Ostoshuumaa ja -tylsyyttä

Nostelin paketista tilaamiani vaatteita, päällimmäisenä tunteena tylsyys. Maalaismekkojen ompeluprojekti jatkaa yhä siirtymistään hamaan tulevaisuuteen, kuukausi toisensa jälkeen. Siispä ostovaatteille oli tarvetta. Ostoskoriin oli päätynyt klassisia, hyvälaatuisia perusvaatteita ilman mitään trendikkäitä jujuja, jippoja tai juttuja. Olin vain miettinyt mitä minulta puuttuu ja hankkinut tarvitsemani. Ostoksissani ei ollut yhtään mitään nähtävää tai fiilisteltävää. Kotiutin kamat, maksoin laskut ja arki jatkui astetta miellyttävämmin. Uudet kamppeet sujahtivat vanhojen jatkoksi ja pääsivät heti ahkeraan käyttöön. Ompelulamaannuksen madaltama mielialani alkoi nousta huomatessani että tylsä ostoslistani oli ollut oikeassa ja uudet hankinnat olivat oikein onnistuneita. Elämäni tosiaan oli muuttunut hieman mukavammaksi. Sitten huomasin sen muuttuneen hieman kauniimmaksi sillä huomasin parin vähälle käytölle jääneen korun sopivan loistavasti yhteen uuden puseron kanssa... Sen minkä olin shoppailun elämysvajeessa menettänyt, sain korkoineen takaisin arjessa. Odotellessani sitä päivää jona pääsen taas täyttämään vaatekaappia kotitekoisella, voisin elää mukavasti ja nauttia niistä hyvistä puolista joita tämänhetkiseen elämäntilanteeseen sisältyy.

Sitten silmiini sattui tämä kirjoitus jossa kerrottiin millaista oli tehdä ostoksia H&M:n maailmanlaajuisesti tunnissa loppuunmyydystä yhteistyömallistosta. Kirjoittajalle pitäisi ehkä myöntää kulttuuripalkinto ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Siellähän se oli, kaikki se draama mikä omista ostoksistani oli puuttunut, kaikki kimallus myöskin. Yritin kuvitella, millaista olisi taistella vaatteista muiden fashionistojen kanssa, jonottaa tunti sovituskopille käsissäni sekalainen pino vaatteita, yrittää päästä epätoivoisesti läpi kävijäryntäyksen alla kaatuilevaan nettikauppaan, koittaa saada käsiin "edes jotakin" tai perustella miksi vaate kannattaa sittenkin hankkia väärässä koossa huomatessani että havittelemani tuote oli myyty loppuun. Ymmärsin saaneeni arvokkaan tilaisuuden kurkistaa omille tavoilleni täysin vastakkaiseen maisemaan jossa onni tulee ostamisesta pikemminkin kuin hyvin pukeutumisesta. Tämä on se mielenmaisema mikä on viime vuosina vahvistunut. En oikein ymmärrä, miten niin on edes päässyt käymään. On irvokasta että tavara- ja jätevuorten alle hukkumaisillaan olevassa maailmassa ihmiset voidaan helposti ajaa ostoshysteriaan luomalla illuusio siitä että massatuotettu, epäkäytännöllinen tavara on jotenkin arvokasta ja ainutlaatuista. Että alennusmyynnit jotka koittavat samaan aikaan joka vuosi tarjoaisivat juuri tällä kerralla jotakin ainutlaatuista ja korvaamatonta. Sellainen todellisuus kuitenkin on, ja jostakin etiikan ystävien pitäisi löytää juuri oikeat sanat joilla rikkoa lumous ja saada tolkku vaikuttamaan huumaa houkuttelevammalta.

Mielessä alkoi hahmottua ajatus: vaikka markkinakoneisto mitä väittäisi, ostamisen ei ole tarkoitus olla elämyksellistä. Ehkä sen ei ole tarkoitus olla edes erityisen kivaa. Kokemani tylsyys olikin ehkä päin vastoin merkki siitä että nyt olen toimimassa fiksusti ja harkitusti. Sen sijaan on katsottava arkea. Täyttyykö kotitölli vähitellen roinasta jos ei tavaraa ole jatkuvasti raivaamassa? Tuottaako omaisuus iloa ja tekeekö sen läsnäolo arjesta paremman? Millaisia tunteita omien tilitapahtumien seuraaminen herättää? Olenko tuhlannut vai onnistunut sijoittamaan viisaasti hyvinvointiin? Seuraako ostoshuumaa ostoskrapula vai onko havaittavissa merkkejä lisääntyneestä hyvinvoinnista? Haukkaako tavaran kantaminen pirttiin ja pirtistä ulos elämästäni kallista aikaa ja jaksamista jolle olisi parempaa ja hauskempaa käyttöä? Jos on vilpittömästi sitä mieltä että ostaminen on merkittävä elämänilon ja endorfiinipöllyn lähde, on hyvä ymmärtää kärsivänsä paheesta jota kannattaa alkaa korjaamaan. Jos ei muuten niin siksi että kerskakulutus on niin tuhoavaa. On olemassa niin paljon parempiakin ilon lähteitä, alkaen siitä paremmasta arjesta josta nauttivat ne jotka ovat onnistuneet tekemään erinomaisen onnistuneita ostoksia.

Alkaneeseen Pariisin ilmastokokoukseen on ladattu paljon toiveita ja paljon huolta. Päättäjien viisaudesta ei koskaan tiedä. Omaansa voi kuitenkin yrittää kehittää. Kulutusyhteiskunnassa niin paljon riippuu kuitenkin siitä mitä me valinnanvaraa omaavat rikkaiden maiden kansalaiset arvostamme ja millaisia kuluttajia olemme. Presidenteillä ja suuryritysten toimitusjohtajilla on paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin meillä- mutta onko se ero paljoakaan suurempi kuin se ero joka vallitsee meidän ostospäätöksiä tekevien vapaiden kansalaisten ja kaukoidän hikipajoissa raatavien orjien välillä? 

Miten hurmata psykologi

Maailmankaikkeus on suonut minulle vikojeni ja rasittavien piirteideni vastapainoksi muutaman avun joilla minun on pitänyt itselleni Puoliso hurmata ja hänet tyytyväisenä pitää. Olen hyvään pyrkivä ja aika kehityskelpoinen ihminen. Tykkään hieroa väsyneen niskoja ja hartioita. Osaan ja tykkään leipoa. Minulla on rikas sisäinen maailma. Näillä olen pärjännyt. Lisäksi jaan pienen ystäväni Koksun kanssa superylläribonuspiirteen: osaan olla huvittava paitsi valveilla, myös nukkuessani. Viisi vuotta sitten Puoliso lahjoittikin minulle unipäiväkirjan johon voisin ikuistaa parhaat uneni (hän on työ-ja organisaatiopsykologi eikä mikään psykoanalyytikko, joten tämän kynnyksen ylittäminen vasta lähes vuosikymmenen jälkeen on ihan ymmärrettävää).

Viime yönä unipäiväkirjalle oli taas käyttöä. Näin unta siitä että istuin isossa luentosalissa jossa oli alkamassa luento. Suurin osa läsnäolijoista oli teekkareita, mutta jostain syystä kurssi tulisi käsittelemään mielen filosofiaa ja metafysiikkaa. Luennoitsija aloitti kertomalla:”Olen tullut siihen tulokseen etten ole oikeasti olemassa. Esimerkiksi, olisi äärettömän epätodennäköistä että juuri minun ominaisuuksillani varustettu henkilö olisi todella olemassa. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä helpompi on ymmärtää että olemassaoloni on käytännössä mahdottomuus.”

Viittasin reippaasti. ”Kuulostaa vakuuttavalta. Minäkin uskon, että sinua ei taida olla olemassa. Sen sijaan olen aika varma siitä että itse olen olemassa. Onhan tämmöinen opiskelijanplanttu paljon todennäköisempi olio kuin kuuluisa kirjailija-professori. Mutta miten selittäisit havaintoni sinusta? Olenko mielestäsi erehtynyt arvellessani että olen olemassa? Vai onko minulla meneillään vain hauska hallusinaatio? Vai... *pof* Tässä vaiheessa heräsin. Uni oli sitten päättynyt omaan mahdottomuuteensa. Kysyessäni Puolisolta, mitä uni mahtoi merkitä, hän kertoi tulkitsevansa sen niin että alitajunnallani on hyvä mielikuvitus ja rakkaus huonoon huumoriin. Itse vähän epäilen että näin yhdeksännen hääpäivän aatonaattona kyse saattaa olla myös siitä että alitajuntani yrittää yhä vokotella tuota kotonani kuljeskelevaa psykologia.

Tämmöisillä esityksillä olen siis lunastanut paikkani pientilan Viihdyttävien Nukkujien kerhossa. Kerhon kunkun viran olen toki joutunut luovuttamaan Koksulle. Mikä ettei, itselleni on ihan lohdullista ajatella että alitajunta on jälleen ystävä ja liittolainen joka tekee oman, vähän vinksahtaneen osansa Puolison viihdyttämisen eteen. Se taitaa olla sitä parempi juttu, mitä enemmän yhteisiä vuosia kertyy ja mitä pimeämpien marrasaikojen keskellä hääpäivää vietämme. Siis ei muuta kuin hyvää hääpäivää ja sen odotusta, Puoliso!

Jotain ihan muuta

Tänään on taas niitä marraskuun päiviä joina valoisa aika tuntuu olevan kokonaan peruttu. Aamulla tuli räntää, päivemmällä sade on vaihtunut vedeksi. Tulevaisuudessa on luvassa lisää tätä samaa. Ilmastoennusteet lupaavat, että kuluvan vuosisadan aikana Suomessa lämpenevät eniten joulukuut. Ensilumen saapuminen viivästyy. Samaan aikaan pilvisyyden ja sateisuuden ennustetaan lisääntyvän. Marrasajan harvoista aurinkoisista tunneista on lähdössä peräti neljännes. Koska ilmastonmuutos on käynnissä jo nyt ja jatkuu parhaassakin tapauksessa vielä vuosikymmeniä, nämä kehityskulut on käytännössä taputeltu valmiiksi. Suuremmat katastrofit joita vastaan voimme vielä tehokkaasti toimia, ovat toki sitä luokkaa että niihin verrattuna entisestään pimenevät marrasajat ovat pikkujuttuja.

Huomenna vietetään älä osta mitään-päivää. Meillä tosin ei välttämättä vietetä, sillä perjantai on viikon perinteinen kaupassakäyntipäivä. Sen sijaan päivän blogikierroksen jälkeen päätin tehdä osani hyvän asian eteen kirjoittamalla muutaman sanan siitä miten keskeistä (kerska)kuluttamisesta on tullut identiteetin rakentamiselle. Määrittelemme itseämme ja muita pitkälti ostamisen ja omistamisen kautta. Downshiftaajat tietysti määrittelevät itseään sen kautta miten karsivat ja kenen gurun opeilla. Tavaraa kulkee talosta ulos, mikä on vaihtelua, mutta elämän keskipisteen tietämillä se yhä tönöttää. Miten pääsisi kokonaan pois tästä kilpavarustelun mielenmaisemasta?

Vastaus ei ehkä olekaan karsinta vaan paremman elämänsisällön löytäminen. Mistä voisi puhua tuttujen kanssa jos ei kuluttamiseen liittyvistä aiheista? Mikä muu kuin ostokset, tavarat, sisustus- ja raivausprojektit voisivat tehdä minusta ja jutuistani mielenkiintoisia? Olenko edes oikeassa seurassa jos porukkaan kuulumisen hintana on ostella tavaroita joita en tarvitse? Voisinko löytää luovuuteni toteuttamiselle ja yksilöllisyyteni ilmaisulle muita keinoja kuin ostamisen ja trendien seuraamisen? Millä muulla kuin omaisuudella voisin mitata elämässä onnistumistani? Millaisia ihmisiä osoitan omalla käytökselläni arvostavani: niitä jotka edustavat tuhoavaa, liikakuluttavaa elämäntapaa vai niitä jotka edustavat kestäviä vaihtoehtoja? Onko esimerkiksi "harmittoman hömpän" kuluttaminen todella harmitonta, jos kuluttamalla tuen hömpän tuottajia samalla kun syvällisemmät ja tärkeämmät asiat hukkuvat mediamassaan? Olenko yhä kulutuskeskeisen maailmankuvan vanki, vai näkeekö teoistani, ajatuksistani ja mielenkiinnon kohteistani että edustan jotain ihan muuta?

posted under , , | 0 Comments

Lintusirkus, ensimmäinen näytös

Sunnuntaina säätiedote lupaili vuoden ensimmäistä pakkasjaksoa ja lumimyräkkä riepotteli valtakuntaa. Oli aika kattaa pitopöytä lintusille, kokonaiset kolme viikkoa tavallista myöhemmin. Rahaa säästyi rutosti mutta Lintusirkusta oli ehtinyt jo ikävöidä. No, lunta saatiin Virkkalaan lopulta semmoisen sokerikuorrutuksen verran, ja säätiedotuskin on kääntynyt lupaamaan reilusti lämpenevää. Toisaalta tänä aamuna lämpömittari oli vielä kahdeksan astetta pakkasella, joten ehkei alotusaika ollut ihan pielessä.

Jos säät ovat hämmentäneet lintujen ruokkijat, niin eivät luontokappaleet tunnu olevan tilanteen tasalla yhtään sen paremmin. Puskaradio on toiminut tänäkin vuonna luotettavasti ja nopeasti ja kutsunut syöjät paikalle. Mutta keitä täällä onkaan liikenteessä? Ensimmäinen laudalle lennähtänyt lintu oli talitiainen, mikä Pientilan kansanperinteen mukaan tietää ihan tavallista lintutalvea. Mutta ennen ruokinnan alkua pihalla nähty harmaapäätikkakin oli selvä etiäinen jostakin. En ole varma, mistä. Ensimmäinen omituisuus on varislintujen invaasio. Naakkaparvi kuuluu tietysti lintulaudan peruskalustoon. Varikset ja harakat sen sijaan eivät ole ruokinnalle tulleet vaan ovat vilahdelleet vain kauempana. Nyt ruokinnalla on nähty molempia lajeja syömässä joka päivä, parin-kolmen edustajan voimin. 

Eivätkä pienet kummallisuudet siihen lopu. Pikkuvarpusparven jatkona pyörii perusvarpunen jonka erottaakin joukosta helposti tasaisen harmaammasta värityksestä. Mustarastaiden lisäksi pihalla pyörii yhä muutama räkättirastas. Eivät näytä oikein itsekään tietävän, miksi ne vielä roikkuvat täällä pakkasaamuja ihmettelemässä. Lienevätkö lukeneet liikaa lööppejä kun ei nokan suuntaaminen kohti Keski-Eurooppaa ole vielä houkuttanut?

Pulunryökäleetkin ovat täällä. Ne vaativat lisää arvostusta, nyt kun tiede on mennyt osoittamaan että puluparvi voi diagnosoida syöpiä yhtä luotettavasti kuin onkologian erikoislääkäri. Emme ole oikein vielä keksineet, miten uutiseen pitäisi suhtautua. Onneksi emme ole syöpälääkäreitä- jyväpalkalla toimivat kilpailijat saattavat hieman huolestuttaa nykyisessä kansantalouden tilanteessa. Tosin omat pulumme näyttävät edelleen sen verran pöhköltä porukalta että saavat jyvänsä jatkossakin vailla työvelvoitteita.

Tällaista meillä. Ainakin marrasajan synkkyys on alkanut hieman hellittää omituisten lintujen saapumisen myötä. Joko teilläpäin on aloitettu ruokinnat?

posted under , | 0 Comments

Valonpilkahduksia ja pieniä päivänsäteitä / Little rays of sunshine

Tänä vuonna marrasaika on synkkää paitsi henkilökohtaisesti, myös globaalisti. Meidän perheen työikäiseen päivänsäteeseen, Koksuun, kohdistuu isot paineet sillä se on ainoa perheenjäsen jonka elämässä ei ole isompia haasteita (Lumpparillakin on flunssa ja siihen antibioottikuuri). Pupu on kuitenkin tehtäviensä tasalla!

Ihmisissä istuu sitkeässä käsitys siitä että jopa lemmikkikanit pelkäävät pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä ja vain odottavat tilaisuutta juosta karkuun. Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa. Meillä on totuttu siihen että kanit juoksevat täyttä vauhtia perheenjäsentensä luo (ainakin jos eivät ole lääkekuurilla). Kas näin:

This year novembertime is dark rather globally and not just in my personal life. Our family has currently one able-bodied ray of sunshine, Koksu (even Lumppari is down with flu and taking antibiotics). That's a lot of pressure on one little rabbit, but Koksu is up to the task!

People often think that even houserabbits are mortally afraid of all people including their own humans and are just waiting for an opportunity to run away. Not true! In our household it is more typical to see a rabbit running towards us (unless, of course, said rabbit is on medication...) Like this:

 photo DSCN8638_1.jpg

Uutisissa on näkynyt taas juttuja siitä miten vanhemmat ovat somen lumoissa silloinkin kun huomio pitäisi kiinnittää lapseen. Lapset, ottakaa mallia Koksusta! Napakka naukku hihasta, niin loppuu se älypuhelimen näpräys kesken virallisen leikkihetken.

In recent news, I have seen stories about parents who prefer to spend their time in social media even when their children would need attention. Children, do as Koksu does! A decisive bite and tug from the sleeve cures a human who thinks he can play with his phone in the middle of playtime.

 photo DSCN8647.jpg

Silloin kun ei leikitytä, Koksu pitää yhä kanikonttoriaan, mutta selvää on pienelle kanillekin, että pärjätäkseen tämän päivän työmarkkinoilla pitää olla moniosaaja. Tässä Pikkukoo esittelee hiusmuotoilijan taitojaan. "Kampaus ei saa olla liian jäykkä vaan siinä pitää olla taiteellisuutta. Vähän niin kuin mussa ja mun pilkuissa. Laitettaisiinkos tuohon eteen semmoinen rikottu osio?"

Outside playtime, Koksu still runs his office around the kitchen. But in these days, even a small rabbit knows that in order to survive today's demanding job market, one must possess many skills. Here little K is showing his hairstyling skills. " Hair should not be too stiff, it has to be natural and artistic. Like me and my spots. Let's do a razored section right here in the front!"

 photo DSCN8652.jpg

Minulla on ehkä vähemmän kaupallista potentiaalia kun olen kuitenkin pysynyt lestissäni ja keskittynyt ydinosaamisalueisiini. Tässä talvinen versio limettikakusta. Värjäsin kuorrutuksen tällä kertaa valkoiseksi ja koristelin kakkusen kasalla tähtiströsseleitä. Yksinkertaista mutta tykkäsin!

I probably have less commercial potential, as I have just honed my core skills. Here's a wintery version of lime cake. This time I made white frosting and decorated it simply with stars. Simple (I should really take time to do something more elaborate soon...) but I liked it.

 photo DSCN0192_1.jpg

Jos elämänpolku alkaa tuntua kovin kiviseltä, voi leipoa uunivuoallisen rocky road-brownieta ja jakaa sen ystävien kanssa.

If the life's path starts to feel too hard, you can always bake some rocky road brownie, to be shared with friends. 

 photo DSCN0029.jpg

Lämpötilat ovat pysyneet vielä plussan puolella. Pekka Poudan lisäksi myös siipikansa taitaa kuitenkin olla sitä mieltä että talvi on tulossa. Jos vain on selkeää, puutarhassa on taas nähtävää. Lintujentarkkailusesongin ymmärsi pöntömpikin alkaneen kun viestiä tuli tuomaan harmaapäätikka. Harmaapäätikka on Pientilalla uusi laji, ja olimme yhtä mieltä siitä ettei paremmin voisi lintujentarkkailusesonki alkaa. Ei tullut vielä tästäkään vuodesta ensimmäistä vuotta ilman uusia lajeja! Omenapuilla oli lähes täydellinen katovuosi, mutta linnuille pihlajamarjakoiden runtelemista harvoista omenoista on iloa. Kamera ja määritysopas ovat palanneet
talvisille paikoilleen keittiöön.

So far, we have had to postpone the start of bird feeding season due to warm temperatures. In addition to the awesome weather man Pekka Pouta, birdfolk seems to think that winter will be coming soon. There has been a lot of movement in the garden lately. Even a slower person understands that birdwatching season is here when a grey-headed woodpecker (Picus canus) comes to make the announcement. This is a new species here, and we agreed that the season couldn't have started better. Apple tree harvest was completely lost this year, but birds enjoy of our few apples after insects have gone. Camera and bird guide have returned to the kitchen.

  photo DSCN8712.jpg

Suomenuskoisessa kodissa pyörii tonttuja nurkissa aina. Sekin on niin mukava ajatus että nurkkiin kannattaa asetella parit tällaiset hidasliikkeiset tontut muistutukseksi. Niinäkin päivinä kun sataa kaatamalla eikä lintuja näy, tonttuset muistuttavat siitä että sekopäisten ihmisten ohella maailmaan mahtuu paljon muitakin mielenkiintoisia menijöitä.

This is a traditional Finnish household, complete with home gnomes around the year. That is also a warming thought, so pleasant that I have seen fit to put here and there some slow-moving versions. Even on rainy, birdless days these remind me that in addition to crazy humans, this world of ours is a home to other fascinating creatures...

 photo DSCN8721.jpg

Kaukaisempia sukulaisia

Olen edelleen sitä mieltä että Mauri Leivon Lintulaudan elämää on tämän kirjasyksyn helmi, mutta kilpailu on kovaa. Ajatelkaas vain sitä, että tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi kaksikin uusinta neandertalinihmistutkimusta valottavaa populaaritieteellistä teosta. Molemmat päätyivät tietysti aika haipakkaa luettavikseni. Ilo vain kasvoi huomatessani, etteivät kirjat olleet mitenkään häiritsevässä määrin päällekkäisiä vaan pikemminkin täydensivät toisiaan. Svante Pääbon Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. on omaelämänkerrallisella otteella kirjoitettu kuvaus neandertalinihmisen perimän selvittämisestä geenitutkimuksen menetelmillä sekä muinaisen DNA:n tutkimuksen kehittymisestä. Juha Valsteen Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri. puolestaan on laajempi katsaus uusimpiin tutkimuksiin neandertalilaisista. Se valottaa myös neandertalinihmisten kulttuuria, elintapoja ja teknologiaa. 

Viime vuosina tutkimus on edistynyt hurjaa vauhtia, ja monet käsityksemme neandertalinihmisistä ovat sitä myötä tulleet perusteellisesti ravistelluiksi. Neandertalinihmisen perimä on selvitetty- ja siinä sivussa on saatu selville, että kaikkien Afrikasta lähteneiden ihmisten jälkeläisten perimässä on tänäkin päivänä muutama prosentti neandertalilaisilta saatua DNA:ta. Neandertalilaisten merkkejä on löytynyt jopa täältä Suomesta, Karijoen Susiluolasta jossa neandertalilaisia on oletettavasti elänyt noin 40 000 vuotta sitten jääkausien välisen lämpimän jakson aikana. Neandertalilaisten kulttuuri, teknologia ja kielelliset kyvyt ovat osoittautuneet aiemmin havaittua edistyneemmiksi- neandertalilainen ei enää ole kovin onnistunut sanavalinta jos tahtoo sättiä jotakuta kehittymättömäksi raakalaiseksi. Neandertalilaiset tunsivat seremoniallisen hautaamisen, koristautuivat, pystyivät koordinoimaan yhteismetsästyksiä ja osasivat valmistaa useista materiaaleista tehtyjä komposiittityökaluja. Aivan kaikkea ei sentään vieläkään tiedetä: selvä syy sille miksi neandertalilaiset hävisivät viimeisimmän Veiksel-jääkauden kylmimmässä vaiheessa vaikka olivat selvinneet kahdesta aikaisemmasta jääkaudesta -lukuunottamatta heiltä perinnöksi saamiamme geenejä- ei vieläkään ole tiedossa. 

Lopuksi tekee mieli mainita siitä että kirjat tarjoavat kurkistuksen myös tieteen metodiikkaan ja sen kehittymiseen. Pääbon teoksessa kuvataan yksityiskohtaisesti tutkimusmenetelmien kehitystyötä ja tutkimusryhmän toimintaa, Valsteen teoksen laaja kuvaus neandertalilaistutkimuksen historiasta ja tutkijoiden kulttuurisen taustan, ennakko-oletuksen ja tutkimusrahoituksen jakoperiaatteiden vaikutus tutkimustuloksiin ja löydösten tulkintaan on mielenkiintoista luettavaa. Tieteen kehitys ei ole vain uusia löytöjä, vaan myös tieteellisen menetelmän parantelua. Meille filosofeille naureskellaan toisinaan siitä että jaksamme yhä jauhaa antiikin ajattelijoista, mutta samalla tavalla empiirinenkin tiede joutuu uudelleenarvioimaan vanhoja löytöjä ja niistä tehtyjä päätelmiä tiedon karttuessa ja tutkimusmenetelmien parantuessa. Juuri näiden teosten lukemisen pohjalta mietteet tieteen metodiikasta päättyvät väistämättä ihmettelemään sitä että loppujen lopuksi ihmisen yritys ymmärtää maailmaa järjestelmällisen järjenkäytön menetelmällä on vasta aivan alussa. 1900-luvun aikana harppauksin edennyt tiede tuntuu entistä suuremmalta ihmeeltä kun on ensin tutustunut ihmisen elämään satojentuhansien vuosien ja kolmen jääkauden aikana.

Mielenkiintoisia tutkimustuloksia on varmasti luvassa jatkossakin. Niitäkin on helpompi ymmärtää, kun taustalla on hieman yleistietoa. Ihmisen varhaishistorian tutkimus on tiedettä, mutta ei eksaktia tiedettä, ja kokeineillakin tutkijoilla on siksi toisinaan taipumus esittää lennokkaita tulkintoja tai sokeutua vaihtoehtoisille selityksille. Jonkinlainen yleiskuva aiheesta auttaa suhtautumaan kiinnostaviin yksittäisiin tutkimuksiin maltilla, mikä onkin se järkevä suhtautumistapa kunnes vertaiskritiikki ehtii tehdä tehtävänsä.

La paix en Paris

"Mitä tässä voi tehdä?", kysyi Puoliso aamiaispöydässä luettuamme uusimmat tiedot Pariisin tapahtumista. Samaa kysymystä miettii varmaan moni muukin, joten ehkäpä minun on taas hyvä hetki jakaa tietoni. Pahan filosofia on alitutkittu, suhteellisen huonosti tunnettu (ja rahoitettu) filosofian ala, mutta tähän mennessä on silti saatu selville, miten käsittämättömän pahuuden rynniessä silmille tulee toimia.


Me tiedämme, mitä terroristit haluavat. He haluavat levittää pelkoa ja vihaa. He haluavat sotaa. He haluavat vetää sivistyneiden maiden ihmiset tasolleen. He haluavat että tavallisia länsimaissa asuvia rauhallisia muslimeja syrjitään ja syrjäytetään niin että he katkeroituvat, eristäytyvät, radikalisoituvat. He haluavat että otamme kopin heidän aloittamastaan hirviömäisyydestä, vastaamme vihaan viattomia kohtaan vihalla toisia viattomia kohtaan ja annamme siten lisää vauhtia pahan kierteelle. He haluavat vaientaa vapaan ajattelun, vapaan elämäntavan ja elämänilon. 

Se mitä nyt pitää tehdä, on yksinkertaisesti olla antamatta pahalle sitä mitä se haluaa. Pahaa ei voi tuhota, sillä tuhoaminen on täsmälleen sitä missä pahuudessa itsessään on kyse. Mutta pahan voi pysäyttää. Se on tietysti vaikeaa, ja siksi sille tielle on lähdetty aivan liian harvoin. Se on ensimmäisten primitiivireaktioidemme vastaista. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, jos mielimme saada pahan aisoihin ja terroristit perääntymään. Älkää nyt käsittäkö väärin: tämä ei tarkoita sitä etteikö turvatoimien ja tiedustelun tarkistaminen ja parantaminen ole tarpeen. On vain ymmärrettävä, että terroristien ensisijainen kohde eivät ole turvatoimet ja tiedustelu vaan heidän inhoamansa kulttuuri, sivistys ja arvomaailma. Tehtävämme on osoittaa, etteivät kulttuurimme ja arvomaailmamme ole vain pumpulissa elämisen ja länsimaisen velttouden tuotosta vaan olennainen osa sitä keitä me olemme, jotain sellaista mitä ei voi hävittää kun vain tarpeeksi pelottelee ja tuhoaa.

Emme ole järjettömiä automaatteja, eikä se että tunnemme surua, kauhua ja suuttumusta pakota meitä toimimaan typerästi. Nämä tunteet kyllä tekevät pahalle ominaisista reagointitavoista houkuttelevia. Järjelle ja hyvälle on sen sijaan ominaista itsehillintä, harkinta ja pyrkimys toimia viisaasti sen sijaan että pyrkisimme vain tyydyttämään impulssimme. Meidän puolustettava arvojamme ja sivistystämme- mutta ei pahalle ominaisilla keinoilla. Niille meidän ei pidä antaa pikkusormeakaan. Sen sijaan nyt on vaalittava elämäniloa ja kieltäydyttävä pelkäämästä kun pelotellaan. On rakennettava sivistystä ja omaa kulttuuria. On pidettävä kiinni yhteiskunnan vapaudesta, mihin sisältyy se että annamme muslimiemme elää rauhassa muslimeina. On oltava rohkea arjessa, ei vain silloin kun tukena on uusin aseteknologia. On pidettävä kiinni siitä valosta ja elämänilosta mikä terroristeilta totaalisesti puuttuu. On rakennettava rauhaa, tasa-arvoa ja hyvinvointia. Sanalla sanoen, on pyrittävä olemaan kaikin tavoin erilainen kuin ne jotka haluavat hukuttaa maailmamme vihaan ja pelkoon. 

Muistilappuja itselle: olen riittävästi

Uppista! Päädyin marraskuun aluksi pitämään pientä blogilomaa ihan yllättäen. Ja sillä välin lukijakunta vain kasvaa... :D

Takaisin blogin ääreen minut herätteli se kun huomasin päivän nettihesarin luetuimpien uutisten joukossa killuvan pelotteluotsikon siitä miten paistinpannunsa voi pilata vain muutamassa hetkessä. Samassa lehdessä kerrottiin myös, että useimmat toimistotyöläiset syövät ihan väärin. Jos olisin laajentanut kierrosta ajallisesti tai ottanut katsaukseen mukaan muita lehtiä, olisin epäilemättä joutunut huomaamaan että minä, aikuinen ja koulutettu ihminen, en myöskään osaa pukeutua, kuntoilla enkä hoitaa kotiani. Jos tai siis kun näin on, armoa ei yleensä ole luvassa: teet väärin ja olet vääränlainen, korjaa tapasi heti paikalla tai olet kelvoton. Sitten ihmetellään, miksi kansa masentuu ja ahdistuu. Kun useimmilla meistä on elämässämme paistinpannujen ja ripsivärien lisäksi ihan oikeitakin rankkuuksia ja huolenaiheita. Otsikot piiloon klikattuaan olo on hetken halju: miten niistä isoista haasteista on mitään toivoa selvitä kunnialla, jos media vyöryttää päivästä toiseen narinaa siitä miten olemme epäonnistujia jo arjen helpoissa pikkuasioissa.

Sitten Järki jo riensikin muistuttamaan, että ammattieetikkona minulla lienee hieman parempi käsitys hyvästä ja pahasta, kiitettävästä ja paheksuttavasta kuin klikkauksia metsästävillä toimittajanplantuilla. Osaan perustella tosi hyvin sen miten ihminen tarvitsee toimiakseen hyvin ja eettisesti kestävällä tavalla resursseja, alkaen siitä että havaitulle toiminnalle on olemassa todellisia vaihtoehtoja. Ja tärkein resurssi on jaksaminen. Jo pelkkä välittäminen vaatii jaksamista, ja tärkeiden asioiden eteen työskenteleminen ja itsensä kehittäminen vaativat sitä vielä enemmän. Eikö ole jotenkin hölmöä käyttää rajallisia voimavarojaan paistinpannuista tai ulkonäön puutteista stressaamiseen, ainakin niin kauan kuin kehitettävää on isommissa ja tärkeämmissäkin asioissa? Milloin näkisin päivälehden jossa heristeltäisiin vakavasti sormea edes aikamme suurille paheille kuten ahneudelle, kovasydämisyydelle, välinpitämättömyydelle, epärehellisyydelle tai silkalle häijyydelle? Sopiiko minun ihan vapaasti olla vaikkapa älyllisesti laiska, kunhan paistinpannuni on tiptop-kunnossa? Sillä tässä marraskuisessa maassa ympärilleni katsoessani minulle ei ole tullut sellaista oloa että suuret paheet on tämän kansan keskuudessa jo selätetty niin että on aivan järkevä siirto keskittyä hiomaan yksityiskohtia. 

Ei, kukaan ei ole epäkelpo vaikka hän ei osaisikaan syödä, pukeutua tai huoltaa paistinpannujaan asiantuntijan taidolla. Ei niin kauan kuin hän ymmärtää hyvän arvon ja pyrkii sitä kohti parhaansa mukaan. Marraskuun hämärässä on ehkä pikemminkin viisasta paastota hiukan lannistavista otsikoista ja arjen mikromanageeraajista ja panostaa sen sijaan jaksamisesta huolehtimiseen. Joskus päivittäisen D-vitamiininsa syöminen tai rentoutumishetken ottaminen kiireen keskellä ovat eettisesti paljon järkevämpiä vetoja kuin aina vain uusien virheiden uuvuttava etsintä ja paikkailu. Eikä se että elämä ja oleminen ovat aina vain kesken ole mikään este sille etteikö voisi olla riittävän hyvä.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments