Turvapaikanhakija, toimi näin niin vältät suomalaisten raivon

Feissarimokissa on julkaistu tämä kätevä opas jonka avulla turvapaikanhakija voi välttää raivostuttamasta Suomen kansaa. Ehkä.


Hyvästä ruuasta, eettisen elämän iloista ja vähän kanoistakin

Edelliseen postaukseen tulikin hyvät kommentit.

Mama Elf kysyi:Tiedätkö miten esim kanamunien tuotanto rassaa ympäristöä? Vai onko se kenties aika tehokas tapa saada eläinproteiinia, kun itse eläintä ei heti kättelyssä tapeta? (Siis luonnollisesti en puhu häkkikanoista). Meillä syödään lähinnä kalaa ja meren eläviä ja munia, silloin kun proteiinin tarve iskee, mikä ei kyllä automaattisesti ole parempi kuin lihan syöntikään.

Raika liittyi pohdintaan: Tätä aihetta ei ole vieläkään käsitelty tarpeeksi, sillä edelleen, toki koko maailman, mutta erityisesti meidän superhyvinvaltion asukkien näyttää olevan vaikea pitää mielessä maapallomme rajallisuus. Tuntuu olevan välillä liiankin helppoa tuudittua mukavaan "syön ja ostan mitä huvittaa" -pilveen, kun meitä ympäröidään jatkuvasti kuluttamiseen painostavilla mainoksilla. Ja samalla planeettamme, sekä suurin osa sen populaatiosta surkastuu kovaa vauhtia.


Mikä on mielestänne eettisin mahdollinen ruokavalio? Ihan kaikkein paras, siis se mitä noudattaisimme jos sen paremmin olosuhteet kuin paheet ja tahdonvoiman puutekaan eivät olisi ongelmia? Onko se fenno- (tai anglo)veganismi? Vai fruitarianismi jossa kasvejakaan ei tapeta ruuaksi? Vai pitäisikö ihmiskunnan palata juurilleen metsästämään omin käsin riistansa ja kalansa ja keräilemään marjoja ja villivihanneksia? Pitääkö meidän tuntea huonoa omatuntoa siitä että ylipäätään tarvitsemme elämiseemme ruokaa ja kulutustavaroita? Vai riittäisikö kohtuuteen pyrkiminen ja siihen tähtääminen että olemme maailmalle hyödyksi vähintään kuluttamiemme luonnonvarojen edestä? Voisiko ajatella, että kun kohtuullisuus esimerkiksi syömisen osalta on saavutettu, maailman ruoantuotantoon liittyviä ongelmia ei ehkä pitäisi vaatia ratkaistavaksi siirtymisellä kohtuudesta asketismiin vaan koittamalla puuttua ongelmien muihin syihin kuten liikakansoitukseen, tuhlaukseen ja ruokahävikkiin, tuhoaviin tuotantotapoihin ja koulutuksen puutteeseen? 

Minusta näyttää nimittäin siltä että Mama Elfin kysymys on järkevä lähinnä siitä mielenmaisemasta katsottuna että ruuan kulutus ja korkealaatuisten proteiinien tarve on lähtökohtaisesti ongelma. Eläineettisissä piireissä käydään kai edelleen ihan vakavaa debattia siitä onko eläimelle parempi kuolla nopeasti ja tuskattomasti vai elää vankeudessa. Koska itse olen kuitenkin hyve-etiikasta ja maaetiikasta ammentava ajattelija enkä eläineetikko, ja lisäksi jonkinmoinen humanisti, ajattelen että eettisesti tuotetut kananmunat ovat oikein hyvä proteiininlähde. Olen tullut siihen tulokseen että kasvien syöminen ei ole lähtökohtaisesti eettisesti sen kiitettävämpää kuin eläintenkään syöminen. Kasvitkin ovat kärsimiskykyisiä, monimutkaisia eläviä olentoja, joten kasvissyöntiin siirtyminen vain siirtää eettisesti merkityksellisten olentojen rajan ihmisistä eläin-ja kasvi-(sekä sieni)kunnan väliin.Se ei kuitenkaan ymmärtääkseni ratkaise sitä suurta ongelmaa että ihmisenä eläminen edellyttää toisten elävien olentojen tappamista... 


Mutta palataan käytännöllisempiin ulottuvuuksiin. Munien lisäksihän kanoista saa myös lihaa, höyheniä ja lantaa. Lisäksi kanojen pito kuormittaa ympäristöä paljon vähemmän kuin lihakarja, ja ainakin kesäkanojen pito on monelle mahdollista omakotitaloympäristössä. Se on mielestäni erinomainen tapa toteuttaa itsellisyyden hyvettä ja on lisäksi keino puuttua tehokkaasti moneen teollisen ruuantuotantotavan ongelmaan kuten eläinten huonoon kohteluun ja kuljetuksiin kuluvaan energiaan. Lisäksi kotikanalan perustajakin puuttuu globaaliin kutistuvan viljelypinta-alan ongelmaan, sillä hän muuttaa kanalan pohjan verran joutilasta tonttimaataan tuottavaksi. Kaupasta ostettujen luomumunien syöjä ei pysty tekemään aivan näin paljon, mutta kyllä luomukananmunien kulutuksen lisääminen on sittenkin monelle tärkeä askel eettisesti kestävämpiin ruokailutottumuksiin. Edistystä on sekin jos munien syöminen vaikuttaa lihankulutuksen kohtuullistumiseen. Vaikka olenkin sitä mieltä että terveellisissä rajoissa pysyvä, mahdollisimman eettisesti painottunut lihan kulutus ei ole eettisesti ongelmallista, tosiasia on että keskivertosuomalainen syö tähän kohtuuteen verrattuna moninkertaisen määrän. Se on minustakin iso ongelma, mutta sellainen ongelma johon on sekä helppoa että herkullista puuttua palauttamalla muut (siis kaikki muut) proteiininlähteet arkiruokavalioon. 

Tästä pääsemmekin Raikan kommentin tunnelmiin. Kuten kommenttiboksissakin kirjoitin, minusta asiat ovat hyvin silloin kun voimme syödä ja ostaa mitä huvittaa. Haaste on siis opetella huvittumaan hyveellisesti ja toisaalta olemaan huvittumatta tuhoavista asioista. Eikö ole ihan hullua ajatella että ilo, elämän hauskuus ja onni löytyvät pohjimmiltaan kerskakulutuksesta, tietoisesta pahanteosta ja mielettömästä rälläämisestä ja että eettisesti hyvä elämä on lähtökohtaisesti ikävän, kieltäymyksen ja paheksumisen sävyttämää? Kuka sillä lailla haluaisi elää, ja miten semmoinen liittyy siihen inhimilliseen kukoistukseen minkä saavuttamista länsimainen tieteellinen etiikka on miettinyt antiikista asti?

 Palaamme jälleen miettimään Sokrateen aluksi naiivilta kuulostavaa ajatusta siitä että pahe on pohjimmiltaan tiedon puutetta. Eikö nimenomaan tiedon puutetta ole kuvitella pahoja asioita hyväksi? Eikö jonkin olennaisen tiedon puutteesta vaikuta kärsivän ihminen joka kuvittelee tulevansa paremmaksi ostamalla oikeita tuotteita, kerta toisensa jälkeen vaikka edellisistäkin ostoksista saatu onni osoittautui häilyväksi? Hän näyttää etsivän onnea paikasta josta sitä ei näytä löytyvän, mahdollisesti siksi ettei tiedä mitä muutakaan tekisi ja miten. Ehkä hän tiedä edes, mitä onni on, vaan ajattelee että paras mitä löytää voi on ostamisesta seuraava hetkellinen mielihyvä? Sanoisin, että tiedon puutteesta kärsii myös se joka ajattelee piittaamattomuuden olevan onnellista, kun sellainen oletus vaatii selvästi taustaoletuksekseen lujan uskon omaan heikkouteen ja merkityksettömyyteen. Vastaavasti, sellaisesta ihmisestä joka ymmärtää hyvän päälle ei tule ensimmäisenä mieleen kauppakeskuksessa pyörivä himoshoppaaja, eikä se joka syö joka päivä jauhelihaa kun ei muutakaan keksi eikä viitsikään keksiä. Hyve on siis taitoa nauttia hyvistä asioista, sekä taitoa nähdä onttous ja synkeys tuhoavien asioiden nättien kääreiden alla. Kun tässä taidossa alkaa edistymään, ymmärtää ettei hyvän tavoittelu ole nautinnoista kieltäytymistä vaan parempien nautintojen tavoittelua sekä tyhjien lupausten ohittamista. Eikö olekin houkuttelevaa tavoitella parempia nautintoja, eikö olekin helppoa kieltäytyä sellaisista houkutuksista joiden selvästi näkee olevan pohjimmiltaan tyhjiä ja masentavia?

Luonnonvarat lopussa tältä vuodelta: pohdinnan paikka!

Se tulee joka vuosi hiukan aikaisemmin. Päivä jona ihmiskunta on kuluttanut vuoden uusiutuvat luonnonvarat loppuun. Tänä vuonna se päivä on tänään. Viime vuonna selvisimme viikon pidempään. Yhteiskunta ei näytä päällisin puolin tapauksesta häiriintyvän, kaupasta eivät lopu tavarat eikä lampusta valo. Tästä vuoden loppuun asti eksistenssimme on kuitenkin luonnonvaroja tuhoavaa. 

Suomi ovat siitä poikkeuksellinen maa että meillä luonnonvaroja on periaatteessa runsaasti. Harmi vain, että kulutustahtimme on vielä hurjempi. Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, maapalloja tarvittaisiin kolme kappaletta. Eikä meillä ole kuin yksi, ja sekin alkaa olla huonossa kunnossa. Ja minunkin ei-päivittäistavaroiden ostoslistallani loppuvuodeksi on vielä yhtä sun toista. 

Koska elämässäni on juuri nyt haasteita reilusti muutenkin, päätin itseruoskinnan sijaan vain tarkastella tämänhetkistä tilannetta. 

1. Ruoka

Vegaaniksi ryhtyminen ei ole ainoa vaihtoehto. Keskivertosuomalaiselle olisi suuri muutos siirtyä ravitsemussuositusten mukaiseen lihan kulutukseen 300g/viikko. Tämä lihankulutus on meidän perheessä jo pitkäaikainen tavoite. Siihen mahtuu kahden hengen perheessä paketti jauhelihaa (400g) viikossa sekä hieman lihaleikkelettä. 

2. Ruokahävikki 

Tämä on pienessä perheessä jatkuva skarppaamisen aihe, vaikka puputkin auttavat hiukan. Jatketaan siis skarppaamista. 

3. Vastuullisesti tuotettujen elintarvikkeiden suosiminen

Olen ilokseni huomannut, että sekä MSC-sertifioidun kalan että luomukanan saatavuus on viime aikoina parantunut Lohjallakin. Vastuullisinta tuotantoa on tietysti kasvattaa ja keräillä ruokaa itse. Tänä vuonna sato on mitä on, mutta parhaansa voi tehdä aina. Myönnän irtopisteitä Puolisolle joka on tänä vuonna parantanut Pientilan tuottavuutta tekemällä meille mansikkamaan.

4. Liikkuminen

Vapaa-ajan lentomatkustuksesta annan itselleni pitkän miinuksen, vaikka ilmastoverot on kuinka keksitty. Muuten ajokortittomuus pitää minut aika tehokkaasti kiinni kunnollisissa tottumuksissa.

5. Asuminen

Asumisessa ei ole viime aikoina tapahtunut isompia muutoksia, poislukien pienet parannukset Pientilan lähiruuantuotantokapasiteettiin. Kylmän kesän ansiosta jätepahvia on tuotettu tavallista vähemmän kun niitä on saatu polteltua puuhellassa.

6. Ostokset ja viihde

Kaikki ostokseni eivät ole ehkä olleet ihan välttämättömiä hengissä selviämiselle. Myönteistä on, että olen yhä harkitseva ja suunnitelmallinen kuluttaja. Tarkempaan syynäämällä tästä osastosta löytyisi varmaan paljon parannusideoita, mutta juuri nyt elämäntilanne on sellainen että minulle riittää kun perusasiat ovat kohtalaisen hyvin.

7. Motivointi

Kaikkea ei pysty eikä jaksa tehdä itse. Siksi on tärkeää koittaa mahdollisuuksien mukaan rohkaista muita tekemään pieniä hyviä valintoja. Olen jaksanut blogata taas vuoden, joten myönnän itselleni irtopisteen hyvästä yrityksestä.

posted under , | 3 Comments

Päivän hyvä hetki: aitoa ihmisrakkautta

Edellisestä Helsingin-retkestäni on ehtinyt vierähtää tovi, mutta tänään sille suunnalle oli taas asiaa. Kampin aukiolla on aina kaikenlaista häppeninkiä, mutta silmät suurenivat kun oikaisin Lasipalatsin kulmalta ja näin aito avioliitto-ryhmän vihapuhekojun. ”Kaksi äitiä ei ole isä! Kaksi isää ei ole äiti!” mainoslakanat julistivat. Teki mieli käydä kysymässä, mitä ihmeen tekemistä äideillä ja isillä ylipäätään on avioliiton kanssa. Tulin kuitenkin nanosekunnissa siihen tulokseen ettei moraalisaarna yleensä tepsi kovasydämisiin ihmisiin, etenkään jos saarnaajaa nyppii jo valmiiksi.


Palasin bussille samaa reittiä illansuussa. Koju oli poissa, ja kaikissa kulmauksen liikkeissä oli sateenkaariliput. Typeryys ja häijyys eivät ole hävinneet maailmasta, mutta näinä aikoina erävoittokin näyttää suloiselta. 

posted under , , | 2 Comments

Punaherukoita!

Tänä viikonloppuna olen täyttänyt pakastinta punaherukoilla. Viitisen kiloa riittää meillä talvivaraksi. Jos tykkäisimme punaisesta mehusta, enemmänkin menisi, vaan kun emme tykkää. Tänä vuonna kun voimia vieviä vastoinkäymisiä riittää sekä kasvimaalla että elämässä yleensä, olen ajatellut mennä säilönnän osalta paljolti siitä missä rima on matalin. 

Punaherukat ovat kirpeitä. Sen vastapainoksi niille on suotu myös paljon hyviä puolia. Punaherukka viihtyy Suomessa luonnonvaraisena, joten miellyttävissä puutarhaolosuhteissa niitä eivät katovuodetkaan pahemmin säikyttele. Pakasterasiallinen sujahtaa helposti makeampien marjojen ja hedelmien sekaan. Lisäksi punaherukoita on helppo kerätä. Ne ovat terveellisiä ja vähäenergisia. Punaherukat ovat myös tosi kauniita marjoja, kuin pieniä rubiineja. Ja monipuolistavathan ne ruokavaliota taas pikkuisen -en muista että olisin kaupunkilaisaikoina juurikaan punaherukoita ostellut, puhumattakaan siitä että niitä olisi vuoden aikana kulunut kilokaupalla. Tässähän sitä on jo syitä koittaa tulla toimeen sen kirpeyden kanssa.

Yleensä käytän punaherukkani siis muiden, makeampien marjojen ja hedelmien jatkona "kun näitäkin nyt täältä löytyy"-asenteella. Hedelmäsalaatti ja -rahka ovat meillä ehkä tavallisimpia käyttökohteita. Ne sopivat hyvin myös smoothieen ja fruitieen. Kermavaahto ja kinuski ovat myös hyviä vastakohtia kirpeille herukoille. Ja sitten on tietysti se klassinen punainen mehu niille jotka siitä pitävät. Punaherukka sopii myös erilaisiin pikkelseihin ja säilykkeisiin. Puutarhan kirpeästä marjasta on ihmeen moneksi.

posted under , | 0 Comments

Vanhapiika, pärjääjä

Oletteko huomanneet että Suuressa Parisuhdekeskustelussa ongelmaksi nostetaan säännöllisesti miesten vaikeus löytää kumppaneita? Syiksi esitetään naisten nirsoutta ja kehotetaan naisia kelpuuttamaan kumppaneiksi vähemmän koulutettuja miehiä. Tämä on kahdellakin tapaa erikoista. Ensinnäkin, koska Suomessa on suunnilleen yhtä paljon naisia ja miehiä, ja koska tuontimiehet eivät näyttäisi olevan kovin merkittävä ilmiö, voisi päätellä että sinkkunaisia on ainakin suunnilleen yhtä paljon kuin sinkkumiehiä. Koska miesten elinikä on keskimäärin lyhyempi, on etenkin vanhemmissa ikäluokissa sinkkunaisia enemmän kuin miehiä. Toiseksi, kun ongelma esitetään mieskeskeisesti, annetaan vastuu sen ratkaisemisesta naisille. Mutta jos ongelma on esimerkiksi miesten alhainen koulutustaso (minkä toki voisi kuvitella olevan muutenkin yhteiskunnallinen ongelma), miksi asiaan eivät voisi puuttua joko miehet itse tai vaikka koulujen opinto-ohjaajat? Miksi ratkaisu ei ole miesten kannustaminen kouluttautumaan tai koulutuspolkujen pitäminen auki pitkälle aikuisuuteen (tiedetäänhän sekin, että monen pojan murrosikä on vaikeimmillaan juuri siihen aikaan kuin ammatinvalinta olisi ajankohtainen). Entä mistä löytäisin sen seksologin joka kehottaisi julkisesti miehiä etsimään kumppaneita vaatimattoman näköisten naisten joukosta? Minullakin on tuttavapiirin laidoilla pari ikisinkkua jotka -sikäli kun osaan arvioida- varmasti olisivat hyvää vaimoainesta, mutta flaksi ei vain käy syistä joiden epäilen liittyvän ulkonäköön. Toinen mielessäni olevista leideistä on sairaalloisen ylipainoinen, toisella on pehmytkudossairaus joka jyllää myös kasvoissa. Miksi on itsestäänselvää ja epäkiinnostavaa ettei näistä lämminsydämisistä ja mukavista, elämänsä haasteiden kanssa urheasti kamppailevista naisista kiinnostuta? Tietääkseni nämäkin naiset toki pärjäävät, eikä kumpikaan valita tilannettaan. Mutta kyllä he minusta olisivat ansainneet elämäänsä myös puolison tuomaa rakkautta ja tukea. 

Jos puolison puute (mikä on siis eri asia kuin vapaaehtoinen sinkkuus) ei ole naiselle ja yhteiskunnalle ongelma, on kai siis pääteltävä että naiset nähdään pärjääjinä. Tosin pärjääjän muotokuva on nytkin jotenkin ankea. Nainen ei välitä seksistä niin kuin mies. Koska tyttökaverit on keksitty, nainen pärjää myös hyvin ilman parisuhdekumppanuutta. Eihän suomalainen mies muutenkaan puhu. Eikä pussaa. Nainen osaa myös omin päin elää terveellisesti, ylläpitää sosiaalisia suhteita ja luoda elämästä merkityksellisen. Ja koska miehen tyytyväisenä pitäminen on joka tapauksessa rasittavaa, kompensoi näiden rasitusten puute helposti ne pikkujutut joita nainen ehkä voisi kaivata.
Vaikka asia olisikin näin, tässä tuntuu kuitenkin ylistämällä alistamisen sivumakua. Sillä pohjimmmiltaan naisetkin ovat ihmisiä.Tarpeemme ovat yksilöllisiä. Tarkoittaako miesten naisensaantiongelmien korostaminen sitä että miehet ovat epätoivoisia reppanoita jotka uhkaavat pimahtaa? Vai onko taustaoletuksena, että miesten onni on tärkeämpää ja kärsimys suurempaa kuin vastaavassa tilanteessa olevien naisten onni ja kärsimys? Entä onko olemassa jokin järkevästi artikuloitava syy sille miksi miesten parisuhteen puute on naisten vika mutta naisten parisuhteen puute on heidän oma vikansa tai valintansa?

Myös pärjäämisen kulttuuria voisi ehkä kritisoida tässäkin yhteydessä. Pärjääminen kun on kaukana inhimillisestä kukoistuksesta. Käytetäänkö sitä mittarina ehkä siksi että kukoistus nähdään täysin saavuttamattomana utopiana? Miksi naisen pitäisi tyytyä miestä kerkeämmin siihen että hän kuitenkin pärjää vaikka hänen unelmiinsa kuuluisi rakkaus? Eikö tämä asenne itse asiassa ole haitallinen yksinäisyydestä kärsiville miehillekin, sillä se kannustaa Mahdollisia Naisystäviä entistä suurempaan passiivisuuteen? Vannoutunut vanhapiika ei ehkä huomaa pieniä kiinnostuksen merkkejä joita ujo mies lähettää. Menetys on molemminpuolinen, vaikka toinen ei sitä huomaisikaan. Yhtä tuhoisaa ja passivoivaa on tietysti naisista puhuminen miehenkipeinä tai munahaukkoina. 

Puolison puute voi olla ongelma sekä miehelle että naiselle, ja siihen pitäisi suhtautua yhtäläisellä vakavuudella. Pärjääminen on kuitenkin kovasti eri asia kuin kärsimyksen puute, ja toisaalta pärjääjämyytin viljeleminen voi hankaloittaa tilannetta -myös miesten kannalta- entisestään.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments