Saikkupäikky: takapakkeja ja positiivisia ajatuksia

Tärkein ensiksi: kiitokset kysymysvyörystä kaikille Kysy Mitä Vain-tapahtuman osallistujille! Vastauksia alkaa tipahdella mahdollisimman pian. Tänä vuonna kysymysten runsaus ilahdutti erityisen paljon- tässä postauksessa esiin tulevista syistä bloggaaminen on välillä nihkeää, ja valmiit aiheet joiden tiedän olevan kiinnostavia, helpottavat hommaa varmasti.

Viime viikolla piti blogata. Piti, piti. Piti tehdä kaikenlaista muutakin, mutta koska ohjelmassa ollut lääkekokeilu meni komeasti harakoille, en sitten tehnyt kuin ihan välttämättömimmät ja lopun ajan vietin vähintään puoliunessa. Jäi lyhyeksi se kokeilu. Sitten edellisen saikkupäikyn edistystä on tapahtunut lähinnä siinä että jatkolähete on tehty, hyväksytty, ja olen päässyt uuden jonon jatkoksi. Joskus kesän korvilla alkavat Helsingin viisaat sitten tutkiskella, mikä minua oikein vaivaa. Muuten onkin otettu reilusti takapakkia, kiitos marrasajan ja tuon lääkekokeilun joka onnistui vain sotkemaan hauraan unirytmini.

Sopeutumishäiriö oli tavallaan ihan ok diagnoosi, mutta se on lievä vaiva jonka pitäisi parantua muutamassa kuukaudessa melkein itsestään, varsinkin jos sattuu olemaan stressinhallinnassa yhtä hyvä kuin minä. Mikä ikinä minua vaivaakin, taas ei ole lievää, eivätkä oireeni nykyisellään enää kuulosta ihan psykiatrisilta vaan siltä että softan sijasta hardware on prakannut. Jostakin kohdasta. Stressin prosessointikykyni on jotakuinkin täysi nolla. Osaan prosessoida stressiä menettämällä tajuntani pariksi päiväksi, mikä on vähän äärimmäinen keino, noin sujuvan arjen näkökulmasta. Sikäli kun olen ylipäätään riittävän tolkuissani harrastaakseni stressiä lievittäviä asioita, kotikonstit toimivat hyvin heikosti ja hyvin hitaasti. Enkä näin julkisesti viitsi edes kertoa, mitkä pienet asiat nykyään onnistuvat stressaamaan minua. Riittää kun sanon, että ne ovat naurettavan pieniä ja että takapakkia tulee hyvin helposti. Koska joitakin Teistäkin ehkä kiinnostaa kotikonstien määrä ja laatu, voin vakuuttaa että ne ovat riittävät. Ongelmani ei ole se, etten ole keksinyt mennä vertais(?)tuki-, liikuntaterapia- tai joogalentoryhmään (ryhmä=PONKS, rouva kuukahti), tehnyt ruokavalioremonttia (minkä tahansa isojen muutosten teko=stressiä=PONKS, sikäli kun hommaan edes löytyisi virtaa) tai huolehtia hyvästä unesta (Kyllä huolehdin. Vahva piriste aamulla ja melatoniini illalla tepsivät jos on hyvä tuuri) ja liikkumisesta raikkaassa ilmassa (huolehdin sikäli kun olen tajuissani. Unissakävelyä en vielä ole oppinut). Ajatteluni, sikäli kun sitä esiintyy, on terapeutinkin toimesta todettu jotakuinkin niin hyväksi ja positiiviseksi kuin se voi tässä tilanteessa ihmisellä olla. 

Aistiyliherkkyydetkin ovat yhä mukana kuvioissa. Sosiaalinen yliherkkyys on ehkä vähän pahentunutkin. Sanotaan nyt niin, että ihmiskilvellä on hommia riittänyt. En kuitenkaan valita: Puolison hoitaessa kommunikaation ja muutenkin vähän suojellessa pystyn tekemään sellaisia asioita joiden tekeminen yksin ei onnistuisi mitenkään. Eikä puolisotreffejä ole tarvinnut perua! Huomaatteko, positiivista ajattelua! 

Jos taas saan nököttää muutamankin päivän yksin kotona ilman että stressi hiipii kimppuuni vaikka sähköpostitse (monet ovat stressin keinot käydä kimppuuni), alan voida niin hyvin että melkein vakuutan itsenikin siitä ettei minua oikeasti vaivaa kuin lievä lorvikatarri. Sitten olen muutaman kerran saanut päähäni tehdä jotakin villin uhkarohkeaa, kuten jonkin puolivälttämättömän tai mielialaa parantavan pikku retken Ulkomaailmaan ja PONKS. Ehkä edistystä on se, että tässä vaiheessa osaan jo ihan järjellä ajatella että se että pärjään hyvin kuplassa ei tarkoita sitä etteivät aivoni tilttaisi heti tilaisuuden tullen. En ole ihan varma siitä, lasketaanko tätä realiteetteihin sopeutumista kuitenkaan edistykseksi. Ehkä ei.

Ennen kuin jatkotutkimukset on tehty, tilanteeseen ei kannata odottaa suuria muutoksia. Hoitosuunnitelma koostuu arjenhallinnasta ja stressin välttelystä, kokeiluista jos lupaavia ideoita tulee, sekä kamppailumoraalin pitämisestä korkealla terapeuttitapaamisten avulla. Arjessa jaksamista auttaa sen muistaminen, että sairastamisen puitteet ovat kohdallani suorastaan ylelliset: on Puoliso josta saa välillä kätevän ihmiskilven, on pupu, on puutarha, virikepitoinen koti, riittävä toimeentulo, nettiaika, jopa hiukan kirjoitustehtäviä jotka ovat saaneet minut tuntemaan itseni hyödylliseksi muillekin kuin kotijoukoille. Oikeastaan terveyden ohella merkittävä pula on vain kärsivällisyydestä.

Kärsivällisyydestä puheen ollen, on lienee aika antaa saikkupäikyille oma tägi, sillä tässä draamassa nähdään varmasti vielä muutama ainakin omasta mielestäni kiinnostava jatko-osa.

posted under , |

4 kommenttia:

MamaElf kirjoitti...

Hyviä tuulia mysteerin selättämiseen...se on ihmiskeho ihmeellinen ja joskus se kapula rattaissa on niin kummallinen, että on melko homma sen pudottamiseksi. Ihanaa, että sinulla on puoliso ihmiskilpenä, koska voin vain kuvitella minkälaista kommenttia voisi vaivoihisi löytyä. Joskus on vaan huono tuuri ja kuten itsekin huomaat jopa itselläsi joskus ajatus menee raiteille "taidan vaan kuvitella itseni kipeäksi". Ei kuitenkaan kuulosta siltä...itselläni on muutama kaveri joilla on aika harvinainen sairaus, joka on myös vaikeasti ulkoapäin nähtävä, mutta on jopa hengenvaarallinen tietyissä tilanteissa. Siinäkin patterit loppuvat herkästi ja vaikeinta on olla oma poliisinsa, jotta ei innostu tekemään liikaa. Heille se on mahdollista, mutta sitten ovat "ponks" useamman päivän sen seurauksena. Eli ota iisisti vaan ja juttele pupulle, sillä on varmaan monta hyvää vinkkiä kuinka elämä hallitaan pupun näkökannalta.

Saara R kirjoitti...

Kiitos kannustuksesta! :) On muuten ihan totta että kunnon sairaus näkyy päälle päin. On raaja paketissa tai jotain. Tämä sairaus tietysti näkyy päälle päin, mutta tietysti niin päin että näytän normaalimmalta ja hehkeämmältä kuin terveenä. Jos kuntoutustuelle pääsen, tulee eläkeläisalennusten pyytäminen olemaan tällä habituksella varmasti elämys!

Välillä mietin, onkohan minulla tervehdyttyäni jäljellä enää yhtään ystävää. On vähän haastavaa vältellä ihmisiä yhtaikaa visusti ja kohteliaasti...blogiystävien osalta toivoa onneksi on.

Pupu on sitä mieltä että olen viime aikoina ollut vähemmän omituinen kuin ennen. Kuulokin on välillä melkein normaali. Miksi pitäisi poistua kotoa hänen luotaan ja sosialisoida vieraiden kanssa? Miksi pitäisi pärjätä muutosten ja stressin kanssa, kun voi vaan leikkiä ja herkutella päivät pitkät? Mitä vikaa on kaksissa pitkissä päiksyissä ja yökukkumisessa? Niih. Selitä siinä nyt sitten lajien välisistä eroista ja sen vaikutuksista siihen mitä yhteiskunta keneltäkin odottaa... :D Niinjoo, leikkimistä ja herkuttelua toistaiseksi minultakin.

Ana kirjoitti...

Voi itku, oon tosi pahoillani sun tilanteesta ja toivotan kovasti voimaa, powerii, forzaa ja kaikkea sellaista!

Saara R kirjoitti...

Näillä napeilla pelataan, kiitos hyvistä viboista.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments