Ilman olemisesta vs. vapaudesta

Ei ole yhdentekevää, millä sanoilla asioista puhumme. Jos puhumme pakolaistulvasta, puhumme ihmisistä kuin pelottavasta, tuhoavasta luonnonvoimasta. Sana palkansaaja sisältää jännän sisäisen ristiriidan: palkka ansaitaan, mutta asiat jotka saadaan eivät ole todella ansaittuja. Samoin termi työn teettäjä kuulostaa jotenkin negatiivisemmalta kuin työnantaja, tuo hyväntahtoinen entiteetti joka huolehtii siitä ettei leipä lopu palkollisen suusta. Samoin sanat lapsivapaus ja lapsettomuus sisältävät hieman erilaisia sävyjä. Lapsettomuus voi olla tahallista tai tahatonta, mutta tuskin kukaan vasten tahtoaan lapseton kuvailisi itseään sanalla lapsivapaa. Samoin, "lapseton" on määritelmä puutteen kautta. Onko ihminen vähän tai peräti jollain olennaisella tavalla osaton jos hän on lapseton, uskonnoton, naimaton? Eikös vain kuulostakin positiivisemmalta puhua vapauksista, etenkin kun juuri vapauteen sisältyy moni niistä hyvistä asioista jotka "ilman oleva" valitsee. Vakaumuksellinen ateisti tuskin kokee olevansa uskontoa vailla, vaan olevansa ajattelultaan vapaa merkityksellisellä, myönteisellä tavalla. Samoin on lapsivapauden laita: se on onnellinen olotila jossa elämästä ei puutu mitään vaan siinä päin vastoin on jotakin tärkeää ja arvokasta, nimittäin vapaus jokikisestä lapsiperhe-elämän rasittavasta puolesta. 

Tässä vaiheessa uskovaiset, perheelliset ja muut "vapaudettomat" yleensä älähtävät, että vapauksien menetykset seurauksineen ovat epäolennaisia etenkin siksi että he kokevat jääneensä vaihtokaupassa runsaasti voiton puolelle. Näin voi ilman muuta olla yksilöllisellä ja kokemuksellisella tasolla. Virhepäätelmiin sorrutaan vasta kun kuvitellaan että tämä yksilöllinen kokemus on yleistettävissä kaikkiin, tai vähintään kaikkiin kunnollisiin, järjenjuoksultaan ja tunne-elämältään terveisiin ihmisiin ja vastakkaiset kokemukset mitätöidään ja marginalisoidaan. Siinä sivussa vähätellyksi ja marginalisoiduksi tulee myös niin sanotusti väärin valinneiden kärsimys, siis niiden kärsimys jotka ovat menneet tekemään vapautta rajoittavan valinnan ja huomaavatkin kärsivänsä vapauden menetyksestä. Pahimmassa tapauksessa vallitseva normi on sellainen että vaihtokauppa on nähtävä onnenpotkuna vaikka mikä olisi, muuten on huono ja epäonnistunut ihminen. Tällaisen normin vallitessa esimerkiksi äidin on korostettava äitiyden riemua vaikka hän todellisuudessa olisi rättiväsynyt, avun ja oman ajan tarpeessa. On selvää että tällainen normi aiheuttaa suurta kärsimystä sekä äideille että lapsille. Entä voiko kunnon uskovainen kohdata ylivoimaisia koettelemuksia, ja saako hän hakea niihin avukseen maallista osaamista? Pitäisihän uskovaisella olla jo hallussaan usko, tuo kaikkiin vaivoihin tepsivä ihmelääke? Entä voiko muka kaikkitietävä ja kaikkinäkevä jumalolento koetella ketään yli määränsä? Eikö avun hakeminen uskonyhteisön ulkopuolelta ole yhtään merkki uskon heikkoudesta tai taipumuksesta turhastavalittamiseen?
Kenenkään onnen kokemusta mitätöimättä pitäisi siis ehkä kysyä, ovatko asiat aina todella niin ruusuisesti kuin kerrotaan. Hyvä merkki siitä etteivät ne ehkä ole, on se jos kokemuksiaan jakamassa ei tahdo lainkaan näkyä niitä jotka ovat tehneet vaihtokaupat ja kärsineet siitä. Sillä niin kauan kuin ihmiset ovat erilaisia ja erehtyväisiä, heitäkin aina on. Jos he pysyvät piilossa, he ja usein myös heidän läheisensä kärsivät usein paljon enemmän (ja paljosta muustakin kuin erehdyksestään) kuin välttämätöntä olisi.

Normielämä on kuvitteellinen rakennelma jota aniharva tosielämässä elää, ainakaan onnellisesti. Sen valta piilee siinä miten poikkeavista elämänolosuhteista puhutaan. Eihän normaalius ole pelkkää tavallisuutta vaan positiivista tavallisuutta. Jos on normaali, on sellainen kuin pitääkin olla. Poikkeavuutta pitää taas selitellä, vaikka se olisikin teoriassa ok. Ja vaikka se olisi teoriassa ok, on ilmassa silti aina epäilys siitä että se olisi jotenkin vähäarvoisempaa ja huonompaa kuin normi. Siksi vapaa-ajattelijoiden, lapsivapaiden ja muiden on mielestäni hyödyllistä kuvata olotilaansa niiden tärkeiden positiivisten seikkojen kautta jotka usein myös selittävät valintojen taustoja. Kunnes minimalismi onnistuu vakuuttamaan kansan syvät rivit siitä että ilman oleminen voi olla suuren onnen alku, on syytä kiinnitellä väen huomiota siihen että olennaista koko kuviossa ei ole se mitä ilman on vaan ne kaikki hyvät asiat mitkä seuraavat siitä että valitsee vapauden yhdestä asiasta. 
Sellaiset hyvät asiat ovat ne elämäänsä valinneelle niin suuria ja tärkeitä ettei niitä voi mitätöidä eikä kuitata "paremman puutteessa"-tuhahtelulla. Tuhahtelijan ei näin ole pakko kokea -mutta miksi hänen kokemuksensa olisi arvokkaampi ja todempi? Eihän vain siksi että se edustaa normia tai enemmistöä, sillä sehän olisi ad populum, ja jo muinaiset roomalaiset retorikot tiesivät että ad populum on virheargumentti.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments