lenkkipolkuani reunustamaan.

Virkkalalaiset kömpivät pirteistään puutarhoihinsa pitkän talven jälkeen. Marraskuussa, pimeyden ja kylmyyden valloittaessa puutarhan, on mukavaa vetäytyä sisälle ja käpertyä iltaisin sohvannurkkaan teen, kirjojen, käsitöiden ja elokuvien keskelle. Omenapuiden leikkuuajan myötä elinpiiri alkaa laajentua, ensin hitaasti, mutta lumien sulaessa yhä nopeammin. Kunnes koittaa sellainen päivä kuin eilinen, päivä jona on niin lämmintä että puutarhassa huomaa kuljeskelevansa ihan muuten vaan. Päivä jona tarkenee istahtaa työrupeaman lopuksi puutarhakeinuun ihailemaan omenapuumetsän vastaleikattua latvustoa. Puutarhan siistiminen ei välttämättä äkkiseltään kuulosta hauskimmalta tavalta viettää kevään ensimmäistä aurinkoista lauantaipäivää. Mutta se tila! Se tila missä voi haahuilla, ihmetellä, pyöriä ja rapsutella niin paljon kuin sielu sietää. Se tila missä voi tervehtiä tuttuja kevätkukkia jotka kurkistelevat taas omilta paikoiltaan, ihmetellä öttiäisiä, jänisten edesottamuksia ja vaarallisesti eläviä jäkäliä ilman että tarvitsee miettiä hetkeäkään, pitääkö joku vähän outona. Ei pidä, sellaiset tyypit ovat jossain kaukana kivikylissään.

Kaikilla ei ole puutarhaa, mutta vielä on Suomi sellainen maa jossa monella on mahdollisuus karata luontoon kevättä tervehtimään ja haahuilemaan hetkeksi puiden siimekseen omaan rauhaan. Jos malttaa palata samaan paikkaan seuraavinakin vuosina, tulevat tutuiksi kivet ja kannot, ensimmäisten kevätkukkasten kuulumiset ja monet kummat pikkuoliot. Epäilen, etteivät viime aikoina niin suurta ääntä pitäneet ankeuttajat juurikaan harrasta kevätmielen ulottuvilla haahuilua. Minkä pitäisi olla parempia aikoja kaipaileville erinomainen syy karata kerran tai muutamankin paikkoihin joissa voi saada tartunnan kevyestä kevätmielestä.

Kevytmielisyys-teemaviikko: Terve kevytmielisyys kuuluu etiikkaan

Viime viikolla näin vilaukselta lehdessä jutun jossa filosofi Timo Airaksinen kommentoi nykyään sisustuksessa suosioon nousseita aforismeja. Semmoisia aforismiautomaattejahan filosofit monen mielestä ovat. Pitkiä pohdintoja jaksavat lukea vain harvat, mutta jokaiselle on tuttu Aristoteleen syvähenkinen "ei yksi pääsky kesää tee". 

Meilläkin on yksi aforismitaulu. Se on Saaran huoneena tunnetussa talon pienimmässä huoneessa jossa en vietä erityisen paljon aikaa mutta jossa sijaitsevat pyykinkuivatusteline, perintökampauspöytä ja ompelukone- siis jutut joille Puolisolla ei ole käyttöä ikinä. Siinä lukee "I generally avoid temptation unless I can't resist it". Vapaasti suomennettuna "yleisesti ottaen vältän kiusauksia, paitsi jos en voi vastustaa niitä". Blogin pitkäaikaislukijat ehkä ymmärtävätkin, miksi se on mielestäni hieno motto. Yleisesti ottaen hyvään kannattaa pyrkiä kaikin voimin, mutta mahdottomia ei pidä itseltään vaatia. Ja ylipäätään, etiikan pohdintoihin on hyvin viisasta suhtautua pieni pilke silmäkulmassa. Niitä amatööriajattelijoita jotka eivät näin tee on paljon, ja minusta he kelpaavat lähinnä varoittaviksi esimerkeiksi joilta on unohtunut jo ajat sitten se tosiasia että etiikka on perimmiltään tiedettä hyvästä elämästä. 

Siis hyvästä, ilman muuta, mutta myös elämästä ja inhimillisyydestä. Tämän unohtaminen on suorin tie elämälle vieraiden ja uuvuttavien vaatimuslistojen, ihmisten sättimisen ja kovasydämisyyden tielle. Jos itse pystyykin omia vaatimuksiaan noudattamaan, kavereikseen hyveen tielle onnistuu houkuttelemaan korkeintaan masokisteja jotka saavat kiksejä itsensä rankaisemisesta. Rohkenen kuitenkin väittää, että enimmäkseen eetikoiden pitäisi olla kiinnostuneita potentiaalisten pyhimysaineksen sijasta taviksista joiden moraalinen selkäranka ja itsekuri eivät ole täyttä terästä. He nimittäin muodostavat ihmiskunnan ylivoimaisen enemmistön. Ja filosofian historiaan tutustuminen opettaa, että myös eetikot itse kuuluvat tähän enemmistöön. Se on ikävä juttu jos haluaa herne nenässä paukuttaa muita päähän laintauluilla, mutta hyvä juttu jos haluaa todella tehdä etiikkaa joka olisi järkiperäistä, inhimillistä ja ihmiskuntaa parantavaa. Hyvä etiikka vaatii käsittääkseni aina hippusen armoa ja terveellistä kevytmielisyyttä.

Erityisen tärkeä uutinen tämä on niille rohkeille ei-filosofeille jotka kaikesta etiikan ympärillä pyörivästä tiukkapipoisuuden ilmapiiristä huolimatta yhä uskaltavat olla kiinnostuneita etiikasta. Vaikka etiikka toisaalta on jopa kuolemanvakava juttu, toisaalta se on kaikkea muuta. Etiikassa on aina tilaa kevytmielisyydelle ja inhimillisyydelle, koska hyvä, kukoistava elämäkin on kaikkea muuta kuin synkkää niuhotusta.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments