Pihabongaus 2016

Pihabongaus 2016 käynnistyi jännittävissä olosuhteissa. Valtakunnan uutisissa, ja jopa meidän kylillä on puhuttu lintujen vähenemisestä. Sanovat viime kesän pesintöjen sujuneen huonosti. Omalla pihalla on ollut varsin vilkasta. Joitakin tuttuja lajeja kuten keltasirkkuja ja nokkavarpusia ei ole juurikaan näkynyt, mutta vastapainoksi varislinnut -varis ja harakka- ovat uskaltautuneet edellisiä vuosia rohkeammin ruokinnalle asti, ja rasvatangon myötä käpytikat (herra ja rouva) ovat ryhtyneet jokapäiväisiksi vieraiksi. Sää tänään sunnuntaina oli vaihtelevan pilvinen ja lämpötila oli pari astetta plussaa. Komeat kinokset ovat viikossa sulaneet ja paukkupakkaset väistyneet, mikä on selvästi vähentänyt linnunruuan kulutusta.

Tunnin aikana havaitsimme seuraavat lajit:

käpytikka 1 (herra käpytikka)
pikkuvarpunen 5 (missä loput???)
mustarastas 2
talitiainen 3
kesykyyhky 25
sinitiainen 2
naakka 10
harakka 2
varis 2

9 lajia, 52 yksilöä. 

Lajimäärä on pysynyt tavanomaisen rajoissa, huonoimpana vuonna meillä on nähty vain 7 lajia, hyvinä vuosina ollaan päästy yli kymmenen lajin. Yksilömäärä on laskenut selvästi muutamasta edellisestä vuodesta, mitä selittää selvä pieneneminen sekä pulu- että naakkaparvessa. Myöskään pihallamme tavallisesti päivystävä valtava pikkuvarpusparvi ei nyt saapunut paikalle, eikä pikkuvarpusten hangaround-lintujakaan (keltasirkku, viherpeippo, varpunen) sitten nähty. Sen sijaan tämän vuoden uudet vakkarit, käpytikka ja varislinnut, näyttäytyivät. Puluja ja naakkoja on yhä runsaasti, mutta kahden edellisen vuoden luvuista on tultu alas reippaasti. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen ettei varpushaukkaakaan ole vielä tänä vuonna meillä näkynyt?

Tavalliseen tapaan, palaan aiheeseen vielä siinä vaiheessa kun valtakunnalliset tulokset saapuvat. 

Miten teidän pihabongauksenne sujui?

posted under | 1 Comments

Katso kun lunninpoika lentää



Mitä tahdon saavuttaa elämässä.

* Tahdon elokuisille Vestmannasaarille heittelemään lunninpoikasia mereen sillä siitä ei lintujen suojelu enää hauskemmaksi voi tulla.

-realistisempi tempaus on tarjolla jo tulevana viikonloppuna. Pihabongauksessa on tarkoitus selvittää, kuka on kukin omalla ruokintapaikalla tai lähiympäristössä. Tulokset kootaan valtakunnallisesti yhteen linnustonsuojelun avuksi. Tämä on tärkeää, sillä uhanalaisten lajien määrä Suomessa on selvässä kasvussa. Arvonnan ansiosta osallistumisesta voi saada hyvispisteiden lisäksi muutakin kivaa.

posted under , | 1 Comments

Taas yksi hyvä syy kieltäytyä myös tekoturkiksista

Nuoruuteni vuosituhannen vaihteessa oli eräissä asioissa jotenkin tiedostavampaa aikaa kuin tämä päivä. Silloin turkissomisteiden käyttäminen oli useimmista parikymppisistä noloa ja taantumuksellista. Nykyään nuoret naiset ovat innostuneita jälleen turkissomisteisten vaatteiden ostamisesta. Valtavirtamuodissa vilahtelee turkissomisteisia pipoja ja takkeja, turkisliivejä ja jos jonkinlaista somistetta. Tämän täytyy olla muodin ja välinpitämättömyyden tekosia- eettinen ymmärryshän asian ympärillä ei ole muuttunut ainakaan sallivammaksi. Mitä nyt 2000-luvun aikana halpatuotanto on alkanut jyräämään entistä hullumpana, ja monet luksustuotteet ovat muuttuneet massatavaraksi joita tavallisetkin ihmiset voivat himoita ja ostella. Ylellisyyden symbolit, turkis niiden mukana, ovat muuttuneet massatuotteiksi. Turkiseläinten olot eivät ole Suomessakaan kehuttavat (ja vaikka olisivatkin, turkis on turhamaisuustuote jonka ostamisesta ei saa millään vänkäämisellä eettisesti puolustettavaa), mutta Kaukoidässä johon vaatetuotanto on pitkälti siirtynyt, eläinten olot ovat erityisen kurjat. 


Kun turkis on kuitenkin muotia, on moni keksinyt rauhoittaa omatuntoaan ostamalla tekoturkista. Olenkin ehtinyt välillä tuntea itseni tiukkapipoksi "ei edes tekoturkista minulle"-politiikallani. Perusteluni on ollut se, että myös tekoturkiksen käyttö viestittää että eläinten raadot näyttävät hyvältä päällä. Nyt perusteluita on ilmaantunut lisää. Saksan tuotetestaussäätiön Stiftung Warentestin suorittamassa pistokokeessa on käynyt ilmi, että tekoturkiksena myydään myös aitoja raatoja. Edes hinta ei paljasta karvan alkuperää, sillä aito turkis saattaa olla jäljitelmää halvempaa (mikä herättääkin monia mielenkiintoisia ajatuksia siitä millaisissa olosuhteissa karvojen alkuperäisiä omistajia on pidetty). Luonnollisesti soppaan sekoittuvat muutkin klassiset vaatehuijausten elementit: vastuuta vaikenemalla pakenevat brändit joiden joukossa on sekä luksus- että massamerkkejä, myyjät joilla ei ole hajuakaan siitä mitä he todella ovat myymässä, pitkät ja hämäräperäiset tuotantoketjut sekä raskaat kemikaalikylvyt joilla turkikset on käsitelty.

Vanha fatwani on siis entistä paremmin perusteltu. Aidon ohella myös tekoturkiksen välttäminen ei ole uuden tiedon valossa supererogatorinen teko jonka voi valita jos on ympäristöeetikko tai erityisen eläinrakas, vaan ainoa varma keino varmistaa se että turkiksia tulee todella välttäneeksi. Eettistä on siis nyt olla ostamatta ja käyttämättä mitään turkista muistuttavaa (poislukien mummon perintöminkki tai viime vuonna ostettu tekoturkissomisteinen vaate, sellaiset voi käyttää loppuun mökki- tai pilkkivaatteina, piilossa ihmisten katseilta). Vilua voi torjua kerrospukeutumisella tai käyttää muita lämpimiä materiaaleja (joihin muuten lukeutuu mielestäni lammasturkki, sillä lammas ei ole turkiseläin). Vuonna 2016 voimme valita monista vanuista ja villakankaista. Ja pohjimmillaan, koska eettisyys edustaa sitä järkevää ja sivistynyttä toimintatapaa, ei pieni vaivannäkö ratkaisujen löytämiseksi ole yhtään liikaa vaadittu keneltäkään. Nythän ei siis enää puhuttu supererogatorisesta puuhastelusta vaan siitä miten välttää osallistumasta eläinten hengiltä kiduttamiseen sellaisessa tilanteessa jossa mahdollisuuksia toimia paremmin on tarjolla runsaasti. Totta tietysti on, että koska aikamme vaateteollisuus on moniongelmaista, ei mitään vaihtoehtoa voi julistaa suoralta käsin täysin ongelmattomaksi. Kysymys on vaatimattomasti siitä että melkein mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin se kärsimään kykenevien olentojen tappamiseen ja kiduttamiseen osallistuminen välinpitämättömyyden, turhamaisuuden, ahneuden ja omankädenoikeuden takia. Palkintona ei ole ekstra-erinomaisuuspisteitä vaan vain se että välttyy olemasta sellainen ihminen. Mikä toki on allekirjoittaneen mielestä aika iso palkinto...

posted under , | 2 Comments

Alkuvuoden käsityökatsaus

Talvi yllätti bloggaajan. Olin ajatellut tehdä alkuvuoden käsityökatsauksesta kuvallisen. Tänään kuvien ottamiseen olisi vihdoin ollut aikaa, mutta koska lunta tulee taivaan täydeltä, saamme tyytyä tänään kuiviin faktoihin ja katsoa kuvat vasta seuraavasta kuvapostauksesta.

Viime vuosihan oli onneton myös käsitöiden osalta, ja vuoden loppua kohden tahti hyytyi totaalisesti. Kaikki tavoitteet jäivät, ja voin lohduttautua vain sillä että eipäs niiden valitsemisen aikaan vielä tiennytkään, millainen vuosi oli tekeytymässä. Uusi vuosi näyttää paljon paremmalta. Alkusyksystä aloittamani tilkkupeitto valmistui aivan vuoden aluksi, parahiksi koville pakkasille. Siihen tuli lopulta 180 palaa ja meni yli 1700 grammaa lankaa. Sen lisäksi olen neulonut tunikan. Myssyjä on syntynyt kaksi, toinen puikoilla ja toinen neulakintailla. Vuodenvaihteessa lankavarasto oli sata grammaa plussalla, siihen verrattuna nyt ollaan vapaassa pudotuksessa. Tärkeintä on, että langat alkavat olla hyvässä järjestyksessä ja mahtua ilman väkivaltaa kaappiinsa. Ei paineita, ei sen kummempia kulutustavoitteita kuin että ennen ostoksille säntäämistä on yhä hyvä idea katsoa, mitä kotoa löytyy.

Ompelunurkan kaaos ja ompelustarpeiden pitkä lista voivat jotakuinkin yhtä kehnosti kuin vuosisitten. Sen kimppuun olen alkanut varovaisesti käydä. 12 jämäkangastyötä-projektista valmistui lopulta kolme: pussi kengänkiillotusräteille, verhot yläkerran pikkuikkunoihin sekä pyykkipussi. Huonosta tuloksesta traumatisoituneena en aio ottaa tälle vuodelle vastaavaa tavoitetta, vaan aloittaa kaaoksen taltuttamisen uusien kauppakassien ompelemisesta. Jossain vaiheessa olisi syytä ommella kasa uusia maalaismekkoja. 

Sen sijaan ompelunurkan ulkopuolella tilanne näyttää hyvältä: ei suurempia tarpeita eikä varastonhallintaongelmia. Se tarkoittaa, että tänä vuonna voisin hyvin keskittyä rentouttaviin hienostelukäsitöihin kuten pitsin virkkaamiseen ja ristipistoihin. Uusi kirjanmerkki on työn alla, kaksi isoa keskeneräistä ristipistoa on odottamassa. Pitsejä varten varastosta löytyy DMC:n Cordonnet:a ja paljon ohjeita jotka ovat kärsivällisesti odottaneet juuri tällaisia olosuhteita. Kauniimpi arki, parempi mieli, siinä on hyvä tavoite uudelle käsityövuodelle.

posted under | 0 Comments

Ilman olemisesta vs. vapaudesta

Ei ole yhdentekevää, millä sanoilla asioista puhumme. Jos puhumme pakolaistulvasta, puhumme ihmisistä kuin pelottavasta, tuhoavasta luonnonvoimasta. Sana palkansaaja sisältää jännän sisäisen ristiriidan: palkka ansaitaan, mutta asiat jotka saadaan eivät ole todella ansaittuja. Samoin termi työn teettäjä kuulostaa jotenkin negatiivisemmalta kuin työnantaja, tuo hyväntahtoinen entiteetti joka huolehtii siitä ettei leipä lopu palkollisen suusta. Samoin sanat lapsivapaus ja lapsettomuus sisältävät hieman erilaisia sävyjä. Lapsettomuus voi olla tahallista tai tahatonta, mutta tuskin kukaan vasten tahtoaan lapseton kuvailisi itseään sanalla lapsivapaa. Samoin, "lapseton" on määritelmä puutteen kautta. Onko ihminen vähän tai peräti jollain olennaisella tavalla osaton jos hän on lapseton, uskonnoton, naimaton? Eikös vain kuulostakin positiivisemmalta puhua vapauksista, etenkin kun juuri vapauteen sisältyy moni niistä hyvistä asioista jotka "ilman oleva" valitsee. Vakaumuksellinen ateisti tuskin kokee olevansa uskontoa vailla, vaan olevansa ajattelultaan vapaa merkityksellisellä, myönteisellä tavalla. Samoin on lapsivapauden laita: se on onnellinen olotila jossa elämästä ei puutu mitään vaan siinä päin vastoin on jotakin tärkeää ja arvokasta, nimittäin vapaus jokikisestä lapsiperhe-elämän rasittavasta puolesta. 

Tässä vaiheessa uskovaiset, perheelliset ja muut "vapaudettomat" yleensä älähtävät, että vapauksien menetykset seurauksineen ovat epäolennaisia etenkin siksi että he kokevat jääneensä vaihtokaupassa runsaasti voiton puolelle. Näin voi ilman muuta olla yksilöllisellä ja kokemuksellisella tasolla. Virhepäätelmiin sorrutaan vasta kun kuvitellaan että tämä yksilöllinen kokemus on yleistettävissä kaikkiin, tai vähintään kaikkiin kunnollisiin, järjenjuoksultaan ja tunne-elämältään terveisiin ihmisiin ja vastakkaiset kokemukset mitätöidään ja marginalisoidaan. Siinä sivussa vähätellyksi ja marginalisoiduksi tulee myös niin sanotusti väärin valinneiden kärsimys, siis niiden kärsimys jotka ovat menneet tekemään vapautta rajoittavan valinnan ja huomaavatkin kärsivänsä vapauden menetyksestä. Pahimmassa tapauksessa vallitseva normi on sellainen että vaihtokauppa on nähtävä onnenpotkuna vaikka mikä olisi, muuten on huono ja epäonnistunut ihminen. Tällaisen normin vallitessa esimerkiksi äidin on korostettava äitiyden riemua vaikka hän todellisuudessa olisi rättiväsynyt, avun ja oman ajan tarpeessa. On selvää että tällainen normi aiheuttaa suurta kärsimystä sekä äideille että lapsille. Entä voiko kunnon uskovainen kohdata ylivoimaisia koettelemuksia, ja saako hän hakea niihin avukseen maallista osaamista? Pitäisihän uskovaisella olla jo hallussaan usko, tuo kaikkiin vaivoihin tepsivä ihmelääke? Entä voiko muka kaikkitietävä ja kaikkinäkevä jumalolento koetella ketään yli määränsä? Eikö avun hakeminen uskonyhteisön ulkopuolelta ole yhtään merkki uskon heikkoudesta tai taipumuksesta turhastavalittamiseen?
Kenenkään onnen kokemusta mitätöimättä pitäisi siis ehkä kysyä, ovatko asiat aina todella niin ruusuisesti kuin kerrotaan. Hyvä merkki siitä etteivät ne ehkä ole, on se jos kokemuksiaan jakamassa ei tahdo lainkaan näkyä niitä jotka ovat tehneet vaihtokaupat ja kärsineet siitä. Sillä niin kauan kuin ihmiset ovat erilaisia ja erehtyväisiä, heitäkin aina on. Jos he pysyvät piilossa, he ja usein myös heidän läheisensä kärsivät usein paljon enemmän (ja paljosta muustakin kuin erehdyksestään) kuin välttämätöntä olisi.

Normielämä on kuvitteellinen rakennelma jota aniharva tosielämässä elää, ainakaan onnellisesti. Sen valta piilee siinä miten poikkeavista elämänolosuhteista puhutaan. Eihän normaalius ole pelkkää tavallisuutta vaan positiivista tavallisuutta. Jos on normaali, on sellainen kuin pitääkin olla. Poikkeavuutta pitää taas selitellä, vaikka se olisikin teoriassa ok. Ja vaikka se olisi teoriassa ok, on ilmassa silti aina epäilys siitä että se olisi jotenkin vähäarvoisempaa ja huonompaa kuin normi. Siksi vapaa-ajattelijoiden, lapsivapaiden ja muiden on mielestäni hyödyllistä kuvata olotilaansa niiden tärkeiden positiivisten seikkojen kautta jotka usein myös selittävät valintojen taustoja. Kunnes minimalismi onnistuu vakuuttamaan kansan syvät rivit siitä että ilman oleminen voi olla suuren onnen alku, on syytä kiinnitellä väen huomiota siihen että olennaista koko kuviossa ei ole se mitä ilman on vaan ne kaikki hyvät asiat mitkä seuraavat siitä että valitsee vapauden yhdestä asiasta. 
Sellaiset hyvät asiat ovat ne elämäänsä valinneelle niin suuria ja tärkeitä ettei niitä voi mitätöidä eikä kuitata "paremman puutteessa"-tuhahtelulla. Tuhahtelijan ei näin ole pakko kokea -mutta miksi hänen kokemuksensa olisi arvokkaampi ja todempi? Eihän vain siksi että se edustaa normia tai enemmistöä, sillä sehän olisi ad populum, ja jo muinaiset roomalaiset retorikot tiesivät että ad populum on virheargumentti.

Nähtävää: Ai Weiwei Tennispalatsissa

Tennispalatsin taidemuseossa on helmikuun loppuun asti nähtävillä pieni mutta huolellisesti rakennettu näyttely kiinalaiselta taiteilijalta ja ihmisoikeusaktivistilta Ai Weiweiltä. Niin, siltä jonka passi oli jäähyllä vuosina 2011-2015, joka on viettänyt 81 päivää vankina salaisessa paikassa Pekingin lähellä  ja joka sinä aikana muuntui somevaikuttajaksi. Siltä joka on julkaissut valokuvasarjan joissa näytetään keskisormea kulttuurisille ikoneille (näyttelyssä oli Helsingin osuus jossa osansa saavat eduskuntatalo, tuomiokirkko ja ruotsinlaiva).

Näillä pohjatiedoilla odotin että näyttely jonka esineitä yhdisti puu eri muodoissaan sekä pyrkimys kuvata monipuolisen taiteilijan eri vaiheita kompaktisti, olisi ollut Aktivistin näyttely. Semmoinen vähän vihainen ja silmillekäypä. Niin kuin ne keskisormikuvat. Yllätyin huomatessani että useimmat työt olivatkin kauniita, hiljaisia ja älykkäitä. Ne käsittelivät syvällisiä aiheita hienostuneesti ja hienovaraisesti. Niin että jokainen katsoja voi ammentaa työstä juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Ei saarnaamista, ei silmille hyppimistä vaan oivallusta ja inspiraatiota. Töiden rakentamisessa Ai Weiwei käyttää mielellään puuseppämestaritiimiä, ja monessa onkin huomattavan taidokkaita yksityiskohtia.

Monen työn materiaali on kierrätettyä: kokonaisen talon hirret, vanhojen maalaiskotien jakkaroita, velkakirjojen kopioita. Ovatko valmiit työt siis menneisyyden muistomerkkejä, esteettisiä elämyksiä vaiko kannanottoja joiden syntyyn liittyy usein yhteiskunnallinen tai poliittinen sanoma? Ainakin ne olivat leikkisiä ja inspiroivia, ja saivat tämän jämäkäsitöiden väsääjän miettimään, mitä kaikkia mahdollisuuksia materiaaleihin ja jopa sellaisiin esineisiin joiden käyttötarkoitusta pidetään kovin lukkoon lyötynä, kätkeytyykään. Voisiko kaiken nähdä toisinkin? Kuinka monimutkaisia ilmiöitä voi kuvata yksinkertaisilla, hienostuneilla muodoilla? Kuinka menneisyys vain tulee erottuvammaksi kun sitä muokataan uusiin muotoihin ja maalataan piiloon...

Näyttely on avoinna 28.2. asti.

posted under | 0 Comments

Kunnioitusta vaativat pulut

Puluparvi on täällä taas, yhtä rasittavan runsaana kuin aina. Pulu on lintu jolla on pieni pää, murean näköinen rintalihaksisto ja niin paljon kavereita että joukosta erottuvat yksilöt erottuvat vain ulkonäkönsä perusteella. Paljonko persoonallisuutta siihen pieneen päähän nyt mahtuisikaan? Yhden höyhenpuvussa on paljon valkoista, toinen on huomattavan tumma. Useimmat toki ovat tavallisen harmaankirjavia ripauksella metallinhohtoa. Ne kakkaavat katolle ja lehahtavat sitten ruokintapaikalle laumaksi joka karkoittaa pikkulinnut. Osa istahtaa kakkaamaan lintulaudan katolle. Yhtä nopeasti parvi lehahtavaa karkuun jotakin olematonta rasahdusta, lentää kierroksen tontin yllä ja laskeutuvat takaisin. Lintulautapuluista on lähinnä se ilo että niiden ansiosta voi hyvällä tuurilla päästä havainnoimaan ilmielävää haukkaa tositoimissa omasta lämpimästä keittiöstä käsin.

Ja nyt pulut siis vaativat kunnioitusta. Jo syksymmällä ne brassailivat sillä että hiljattain julkaistun tutkimuksen mukaan parvi puluja osaa diagnosoida syöpää yhtä hyvin kuin erikoislääkäri. Uusi Tiede-lehti puolestaan kertoo eläinten aisteja käsittelevässä jutussaan että pulut osaavat hyödyntää suunnistamisessa magneettiaistin ohella myös painovoimakenttäaistia joka rekisteröi Maan painovoimakentän heikot luontaiset vaihtelut eri alueilla. Pulu siis tietää ihan tuosta noin vain, ollaanko mannerlaattojen törmäyskohdassa vaiko savitasangolla siinä missä ihmiset joutuvat nämäkin asiat vaivalla mittaamaan ja vielä vaivalloisemmin tiedottamaan lajitovereille joita asia ei yleensä voisi vähempää kiinnostaa. Se muistaa tämän tiedon ja hyödyntää sitä sisäisen karttansa rakentamisessa. Ja niin pulujen esivanhemmista tuli kuuluisia suunnistajia ja kirjeenkantajia siinä missä me ihmiset tuijotamme vieraissa kaupungeissa navigaattoreita ja kiroilemme sittenkin kun huomaamme olevamme yhtäkkiä syöksymäisillämme mereen (kuten meille meinasi käydä Madeiralla).

Maailmassa on tällä hetkellä monenlaisia uhkakuvia ja levottomuuden lietsontaa. Täällä Pientilalla on levottomuutta herättänyt lähinnä se, mitä kykyjä puluparvelta seuraavaksi paljastuu. Että pitääkö niitä opetella ihan oikeasti kunnioittamaan, yli ympäristöeetikkoisen standardihymistelyn?



posted under , , | 0 Comments

Lintusirkuksessa ja keittiössä/ In bird circus and in kitchen

Lämpömittari näytti meilläkin eilisiltana -30 astetta. Sisällä on lämmintä kun puulämmitys ja ilmalämpöpumppu laulavat. Siipiveikoilla on rankempaa. Olimme iloisia siitä että olimme tänä vuonna parannelleet hieman ruokintapaikkaa. Hirssitarjoilu on erityisesti pikkuvarpusten rakastama uutuus. Tai ehkä pikemminkin pakkomielle- mikä muu kun pakkomielle voi saada 5-7 pikkuvarpusta ahmimaan sopuisasti?

Yesterday evening our thermometer dropped to -30C. Indoors it is cozy with fires and air heating pump. Birdfolk faces harder times. We were glad that we had made earlier some improvements to our birdfolk's menu. Tree sparrows (passer montanus) love millet. Or, to be more accurate, are obsessed with it. I don't think anything short of an obsession can make tree sparrows eat in a somewhat peaceful manner.

 photo DSCN8891.jpg

Pikkuvarpusparven jatkona on tänä talvena pari perusvarpustakin. Se ilahduttaa.

This winter ere are a couple of "ordinary sparrows" among the tree sparrows. Diversity makes me happy.

 photo DSCN8893.jpg

Toinen talven uutuus on rasvatanko. Se on houkutellut aiemmin satunnaisvieraana näyttäytyneet käpytikat (herra ja rouva) jokapäiväisiksi vieraiksi. Ja leijukeinu on suositumpi kuin kylmänä kesänä...

Another this years' novelty is fat block. Thanks to it, great spotted woodpeckers (Mr. and Mrs.)  have become daily guests. And our "float swing" is more popular than it was during the cool summer...

 photo DSCN8788.jpg


Eräänä päivänä huomasimme rouva fasaanin kurkistelevan pensaikosta. Sittemmin sitä ei ole näkynyt. Ilahduttava näky tämäkin, fasaaneita ei olekaan meillä näkynyt muutamaan vuoteen.

One day we noticed this hen pheasant in the bushes. No sightings since, but it's been a few years since we have seen pheasants around there, this too made us happy.

 photo DSCN8811_1.jpg


Pakkasten kiristyminen vaikuttaa metsäneläimiin monin tavoin. Esimerkiksi pihaorava muuttuu hajamielisemmäksi. Taas on häntä unohtunut lintulaudalle.

Bitter cold is poses many challenges for woodland animals and changes in their behavior can be observer. For example, our squirred becomes more absent-minded than usual, manifested by once again forgetting his tail on the birdfeeder.

 photo DSCN8920.jpg

Viime vuosi oli monin tavoin kamala, mutta joulua ei sentään peruttu. Leivoin suvun joulupöytään tämän kardemummaisen suklaamoussekakun. Oli hyvä kakku!

2015 was awful in many years, at least Christmas was not cancelled. I baked this cardamon chocolate mousse cake to the family's christmas meal. Very tasty!

   photo DSCN8847.jpg


Kokselis ei saanut joululahjaksi toivomaansa banaaninlehtikoria sillä sellaista ei löytynyt. Sen sijaan Agri-marketista löytyi tämä upea tunneli. Ja taas on kani viihdytetty!

Kokselis wished a new banana leaf "office" for Christmas, but we couldn't find one. Insetad, we found this awesome tunnel from Agri-market. And the rabbit remains entertained!

   photo DSCN8850.jpg

Jouluna syötiin sen verran kinkkua, että uutena vuotena Puoliso toivoi lihatonta herkkutarjoilua. Nacholautasella on nachoja, salsaa, cheddaria, ranskankermaa guacamolea, vihreitä oliiveja, jalapenoa ja sipulia. Tämä ei ole yhtään hyvä esimerkki kevyestä kasviskokkailusta, mutta herkkua se oli!

After eating all the ham during Christmas, DH wished meatless New Year. So I made these nacho plates with nachos, salsa, cheddar, guacamole, sourcream, jalapenos, green olives and onion. Instead of light and healthy vegetarian food this is festive vegetarian food.

 photo DSCN8901.jpg

Kylmällä säällä kuluu teetä, ja teetä onkin kulunut niin paljon että vanhat lasinalusemme olivat virttyneet. Pienimmistä puuvillalangan jämänöttösistä syntyivät uudet ja hienot. Että kannattipa aikanaan säästää nekin. Myös isompia käsitöitä on valmistunut, niistä lisää seuraavassa kuvapostauksessa.

When it's cold we love our tea and herbal infusions. So much, in fact, that previous coasters looked positively worn out. I used my smallest cotton yarn leftovers to create these new ones. It was such a good idea to save those bits of yarn! I have also finished some larger craft projects, more about those in my next photo post!

 photo DSCN8917.jpg

Kysy mitä vain vastaukset, osa 3: Mama Elfin kysymykset

Mama Elfillä oli useampi hieno kysymys. Niiden myötä Kysy Mitä Vain 2015 saa hienon finaalin.

1)Ok, tämä on vaikea, mutta yritä kumminkin; Miten löytyisi rauha Lähi-Itään? Mitkä toimet mielestäsi edistäisivät konkreettisesti rauhan tuloa ja pysymistä? Mitä voi pieni ihminen täällä Pohjois-Euroopassa tehdä asian eteen?

Jaa-a, täytyy sanoa että en ole juurikaan edennyt tämän kysymyksen pohtimisessa sen jälkeen kun vuoden 2014 Kysy mitä vain- karnevaaleissa kirjoitin siitä seuraavaa:

"Se mitä olen Lähi-Idän tilanteeseen perehtynyt (eli loppujen lopuksi aika pintapuolisesti), kertoo että Lähi-Idän tilanne on tosi vaikea ja rauhankehitystä hankaloittaa se että alueella on samanaikaisesti useita päällekkäisiä konflikteja, ja lisäpainolastina pitkä konfliktien ja kostonkierteiden historia. Suurvaltojen öljyintressit monimutkaistavat tilannetta entisestään... Olennaisin asia on vaikein: saada ihmiset rakastamaan rauhaa yli kaiken, ei vain silloin kun tietyt korkeammat intressit on toteutettu. Niin että rauhan vuoksi ihmiset ja valtiot olisivat valmiit antamaan anteeksi hirmutekoja, luopumaan ymmärrettävästä kostonhimosta, esivanhempiensa elämäntyön jatkamisesta ja perinnöstä, jopa uhmaamaan jumaltensa verenhimoa. Tuolla alueella on paljon painavia syitä suureen vihanpitoon, mutta unelmieni Lähi-Idässä herättäisiin huomaamaan, että kaikkein tärkeintä on sittenkin rauha. Silloin voitaisiin lähteä hitaasti ja vaivalloisesti tarpomaan kohti rauhaa."

Vuoden aikana tässä ei olla ainakaan edistytty, vaan tavallisista kansalaisista suurvaltojen johtajiin ihmiskunnassa tuntuu istuvan sitkeässä usko pahan voimaan. Tämän seurauksena kriisi on pakolaisten saapumisen myötä alkanut koskettaa tavallisia eurooppalaisiakin. Kukin on reagoinut tavallaan. 
Kysymys johdatti minut miettimään, miten Suomeenkin on saapunut turvapaikanhakijoita joista osa palaa konfliktiherkälle alueelle ennemmin tai myöhemmin. Etenkin nuorilla ihmisillä ei välttämättä ole kuin hämärä käsitys siitä millaista on elämä yhteiskunnassa jossa rauha on vallinut vuosikymmeniä. Tästä avautuu tavallisille kansalaisille tärkeitä mahdollisuuksia toimia rauhan puolesta.

Voimme ensinnäkin tuomita kotitekoiset polttopulloterroristit selvin sanoin ja olla vähättelemättä heidän tekojaan leimaamalla ne yksittäisten (kuinka mones on vielä yksittäinen? koska se muuttuu terrorismitutkijoiden pelkäämäksi yksinäiseksi sudeksi?) känniääliöiden (kuinka helppoa on väsäillä polttopulloja humalassa?) toilailuiksi? Voimme nimittää kotimaisia polttopullottelijoita juuri siksi mitä he ovat: terroristitunareiksi ja toivoa että oikeusjärjestelmä saa otettua ilmiöstä hyvän kopin.

Jos nainen näkee kaupungilla pikkurikollisten masinoiman katupartion, hän voi mennä rauhallisesti kertomaan partioijille, että heidän läsnäolonsa ei lisää turvallisuudentunnetta. Koska partiot ovat oletettavasti paikalla juuri naisia suojellakseen, on palautteen antaminen varmasti täysin turvallista olkoonkin, että joillakin partiolaisilla on rikosrekisterissä tuomioita naisten pahoinpitelystä. Varmuuden vuoksi toivotan kuitenkin Tursaan suojelusta jokaiselle joka osoittaa siviilirohkeutta tällaisen tilaisuuden vastaan tullessa.

Yleisesti ottaen, voimme kaikessa elämisessämme yrittää toimia ystävällisesti, rauhallisesti ja suurisydämisesti, ilmentäen sitä perusturvallisuuden tunnetta josta saavat nauttia kansalaiset sellaisissa maissa joissa rauha on saanut vallita jo kauan.


2)Miten löytyy paras tasapaino informaatiotulvaan ahdistumisesta ja informaation vapaan kulun nauttimisesta?

Olemme kaikki erilaisia, joten tähän ei voi antaa kaikille sopivaa standardivastausta. Hyvä alku on jo pysähtyä miettimään ja harkitsemaan, missä oma tasapainopiste on. Mikä määrä informaatiovirrassa uiskentelua on omalla kohdalla rakentavaa ja riittävää? Mihin ja millaista informaatiota tarvitsen? Mitä en tarvitse, mistä on suoranaista haittaa? Missä vaiheessa informaatiotulvan kielteiset vaikutukset alkavat tuntua? Tämän sanottuani, luulen että ideaali on useimmilla alempana kuin nykyinen jatkuva mediavirrassa marinoituminen.  Hyvä idea voi olla kokeilla vähentää median käyttöä muutamaksi kuukaudeksi ja lähteä kehittämään omaa informaatiosuhdetta kokeilun pohjalta. Ja tietysti tuo kysymyksessä mainittu ahdistuminen on hyvä merkki. Ahdistuminen kertoo, että jotakin on vialla ja että asioita on syytä lähteä miettimään tarkemmin.

3)Onko negatiivisten/sielua raastavien ystävien/tuttavien sietäminen zen-harjoittelua vai itsensä rääkkäämistä?

Tässä kysymyksessä muuttujia ovat oma jaksaminen, rasituksen määrä ja laatu sekä se millainen ja kuinka tärkeä ihmissuhde on kysymyksessä.

Luonteen kehittäminen on hyvästä, samoin kuin taito tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Aika kylmäävä on ajatus maailmasta jossa  ystävät heivataan elämästä jos he eivät onnistu olemaan riittävän positiivista ja palkitsevaa seuraa. Pitkät ihmissuhteet joihin mahtuu monenlaisia vaiheita kuuluvat elämän suuriin rikkauksiin, ja sellaisia voi olla hieman hankala kehittää jos miettii ystävyyden palkitsevuutta justhetinyt-näkökulmasta. Henkinen kunto ei eroa fyysisestä siinäkään mielessä että molemmissa kehittysen kannalta hyödyllistä on määrältään ja laadulta sopiva määrä rasitusta- ihannetilanne ei ole maata sohvan pohjalla eikä lillua jees-ihmisten ympäröimänä. Parhaat ystävät eivät ole jees-ihmisiä vaan tarjoavat myös sopivasti haastetta ja kasvun paikkoja. Zen-harjoittelullakin on arvonsa. On oikein hyödyllinen taito oppia suhtautumaan tyynesti siihen tosiasiaan että maailmassa on paljon törppöjä ja että suuri osa heistä ei opi eikä kehity vaikka Minä miten ärsyyntyisin. Hyvästä on myös oppia suhtautumaan tyynesti omiin mahdollisuuksiinsa ja oppia erottamaan toisistaan ne tilanteet joissa omilla sanoilla voi oikeasti auttaa jotakuta niistä tilanteista joissa tyyneyden vaihtoehtona on vain kierroksien ottaminen ihan turhaan. Arjen pieniä ihmeitä ovat rasittavat tyypit joiden seura opettaa olemaan rasittumatta.

Toisaalta kaikella ja jokaisella on rajansa, ja jos niitä rajoja ei kunnioita, ihminen menee rikki. Siinä missä kohtuullinen määrä sopivanlaatuista rasitusta on hyvästä, liika repiminen aiheuttaa vain loukkaantumisia (ja sitä kautta isoja takapakkeja). On siis tärkeää erottaa toisistaan terveellinen epämukavuus ja rajojen lähestymisestä kertova ahdistus. Jälkimmäinen on otettava vakavasti ja siihen on reagoitava. Moraalisen erinomaisuuden, kuten fyysisenkään huippukunnon tavoitteleminen ei koskaan vaadi ihmistä rikkomaan itseään. Etiikan oppikirjat ovat toki väärällään tilanteita joissa toimintavaihtoehtoina ovat yli-inhimillinen sankarillisuus ja täystuho. Olen huomannut, että ne ovat nimenomaan tilanteita. Kokonainen ihmissuhde taas ei ole tilanne ja siksi sen käsittelemiseen sopii myös inhimillisyyden näkökulma ja inhimillisyyden rajat. Kehen tahansa suurta pahoinvointia aiheuttavaan tai kohtuuttoman rasittavaan ihmiseen voi ottaa etäisyyttä. On tärkeää ja vähän lohdullista, ettei etäisyyden ottaminen tällöinkään välttämättä merkitse rakastamisen loppua. Tunteilleen ei aina paljon mahda...mutta tunteiden perässä ei ole pakko juosta perikatoon. Hirveitä ihon alle luikerrelleita ihmisiä kohtaan voi tuntea rakkautta, ja voi tuntea surua siitä että syystä tai monesta ihmissuhde on viturallaan...mutta näitä tunteita voi kokea turvallisen välimatkan päässä. Joten: hyväkin ihminen on rajallinen olento. Yleensä muut ovat kovia vaatimaan "vielä vähän", mutta jos kaikkeen suostuu ja venyy, lopulta käy hullusti. 

Johtopäätös: tärkeintä on oppia erottamaan hyödyllinen rasitus vakavista varoitusmerkeistä. Toiseksi tärkeintä on oppia hyväksymään ja jopa etsimään hyödyllistä rasitusta ja toisaalta perääntymään ajoissa ihmissuhteista jotka uhkaavat käydä aidosti ylivoimaisiksi.

Kysy mitä vain, vastaukset osa 2: kärsivällisyydestä, kahdella tavalla

Vuosi 2015 jatkoi tyylilleen uskollisena loppuun asti: vastoinkäymisiä ja rasitusta riitti viime hetkille asti. Mutta nyt on kalenterissa uusi vuosiluku ja uusi pupunkuva, ja plakkarissa tieto siitä ettei vasta alkaneen vuoden totisesti tarvitse kovin ihmeellinen olla jotta se olisi edellistä parempi. 


Kysy mitä vain- karnevaaleissa on tänään vuorossa kaksi kysymystä, koska olen ajatellut vastata molempiin pohtimalla kärsivällisyyden hyvettä. Rulla kysyi: Miten päästä eroon mustavalkoisesta ajattelusta

Miksi mustavalkoinen ajattelu houkuttelee? Ehkä siksi että se on selkeää, ja reippaasti yksinkertaistamalla ja kapeaan perspektiiviin tyytymällä isot ongelmat alkavat sopia nätimmin oman käsityskyvyn rajoihin. No millaiseen mielenmaisemaan tämä sopii? Kiireiseen ja kärsimättömään. Sellaiseen joka ei siedä epävarmuutta eikä keskeneräisyyttä. Sellaiseen jossa todellisuus on vähän pakko sopeuttaa pienen käsityskyvyn vaatimuksiin koska oman ajattelun kehittäminen kuulostaa aivan liian vaivalloiselta urakalta.

Mikä on tämän mielenmaiseman tärkein vastavoima? Kärsivällisyys, tietenkin. Usein kärsivällisyyttä tarvitaan jo isomman ajattelu-urakan alkuvaiheessa. Kun asioita alkaa huolellisesti ajattelemaan, ne nimittäin usein muuttuvat monimutkaisemmiksi ennen kuin alkavat vähitellen selkiytyä. Kärsimätön ei kestä tätä monimutkaistumista vaan voi ajatella, että parempi on olla ajattelematta liikoja. Mitä muuta tämä asenne on kuin henkistä laiskuutta? Kärsivällinen ihminen suhtautuu siis alusta pitäen leppoisasti siihen, että kun asioita alkaa tarkempaan miettiä, maailma alkaa äkkiä muuttua monimutkaisemmaksi, epävarmemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi kuin tietämättömän ihmisen maailma. Kärsivällinen ymmärtää että näin on hyvä. Kärsivällisyys on optimistista suhtautumista siihen että lopulta kaikki käy hyvin ja että "hitaasti ja vaikeasti" miettiminen on kuitenkin pidemmän päälle kannattavaa.

Kärsivällistä on varmistaa, että on ymmärtänyt asian oikein ja perusteellisesti ennen kuin muodostaa siitä mielipiteensä. Kärsivällisyyttä vaatii myös hyväksyä se että hitaasti ajatteleminen on parempi kuin mutkien suoraksi vetäminen –silloinkin kun joutuu vastaamaan mielipidettä tivaaville ettei vielä tiedä, miten jostakin asiasta ajattelisi. Kärsivällisyys on kykyä erottaa huolellisen työn tekemisestä johtuva hitaus tyhmyydestä. Kärsivällisyyttä on antaa ajattelemiselle lisää tilaa ja aikaa deadlinejen sijaan. 


Toisinaan mustavalkoista ajattelutaipumusta etenkin eettisissä kysymyksissä ruokkii myös halu tuomita. Koska useimmat meistä kyllä tietävät etteivät ihmiset yleensä paheksumalla parane, halu tuomita ja arvostella lähtee yleensä aivan muista syistä kuin jalosta halusta parantaa maailmaa omaa viisautta jakamalla. Haluamme silloin määritellä itsemme paheksunnan kautta: minä en ole tuollainen, minä olen kunnollinen, minä tiedän, osaan ja itsekurinikin on kohdallaan. Tämä on halpa ja helppo tapa pönkittää herkkää egoa. Se vaikea, hyvä ja kestävä toimintamalli olisi kuitenkin hillitä haluaan tuomita ja egon pönkittämisen sijaan pyrkiä vahvistamaan sitä. Kuten edellisessä postauksessa jo aavisteltiin, on paljon vaikeampi toimia hyvin ja kehittää itseään kuin alleviivailla omaa erinomaisuuttaan halvoilla tempuilla. Jos olen aidosti erinomainen, se sisältää jo oman palkintonsa eikä irtopisteiden kalasteluun ole tarvetta. Jos, siis kun, olen täydellisestä kaukana, minun on järkevämpää keskittyä itseni kehittämiseen ja yrittää suhtautua muihin kärsivällisesti. Voi olla, että jotkut asiat jotka ovat minulle hyvin vaikeita ovat heille helppoja. Sitä paitsi olen vähän jäävi arvostelemaan sitä ovatko minun hyveeni tärkeämpiä ja paheeni pienempiä kuin muiden hyveet ja paheet. Voi olla, että vaikka mielelläni muuta ajattelen, tosiasiassa moni vaivalla kehittämäni hyve on arkinen asia ja moni pikku paheeni olisi objektiivisemman arvioijan silmissä kaikkea muuta kuin pieni. Jos itsetutkiskelu kertoo, että mustavalkoisen ajattelun takana on tällaista epävarmuutta, järkevää on siis seuraavaksi alkaa miettimään, mitä voisi tehdä jotta olo olisi itsevarmempi ja turvallisempi.

 Margus Paananen kysyi myös tärkeän kysymyksen josta pitäisi oikeastaan puhua etiikan johdantokurssin aluksi: miten saada itsensä uskomaan asioihin jotka jo tietää?

Etenkin etiikkaa opiskellessa käy helposti niin että löydämme hyviä syitä muuttaa mielipidettä vakiintuneista moraalikäsityksistämme. Saattaa olla, että valkenee että jokin paheksumamme asia (usein perinteisesti seksuaalisuuteen liittyvä) osoittautuu aika yhdentekeväksi. Tai voi käydä niin että jokin pienenpieni tapa jota voi tuskin paheeksi kutsua (kuten paljon puhuttu punaisia päin kävely) muuttuu pätevän professorin käsittelyssä suuren ja kaamean asenneongelman versoksi.

Joskus, jos on onnea, kerrasta voi toki valaistua. Aina ei ole niin hyvä onni. Mikä auttaa jos tilanne on se että periaatteessa tiedämme ja hyvin ymmärrämme asioiden oikean laidan, mutta usko puuttuu? Tietoteoreetikko kuvailisi tilannetta ehkä niin että jos tieto on yleensä ihan hyvin toimivan määritelmän mukainen hyvin perusteltu tosi uskomus, on pohdiskeltavana oleva tilanne se että ongelma on sanan "uskomus" kanssa. Tietoa on, perustelu on, ja kaikki näyttää todelta, mutta päähän saapunut faktoidi ei vielä ole toimiva osa uskomusjärjestelmäämme. Ajattelija ei osaa eikä aina haluakaan hyödyntää ja soveltaa sitä, eikä se vielä toimi uusien ideoiden ja päätelmien raaka-aineena. Tällaisessa tilanteessa voin vaikkapa tietää vallan mallikelpoisella tavalla että punaisia valoja päin käveleminen voi filosofisen järjen valossa olla pöljä idea. Juoksentelen silti vanhaan tapaan, enkä vain siksi että kärsisin klassisesta tahdonheikkoudesta. Pikemminkin syvällä sisimmässäni olen sitä mieltä että asia on pikkujuttu. Tuskin edes huomioni arvoinen. Kukaan muukaan ei välitä, miksi juuri minun pitäisi? Yritän pysähtyä Mannerheimintien laidalla valojen vaihtuessa punaisiksi nenäni edessä. Ihmiset porhaltavat ohi oikealta ja vasemmalta. Tunnen itseni ääliöksi. Nipottavaksi oman elämänsä mikromanageeraajaksi joka tekee pienistä jutuista järjettömän vaikeita. Vaatiiko hyve minulta oikeasti juuri tätä? Ei voi! Voisinkohan käydä kauppaa ja unohtaa mokoman moraalisaarnan ja kokeilla sen sijaan vaikka viikkoa vegaanina? Ihan varmasti minulla on jotakin tärkeämpää ja arvolleni sopivampaa tekemistä kuin harjoitella suojatien laidalla tönöttämistä. Ja tätä rataa...minä tiedän, yliminä ei salli unohtaa eikä logiikkaprosessori venkoilla, enkä onnistunut hyvästä yrityksestä huolimatta väittämään professorille tehokkaasti vastaan...mutta tiedon omaksumisessa on silti isompia ongelmia. Mistä apu?

Kärsivällisyydestäpä tietenkin. Kärsivällisyys kertoo että jos ongelmani ei -jos ihan rehellisiä ollaan- ole vaatimusten älyttömyys, järjettömyys eikä kohtuuttomuus vaan se että luulen että minun pitäisi omaksua vaikeat ja oudot ajatukset hetipaikalla ja osata toimia täydellisesti kylmiltään. Kärsivällisyys kertoo, että todellisuudessa minulla on aina aikaa. Aikaa pureksia tietoa, aikaa koetella vaikean ajatuksen vedenpitävyyttä vielä muutamaan otteeseen. Aikaa siirtyä ymmärryksestä tekoihin ihan omassa tahdissa. Kärsivällisyys sanoo, että vaikka hyvästä ajatuksesta on tietysti hyvä siirtyä hyviin tekoihin, siirtymisen ei tarvitse tapahtua salamannopeasti eikä täydellisesti. Voin työstää asioita ihan rauhassa. Jo se että on kiinnostunut oppimaan uutta tai edes teoriassa valmis päivittämään käsityksiään vaatii kohtuullisen suurta älyllistä joustavuutta. Kyse on vaikeista asioista joista on vain totuttu puhumaan helppoina pikkujuttuina. Elämä ei ole mikään herätyskokous jossa käännynnäiseltä odotetaan irtisanoutumista vanhoista tavoistaan näyttävästi hetipaikalla. Kärsivällisyys tietää että aikaa on aina loppuelämä, ja edistykseksi lasketaan se että asioita työstää omaan tahtiin. Hektisessä maailmassa elämisestä taas seuraa se että jokainen varmaan löytää vähän miettimällä ympäristöstään eläviä esimerkkejä ihmisistä jotka säntäilevät kärsimättömästi, tekevät suuria muutoksia kädenkäänteessä...kunnes lopulta uupuvat tai vaihtavat taas suuntaa tavalla joka jonkin ajan päästä alkaa kovasti näyttämään päättömältä säntäilyltä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments