Pieni ihme syksyisellä soratiellä

Ihmisten maailma on välillä rasittava. Vähän kuin vastapainoksi sain tällä viikolla ulkoillessa tutustua erääseen poikkeuksellisen mielenkiintoiseen ja pulskaan perhostoukkaan joka marssi rohkeasti tien poikki. Googlen kuvahaku kotona paljasti kaverin apolloksi. Jos kaikki menee hyvin, komeasta toukasta kasvaa ensi kesänä eräs Suomen suurimmista perhosista jonka kauniissa siivissä on kokoa kuin pikkulinnulla.


Apollot ovat mielenkiintoisia pikku tyyppejä joiden kohtalo ei ole ollut draamoja vailla. 1900-luvun alkupuolella laji oli Etelä-ja Keski-Suomessa suhteellisen yleinen ja paikoitellen runsaskin. 1940-luvulta lähtien kanta kuitenkin romahti ja muutamassa vuosikymmenessä laji oli ajautunut Suomessa sukupuuton partaalle. Vuonna 1976 jolloin apollo teki yhdessä sukulaisensa pikkuapollon kanssa historiaa pääsemällä Suomen ensimmäiseksi rauhoitetuksi perhoslajiksi kannan tilanne oli niin huono että vaikka keräilyn ei arveltu vaikuttaneen lajin ahdinkoon, katsottiin että kannan rippeiden rauhoittaminen oli kuitenkin perusteltua. Ollakseen ainutlaatuinen, lajinsa ja valtakunnan biodiversiteetin kannalta tärkeä yksilö apollon ei tarvitse elämässään kehittää suuria ajatuksia tai rakentaa ympäristöönsä mahtavia monumentteja. Riittää että selviää hengissä siksi että ehtii lisääntymään. Pienten maailma on ankara eikä ihmisten paha taipumus päätellä olion merkittävyys sen koosta mitenkään helpota asioita, joten siinäkin on haastetta enemmän kuin riittävästi

Suuret kannanvaihtelut ja ajoittaiset romahdukset eivät toki ole ennenkuulumattomia pienillä eläimillä joiden sukupolvikierto on nopea. Muistellaan vain muutama vuosi sitten kannanromahduksen kokenutta viherpeippoa jonka kannassa on jo havaittu elpymistä. Syystä tai toisesta, apollo ei ole ollut yhtä onnekas. Laji on tänä päivänä erittäin paikallinen ja harvinainen vaikka kanta onkin osoittanut etelärannikolla pieniä leviämisen merkkejä. Päiväperhosten määrän yleisen vähenemisen takana olevat tekijät ovat saattaneet haitata apollonkin elpymistä. Apollon esiintyminen yhdistetään kallioihin, mutta tutkimukset viittaavat siihen että menestyäkseen laji kaipaa lähistölle myös vettä ja niittyjä.

Toukkatuttavuus ei joutanut paljon kuulumisia kertoilemaan. Hyvä jos ehti huomatakaan hyväntahtoista jättiläistä yllään ihmettelemässä. Syyskiireet kai painoivat päälle, tarve löytää hyvä paikka mihin asettua talvea pitämään. Sain vain kunnian vilkaista, että pikkukaverin tienylitys onnistui. Yksi haaste pitkältä tieltä kohti aikuisuutta ja lisääntymistä voitettiin näin, monta on vielä jäljellä ennen kuin kallioiden kaunistus löytää lisääntymiskumppanin ja pääsee jatkamaan haurasta sukuaan. Yksi päivä ja yksi haaste kerrallaan on perhostoukankin kuitenkin elettävä.

posted under | 0 Comments

Huorrrraaa

Opin tässä uuden sanan: suvakkihuora. En kuollaksenikaan ole keksinyt, mitä tekemistä humanismilla ja pakolaisten auttamisella on seksin myymisen kanssa. Toisaalta, nykyään huorittelu on naiseen kohdistettu perushaukkumasana. Huoritelluksihan voi tulla jopa siksi että torjuu aloitteen. Silloin on tietysti pihtarihuora. Mitä tämä kertoo kulttuuristamme ja sen naiskäsityksestä? Että kenen tahansa sopii paitsi ottaa julkisella paikalla puheeksi, myös halveerata ärsyttävän naisen seksuaalisuutta? Että pahimpia asioita mitä naisesta voi sanoa on, että hän on seksuaalisesti villi ja omapäinen (tämä se vasta outoa onkin, ottaen huomioon että moni mies on kyllä valmis maksulliseen seksiin...) Että naisen pitäisi nöyrtyä, muuttaa mieltään, vaieta ja taipua viimeistään siinä vaiheessa kun huoritellaan? Ja niin, onhan hyvä nainen tietysti muutenkin näkymätön ja vaatimaton, kurissa ja nuhteessa -jos ei ole, on tietysti huomiohuora. Kuten Manna Cunt tiivistää: "Mies ei voi koskaan olla pihtari, ei huorakaan. Näiden tilalla ovat ”stressaantunut”, ”väsynyt” ja ÄIJJÄ, naisten mies, kova jätkä, joka pääsee jatkuvasti pukille. Vähemmästäkin tekee mieli alkaa pihtarihuoraamaan." 


On jännää, miten samat tahot jotka pelkäävät islamisaation tulevan ja vievän naisten oikeudet, ovat reippaasti itse alistamassa rasittaviksi kokemiaan naisia seksuaalisuudella ja raiskausfantasioilla. Vaikka naiset ja miehet ovat kulttuurissamme virallisesti tasa-arvoisia myös seksuaalisuuden osalta, kulttuurissa sukupuolten seksuaalisuus hahmotetaan hyvin eri tavalla. Pihtarihuora on siitä erityisen näpsäkkä termi että se tiivistää sen miten naiselle on teoriassa kaikki sallittua mutta käytännössä kaikesta yksilöllisyydestä rangaistaan häpeällä. Huoruus on naiselle mahdollista -huoraksi tulemiseen ei edes tarvitse olla mitenkään seksuaalisesti provosoiva, riittää että yleisesti ärsyttää jotakuta vaikkapa olemalla suvakki-huora, miehelle vastaava ei onnistu sitten mitenkään. Niinpä huoritteleminen on tehokas arkinen keino uusintaa naista alistavaa seksuaalikulttuuria. Voi miettiä, muuttaako se islamisaatio paljoakaan- kyllä nämä isämmaan puolustajat tuntuvat tekevän hartiavoimin töitä saadakseen naiset alistetuiksi ihan omin kätösin. Onhan huoran vastakohtana nainen joka on omistettu ja kontrollissa, niin puheiden kuin seksuaalisuutensa osalta.

Huorat ovat ihmiskunnan alinta kastia. Semmoisia nyrkillä tapettavia. Miten sattuikaan, että tämä kasti koostuu vain naisista? Miten onkaan, että se koostuu aivan kaikenlaisista naisista, enimmäkseen kuitenkin niistä joiden seksuaalisuudesta haukkujalla ei ole mitään tietoa mutta jotka hänen mielestään ovat vain ärsyttäviä. Kuka tahansa voi koska tahansa päättää että satunnainen nainen on huora. Toisin sanoen, kuka tahansa voi koska tahansa väittää että nainen on ihmisroska ja yrittää -toisinaan pelottavan hyvin onnistuen- viedä häneltä kaiken kunnian ryhmässä. Huorittelija edistää maailmaa jossa naiset elävät hyvin hiljaa ja hyvin varovaisesti, vailla yksilöllisyyttä ja alituisessa pelossa.

Mikä on ratkaisu? Nollatoleranssi huorittelulle parantaisi ilmapiiriä paljon, mutta toisaalta se saattaisi antaa signaalin siitä että huorittelulla on tosiaan voimaa ja että nimenomaan naisen seksuaalisuuden loukkaaminen on törkeää. Pitääkö meidän tyytyä vain hiljalleen edistämään tasa-arvoisempaa kulttuuria, sellaista jossa myös se mitä nainen sukuelimillään tekee, on hänen yksityisasiansa joka ei määrittele koko hänen persoonaansa eikä vaikuta hänen ihmisarvoonsa? Se kuulostaa hyvältä, mutta siitä voi tulla vähän pidempi projekti.

posted under , | 0 Comments

Pieniä alkuja käsityönurkassa

Kuluvan vuoden rankkuus on iskenyt käsityönurkkaankin. Huomasin asian oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä puikkoja päästäkseni neulomaan uutta tunikaa syksyksi. En ole ollut kuukausiin innoissani mistään käsityöprojektista. Alkuvuodesta lankavarasto pamahti vielä reilusti plussalle. Olisikohan shoppailua silloin hillinnyt, jos olisin tiennyt että vielä syksyn tullen plussia olisi jäljellä yli neljäsataa grammaa? Kudonnastakin päätin pitää välivuoden. Aika ja jaksu tarvitaan nyt toisaalla.

Voisi tietysti ajatella tilanteen kielivän siitä ettei monen ahkeran vuoden jälkeen suurempia tarpeita vain ole. Paitsi että onhan niitä. Nyt puikoilla oleva tunika tulee tarpeeseen. Sen rinnalla olen alkanut virkkailla uutta torkkupeittoa. Ja uusia maalaismekkoja minun olisi pitänyt ommella jo viime syksynä. Vaan vielä odottavat kankaat leikkaajaansa ja ompelukone hurisuttajaansa. En ole ehtinyt enkä jaksanut. Sitä taustaa vasten valmisvaatepohjaisista päivänasuista vastaanottamani kohteliaisuudetkin ovat maistuneet hiukan happamilta. Myös 12 jämätyöstäni 11 odottaa yhä tekijäänsä. Ristipisteltävääkin olisi vielä hiukan, jos meinaan toimittaa Gracious Eran puoliväliin ennen kalenterivuoden vaihtumista. Tavoite jonka kuvittelin olevan helppo edellisen vuoden tahdin perusteella, onkin kuukausien kuluessa muuttunut oikeaksi haasteeksi.

Jos hiljaista on ollut omassa käsityönurkassani, niin kyllä muuallakin. Kuluvan vuoden aikana moni käsityöblogi on lopettanut. Muutama vuosi sitten suosittuja tempauksia kuten Jämäkuukautta ja Sukkasatoa ole enää järjestetty. Toivottavasti laskussa on vain nettisosiaalisuus ja ihmiset yhä istuvat syyssateita pitämässä värikkäiden lankojen ja kauniiden kankaiden parissa.

Uusi syksy on kuitenkin toiveikasta ja inspiroitunutta aikaa. Uuden tunikan neulominen innostaa. Sen valmistumisen myötä lankavaraston plussatkin kutistuvat taas nollan lähelle. Torkkupeiton valmistuttua ollaankin jo niin reilusti miinuksella että uskallan ehkä väriterapian tarpeen koittaessa pistää nenäni lankakauppaan. Ja vuoden paras käsityöaika on vasta edessä.

posted under | 0 Comments

"Kun kaikki muutkin" on huono syy myös somessa roikkumiseen

Some ei enää ole pelkkä mahdollisuuksien ja ystävyyden ihmemaa, vaan siinä on alettu näkemään huonoja puolia. Jatkuva mediavirta uuvuttaa, koukuttaa, vie aikaa tärkeämmiltä asioilta. Someraivo, kimppakauhistelu, pinnallisuuden ja esittämisen kulttuuri ärsyttävät. Mutta -näin muistetaan aina lopuksi sanoa- somessa on kuitenkin pakko olla. Muuten on vaikeaa pitää yhteyttä ystäviin (mitä tapahtui puhelimelle ja sähköpostille, tai peräti kasvokkain tapaamiselle?), osallistua tapahtumiin (Reaalimaailmassakin on muuten kaikenlaisia tapahtumia, mutta niitä varten pitää tietysti nousta sohvalta), ja ylipäätään pysyä sivistyneenä ihmisenä (kas, heimoajattelu ja pätemisen tarvehan ne siinä). Missä vaiheessa sähköpostin lähettämisestä, soittamisesta tai kahvilatreffien sopimisesta tuli "ponnistelua" jolta on järkevää yrittää säästää itseään? Miksi valittaa elämän hektisyyttä mutta suosia vaikkapa facebook-päivityksiä viestintäkeinona sen tehokkuuden vuoksi? Hidastaminen tarkoittaa määritelmällisestikin sitä että lasketaan tehoja. Tehdään määrällisesti vähemmän, mutta perusteellisemmin. Edetään hitaammin, mutta myös uuvutaan vähemmän ja nautitaan matkasta. Vältetään turhuuksia jotka sitovat resursseja mutta antavat takaisin kovin vähän, kuten loputtoman arvoltaan kyseenalaisen tietosilpun kuluttamista.

Kyllä minäkin ymmärrän, että monelle somesta on aitoa hyötyä ja iloa niin paljon ettei paasto houkuta. Seuraavia mietteitä ei olekaan suunnattu heille vaan niille joita mukana somessa pitävät pikemminkin epämääräiset pelot ja huoli Kaiken ulkopuolelle jäämisestä kuin se aito, merkittävä hyöty. Yksinkertaistajan perustaito on harkita kaikkea mitä elämän sisällöksi tarjotaan ja kysyä, onko se todella hyödyllistä ja kestävästi arvokasta. "En ole varma, mutta kun kaikki muut" on niin juuri niin hölmö ajatus kuin miltä se kirjoitettuna kuulostaakin. Kuten viime aikoina uutisvirrastakin on näkynyt, järkevyys ja järkevät valinnat eivät vielä vuonna 2015 ole kulttuuriamme parhaiten kuvaavia määreitä... Massan mukana pysyminen ei ole sellainen lisäarvo jota järkevä ihminen arvostaa, toisin kuin vaikkapa aika tärkeiden asioiden tekemiseen ja läheisten ihmissuhteiden vaalimiseen, viisaus ja ymmärrys joiden avulla ilmiöistä ei rakennu tunnekuohuja vaan ymmärrettäviä prosesseja, tai vaikka vanha kunnon ilo ja mielenrauha.

Minähän olen pysyväisluonteisella somepaastolla. Tai kai sitä tässä vaiheessa jo moni kutsuu kärryiltä pudottautumiseksi ainakin mielessään. En ole nähnyt tarvetta palata Facebookiin, avata twitter-tiliä tai alkaa tykittämään jännittävästä arjestani kuvia instagramiin. Olen kehittänyt elämääni paljon tärkeämpää puuhaa, ja tullut siihen tulokseen että "ihmissuhde" tarkoittaa minulle jotain ihan muuta kuin se että on tykkääjiä ja seuraajia. Kännykkäni älyominaisuudet ovat edelleen pois päältä. Välillä mietin että joku sovellus voisi olla kätevä, mutta sitten ovat ne huonot puolet, päällimmäisenä aiheellinen pelko muuttumisesta zombiksi joka on reaalimaailmassa paikalla vaan ei läsnä. Minulla on blogi, mutta postausten leviäminen sosiaalisessa mediassa on teidän, Rakkaiden Lukijoideni, varassa. Koska blogi on pysynyt vuodesta toiseen sitkeästi niin pienenä että kynsienlakkauksia ja halpahalliostoksia esittelevistä blogeista näkyvät vain perävalot, olen päätynyt siihen tulokseen että tässäkin puuhassa on perusideana ja arvon mittana jokin muu kuin kansansuosion määrä.

Niin että tänään minusta tuntui vain siltä että jonkun pitäisi sanoa, että vaikka somessa olisivat Kaikki ja kaikki, jokainen saa yhä edelleen vapaasti harkita, mihin, miten ja kuinka paljon osallistuu. Vai osallistuuko ollenkaan. Että elämää, tapahtumia ja ystäviä löytyy myös Reaalimaailmasta. Ettei somen huonoja puolia ole pakko vain sietää, vaan niiden vaikutuspiiristä voi myös yksinkertaisesti häipyä. Sen vastapainoksi ettei ole ihan jokaisessa tapahtumassa, ryhmässä ja kohussa mukana, myös säästyy monelta harmitukselta. Somen rajoittaminen ei ole maailmanloppu eikä sosiaalinen itsemurha. Ja elämään ilmaantuvilla tyhjiöillä on taipumus täyttyä. On totta, että  väki entisen Facebook-tilini kaverilistalta ei ole ilmestynyt Reaalimaailmaan. Mutta yllättäen Reaalimaailmastakin on löytynyt ihmisiä, ja päivitysten seuraamisesta vapautuneelle ajalle on löytynyt mielestäni parempaa käyttöä. Uutisvirrassa pysyy mukana lukemalla uutiset, ja muuten sivistys on vähän eri asia kuin muodikkuus ja heimotunnusten kantaminen. Sivistys ei vaadi polttoaineekseen tiliä uusimmassa sovelluksessa tai viimeisintä huutoa olevaa mobiililaitetta, vaan kulttuurin harrastaminen, lukeminen ja terveen uteliaisuuden vaaliminen riittävät loistavasti. On varmaan monia hyviä syitä olla mukana somessa, ja toivon että ihmiset osallistuvat niistä hyvistä syistä. Pelko ulkopuolelle jäämisestä, heimosta putoamisesta ja osattomuudesta, on kuitenkin huono syy.

Ensi vuonna uudestaan

Siinä vaiheessa kun valkosipulit joiden sitkeys ja sisukkuus ovat kaukana kaiken epäilyn yläpuolella tekevät ennätyksellisen pienet sipulit, saa pienviljelijäkin vähän lannistua. Täydellistä katoa meillä ei kai voi tulla, mutta huonoin satovuosi ikinä on täällä. Lämpösumman puute ja märkyys nitistivät lopulta juureksetkin. Porkkanamaan tuotokset keräämme pupuille. Kääpiökanin naposteluporkkanassa itse porkkana voi olla melkein mikroskooppisen pieni kun syöjien mielestä naatitkin ovat maukkaita. Lehtikaalit viimeistelivät myöhään iskeneet tuholaiset. Jotkut menivät vuodenajoista sekaisin: mennessäni tänään perunannostoon perunamaalla tervehtivät nätisti kukkivat härkäpavut. Itse pavuista ei tietenkään ollut tietoakaan. Sinne vaan listan jatkoksi. Vain perunat olivat suoriutuneet kaikista haasteista kunnialla. Niiden mukulat ovat tänä vuonna harvinaisen isoja ja täysin terveitä. Syödään siis valkosipuliperunoita.

Ja marjavuosi oli hyvä. Puolison mansikkamaa sai lentävän lähdön ja vadelmiakin liikeni pakkaseen. Ilmeisesti myös tomaattiamppeli lasketaan marjaksi, sillä se tuotti oikein hyvän sadon. Sen sijaan myöhässä kypsyvät luumut ja omenat ovat tautisia tapauksia. Pihlajanmarjakoiden invaasio ei auttanut asiaa. Toivon vaatimattomasti 27 puuni antavan minulle omenoita sen verran että saisin tehtyä talveksi soseet ja pakastetuksi muutamat piirastäytteet. 

Intohimoiset mestaripuutarhurit jotka kaivoivat kesällä kasvimailleen lisäojia ja väkersivät lämmittäviä tunneleita, pärjäsivät varmaan paremmin. Meillä on vain todettu että tulee se kesä ensi vuonnakin, ja kaikella todennäköisyydellä se on ainakin vähän parempi. Ja että onneksi, onneksi ruuan kasvattelu on meille vain harrastus jolla ei tarvitse päteä eikä kerätä verenpainetta. Valkosipuli, perunat, talteen saadut puutarhamarjat ja metsän antimet riittävät mihin riittävät. Lehtikaalinkin saatavuus kaupoissa näyttää parantuneen sen jälkeen kun siitä tuli trendikasvis. 

Lohjansaaren kekrijuhlissakin ehdimme käväistä eilen ja panna merkille että juhlat olivat hieman kasvaneet ja kaunistuneet edellisvuodesta. Se on varmaankin hyvä enne. Kasvua ja kauneutta toivon omallekin puutarhalle jota alamme hiljalleen valmistella talvea varten. Sitten ensi vuonna.

posted under | 0 Comments

Hävikkiviikon kunniaksi: kodin ruokahävikistä ja sen torjumisesta

Saasyödä.fi:n piirakkakaavion mukaan kotitalouden ruokahävikki jakautuu seuraavasti:


29% pois heitettävästä ruuasta on pilaantunutta
9% ruuasta ei vaikuta pilaantuneelta, mutta ei haluta ottaa riskiä (tähän kuulunevat esimerkiksi liian pitkäksi aikaa lämpimään unohtuneet ruuat)
10% ruokaa on sellaista mitä ei haluttu syödä enää
13% ruokaa valmistettiin liikaa
14% jäi lautastähteeksi
19% päiväys vanhentunut
7% ruuasta heitettiin pois muista syistä

Tätä kaaviota vastaan oli helppo alkaa miettiä omaa keittiökäyttäytymistä.

Ruuan pilaantuminen Meillä tahtoo pilaantua etenkin ostohedelmiä lähes viikottain. Pilaantumista vastaan auttavat se että yrittää ostaa vain sen verran kuin ruokaa kuluu, oikea säilytys sekä hyvin säilyvien ruoka-ainesten suosiminen. Esimerkiksi kaali ja porkkana eivät nahistu yhtä nopeasti kuin salaatti. Ostosten ja ruokalistan suunnittelu auttaa myös. Helposti pilaantuvat ruuat syödään mahdollisimman nopeasti, ja viikon edetessä siirrytään suosimaan paremmin säilyviä aineksia.
Lasken pilaantumiseksi myös pakastimeen vanhentuneet ruuat. Arkkupakastin on tältä osin vähän hankala- sen pohjalle tuppaa aina hautautumaan asioita.
Leivän kuivumisen ongelma on ratkaistu meillä niin että leivon kerran viikossa satsin sämpylöitä. Sämpylä on kätevä kerta-annos, ja pakasteessa satsi säilyy tuoreena. 

Ruoka ei vaikuta pilaantuneelta, mutta voi olla sitä
Esimerkiksi liian pitkäksi aikaa pöydälle unohtuneet ruuat laskettaneen tähän sarjaan. Meillä ei tapahdu tätä onneksi usein. 
Tälle hävikkimuodolle ei paljon mahda, paitsi jos pilaantumisepäilyjen syynä on luulotauti. 

Ruoka on sellaista mitä ei haluttu syödä enää/ Ruokaa valmistettiin liikaa
Teen usein ruokaa reilun annoksen josta riittää useammalle aterialle. Oikea osoite ylimääräisille annoksille on tietysti pakastin. On ihan kiva että kiireessä tai vaikka sairaana voi ottaa esiin annoksen hyvän omatunnon valmisruokaa. 
Jos ruokaa jää vähemmän kuin yksi annos, voi miettiä saisiko sen ujutettua jotenkin seuraavan aterian jatkoksi. 

Lautastähteet 
ja ruuanvalmistustähteet ovat melkein sama asia. Keittiökanista on jonkin verran apua salaatinnaattien, omenoiden ja muun pupunruuan syömisessä. Muuten lautastähteitä tulee lähinnä silloin jos jokin uusi resepti osoittautuu pahaksi. Ei siis kannata tehdä pahaa ruokaa! Osa sekä lautas- että ruuanvalmistustähteitä kuuluu "teoriassa syötävien" joukkoon, kuten monien vihannesten kuoret. Lasketaankohan ne hävikiksi?

Päiväys vanhentunut
Viimeinen käyttöpäivä on ehdoton, mutta parasta ennen-päiväykseen suhtaudutaan meillä varsin rennosti. Jos se vaikuttaa ihan syötävältä, se luultavasti on syötävää ainakin kunnolla kypsennettynä. Rentoudesta huolimatta, etenkin jääkaappituotteita menee meillä jonkin verran roskiin päiväyksen vanhentumisen takia. Jääkaapin perälle hautautuminen ja muutokset suunnitelmissa ovat yleisimmät selitykset siihen että näin pääsee välillä käymään.

Muut syyt
Tähän kohtaan mieleeni tulee epäsuoria syitä jotka edistävät ruokahävikin syntyä, vaikkeivät suoranaisesti aiheuta ruuan poisheittämistä.
-Pieni perhe, mikä tarkoittaa että toisinaan ruokaa joutuu ostamaan tarpeeseen nähden ylisuurissa pakkauksissa. Monet ainekset ovat toki hyvin säilyviä, mutta joskus tämä on ongelma. 
-Harvat kaupassakäyntivälit, jolloin esimerkiksi hedelmiä tulee ostettua reilummin ja huonolla onnella niitä ehtii pilaantua. Toisaalta kauppareissujen harventaminen on muuten monella tapaa järkevää ja edistää suunnitelmallista ruuanlaittoa jossa hyödynnetään hyvin säilyviä aineksia.
-Kokeilut ja eksoottiset keitokset mihin tarvitaan pieniä määriä erikoisia ainesosia joiden jämille on vaikea keksiä käyttöä. Meillä kokeilut pyritään rajoittamaan kertaan per viikko ja suurimman osan ajasta ruokalistan täyttävät tutuista raaka-aineista valmistetut suosikkireseptit.

Haaste: pelastetaan suomalainen kulttuuri

Pakolaisten vyöryessä Euroopan rajoille ja murto-osan päätyessä lopulta Suomeenkin moni tuntee huolta siitä miten suomalainen kulttuuri säilyy monikulttuurisuuden puristuksessa. Suomenuskoisena ymmärrän ja jaan tämän huolen. Ja siksi ehdotan, että (todennäköisesti) erittäin vaikeista olosuhteista vaarallisen pakomatkan tehneiden ihmisten tylyttämisen sijaan toimisimme kulttuurimme hyväksi rakentavalla ja positiivisella tavalla. Suomalaisuuden "puolustaminen" on yhtä tyhjän kanssa jos meillä ei ole muuta puolustettavaa kuin keskikalja ja nakkikioskilla nahistelun kulttuuri. Jostain syystä suomalaisuuden tulevaisuudesta huolestuneet Perussuomalaisetkin ovat suhtautuneet nihkeästi kulttuurimäärärahojen kasvattamiseen. Aina voi kuitenkin toimia itse.


Ehdotankin, että tulevan syksyn aikana (siis tästä vuoden loppuun asti) jokainen suomalaisen kulttuurin säilymistä ja elinvoimaisuutta tärkeänä pitävä tekee seuraavat asiat ainakin kerran. Enemmän on aina parempi, ja vuodenvaihteen jälkeen saa jatkaa. Ja ystävät ja omaiset saa pyytää mukaan. Eläköön suomalainen kulttuuri!

1. Osta ja lue yksi suomalaisen kirjailijan kirjoittama teos jota et ole ennen lukenut. Koska kirjojen kalleuden ei pidä olla esteenä, muistutan että uutuusteosten lisäksi alekirjat, divarikirjat ja äidin kirjahyllyssä kellastuvat klassikot lasketaan.
Bonus: lue lisäksi yksi suomalaista historiaa, esihistoriaa, kansanrunoutta, kansanperinnettä tai luonnonhistoriaa käsittelevä teos. 

2. Tee yksi käsityö jollakin perinteisellä tekniikalla. Siis neulo, virkkaa, kudo, neulaa kinnasneulalla, ompele käsin, vuole puukolla, nikkaroi tai puno vapaavalintainen esine. Jos et osaa mitään perinnetekniikkaa, opettele vaikka virkkaamaan isoäidin neliöitä tai veistämään pajupilli. 
Bonus: opettele uusi käsityötekniikka tai opeta taitaamasi käsityön lajia kaverillesi

3. Käy suomalaisen artistin konsertissa, suomalaisen taiteilijan taidenäyttelyssä, teatterissa, kulttuuritapahtumassa tai museossa. Määrärahahanat ovat tiukalla ja moni taiteentekijä saa työstään olemattoman pienen korvauksen. Harrastamalla kulttuuria kuitenkin rakennat kulttuuria.
Bonus: Varakkailta vaaditaan tietysti enemmän. Jos olet varoissasi, osta yksi suomalaisen suunnittelijan esine tai vaate.

4. Valmista tai leivo perinteistä ruokaa keskiajan keitoksista mummolan makuihin ainakin kerran. Hernesoppaa, karjalanpaistia, marjakiisseliä, ruisleipää, pannaria, sienisalaattia... Myös säilöntä lasketaan perinneruuan teoksi. Perinteet säilyvät kun niitä vaalitaan kotona. 
Bonus: Tee jotakin itsellesi uutta ruokalajia, tai suorita tehtävä triathlonina (ruuanlaitto, leivonta ja säilöntä).

5. Ei unohdeta ruumiinkulttuuria! Harrasta jotakin erityisen suomalaiseksi miellettyä liikuntalajia tai käy katsomassa sellaisen lajin kilpailuja.  Katsomassa käymiseksi lasketaan kotikatsomossa istuminen, jos mukana on ainakin yksi kaveri.
Bonus: suorita tehtävä kahdessa osassa: urheile itse ja käy urheilutapahtumassa.

Kuka tulee mukaan?

Pieni kevennys: tämänkin on tiede selvittänyt

Oletko koskaan miettinyt, kuinka paljon evästä -vaikka Keski-Maan riittoisinta pemmikaania eli lembas-leipää- tarvitaan matkalle Rivendellistä Mordoriin?

Tämäkin on nyt laskettu. Skye Rosetti ja Krisho Manoharan ovat laskeneet, paljonko Sormuksen ritarit olisivat evästä tarvinneet.

Lopputulos? Boromir taisi olla oikeassa. Mordoriin ei ihan tuosta vain kävellä.

posted under , | 0 Comments

Lopullinen ratkaisu koulukiusaamisongelmaan (eli muutama ulkopuolinen huomio lastenkasvatuksen haasteista)

Lapsissa on se vika, etteivät he aina opi kiltisti mitä kerrotaan. Sen sijaan he oppivat hyvinkin tehokkaasti siitä mitä ympärillään näkevät ja sosiaalistuvat pärjäämään siinä maailmassa jossa he kasvavat (elleivät sieltä karkuun päästyään paljon myöhemmin allekirjoittaneen tavoin ryhdy opiskelemaan itse Maailman Perusperiaatteita ihan uusiksi).

Mitä he ympärillään kuulevat ja näkevät?

Ei saa valehdella. Paitsi jos on aikuinen, silloin pitää ymmärtää että valehtelu on kilttiä ja osoittaa sosiaalista lahjakkuutta kun taas totuudessa pysyvät vain törpöt joista voi tulla hylkiöitä.

Lakia pitää noudattaa. Paitsi jos on aikuinen ja tietää omasta mielestään paremmin. 

Toisia ihmisiä ei nyt ainakaan saa vahingoittaa. Paitsi tietysti urheillessa, kunniaa puolustettaessa snägärillä tai avioerotilanteessa tai jos onnistuu vahingoittamaan toista jäämättä kiinni. Henkinen vahingoittaminen on vähän lässynlässynläätä, sillä kyllä terveen ihmisen pitää kestää vähän rankempaakin pilantekoa.

Ruuasta ei saa valittaa. Paitsi jos on allergia, vakaumus, ihmedieetti, pienikin epäilys tai jos on vaikka maksava asiakas. Jos on aikuinen, mikään valitus ei ole turhanpäiväistä nillitystä vaan Vakavasti Huomioonotettava Tärkeä Asia.

Jos hölmöilee, siitä pitää reippaasti kertoa. Ainakin kunnes oppii että virheiden tunnustaminen se vasta hölmöä onkin, ainakin asioissa jotka olisi voinut myös piilottaa tai vierittää jonkun toisen syyksi.

Kännissä hölmöily on ihan tyhmää. Paitsi silloin kun aikuiset tekevät sitä. Silloin se on kansallisurheilua.

On kiitettävää olla reipas, ottaa vastuuta ja osoittaa johtajuutta. Paitsi jos ei ole johtajan titteliä, silloin vaan on olevinaan, mikä on kuolemansynti.

On hyvä harrastaa kehittäviä asioita ja hyväntekeväisyyttä. Paitsi jos on töissä käyvä veronmaksaja, silloin on perkele osallistunut ihan tarpeeksi ja voi käyttää aikansa ja rahansa just miten huvittaa.

Hyvä saa aina palkkansa. Paitsi tosi-teeveessä jossa pärjäävät hyvännäköisimmät, hävyttömimmät ja röyhkeimmät.

Ei saa tuomita ja arvostella, koska pinta on vain murto-osa totuutta. Paitsi jos joku vaan kertakaikkiaan on väärän värinen, liian lihava tai liian laiha, pitkä tai pätkä, jos jollakulla on hassu nenä, jos se ei ole niin aikaansaava kuin voisi odottaa, jos sillä on erikoinen pukeutumistyyli tai se poikkeaa jotenkin muuten massasta. Sitten saa tuomita ja arvostella, mitä teräväkielisemmin, sen parempi. Kyllä ihmisistä vaan näkee tiettyjä asioita päälle päin!

Heikompia pitää puolustaa. Paitsi jos voi mitenkään olla puolustamatta, silloin pitää olla puolustamatta ettei vaan ole olevinaan parempi ihminen. Realistista ja järkevää on ajatella, että kaikki ongelmat kuuluvat ensi sijassa Jollekulle Toiselle.

Kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Työnhakijoita ei kuitenkaan tarvitse, eikä vääränvärisiä, eikä väärin ajattelevia, eikä väärän ikäisiä, eikä hassusti pukeutuvia, eikä ainakaan mitään sairaita tai vähemmän menestyvän oloisia.

Ketään ei saa haukkua rumasti. Paitsi puolisoa, pomoa, työkavereita, asiakkaita, muita autoilijoita, poliitikkoja, poliiseja, sosiaaliviranomaisia, ihmisiä jotka tekevät toisin kuin minä tekisin, ihmisiä jotka ovat väärän näköisiä, ihmisiä jotka puhuvat hassusti tai tekevät hassusti. Ainakin selän takana ja netissä saa haukkua ihan ketä vaan niin rumasti kuin ikinä pystyy. 

Miettiessäni näitä tajusin, että taisin tulla ratkaisseeksi valtakuntaa vuosikymmeniä vaivanneen ja alati raaempia muotoja saavan koulukiusaamisen ongelman. Ratkaisuni voisi toimia, mutta siinä on ne perinteiset minun ratkaisujeni huonot puolet: siitä ei saada vientituotetta eikä edes hanketta jolla on näppärä nimi, eikä tarkemmin ajatellen kukaan ehkä muutenkaan kiinnostu. Ratkaisuni on tämä: lopetetaan me aikuiset kaksinaismoralistinen lässyttäminen ja yritetään näyttää hyvää esimerkkiä. Koitetaan rakentaa itse sellaista yhteiskuntaa jollainen tänne väistämättä syntyisi jos vaatisimme itseltämme niiden käyttäytymismallien noudattamista joita yritämme seuraaviin sukupolviin istutella.

posted under , , | 2 Comments

Pelastetaan kehitysyhteistyö

Kansan Uutisten mukaan leikkaukset kehitysyhteistyöstä hävettävät montaa muutakin kuin meikäläistä. Ensi tiistaina aamukahdeksalta kaikki kynnelle kykenevät voivat mennä osoittamaan mieltä Helsinkiin. Sitä ennen haasteeni ja toiveeni on, että me kaikki voisimme allekirjoittaa vetoomuksen kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksia vastaan. Odotan erityisen suurta allekirjoitusintoa etenkin niiltä maahanmuuttokriitikoilta jotka ovat esittäneet että hädänalaisia tulisi auttaa paikan päältä, leikkaukset kun kohdistuvat juuri näihin resursseihin. 


Hyvyys on rikkautta

"Antaa mädän pursuta", tekisi mieli sanoa vellovasta pakolaiskeskustelusta Timo Soinin sanoin.

Katsokaa nyt näitä trolleja, näitä ihmisenpelkääjiä ja köyhimyksiä, näitä joiden mielestä auttaminen on aina väärin autettu ja välittäminen hirmuinen riski. Näitä jotka osoittavat suurta luovuuttaan keksiessään hyviä syitä sille miksi Suomi tai he henkilökohtaisesti eivät millään voi auttaa, eikä tarvitsekaan. Edustavatko he mielestänne kukoistavaa ihmisyyttä? Ovatko varakkaimmatkaan heistä yhtä rikkaita kuin se joka on valmis tarjoamaan pakolaiselle pedin ja paikan ruokapöydässä yksiössään? Onko nuiva ja vihamielinen Suomi jota he "puolustavat" puolustamisen arvoinen? Mitä hyveitä voimme havaita heidän toiminnassaan? Ovatko suomalaisten vanhusten hädästä jeesustelevat lähteneet sankoin joukoin tekemään töitä tilanteen parantamiseksi vai saavatko vanhukset laitoksissa kärsimisen ohella vielä tehdä ihmiskilven ja poliittisen keppihevosen töitä? Ovatko paikan päällä auttamisesta jeesustelevat määrätietoisesti vaatineet kehitysmäärärahojen korottamista leikkaamisen sijaan, vai ovatko he mahdollisesti suunnittelemassa vapaaehtoistyöntekijän uraa Syyriassa tai Isiksen uhkaamilla alueilla?  Ovatko he valmiit lahjoittamaan Turkin ja Kreikan kaltaisille maille isoja rahasummia tai peräti omaa työpanostaan jotta nämä maat kestäisivät suhteettoman suuren pakolaistaakkansa? Nii-in. Minusta nämä suomalaisuudenpuolustajat ovat erinomaisia varoittavia esimerkkejä siitä miten käy ihmiselle joka ei näe itsessään asuvaa pelkoa, vihaa, järjettömyyttä ja kateutta paheina joita vastaan tulee kamppailla vaan hyväksyttävinä asiona joita sopii hyysätä ja levittää. Heidän kovaäänisyydessään näyttäisi olevan se hyvä puoli, että he ovat saaneet monta hyväsydämistä mutta hieman passiivista kanssaihmistä aktivoitumaan auttamiseen.

On parempi ottaa riski siitä että auttaa väärin, kuin olla auttamatta. Jos pakolaiset ahdistavat, voi auttaa silti. Minusta isosta ihmisestä pitäisi löytyä vähintään saman verran rohkeutta ja avarakatseisuutta kuin keskiverrosta kääpiökanista, ja jos ei löydy, se tulisi ymmärtää korjaamista kaipaavaksi ongelmaksi. On parempi ottaa vastuuta sellaisistakin asioista joista ei ole pakko, kuin olla vastuuton. On parempi jakaa vähästäänkin kuin kahmia itselleen. Minusta on parempi kärsiä auttamisesta aiheutuvaa epämukavuutta ja jopa turvallisuusriskejä kuin rakentaa maailmaa jossa hädänalaista ei auteta. On paljon suurempi paha jättää apua tarvitseva heitteille kuin tarjota apua sellaiselle joka ei sitä ehkä niin kipeästi tarvitsisi. Jälkimmäisessäkin tapauksessa apua hakenut kun joutuu havainnoimaan hyvyyttä, pyyteettömyyttä ja rehellisyyttä ja näkemään vilauksen sellaisesta maailmasta jossa keplottelu on outo juttu. Luotammeko hyvän voimaan? Vai luotammeko lujasti siihen että pahassa on todellinen turvamme? Inhimillisyys ei ole "äärilaita", sen vastakohta on epäinhimillisyys. Kantaaottamattomuus ei ole turvallinen, maltillinen keskiväli, sillä kuten jo Aristoteles korosti, kaikissa asioissa sellaista ei vaan ole. Voiko maa olla hyvä, jos siellä on sijaa epäinhimillisyydelle ja jos välinpitämättömyys käsitetään siellä kultaiseksi keskitieksi?

Pakolaiskriisi on kaikin puolin ikävä asia. Ilman muuta pakolaisten saapuminen Suomeen on rasite, olkoonkin että Suomi tällä hetkellä kuuluu Euroopan alisuoriutujiin pakolaisten vastaanottamisessa. Toisesta kulttuurista tulevien, kielitaidottomien ja kovia kokeneiden ihmisten kotouttaminen (sillä realistista taitaa olla myös olettaa ettei Lähi-Itä aivan pian rauhoitu) tulee olemaan raskasta. Toisaalta, suomalaisille ovat kyllä mainiosti kelvanneet globalisaation myönteiset puolet halpatuotantotavaroista ja kaukomailla tehtyjen keksintöjen hyödyntämisestä kaukomatkoihin ja mahdollisuuksiin muuttaa ulkomaille vaikka työpaikan perässä. On siis kohtuullista ja oikein, että osallistumme myös ikävien asioiden hoitoon. On kohtuullista, että näemme valittamatta vaivaa ja kärsimme epämukavuutta jos tarvis on. Mekään emme ole planeetan vapaamatkustajia joilla on oikeus kaikkeen kivaan mutta joiden sopii kieltäytyä kaikesta rasittavasta. Sitä paitsi, tiedämmehän, että mitä enemmän laitamme itseämme likoon inhimillisyyden puolesta, sitä parempi syy meillä on luottaa sille ettei meistä koskaan tule kitsaita, pelokkaita ja vihaisia. Se on suuri palkinto.

Hyvyys on rikkautta. Sillä joka koittaa kahmia vain itselleen omaisuutta, rauhallisuutta ja turvaa, on hyvällä onnella nämä asiat niin kauan kuin hän pystyy niistä kiinni pitämään. Lisäksi hänellä on syytä epäillä että jos hänen hengenheimolaisensa täyttävät maan, mitään muuta ei olekaan. Sellainen on se maailma jota hän rakentaa. Sillä joka auttaa, on sen sijaan toivo siitä että jos kova kohtalo jonakin päivänä vie häneltä kaiken, kaukaisten maiden tuntemattomistakin voi löytyä todellista hyvyyttä joka tulee ja nostaa hädän päivänä. 

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments