Piinaviikon päiväkirjasta: pasifistin aseet ja kakanvärinen läskisaaste

Uutisten lukeminen ei ole viime aikoina ollut minulle yhtään terveellistä. Vain parin viikon aikana on uutisoitu pojasta jota tuntemattomat aikuiset olivat haukkuneet kassajonossa rumaksi, 11-vuotias Valtteri on avautunut siitä miten rasismin kohteena oleminen on ollut hänelle arkipäivää, ja viimeisimpänä seksologi on kertonut mielipiteitään kanssakulkijoistaan jotka ovat hänelle tyylitöntä läskisaastetta (itse oletan kuuluvani tähän kansanryhmään). Ai niin, ja sitten oli vielä se Helsingin kaupungin törkeä työpaikkakiusaaminen jonka esimies kommentoi julkisuudessa olevan jo "vanha juttu" niin kuin oikeusprosessimme läpi kulkeneet jutut nyt usein tässä maassa ovat. Terhi Kiemunkia ehdin harjata jo täälläkin. Koska välittämättä oleminen on myös tuhoisaa, olen alkanut seksologin oksennuksen jälkeen miettiä, pitäisikö vain ryömiä sängyn alle vaiko kirjoittaa noin kolmaskymmenestuhannes perseilyn tuomitseva kommenttipuheenvuoro. Tähänastiset vastalauseet ovat poikineet julkisuudessa korkeintaan eiteeksipyyntöjä "jos joku nyt on mielensä pahoittanut"-tyylillä tai peräti uhriutumista. Tietysti, minun argumentointitaidollani voisi varmaan saada aikaan keskivertoa hienomman kiukkupuheen joka voisi vihdoin mennä perseilijällekin perille. Todennäköisesti kuitenkaan ei. 


Sitten muistin, että juurihan minä eilen kirjoitin että pasifistilla arsenaalia riittää. Toisin kuin pahan voimaan uskovien aseet, ne eivät kulu, vähene eivätkä vanhene, jos vain muistaa viljellä mielessään sitä mikä on hyvää, kaunista ja viljelemisen arvoista. Järjen, hyvän ja sivistyksen puolesta puhuminen on vain yksi ase muiden joukossa: toisinaan erinomaisen hyvä, mutta ei paras vaihtoehto aivan joka paikkaan. Esimerkiksi siihen tilanteeseen jossa nyt ollaan.

Perseilijät ovat nyt käyttäneet sananvapauttaan olan takaa pahan olonsa purkamiseen ja mielipahan aiheuttamiseen. Siihen he pystyvät, sellaisia asioita heidän mielessään velloo ylitsevuotavan paljon. Nyt siis on suuri pula niistä jotka valitsevat käyttää mielensä hyvien ja maailmaa lohduttavien asioiden villjelyyn. Minun mielessäni ei kasva edes sellaisia sanoja joita nämä ihmiset sylkevät. Siellä on filosofian puutarha jossa kasvaa kauniita ja erikoisia asioita, ratkaisuja moniin pulmiin, satuja jopa. Kotonani minun ei tarvitse kilpailla Puolison rakkaudesta talon koriste-esineiden kanssa. Osaan rakastaa paljon ja kestävästi, osaan olla valo, osaan olla vaikka Kauneus, Elämä ja Kaikki, ja tässä vaiheessa avioelämää olen varma että näistä taidoista on paljon enemmän iloa kuin huippuunsa puunatusta ulkonäöstä. Ankeuttajille vastaan väittämisen sijasta voin siis valita tälle kierrokselleni aseekseni omana itsenäni olemisen, sellaisen elämän elämisen joka yrittää olla esimerkki siitä mitä kaikkea mielessä voisikaan kasvaa jos sitä ei olisi pilannut ilkeydellä, julmuudella ja halulla alentaa muita. Tämän aseen kantomatka on tietysti lyhyt. Jopa blogissa sen toimintateho on jo laskenut maksimistaan. Mutta siellä minne se yltää, sen teho on mahtava: se todella voi pysäyttää pahan, hulluuden ja kaikenlaisen ilkeyden. Sen avulla voi säilyttää oman palansa Waldenien saaristosta pimeidenkin aikojen läpi. Väinämöinen on nimittäin oikeassa: annapas ajan kulua, ja lopulta hulluus kuluu loppuun ja ihmiset havahtuvat siihen että pimeydessä ja lietteessä on ikävä rypeä. Valo alkaa olla taas tervetullutta.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments