Ajatus teurastamogaten keskelle

Tämän syksyn eläinoikeuskohu tulee suomalaisilta teurastamoilta. Paljon tapahtuu, ainakin hetken ajan. Eläinoikeusväki saa runsaasti palstatilaa eläinten hyvinvoinnista puhumiselle. Hyvä niin, mutta fakta on että meillä on hyvin paljon ihmisiä joita karmeimmatkaan videot eivät pahemmin kiinnosta. Osa heistä on paatuneita tai paatuneen välinpitämättömiä. Hyvin moni on sitä mieltä että niin kauan kuin tässä maassa on yhdelläkään ihmisellä asiat huonosti, on eläinten oikeuksista puhuminen turhanpäiväistä tai ainakin vähäarvoinen huolenaihe. Moni ajattelee, ettei eläimiä kuulukaan kohdella "liian" hyvin- vieläpä siten että niin kauan kuin kaltoinkohtelutapauksia silloin tällöin ilmenee, voidaan olla rauhallisella mielellä siitä etteivät täällä mitkään viherpiiperöt silmille hypi.

Eläinoikeuspuhe ei näitä joukkoja tavoita, joten nostan nyt esiin toisen näkökulman. Jokainen, myös se vakaumuksellisin ihmiset ensin-tyyppi tietää, että eläimillä on kyky kärsiä ja kokea tuskaa. Jokainen ymmärtää että eläinrääkkäyksen uhrit ovat ihmiseen nähden puolustuskyvyttömässä asemassa. Joten, haluaisin kysyä niiltä joita eläinten oikeudet eivät hetkauta, miltä tuntuu ajatus siitä että Suomessa vuonna 2015 eläinrääkkäys voi tilanteesta riippuen olla joko rikos tai normityöpäivän osa? Miltä tuntuu ajatella, että tilanne ei ole ainoastaan se että ihmisiä jotka osallistuvat tavalla tai toisella, usein ihan konkreettisestikin, kärsimiskykyisten olentojen rääkkäämiseen ei ainoastaan juokse vapaalla jalalla vaan että eläinten rääkkäämisestä voi tehdä itselleen kunniallisen uran? Eläimiä voi Suomessa kiusata kirjaimellisesti työkseen, joko täysin laillisesti tai ainakin sellaisissa olosuhteissa joissa lain noudattamatta jättäminen on normi pikemminkin kuin sen tunnontarkka noudattaminen. Miltä tuntuu istua bussissa tai elokuvateatterissa ja ajatella että viereen istahtava tyyppi on saattanut viettää työpäivänsä kiduttaen eläimiä?

Niin. Työpäivänsä. Siis tavallisesti kahdeksisen tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, vuodesta toiseen vapaat poislukien. Miten arvelette tämän työn vaikuttavan tekijöihinsä? Mitä mahtaa seurata siitä että ihmiset viettävät niinkin runsaasti aikaa julmuuden kulttuurin vaikutuksen alaisina ja sitä uusintaen? Sillä eihän näitä ihmisiä työpaikoilleen lukita. Kuten sanottua: vapaa-aikanaan he voivat olla seuranamme missä vain. Miten arvelette yhteiskuntamme hyvinvointiin vaikuttavan sen että meillä hyysätään eläinten kiduttamista, että siihen mieltynyt voi valita ammattinsa useista eri vaihtoehdoista ja hankkia jopa suurta arvostusta ansaitsevan uran (usein toki siten että suurin arvostus tulee kollegoilta tai suurelta yleisöltä joka tietää ihmisen työstä lähinnä tittelin verran)?

Ainakin hyve-etiikassa tavataan ajatella, että väärin tekeminen vahingoittaa eniten tekijöitään. Toisin sanoen, on parempi olla eläin joka tulee rääkätyksi hengiltä kuin tähän tekoon syyllistyvä ihminen. Hyve-eetikko ajattelee näin sittenkin kun on vastaanottanut värikkään ja yksityiskohtaisen kuvauksen eläimen kärsimyksistä. Vaikka ne olisivat sanoinkuvaamattomat, niiden aiheuttaminen on vieläkin pahempi. Vaikka tekijä saisi paheksunnan sijasta palkkapussin ja vakituisen työsuhteen edut. Hyve-eetikko ei siis vähättele vaikkapa eläimen tai rikoksen uhrin kärsimystä tippaakaan väittäessään näin vaan toteaa yksinkertaisesti pätevän päättelynsä nojalla: Näin pahaa paha todella on, kun asioita aletaan lähemmin tarkastella. Ja ne teistä jotka ovat minua niin paljon viisaampia että pystyivät ymmärtämään ajatuksen näin nopeasti, voivat ryhtyä pohtimaan seuraavaa kysymystä: millaisissa kantimissa on se maa jossa näin suurta pahaa ei vain siedetä vaan suvaitaan, ymmärretään ja jopa tuetaan riemurinnoin sillä perusteella että sen avulla voidaan saavuttaa ihmiselle suurta hyötyä kuten lihaa joka on niin halpaa että köyhälläkin on varaa ahmia sitä kolmin- tai nelinkertainen määrä siihen nähden mikä olisi terveydelle hyväksi.

Sitten onkin jo marrasaika

Tänä viikonloppuna ruskalla oli vielä hetkensä. Kuitenkin kellastuvien lehtien aika on selvästi vaihtunut jo putoavien lehtien aikaan. Ensi viikonloppuna maisema voi olla jo kovin harmaa ja paljas.

Tänä viikonloppuna saatoin vielä laittaa puolisotreffeille ballerinat jalkaan. Ensi viikolla pakkanen alkaa jo naukkimaan ja tarvitaan lämpimämpiä kenkiä. Kalenteri kertoo, että kekri on jo ovella. Tänään pimeä laskeutui jo kovin varhain, kiitos kellojen siirtämisen. Päivän alkaessa hämärtyä alkoi myös ikkunaan ropista sade. Sateen ja tuulien saattelemana saapuu marras. Enkä minä ole edes ehtinyt tänä vuonna pelätä sitä asianmukaisesti. 

"Mitäs nyt?" ihmettelimme katsellessamme pimeän ja märän ajan esiinmarssia. "Nyt täytyy ryhtyä toimenpiteisiin.", sanoi Puoliso. Olin samaa mieltä. Kun kekri on näin lähellä, voi taloa alkaa jo ihan hyvin koristelemaan. Ovathan kaupatkin jo joulutunnelmissa, vaikka siihen on vielä aikaa. Vuoden synkimmän ajan valaisee meillä kuitenkin kekri. Esiin siis kekripukit, kultaiset köynnökset ja kimaltavat kuppikakut! Lapaskoriostoksilla mukaani tarttui täydennyssatsi tuoksukynttilöitä. Huomenna kaupasta saakin jo kukkia. Marrasajan myötä hiipivä sielunkauhu on ollut seuranani jo niin kauan että olen ehtinyt kehittää muutamia varsin päteviä coping-mekanismeja. Kimaltavan krääsän varhainen ja päättäväinen kaivaminen kaapeista auttaa vähäsen. Samoin vaatekaapilla on syytä olla tarkkana niin että muistaa poimia päälleen jotakin kannettavaa antidepressanttia. Ja vaikka marrasaika on perinteisesti kiireistä aikaa jos vain suinkin on siinä kunnossa että kiirehtiä voi (aina ei ole), on silloin syytä noudattaa entistä hartaammin hyvinvointilistaa, kunto-ohjelmaa, järkevää ruokavaliota ja ylipäätään kaikkia vähintään puolivakiintuneita itsestähuolehtimisprojekteja. Uusien aloittamista en ole itseltäni tavannut vaatia, sillä marrasaikana ei yleensä syystä tai toisesta pysty.

Toisaalta marrasajan synkistelyssäkin on joskus puolensa, sopivina annoksina. Viikate, esimerkiksi, soi meillä näihin aikoihin paljon. Tämä ei ole Viikatteen synkimpiä biisejä, mutta kekrin korvalla kuitenkin ajankohtainen.

posted under | 0 Comments

Syksyn suuri muotinumero: Incognito / Fall Style Report

Tämän muotinumeron inspiraationa on pari hassua tilannetta joihin olen alkusyksyn aikana joutunut. Pikkutakkikansan kokoontumisajoissa on käynyt niinkin että paikalle on saapunut joku joka on sisäistänyt aatteet on mun vaatteet-ajattelun jonka mukaan ihmiset pukeutuvat tilanteesta riippumatta stereotyyppisesti. Tiedättehän: kaikki joilla on kalliin oloisia tavaroita ovat menestyjiä, kaikki vihreästi ajattelevat ovat hippejä, kaikki taiteelliset ihmiset pukeutuvat taiteellisesti. Ja kaikki jotka osaavat pukeutua siististi jos tarve vaatii, ovat ajatuksiltaan patakonservatiiveja joiden seurassa voi vapautuneesti avautua esimerkiksi siitä miten epäilyttäviä tai hölmöjä tapauksia vihreästi ja vasemmistolaisesti ajattelevat ovat. Sellaisissa tilanteissa minä tietysti annan sisäisen aspergerini huolehtia pokerinaamasta sillä välin kun vetäydyn mieleni peräkamariin tarkistamaan oman vihervasemmistolaisen puheenvuoroni pääpointit vielä kerran siltä varalta että niihin saisi vielä ujutettua vähän lisää tehoja.

Tällä kertaa esittelen, minkä tyyppistä kampetta minulla (ja joskus muillakin paikalla olevilla vihervasureilla) on tällöin ollut. Vaivautunut kiemurtelukaan ei ole paljastanut minua, sillä satun oikeasti pitämään siististä toimistotyylistä. Omistan useammankin klassisen bleiserin, mutta kuvan yksilö on alelöytö ja kelpaa siksi muotipostaukseeni. Koska se on trikoobleiseri, siihen on mukava sujahtaa vaikka olisi viettänyt edeltävät kuukaudet kasvimaalla kaukana pikkutakkien maailmasta. Bleiserin kanssa on kuvattu valkoinen paitapusero. Se on tietysti Euroopassa valmistettu ja kankaassa on ekosertifikaatti. Kyllä...tällaisistakin vaatteista löytyy nykyään vihertäviä versioita...tosi kätevää, jos vihervasemmistolaista ajattelua pitää demonstroida kokouksessa eikä kahlehtimalla itsensä petäjään.

This fashion report is inspired by a couple of funny situations I have experienced during the early fall. Sometimes, when People in Blazers meet, there is someone who believes that in spite of occassion, people always dress stereotypically. You know: only successful people carry expensive-looking things, everyone who thinks green loves boho hippie style, every art lover also dresses in an artistic way...and everyone who wears a blazer is a thoroughbred conservative. Therefore, if everyone wears a blazer, everyone will sympathize one who starts talking about how suspicious or stupid green or socialist people are. In such situations I let my inner Asperger tend my poker face and withdraw into back chamber of my mind to review my green-socialist speech just in case I can find a way to add some extra logic in somewhere.

So this time I'll show you what I (and sometimes other green-leftists) have been wearing in such situations. And I don't even look uncomfortable because I actually happen to like neat business looks. Let's start with the iconic blazer! I actually own a few of these, but this sale find is affordable enough for the blog. It's a jersey blazer so it's comfy to wear even if one has fallen out of the habit of blazer-wearing during long month spent hoeing the kitchen garden. You could wear the blazer with a classic white shirt. This one is made in Europe and the fabric has eco certificate. Yes...they actually make these kinds of clothes with eco certificates...

 photo DSCN0189.jpg

Lenkkareiden ja peltokumppareiden lisäksi omistan myös useamman parin korkokenkiä, koska korkokengät ovat ihania. Eniten käytössä kuluvat nämä mukavat arkikorkkarit joilla on ikää jo useampi vuosi. Klassiset kamppeet kestävät hyvin aikaa: tämäkin kenkämalli on yhä myynnissä, ja siis selvästikin hyvin ajankohtainen. 

In addition to track shoes and muck boots I also own several pairs of heels, because heels are lovely.
This is my favorite pair. These are several years old and illustrate nicely how classic style can be green: this model is still in production, and therefore is in no danger of becoming outdated any time soon.

 photo DSCN0187.jpg 

Klassisen asun täydentävät klassiset asusteet. Jos työntää nenänsä kiinni kellooni, voi kyllä alkaa epäilemään minun olevan sittenkin vihervasuri. Kellotaulussa nimittäin mainostetaan pikkuruisella präntillä, että myrkyllisen pariston sijaan kelloni voimanlähteenä on valo.

Nämä klassiset kultaiset korvikset alittivat solidaarisuusrajan helposti. Kulta voi olla kallista, mutta pakkoko sitä ostaa uutena? Nämäkin korvikset elävät kanssani toista elämäänsä, vaikka sitä ei päältä päin huomaa. Kullan louhiminen on toki hyvin epäekologista, mutta kullan huollettavuus, kestävyys ja kierrettävyys korvaavat sitä mielestäni aika hyvin. Aidot korut voi ostaa loppuelämäksi ja jättää sitten perinnöksi. Jos niihin kyllästyy, ne voi muodistaa tai kierrättää. Samaa ei voi sanoa epäaidoista koruista.

Classic accessories finish classic outfits. Though, if you look my watch super closely, you might start suspecting that its wearer might harbor some green thoughts. The tiny print in watch face tells that instead of a poisonous battery, it is powered by light. These classic gold earrings are affordable enough for showing in the blog because though they look shiny as new, they are in fact second hand finds. Mining gold is destructive to the environment, but in these days recycled jewelry (and recycled gold) is available. In addition to being easy to recycle, gold jewelry can be repaired  and renovated and it can last longer than a lifetime. Can't say that about costume jewelry!

 photo DSCN0190.jpg

posted under , , , | 3 Comments

Blogin syyssiivous

Rakkaat Lukijat,


Ainakin tämän päivän ajan blogissa on käynnissä se syyssiivous joka minun oikeastaan piti tehdä jo viime vuonna. Tai viimeistään keväällä. Isoimmat muutokset on nyt tehty, mutta pieni säädäntä jatkuu vielä. 

Isompiin uudistuksiin kuuluvat tägiluettelon täydennykset. Taide, muoti, jäniseläinten logiikka ja rakettitiedettä-otsikoiden alta löytyy jo jonkin verran postauksia, mutta tägit täydentyvät jahka saan käytyä loputkin reiluista 1200 (!) postauksestani läpi. 

Huomatkaa myös uusi sähköpostiosoite johon blogipalautteen saa laittaa tästä lähtien tulemaan! Voit myös suositella blogia +1-napin avulla.

Jos sinulla on toiveita blogin ulkoasuun tai käytettävyyteen liittyen, tämän postauksen kommenttilaatikko on ehdotuksille avoin. Tavoitteena on paitsi ajantasaisempi, myös aiempaa hieman helppokäyttöisempi blogi.

posted under | 2 Comments

Talvivihannekset saapuvat

Blogijulkisuuden arvoiset ekoiluvinkit säästävät luonnon ohella myös rahaa, edistävät terveyttä ja parantavat elämänlaatua. Näin lama-aikana myös kotimaisen työn ja tuotannon tukeminen on tärkeää. Suomalaista ruokakulttuuriakin on hyvä pitää kunniassa. Kuulostavatko vaatimukseni kovilta? No, juuresten ja varastovihannesten käytön lisääminen on vinkki joka täyttää kaikki nämä kriteerit leikiten.

Hyvä merkki talvikauden alkamisesta keittiössä on se kun kaupoissa aletaan mainostaa suuria kotimaisia juurespusseja halvalla. Samoihin aikoihin kesäisten vihannesten hinnat pomppaavat ylös ja pienet, rapsakat kesäkaalit vaihtuvat hinnaltaan reilusti halvempiin peruskaaleihin. Meillä hyödynnetään tarjoukset, sillä kotona varastovihanneksia on vältelty kesän ajan. Syksyn tullen uutta satoa on alettu maistelemaan. Ja nyt jääkaapin ovessa killuva kausiruokakalenterikin on sitä mieltä että seuraavat puoli vuotta ruuanlaitossa painottuvat varastovihannekset: erilaiset juurekset, kaalit ja sipulit.

Keskustelu keittiöekoilusta keskittyy usein kasvissyöntikampanjointiin. Itse olen sitä mieltä, että välillä on hyvä puhua myös siitä miten tärkeää on osata tehdä hyvää ja monipuolista ruokaa varastovihanneksista. Ne ovat kotimaisia, hyvin säilyviä, ravinteikkaita ja hinnaltaan edullisia. On tosi omituista, miten kulutustilastot kuitenkin kertovat, että juureksia syödään yhä vähemmän varsinkin jos niiden kulutusmääriä verrataan tomaatin, salaatin ja kurkun kulutukseen. Satokausikalenteri-sivuston mukaan keskivertosuomalainen syö palsternakkaa vuodessa alle sata grammaa, lanttua kilon. Maa-artisokan, juuripersiljan ja mukulasellerin kulutus on palsternakkaakin vähäisempää. Onko näissä luvuissa järkeä? No ei ole, sillä ne kertovat kansan puputtavan talvellakin kumisia lentotomaatteja ja lasivillassa kasvatettuja salaatteja. Ekocentrian esityksessä (pdf-linkki) huomautetaankin, että Itämeren ruokavalion ja suomalaisten ravitsemussuositusten sekä kestävän kehityksen mukaisen elintarvikkeiden kulutuksen toteutuminen on hidastunut. 

Itse olen tullut siihen tulokseen, että tilanteeseen on kolme toisiinsa liittyvää syytä: muoti, ennakkoluulot ja osaamisen puute jotka ajan kuluessa johtavat vieraantumiseen. "Lanttu on pahaa", luulee moni joka on maistanut lanttulaatikkoa ja -raastetta. Uunissa paahdettu, keittovihannesten joukossa piilotteleva tai padassa muhiva lanttu maistuvat kuitenkin aivan erilaisilta. Mutta niitä pääsee maistelemaan vain hyvällä onnella jos jättää sitkeästi "pahat" lantut kauppaan. Toinen yleinen vastaväite on, ettei vatsa kestä juureksia. Suolistosairaat eivät usein kestäkään, mutta perusterveellä ihmisellä asia on tottumuskysymys. Juurekset ja kaalit ovat vetisiin kesävihanneksiin verrattuna tiivistä tavaraa joiden käytön lisääminen kannattaa aloittaa rauhallisesti totutteluasenteella. Vain niille jotka eivät tartu juurekseen koska niiden käsitteleminen on "liian työlästä", en ole keksinyt hyvää vasta-argumenttia. Paitsi ehkä, että kiinnostaisi vähän tietää, mitä ylivertaisen upeaa he oikein tekevät niiden pariminuuttisten aikana jotka minulta kuluvat juureksia kuoriessa ja pilkkoessa, kaikin puolin erinomaisia aterioita ajatellen.

Osaamiskysymys alkaa tuntua sitä kummallisemmalta mitä enemmän talven vihanneksiin tutustuu. Niin monipuolisia ne ovat. Jos haluaa helpolla päästä, voi vain vaihtaa talvisaikaan viikolla lisukesalaatin kaali- tai porkkanaraasteen versioihin. Kun raastinrauta pysyy kädessä, juuresraastetta voi myös jalostaa erilaisiksi kasvispihveiksi ja paistoksiksi. Ne sopivat myös keittoihin, patoihin, piiraisiin, paistettavaksi, paahdettavaksi ja kastikkeiden jatkoksi. Monet juurekset sopivat sämpylätaikinan jatkoksi, porkkanasta ja punajuuresta syntyy vaikka kakku. Eikö kuulostakin paljon hauskemmalta kuin talven viettäminen lentotomaattien ja kasvihuonekurkkujen varassa?

Tänään meillä syötiin juurespaistosta. Oikeastaan tämäkin paistos syntyi mitä kaapista löytyy-menetelmällä, joten määrät ovat suuntaa-antavia. 

Juurespaistos (4-6 annosta)


4-6 perunaa
2 isoa porkkanaa
palsternakka
juuripersilja
sipuli
½ mukulasellerin palaa (lähtökohtana siis kaupassa myytävät valmiit sellerinpalat)
3 munaa
n.3 dl maitoa
½ pakettia koskenlaskijaa (meillä oli ruohosipuliversiota)
1 tl suolaa 
mustapippuria myllystä
(pinnalle juustoraastetta, esim. emmental)

Kuori ja raasta perunat ja juurekset ja hienonna sipuli ja toimita raasteet kulhoon. Sekoita mukaan muna, maito ja murusta koskenlaskija. Sekoita joukkoon vielä suola ja pippuri.
Kaada seos uunivuokaan, paista 175 asteessa (160 kiertoilmauunissa) noin tunnin verran. Lisää juustoraaste kypsymisen loppuvaiheessa.


Kuvia, pitkästä aikaa / Finally a photo post!

Ajattelin näyttää teille kuvia Virkkalan kauniista syksystä jota tallentelin tämän päivän lenkillä. Mutta kun kuvapostauksia ei ole toviin ollut, oli kameraan jäänyt pari vanhempaakin kuvaa.


Ensiksi tulee tämä kakku jonka tein joskus naistenviikon tienoilla kun minulla oli nimipäivät, Lumpparilla synttärit ja sääkin oli aika kesäinen. Ihan perus mansikkakermakakku rahkatäytteellä.

I thought I'd show you a few beautiful fall photos I snapped today. But I haven't done photo posts for a while, and it turned out there were a couple of older blog-worthy pictures. Here's a basic strawberry cake I baked in July when I had name day and Lumi the rabbit had birthday, and weather was great for once.

 photo DSCN0014.jpg


'












Toinen muistamisen arvoinen juttu kesässä oli Koksun kanikonttori, joka aiemmin tunnettiin lapaskorina. Koksulla oli tapana hiipiä eteiseen tuhoamaan banaaninlehtikoria, ja lopulta kori oli siinä kunnossa että luovutimme sen lopullisesti jänölle. Pian kori olikin muuttunut kanikonttoriksi jossa jänö alkoi päivystää. Välillä siisti sisätyö vähän unettaa, mutta hauskaa on. Tosin nyt näyttää siltä että joululahjaksi kani tarvitsee uuden konttorin, ja me tarvitsemme uuden säilytyspaikan lapasillemme.

Second summery thing worth remembering is Koksu's new office, formerly known as glove basket. Koksu used to sneak to destroy this basked made of banana leaves, and you know how these things end... After the basket was moved into kitchen, it was promptly turned into a rabbit's office. Though now it looks like that the rabbit needs a new office for Christmas present, and we need a new basket for our gloves.


 photo DSCN0031.jpg















Lähemmäksi tätä päivää siirrytään yhä kakkutunnelmissa. Puoliso ansaitsi hiljattain kakkua, ja koska hän pitää suklaasta, tuli tästä sitten suklaakakku lakkahillolla ja vaniljakreemillä. Kakku oli muuten hyvä, mutta dr. Oetkerin suklaakoristeilta näyttävät ruusut ja lehdet osoittautuivat pahanmakuiseksi pettymykseksi. Oikotiet eivät aina toimi ainakaan kakkutaiteessa. Minulla on myös uusi sähkövatkain. Se on paljon hienompi kuin edellinen, mutta erilainen, niin että täydellisen kermavaahdon tavoittelu on taas käynnissä.

Let's move forward, still in baking mood. DH earned a cake, and because he likes chocolate, I made him a chocolate cake with cloudberry jam and vanilla creme. Cake was a success, but I was not impressed with chocolate-looking but cardboard tasting decorations. Shortcuts don't always work in cake art. I also have a new mixer. It's way fancier than my old one, but it's different, and so the secret of perfect whipped cream has escaped me again.

 photo DSCN0097_1.jpg

Sitten lenkille! Tänään oli kylmä, mutta aivan erityisen kaunis sää, ja ruskakin on jo oikein kaunis.

Now it's really time to go out! Today was a cold but unusually beautiful day, and fall colors are at their most beautiful.


 photo DSCN8521.jpg















Kuura viipyili varjoissa. Merkki siitä ettei enää ole "kesä on ohi"-syksy, vaan "talvi tulee tänäkin vuonna"-syksy.

Frost lingered in shadows. It's no longer "summer is over"-fall, but "winter is coming"-fall.


 photo DSCN8523.jpg















Virkkalan pellot olivat niin seesteiset. Kesanto on vielä kullankeltainen, taivas sininen ja vihreät lempeitä.

Fields of Virkkala look so soothing. The field is still golden yellow, sky is blue and greens subtle.

 photo DSCN8525.jpg

Viime yö oli jo pakkasyö, eivätkä kukat jaksa enää kauan. Päätin pelastaa osan näiden pikku kellojen kauneudesta bittiavaruuteen.

Last night was freezing, and flowers won't survive for long now. I decided to save part of the beauty of these brave little bells into cyberspace.

 photo DSCN8540.jpg

Jostain syystä kaupunkilaiselämä on olevinaan tyylikästä. Välillä täälläkin saadaan siitä vaikutteita, mutta toisaalta kaupunkilaiset ilmiöt saavat välillä paikallisväriä. Tässä näyte paikallisesta graffititaiteesta. Levähdyskivi löytyy lenkkireitin varrella.

Urban life is considered so cool, and sometimes it inspires local folks. But not too much. Here's an example of local graffiti art. This "resting rock" makes me feel all warm and fuzzy every time I pass it.

 photo DSCN8542.jpg

Virkkalassa kulkiessa on helppo tuntea itsensä rikkaaksi vaikka olisi millainen talouskriisi.Tässäkin kadulle on lennähtänyt tienvierustan metsiköstä valikoima jalopuiden lehtiä. Ei tarvitse edes tieltä poiketa nauttiakseen kotiseudun lajiston monimuotoisuudesta.

In Virkkala, feeling rich is easy no matter the economic situation. Here' a colorful assortment of leaves from trees that are rare or missing from virtually all continental Finland. I don't even need to leave the road in order to enjoy the diversity of the nature in my area.

 photo DSCN8543.jpg

Kotimatkalla: vielä yksi peltokuva.

Heading towards home again: one more picture of a beautiful field.

 photo DSCN8544.jpg


Kotona huomattiin vielä kummia. Siskonmakkarakeitto ei ole perinteisesti sijoittunut pisteille esteettisimpien ruokalajieni listalla. Mutta yhtäkkiä syksyn värit näyttivät siirtyneen Puolison illallislautaselle.

Strange things happen at this beautiful time. Siskonmakkara soup has not traditionally ranked high on my list of most aesthetically pleasing dishes. Yet, suddenly the colors of the season were discovered from DH's dinner plate.

 photo DSCN0100.jpg

posted under , , | 2 Comments

Kirjasyksyn helmi: Mauri Leivon Lintulaudan elämää

Vuoden paras lukuaika on lintulautakauden tavoin yhä edessäpäin. Olen kuitenkin saattanut jo nyt löytää kirjasyksyn suosikkini. Sen yllättäviin hyviin puoliin kuuluu se että sitä voi mainiosti selailla lintujen tarkkailun lomassa. Mauri Leivon "Lintulaudan elämää. Opas talvisten lintujen tarkkailuun" on kirja jonka pariin näen itseni palaamassa tulevinakin syksyinä.

Kirjan ainoa merkittävä huono puoli on mainittava näin aluksi sillä se löytyy heti kannesta: osuva mutta tylsän oloinen nimi joka hukuttaa teoksen helposti määritysoppaiden sekaan. Vaikka kirjasta saa kyllä apua lintulaudan vieraiden tunnistamiseen, määritysopas se ei kuitenkaan ole. Sen sijaan kysymyksessä on sellainen kirja joka jokaiselta lintujen ystävältä pitäisi löytyä lajien (etenkin tunnistamisen näkökulmasta olennaiset) peruspiirteet kertovan määritysoppaiden vierestä. Lintulautailijoiden lisäksi kirja sopii myös tuleville lintujen ystäville, siis jokaiselle suomalaiselle.

Siinä missä määritysoppaassa esitellään talvisen lintulautanäytelmän hahmot, tämän kirjan avulla pääsee kärryille shown juonesta. Kirjassa selvitetään lintulaudalta tuttujen lajien käyttäytymistä, ekologiaa ja niiden elämän haasteita, lintulaudan hoitoniksejä tietenkään unohtamatta. Lintulaudan tarkkailusta saa paljon enemmän irti kun ymmärtää jotakin lajien välisistä suhteista, lintujen elämänrytmistä, viestinnästä, niiden elämän haasteista ja selviytymiskeinoista. Ilmeikkäät valokuvat ja huolellinen taittotyö tekevät kirjasta miellyttävää katseltavaa.

Näillä ansioilla kirja ansaitsisi arvosanan "oikein kiva lisä luontokirjahyllyyn". Helmiluokkaan sen nostaa kuitenkin kirjoittajan lintuja arvostava asenne joka välittyy lukijalle selvästi. Leivo ei ainoastaan latele faktoja lintujen elämästä tai pyri madonlukuja latelemalla herättämään lukijassa huolta ihmisen toiminnan linnuille aiheuttamista vaikeuksista. Sen sijaan tekstistä kuultaa empatia ja arvostus pihapiirin pienimpiäkin siivekkäitä kohtaan. Kirjan edetessä lukija saa eväät paitsi arkisten lintujen parempaan ymmärtämiseen, myös niistä välittämiseen.Tämä on sekä harvinaista että tärkeää. Tänä päivänä ympäristön tilaa ja lajien ahdinkoa sivuavien teosten (eli lähes kaikkien luontokirjojen) tyylilajissa juhlivat yhä pelottelu ja shokeeraaminenkin. No, julkisesta keskustelusta voi toisten aihepiirien yhteydessä tällä hetkellä havainnoida hyvin, miten onnistuneesti pelottelu rohkaisee kansaa järkeviin ajatuksiin ja tekoihin. Leivon menetelmä on sama kuin Leopoldilla: vaikka uhkistakin on jonkin verran puhuttava, on erityisen tärkeää herättää lukijassa ymmärrys luonnon ja luontokappaleiden arvosta, niiden sisäsyntyisestä arvokkuudesta sekä siitä rikkaudesta mikä löytyy pienten, villien ja ihmiselle helposti ohitettavien elämänmuotojen joukosta kun malttaa tarkemmin katsoa. Riskit, uhat ja ihmisen viheliäisyys eivät ole tärkeimpiä tiedostettavia asioita, vaan olennaisinta on kehittää ymmärrystä uhattuna olevien arvosta. Tämän kirjan suuri arvo on siinä että sen luettuaan lukijan ymmärrys siitä miten ja miksi pihalintumme ansaitsevat arvostuksemme, huolenpitomme, ja ennen muuta mahdollisuuden selviytyä yhä enemmän ihmisten ehdoilla rakentuvassa maailmassa, on kirkastunut. Juuri tästä ymmärryksen lajista ihmiskunnalla on huutava puute.

posted under , | 0 Comments

Pönttöys, syksyinen versio

Eräs nimeltä mainitsematon bloggaaja sai kahdeksan kilometrin lenkillään hyvän idean. 
"Mehän voisimme kantaa terassikalusteet nyt talvivarastoon ennen kuin suuntaan suihkuun.", hän päätti kotiuduttuaan. 
"Okei", sanoi kyseisen bloggaajan sävyisä ja ahkera puoliso ja alkoi vetää ulkovermettä niskaan. 
Puutarhapöytä ja leijukeinu, pari terassituolia ja penkki. Kymmenen minuutin homma, tops. Hyvin jaksaa!

"Tänne ei mahdu kyllä yhtään mitään", totesi mies avatessaan varaston oven. Bloggaaja saapui paikalle ja joutui toteamaan yllättävän tosiasian. Talvivaraston lisäksi hyvän varastokapasiteetin pientilalla kun on erikseen myös työkaluvaja, sekalaisen mutta ehkä hyödyllisen tilpehöörin varasto, puuvarasto sekä jätelavaa odottavien romujen varasto. Nyt kuitenkin oli niin, että sen lisäksi että pino vanhoja autonrenkaita kaipasi uudelleen järjestelyä, talvivarastosta löytyi muun muassa: kaksi säkillistä haketta (joista olisi ollut paljon iloa keväämmällä), kaksi pois heitettävää mattoa, laudan- ja rimanpätkiä joista voi vielä tehdä jotakin, useita rikkinäisiä puutarhakalusteita, rikkinäinen puutarhavarjo, useita kassillisia keräyspaperia odottamassa kärsivällisesti autoon ja paperinkeräykseen toimittamista. Löytyi myös useita puhtaita räsymattoja. Tässä kohdassa siivousoperaatiota jompikumpi sanoi: "Nuo kannattaa varmaan viedä jonnekin mistä ne saa otettua helposti käyttöön."

Blogisti sanoi:"No nehän mahtuvat ulkoeteiseen, jos siivaisen siellä vähäsen." Ja hyvinhän ne mahtuivat, kunhan ulkoeteisestä oli ensin siivottu autolle hieman lisää keräyspaperia, lajiteltu hiukan sekalaista sälää sekä toimitettu puutarhavajaan kaksi kookasta pahvilaatikkoa joista parempana vuonna voi tulla kelvollisia omenankuskauslaatikoita. 

Puutarhakalusteiden kantaminen sujui tämän jälkeen jo aivan joutuisasti, eikä koko operaatiossa kestänyt juurikaan tuntia pidempään. Jaksusta ja energian määrästä loppuvaiheessa en nyt lausu mitään.

Intomieli

Porkkanasadoksi saatiin tänä vuonna vain kääpiökanien naposteluporkkanoita. Koksu ei porkkanoista perusta, mutta yläkerran vanhus kävi riemulla porkkanoidensa kimppuun kun kerroin sille että se saa syödä koko tämänvuotisen sadon. Lumi-kanin yhdeksänvuotissynttärit on juhlittu jo muutama kuukausi sitten, ja sen huomaa. Keuhkoissa on hyvänlaatuinen kasvain joka aiheuttaa pientä kiusaa, kuten verenpaineen nousua ja ajoittaista hilsettä turkkiin. Yleiskunto on kuitenkin tarkassa seurannassa samalla kun tuttu eläinlääkäri hoitaa hampaat muutaman kerran vuodessa. Krempoista huolimatta eläinlääkärimme on ollut tyytyväinen näkemäänsä: vaikka pikku vanhuksemme keho on hiljalleen rapistumaan päin, mieli on yhä reipas ja elämäniloinen. Lumi osaa yhä innostua asioista, kuten siitä että tarhaan saapuu vähitellen kokonainen penkillinen porkkanoita.


Ihmisten elämänkaari on pidempi, joten meillä ollaan vasta keski-iän porteilla. Nykyään fyysisestä kunnosta huolehtimiseen on enemmän keinoja kuin koskaan. Turkinkin saa kiiltäväksi täsmätuotteilla ja -hoidoilla. Olen kuitenkin huomannut, että monelta ihmiseltä puuttuu se mikä kanivanhuksellani on: kyky innostua, haltioitua ja riemastua arjen ilonaiheista. Monelta kiire ja huolet ovat vieneet sen kyvyn. Epäilen, että riemukkuus saattaa olla kanikuntaan sisäänrakennettuna, mutta meidän ihmisten on älyttävä arvostaa ja muistettava vaalia intomieltä. Muuten ihmisten maailman arkiympäristö -joka paradoksaalisesti sopii ihmisille kummallisen huonosti- nielee sen helposti.

Kulttuurissakin on vikaa. Kun tulemme aivopestyiksi haluamaan aina vain enemmän ja erilaista virikettä, opimme ylenkatsomaan arjen pieniä innostuksenaiheita. Innostuksen aiheiden pitää olla suuria (ainakin suurempia kuin naapureilla) ja elämyksellisiä. Lisäksi niiden pitää olla asemaan nähden sopivia. Muuten on lapsellinen, eikä se ole sallittua arvokkaille keski-ikäisille. Lisäksi keski-ikäiselle suorittajalle sopiva ilonaihe on hyödyllinen ja tehokkuutta ilmentävä. Jos vyötäröltäni lähtisi kunto-ohjelman kiristämisen ja mielellään myös kärsimisen ansiosta viisi senttiä, saisin ehkä vähän myhäillä. Jos töistä pukkaa ylennys (mielellään sellainen joka lupaa lisää stressiä ja pidempiä päiviä), voi sen kunniaksi vaikka ostaa jotain. Pienistä asioista ilostumista pidetään kulttuurissa sittenkin jotenkin nolona ja typeränä. Eläinlääkärimme on kuitenkin oikeassa: tärkeintä on mielekkyys, ja siihen sisältyy kyky riemuita pienestä. Se määrittää hyvin pitkälti, onko elämä elämisen arvoista. "Terveys on tärkeintä"- ajattelu houkuttaa, mutta jos innostumisen kyky on tallella, voi elämä olla hyvää vaikka terveys olisi hauraampikin. Jänisten logiikka kertoo minulle, että terveyttä ei mittaa parhaiten suoritusyhteiskunnan peruskäsite työkyky, vaan se onko yksilöllä ote mielekkäästä elämästä. Tältä kantilta katsottuna pitäisi todeta, että monella ikihappamalla "pärjääjällä" on valtava ongelma, mutta myös että monella joka on suoritusyhteiskunnan mittapuulla kelkasta pudonnut -tai ei ole koskaan päässyt siihen kiipeämäänkään- on hyvä ja arvokas elämä.

Iän karttuessa epävarmuus vaihtuu itsevarmuuteen, kokemattomuus osaamiseen, ja kun on töitä tehty, muutama pahekin on ehtinyt vaihtua hyveellisiin toimintatapoihin (ei sillä etteikö kehityskohteita yhä olisi runsaasti). Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän kuin nuorena, ja syystä. Yhden asian aion kuitenkin koittaa nuoruudesta mukanani kantaa, nimittäin kyvyn innostua kovasti pienistä, hassuista ja arkisista asiosta. Siltä suunnalta löytyvät elämään ilo ja mieli, sen tietää pieni vanha kanikin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments