Vastuunjakokysymyksiä

Mieletön migreenikko kysyi: Oletko muuten käsitellyt blogissa teemaa kuluttajan vs yritysten ja lainsäätäjien etc. vastuu tai haluaisitko käsitellä? Itse näen aika ongelmallisena tämän nykytilanteen että eettinen vastuu jätetään yksittäisille kuluttajille, jotka jatkavat epäeettisten valintojen tekemistä koska a)eivät usko että voivat asioita muuttaa, ts. kollektiivinen kun kaikki ovat yhtä syyllisiä, ei kukaan ole syyllinen -ilmiö b)eivät usko, että on heidän vastuullaan kytätä yritysvastuuta tms. jotka kuuluisivat kuitenkin olla yritysten itsensä vastuulla c) heillä ei ole varaa (tästä oletkin kirjoittanut). Kuitenkin suurin osa ihmisistä haluaa olla niinkuin kaikki muutkin, ja vaikka aina löytyy elämäntapahippejä ja muita, kuten itsekin olen, niin enemmistö ei sitä ole ja voiko sitä heiltä vaatiakaan? Missä tulee sitten yksilönvapaus eteen? 

Kuka on vastuussa? Lyhyt vastaus: olemme vastuussa kaikesta siitä mikä käsien läpi kulkee ja mihin voimme vaikuttaa riippumatta siitä minkälaisen roolin suojista operoimme: ohikulkijan, yrityksen työntekijän, kuluttajan. Suuryrityksenkin toiminta on pohjimmiltaan inhimillistä toimintaa ja redusoitavissa ihmisten käyttäytymiseen ja valintoihin. Hyvä lähtökohta on siis sanoa, että jokainen on vastuussa siitä että tekee parhaansa. Se että näin ei todellisuudessa tapahdu, esimerkiksi Migreenikon mainitsemien yleisten selitysten perusteella, ei poista tätä vastuuta vaan kertoo vain sen että moni nyt vaan pitää enemmän selitysten keksimisestä kuin vastuun ottamisesta ja kantamisesta. Tämän tosiasian ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään: olisihan tämä maailmamme aika toisennäköinen paikka jos ihmiset olisivat innokkaita ottamaan ja kantamaan vastuuta sekä näkemään vaivaa ja jopa kärsimään edes vähäistä epämukavuutta hyveen tavoittelemiseksi. Tästä asiantilasta ei tietenkään seuraa etteikö juuri niin olisi järkevää ja peräti tarpeellista toimia- se on vain empiirinen, kuvaileva havainto, kun taas normatiivisessa etiikassa mietitään sitä miten asioiden pitäisi olla, sekä sitten sitä miten itse kunkin tulisi toimia jotta tähän oivalliseen olotilaan päästäisiin. Ympärilleen katsomisesta voi siis oppia, ettei maailma tottavieköön ole sellainen kuin sen pitäisi olla. Etiikka taas kertoo, että järkevä ihminen pyrkii kuitenkin hyvään, ja niin tarmokkaasti kuin mihin suinkin kykenee.

Elämä nykymaailmassa on toisaalta niin monimutkaista, että todellisuudessa on jotakuinkin mahdotonta olla vastuussa kaikesta mahdollisesta. Esimerkiksi, jos huhkin päivät sorrettujen ihmisten puolesta, en ehkä ehdi suojella ympäristöä vaan tulen tehneeksi vähemmän ihanteellisia valintoja koska en aidosti jaksa. Tämä on inhimillistä. Jaksamisen rajat ovat hyvät rajat- niin kauan kuin niitä ei käytä tekosyynä.Tämä onnistuu siten että pyrimme jatkuvasti parantamaan jaksamista. Esimerkiksi: tänään olen niin väsynyt että ruokakauppaostokset hoituvat autopilotilla enkä jaksa syvällisesti pohtia kärryyni putoilevien tuotteiden alkuperää. Tämä on realiteetti, väsymys on todellista. Paheellisuuteen sorrun vain silloin jos ajattelen että kuluttajaeettiset kysymykset ovat yhdentekeviä eikä niistä tarvitse ylipäätään välittää. Jos näin teen, oikeutan nimittäin välinpitämättömyyden siinäkin tapauksessa että voimavarani lisääntyvät niin että jaksamiskysymys muuttuu viitseliäisyyskysymykseksi.

Toinen hyvä vastuunrajoitin ovat mahdollisuuksien rajat. Toisin sanoen, en ole vastuussa mistään mihin vaikuttaminen on minulle käytännössä mahdotonta. En ole vastuussa esimerkiksi muiden itsenäisten toimijoiden päätöksistä. On puhdasta höpöhöpöä väittää esimerkiksi että minun eettisestä toiminnastani väistämättä seuraa se ettei joku toinen millään voi muuta kuin tehdä jonkin kammottavan vääryyden. Höps höps, ei minulla sellaista valtaa ole keneenkään- korkeintaan hyvä esimerkkini voi herättää muut miettimään ja kyseenalaistamaan toimintaansa, sillä seurauksella että jos he valitsevat vääryyden, he tekevät sen entistä tietoisempina siitä ettei heidän toimintansa ole ongelmatonta. Todellisten mahdollisuuksien rajat saattavat helposti rajoittaa jopa sellaisten asioiden tekemistä jotka tietämättömästä ulkopuolisesta näkökulmasta vaikuttavat pikkujutuilta. Rajat ovat todellisia- mikä ei tietenkään tarkoita etteikö halukas saisi mahdollisuuksien rajoistakin väännettyä monenmoisia tekosyitä. Nämä ovat niitä juttuja jotka jokaisen pitää itse omalla kohdalla miettiä. Terveellinen ja järkevä keskitie on saavutettu kun ei syyllistä itseään siitä ettei veny mahdottomiin, mutta toisaalta tekee parhaansa sen sijaan että käyttäisi luovuuttaan hyvien selitysten laatimiseen. 

Ajatus siitä että lähtökohtaisesti olen aina vastuussa kuulostaa julmalta. Nykyäänhän vastuunpakoilusta on tehty suorastaan taiteenlaji. Virkamies vetoaa pykäliin perustellessaan laiminlyöntejään sillä ettei missään nimenomaan sanota että jotakin on pakko tehdä. Päättäjät pelaavat mustaamaijaa vastuulla. Kun jotakin ikävää tapahtuu, kaikki tahtovat löytää syntipukin- mieluiten jostakin ulkopuolisesta ryhmästä jonka ei ole helppo puolustautua. Esimerkiksi kielitaidottomat, verkostoja, valtaa ja omaisuutta vailla olevat pakolaiset ovat loistavia syntipukkeja. Sivusta seuraamalla vasta näkee kirkkaasti, miten tuhoava vastuunpakoilun kulttuuri on. Jos lähtökohta on se, että olen vastuussa itse, tilanne on aivan toisin. Se on rakentava ja mahdollistaa edistyksen: omaan toimintaan on paljon helpompi tehdä pieniä muutoksia kuin puhua muut ympäri tekemään sankaritekoja (jep, minähän tämän tiedän!)

Joissakin tilanteissa vastuu on käytännössä hämärä. Kuluttajan vastuu kulutettujen tuotteiden eettisyydestä on hyvä esimerkki. Käytännössä edellä mainitsemani ajattelumalli toimii kuitenkin: kuluttajalla on vastuu olla mahdollisimman vastuullinen kuluttaja. Siis tehdä parhaansa, ei sen enempää eikä sen vähempää. Sama vastuu on muillakin tuotantoketjun osilla -jotka muuten viime kädessä koostuvat ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Lopuksi, mitä tulee tuohon "onko ihmisellä velvollisuus olla erilainen jos se on oikein"-pohdintaan, vastaan mielelläni että eettisyyshän ei ole määritelmällisesti korkeaotsaisinta mahdollista toimintaa vaan hyvän elämän saavuttamisen näkökulmasta rationaalisinta mahdollista toimintaa. Siis ihmisen on mahdotonta tehdä mitään järkevämpää kuin pyrkiä hyvään. Kysymys siis palautuu muotoon: "Voiko ihmistä vaatia olemaan järkevä?" Tunnetusti hyvin harvaa asiaa voi muilta menestyksekkäästi vaatia tai olettaa, mutta siitä huolimatta emme ole hölmöjä ajatellessamme että aikuinen, normaaleissa hengenvoimissa oleva ihminen arvostaa järjellisyyttä ja haluaa toimia mieluummin järkevästi kuin hölmöillä. Vapaus on arvo sinänsä, ja vapauteen ilman muuta sisältyy aito mahdollisuus olla niin typerä ja hullu kuin ikinä pystyy, mutta tästä ei seuraa että sekopäisimmät tyypit olisivat ihailtavampia, vaan vapaista ihmisistä erinomaisimpia ovat tietysti ne jotka käyttävät vapauttaan hyvään, rakentavaan toimintaan. Siitä näkökulmasta katsoen, jos ihmisellä on hyvät perusteet uskoa että hyveellisyys vaatii erilaisuutta ja jos erilaisten valintojen tekeminen on hänen mahdollisuuksien rajoissa, voi sanoa että kyllä, silloin tällöin erilaisuuden valitseminen on välillä mitä järkevintä ja kannatettavinta. Sitä paitsi, vaikka ihminen on sosiaalinen eläin, erottautumisen pelkokin on pelkoa ja pelolle periksi antaminen on paheellista (siis hyvän elämän kannalta rajoittavaa ja haitallista) toimintaa. Missä tilanteessa järkevä ihminen mieluummin paapoisi itsessään pahetta kuin pyrkisi voittamaan sen? Niinpä- sellaista tilannetta ei olekaan.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments