Kekri, edelleen

Tänä vuonna Halloweenista näyttää tulleen puolivirallinen juhla Suomessakin. Ainakin se tuntuu olevan kaikkialla ihan toisella volyymillä kuin aiempina vuosina. Kurpitsat, noidat, kaduilla ja kujilla pelottelevat valepellet...siinä sitä on hupia marrasajan pimeyteen. Eikä tämäkään juhla tule millään ilman ostamista, krääsää, halloweenreseptejä ja bileitä. Eiväthän juhlat ikinä tule...vai tulevatko?


Vasta suomenuskoistuttuani olen huomannut, miten tyhjiksi vuodenkierron juhlat ehtivätkään käymään. Ryyppääminen on tietysti aina hyvä sisältö juhlalle. Sen lisäksi juhlaan kuuluvat perinteet joista tunnistaa, mikä juhla on kysymyksessä. Muuta virkaa niilläkään ei ole, eikä niistä tiukasti pidetäkään kiinni. Pääsiäinen on palannut tipu- pupu- ja kevätkukkateemoineen lähemmäksi Ostaraa. Mikäpä siinä. Onhan se kieltämättä vähän outo ajatus juhlia brutaalia kuolemantapausta kevään saapuessa ja valon palatessa. Vapun poliittisuus muistetaan vasemmistopiireissä, muille se assosioituu luontevammin nakkeihin, tilaisuuteen pitää ylioppilaslakkia ja kuohuvan naukkailuun. Varsinainen perinteiden silliaamiainen, siis. Juhannuksena jotkut polttavat kokkoa, toiset miettivät mikä tämä juttu oikeastaan on ja tulevat siihen tulokseen että väliäkö sillä, sen varjolla on hyvä vaikka karata mökille. Välillä on kiva juhlia, se riittää merkitykseksi.

Kekri, Talvennapa, Vakkajuhla ja muut ikivanhat juhlamme ovat aivan toista maata. Niihinkin liittyy perinteitä, tietysti, monenlaisia perheiden, sukujen, kylien ja kansan perinteitä joita voi noudattaa miten nyt osaa, haluaa ja jaksaa. Varmaa on kuitenkin vain se, että vanhat juhlat koittavat yhtä varmasti kuin Maa etenee radallaan. Siihen ne itse asiassa liittyvätkin: vuodenkierron vaiheisiin sekä niihin syvähenkisiin merkitykseen joita eri ajankohtiin liittyy. Mainosmiehen tai kalenterin ei tarvitse kertoa minulle että on Kekrin aika. Sen kertoo marrasajan hämärä jota valaisemaan tekee mieli sytyttää kynttilä, talvilevolle käyvä puutarha joka hiljaisuudessa valmistautuu uuteen kasvukauteen, utuinen hiljaisuus jossa Esivanhempien ystävälliset kuiskaukset voi kuulla jos tahtoo kuunnella. Ihmisen tehtäväksi jää huomata hetken erityisyys ja tarttua siihen miten taitaa. Juhlan merkitys on kiskaista katse omasta napanöyhdästä siksi aikaa että ehtii huomata, miten suuressa ja ihmeellisessä maailmassa tässä eletäänkään ja miten syvälle ulottuvat vuodenkierron toistuvat hetket.

Tänä vuonna meillä ei kummoista kekrijuhlaa pidetä kun ei vaan jakseta. Kynttilät kuitenkin syttyvät melkein omia aikojaan, jossain vaiheessa Kokselille tulee toivotettua "Kekri, Kekri kaniseni" kun se vaan tuntuu jotenkin sopivalta. Paranemisprosessi on ihan muuten vain edennyt siihen vaiheeseen missä on tullut mietittyä erinäisiä Esivanhempien viisauksia huolella ja hartaudella (psykiatrin suureksi ihastukseksi. Tästäkään ei näemmä saa tässä maassa hullun papereita). Talviruoka on tehnyt tuloaan taloon jo kuukausitolkulla. Vieläkö puuttui jotakin? No ehkä vähän kuorrutusta ja krumeluuria, mutta olennaisilta osiltaan Kekri on tullut taloon aivan omia aikojaan. Niin se tulee joka vuosi vastakin, riippumatta siitä kuinka komeasti sitä ollaan vastaanottamassa. 
Sen merkityksestä ei pääse millään eroon kun sen on kerran huomannut- siitä mikä on tärkeää ja ihmeellistä ei pääse eroon kun sen on kerran huomannut. Niin yksinkertaista ja kaunista, niin eksoottista verrattuna valtavirtajuhliin jotka katoavat olemattomiin jos unohtaa ostokset, ohjelmanumerot ja rekvisiitan.

Hyvää Uutta Vuotta teille kaikille!

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments