Epäkesä

On olemassa ihmisiä joille tämäkin kesä on ihan ok. Tähän mennessä vastaan tulleet lajin edustajat ovat olleet kaupunkilaisia. Meillä elämä on vain sekaisin, ja olo asianmukaisen apea. Tänä kesänä voimme "iloita" siitä ettei keittiön polttopahvipino ehdi kasvaa puuhellan kesätauon aikana vuorenkorkuiseksi koska näillä säillä voi ihan hyvin tehdä tulen puuhellaan silloin tällöin ilman pelkoa keittiön kuumenemisesta saunaksi. On aikaa lukea ja rentoutua käsitöiden parissa. Ihokaan ei ole kirjavana hyttysenpuremista ja naarmuista, on tämä sateen pitäminen niin turvallista. Kasvimaalla ei olla paljon raadettu, koska kaatosateet. Satovyöryäkään ei tarvitse pelätä, sillä monet viljelyskasvit ovat jo masentuneet ja luovuttaneet. Myöskään rannalle ehtimisestä ei tarvitse stressata. Ympärillä on kotiviidakon vehreys, mutta käyttäydymme melkein kuin olisi talvi. Luonnotonta menoa.

Jos nyt punnitaan puutarhurin taidot, niin meidän taitomme ja tahtotilamme on heppoisiksi havaittu. Kasvimaalla ei ole katosviritelmiä eikä uusia ojia. Tilanne on tietysti sen mukainen. Huono, muttei täysi katastrofi, sillä kun on monipuolisesti kylvänyt, aina jokin selviää ja joku jopa viihtyy.Salaatti on kukoistanut. Lehtikaalit ja valkosipulit pärjäävät missä vaan, jopa ankeimmassa kesässä puoleen vuosisataan. Puolison mansikkamaa on saanut lentävän lähdön. Tomaattia tulee amppelista, perunan ja juuresten tilanteen näkee myöhemmin. Eniten kuitenkin rehottaa kiitollisuus: siitä että säät koettelevat Suomenmaata nyt kun kasvimaata voi pitää harrastuksena jonka varassa perheen elanto ei ratkaisevasti riipu.

Ja metsän emännän pöydät notkuvat. Meiltäkin on jo kipaistu poimimaan mustikoita ja kauniita kantarelleja, ja sään salliessa viikonloppuna on tarkoitus ehtiä lähimetsään toisenkin kerran. Kantarellipastaa ja mustikkapiirakkaa mupeltaessa epäkesäkin unohtuu nopeasti. Hetken ajan ruokapöydän ääressä vallitsee satokauden rikas tunnelma.


posted under , , | 3 Comments

Semmoinen mielenosoitus

Helsingissä oli tänään iso mielenosoitus monikulttuurisuuden puolesta. Hurraa.

Tilaisuudessa oli puhujia useista puolueista, myös Perussuomalaisista. Hurraa, hurraa.

Perussuomalaisten edustaja, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila ilmoitti puheessaan selvästi, ettei hyväksy rasismia. Jostakin syystä yleisö näki hyväksi buuata hänen esityksensä läpi. Mitä hittoa?

Ai niin. Demonisointi on kivaa, ja koska hyvisten kerhoja ei ole, yhdessä asiassa fiksuilta ihmisiltä ei kannata odottaa että he olisivat järkeviä myös muissa asioissa. Esimerkiksi, että suvaitsevaisena itseään pitävät ihmiset malttaisivat kuunnella mitä Perussuomalaisella on sanottavanaan ja yrittäisivät ymmärtää sen ennen hänen lyttäämistään.

Minusta Turkkila oli rohkea. Ei ole helppoa eikä etenkään hauskaa astua puhumaan hostiililauman eteen. Hän meni kuitenkin. Voisin lyödä vetoa siitä että moni laumassa ölisijöistä olisi hänen sijassaan jättänyt menemättä. Hän myös puhui fiksuja. Ilmeisesti sillä ei  ollut kaikille paljoakaan väliä, sillä jotkut jotka ovat oletettavasti oppineet näkemään maahanmuuttajat yksilöinä eivätkä barbaarilaumana, eivät kykene näkemään Perussuomalaisia samoin. Se on idioottimaista. Mikään muu ei selittäne "Turkkila on rasisti"-huutelua puhujalle joka sanoo selvästi ettei sitä ole. 

Itse tiedän ihan kokemuksesta, että on olemassa fiksuja Perussuomalaisia joiden kanssa voi keskustella ja jopa tehdä rakentavaa yhteistyötä. Viime viikon uutisista luulisi jokaisen ymmärtävän ainakin sen, että Perussuomalaisten puolueeseen mahtuu hyvin eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Kyllä, jotkut ovat rasisteja jotka sietävät tulla argumentoiduiksi maan rakoon. Huomatkaa edellisestä lauseesta kaksi sanaa: jotkut, siis eivät läheskään kaikki ja ihmistä pitäisi malttaa kuunnella saadakseen selville mitä hän ajattelee, sekä argumentoida, vastakohtana esimerkiksi mölisemiselle silloin kun sattuu itse seisomaan ison lauman keskellä. Perussuomalaisen lyttääminen suorilta jaloilta vain hänen puoluekantansa vuoksi on pahimman lajin ääliömäisyyttä. Jotenkin olisin toivonut että edistyksellisiä, humaaneja ajatuksia kannattavat ihmiset olisivat päässeet tämän lajin idiotismin yli, erityisesti mielenosoituksessa jossa vastustetaan kyseisen idiotisminlajin yhtä ilmenemää. Mutta ei. 

Masentavinta koko jutussa on, että mielenosoituksen tapahtumat osoittavat, ettei monella suvaitsevaisena ja humaanina itseään pitävällä ihmisellä ole minkäänlaista otetta oikeudenmukaisuuden hyveestä. Siis kerratkaamme: Oikeudenmukaisuus vaatii paitsi halua vaivautua kuulemaan, myös kuuntelemista. Ihmisten arvioiminen yksilöinä edellyttää, että myös epäilyttävät ihmiset otetaan vakavasti ja heidän ansionsa tunnistetaan silloin kun niitä on. Oikeudenmukaisuus edellyttää, että ketään ei leimata valehtelijaksi (tai rikolliseksi) hänen viiteryhmänsä perusteella vaan häneen suhtaudutaan hyväntahtoisesti kunnes hänen oma käytöksensä antaa muuhun aihetta. Turkkilalle buuanneiden asenteella ei saada ikinä aikaan rakentavaa dialogia, rauhasta nyt puhumattakaan. Vai onko niin, ettei moni suvaitsevainenkaan halua dialogia tai rauhaa vaan on omissa käsityksissään yhtä joustamaton -siis pohjimmiltaan yhtä kivikautinen- kuin äärioikeistolaiset? Onko niin, että Perussuomalaisten erehdyksiä ei haluta korjata argumentoimalla vaan ajatellaan että he ovat järkipuhetta ymmärtämättömiä ali-ihmisiä jotka tulee vaientaa vaikka väkisin? Onko yhä kovinkin yleinen käsitys että kuunteleminen ja hyvä käytös ovat sama asia kuin toisen arvojen varaukseton hyväksyntä, ja halu käydä asiallista dialogia huolista ja ongelmista on periksi antamista? Jos näin on, sekä järki että rauha ovat pahasti hukassa.

Omasta puolestani, olen onnellinen siitä etten kyseiseen mielenosoitukseen lähtenyt täältä maalta. Jos olisin lähtenyt, olisin joutunut poistumaan sieltä kesken häpeissäni.

Auringon luona Madeiralla / Visiting the sunshine in Madeira

Tekniset ongelmat ja Suomeen paluuta seurannut kesäflunssa on nyt selätetty siihen pisteeseen että voimme asettua katselemaan lomakuvia. Meillä oli suuria suunnitelmia Madeiran-matkan varalle. Linturetkiä. Levadakävelyjä. Sitten selvisi että Suomesta puuttuva aurinko oli parkkeerannut Madeiralle jossa oli yli 30 asteeseen kipuava kostea helle. Jopa raikkaan näköisissä vuoristoissa.

Technical problems and summer cold I caught upon our return to Finland are now in control so I am able to share these photos from our trip to Madeira. We had big plans for the trip. Bird watching walks. Levada walks. Then we found out that the sun that has been missing from Finland (btw. I recently saw a NOAA weather map showing that Scandinavia is just about the only part in the world where the summer has been colder than usual) had parked to Madeira. Temperatures topped 30C, with high humidity. Even in fresh-looking mountain areas like this.

 photo DSCN7648.jpg

Kävimmekin sitten delfiiniretkillä. Nämä delfiinit tapasimme Lobosondan valas- ja delfiiniretkellä. Myös yksi honu nähtiin, mutta siitä emme saaneet kuvaa. Samalla saimme niin paljon tietoa valaidensuojelusta ja vinkkejä vaikuttamiseen kotoa käsin, että firma ansaitsi minulta tämän pikku mainospaikan ja kasan irtopisteitä.

So we went to enjoy the relative cool of sea instead. We spotted these dolphins on Lobosonda's whale-and dolphin watching tour. We also spotted a sea turtle, but passed it too quickly for photos. On the trip we gained new information on whale protection as well as plenty of tips on how to take action from home- and so Lobosonda earned to be advertised in this blog.

 photo DSCN0166.jpg

Tässä meidän delfiinikuvia, lisää päivän delfiinejä Lobosondan blogissa.

A couple of our dolphin photos, more in Lobosonda's blog.

 photo DSCN0230.jpg

Myöhemmin teimme vielä katamaraaniretken. Se ei ollut varsinainen  valaidenbongausretki, mutta kun merellä seikkailee, valas voi tulla vastaan muutenkin. Tuossa on kaskelotti. Myöhemmin se vilautti pyrstöään josta lajintunnistus onnistui, mutta siitä emme enää saaneet kuvaa.

Later on, we went to a catamaran tour. It wasn't advertised as a whale watching tour, but we saw a whale anyway. Pictured: a sperm whale. Later, it showed us its tail so the species recognition was possible, but we didn't manage to take a photo of that.

 photo DSCN0587.jpg

Lämmön lisäksi hain Madeiralta tämän kesän kukkaloistoannoksen. Kolibrikukat viihtyivät Ponta do Pargon nummilla saaren länsikärjessä.

In addition to heat, I got a good dose of floral beauty. Strelizias were blooming in Ponta do Pargo, the westernmost part of the island.

 photo DSCN7610_1.jpg

Tämä on jonkun kotipuutarhan paraatipuoli Prazeresissa. Joko saan olla kade?

A relatively ordinary garden in Prazeres. Can I get envious now?

 photo DSCN0391.jpg

Toisaalta, madeiralaisillakin on omat haasteensa maanviljelyksessä. Ne liittyvät usein jyrkänteisiin. Vaatii kyllä asennetta (ja hulluutta) hoitaa tämä kasvimaa/viinitarha näin huolella. Huomatkaa tuo pieni, hyvin kaukainen vilaus kylästä johon tarhan hoitajalla on mahdolllisuus pudota.

On the other hand, though Madeirans have the weather, they do face their own gardening challenges. Often these have to do with high cliffs and sudden drops. It takes some attitude (and possible insanity) to take this good care of this vegetable garden/vineyard to its sudden end. Notice the faint glimmer of the village hundreds of meters below, where the gardener has a chance to fall.

 photo DSCN0402.jpg

Minä olen pehmo, ja olisin valmis luovuttamaan viimeistään siinä vaiheessa kun huomaisin että kotoani jyrkänteen päältä tarvitaan köysirata viljelmien saavuttamiseksi. Madeiralla vaan rakennetaan se köysirata ja sitten viljellään.

I'm a sissy, and would quickly abandon my agricultural dreams if I lived on top of this cliff and found out that I need a gondola lift in order to get to my field. Madeirans just build that gondola lift and keep on farming.

 photo DSCN7932.jpg

Itse viljelyskasveihin tutustuimme Funchalin Jardim Botanicossa. Kertoako tästä banaaniviljelmästä Koksulle kotona vai ei?

We acquinted ourself with garden plants in Jardim Botanico of Funchal. Shall I tell about this banana tree forest to my banana-loving Koksu rabbit back at home or shall I keep very quiet?

 photo DSCN0513.jpg

Löysimme myös uusia ystäviä. Eräänä iltana Prazeresin-hotellilla olimme katselemassa romanttista auringonlaskua kun selän takaa kuului yhtäkkiä stereo-MOU!! Nämä kaksi hotellin pikkukattia tahtoivat uusia kavereita. Seuraavana iltana meillä olikin jo kissannamut mukana.

We also made some new friends. One evening at our Prazeres hotel we were outside watching a romantic sunset when we heard a loud MOU!! right behind our backs. These two little hotel kitties wanted to make new friends. Next evening, we had cat treats. 

 photo DSCN0362.jpg


Hotellin ympäristössä seikkaili myös vuohia. Niidenkin kanssa piti vähän kaveerata.

There were also goats wandering near the hotel. They too were enjoyable to chat with.

 photo DSCN0376.jpg

Kuumuudessa ei kävelty paljon, mutta kaipa liikuntaa silti saatiin kun tasainen maa oli vähissä.

It was too hot for long walks, but I guess we still got our exercise since the island had a serious lack of level ground.

 photo DSCN0431.jpg


Jyrkänteiden lisäksi Madeiran erikoisuuksiin kuuluivat omituiset puut. Funchalissa niitä oltiin innostuttu kokoamaan puistoiksi.

In addition to steep cliffs, strange looking trees were Madeira's speciality. In Funchal, some were collected in parks.


 photo DSCN8085.jpg

Vielä yksi muisto Jardim Botanicon orkideatarhasta. Luulisin tuon olevan katleelia.

One more memory from orchid garden of Jardim Botanico. I think this one is a laeliocattleya.

 photo DSCN7849.jpg

Kuumuus vei nälän, mutta söimme silti kun ruoka oli hyvää. Jäätelön lisäksi herkuttelimme erityisesti ananaksilla ja mustekaloilla.

Heat took our hunger away, but we ate anyway because the food was good. In addition to ice cream our favorites were pineapples and squid.

 photo DSCN7871.jpg

Tutustuttuamme Madeiran teihin kuoppasimme hissukseen myös suunnitelman tähtienkatseluretken tekemisestä vuoristoon. Funchalin-hotellissamme oli kuitenkin merinäköala suoraan etelään ja hotellilla oli maltillinen valaistustyyli, joten harrastimme pyjama-astronomiaa hotellin parvekkeelta.
Kuvassa Skorpioni, Jousimies, Vaaka ja osa Käärmeenkantajaa. Skorpionin seudun tähtijoukoissa riitti ihasteltavaa. Nähdessämme korkealla tämän tähdistön josta Etelä-Suomessa voi nähdä hyvällä tuurilla yläosan Antarekseen asti, tuli vihdoin tunne että nyt ollaan kaukana etelässä. Kotona kuvia valikoidessani ilahduin siitä että tässä kuvassa Skorpioni näkyy "saksineen" jotka nyttemmin kuuluvat viereisiin tähdistöihin. Zubeneschamali ja Zubenelgenubi erottuvat oikean yläkulman tienoilla.

After a few days' driving on Madeiran roads we quietly buried our plan of a star watching trip to mountains. However, the sea view from our hotel room in Funchal gave to the south and the hotel's lighting was not too bad, so we enjoyed some pajama astronomy from our balcony. Pictured: Scorpio, Sagittarius, Libra and some of Ophiucus.There was still plenty to explore in southern regions of Scorpio. With luck, in Finland this constellation is visible only down to Antares, so seeing this really hit home the idea of being far in South. While selecting photos at home I was delighted to see that this time I had captured Scorpio with its "scissors" that nowadays belong to neighboring constellations. Zubeneschamali and Zubenelgenubi can be seen near the upper right corner of the picture.

 photo DSCN8128.jpg

Ei on ei paitsi silloin kun...

Mitä hän sanoi:


 “Ei.”


Mitä hänen arveltiin sanoneen:


”En kuullut ehdotustasi kunnolla. Toistaisitko sen vielä pari kertaa? Muista korottaa ääntäsi, saatan olla huonokuuloinen.”

”Kyllä, mutta tarvitsen vielä rohkaisua ja tsemppaamista sanoakseni sen ääneen.”

”Kyllä, ihan kohta. Palaathan asiaan tunnin päästä tai viimeistään huomenna?”

”Kyllä, mutta en voi sanoa niin juuri nyt sillä meitä tarkkaillaan.”

”Kyllä, en vain halua antaa itsestäni liian helppoa kuvaa. Älä luovuta!”

”Kyllä, mutta en pysty ajattelemaan selkeästi juuri nyt. Tee minulle palvelus ja diagnosoi minut!”

”Kyllä, sillä tavatessamme viimeksi kolme kuukautta sitten annoin ihan selvästi ymmärtää olevani sitä mieltä että kyllä. Sitä mieltä minä siis todellisuudessa olen. Ja koska olemme niin tiiviisti yhteyksissä, olen sinulle velkaa kunnon meriselityksen. Sinulla on oikeus vaatia perusteellista selitystä jos en huomaa sitä oma-alotteisesti antaa.”

”Minulla on psyykkisiä haasteita jotka juontavat juurensa vaikeasta lapsuudestani. Minua vaivaavat hankala äitisuhde, sisaruuskateus ja seksuaalinen identiteettikriisi, alkava asperger, varttinarsismi ja varhais-alzheimer, you know. Tarkoitan siis todellisuudessa että kyllä, mutta sen sanominen on minulle kovin vaikeaa. Ymmärrä minua ja käyttäydy jatkossakin aivan kuin olisin sanonut kyllä."

”En ymmärrä omaa parastani. Vääntäisitkö sen minulle rautalangasta?”

”En osaa arvostaa tarjouksesi poikkeuksellista erinomaisuutta. Vääntäisitkö sen minulle rautalangasta kun minulta on selvästi jäänyt jotakin olennaista huomaamatta?”

”En tiedä tästä asiasta tarpeeksi muodostaakseni oikeaa mielipidettä. Voisitko valistaa minua?”

”Kuvittelen että tämä tarjous on voimassa ikuisesti, mutta jos kerrot miten ainutlaatuisesta tilaisuudesta on kysymys, ymmärrän myöntyä.”

”Kuvittelen olevani parempi ja hienompi kuin sinä. Tarvitsen palautusta maan pinnalle.”

”Inhoan sinua enkä halua suoda sinulle sitä tyydytystä että sanoisin kyllä, vaikka se olisi minunkin mielestäni parempi vaihtoehto.”

”Olen lammas. En uskalla tehdä rohkeita ratkaisuja. Kerro tämä minulle niin herään horroksestani!”

"Olen epärationaalinen ja kärsin järjen puutteesta. Älä yritäkään tulla toimeen kanssani kohtelemalla minua kuin järkevää ihmistä. Se on toivotonta, sillä olen mahdoton."


”Olen hullu.”

posted under | 0 Comments

Arkisen pahan sosiodynamiikasta

Maria Pettersson kirjoitti päivän Hesarissa tilanteesta jossa tuttavat tiesivät miehellä olevan pedofiilisia taipumuksia mutta olivat hiljaa kunnes tämä jäi kiinni useista lapseen kohdistuneista seksuaalirikoksista. Hän miettii, miksi he olivat hiljaa ja yrittivät mieluummin varoitella ja siivota miehen jälkiä kuin puuttua suoraan hänen tekemisiinsä.

Minulla on tässä ollut meneillään pieni ihmiskoe, joka sai alun perin innoituksensa siitä kun huomasin rasismin levinneen kylänväen arkipuheisiin. Päätin yrittää olla antamatta hiljaista hyväksyntääni törkyilylle ja olla katsomatta toisaalle, vahingon minimoimisen ja blogissa jupisemisen sijasta puuttua näihin tilanteisiin asiallisesti mutta suoraan ja heti paikalla. En tiedä, olenko saanut aikaan jotakin hyvää. Ehkä. Toivottavasti. Ihmiskoe on kuitenkin ollut masentavalla tavalla valaiseva.

Minusta on tullut veneenkeikuttaja. Pettersson on havaintojeni mukaan oikeassa: väärintekijällä on tietynlainen vapaalippu perseilyyn jos hänen tekonsa on mitenkään sellainen että sen voi ohittaa hissukseen. Hiljainen hyväksyntä ei ole vain se mitä ihmiset valitsevat koska ovat nössöjä. Rohkenen väittää, että se on sosiaalinen normi ja kehotan eri mieltä olevia toistamaan ihmiskokeeni. Sanomalla että "hei, tuo on aika ilkeästi sanottu" tai "tuo on rasistista", rikon harmonian ja tuon esiin ristiriidan. Nostan näkyville ruman asian jota kukaan ei haluaisi katsoa, pakotan valitsemaan puolen silloin kun niin ei haluttaisi tehdä. Tämä on tärkeää: väärin tekeminen ei välttämättä muuta tilanteen sosiodynamiikkaa, mutta asiaan puuttuminen muuttaa. Se kärjistää tilanteen konfliktiksi tai nostaa sen akuutiksi puuttumista ja kannanottoa vaativaksi ongelmaksi. Väärin tekeminen on helpompi hyväksyä sillä voihan sen jälkiä aina siivoilla ja voihan sen aina jättää omaan arvoonsa, odottamaan parempaa tilaisuutta tai sopivampia ihmisiä. Mitäpä whatever-kansalainen inhoaisi enemmän kuin pakkoa ottaa kantaa ja puuttua nyt heti vaikka ei millään jaksaisi, hetki on huono enkä Minä muutenkaan ole sopiva ihminen? 

Puuttuminen arjen vääryyksiin on niitä juttuja jotka minulla on kokemusteni perusteella suuri kiusaus julistaa supererogatorisiksi teoiksi. Vain tieto siitä miten tärkeistä asioista ja miten suuresta kärsimyksestä nyt on kysymys, estää minua tekemästä niin. Joten sanon vain, että toisinaan hyvään pyrkivän on välttämöntä tehdä asioita jotka tuntuvat kaikin puolin ikäviltä. Sosiaaliset sanktiot ovat niin suuria ettei ole mikään ihme etteivät etiikkaa treenaamattomien voimat tahdo siihen riittää. Vaikeaa on minullakin, ja minulla on sentään puolellani runsaasti oppia, kokemusta argumentoinnissa hankalissa paikoissa ja INTJ-persoonallisuus jonka merkittäviin etuihin kuuluvat suuret puutteet sekä miellyttämisenhalussa että omaneduntajussa. Useimpia ihmisiä sosiaaliset sanktiot painavat paljon enemmän. Minunkin tekee yhä mieli usein ohittaa ja vaieta, ja joskus kun voimani ovat lopussa, niin vieläkin käy.

Päättelen tästä, että ratkaisu ei ehkä sittenkään voi olla kokonaan siinä että alamme vaan avaamaan suuta ahkerammin, vaan sekä ongelma että ratkaisu ovat syvemmällä. Ongelma on konsensushakuisuus ja rakkaus välinpitämättömyyteen. Ongelma on sosiodynamiikka ja kulttuuri jossa sosiaaliset sanktiot kohdistuvat vääriin ihmisiin. Tilanteissa joihin Jonkun Todella Pitäisi Puuttua, nähdään vain ilmiön rumin osa. Näiden tilanteiden lisäksi mielenmaisema levittäytyy kuitenkin laajemalle.  Sen juuret ovat käsityksissämme siitä millainen elämä on mukavaa ja millaiset ihmiset ovat hyviä tyyppejä, mikä meistä todella on anteeksiannettavaa ja mikä ei, sosiaalisen kanssakäymisen sääntöihin joiden mukaan hiljaa oleminen on usein käytännössä se palkitseva vaihtoehto. Ei ole edes varmaa siitä että oikeudentuntoinen ihminen saa muut puolelleen. Ei välttämättä saa. Moni oikeastaan hyväksyy rasismin, ja vaikka kaikki vihaavat pikkulapsiin sekaantujia, teineihin sekaantujat saavat jo ymmärrystä osakseen. Sitä paitsi, veneenkeikuttaja on lähtökohtaisesti sopimattomasti käyttäytyvä tyyppi: hänen sanomisensa vähättely ja tilanteen typistäminen kahdenväliseksi konfliktiksi "älkääs nyt viitsikö"-asenteella ovat oivia sosiaalisia sanktioita ja kelpo vaihtoehtoja vääryyteen puuttumiselle. Avatessaan suunsa arkisesta vääryydestä ottaa siis riskin yksin jäämisestä mielipiteensä kanssa.

Kutsun käydessä poliisikuulusteluihin kaikki ymmärtävät että vaikenemisen aika taisi mennä jo ajat sitten, mutta sinne johtavalla tiellä muualle katsominen on aina vaihtoehto, ja sosiaalinen todellisuutemme on sellainen että se on se suotava ja palkitseva vaihtoehto. Useimmilla ihmisillä on jonkinlaista tietoa siitä mikä on oikein -sekä paljon "hyviä" syitä ja selityksiä sille miksi oikein toimiminen ei kuitenkaan ole tällä kertaa se paras ja järkevin vaihtoehto. Ehkä ensi kerralla sitten. Ehkä ei silloinkaan...Yllätys on usein suuri kun järki-ihmiseksi luultu eetikko ei näitä selityksiä ymmärrä vaan vaatii jääräpäisesti, että oikein pitää toimia silloinkin kun se on vaivalloista, rasittavaa ja sosiaalisesti riskaabelia vaan ei täysin mahdotonta.

Lisäksi tilanteessa vaikuttaa läheisyys/etäisyysharha. Uhri nähdään helposti yksittäistapauksena, vaikka ajan myötä heitä kertyisikin enemmän. Lisäksi uhri on usein jotenkin abstrakti ja etäinen -ja sitä paitsi sellainen ihminen josta ei ole itselle hyötyä. Vertaiset, eli se ryhmä johon tekijä kuuluu, ovat usein hyväosaisia ja ylipäätään sellaisia ihmisiä joita ei mielellään ärsyttäisi. Jos pidän kaverini hyvällä tuulella, he pitävät minua kivana tyyppinä ja meillä kaikilla on mukavaa. Kuten Petterssonkin on huomannut, on kivaa ajatella hyvää omasta porukasta vaikka hampaat kirskuen. Uhri taas ei ole yksi meistä, ei osa kivaa ryhmäämme. Hän on etäällä, mikä saa hiljaa olemisen näyttämään entistä palkitsevammalta. Kuuluuko tämä asia edes minulle? Mitä minä muka tiedän? 

Maailma on enimmäkseen sellainen kuin sen halutaankin olevan. Ihmiset joita ongelmien esiinnostaminen ärsyttää ajattelevat että jos tuo vain olisi ollut hiljaa, kaikki olisi ollut hyvin ainakin jonkin aikaa, mahdollisesti maailman tappiin. Eiväthän kaikki suuretkaan vääryyden koskaan paljastu, eikä pienillä vääryyksillä ehkä niin väliä ole niin kauan kun maailmassa on niitä suuriakin ongelmia. Mukavan välinpitämättömyyden jatkaminen olisi ollut mahdollista. On myös miellyttävää ajatella että "oikea toiminta" on terminä erittäin teoreettinen ja tosielämälle vieras, ei jotakin mitä jokaisen omaneduntajuisen, järkevänä itseään pitävän ihmisen tulisi sännätä tekemään jos vain siihen suinkin pystyy. Että väärä toiminta on inhimillistä ja korkeintaan pikku stiplu josta ei pidä liikaa murehtia niin kauan kuin tietää olevansa kuitenkin normaali ihminen.

Omasta puolestani, olen ajatellut jatkaa rauhanhäiritsemistä, koska se on kuitenkin jotakin mitä voin tehdä, ja ehkäpä harjoituksen myötä tehdä paremmin. Se on oikein, mutta se ei tule koskaan riittämään. Vasta kun arkinen puuttuminen alkaakin tuoda kiitosta ja uusia ystäviä, alan uskoa maailman todella paranevan. Se päivä ei taida koittaa aivan lähitulevaisuudessa.

Filosofian Puutarha esittää: erikoishaastattelussa Rosatomin edustaja

Madeiran-kuvat ovat vielä tuloillaan, mutta ennen sitä merkittävä poikkeus periaatteestani olla kommentoimatta suuremmin ydinvoima-alan tapahtumia. Viime viikkoina Fennovoiman ydinvoimalahanke on ollut lehdistön vakioaiheita, mutta yksi on puuttunut: Rosatomin edustajan syvähaastattelu. Se tulee tässä.

Eettisyys: ostoskysymys vaiko hallinnointikysymys?

Upsista. Mielettömän migreenikon kommentit joutuivat odottamaan kommenttilaatikossa sillä aikaa kun vietin viikon netin ulottumattomissa. Madeiran-kesäretkeltä on tulossa kuvia aivan kohtapuoliin. 
Aluksi kuitenkin vastaan Mielettömän migreenikon kommentissa esittämään kysymykseen oikein postauksessa. Niin, mistä eettisten vaatteiden metsästys kannattaisi aloittaa? Mistä vain. Aluksi pitää tietysti sanoa, että hyvin monta vaatteiden tuotantoon liittyvää eettistä ongelmaa onnistuu välttämään valmistamalla vaatteita itse. Mutta useimmat meistä eivät voi tehdä ainakaan kaikkea tarvitsemaansa itse, joten ostamisestakin on hyvä puhua (etenkin kun pohdintoja voi hyvin soveltaa muuhunkin kulutukseen).

Minulle eettisyys ei ole ensisijaisesti tavaran ominaisuus, vaan siihen vaikuttaa myös paljon se miten tavaraa käytän. Yritänkö hankkia pitkäikäistä ja olenko ylipäätään sellainen ihminen joka osaa kiintyä vaatteisiinsa vuosiksi niin etteivät ne lennä kierrätykseen pelkän tylsistymisen vuoksi? Jaksanko huoltaa ja kunnostaa omaisuuttani? Olenko ostanut edes tarpeeseen? Voiko tämän aikanaan kierrättää kotona? Ostaminen on vain yksi osa tarinaa. Tietyistä kaupoista ostaminen ja tiettyjen merkkien ostaminen ovat vielä pienempi osa joihin keskittyminen helposti vinksauttavat suuren kuvan. Sitä paitsi, merkki- ja kauppakeskeisyys ovat elitismin muoto. Minulle tavaran, kuten vaatteen, eettisyys ei ole niinkään ostoskysymys vaan hallinnointikysymys.  Eettinen alkuperäkään ei riitä pelastamaan tuotetta -edes eettiseltä kannalta- jos se on laadultaan surkea tai epätarkoituksenmukainen. Toisaalta, vaate voi olla eettinen vain joiltakin osin, kaikki eettisesti valveutuneet valmistajat (kuten monet pienyrittäjät) eivät tuo eettisyyttä esiin markkinoinnissa, ja välillä voi käydä niinkin että muuten täydelliseltä vaikuttava löytö ei vaikuta yhtään eettisesti tuotetulta. Tämä ei tarkoita etteikö olisi hyvä pyrkiä suosimaan kotimaista, eettistä, reilua, luonnonmateriaalia ja pitkäikäistä vaan vain sen tunnistamista että eettisyys on parhaimmillaankin vain yksi ostospäätökseen vaikuttava näkökulma.Monimutkaista.

Sitten ovat realiteetit jotka pakosti vaikuttavat meidän kaikkien ostopäätöksiin. Vaatteiden on tietysti oltava oikean kokoisia ja käyttötarkoitukseensa sopivia. Myös hinnan on oltava sopiva, ja tämä sopivuus riippuu paljon omasta taloustilanteesta. Useimmilla ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa nelinumeroisia summia vaatteistaan vaikka ne olisivat miten hyviä ja eettisiä, ja moni joutuu harkitsemaan tarkkaan kymppienkin panostukset. Ei kuitenkaan kuulosta ihan järkevältä väittää että eettisyyskysymykset ovat ylellisyyttä joiden miettimiseen vain rikkailla on varaa.

Myös tyyli ja väri vaikuttavat eettisyyteen. Jos vaate ei ole omannäköinen eikä miellytä silmää, miten siihen voisi kiintyä? Kiintyminen taas on tärkeää, sillä se on erinomainen motiivi eettisesti vastuullisille toimintatavoille. Toisinaan valintoja rajoittaa työpaikan tai tilaisuuden pukukoodi. Hyviä kirpputoreja tai putiikkeja ei ole kaikkien lähettyvillä. Yhdet eivät osta mielellään vaatteita netistä, toiset taas inhoavat kaupoissa kiertelemistä. Sanalla sanoen, kaikki tuotteet eivät edes ole kaikkien saatavilla eivätkä kaikki kaupat sopivasti kaikkien ulottuvilla. Tämäntapaisista seikoista rakentuu reunaehtojen ja mahdollisuuksien verkko joka näyttää jokaisella erilaiselta. Se voi näyttää toivottoman monimutkaiselta jos ei tiedä että etiikassa olennaista on kuitenkin mahdollisimman hyvien valintojen tekeminen ja parempaan pyrkiminen mahdollisuuksien mukaan, ei ihmisten arvosteleminen ulkoisten asioiden kuten vaatemerkkien ja ostospaikkojen perusteella. Sen tyyppiset seikat kun saattavat selittyä valintojen lisäksi myös reunaehdoilla.

Esimerkiksi minä olen nirso, pluskokoinen maalaiseläjä joka tykkää laittautua jos päivänasuksi on tarjolla jotain muuta kuin mekko ja essu. Teen ostokseni mieluiten netissä, inhoan kaupoissa kiertelyä, ja budjettini on tarpeisiini nähden sopiva. Reunaehtoni ovat siis aivan toisenlaiset kuin rennosta tyylistä pitävällä keskikokoisella suuren kaupungin asukkaalla jolta liikenee vain roposia pukeutumiseen käytettäväksi. Vaikka minua ja kaupunkilaisystävää yhdistäisi hyvään pyrkiminen ja kiinnostus arkietiikkaan, vaatekaappimme ja ostoskäyttäymisemme näyttäisivät varmasti varsin erilaisilta. Hyvään pyrkimisen näkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä. Nykyään vain on muodissa nokkimisen diskurssi jossa on olennaista tietää tarkalleen kuka on toista parempi ja ketä voi vähän sättiä.

Tämä 10 kysymyksen lista on mielestäni yhä aika hyvä lähtökohta. Lisäisin vielä, että oma tyyli, elämäntapa ja väripaletti olisi hyvä miettiä läpi (kuulostaa vaivalloiselta, mutta kun ne on kerran miettinyt kunnolla, se riittää ja hutiostosten tekeminen vähenee kummasti). Kun tiedän että kaikki kaupassa tarjolla olevat houkutukset eivät kuitenkaan olisi käytössä kivoja, ne on helpompi ohittaa. Samoin olisi hyvä pysytellä kärryillä vaatekaapin koosta ja ja tarpeista. Silloin on helpompi ostaa harkiten ja tarpeeseen ja vastaavasti välttää keräämästä älyttömiä vaatevuoria. Sellaista ekomerkkiä ei ole vielä keksittykään jonka ostaminen kaapintäytteeksi olisi eettisesti järkevä veto. Pinnallisuuden kulttuuria tämäkin: hätäinen katsoo ja arvostelee toisen pukeutumisen sen perusteella missä hän tekee ostoksensa ja mitä hänellä sattuu olemaan päällään. Kuitenkin vain ihminen itse tietää, onko vaatekaapin kokonaisuus hyvin hoidettu ja harkittu ja mistä hänen tavaransa ovat peräisin.

Siispä eettisen ostamisen voi aloittaa nojatuolista. Kun omat ostamisen reunaehdot ja oma tyyli ovat suunnilleen selvillä, niillä aseistautuneena voi lähteä ostoksille melkein minne vain. Jos tärkeintä on pyrkiä hyvään omien mahdollisuuksien rajoissa, siitä tosiaan seuraa se että on olemassa sellainenkin mahdollinen maailma jossa halpaketjusta ostaminen on järkevä vaihtoehto johon eetikollakaan ei ole huomautettavaa. Ei se mitä tehdään vaan miten tehdään, niin kuin hyve-etiikassa aina ajatellaan.

Pertti Kurikan Nimipäivistä, Picassosta ja hyvästä taiteesta

Pertti Kurikan nimipäivien nostattama euroviisuhuuma meni jo. Joidenkin mielestä tuli todistetuksi ettei punk ole oikeaa musiikkia eikä etenkään taidetta kun euroviisutaival töksähti taas semifinaaleihin. PKN:n musiikki onnistui muodollisen supermenestyksen huolimatta kuitenkin inspiroimaan, ilahduttamaan ja valistamaan kansaa siinä määrin, että sen taiteellisuus ansaitsee lähempää tarkastelua.

"Aina mun pitää" on mainio kappale siksi että siinä aihe ja tyylilaji sopivat erinomaisesti yhteen. Kappaleesta on olemassa klassinenkin versio, ja vaikka se on hyvin tehty taidonnäyte, se on myös hampaaton. Se on väsynyttä nutinaa siinä missä alkuperäisversiossa on sisua ja turhautumista. On olemassa olotiloja jotka ovat punkkia, ja joista paras kuvaus on punkbiisi. Monien mielestä tällaiset olotilat eivät ansaitse tulla nähdyksi, kuulluksi eivätkä etenkään kuuluisiksi. Minusta ansaitsevat. Esimerkiksi PKN:n sanoma on yhteiskunnallisesti tärkeä ja heidän esiintymisensä voimaannuttaa monia. Sitä voidaankin sitten toki miettiä, onko maailmassa kenties jotakin vikaa kun sen kuvaamiseen eivät riitä tshaikovskit ja rossettit. Tai sitä, voiko ihmisten maailma ylipäätään olla sellainen että kaunotaide riittäisi sanomaan siitä kaiken tärkeän. Tosiasia toki on, että punk, samoin kuin arkisten aiheiden kuvaaminen maalauksissa, ovat länsimaisessa taiteenhistoriassa aika uusia ilmiöitä. Pitkään oltiin kuvataiteissakin sitä mieltä että kuvaamisen vaivan arvoisia olivat vain jumaltarut, kuninkaat ja sotasankarit. Musiikin puolella jazz on jo muuttunut paheellisesta hienostuneeksi, mutta moni yhä ajattelee että ainakin musiikin sanoitusten olisi syytä käsitellä vain tiettyjä aiheita: rakkauselämän kiemuroita, kaipausta, kesäiltoja ja ehkä isänmaata. Silloin taiteen maailma oli kait nykyistä hauskempi katsella, mutta se oli myös pienempi, ahtaampi, ilmaisuvoimaltaan heikompi, sanalla sanoen yhdentekevämpi.

Taide ei ole hyvää vain silloin kun se on nättiä. Nätti on itse asiassa hirvittävän kulunutta, kun taiteesta puhutaan. Nättiä ja sielutonta on maailma tupaten täynnä. Vaikka uusien kauneuden muotojen etsiminen on jalo ja hieno päämäärä, on taiteella muitakin haasteita, esimerkiksi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tai muistuttaa kansaa tärkeistä asioista, antaa ilmiasu sille minkä kuvaamiseen pelkät sanat eivät riitä. Pablo Picasson Itkevä nainen ei ole tavattoman kaunis maalaus siksi että se olisi nätti tai kuvaisi tarkkaan todellisuutta jonka silmä näkee. Onhan ensi silmäykseltä selvää ettei se ole nätti eikä realistinen. Sen sijaan se voi olla hyvinkin tarkka kuvaus mielen ja sydämen todellisuudesta. Voi olla, että teknisesti kubistinen maalaus on helpompi toteuttaa kuin fotorealistinen maalaus, mutta taiteessa ei ole kyse laskelmoinnista eikä insinöörinäppäryydestä. Picasson nerous on siinä että hän on löytänyt täydellisen tavan kuvata sitä miten suru särkee sydämen, ihmisen ja koko maailman. Kauniit hetket eivät ole vain silmää tai korvaa miellyttäviä hetkiä, ne ovat hetkiä jolloin ymmärrämme todellisuudesta enemmän. Silloin tulee taiteilija ja kertoo ettemme ole oivalluksemme kanssa aivan yksin. Hän on nähnyt jotakin samankaltaista, hän ymmärtää.

Vastaavasti, voi olla että punkbiisi voi olla teknisesti helpompi soitettava kuin pianosonaatti. Silti punk voi olla nerokasta, jos se onnistuu löytämään ilmiön jonka kuvaamiseen se on kaikkein paras väline. Silloin se on hyvää taidetta, sillä se onnistuu tekemään sen mitä hyvä taide tapaa tehdä: ilmaista osuvasti jotakin sellaista jonka näkeminen on ihmiselle hyvää ja avartavaa.

Mitä välii, kun halvalla lähti

Kaupunkilaistutut ovat sivistäneet minua kertomalla, että Suomeen on viime aikoina rantautunut pari uutta halpavaateketjua joista on tullut varsinkin nuorten keskuudessa suosittuja. Samaan aikaan perinteisesti hieman laadukkaampia merkkejä myyneet tavaratalot ja harvalukuiset kotimaiset tekstiili- ja vaatealan yrittäjät kamppailevat talousvaikeuksien kanssa. Luksusmerkkien rantautuminen Suomeen on niin ikään pysähtynyt. Tästä voisi melkein päätellä että ajoittaisesta narinastaan huolimatta suomalainen ostaa mieluummin halpaa ja heikkolaatuista kuin laadukasta ja kallista. Koska onhan se halpa kuitenkin niin halpaa.

Arkijärki pohti blogissaan vaatebudjettia sekä sitä onko siinä järkeä vaiko ei.Tämä pohdinta, samoin kuin postauksen huomio siitä että kalliissa vaatteissa tuntuu olevan jotakin perustavanlaatuisen epäilyttävää ja tuhlaavaista, sopii hyvin edellisen kirjoitukseni jatkoksi. Arkijärki on huomannut, että tiukan vaatebudjetin asettaminen on usein osa ekovaatekaapin suunnitteluprosessia. Sopiiko se tiukka budjetti kuitenkaan eettisesti valveutuneelle kuluttajalle joka satsaa mielellään hyvään laatuun, eettiseen tuotantoon ja kotimaisuuteen? Edistääkö tiukka budjetti mitenkään eettisyyttä? Onhan se toisaalta niinkin että halvalla voi tehdä löytöjä, mutta yleensä laatu maksaa, etenkin uusissa vaatteissa. Jos jotakin haluaa rajoittaa, minusta tavaran määrä ja käyttöikä ovat parempia tarkkailukohteita. Sekalaisen roinan vuori on kaikin tavoin tympeä juttu, mutta tiukka budjetti voi johtaa tarpeellistenkin hankintojen turhaan lykkäämiseen (kituuttamisen ja kärvistelyn epämukavuus kun eivät vieläkään tuo eettisyysirtopisteitä) tai siihen että valitsee halpatuotteen vaikka laatuunkin olisi ollut varaa tosiasiassa panostaa ellei olisi hirttäytynyt siihen budjettiin.

Omalla kohdallani olen huomannut, että hutiostokset ovat olleet yleensä halpoja. Joskus harkintani on pettänyt kun houkuttimena on ollut erikoistarjous. Voi olla että tiukoista kriteereistä tai normaalisti vaatehankintoihin soveltamastani harkinta-ajasta on tullut tingittyä ihan huomaamatta kun on niin halvalla saanut. Viime vuosina olen koittanut irrottautua tästä ajattelutavasta ja koittanut pikemminkin ajatella että jos todella tarvitsen ja haluan jotakin, olen valmis maksamaan siitä normaalihinnan, ja se normaalihinta saa olla rutkasti kalliimpi kuin halvin versio samannäköisestä tuotteesta. Tuotteen kokonaisedullisuuden ratkaiseva hinta per käyttökerta (tai joissain harvoissa tapauksissa yleinen erinomaisuus) on kuitenkin se mikä pohjimmiltaan ratkaisee ostoksen taloudellisen järkevyyden. Jos etiikan haluaa huomioida, cost per wear-laskelmiakin on toki hiukan rukattava tai niistä saa helposti halpatuotantomyönteisiä. Esimerkiksi, jos ostan 10 euron t-paidan, ei voi olla niin että sen käyttäminen 20 kertaa antaa cpw:ksi 50 senttiä. 2000 tai 2001 H&M:ltä ostamani, edelleen hyväkuntoinen pellavapusero on kuitenkin tainnut 15 kesän luottovaatteena saada anteeksi syntyperänsä. Sen seuraajaa en kuitenkaan ole ajatellut enää halpisketjusta ostaa. Kerran minulla kävi tuuria, mutta silti ylivoimainen enemmistö H&M-vaatteistani on tullut tiensä päähän jo ajat sitten. Halpaostoksilla voi joskus onnistaa, mutta se ei tee tyhjäksi sitä että kyseessä on uhkapeli jonka voittomahdollisuudet ovat...noh, uhkapelitasoa. Johtopäätös: hinta per käyttökerta- laskelmassa "hinnaksi" ei pidä halpavaatteiden kohdalla arvioida ostohintaa vaan reilu hinta, arvio siitä mitä tuotteen olisi tullut maksaa siinä tapauksessa että valmistaja olisi valinnut tuottaa sen kestävästi.

Jos lakkaa ihannoimasta halpuutta, edullinen hinta tai hyvä tarjous on kiva yllätys, mutta ostopäätöksessä alkavat vihdoin painottua ne seikat joilla on merkitystä myöhemminkin tuotetta käytettäessä: tavaran tarpeellisuus, sopivuus, miellyttävyys, eettisyys ja muut vastaavat. En myöskään todella halua enkä tarvitse vaatteita (tai muitakaan esineitä) joiden odotettavissa oleva käyttöikä on lyhyt esimerkiksi heikkolaatuisen materiaalin takia. Eikä sellainen tuote jonka pieni hintalappu on revitty orjien ja ympäristön kärsimyksestä ole aidosti halpa vaikka minä maksaisin siitä miten vähän. Vielä on muistettava sekin raadollinen fakta että usein ihminen on motivoitunut pitämään hyvin ja huoltamaan sellaista tuotetta jonka hankintahinta on aikanaan pikkuisen nipistänyt, siinä missä halpatavaroihin suhtaudutaan usein välinpitämättömästi. Yli varojensa eläminen ja ostoholismi muodostavat tietysti omat ongelmaryppäänsä. Olen kuitenkin Arkijärjen kanssa samaa mieltä siitä että tavaran hinta ei sinänsä ole eettisesti ongelmallista vaan kulutuksen eettiset ongelmat löytyvät yleensä muualta.

Arkijärki mietti myös, miksi etenkin täällä Suomessa tunnutaan olevan sitä mieltä ettei pukeutumiseen panostaminen ole oikein soveliasta. Hänelle sattui hauska freudilainen lipsahdus hänen puhuessaan pukeutumiseen panostamisesta ulkonäköön satsaamisena. Onko pukeutumisessa kysymys kuitenkaan pelkästään ulkonäöstä? Jos panostan kestävyyteen ja huollettavuuteen, voi tuotteen hinta per käyttökerta jäädä niin alhaiseksi että laatutuotteen ostaminen onkin säästäväistä. Voin myös satsata mukavuuteen tai eettisesti ja ekologisesti vastuulliseen tuotantoon. Viime vuosina olen löytänyt itseni vaateostoksilla myös edistämästä terveyttä erityisen mukavaksi muotoiltujen kenkien ja laadukkaiden neuleiden muodossa. Lisäksi, kuten vakiolukijat tietävät, olen vähitellen päätynyt ajattelemaan että myös kauneus on tärkeä arvo josta kannattaa vähän maksaakin. Miksi piittaamattomuus kauneudesta tai suoranainen rumuuden ihannointi olisi ylevää ja osoitus eettisestä valistuneisuudesta? Nykyään blogistania on tietysti väärällään esimerkkejä turhamaisuudesta ja suoranaisesta luksustuotteilla leuhkimisesta (esimerkiksi kalliissa logotuotteissa leuhkiminen on suorastaan sisäänrakennettua). Nämä eivät ole kuitenkaan kauneuden tavoittelun ilmenemiä, vaan todellista kauneutta voi hyvin tavoitella sovussa solidaarisuuden, taloudellisen järkevyyden ja eettisen harkitsevuuden kanssa. Jopa kauneuden tavoittelu on siis eri asia kuin turhamaisuus tai pinnallisuus. Muut kursiivilla merkitsemäni hyveet eivät puolestaan liity ulkonäköön ollenkaan. Onko siis niin että olemme oppineet pohtimaan vaatekysymystä väärin yksinkertaistaen, typistäen sen turhamaisuuskysymykseksi vaikka pohjimmiltaan harkittavaksi olisi monia muitakin tärkeitä näkökohtia?

Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että halpatuotannon keskellä kuluttajalta katoaa herkästi laadun taju ja kyky tunnistaa niitä ominaisuuksia jotka nostavat tuotteen hintaa ja laatua. Esimerkiksi vaatteissa laatua lisäävät yksityiskohdat ja materiaalit saattavat olla lähes näkymättömiä, etenkin käyttämättömässä tuotteessa. Värien pysyvyyden tai materiaalin nyppyyntymistaipumuksen näkee vasta pesujen myötä, muotoilut ja vahvikkeetkin näkyvät vain tarkasti katsomalla. Ehkä halpuuden nostaminen vaateostoksilla keskeiseksi kriteeriksi -jopa eettisyyskysymykseksi- kuuluu tähän ilmiöön. Seuraava askel näyttää olevan se ettei laatua enää edes haluta ja kaivata vaan koemme halvan hinnan olevan kelpo kompensaatio siitä että tuote on lähes kertakäyttöinen. Samaan aikaan sellaisen laadun ostaminen mikä joskus oli lähes itsestäänselvyys, tulee epäilyttäväksi brassailuksi...

Intohimosta ja sen puutteista suhteessa ihmisiin ja esineisiin

Päivän todiste siitä että ihminen uskoo usein sen minkä haluaakin uskoa oli siinä johdonmukaisuuden häivääkään tahi ei, tulee tällä kertaa tästä (vaate)shoppailulogiikan kukkasesta johon olen viime aikoina törmännyt yhden kerran liikaa.
"Voin ihan hyvin ostaa halpatuotteen, sillä tehdäänhän kalliita merkkivaatteitakin hikipajoissa."

No tehdään toki. On kuitenkin eri asia, maksaako kuluttaja hyvässä uskossa  tuotteesta hinnan jolla voi saada eettisesti tehdyn laatutuotteen riippuen tuottajan ahneudesta kuin se että hän maksaa tuotteesta niin vähän ettei eettinen tuotantotapa ole mitenkään mahdollinen. On eri asia tutkia tuote huolellisesti ja yrittää ostaa laatua kuin hankkia halpatuote periaatteella "ei tämän sitten niin tarvitse kestääkään". Kaikille sattuu hyvästä yrityksestä huolimatta joskus huteja (allekirjoittanut todellakin mukaan lukien), mutta ratkaisevaa on se yritys. Emme aina onnistu ostamaan niin hyviä tuotteita kun haluaisimme, mutta se mitä kuluttajalta voidaan kohtuudella vaatia on parhaansa yrittäminen. Kuluttaja ei aina onnistu pysymään tuotantoketjun jäljillä, mutta kohtuudella voi edellyttää että kuluttaja antaa valmistajalle edes mahdollisuuden eettisyyteen. Edellä kuvaamallani hälläväliäasenteella liikenteessä oleva ihminen ei edes yritä. Asenteen taustalla paistavat kyynisyys ja usko omaan heikkouteen- ei siis mikään mukava maailmankuva. Huolettomuus on vain pintaa.

Jos ei maailman tila puhuttele ja on muutenkin kyynisyyteensä tikahtunut, voidaan tietysti aina miettiä, millä tavalla itsekunnioitukselle tekee hyvää hankkia tavaraa jonka tietää sudeksi jo ostohetkellä? Eikö olisi järkevämpää hankkia laatua vaikka käytettynä? Eikö olisi järkevää etsiä ja säästää kunnes löytää tuotteen joka ei ole kiva vain ulkonäöltään vaan sekä kiva että kaikin puolin laadukas?  Eikö olisi järkevää käyttää tovi vaatekaappinsa suunnittelemiseen niin että pärjää kohtuullisella vaatemäärällä jolloin yksittäisistä ostoksista on varaa maksaa enemmän? Eikö jatkuva ostaminen ja poisheittäminen ole jotenkin rasittavaa? Entä kumpi on parempi itsestä välittämisen muoto: se että ostaa helppoa ja halpaa sekundaa vai se että yrittää hankkia tarvitsemansa mahdollisimman hyvänä ja on valmis näkemään vaivaa sen eteen? 

Edellisessä postauksessa mietin, miten elämän suurista rakkauksistakin on tullut pikamuotimaailmassa kummasti kulutustuotteita muistuttavia olentoja joiden kanssa pyörähdetään parhaassa tapauksessa Ihastumisen ja Tylsistymisen syklin läpi. Samalla pidetään itsestäänselvänä ettei kukaan voi olla niin ihmeellinen tyyppi että rakkaus häneen voisi kestää suurena ja syvänä vuosien läpi. Voimme rakastua vain mielikuviin ja rakkaus hiipuu sitä mukaa kun totuus paljastuu, onhan perimmäinen totuus meistä kaikista ikävä. Entä jos tilanne onkin se että samaa valhetta tarjoillaan meille läpi kulttuurin ihmissuhteista ostoksiin? Entä jos minullekin voisi olla olemassa sekä rakkautta että esineitä jotka ovat niin ihania ja sopivia ettei niihin vain kyllästy ikinä? Entä jos on niin että minun on ainakin järkevää lähteä siitä että näin on? Onko aivan johdonmukaista edes ajatella että jos rakastaa ihmistä, rakkaus luonnostaan hiipuu ihmissuhdetyperehtimisten myötä? Jos näin on, enkö ole silloin rakastanut suhdetta pikemminkin kuin ihmistä? Ja miksi tämä kuulostaa samalta kuin se että ihminen joka sanoo rakastavansa vaatteita ei usein näytä olevan mihinkään pitkään tyytyväinen vaan on aina ostamassa uutta ja kantamassa vanhaa pois? Eikö tällainen ihminen rakasta pikemminkin ostamista sen sijaan että mieltyisi aidosti kauniisiin ja mukaviin vaatteisiin ja malttaa pitää niistä hyvää huolta sitten kun on ne omakseen saanut?

Se joka uskoo tai peräti tietää että on olemassa Asioita Jotka Eivät Väljähdy, suhtautuu elämäänsä suurella intohimolla toisin kuin kyyninen ja väsynyt halvallapääsijä. Hän ei tyydy hiljaa ja vaella välinpitämättömänä vaan on utelias, työtä pelkäämätön ja vaatelias. Sieluttomuuden ilmenemien keskelläkin hän on elävä...

Elokuvateattereissa nyt: hyvän mielen elokuvien aatelia

Niijjoo. Tärkeistä kulttuuri-ilmiöistä pitää blogissakin mainita, että maailmankaikkeuden hienoin jatko-osakavalkadi eli Terminator, on saanut uuden jatko-osan Genisys elokuvateattereihin. Siinä on taas kaikki mitä hyvältä elokuvalta sopii odottaa: räjähdyksiä, takaa-ajoja, tappajarobotteja, aikamatkailua semmoinen määrä että metafyysikkoja itkettää, maailmanlopun menoa ja uutuutena Daenerys Targaryenin futuristinen versio. Ja tietysti Arnold Schwarzenegger, ”old but not obsolete” terminator mallia 101. Yllättävää oli hämmentävän onnellinen loppu, joka tosin sai minut huolestumaan siitä mahdollisuudesta ettei Terminatorin jatko-osia ehkä ropsahtele harvakseltaan hamaan ikuisuuteen. Jos tämän elokuvan näkemisestä ei tule hyvälle mielelle, niin sitten en kyllä tiedä, mistä.


Itse valmistauduin elokuvailtaan tietysti katsomalla edelliset osat kotisohvalla. Sekin oli hyvä idea, sillä parhaat elokuvathan eivät katsomisesta kulu.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments