Pelkotiloja

Hallitusohjelma on luettu. On tehty Hesarin nettitesti joka paljasti että kaavailluista leikkureista viisi osuu meidän perheeseen. Niistä ei tee mieli valittaa yhtään, ovathan meihin osuvat leikkurit sellaisia mitkä lasken hyväosaisten leikkureiksi. 

Valitan sen sijaan koulutussäästöistä. Hallituspuolueet ilmeisesti haluavat varmistaa tulevaisuuden äänisaaliit nipistämällä koulutuksesta. Tietämättömään ja mediakritiikkiä oppimattomaan kansaan voivat upota Kokoomuksen työväenpuoluemainokset, Kepun koulutuslupaukset ja Perussuomalaisten veteraanien kunnioitus täydestä. Todellisuudessa tilanne on se että hyväosaisia pyydetään kauniisti talkoisiin siinä missä köyhimmät yksinkertaisesti lyödään lyttyyn. Kuukaudessa koulutukseen on ilmaantunut 600 miljoonan euron säästötarve. Ammattitutkinnoista halutaan kaksivuotisia, korkeakouluissa nipistetään aina vain "hallinnosta" vaikka tosiasia on se, että hallinnolliset virat pitkälti lakkautettiin jo aikaisemmilla säästökuureilla vuosituhannen alussa. Seuraavaksi tulilinjalla on pakosti professuureja ja kokonaisia pieniä oppiaineita. Tiedeväki voi mennä vaikka puistoon vetämään keskustelupiirejä, sillä myös Suomen Akatemialta ja Tekesiltä leikataan (taas). Tai ehkä tohtorit voi laittaa katuja lakaisemaan, siitäpähän oppivat ettei oppineisuus tee ihmisestä parempaa. Veteraaneille ja lotille voi pitää vaikka nationalistisia kiitospuheita samalla kun vanhustenhoidon hoitajamitoituksesta leikataan ja hoitajien pätevyysvaatimuksia väljennetään. Joka tapauksessa hoitotyö on kutsumustyö, ei lähihoitajan luonto salli jättää vanhusta kovin suureen pulaan vaikka resurssit inhimillisen ja hyvän työn tekemiseen olisi viety kokonaan.

Vaan turvallisuusmäärärahoihin ei kosketa. Turvallisuuden perustekijöitä kuten tasa-arvoa, perustoimeentuloa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta nakerretaan, joten poliisin pamputusresurssit on turvattava. Huolestua voisi ehkä siitäkin, että vain pamputusresurssit turvataan, sillä oikeuksien työtaakkaa on ajateltu kevennettäviksi siirtämällä yhä suurempi osa rikoksista rangaistusmääräysmenettelyyn. Tarkoittaako tämä sitä että oikeudella on paremmin aikaa vakavien rikosten käsittelyyn vaiko sitä että yhä harvempi rikoksesta syytetty saa mahdollisuuden avustajaan ja oman näkemyksensä kertomiseen ennen rangaistuksen ilmoittamista? Kyllä, rangaistusmääräyksestä voi valittaa, mutta jo tehtyyn päätökseen kohdistuva valitusmenettely on aivan eri tilanne kuin oikeudenkäynti jossa syytetyllä on mahdollisuus aidosti puolustautua ennen päätöksentekoa. Eikö ns. pienillä rikoksilla, niihin syyllistyvillä ja niistä kärsivällä yhteiskunnalla ole väliä? Ja oliko olemassa jokin syy sille miksi yhteiskunnassa on tähän asti ajateltu, että syyttäjän ja tuomarin roolit on viisasta pitää erillään toisistaan? Kyllä muistaakseni, mutta toisaalta ne kirjat joiden perusteella tähän käsitykseen olen tullut, olivat paperimuodossa ja siten so last season tässä digiyhteiskunnassa...

Minulle on viime viikkoina hallituksen muodostumista seuratessani kehittynyt kaikenlaisia jänniä pelkotiloja. Toisaalta: tätähän kansan enemmistö halusi? Tai jos ei suoranaisesti halunnut, niin ei se paljon haitannutkaan, päätellen nukkuvien puolueen vankkumattomasta suosiosta. Haluttiin leikkauksia, ei mitään veronkorotuksia joiden ansiosta säästötalkoisiin osallistumisesta olisi tullut ihan pakollista hyväosaisillekin joiden kuluttamat yhteiskunnan palvelut eivät ole konkreettisia terveys- koulutus- ja sosiaalipalveluita. Eikä ainakaan velkaantumisen haitallisuuden syvempää analyysiä, vaan semmoisia madonlukuja että näkyy ja tuntuu. Maailma kaikessa viheliäisyydessään on enimmäkseen sellainen kuin sen halutaankin olevan. Joten en itke. Sen sijaan koitan välttää Pientilalta poistumista lähivuosina ja käyttää aikaa maanviljelyn ohessa sen miettimiseen, mistä valtakunnalle löytyisi hieman parempia haluja.

Omenankukkia odotellessa/ Waiting for apple blossoms

Tänä vuonna oli jo alkukeväästä tiedossa, ettei omenankukkajuhlien pitäminen onnistuisi. Hyvä niin. Sillä jos juhlat olisi pidetty, ne olisi pidetty viime viikonloppuna omenapuiden ollessa vielä nupulla. Oltaisiin jouduttu ihmettelemään ihan muita juttuja.

 photo DSCN9729.jpg

Kuten sitä, miten hyvässä vauhdissa viidakoitumiskehitys on vaikka omenapuut ovat niin vaiheessa.

This year, it was clear from the start that there wouldn't be an apple blossom party. That's ok, because had there been a party, it would have taken place in its time-honored sport last weekend, with no apple blossoms. Our guests would have been forced to wonder other things. Such as: although apple blossoms are clearly late, our garden's development towards its jungle state is well under way.

 photo DSCN9723.jpg


Uusi hedelmäpuu! Siis uusi makeakirsikka, joka alkoi heti kukkimaan. Yhteensä meille on tullut tänä vuonna kolme uutta kirsikkapuuta.

Another fruit tree! Another sweet cherry that started blossoming right away. All in all, we have bought three cherry trees. And the garden year is still young...

 photo DSCN9710.jpg


Puoliso on muutenkin kovassa iskussa. Tässä on syntymässä mansikkamaa.

DH is making serious progress in all fruit-growing related fronts. Here he's planting strawberries.

 photo DSCN9725.jpg


Minä olen käyttänyt kaiken puutarha-aikani kasvimaalla. Tässä tämän päivän tilanne, vain vähän kaunistellusta kuvakulmasta.

I've spent my time in the vegetable garden. Here's today's situation. Pretty, no? Just don't ask what I left out from this picture...

 photo DSCN9719.jpg

Terassin takana kukkivat nämä kauniit tulppaanit jotka istutin viime syksynä. Tarkkaavaiset ovat ehkä ehtineet huomata, että näissä kuvissa puutarha näyttää olevan vuohenputkimaton peitossa. Näin on asia.

I planted these beautiful tulips by our patio and now they are in full bloom. Observant readers may have noticed the green, goutweedy carpet covering everything. That's true. So it does.

 photo DSCN9718.jpg


Mutta siellä missä nurmi selviytyy, selviytyvät myös kukat. Kaunokaiset eivät häiriinny edes ruohonleikkuusta.

Where grass survives, small flowers thrive. Bellis is a lot sturdier than it looks, it doesn't even mind the lawnmower.

 photo DSCN9706.jpg 

Muutamat terassikukat ehdin toki istuttaa. Juuri tämän enempää kukkia ei meillä sitten kasvatellakaan.

Ok, I planted some patio flowers. This is usually the best we can do on flower growing front.

 photo DSCN9730.jpg

Välillä unelmoin kukka-amppelista oven suussa. Mutta Puoliso haluaa senkin paikan hyötykäyttöön, eikä minusta ole vastustamaan hyötynäkökohtia. Eau de Rabbitilla lannoitettu tomaattiamppeli tuottaa mukavasti satoa.

Sometimes I dream of  hanging flowers by the door. But DH wants to use the spot more productively, and I'm unable to resist the productivity point of view. The tomatos tend to  produce quite well, as they will be nourished Eau de Rabbit.

 photo DSCN9715.jpg

Omenapuiden kukintaa odotellessa kannattaa myös syödä. Jouduimme Citarissa tuote-esittelijän lumoihin ja ostimme rotukarjan hampparipihvejä pakkauksen josta meidän kulutustasollamme riittää syötävää koko kesäksi. Sunnuntailounaaksi saatiin sitten hamppareita kotitekoisilla sämpylöillä ja perinteisillä täytteillä- tuplacheddaria unohtamatta.

It's also wise to eat while waiting. We impulse bought fancy breed hamburger steaks. Then I baked some hamburger buns and stuffed them with usual fixings, including double cheese.

 photo DSCN9717.jpg


Katsokaa, bloggaajan salaattiannos! Se näyttää tavalliselta maankääntäjän tonnikalasalaatilta mutta sisältää vuoden ensimmäiset pikku pinaatit ja viinisuolaheinät suoraan kasvimaalta.

Look, a blogger shows her salad! This looks like a typical field slave's tuna salad, but contains this years' first leaf veggies.

 photo DSCN9731.jpg

Lopuksi ristipistokatsaus. Ensimmäinen vuoden käsityötavoite on saavutettu: tämä hässäkkä on puolessavälissä. Seuraavaksi, kunhan kerkeän, otan työn alle Gracious Eran.

Last, a cross stitch update. I have achieved this years' first crafty goal. Peonies and Canterbury bells are at halfway mark. Next, when (or if) ever I have time, I'll start working on Gracious Era.



Sateinen toukokuu

Nyt eletään sateisinta toukokuuta sitten vuoden 1961. Se seikka on huomattu täälläkin. Niin kauan kuin olen asunut täällä -alkavana kesänä tulee yhdeksän vuotta täyteen- , omenapuut ovat kukkineet toukokuun kolmannella viikolla. Nyt ollaan ainakin viikko myöhässä ja vasta kriikunat ovat pääsemässä vauhtiin. Lämpösummaa ei vain ole kertynyt. Siten puut vahvistavat sen miltä minusta on koko ajan tuntunut. Nyt on ollut hidas kevät, ei kuitenkaan sellainen hidas kevät jonka aikana olisi ehtinyt tehdä pihatöitä rästistä ja varastoon, vaan sellainen jonka hitaista tunnista moni on kulunut sisällä sateen ropinaa kuunnellen. Viidakoituminen alkaa tänä vuonna maasta käsin. Ruohoja, vuohenputkia ja esikoita eivät säät ole häirinneet, varhaisvihanneksia kylläkin.

Kasvimaan kääntöön olen ehtinyt sadekuurojen välissä.Olen oppinut kääntämään tyynesti märkää maata ja ajatellut runsaasti märän mullan kanssa rehkimisen terveyshyötyjä. Kylvöt ovat suunnilleen aikataulussa. Perunat ja kesäkuun puolella istutettavat haukkaavat onneksi kasvimaasta ison kolon. Valkosipulit ovat jo täydessä vauhdissa. Yrttipenkki on siivottu ja yksivuotisten taimet on istutettu. Ulko-oven pieleen on haettu tomaattiamppeli. Muuten tomaateille, kesäkurpitsoille, jalopenoille ja muille kesäisille olennoille ei olla ehditty uhrata vielä ajatustakaan. Ajatellaan sitten kun enimmät kaivamiset on saatu kaivettua.

Hedelmätarhassakin tapahtuu. Uusia kirsikkapuita on tullut jo kolme kappaletta. No, makeakirsikoitahan ne ovat, eli menevät kokeellisen kasvatuksen sarjaan. Aina voi toivoa! Ja vihdoin, yhdeksän vuoden odotuksen suunnittelun jälkeen mansikkamaa on nousemassa vadelmamaan ja yrttipenkin väliin. On oikein kohopenkkejä muovilla. Niitä kelpaa katsella, etenkin niinä hetkinä joina muuten tekisi mieleen vaipua epätoivoon siitä että vuohenputket ovat valloittaneet parintuhannen neliön tontistamme reilusti yli puolet. Mansikkamaata katsoessa muistan, että huomasivat ulkopuoliset sitä tai ei, täällä ahkeroidaan aika paljonkin, ja vähitellen tulostakin tulee. Sateisen toukokuun keskelläkin Pientila ottaa askeleen hyvään suuntaan. Yksi askel vuodessa, kymmenen vuosikymmenessä. Tarkemmin ajatellen, se on ihan sopiva maailman muuttumisen vauhti.

posted under | 0 Comments

Pelastetaan ympäristöministeriö

Ihan kuin maailma ei jo muutenkin olisi tarpeeksi sekaisin, on meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa harkittavana myös ympäristöministeriön lakkauttaminen. Lakkauttaminen tarkoittaisi, että päätöksenteossa luonto jäisi kaikkien muiden asioiden jalkoihin. Tähän meillä ei ole varaa.

Luonnonsuojelujärjestöjen johdolla netissä kerätään nyt vetoomusta ministeriön säilyttämisen puolesta.

Allekirjoita ja levitä tietoa, aikaa nimien keräämiseen on vain muutama päivä!


posted under | 0 Comments

Moraalinen järki, moraaliset tunteet

Minulla voisi olla varaa lähteä Havaijin-lomalle tältä istumalta, jos olisin saanut parieurosen joka kerta kun joku tyrmää argumenttini jostakin eettisestä kysymyksestä kalansilmäiseen katseeseen ja ilmoitukseen "Olet väärässä, koska kantasi vaan tuntuu minusta väärältä. Minä taas olen oikeassa, koska tämä tuntuu oikealta." Reaalimaailmassa tällaisessa tilanteessa ei ole paljon sanottavaa, koska tämä vastaus paljastaa ettemme keskustele reilun argumentaation periaatteilla vaan tilanne on se että vastapuoleni arvioi sanomisiani vain sen pohjalta, miltä ne hänestä sattuvat tuntumaan. Oikea siirto olisi tietysti lähteä kyseenalaistamaan hänen koko tapansa arvioida etiikan kysymyksiä tunnepohjalta, mutta siihen ei yleensä ole tilaisuutta.

Etiikka ei kuitenkaan ole tunnekysymys. Tieteellisesti hyväksyttävä vastaus eettisiin kysymyksiin ei ole ”Mutta tältä musta tuntuu!” Se tie johtaa relativismiin, ja relativismissa on monia ongelmia, alkaen siitä että sen avulla ei pysty ratkaisemaan ensimmäistäkään eettistä ongelmatilannetta. Mikä puolestaan taisi olla perussyy sille miksi etiikkaa kannattaa lähestyä tieteellisellä asenteella. Tunteita on kuitenkin vaikeaa ja epäterveellistä pullottaa, ja siitä seuraa että toisinaan tunteet ja logiikka ovat ristiriidassa. Ja moraaliset tunteet ovat usein voimakkaita. Jos logiikan heittäminen romukoppaan ristiriitatilanteissa ei ole järkevä eikä hyväksyttävä siirto, mitä sitten voisi tehdä? Pitääkö tehdä niin kuin järki määrää, vaikka se tuntuisi väärältä?

Ensimmäinen vaihtoehto on ymmärtää, että niin voi todellakin tehdä. Mutta järkeä ei tarvitse seurata innolla ja tarmolla, vaan voi lähteä siitä että varovaisesti kokeilee mitä siitä seuraa. Ilman mitään sitoumuksia siitä miten seuraavalla kerralla aikoo toimia. Jospa vain kokeilisin toimia toisin kuin olen tottunut ja katsoisin, miten käy. Ihan vain uteliaisuuttani. Elämä ei yleensä mene pilalle tällaisista kokeiluista, ja toisaalta vanhoihin tottumuksiin jumittuminen ei takaa onnellista loppuelämää.

Toinen hyvä vaihtoehto on jatkaa asian miettimistä. Voi rauhassa miettiä, mistä tunteet johtuvat. Lapsuudenkodin arvoista? No olivatko ne arvot hyviä nykyhetken ymmärryksen valossa? Johtuvatko ne peloista? Vai onko niille mahdollisesti jokin hyvä ja järkevä selitys mitä en ole huomannut ottaa järkeilyssäni huomioon? Oma kokemukseni on, että tunteita ei voi vaientaa takomalla niitä logiikankirjalla. Ne on käsiteltävä, ja uusien eettisten periaatteiden omaksuminen on mahdollista vasta kun ymmärrämme aikaisempia ajattelutapoja, sitä miksi niin ajattelimme ja sitä että kyse on pohjimmiltaan jonkinlaisesta tottumuksesta eikä suuresta viisaudesta. Toiseksi, jo sillä että tunteitaan alkaa miettimään ja vatvomaan, ne usein pienenevät kummasti siitä mörön ja sisäisen poliisin virasta missä ne aluksi ovat. Tunteiden ohittaminen jättää ne vastaavasti alkuperäiseen, ylisuureen kokoonsa.

Kolmas kelpo vaihtoehto on puhua asiasta jonkun (tai mieluiten parinkin) viisaan kanssa. Tässä vaihtoehdossa suurin ongelma on se, että viisaita on maailmassa harvakseltaan. Mutta jos sellainen arvostelukyvystään, ystävällisyydestään ja eettisyydestään kuulu ihminen sattuisi tuttavapiiriin kuulumaan,  hänen kanssaan voi ottaa pulman puheeksi. Yleensä asioiden sanominen ääneen jo sinänsä kohtuullistaa arjen draamoja, ja niiden ottaminen puheeksi toisen kanssa muistuttaa siitä että useimmat isot dilemmamme ovat isoja vain omassa päässä. Ulkoilmaan päästyään ne kutistuvat mielellään ”onko tämä edes mainitsemisen arvoista?”-kokoluokkaan. Tämän havainnon pitäisi inspiroida ihmistä suhtautumaan elämänsä pulmiin hieman rennommin kuin mikä on nykypäivän suoritusyhteiskunnassa muodikasta.

Onkohan se peräti suoritusyhteiskunnan mentaliteetti mikä tekee moraalikysymysten järkevän harkinnan ja tunteiden yhteensovittamisen niin vaikeaksi? Suorittaminen on se takaraivossa nakuttava ajatus siitä että moraalipohdintojen pitäisi onnistua kerralla nappiin tai on huono, paha ja kelvoton ihminen jonka elämä on pilalla. Suoritusmentaliteettia on ajatella että moraaliset virhearviot, vaikka miten perustuisivat rehelliseen parhaansa yrittämiseen, ovat katastrofeja, ja että tietoinen kokeileminen on jo lähtökohtaisesti epäilyttävää. Eihän hyvä ihminen arvele, tutki eikä kokeile, hän tietää varmasti ihan luonnostaan. Suorittaminen kertoo, että on olemassa Säännöt jotka jokaisen pitäisi tajuta luonnostaan (sanoisinko että tunnetasolla), ja jo se että moraalikysymyksiä pysähtyy järjellä miettimään on merkki siitä että jokin on vialla. Kuitenkin, juuri järki olisi se minkä avulla ihminen voi havaita suorittamisenkin olevan vain yksi mielenmaisema, eikä ehkä edes kovin kiva sellainen.  Ei kovin järkevä tai vaalimisen arvoinen. Hyveiden, rauhallisen miettimisen, kokeilemisen ja jatkuvan oppimisen mielenmaisema vaikuttaa ainakin paljon lempeämmältä.

posted under , | 0 Comments

Kyllä kiitos: Johanna Tuomolan Vielä kerran

Vuoden odotettuja kirjatapauksia näillä nurkilla on Johanna Tuomolan uusimman rikosromaanin ilmestyminen. Yleisesti ottaen, ällöttävien, häikäilemättömien ja omahyväisten ihmisten menestyminen elämässä (ja ehkä peräti paikallispolitiikassa) on niitä aiheita joihin olen oppinut olemaan syventymättä omalla ajalla. Sääntöön kuin sääntöön on kuitenkin olemassa poikkeus. Jos siis on niin, että Tuomola näkee hyväksi kirjoittaa kirjansa päähenkilöksi kuntapoliitikko, bisnespamppu ja parantumattoman niljakkeen Eero Lampisen, minä tietysti luen kirjan yhdeltä istumalta suurella ilolla. Eikä aivan vähän aikaa sitten julkaistu Vielä kerran petä. Se on helppo ahmaista mutta vaikea unohtaa.

Kirja on Turun ympäristöön sijoittuva rikosromaani jossa murhaaja selviää lopussa ja jännitystä riittää viimeiselle sivulle. Semmoisia kelpo rikosromaanit perusidealtaan ovat, mutta erinomaisuuteen vaaditaan tietysti enemmän. Siihen Tuomolalla on tapana yltää. Kirjan epätyypillinen rakenne jonka havaitsemisessa lukijalla ehtii mennä muutama tovi sekä Eero Lampisen varjossa versoavien henkilöiden valinnat ja kohtalot muodostavat rikkaan kuvaelman. Hyvisten ja pahisten, rosvojen ja poliisien vastakkainasettelun sijaan Tuomola värittää jälleen maisemansa rikkailla ja inhimillisillä harmaasävyillä. Termi "rikosromaani" kuvaa tarinan juonta, mutta vauhdista huolimatta tämä ei ole juonivetoinen, eikä edes henkilöhahmovetoinen kirja. Tästä kirjasta ei löydy eeppisiä persoonallisuuksia (paitsi jos Eero Lampiselta kysyttäisiin), vaan arkisenoloisia elämiä joissa ihmeellistä on niiden syvyys. Niinpä hahmojen kohtaamisesta ei synny dramaattista räiskettä vaan draamaa joka nappaa lukijan otteeseensa ja vetää hänet syvälle kirjan pinnan alle.

Tässä teoksessa Noora Nurkka-sarjasta tutut ajankohtaiset nostot ovat vaihtuneet ajattomampaan syvällisyyteen. Kirjan voi lukea viihteellisesti, mutta sillä on myös syvällinen puolensa. Mitä on todellinen rikkaus ja mitä köyhyys? Mitä on paha, kuka on paha? Mistä on rakkaus ja perheonni tehty? Mitä on vastuu, mitä uskollisuus? Miten pitäisi suhtautua siihen kun arkisetkin moraalisäännöt karkaavat kauas? Mitä on sovitus ja anteeksianto? Tuomola tutkii näitä kysymyksiä henkilöidensä kohtaloiden kautta, mutta lopulliset vastaukset jäävät pitkälti lukijan pähkäiltäväksi. Epäsovinnaisuus on tällä kertaa hienovaraista ja nousee paikoitellen sovinnaisuuden ja yleisesti arvostetun ytimestä. Pieniä mysteereitä ei selitetä vaan ne jäävät kutkuttelemaan lukijaa. Juuri niin kuin pitääkin. 

Säätiedotus lupailee sateisia säitä vielä ensi viikollekin. Yksi hyvä tapa käyttää sadeilta on viettää se tämän kirjan vietävänä.

posted under | 0 Comments

Ei meillä ole sovinismia, ei...

Lotta Aarikan vastaanottama paskamyrsky oli yksittäistapaus. Se ei ilmennä mitään Suomessa ja suomalaisessa netissä vaikuttavaa naisvihamielisyyden kulttuuria. Ehei. Ei Suomessa semmoista ole. Hassua on vain se, miten yksittäistapauksia on ilmennyt lisää. Oli tämä naisteekkarin työnhakufarssi. Oli kansanedustajan herkkulihajuttu.  Ja nyt uusimpana, nettihostiilien kohteeksi on joutunut nainen joka kehtasi huomauttaa Sinerbrychoffille, ettei venäläisjääkiekkoilijoiden halventaminen tytöttelemällä ollut kivaa. Mistä Sinerbrychoffilla oltiin samaa mieltä, pahoiteltiin ja luvattiin ottaa opiksi. Tarina olisi voinut loppua tähän. Niin olisi ollut hyvä. Feministit olisivat olleet tyytyväisiä ja kaikki hieman entistä viisaampia. Mutta niin ei käynyt. Sen sijaan nettihostiillit ovat jälleen tehneet kaikkensa osoittaakseen, että sovinismin kulttuuri elää ja kiusaa naisia.


Joten, ihan vain viime viikon uutisvirran valossa: voitaisiinko jo harkita yksittäistapausretoriikan kuoppaamista ja lähteä siitä että yksittäistapauksetkin ovat liikaa jos ne ovat aitoa, kärsimystä aiheuttavaa perseilyä? Voitaisiinko myöntää, että vaikka kukaan ei sitä haluaisi ja vaikka se on tasa-arvon mallimaana itseään pitäneessä valtakunnassa tosi noloa, sovinistit ovat yhä täällä? Ehkä kannattaisi miettiä vaikka sitä, miten kivikautiset asenteet ovat päässeet periytymään nettisukupolven edustajille asti. Voitaisiinko jopa lakata etsimästä vikaa provosoivista, huumorintajuttomista ja herkkänahkaisista naisista ja lähteä siitä että huonosti käyttäytyminen on kuitenkin se perimmäinen, isompi vääryys jonka tekijät ansaitsevat tulla paheksutuiksi. Voisimmeko lakata keskustelemasta siitä miten naiset voivat välttää maalitauluksi joutumisen ja alkaa nähdä ongelmana sen ettei kaikilla yhteiskunnassamme elävillä yksilöillä ole alkeellisiakaan käytöstapoja? Voitaisiinko miettiä, mikä on mennyt pieleen kun jotkut kuvittelevat että naisvihamielinen mölyäminen on hyväksyttävää, ehkä peräti miehekästä?

Olisi tosi kiva jos näin voitaisiin tehdä, mutta en nyt ala hengitystä pidättämään.

Henkilökohtaista, kulttuurista

Maku. Mikä voisikaan olla henkilökohtaisempaa? Minun musiikkimakuni, lempiruokani, pukeutumismieltymykseni, urheilulajini, sekä tietysti rakkaat inhokkini. Kun kerron sinulle maustani, sinulle muodostuu heti jonkinlainen käsitys siitä millainen menijä olen. Ja koska itsekin olen sitä mieltä että käsitys on oikeansuuntainen, kerron ja ilmaisen makumieltymyksiäni, mutta perisuomalaiseen tapaan tietysti esitän sujuvasti että jokaisella on oma makunsa ja että kaikki maut ovat yhtä hyviä.Vain hiljaa sisimmässäni voin ulottaa hyvinkin luontevasti halveksunnan tunteeni inhoamistani kulttuuri-ilmiöistä ihmisiin jotka ovat niistä innoissaan ja olla sitä mieltä että se mikä on minun makuni mukaista on kuitenkin jollakin määrittelemättömällä tavalla myös objektiivisesti erityisen hienoa.

Tässäpä jo tulikin esiin liuta syitä minkä vuoksi ihmisen on hyvä vaivata päätään sosiologialla. Semi Purhosen ja hänen tutkimusryhmänsä laajasta Suomen Akatemian rahoittamasta tutkimushankkeesta kokoama kirja Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen on päälle 400-sivuisena opuksena perusteellinen katsaus suomalaiseen 2000-luvun alkupuolen makuun. Kirjassa on paljonkin mielenkiintoisia havaintoja, mutta tärkein oli taas se sanoma joka oli päässyt minulta jo hieman unohtumaan: yksityinen ei ole ihan niin yksityistä kuin äkkiseltään kuvittelisi. Tutkimuksen merkittävä tulos on, että suomalaisten maut ovat jakautuneet hyvin harmonisesti iän, koulutuksellisen ja taloudellisen aseman mukaan. Eetikkona tästä voi vetää sujuvasti sen opetuksen, että arvostellessaan ihmisen makua tulee helposti arvostelleeksi myös tämän yhteiskunnallista asemaa. Epälegitiimiin, vähän arvostettuun kulttuuriin, kuuluvat ilmiöt ovat tyypillisesti vanhojen, maalaisten, vähävaraisten ja vähän koulutettujen ihmisten suosiossa. Vastaavasti suurinta arvostusta nauttivat kulttuuri-ilmiöt ovat suosituimpia yhteiskunnan vihreimmillä oksilla. Näin nuoruutta, urbaania elämäntyyliä, korkeaa koulutusta ja suuria tuloja arvostava kulttuuri uusintaa itseään.

Keskivaiheille sijoittuvat ne kulttuurin muodot jotka nauttivat laajaa suosiota ja voivat siten yhdistää sellaisia ihmisiä joilla yleisesti ottaen näyttää olevan vain vähän yhteistä. Nämä kulttuurin muodot ovat "hyviä small talkin aiheita". Jääkiekon MM-kisat tai suosituimmat tv-sarjat ovat niitä asioita joista perillä oleminen auttaa kovasti arkisessa sosialisoimisessa (kuten itsekin olen saanut monta kertaa harmikseni huomata). Keskiluokkaisuus on kulttuurissakin ärsyttämätöntä, massojen ulottuvilla olevaa -ja juuri sen verran pureskelua vaativaa etteivät aivan kaikki kuitenkaan pääse siihen kiinni.

Kaikessa ainutlaatuisuudessani huomaan, että minunkin makumieltymysteni päälinjoja saa selitettyä hyvin pitkälle taustatekijöillä. Sitä sosiologikaan ei tiedä, miksi pidän impressionismista enemmän kuin Picassosta, mutta siitä että ylipäätään pohdiskelen koko juttua, hänellä on paljonkin sanottavaa. Maun paradoksi on siinä, että valitsemme mieltymyksemme vapaasti, mutta etenkin alimpien luokkien elämään tutustuessa käy selväksi että valinnoissa on mukana paljon välttämättömyyttä. Ei ole sattumaa että epälegitiimin maun edustajat ovat muiltakin ominaisuuksiltaan yhteiskunnan vähiten coolia väkeä. Kirjan luettuani suomalainen tapa puhua makuasioista varovasti, jopa ylikorrektisti, tuntuu sosiaalisen viisauden muodolta. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö makuasioihin voisi liittyä myös moraalisia ulottuvuuksia jotka eivät ole yhdentekeviä. Moraalisia valintoja ei voi kuitata makuasioiksi, mutta jos haluaa parantaa maailmaa on tärkeää tunnistaa myös paheksuttavia ilmiöitä edistävät (tai hyvien ilmiöiden leviämistä haittaavat) kulttuuriset tekijät jotka ohjaavat ainutlaatuisten makujemme muodostumista.

posted under , , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments