Onko köyhällä varaa elää terveellisesti?

Hesarissa käytiin jokin aika sitten mielenkiintoinen pikku keskustelu terveistä elämäntavoista. Siitä, merkitsevätkö ne sitä että on varaa harrastaa trendiurheilulajeja ja syödä kalliita, monipuolisia ja kevyitä ruokia. Väestön terveyserojen ollessa kasvussa (muiden eriarvoisuuden mittareiden ohella), on aiheellista kysyä, onko kaikilla kansanryhmillä aito mahdollisuus noudattaa terveellisiä elämäntapoja. Ja jos näyttää siltä ettei ole, onko kyse uusavuttomuudesta joka korjaantuu torumalla ja valistamalla? Vai voiko olla niin ettei mahdollisuuksia ole kuin teoriassa- eikä tämä tilanne huolestuta päättävässä asemassa olevia (mukaan luettuina äänestäjät kun äänestysaktiivisuus on korkeinta ylimmissä yhteiskuntaluokissa ja vähäisintä alimmissa) ainakaan sillä tavalla että tilannetta haluttaisiin ryhtyä korjaamaan.


"Köyhälläkin on varaa syödä terveellisesti koska perusruoka on halpaa, ja työttömällä on aikaa harrastaa vaikka ilmaista lenkkeilyä" kuuluu sitkeä puupääkansanosan argumentti. Minäkin yritän nyt niitata sen, aseenani kieppi henkistä rautalankaa. Asia on pohjimmiltaan nimittäin niin yksinkertainen että puupäänkin pitäisi se ymmärtää: on olemassa muitakin resursseja kuin raha, ja köyhyys tarkoittaa yleensä puutetta paljosta muustakin kuin rahasta. Jatkuva huoli raha-asioista ja stressi syövät henkisiä voimavaroja ja kykyä tehdä pitkäjänteisiä päätöksiä. Elinympäristö, kuten naapurusto, läheiset ja vertaiset, saattaa elää epäterveellisesti, ja koska ihminen on sosiaalinen eläin, laumapaineen vaikutusta ei pidä aliarvioida. Kaikilla köyhilläkään ei ole aikaa tai jaksamista, ja vaikka halpoja ja terveellisiä ruoka-aineita on olemassa, niiden valmistaminen voi vaatia erityistä tietotaitoa tai kykyä tyytyä sellaiseen yksitoikkoisuuteen jota ei parempiosaisilta kukaan vaadi. Juurekset ovat halpoja, juu, mutta niin paljon kuin kausiruuan puolesta liputankin, myönnän reippaasti että minua ahdistaisi kyllä jos heviosastolta ei koskaan voisi ostaa muuta kuin lanttua, kaalia ja tarjousappelsiineja. Marjastus, sienestys ja kalastus vaativat nekin osaamista, pääsyä ja kulkumahdollisuuksia sopiviin paikkoihin, sekä sopivien säilytystilojen omistamista. Pikkuyksiössä elävällä on todennäköisemmin pakastelokero kuin reilu pakastearkku. Väestön keskittyminen jota Suomessakin tapahtuu vauhdilla puolestaan tarkoittaa sitä että yhä harvempi vähävarainen asuu maaseudun mökeissä luonnon aarreaittojen äärellä ja yhä useampi lähiöyksiöissä.

Sosiologinen tutkimus tietää kertoa, että arvostellessamme ihmisten elämäntapavalintoja arvostelemme usein pikemminkin heidän yhteiskuntaluokkaansa. Huono-osaisille tyypillisiä elämäntapavalintoja arvostellessamme arvostelemme ja moralisoimme siis helposti huono-osaisuutta sinänsä. Se on ensinnäkin kehäpäätelmä, ja toiseksi silkkaa typeryyttä koska yhteiskunnassamme on monia mekanismeja (alkaen koulutodistuksista) joiden funktiona on nimenomaan lajitella ihmiset kerroksiin joissa vallitsevat erilaiset todellisuudet. Huono-osaisen ei ole yksinkertaisesti järkevää samaistua keskiluokan arvoihin, koska arjessaan hän pärjää parhaiten sopeutumalla vertaisiinsa ja arkiympäristönsä todellisuuteen. Toisaalta, tarve erottautua esimerkiksi paheksunnalla on klassinen luokkaeron vahvistamismekanismi. "Vanhan rahan" väki pyrkii erottautumaan ennen muuta mauttomista uusrikkaista, uusrikkaat hyvin toimeen tulevasta keskiluokasta, keskiluokka duunareista. Toisin sanoen, huono-osaisuus lakkaa olemasta typerää, mautonta ja ihmisten oma vika vasta siinä vaiheessa kun huono-osaiset on hävitetty yhteiskunnasta. Tässä taas on vain se ongelma, että luokkaeroja ylläpitäviä rakenteita viljelevässä yhteiskunnassa jotkut päätyvät väistämättä pinon pohjalle. Yleensä näitä joitakuita on vielä paljon enemmän kuin on jäseniä niissä eliiteissä joiden helmasynneistä kukaan ei jaksa olla kovin kiinnostunut, lähinnä sillä perusteella että "parempi väki" on varakkuutensa ohella myös jollakin mystisellä tavalla moraalisesti muita parempaa, myös silloin kuin heidän toimintansa näyttää kovasti aiheuttavan suurta tuhoa ja kärsimystä. Niinpä niin: huono-osaisten mollaamisen kulttuurin kääntöpuolena on erikoinen kritiikittömyys kerskakuluttavia eliittejä kohtaan.

Johtopäätöksenä voisi ehkä sanoa, että vaikka ihmisellä periaatteessa on mahdollisuus vaikuttaa elintapoihinsa paljonkin, käytäntö on usein eri asia kuin periaate. Vaikka nykyään raha on olevinaan kaiken mitta, todellisuudessa hyvinvointiin ja elämänhallintaan vaaditaan paljon muutakin -ja sen päälle rahaa, kuten perusturvaa, sen verran että ihmisarvoinen elämä on mahdollista. Esimerkiksi suomalaiset minimituet ovat niin pieniä ja mitoitettuja niin lyhytaikaisiin elämäntilanteisiin, että tämä on hyvin kyseenalaista. Muun muassa hiljattain käsittelemäni kohtuullisen minimin budjetti toteaa, että siinä määritelty minimikulutustaso on selvästi korkeampi taso kuin mihin minimituilla on mahdollista yltää. Ja ne minimituethan oli suunniteltu kantamaan kansalaiset tilapäisten kriisien ohi. Sellaisten kriisien joiden aikana on epätodennäköistä että pesukone tai silmälasit hajoavat, ja jotka on jo puoliksi ylitetty pikku ostolakolla ja kotivaran hyödyntämiselle. Tosielämässä kriiseillä kuitenkin on taipumusta kasautua ja pitkittyä, jolloin niistä ylös nousemiseen tarvittaisiin paljon enemmän kuin tilapäisen kriisin skenaariossa. Tästä näkökulmasta katsottuna, tukien leikkaaaminen ja kyykyttä...tarkoitan osallistava sosiaaliturva ovat täysin ristiriidassa pärjäämisen ja kansanterveyden parantamisen tavoitteiden kanssa. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen ongelma taas on, että se on kirjaimellisesti harkinnanvaraista: kiinni yksittäisen virkamiehen harkinnasta sekä sosiaalitoimen budjetin loppuvuoden näkymistä eli seikoista joilla on tekemistä paljon muunkin kuin tarpeiden todellisuuden kanssa. Onko tällä kuitenkaan niin väliä, jos köyhyyden pelko kasvatetaan kansassa siihen mittakaavaan että keskiluokka on valmis huonontamaan työehtoja pelätessään työttömyyden mukanaan tuomaa kurjuutta? Tällöin vastaavasti köyhälistön ainoa vaihtoehto pärjätä systeemin rattaissa on olla nöyrä, ehdottoman rehellinen, ahkera ja vaatimaton- ominaisuuksia jotka ovat jostain syystä hyveitä vain alaluokalle vaan eivät menestyjäluokalle? Varakkaille riittävät lisäinvestoinnin turvallisuuspalveluihin ja vakuutusturvaan- niin kauan kuin riittävät. Heillä myös on näyttäisi olevan varaa jaella ilmaisia neuvoja ja kuria ihmisille jotka elävät aivan toisenlaisissa todellisuuksissa. Sekä todeta lopuksi surullisesti, että kyllä hyvää tahtoa muuten riittäisi, mutta kun ne tosielämässä vastaantulevat köyhät eivät ole yhtään oikeanlaisia köyhiä. Ne ovatkin katkeria, eivät nöyrän kiitollisia almuistaan. Luovuttaneita ja näköalattomia, eivät ahkeria ja reippaita lyömään päätä seinään loputtomasti ja hyppimään aina uusien esteiden yli. Ne etsivät omanarvontuntoa sieltä mistä voivat sen realistisesti löytää, eivät sieltä mistä heidän kuuluisi se löytää. Elämäntavatkin ovat vinksallaan. Mikä on kun lenkkipolku ei kutsu eikä nauris maistu? Velttous ja välinpitämättömyys varmaankin. Autetaanko sivistysvaltiossa muka velttoja ja välinpitämättömiä? (vastaus: kyllä autetaan, sillä heillekin tulee nälkä ja vilu ja se on paha juttu noin yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon näkökulmasta).

Lopuksi: Niiden joiden tekee mieli edelleen huudella "selittelyä!" soisi muistavan, että kovasydämisyys on vakava pahe, ja "ymmärtämättömyys" on vain kaunis kiertoilmaus itse valitulle tyhmyydelle ja empatiakyvyttömyydelle. En sano, etteikö tähänkin kirjoitukseen saisi reagoida leimaamalla sitä selittelyksi, toivoisin vain että samalla kun niin tullaan sanomaan, minulle toimitettaisiin myös todistusaineistoa siitä ettei sanoja todellakaan kärsi mainitsemistani paheista (vihje: kuukausilahjoittaminen hyväntekeväisyyteen ei sitten riitä alkuunkaan).

posted under , , , |

3 kommenttia:

Mama Elf kirjoitti...

Juuri näin. Samaa soopaa työnnetään täällä Englannissakin tuutista vähävaraisten niskaan. Huvittaa tuo "työttömällä on aikaa" -argumentointi. Käsittääkseni työttömältä edellytetään työn etsimistä. Se on ihan työssä olemiseen verrattavaa puuhaa ja vie aikaa ja voimia. Itseasiassa jatkuvaan skarppina oloon ja negatiiviseen palautteeseen tarvitaan paljon enemmän henkistä lihasta kuin työhön, josta normaalisti saa ainakin välillä positiivista palautetta.
Muutenkin juuri tuo jatkuva valintojen tekeminen joilla on merkitystä (ja kun resurssit on pienet, jokainen päätös on tälläinen lähtien siitä mitä söisi aamiaiseksi), vie todellakin mehut ja ajattelukyvyn...ja se näyttää olevan parmepiosaisille päättäjille todella vaikea ymmärtää.
Hyvin väännetty rautalangasta Saara!

Mieletön migreenikko kirjoitti...

Muut ihmiset ovat aina parhaimpia ratkaisemaan sellaisia ongelmia, jotka eivät heitä itseään kosketa. Moni maallikko on sitä mieltä että heillä on ratkaisu kroonisen migreenin hoitoon, jota huippuneurologeillakaan ei ole ja toki myös köyhien ongelmiin.

Itselläni on köyhäilystä vain hyvin rajallinen käsitys, koska elin toisen opintovuoden tiukilla, mutta silloinkin minulle tuli veronpalautuksia puolessavälissä vuotta ja Kela ja äiti tukivat terveydenhoitokulujani (joita tosin keskivertoihmisellä ei ole vastaavassa määrin). Satuin olemaan hypomaniassa syyskauden, jolloin jaksoi kyllä leipoa omat ruisleivät, pyöräillä lähialueella etsimässä ilmaisia pihojen edustoille jätettyjä omenoita ja keräillä tölkkejä opiskeluriennoista kotiin palatessa, mutta kyllähän siinä sitten myös paloi loppuun. Tuolloisia ajatuksiani voi lukea parin vuoden takaisesta postauksesta: http://migreenikonmieli.blogspot.fi/2014/08/pienella-budjetilla-2-koyhailyn-jalo.html.

Ihmiset eivät tunnu yleisesti ymmärtävän nimenomaan henkilökohtaisten resurssien käsitettä kokonaisuutena. Eivätkä sitä, kuinka paljon raha on sidoksissa sosiaalisiin suhteisiin. Nyt kun yritän taas säästää ja veljen lapsen synttärilahjaan piti upottaa kolmekymmentä euroa käytännössä nollabudjetista, ihmettelin suurimman osan köyhänä elämästään eläneelle kaverille, miten köyhänä pärjää, kun tällaisia odottamattomia menoja vain aina putkahtelee. Sieltä tuli aika katkerankin kuuloinen vastaus, että kaikki synttärit piti vain jättää väliin ja käydä katsomassa sukulaisten lapsia muina ajankohtina. Itse koin myös köyhäilyvuotena köyhyyden sosiaalisen rajoittavuuden pahimmaksi, ja minä olin sentään opiskelija, eli muutkaan vertaiset eivät kierineet rahassa.

Saara R kirjoitti...

Mama Elf: Näinpä, kyllä muistan minäkin jostain lukeneeni että työttömyyskorvaus on kompensaatio sille että työtä ei ole, ja että työttömän "aktiivisuutta" on töiden etsiminen. On myös vähän vaikea hahmottaa, miten niihin töihin "vain mennään" lorvikatarrin hellittäessä jos optimistisimmallakin laskutavalla normaaleja töitä on tarjolla vain kymmeniä tuhansia kun taas työttömien määrä lasketaan sadoissatuhansissa.

Mieletön migeenikko: Näinhän se on! Kyllä kumminkaiman henkilökohtainen kokemus aina kirjanoppineiden kannan voittaa...

Minulle on luvattu, että toipumisprosessin seuraavassa vaiheessa voi olla hypomaniaa. "Se olisikin hauskaa vaihtelua," vastasin. Valtavien energiapuuskien varalle rästiin jääneitä tehtäviä ja projekteja Pientilalta kyllä löytyy...

Tuo rahan vaikutus sosiaalisiin suhteisiin on hurja, ja sellainen jonka useimmat varmaan tajuavat vasta silloin kun rahaa ei ole yhtään pidemmällä jaksolla. Toimeentulotukikin on tarkoitettu väliaikaiseksi avuksi, voi vaan kuvitella millaista on elää sen varassa vuodesta toiseen kun yllättäviä menoja aina tulee. Juu, onhan sitä harkinnanvaraistakin tt-tukea, mutta epäilen että kunnan kulloinenkin budjettitilanne (joka on viime vuosina toki ollut monessa paikassa tasaveroisen surkea) vaikuttaa usein siihen "harkintaan" yhtä paljon kuin hakijan tarve.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments