Vakiintuneiden kyyhkyläisten kerho

"Kyllä tämä aina kotiolot voittaa", sanoi mies kollegalleen lentokentällä kun paluulennon ilmoitettiin myöhästyvän kolmella tunnilla, ja suuntasi kohti lentokenttäbaaria.
"Riippuu kotioloista.", vastasi toinen.

-tosielämässä tapahtunutta-

Näin kesälomien alla meillä on ihmetelty uutisia joissa on neuvottu, miten sietää puolisoa ja perhettä viikkokausia kestävän kesäloman ajan. Se taas ei ole mikään uutinen vaan ihan "yleistietoa" että pitkien parisuhteiden salaisuus on usein sinnittelyssä, huolellisessa vaikenemisessa, alistamisessa tai yhteisissä omaisuus- ja lapsikuvioissa. Ei kenelläkään riitä mielenkiintoisia juttuja ja hauskuutta vuosikymmeniksi, intohimosta puhumattakaan. Toisaalta myös pikaeroaminen on noloa. Ehkä uusi ihanne on siis paukahtaa naimisiin, lisääntyä ja erota sitten kun lapset on saatu ulos pesästä suhteellisen pienillä traumoilla? Tai sitten voi elää kevytsuhteessa, sillä perusteella että jos ei olla oikeasti yhdessä ei vääjäämätön erokaan ole paljon mitään. 

Jos valitsee kumppanikseen hyvännäköisen tyypin sillä perusteella että tämä on hyvännäköinen, ei lähtötilanteesta varmaankaan pääse kuin alaspäin. Sellaisiin lopputuloksiin johtaa typerehtimisen pahe. Itselleni pinnallinen vouhotus ei ole ikinä mennyt oikein jakeluun. Jos haluaa katsoa hyvännäköistä naamaa tai pukeutumistyyliä, voinee hankkia seinälleen julisteen. Siinä näkyvä naama ei myöskään repsahda eikä vänkää vastaan ja on muutenkin tosi helppohoitoinen. Miksi siis hankkia kumppanikseen elävä ihminen jos todellisuudessa kaipaa vain kuvajaista? Perheonnen kannalta paljon kiinnostavampia ominaisuuksia ovat muutenkin viihdyttävyys, parisuhdetaidot, kehityskelpoisuus ja kiinnostus kotitöihin, kuitenkin siten ettei ihmisille voi jakaa näissäkään asioissa kouluarvosanoja vaan olennaista on yhteensopivuus. Mutta näistä ei taideta kysellä edes deittipalstojen profiileissa. Lisäksi tarvitaan tietysti salainen ainesosa eli halu tulla toimeen toisen kanssa, mukaan lukien sekä tunnetut paheet että matkan varrella paljastuvat miinat. Halu tulla toimeen toisen kanssa on ihmelääke, ja toisaalta on jotenkin paljastavaa että nykyään suuressa äänessä olevilla vaatijoilla, kelpuuttajilla ja edellyttäjillä sitä ei tunnu olevan pisaraakaan. 

Matalamielisille uskomuksille on tietysti Reaalimaailmassa niin paljon katetta että tämäkin postaus on tarpeellinen. Muistan itse ehtineeni 13 vuoden ikään ennen kun näin ensimmäistä kertaa avioparin pitämässä toisiaan kädestä. He jäivät mieleeni jotenkin epänormaaleina ja hiukan sopimattomasti käyttäytyvinä tyyppeinä: "Nuohan ovat naimisissa", muistan ajatelleeni vähän järkyttyneenä. Silloin, ja vielä pitkään sen jälkeenkin, maailmaani kansoittavat vakiintuneet parit käyttäytyivät parhaimmillaan kuin asiallisissa väleissä olevat liikekumppanit. Se miten onnellisen näköiset seurustelevat parit menivät vapaaehtoisesti naimisiin ja päätyivät muutaman vuoden kuluessa hoitamaan tmi Perhettä asiallisesti -siis parhaassa tapauksessa, eikä huonommista esimerkeistä ollut koskaan ympäristössä pulaa- vaikutti yhdeltä maailman julmista arvoituksista ja vältettävistä kohtaloista. Sittemmin olen löytänyt itseni tyytyväisenä kyyhkyläisenä, perheestä jossa nauretaan paljon ja halitaan paljon sekä tietysti pidetään kädestä, mutta Ulkomaailmassa lämpö ei tunnu levinneen. Vakiintuneet kyyhkyläiset ovat yhä harvinaisia ja tuntuu siltä että monen ikätoverin synonyymi rakkaudelle ja perheonnelle on yhä sujuvasti toimiva tmi Perhe. Jos siihen on päässyt, on syytä olla tyytyväinen, ja vaikka siihenkään ei olisi päässyt, kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin alkaa metelöimään jos ei ole ihan varma siitä että haluaa jatkaa yksin.

"Jokaisen kanssa tulee se hetki kun huomaa ettei enää tunnu samalta kuin alussa.", totesi Väestöliiton psykologi Keijo Markova tänään Ylellä. Minä teen nyt oman palvelukseni kansan seksuaaliterveydelle sanomalla että no niinpäs kuulkaa tuleekin, mutta ei välttämättä ollenkaan siten kuin tässä tarkoitetaan. Meillä havahdutaan silloin tällöin sellaisiin hetkiin joina tajutaan että kaikki on paremmin kuin alussa. Jos kumppani on mielenkiintoinen ihminen jonka utelias luonne ajaa aina uusiin seikkailuihin ja oppimaan uutta, hänen juttunsa eivät muutukaan vanhoiksi ja tylsiksi. Jos hän on hyvään pyrkivä ihminen, voi vuosien varrella päästä luonteenvikojen paljastumisen ohella seuraamaan hyveiden kasvua, viisastumista ja vanhojenkin puutteiden korjaantumista. Jos toinen on hyvä sekä antamaan että vastaanottamaan rakkautta, sekin vain ottaa ja lisääntyy rohkaistuna. Toinen ei ole sellainen kuin miksi hänet alussa kuvittelee (ja sekin voi olla loistojuttu), mutta hyvässä seurassa ihminen voi kehittyä myönteisesti ja ylittää villejäkin odotuksia. Onnea lisää se, että tutustuessaan toiseen oppii myös tuntemaan toisen erityiset tarpeet ja vastaamaan juuri niihin. Mikä olisikaan hauskempaa kuin seurata rakkaan ihmisen hyvinvoinnin kasvua? Myös vakiintuneessa suhteessa elävä ihminen on elävä ihminen jolla on mahdollisuus kehittää itseään ja tehdä valintoja paitsi pikkusieluisen itsekkäästi myös yhteisen onnen näkökulmasta.

There is no fate but what we make for ourselves, niin kuin parhaillaan pyörivässä Terminator Genisys:issäkin sanotaan. Mikä olisikaan enemmän omaa tekoa kuin vakiintunut parisuhde? Intohimon lässähtäminen ei ole vain hormonitasojen romahdus joka tapahtuu ihmisille heidän valinnoistaan riippumatta. Siinäkin on hyvin paljon kysymys myös siitä mitä valitsemme tai emme valitse tehdä, mitä pidämme tarpeellisena ja mitä turhana, miten suhdetta ruokimme tai nälkiinnytämme. Siis valinnoista ja arvostuksista. Samoin, parisuhteen redusoiminen projektityöksi nimeltä Elintaso tai Vanhemmuus on sekin valintojen summa. Liian monelle puoliso ja parisuhde ovat vain rasteja elämän suorituslistalla, siis asioita jotka suoritettuaan voi siirtää suurimman mielenkiintonsa listan seuraaviin kohtiin. Mutta kuten jo Kant tiesi, ihmiset eivät ole rasteja, suorituksia tai elämän rakennuspalikoita vaan päämääriä sinänsä. Aina ajankohtaisia, aina tärkeitä.

Joten aito, syvä, kasvava onni on harvinaisuudestaan huolimatta realistinen vaihtoehto myös pitkässä rakkaussuhteessa. Tästä seuraa, että vaikka tylsistyminen, erilleen kasvaminen ja tunteiden hiipuminen olisivat tavallisia pariskuntakohtaloita, ne eivät ole normaaleja kohtaloita. Siis siinä mielessä, että ne pitäisi hyväksyä ja niihin kannattaisi totutella jos ei halua jäädä yksin. Onni on vaihtoehto. Sitä ei tavoitella etsimällä mahdollisimman täydellinen kumppani jonka löytymisen jälkeen tilanteen annetaan degeneroitua omalla painollaan kunnes on saavutettu jonkinlainen tasapainotila tai päädytty eroon. Se on viljelystuote.

posted under , , | 3 Comments

Hullun hommaa?

Maallikkotuomarinakin napsahtaessa viime vaalien jälkeisessä ruletissa tein päätöksen: koitan joskus blogata tästäkin aiheesta. Päätökseen vaikutti ennen muuta parinkin arvostamani oikeustieteen professorin hyvien perustelujen kanssa esittämä toive siitä että maallikkotuomarit rohkenisivat blogata kokemuksistaan ja ajatuksistaan (tietenkin salassapitovelvoitteet huomioon ottaen). No, minullahan oli jo blogi, ja vieläpä sellainen blogi jossa on alusta alkaen käsitelty yhteiskunnallisia kysymyksiä sekä otettu kantaa reippaastikin herkkinä pidettyihin aiheisiin. Eipä tarvinnut kauan miettiä, yrittäisinkö vastata uuteen yhteiskunnalliseen tarpeeseen.

Viime päivinä ahdistus on kuitenkin nostanut päätään. Tapanilan raiskaustapauksen nostattamasta lynkkausmielialasta on nimittäin saanut osansa myös oikeus. Verkossa on adressi jossa vaaditaan käräjätuomarin viraltapanoa. Luultavasti maallikkotuomarienkin nimet ja heistä verkossa oleva tieto on ehditty kaivaa esiin lynkkausjoukon toimesta (en ole uskaltanut katsoa). Eikä järki ole se mikä lynkkaajan päätä pakottaa. Minä, kuten luultavasti valtakunnan jokainen maallikkotuomari tällä hetkellä, miettii että on pohjimmiltaan vain tuurista kiinni etten itse ollut paskamyrskyyn joutuneessa oikeuden kokoonpanossa. Ja jos olisin ollut, olisinko kannattanut toisenlaista ratkaisua vastaanotettuani esitetyn ja merkittäviltä osin salaiseksi jääneen aineiston? En tiedä. Arvostelukykyni on omani, mutta julkisuus ei tälläkään kertaa tarjoa riittävästi tietoa tuomion oikeellisuuden arvostelemiseksi. Ei vaikka miten tekisi mieli arvostella, ja vaikka esiin nostetut yksityiskohdat herättäisivät millaisia tunteita. Sen tiedän, että oikeuden liikkumavara on todellisuudessa paljon pienempi kuin lynkkaajat kuvittelevat. Esimerkiksi vahingonkorvausten määrää mietittäessä katsotaan haarukka ensiksi kirjasesta johon on merkitty, minkä suuruinen korvaus minkäkinlaisesta nirhamasta tulee tuomita. Puheenaolevat rahasummat ovat keskimäärin  pieniä. Nyt ei olla common law- järjestelmän maassa (kuten Amerikassa) vaan aivan toisenlaisten vahingonkorvausperiaatteiden valtakunnassa. Kaiken harkinnan pohjalla on luonnollisesti tieto siitä että jos oikeus lähtee sooloilemaan ja antaa tuomioistuinten yleisestä linjasta poikkeavan ratkaisun, seurauksena on vain se että hovioikeus korjaa tuomion asialliseksi. Sitä paitsi, sellainen sooloilu ei olisi edes oikeudenmukaista: eihän sooloilija enää rankaisisi tehdystä rikoksesta vaan siitä että syytetty on onnettomuudekseen sattunut tietyn oikeuden kokoonpanon eteen.

Minulla olisi vielä paljon muutakin sanottavaa lynkkaajien idiotismin laajuudesta ja sävyistä, mutta en nyt sano sillä moni muu on jo ehtinyt edelleni. Minulle jää sanottavaksi, että tällä viikolla nähdyn mittakaavan mölinästä on haittaa eniten oikeusvaltiolle. Jos laki on huono, sitä saa ja pitääkin kritisoida poliittisen järjestelmän kautta. Jos tuomio on huono, se on mahdollista korjata valittamalla. Jos oikeuden toimintaa, lain takana olevia perusteluita tai oikeusperiaatteita ei ymmärrä, niistä kannattaa kysyä ja ottaa asioista selvää. Mieluiten ennen raivostumista. Mutta henkilöt pitäisi jättää rauhaan. Valtiomme ei tarvitse pelokkaita tuomareita joiden harkintaan vaikuttaa huoli lynkatuksi tulemisesta. Pelko nimittäin johtaa epäoikeudenmukaisuuteen, ja epäoikeudenmukaisuus johtaa viattomien kärsimykseen. Viisaille maallikkotuomareille on kyllä käsittääkseni selvä tarve, mistä kait seuraa ettei kansalaisvelvollisuutena (palkkioitamme kun ei voi sanoa lihaviksi parhaallakaan mielikuvituksella) hoidetun pestinkään pitäisi olla ihan hullun hommaa jota pitää salailla ja jonka johdosta riskeeraa pahimmassa tapauksessa turvallisuutensa.
Täällä saatettaisiin kaivata enemmänkin kaltaisiani sekopäitä jotka uskaltavat sekä olla julkisesti maallikkotuomareita että blogata ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juuri nyt valintani ryhtyä omalla nimellä ja kasvoillaan bloggaavaksi maallikkotuomariksi tuntuu minusta hullun hommalta, mutta näin sen ei todellakaan pitäisi olla.

ETA: Nostanpa tähän yhteyteen esiin vielä yhden vanhemman mutta ajankohtaisen oloisen kirjoituksen pahojen oikeuksista.

Nähtävää: Julian Opie ja pehmeä lasku nykytaiteeseen Taidehallissa

Sateisesta ja kylmästä kesäkuustakin selviää, kun on kulttuuria. Käytinkin tovin epävakaisesta kesäpäivästä Julian Opien näyttelyn katsastamiseen Taidehallissa.


Opien näyttely on ehkä katsojaystävällisin nykytaiteilijan näyttely jossa olen vieraillut. Tänne pitäisi roudata laumoittain lukiolaisia jotka miettivät, onko taiteessa mitään järkeä, nousukkaita jotka ajattelevat että taidetta pitäisi alkaa harrastamaan mutta vain maisemamaalaukset ovat hienoja, sekä tietysti koko Perussuomalaisten puoluetoimiston väki. 

Opien työt ovat ensinnäkin sen verran esittäviä että jokainen pääsee niistä kärryille. Useimmat teokset lisäksi kuvaavat asioita jotka ovat tämän päivän urbaanille ihmiselle paljon tutumpia kuin merimaisemat. Piipertämisen tilalla ovat selkeät, graafiset muodot. Mielenkiintoiset, vaihtelevat työtavat joista monissa on hyödynnetty teknologiaa ovelasti vaan ei kikkailevasti, ohjaavat katsojan vähitellen jännän äärelle: tuo kaverihan näkee jotain inspiroivaa kaikkialla ja missä vaan. Hän näkisi sitä minun arjessanikin. Esimerkiksi kadulla kävelevissä ihmisissä jotka ovat massaa mutta kuitenkin omissa oloissaan. He voisivat olla kotoisin minkä tahansa länsimaisen ison kaupungin iltapäiväruuhkasta, New Yorkista Helsinkiin. Sellaiseksi on maailmamme mennyt, ja ehkä sitä on välillä hyvä miettiä tovin ajan. Taiteilijan huomion arvoisia ovat myös suurjännitelinjat, puiden rungot ja eläinten liikkeet. Missä vain voi nähdä saman vanhan sijasta muotojen ja värien leikkiä. Minäkin voisin tehdä niin.

Näyttelyssä ollaan vahvasti läsnä tässä hetkessä. Ajankohtainen tunnelma ei synny vain teknologialla leikkimisestä vaan myös maalausten yleisilmeestä. Vaikka työt ovat ystävällisen esittäviä ja aiheiltaan neutraaleja, ei tarvitse olla taiteen tuntija huomatakseen että tämä on 2010-luvun taidetta. Teokset eivät ole silmille hyppivän kantaaottavia, mutta lopulta näyttelystä alkaa tulla sellainen tunne että kaikki nämä korrektit, nykyaikaisen selkeät ja tyylikkäästi värikkäät työt muodostavat omanlaisensa kannanoton maailmastamme. 

posted under , | 0 Comments

Kasvimaata koetellaan

Taas sataa ja on kylmää, ja jos säätiedotusta on uskominen, ukkosta ja rakeita on vielä luvassa. Uudesta mansikkamaasta jaksaa vielä intoilla, mutta kasvimaan on alkanut vallata epätoivo. Kun kylmää ja sateista on jatkunut kevään korvalta keskikesän juhlaan, alkaa olla selvää ettei heinäkuinen hellejaksokaan enää riitä korjaamaan tilannetta. Tänä vuonna kasvukausi jää selvästi normaalia lyhyemmäksi. Onneksi älysimme jättää kylmänarkojen lajien valikoiman tavallista pienemmäksi. Sen ansiosta vasta avomaankurkut on julistettu kuolleiksi. Amppelitomaatti sinnittelee, kasvimaalla ensimmäiset maasta kurkistelevat pensaspavut näyttävät siltä että niitä kaduttaa jo.

Kaikilla ei tietenkään mene yhtä huonosti. Salaatti rehottaa tyytyväisenä, eikä kastelusta ole tarvinnut huolta kantaa. Juureksetkin näyttävät varsin pirteiltä. Onnea oli siinäkin että valitsin tämän vuoden kokeilukasviksi lantun huomattuani että olimme syöneet niitä talven aikana monta kiloa. Niiden kasvu on päässyt hyvään alkuun.  Lehtikaalitkin ovat vielä pieniä, mutta pelottoman oloisia. Niitähän nyt ei haittaa vaikka tulisi niin kylmä että kretonki huurtusi. Varhaisvihannessato meni enimmäkseen pieleen. Pinaattia saatiin vähäsen, retiisejä maistiaisiksi. Lehtimangoldit itivät huonosti mutta selviytyneistä yksilöistä voi vielä tulla jotain. Monivuotisilla yrteillä ei ole ollut hätäpäivää, ja marjapensaissakin on ihan kivasti raakileita. Perunoista ja herneistä en vielä osaa sanoa mitään. Yleisesti ottaen tilanne on huono mutta kun monenlaista kasvattaa, suuretkaan vastoinkäymiset eivät nitistä aivan kaikkea.

Kasvimaan pito tällaisina vuosina edistää kuitenkin suuresti Esivanhempien kunnioituksen hyveen kehittymistä. Minä voin hakea puuttuvat kesäkurpitsat, tarvittaessa vaikka kaiken ruokani, kaupasta. Esivanhemmille sato-onni oli kohtalonkysymys. Se kohtalo ei aina ollut Pohjan mailla lempeä. 1800-luvun jälkipuoliskon suurista katovuosista on moni kuullut, mutta harva muistaa enää 1695-1967 koetelleita suuria kuolonvuosia jolloin synkimpien arvioiden mukaan Suomen väestöstä jopa kolmannes kuoli nälkään ja tauteihin. Sadon tuhoutuessa monena vuotena peräkkäin syötiin ensin karja, hätäravinto ja siemenvilja. Lopulta nälkä ajoi laumoittain ihmisiä kerjuulle. Talot autioituivat. Kulkutaudit kuten lavantauti, punatauti ja pilkkukuume levisivät ja tappoivat aliravitsemuksen heikentämiä ihmisiä. Joukkohaudat täyttyivät, ruumiit tienvarsilla muuttuivat arkiseksi näyksi. Kannibalismiakin esiintyi. 1699 Pielisjärven käräjillä tuomion sai Margareta Pärttylintytär joka oli 12-vuotiaan poikansa kanssa surmannut ruuaksi kaksi muuta lastaan ja kerjuulle lähdettyään vielä yhden kerjäläispojan. Tapaus oli katastrofin keskelläkin poikkeuksellinen, mutta tuskin aivan ainutlaatuinen. Sen sijaan väestökatastrofi oli ainutlaatuinen Euroopan mittakaavassa, verrattavissa 300 vuotta aikaisemmin Euroopassa jyllänneeseen ruttoepidemiaan. Tuho kosketti kaikkia yhteiskunnan ryhmiä, mutta eniten kuoli köyhiä. Liikaväestön karsiutumisesta ei voida puhua, sillä kuolleisuus oli korkein harvaan asutuilla seuduilla joilla liikaväestöä ei ollut. Etäisyys kaupungeista, kulkureiteistä ja kruunun makasiineista osoittautui kohtalokkaaksi. Esimoderni säätyvaltio epäonnistui täydellisesti nälänhädän lievittämisessä. Lisäksi katovuodet koettelivat Suomea laajempaa aluetta, myös nykyisen Ruotsin aluetta ja Baltiaa.

Katastrofin käsittämättömien mittasuhteiden keskeltä nousee yksi fakta: Esivanhempani kuuluivat niihin jotka selviytyivät kaikista katastrofeista. Kenties kehoni ärsyttävä taipumus pitää tiukasti kiinni jokaisesta kertyneestä grammasta on ollut muutamankin Esivanhempani parhaita fyysisiä ominaisuuksia. Kiitollisuus ja halu rajoittaa valittamista lisääntyy entisestään kun muistaa, että mahdollisuuteni hakea tarvitsemani kaupasta jos kasvimaalla menee huonosti on tänä päivänäkin etuoikeus. Nälkä koskettaa maailmalla yhä miljoonien arkea. Täällä Suomessakin leipäjonot vain pitenevät, laitosvanhukset kärsivät vajaaravitsemuksesta ja perusturva riittää yhä heikkotasoisempaan ravintoon. Kasvimaakoettelemusten keskelläkin pienviljelijällä on paljon syytä kiitollisuuteen, tyytyväisyyteen ja hyväntekeväisyyden harjoittamiseen.

posted under , , | 2 Comments

Voiko luksus olla eettistä?

Kansantalouden tila ja työttömyysaste ovat mitä ovat, mutta kallis luksus on ollut muodissa jo jonkun vuoden. Logotuotteiden ja ikonisten mallien esittely uusintaa eriarvoisuutta jota epätoivoisemmat vähävaraiset vuorollaan jäljittelevät ostamalla piraattituotteita samoilta rikollisilta jotka valmistavat piraattiversioita lääkkeistä, äidinmaidonkorvikkeesta ja merkkiautojen osista. On helppo todeta ettei sellaisessa kerskakuluttamisessa ole mitään eettistä vaikka tuotteet sinänsä olisivat laadukkaita. Laadusta puheen ollen, tiedossa on sekin, että monien luksusbrändien siirtyessä kysynnän perässä massatuotantoon tavaroiden laatu on laskenut ja luksustavarat saattavat syntyä samoissa hikipajoissa kuin halpakrääsäkin. Toisaalta on niin, että maksamalla tuotteesta kohtuullisen hinnan kuluttaja antaa valmistajalle edes mahdollisuuden eettisesti kestäviin ratkaisuihin siinä missä halpatuotteen ostaja julistaa hinnan ratkaisevan. Vitosen t-paitaa ei ole käytännössä edes mahdollista tuottaa ja toimittaa länsimarkkinoille eettisesti, ja etiikan näkökulmasta ajateltuna on merkittävä ero sillä yrittääkö valita hyvin mutta tulee tietämättään huijatuksi vai äänestääkö tietoisesti riistotuotannon puolesta (ja kun julkisessa blogissa ollaan, on tässä vaiheessa paras muistuttaa että en nyt puhu huono-osaisista joiden on pakko ostaa halvinta, vaan vain niistä joilla on aito mahdollisuus valita).

Sitten on tämä kauneuden tavoittelun näkökulma jota olen ehtinyt miettiä jo hyvän tovin. Kaiken massatuotantoon liittyvän epäeettisyyden vastapainona meillä on kauneuden tavoittelun arvo, sekä tarve huolehtia itsestä. Nämä sopivat jotenkin huonosti siihen eräiden ympäristöajattelijoiden viljelemään mentaliteettiin että elämän pitäisi olla sitä niukempaa ja jämäkeskeisempää mitä tiedostavampi ja moraalisempi ihminen on. Tämän ideaalin mukainen ihminen kattaa joulupöytäänsä keitetyn kaalinpään ja veteen keitettyä ohrapuuroa, tonkii vaatteensa kirpputorin ilmaispuolelta ja lahjoittaa rahansa hyväntekeväisyyteen. Hän on siis askeetti joka rankaisee itseään muun ihmiskunnan törppöilyistä. Missä toki on sekin huono puoli, ettei näin toimiminen tahdo johtaa sellaiseen inhimilliseen kukoistukseen mikä houkuttelisi kansaa. Suuri ylevyys voi olla ihailtavaa, mutta onko se kivaa ja inhimillistä? Jotkut saavat asketismista kiksejä, aivan kuten jotkut saavat piiskaamisesta kiksejä, mutta onko se kohtuullista? Ei, mutta missä se kohtuus sitten on? Kun toisaalta kerskakulutusongelma on todellinen ja vakava.

Harkinta on kohtuullista. On kohtuullista suunnitella sisustuksensa, vaatekaappinsa ja muut hankinnat huolellisesti niin ettei tupa vaivihkaa täyty turhakkeista tai tavaroiden myyminen kirpparilla muutu harrastukseksi. On kohtuullista pyrkiä tekemään pitkän tähtäimen hankintoja (samalla armeliasta on myöntää, että asiat ovat nykyään niin hullusti ettei tämä aina onnistu vaikka miten yrittäisi). Olennaisen tärkeäksi näyttäisi myös nousevan se, miten tavaroitamme käytämme. Se nimittäin on aivan yhtä näkyvää kuin itse tuotteet. Ovatko tavarani käytännöllisiä, kauniita tai molempia? Yritänkö esitellä niiden kautta statusta, varallisuutta tai kuulumista johonkin heimoon? Onko brändi ja sen tunnistettavuus tärkeää? Kuvittelenko voivani ilmaista itsestäni jotain (tai mitään) olennaista päälläni olevien tuotemerkkien kautta? Onko minulla tavaraa liikaa? Kyllästynkö rakkaustuotteisiini nopeasti tai viimeistään siinä vaiheessa kun ne alkavat mennä pois muodista, vai olenko aidosti sellainen ihminen jolle kallis tuote on järkevä investointi? Näiden kysymysten valossa näyttäisi olevan niin, että yksittäisten hankintojen arvioimista olennaisempaa eettisyyden kannalta on miettiä yleisempää tavarasuhdetta ja kuluttamisen malleja.

Luksus on kestokulutusversio erittäin hyvästä täytekakusta. Ilmankin voi elää aivan hyvän elämän, ja liiasta ahmimisesta saa vain sielunsa kipeäksi, mutta on myös olemassa kohtuus jota voi harrastaa jos katsoo että on olemassa myös oikea aika, oikea paikka ja sopiva seura jossa nautittu kakkupala tekee elämästä aidosti hiukan suloisempaa. Luksusta, kuten kauniita täytekakkuja voi käyttää myös tavoilla jotka ilahduttavat kanssaihmisiä erottelun ja alaspainamisen sijaan. Olkoonkin, että sellaiseen kuluttamiseen on tarjolla opastusta paljon vähemmän kuin upeiden sokerimassakoristeiden väsäämiseen. 

Ja meidän pitäisi olla ennen kaikkea ihmisiä jotka elävät maailmassa jossa läsnä ovat kauneus, eettisesti merkitykselliset valinnat, ja monimutkaisuus olevaisen pysyvänä ominaisuutena. Sekä kerskakuluttaja että askeetti tuntuvat ilmeisistä eroistaan huolimatta elävän pikemminkin apinalaumassa. Kerskakuluttajan taustalta löytyy fiksoituminen apinalauman sosiaalisiin peleihin (ja kanaparven nokkimisjärjestykseen), askeetti taas on sitä mieltä että ihmisen todelliset tarpeet ovat vain fyysisiä ja hengissäpysymisen välttämättömyyksistä johtuvia ja kauneus sopii ihailtavaksi vaan ei arjessa tavoiteltavaksi. Tässä tapauksessa keskiväli ei ole ääripäiden välissä vaan niitä ylempänä.

posted under , , | 0 Comments

Totuudesta, oikeudesta ja hätäisistä arvostelmista

"No mitä mieltä sinä nyt olet tuosta Anneli Auerin tapauksesta?" taitaa olla niitä kysymyksiä joihin jotakuinkin jokainen valtakunnan maallikkotuomari on joutunut jossain välissä vastaamaan. Voisin veikata, että useimmat ovat vastanneet samansuuntaisesti kuin itse olen: "En ollut ratkaisukokoonpanossa, minulla ei ole asiasta mielipidettä." (Ne jotka ratkaisukokoonpanoissa ovat olleet, ovat tietysti ilmoittaneet tiedotusvastuun olevan puheenjohtajalla).Tästä vastauksesta kysyjä ei tykkää, mutta se on oikea. 

Itselläni on muistissa sellainenkin oikeudenkäynti joka päätyi uutisvirtaan. Mielenkiintoista tapauksessa oli, ettei toimittaja (jonka on täytynyt tehdä juttunsa julkaistun ratkaisun pohjalta) ei ollut saanut yhtäkään olennaista pointtia oikein. Ei sitä, mistä tuomittua syytettiin, eikä sitä mistä hänet tuomittiin ja millä perusteilla. Uutisen luettuani minulla oli tovin verran hyvin epätodellinen olo: mistä ihmeen rinnakkaisuniversumista tässä uutisoitiin?
Tästä tapauksesta motivaationi mediakriittisyyden harrastamiseen kasvoi kovasti. Sittemmin on sattunut pari muutakin tapausta jotka ovat sinetöineet synkeät käsitykseni. Se lehtihaastattelu jossa Päättäjä lasketteli ihan puhdasta propagandaa. Todellisuudessa kun valoisaksi maalailtu tilanne oli sellainen että Tärkeä Projekti oli aivan kaatumaisillaan omaan mahdottomuuteensa. Toimittaja ei vain osannut kysyä näistä pikku haasteista, ja haastateltava valitsi visusti hehkutuslinjan. Ja onpa silmiini sattunut semmoinenkin uutinen, jossa haastateltu alansa asiantuntija yksinkertaisesti valehteli toimittajalle, ja harvinaisen härskisti valehtelikin. Tässä vaiheessa päivällispöydässä heräsikin kysymys, että jos Virkkalan Filosofinen Etsivätoimisto bongaa uutisvirrasta kolme pieleen mennyttä uutista reilun puolen vuoden sisällä, kuinka paljon vastaavia tapauksia meiltä meneekään ohi ja tulee uskotuksi totena?

Nämä tapaukset ovat saaneet minut suhtautumaan uutisiin tietyllä varauksella. Silloinkin kun toimittaja on asiantunteva ja osaa kysyä oikeat kysymykset, uutisesta voi tulla harhaanjohtava esimerkiksi siksi että tietolähde valitsee valehdella. Ja mahdollista on tietysti sekin, kuten edellä mainitussa oikeudenkäynnissä, ettei toimittaja ole yksinkertaisesti ymmärtänyt jutun juonta alkuunkaan. Minulle on toki tänäkin päivänä ihmetyksen aihe, miten aivan keskeiset kohdat oikeuden ratkaisusta on mahdollista saada niin perusteellisen väärin, mutta se onkin taas niitä asioita mitkä vaan on pakko uskoa kun painettuna näkee. Sen kokemuksen jälkeen on kuitenkin ollut helppoa olla vilpittömästi vailla mielipidettä jopa Auer-draamasta. Jos näytön läpi kahlannut ja sitä huolella harkinnut oikeus on ollut sitä mieltä ettei syyllisyyttä ole osoitettu riittävällä varmuudella (kansan soisi lisäksi muistavan sen, että näytön tulee olla sitä pitävämpi mitä rankempi syyte on. Ihmistä ei kerta kaikkiaan voi tuomita murhasta ei savua ilman tulta-tyyppisellä logiikalla), niin lehtikirjoittelun pohjalta asioita miettineellä kansalaisella ei ole siihen nokan koputtamista. Oikeudenmukaisuuden hyveestä välittävä kansalainen ei siis tee viisaasti spekuloidessaan lehtijuttuja vielä senkin jälkeen kun oikeus on sanansa sanonut. Suuremman haasteen tarjoaa "syytön kunnes syylliseksi todistetaan"-periaatteen soveltaminen käytäntöön. Auerin tapauksessa, se tarkoittaa "kylläsevarmaankuitenkin"-nutinan lopettamista. Suomen oikeusjärjestelmässä ei ole tuomiovaihtoehtoa "vapautetaan pitkin hampain". Jos vapautetaan, niin vapautetaan ja sen mukaan eletään.

Tarinan opetus: kaikista asioista ei tarvitse olla mielipidettä, ja on olemassa sellaisiakin asioita joista järkevä ihminen välttää muodostamasta mielipidettä. Hyviä syitä moraalisen (tai oikeudellisen) arvostelman tekemiseen eivät ole sen tyyppiset asiat kuin että kaikilla muillakin on tästä asiasta mielipide tai että asia on tunteita herättävä. Joukkopaheksuntaan mukaan lähteminen ei ole osoitus siitä että omaa korkean moraalin vaan siitä että kärsii laumasieluisuudesta ja haluaa ostaa sosiaalista hyväksyntää syntipukin laskuun. Parempi on harkita ja miettiä sitä, onko takataskussa riittävästi perusteita harkitun arvostelman tueksi, ja jos ei ole, pidättäytyä muodostamasta arvostelmaa. Sokrates pääsi Kreikan viisaimmaksi mieheksi olemalla hyvin perillä tietämisensä rajoista. Hänen esimerkkinsä on yhä hyvin ajankohtainen.

Viidakossa & Vesillä / Wandering the Jungle & Sea

Lopulta omenapuutkin innostuivat kukkimaan. Myöhässä aiempiin vuosiin verrattuna, vaan ei valtakunnan tämänvuotiseen tilanteeseen verrattuna.

This year, apple trees were late, but finally they started to blossom and were beautiful as always.

 photo DSCN9747.jpg

Kevät on ollut viileä ja sateinen, mutta puutarhakiireitä tämä ei ole hidastanut. Oikeastaan päinvastoin: puutarhahommia on sännätty tekemään sadekuurojen välissä. Tulostakin välillä näkyy. Kasvimaa on kaunis ja alkanut tuottamaankin. Salaattia ei tarvitse vähään aikaan kaupasta ostaa.

Spring has been cool and rainy, but this hasn't made gardeners any less busy. In fact, on the contrary as we have tried to keep up with our tasks in between rain showers. Results are pleasing, though. My veggie garden is pretty and productive. No need to buy salad from a store for a while.

 photo DSCN9782.jpg

Nyt omenapuiden kukinta alkaa olla jo ohi ja syreenit ovat täydessä vauhdissa. Kevät on vaihtunut alkukesään.

Now apple blossoms are almost gone and lilacs are blooming. Spring has turned into early summer.


 photo DSCN9786.jpg

Oregano se jaksaa olla söpö ja kannustava. Se kasvoi tänä vuonna aivan oma-aloitteisesti sydämen muotoon.

Oregano bush has been particularly sweet and supportive. This year, it decided to grow into heart shape.

 photo DSCN9765.jpg

Olen seurannut politiikan uutisia edelleen kauhun vallassa. Onneksi minulla on pieni viidakko minne piiloutua odottamaan seuraavia vaaleja. Tulkaa sitten etsiskelemään, jos eetikkoa alatte kaivata.

I have followed news of Finnish politics with horror. I'm so lucky to have my own little jungle where I can hide until next parliamentary elections. Come seek me here, if you for some reason start missing an ethicist.

 photo DSCN9793.jpg

Ehdimme myös Nightwish-risteilylle. Se olikin hauska retki saaristoisen Itämeren poikki ja takaisin. Jaa että mitä semmoisella risteilyllä voi tehdä paitsi syödä, shoppailla ja käydä keikalla? No tarkkailla lintuja, tietysti!

A cruise & Nightwish (one of our favorite bands) = A Nightwish Cruise, a must event for us. This was fun! So what can you do on a cruise except to see the show, eat and shop? Well, the birdwatching opportunities of this route are great!

 photo DSCN9837.jpg

Pitäähän lintutilanne katsastaa. Tällä kertaa näimme muun muassa merimetsojen auringonottoa ja joutsenten puolisukellusta.

And birds we saw. Here are sunbathing great cormorants and a half-diving swan.

 photo DSCN9929.jpg

Illan tullen ja keikan lähestyessä löysäsin vähän nutturaa. Puoliso löysi minulle alkoholittoman tyttödrinkin. Siinä on kirsikka! Ja valotikku! Ja se on sininen! Katsokaa ja oppikaa, te joiden käsitys alkoholittomasta vaihtoehdosta on vissyvesi.

Before the gig it was time to let my hair down. DH found me the cutest alcohol free girl drink ever. Observe: A cherry, a light stick and blue color, three good hints for party hosts whose idea of alcohol free drink option is mineral water.

 photo DSCN9862.jpg

Keikka oli loistava! Toinen kerta kun näen Floor Jansenin livenä, ensimmäinen kerta kun näen Kai Hahdon livenä.

The gig was great! This was my second time of seeing Floor Jansen perform as a band member, and the first time I saw the new/ temp /whatever drummer Kai Hahto.

 photo DSCN9885.jpg 

Myöhään valvomisessa oli sekin hyvä puoli että ehdimme ihailla tuulimyllyjen saaristoa.

Staying up late brought the additional benefit of being able to enjoy this beautiful scenery.

 photo DSCN9924.jpg


 photo DSCN9954.jpg

Puoliso löysi t-paidankin. Täydellistä!

Been there, seen the band, bought a t-shirt, says one happy DH.

Vaatekriiseilyä

Tänään posti toi minulle uuden takin. Sen edeltäjä, jonka elinikää oli jo pidennetty sekä värjäys- että korjausompeluoperaatioin, todettiin sen näköiseksi että sen on korkea aika vetäytyä viettämään elämänsä loppuaikaa puutarhatakkina. Uusi tulokas vaikuttaa kaikin puolin lupaavalta. Vain yksi asia närästi sovitellessani: tämäkin Ruotsissa suunniteltu vaate oli valmistettu Kiinassa. Ärrh.


"Sinulla ei ole syytä tuntea huonoa omatuntoa", muistutin itselleni. "Olet tehnyt itse vaikka mitä, ja lisäksi olet onnistunut löytämään yhtä sun toista eettisesti tehtyä. Se ei ole ollenkaan huono saavutus ihmiseltä joka on sekä pluskokoinen että maultaan nirso." No, jos en huonoa omaatuntoa, niin ainakin ärtymystä tunnen siitä että alkeellisetkin vastuullisuusnormit täyttävien vaatteiden hankkiminen on yhä niin vaikeaa. Vain pari päivää sitten uutisissa ilmoitettiin Öko-Tex-sertifioitujen lasten pussilakanoiden takaisinvedosta. Ei muuten ole ensimmäinen kerta kun semmoista sattuu.

Sitä paitsi, uudelle takilleni pitäisi oikeastaan antaa irtopiste rehellisyydestä. Valmistusmaa ei ehkä ole suosikkini, mutta se sentään ilmoitetaan kiertelemättä. Nykyään on tavallista sekin, että vaatteen valmistusprosessi on hajautettu useisiin eri maihin. Made in-lappu läiskäistään kyytiin siinä maassa missä vaate viimeistellään ja muut valmistusmaat häivytetään samalla näppärästi. Eikä edes eurooppalainen valmistusmaa takaa ettei kyse olisi hikipajatuotteesta. Euroopassakin on aasialaisella orjatyövoimalla pyöriviä tehtaita joiden tuotteet luonnollisesti saavat kivan valmistusmaamerkinnän. Kun peli menee tällaiseksi, ei eetikkonakaan voi sanoa muuta kuin ettei kuluttajaltakaan voida kohtuudella ihan rajatonta valveutuneisuutta vaatia. Edes eurooppalaista tuotantoa pitäisi pystyä valvomaan. Jos valvontaa ei täällä saada toimimaan, niin sitten ei kai missään. Tämä on kaikin puolin masentava ajatus.

Pelastaako teknologia meidät tästä pinteestä? Tampereen teknillisessä yliopistossa on käynnissä hanke jossa kehitetään uutta vaatteiden tuotantotapaa. Netistä voisi tilata mittojen mukaan vaatteita joiden valmistusprosessi on automatisoitu pitkälle. Tuotantomalli voi myyjäpuolelle niin suuret kustannussäästöt että vaateteollisuuden palauttaminen Eurooppaan ja eurooppalaisen sääntelyn alle olisi sen myötä mahdollista. Ensimmäisen pilottitehtaan on tarkoitus käynnistyä Ruotsissa jo ensi vuonna. Kysymysmerkkejä on vielä paljon, mutta varmaa on, että pienetkin toivonpilkahdukset ovat nykytilanteessa tervetulleita.

Suhteellisen tavallisen eksoottinen elämä

Tunnustan: tämä Pientilan emännän elämä ei ole enää pitkään aikaan tuntunut erityisen jännältä, ekologiselta tai edes mielenkiintoiselta. Tätä samaahan tämä elämä täällä aina on. Pyöritään puutarhassa tekemässä vuodenaikaan kuuluvia hommia. Valitetaan kipeitä lihaksia ja tehtävien paljoutta, kuitenkin tietäen että kaikesta olennaisesta kyllä suoriudutaan ja lopusta luonto huolehtii mielellään. Onhan tässä ennenkin pärjätty. Välillä levätään ja syödään, aivan arkista kotiruokaa jossa näkyvät vuoden kierto ja satotilanne. Päivänasuna on yleensä joku maalaismekko ja essu, ne kun ovat niin mukavia ja käteviä. Joskus ihmettelen kun kaupassa joku (mökkiläinen?) katsoo minua pitkään ja ehdin jo miettiä, käveleekö päässäni kenties jättiläishämähäkki ennen kuin muistan että vieraisiin silmiin maalaismekkoasu saattaa näyttää melko erikoiselta. 

Illan tullen meillä lueskellaan, tehdään käsitöitä, katsellaan viihdettä, leikitään kanien kanssa ja jutustellaan puolison kanssa. Kovin on rauhallista. Maailma pelastuu kun istuttaa uusia puita hedelmäpuumetsän jatkoksi, käyttää kotitekoista saippuaa ja juo oman tarhan omenamehua. Toisaalta tietää että omassa eettisyyden tasossa on vielä reilusti nostamisen varaa. Jotkut asiat olivat kaupungissa helpompia. Paljon jää tekemättä, moni ihanne jää saavuttamatta, kun arki on jo nykyisellään täynnä. Mikä tärkeintä: siitä on jo kauan kun näitä elämäntapavalintoja on tehty. Suuri muutos ja kokeiluhenki on vaihtunut tasaisen miellyttävään arkeen.

Aina välillä Maailmankaikkeus kuitenkin muistuttaa, että normiarjessamme on myös paljon ihmeellistä ja idyllistä. Puutarha jossa minun silmäni seuraavat vuodentuloa, tuholaistilannetta ja tehtävälistaa, on monelle sen ensimmäistä kertaa näkevälle vain lumoava paikka. Ja olen minä tietysti sitä mieltä itsekin, tutustuttuani lähemmin maatilkkuuni olen vain alkanut nähdä siellä lumoavan lisäksi paljon muutakin, kuten niitä tehtäviä. Se ei ole huono asia, eikä se tarkoita että arvostus olisi vähentynyt. Kupla alkaa kasvaa. Olen elänyt koko lapsuuteni kerrostalolähiöissä, mutta enää sitä ei tahdo muistaa. Olen elänyt nuoren kaupunkilaisen elämää jossa kavereita tavataan kahviloissa, ruoka tulee kaupasta eikä kotiin mahdu paljon tekemistä, mutta se tuntuu jo kovin kaukaiselta ja epätodelliselta. Muistan ajatelleeni nuorena, etten vain voisi elää muualla kuin Helsingissä. Olinko se tosiaan minä? 

Tarkemmin ajatellen, myös pienillä edistysaskeleilla on taipumus kadota arkikuplaan. Jostakin on päähän tullut sellainen ajatus, että edistys (etenkin eettistä ja ekologista laatua oleva edistys) on projekteja, suuria raivausoperaatioita ja suunnanmuutoksia. Mutta eihän sellaisia voi jatkuvasti tehdä, ainakaan jos haluaa välttyä uupumukselta eikä etsi draamaa draaman takia. Arkistuminen on vain sitä että uudet tavat ja tottumukset ovat solahtaneet niin onnistuneesti osaksi arkea, ettei niitä tahdo itse huomatakaan. Vasta keskustelu vieraampien kanssa muistuttaa, ettei arki ole itsestäänselvyyden synonyymi. Että joidenkin mielestä minunkin arkeni on eksoottista ja jännää- samoin kuin minun mielestäni on eksoottista ja jännää kuunnella tarinoita vaikka yksinhuoltajaäitien, helsinkiläisten maahanmuuttajien tai muiden erilaisia elämiä elävien arjesta. 

Kuluvanakin vuonna pientä edistystä on jo tapahtunut. Pientilan tuotantokapasiteettia ja omavaraisuutta on taas parannettu mansikkapenkkien ja uusien hedelmäpuiden laittamisella. Kutomon kevätkauden myötä sai päätöksensä myös monivuotinen projektini kodin liinavaatevaraston täyttämisestä itse kudotuilla tekstiileillä. Mattojen ja pyyhkeiden lisäksi kutomolla syntyi paljon "ylimääräistäkin" lämpimistä villahuovista leivinliinoihin ja poppanoihin. Jämäkangasprojektikin on aloitettu. Pieniä asioita, mutta annapas ajan kulua vain muutamankin vuoden, ja niistä kasautuu kokonainen elämäntapa.

12 jämäkangasprojektia, 1/12: säilytyskassi kengänkiillotusrievuille

Vuosi on ehtinyt pian puoleen. Samaa ei voida sanoa 12 jämäkangastyötä-projektistani jonka päätin vuoden alussa ottaa vuoden käsityöhaasteeksi. Se on vasta alussa. Ompeleminen ei ole innostanut, eikä tarvettakaan uusille töille ole ilmennyt ennen kuin huomasin että eteisen naulakossa roikkuva kengänkiillotusrättejä pursuava muovikassi oli venähtänyt uhkaavasti taakkansa alla. Avasin sitten jämäkangasprojektin tekemällä uuden. Kankaaksi valitsin ruskean mekkokankaan jota jämävarastosta löytyy aivan liikaa. Kapeat ja tukevat, hyvin naulakkoon sopivat kahvat syntyivät essunteosta yli jääneestä vinonauhasta. Kiinnitin ne kassiin siksakilla, että varmasti kestää. Koska siksak ei kovin hyvännäköinen ratkaisu, koristelin kiinnityskohdat isoilla napeilla. Ja niin valmistui kierrätyskassi piilottelemaan takkien takana ja säilömään omaa kierrätysvuoroaan odottavia trikootilkkuja. Vaatimatonta mutta hyödyllistä!

 photo DSCN9749.jpg

posted under | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments