Kysy mitä vain, vastaukset osa 1: Lapsista, väestöräjähdyksestä ja vähän lasinpuhalluksestakin
No nyt on nukuttu ja syöty ja nautittu rauhaisista päivistä sen verran että jaksaa alkaa vuoden Kysy mitä vain-tempauksen kysymyssadon läpi käymisen. Tänä vuonna verkkoon tarttui useampi oman postauksensa vaativa kysymys. Aloitetaan pinon selvittely kuitenkin aikajärjestyksessä, jolloin ensimmäisenä vastausvuorossa on Anan kysymys. Ana kysyi:
Minulla onkin vähän sellainen tunne että tämä on niitä kysymyksiä joita aika moni miettii, vaan ei kehtaa kysyä. Hyvä että Ana kehtasi! Tässäkin kysymyksessä on pieneen tilaan mahdutettu monta puolta, joita pitää tarkastella erikseen.
Lasten hankkiminen tosiaan vaikuttaa epäekologiselta valinnalta ihan sillä perusteella että ihmiset, etenkin pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvavat ihmiset, kuluttavat paljon luonnonvaroja. On totta, että hyvin suuri osa ympäristökatastrofina tunnetusta ongelmavyyhdistä liittyy tavalla tai toisella siihen että ihmisten määrä ja kulutustaso ylittää ympäristön kestokyvyn. Tarkemmin ajatellen asia on kuitenkin monimutkaisempi. Esimerkiksi, on oletettavaa että valveutuneet ihmiset kasvattavat lapsistaankin ympäristötietoisia kansalaisia, millä perusteella on parempi että jos jonkun tähän maailmaan kannattaa lapsia hankkia, niin eikö mieluiten ympäristötietoisten kansalaisten jotka osaavat antaa lapsilleen hyvät eväät kohtuullisempaan elämään?
Toinen tärkeä pointti on, että lapsista ei koskaan tiedä mitä niistä tulee. Toisin sanoen, ihmisolentoja ei voi pitää vain kuluerinä vaan lasten tekeminen on eräänlaista uhkapeliä. Lottovoiton mahdollisuus on olemassa: on olemassa mahdollisuus siihen että lapsesta kasvaa (joko vanhempien tuella tai heistä huolimatta) sellainen ihminen josta on maailmankaikkeudelle paljon enemmän iloa kuin harmia. Tietysti toisinkin päin voi käydä. Humanistista ja myönteistä ajattelua edustaa nähdä lapset mahdollisuuksina eikä riskeinä. Toisin sanoen, on lähtökohtaisesti ekologisesti järkevää kannattaa ikäpyramidiongelmien paikkaamista maahanmuutolla (ja kulttuurin jatkumista tukevilla toimenpiteillä) lapsitehtailun sijaan ja puhua lapsivapaudesta hyvänä vaihtoehtona elää täysipainoinen elämä...mutta on ihmisvihamielistä ajatella että tiettyjen, jo syntyneiden lasten ei tulisi olla olemassa. Lapsikysymys voi siis olla niitä asioita jotka sopivat pohdittavaksi yleisellä tasolla mutta joissa elävän elämän tasolla kannattaa välttää jyrkkyyttä. Tätä asennetta tukee sekin, että vaikka lastenhankkimispäätökset suuntaan tai toiseen ovat rationalisoitavissa, ne eivät yleensä pohjimmiltaan ole rationaalisia. Eivätkä kaikki voi valita ollenkaan. Kaikki eivät tee päätöstä lasten hankkimisesta aidon vapauden tilassa, ja jotkut jäävät lapsettomiksi vasten tahtoaan.
Omasta puolestani voin sanoa, että en mielelläni ota vastaan eettisiä irto-tai uskottavuuspisteitä lapsivapaudestani juuri sillä perusteella että vaikka osaan perustella valintaani pitkästi järkisyillä, aivan perimmäinen syy lapsivapauteeni on se, että koko juttu ei vaan kiinnosta minua millään tasolla. Äitiys, lapset ja lapsiperhe-elämä eivät vaan nappaa. Tietyssä mielessä lapsivapaus ei minullekaan ole siis valinta, vaan kysymys on vain siitä että olen kuunnellut itseäni ja elän rehellisesti sen mukaan ajoittaisista ympäristön paineista huolimatta. Itsetuntemus ja rehellisyys ovat tietysti hyveitä (jotka parantavat elämää monessa muussakin yhteydessä), mutta vapaaehtoinen lapsettomuus ei kohdallani sitä ole, koska vaikka joku toinen voisi tehdä päätöksen moraalisena valintaprosessina, omalla kohdallani kysymys on tavallaan yhtä absurdi kuin jos joku haluaisi ihailla minua siksi että en ole opiskellut lasinpuhaltajaksi. Periaatteessa olisin voinut mennä opiskelemaan, periaatteessa lasinpuhaltajat tekevät mielestäni oikein hienoja esineitä, periaatteessa voisin keksiä joitakin hyviä syitä miksi en niin tehnyt...mutta käytännössä valintatilanteen konstruoiminen filosofian ja lasinpuhalluksen välillä olisi silti kohdallani täysin keinotekoista. Mutta puhun taas vain itsestäni, sillä toisaalta lasinpuhaltajia on olemassa, ja voi olla että on olemassa sellaisiakin lasinpuhaltajia jotka ovat joutuneet ankarasti miettimään, lähtisivätkö lukemaan käytännöllistä filosofiaa vai lasinpuhallusta...
Lisäksi lapsivapaaksi jättäytymisessä on kyse päätöksestä joka on joillekin helppo mutta toisille äärimmäisen tuskallinen. Eri asiat ovat eri ihmisille helppoja tai vaikeita, ja siksi periaate "en minä muilta enempää vaadi kuin itseltäni" toimii paikoitellen aika heikosti. Minusta ihmisten arvottaminen sellaisten suoritusten perusteella jotka ovat toisille hyvin helppoja ja toisille ylivoimaisen vaikeita, on aika ongelmallista. Etenkin kun meillä ihmisillä on paha taipumus painottaa arvioissamme niitä asioita jotka ovat itsellemme helppoja. Minä voisin kerätä runsaasti hyvisirtopisteitä lapsivapaudellani...ja olla vastaavasti hyvin hissukseen sellaisissa seurapiireissä joissa luonteen erinomaisuutta mitataan vaikka sillä kuka laihduttaa puolessa vuodessa 20 kiloa. Ehkäpä on parempi pysytellä tällaisten sosiaalisten pelien ulkopuolella ihan kokonaan, myös silloin kun itse pääsisi loistamaan, ja koittaa nähdä ihmisissä se hyvä mikä heissä on. Kanssaihmisten paheiden luetteloimisesta tulee yleensä vain itselle paha mieli. Yleensä suuretkaan pahantekijät eivät paheksumalla parane. Isojen elämänvalintojen kuten lasten hankkimisen paheksuminen on sitä paitsi ongelma siltäkin kantilta, ettei paheksumisesta parhaimmillaankaan seuraa kuin pahaa mieltä kaikille. Mihin ne tehdyt lapset pitäisi pistää? Tältäkin kantilta katsottuna näyttää perustellulta lähteä siitä että lastenhankintapäätökset ovat perustavalla tavalla yksityisasioita, mutta väestöräjähdysongelmaan voi ja kannattaa puuttua yleisemmällä tasolla. Keinoja on, ja työtä on tehtäväksi sekä arjen asenteissa että yhteiskunnan tasolla. Lapsivapaasta elämästä pitäisi tehdä nykyistä normaalimpaa ja turvallisempaa.
Kysymykseen sisältyy toinenkin tärkeä näkökulma: millaisten ihmisten ideoita meidän kannattaa kuunnella? Pitääkö vaikka moraalisten esikuvien osata paitsi puhua viisaita myös elää esimerkillisesti? Vastaan lyhyesti että ei, sillä perusteella että puhuminen on niin paljon helpompaa kuin tekeminen että jos heittäydymme valikoiviksi, huomaamme äkkiä ettei ole ketään jota voisimme kunnioittaa. Paitsi tietysti omasta mielestään erityisen esimerkilliset ihmiset- sillä varauksella että itse en ole ehtinyt tähän mennessä tavata ketään lajin edustajaa joka tosiaan olisi enemmän esimerkillinen kuin tekopyhyyden paheesta kärsivä... Ajatellaanpa filosofi Jean-Jacques Rousseauta jonka tuotantoon kuului vaikutusvaltainen lasten hyviksi kansalaisiksi kasvattamista käsittelevä teos Émile. Teos oli omana aikanaan todella merkittävä ja sisälsi tärkeitä uusia ajatuksia. Rousseaun oma perhe-elämä sujui sitten heikommin: hän puhui kumppaninsa toimittamaan kaikki jälkeläisensä laitokseen...eivätkä 1700-luvun lastenkodit varmaankaan olleet kovin hyviä kasvuympäristöjä. Epic fail. Pitäisikö tästä siis päätellä etteivät Rousseaun ajatukset olleet hyviä ja omaksumisen arvoisia? Pitäisikö meidän päätellä että Rousseaun olisi pitänyt olla hiljaa kasvatukseen liittyvistä asioista? Vai onko järkevämpää ajatella, että yksityiselämänsä isoista sähläyksistä huolimatta Rousseau oli hyvä ja maailmaa parantamaan onnistunut filosofi sillä perusteella että hänen ajatuksensa olivat erinomaisia ja edistyksellisiä? Ehkä Rousseaun tapauksesta voi oppia senkin, että ihmisissä kannattaa arvostaa sitä hyvää mikä heissä on- ja että ihminen on siitä merkillinen otus että samaan yksilöön voi mahtua sekä suuria munauksia että suurta hyvää. On kaikin tavoin ikävää, jos annamme sen suuren hyvän näivettyä ja hiipua siksi että valitsemme pitää virheitä ja munauksia tärkeämpinä.
Recent Comments