Tunnelista ja valosta sen päässä

Viime vuosi oli minulle todellinen annus horribilis, eikä kuluva vuosikaan alkanut kovin ruusuisesti. Koitin pitää itsestäni mahdolllisimman hyvää huolta, mutta kevään koittaessa tulin siihen tulokseen että se ei enää tarkoita pelkästään kotikonsteja vaan minun oli aika kutsua ammattilaiset apuun.

Alkukesä on kulunut tutkimuksissa ja nyt minulla on vihdoin diagnoosi: sopeutumishäiriö, eli oireilu voimakkaasti stressaavien tapahtumien seurauksena.  Pääasiallinen oireeni on uupumus, epänormaali stressaantuvuus ja aistiyliherkkyydet, maustettuna lievillä masennus- ja ahdistusoireilla. Käytännössä tämä tarkoittaa voimakkaita uupumisoireita. Minulla on myös unihäiriöitä ja kommunikoiminen kenen tahansa paitsi Puolison kanssa on hyvin kuormittavaa. Aistiyliherkkyyskohtaukset tekevät elämästä vähän turhankin jännittävää. Kun yliherkkyyskohtaus on päällä, saatan esimerkiksi kuulla talon perimmäisestä huoneesta käsin Puolison askelet pihamaalla, räikeät värit särkevät silmiäni tai keskusteluun keskittyminen on mahdotonta koska en pysty erottamaan sitä taustahälystä. Mitä milloinkin, mutta yleensä kuitenkin yllättävää, outoa ja epämiellyttävää, ja päättyy nopeasti uupumiseen.

Päätin tehdä tässä asiassa poikkeuksen yksityisyyspolitiikkaani siitä syystä että vuonna 2016 mielenterveyden ongelmat ovat Suomessa yhä stigma. Liian monet valitsevat kärsiä yksin tai lääkitä itseään päihteillä vaikka hyvää ammattiapuakin on tarjolla. Liian monet ystävät hylätään, liian monia kartetaan ja pelätään jos mieli oireilee, vaikka suurin osa mielenterveysongelmista on tavallisten ihmisten arkisen rajoihin mahtuvaa oireilua jonka ennuste on hyvä  ja olisi vielä parempi jos ympäristöstä löytyisi enemmän inhimillisyyttä. Nyt lääkehoitoon suhtaudutaan jopa hysteerisellä epäluulolla. Keskustelupalstoilla masennuspotilaat ovat potentiaalisia joukkosurmaajia, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät seinähulluja, paranoidia skitsofreenikkoa ei tunnista hassuista jutuista vaan verisestä kirveestä kädessä, ja varmin tapa seota lopullisesti on tietysti kokeilla lääkärin määräämien lääkkeiden syömistä ohjeiden mukaan.

Minulla taas on tämä pieni mutta mukava blogini. Lisäksi olen siitä onnekas ihminen että ne joille olen tähän mennessä nähnyt hyväksi asiasta kertoa, ovat suhtautuneet sairauteeni hyvin. Tunnen siis olevani juuri oikea henkilö kertomaan, että kuka tahansa voi joskus huomata oireilevansa tai sairastuvansa mieleltään, jos tuuri on tarpeeksi huono. Sopeutumishäiriöltä ei pelasta luonteenhyve, älykkyys, hyvät kotiolot eikä yleinen erinomaisuus vaan ainoastaan hyvä onni. Minunkin pääni alkaa osoittaa hajoamisen merkkejä jos elämä heittää liian suuria vastoinkäymisiä tielle. Silloin hyvätkään valmiudet, kotihoito ja olosuhteet eivät riitä korjaamaan tilannetta vaan täytyy hakea lisäapuja. Avun hakeminen kun sitä tarvitaan ei ole noloa eikä osoitus heikkoudesta vaan järkevän ihmisen järkevä toimintatapa. Itse olen tällä hetkellä sairaslomalla ja saan sekä keskusteluapua että uniongelmiini melatoniinia ja mietoa SSRI-lääkettä. Myöhemmin syksyllä kokeilen myös piristävää lääkettä. Tunnelin päässä näkyy ihan selvästi valoa. Sopeutumishäiriön paranemisennuste on hyvä. Psykiatrin mukaan mieleni korjaa todennäköisesti itse itsensä, kun se vain saa siihen tilaisuuden ja hieman taustatukea. Paranemisprosessin jälkeen minun pitäisi olla entistä ehompi:  entistä paremmin itseni tunteva, traumani selättänyt, entistä paremmin elämää ymmärtävä ja tavallista arkea arvostava.

Toivon, että tekin uskallatte hakea apua jos huomaatte joskus oireilevanne. Toivon tämän kirjoituksen olevan pisara siinä purossa jonka päässä on sellainen Suomi jossa mielenterveyden häiriöt ovat sairauksia muiden joukossa. Eivät hävettäviä, eivät leimaavia, eivät heikkouden merkkejä, eivät pelkoa aiheuttavia vaan aika arkisia tavisten vastoinkäymisiä (depressiohan onkin jo suorastaan kansantauti) joihin on saatavilla tehokasta apua ja joista parannutaan siinä missä flunssistakin. Jos niin kävisi, kohtaamassani onnettomuudessa olisi hyvän siemen. Tuki vaikeina päivinä ja valo tunnelin päässä kuuluu kaikille.

posted under , |

6 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Saara, tsemppiä! Yksi juttu: erityisherkkyys. Siihen paneutuminen esim. Elaine Aronin kirjan kautta on avannut monen silmät.

Ana kirjoitti...

Voimaa toivotan! EI lie sellaista ihmeolentoo, jolla ei jossain vaiheessa vähän keittäis yli. Hyvä, että saat hoitoa!

Marmustoi kirjoitti...

No todellakin, valo kuuluu kaikille! Tunnistan tuosta kertomuksestasi paljon itseäni ja myös minä olen saanut ja hakenut apua. Kukas meistä huolta pitäisi ellemme itse osaa hakea apua? Silloin kun elämänlaatu heikkenee olennaisesri olipa syy mikä tahansa, on aika etsiä apua, koska tämä meidän olemuksemme on niin kertakaikkisen psykofyysinen kimppu, että ellei mieli saa apua, niin kroppa romahtaa ja johan alkaa apua tulla - tosin minusta liian myöhään. Ihanaa, että saat hyvää hoitoa, Saara! Toipumista ja kaunista kiinalaisten viidettä vuodenaikaa!

Saara R kirjoitti...

Kiitokset ihanista kommenteista teille kaikille! <3

Hoo Moilanen: Erityisherkkyys on se olotila johon tässä tähdätään. Aistiyliherkkyyskohtaukset ovat sitten erityisherkkyyttä streoideissa... Kiitos kuitenkin kirjavinkistä, Puoliso pisti sen heti tilaukseen.

Ana: Kiitos! Kyllä se niin on, että se koska keittää yli on pitkälti kiinni siitä kuinka isoja vastoinkäymisiä niskaan tippuu.

Marmustoi: Olet ihan oikeassa, parempi hakea apua ennemmin kuin myöhemmin. Silloin kevyemmät konstit tepsivät ja paranemisennustekin on parempi. Hyvää hoitoa kyllä saan, olen siitä kiitollinen.

Ofelia kirjoitti...

Onkohan mullakin sopeutumishäiriö.... :O Kuulostaa tutulta!

Minua on nyppinyt viime aikojen muoti-ilmiö että ohjeistetaan ihmisiä viettämään aikaa kivojen ja positiivisten ihmisten kanssa, että siivotaan pois elämästä negatiiviset ja masentuneet, koska niiden seurassa tulee paha olo. AAAARGH. Näitä neuvoja on uutiset ja naistenlehdet pullollaan. Koska ainahan pitää olla vain kivaa!

Mikä muuten sun mailiosoite olikaan??

Saara R kirjoitti...

Ofelia: Toivottavasti ei sentään. Olen tympiintynyt olemaan oman elämäni Prinsessa Ruusunen (ja mökkihöperyyskin vähän nyppii).

Hölmöjä ohjeita ei kannata uskoa, ja luultavasti on parempi olla yksin kuin hömppäohjeita noudattavien seurassa ;)

Mailiosoite löytyy sivupalkista: saara.j.reimanätgmail.com.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments