Miksi olen feministi

Aina silloin tällöin kuulee, että meillä Suomessa tasa-arvo on edennyt niin pitkälle että feminismi on taantunut jo miesvihaksi. Sukupuolet yhteiskunnassa ovat jo niin tasa-arvoisia, ettei feministeillä enää kerta kaikkiaan ole muuta tehtävää kuin vihata miehiä ja takertua lillukanvarsiin. Välillä minunkin elämässäni on onnellisia hetkiä, jopa kuukausia jolloin tunnen eläväni tasa-arvoisessa maailmassa. Vastaavasti, aina silloin tällöin julkisuuteen nousee ilmiöitä jotka osoittavat vähän hitaammallekin, ettei maailma vielä ole näin täydellinen vaan kulttuurissa on yhä epätasa-arvon taskuja. Hetkiä jotka muistuttavat, että feminismiä tarvitaan vielä.

Lotta Aarikka nosti blogissaan esiin parissa vaikutusvaltaisessa teekkariyhdistyksessä vallalla olevan epätasa-arvon. Hän argumentoi pointtinsa huolellisesti, kumosi yleiset vasta-argumentit oikein excel-taulukolla ja nosti oman näkemyksensä lisäksi esiin lainauksia teekkarinaisten kokemuksista. Oikein hyvää työtä. Postaus levisi netissä ja herätti valtakunnanmediankin huomion.Vastaukseksi hän on -ei täysin yllättävästi- saanut niskaansa ison saavillisen sontaa. Eikä suinkaan mitä tahansa sontaa, vaan juuri sellaista sontaa joka osoittaa että naisten syrjintä, vähättely ja suoranainen naisviha ovat yhä osa liian monen mielenmaisemaa. Tässä yhteydessä pitää luonnollisesti huomauttaa, että termi "moni" ei suinkaan viittaa pelkästään miehiin, vaan rakenteellisen syrjinnän kulttuuriin kuuluu usein olennaisesti se että syrjityt, tässä tapauksessa monet naiset mukautuvat siihen eri strategioilla: ovat kuin eivät välittäisi tai ottavat "hyvän jätkän" roolin vaikka se edellyttäisi siskojen alaspainamiseen osallistumista. Syrjinnän kulttuurissa sillä tavalla pääsee lohdutuspalkinnoille, kun taas epäkohtien esiinnostajan osa on usein kova ja epäkiitollinen (minkä tämäkin kohu toki osoittaa).

Aarikan kimppuun käyneiden tarkoituksena ei ole argumentein osoittaa, että tämä on väärässä. Sitä varten pitäisi ensiksi lukea Aarikan koko teksti ja vastata siihen hyvän argumentoinnin periaatteiden mukaisesti, alkaen ilmiselvien virheargumenttien välttämisestä ja faktojen esittämisestä. Ei, kun faktat ja argumentit loppuvat -eli tässä tapauksessa alkajaisiksi-, yritetään yksinkertaisesti huutaa, kiusata ja lannistaa ikävä yksilö hiljaiseksi, mielellään niin näyttävästi että muutkin ottavat opikseen. Virheargumentaatioista voisi pitää tässä yhteydessä kokonaisen luennon, mutta nostan esiin vain yleisen strategian:
1) aiheen vähättely
Epäkohdasta ei saisi kirjoittaa, koska se on mitätön. Epäkohta on mitätön koska Minä sanon niin, vastakkaisten todisteiden määrästä ja laadusta ei pidä hämääntyä. Toinen hyvä peruste pitää aihetta vähäpätöisenä on, ettei yhdestä tasa-arvon ongelmasta ole mitenkään soveliasta kirjoittaa ellei samalla käsittele kaikkia muitakin tasa-arvon ongelmia. Etenkin miesten kohtaamia ongelmia on käsiteltävä ennen menemistä siihen asiaan jota haluaa käsitellä, muuten paljastaa vihaavansa miehiä. Ihan selkeesti.
2) kirjoittajan vähättely
Esimerkiksi Aarikkaa on tähän mennessä (pelkästään minun havaintojeni mukaan) nimitelty opiskelijatytöksi, hiekkapilluksi, ruikuttajaksi, kateelliseksi akaksi ja miesten riistäjäksi. Jos vain nimittely olisi argumentti...vaan kun ei ole, eikä argumenttien pätevyys riipu siitä onko esittäjänä filosofian professori vai Sokea Reetta.
3) omituiset vasta-argumentit, suosiossa erityisesti olkiukot, adhominemit ja savusillit
Alkuperäistä kirjoitusta ei tarvitse lukea loppuun eikä ymmärtää ennen möykkäämisen aloittamista, jos tarkoituksena ei ole alunperinkään keskustella hyvän argumentaation pelisäännöillä vaan yksinkertaisesti mölistä ikävä ihminen hiljaiseksi.
4) häpäisy ja puhtaaksiviljelty sovinismi
Naiset vaan pilaavat kaiken, naiset vaan ovat huonompia, huumorintajultaan vajavaisia ja nalkuttamaan taipuvaisia. Naiset eivät ymmärrä reippaan meiningin päälle ja tekevät taikakosketuksellaan kaikesta hömppää. Eikä naisiin voi mitenkään suhtautua ihmisinä tai henkilöinä, kun niillä on kumminkin tissit. Feministit pitäkööt suunsa kiinni ja menkööt vaikka leipomaan jotakin, sillä maailma menee rikki jos naiset pääsevät karkaamaan paikaltaan.

Kun pitkät kommenttiketjut alkavat täyttyä ulinasta, tietää hitaampikin feministi olevansa epätasa-arvon äärellä ja jännän ytimessä. Erehtymisen tai väärässä olemisen kun voisi osoittaa asiallisillakin argumenteilla. Uliseminen, möykkääminen ja virheargumenttien viidakon nousu puolestaan osoittavat, ettei asiallisia argumentteja tahdo löytyä, ainoastaan epätasa-arvo johon ei haluta puuttua. Koulukiusaajien maailmassa menetelmä toimii, mutta sivistyneessä yhteiskunnassa pelisäännöt ovat vähän toisenlaiset. Kyllähän minäkin ymmärrän, että valtiossa jossa argumentaation systemaattista opetusta saa vasta yliopistossa valittuaan oikean oppiaineen, kaikki eivät vaan osaa. Yhteiskunnallinen keskustelu onnistuu vain hyvällä onnella tai sitä yritetään käydä poissa rahvaan ulottuvilta niin kauan kuin argumentaation pelisäännöt ja perussiirrot eivät kuulu peruskoulujen opetusohjelmaan (mikä onkin ihan oma ja tärkeä ongelmansa). Yritän hyväntahtoisesti ajatella, että suuri osa kohtien 1-3 kämmeistä johtuu yksinkertaisesti osaamattomuudesta jonka perimmäinen syy on opetuksen puute. 

Kohta 4, asiattomuuksiin meneminen ja sovinististen asenteiden ilmaantuminen on sen sijaan ilmiö jota ei voi laittaa osaamattomuuden piikkiin. Minun feminismilleni otaniemeläisten herrakerhojen edesottamukset ovat kaukainen asia johon voin puuttua ainoastaan hyvin epäsuorasti ilmaisemalla kannatukseni niille jotka voivat toimia asiassa suoraan. Sen sijaan netissä ja arkimaailmassa versoavat sovinistiset asenteet ja yhteiskunnalliseen keskusteluun kohoavat syrjivät asenteet ja virheargumentit tulevat lähelle. Minulla ei ole naisena hyvä ja turvallinen olo sellaisessa yhteiskunnassa jossa näen väen provosoituvan ala-arvoiseen käytökseen pelkästään siksi että nainen avaa asiallisesti suunsa havaitsemastaan ongelmasta, tai jossa tiedän kulkevan vapaalla jalalla runsaasti niitä joiden mielestä olen sukupuoleni takia B-luokan ihminen jolle kuuluu Ö-luokan kohtelu jos se ei tarvittaessa alistu kiltisti syrjittäväksi. Olen feministi, koska en ole ajatellut jäädä sängyn alle vikisemään vaan tehdä voitavani tasa-arvon eteen. Sellaisena, toivon että tämä vapunaluskohu on herättänyt jälleen muutaman ihmisen huomaamaan että vuonna 2015 feminismille on Suomessa yhä työsarkaa. Ei niinkään siksi että teekkareilla on pari hassua hyväveliklubia ja huonoja vitsejä vaan siksi millaisia reaktioita asian mainitseminen kohteliaan kriittisesti herättää.

Tolkun ihmiset, tuetaan toisiamme

Vaalihuuma on ollut jo jonkin aikaa laskuhumalavaiheessa. Siinä missä tilitetään, kinastellaan ja käyttäydytään huonosti, sekä luvataan ottaa opiksi menneistä mokista. Uutisissa on pohdittu erinäisiä kuplia, vedetty rajalinjoja Juntti-Suomen ja Haihattelija-Suomen välille. Syvällisemmät ajattelijat ovat analysoineet vasemmiston tappiota. Tommi Uschanovin mukaan vasemmistolaiset yksinkertaisesti kuolevat vanhuuteen nopeammin kuin nuoret innostuvat aatteesta. Jotkut syyttävät huonosta menestyksestä mediakatvetta, toiset sitä että Vasemmiston elvytyslinjaa ei pystytty perustelemaan kunnolla. Joidenkin mielestä vaalitappion selitys oli yksinkertaisesti se, etteivät ihmiset nyt halunneet sitä mitä vasemmistolla oli tarjota. Synkimmät ajattelevat, että ihmisiin vetosivat populismi ja kovat arvot.

Vihervasemmistolaisilla on opittavaa Perussuomalaisilta ja kovien arvojen kannattajilta. Arvoissamme tai ideoissamme ei ole vikaa. Saatamme kuitenkin tarvita vuosikausia siihen että opettelemme tukemaan toisiamme ja vasemmistolaisia, humaaneita ajattelijoita. Katsokaa minkä tahansa lehden keskustelupalstaa. Ne ovat öykkäreiden vallassa. Yksi aloittaa, ja saa heti lauman tuekseen. En sano, että vasemmistolaisten pitäisi mennä mukaan öykkäröintiin. Mutta sanon saman minkä olen sanonut aina: on iso ongelma, että vaikenemme kokonaan. Annamme öykkäreille tilaa, annamme heille tilaisuuden luoda illuusion siitä että he edustavat enemmistöä. Jos joku vasemmistolainen erehtyy sanomaan vastaan, hän voi jäädä yksin mielipiteensä kanssa. Ja vaikka hyveet ovat parasta seuraa, pidemmän päälle on uuvuttavaa ja kuluttavaa jäädä aina yksin. Tiedän kokemuksesta, ettei tieto hiljaisten tukijoiden olemassaolosta ole kummoinen lohtu tiukan paikan tullen.

Toistemme tukeminen ei tarkoita sitä että meidän pitäisi alkaa oman aatteemme fanaatikoiksi tai alkaa pitämään meteliä joka paikassa vaikka sellainen ei sovi yhtään omaan luonteeseen. Pienikin parannus aktiivisuudessa olisi kuitenkin parannus. Jos jaksaisi kommentoida johonkin ikävän sävyn saaneeseen nettikeskusteluun edes yhden kommentin verran kuussa, se olisi alku. Jos jaksaisi edes kerran kerätä rohkeutensa ja sanoa jokapaikanrasistille rauhallisesti, ettei ole samaa mieltä, sen sijaan että vaikenisi. Jos jaksaisi jakaa linkin humaaniin uutiseen joskus, sanoa jotakin kannustavaa jollekulle jonka näkee työskentelevän paremman maailman puolesta...pienet valinnat, harvakseltaankin tehtynä olisivat parannus nykytilanteeseen. Kaikista maailman ihmisistä, luulisi juuri sivistyneiden humanistien uskovan hyvän voimaan sekä pienten ystävällisten sanojen ja eleiden merkitykseen. Solidaarisuuden pitäisi olla keskeinen osa vasemmistolaista, humanistista ajattelua. Silti jostain syystä viime vuosina humanistiset ajatukset ja niiden ääneen sanojat ovat jääneet julkisuudessa yksin ja saaneet mahdolliset sympatiapisteensä vasta yksityisissä tilanteissa. Nosteesta ja tuesta pääsevät nauttimaan toisenlaiset ajatukset edustajineen. 

Jos hiljaisuus jatkuu, vähitellen hyvät ihmiset uupuvat. Turhautuvat, luovuttavat. Jossakin vaiheessa turhautuminen ja luovuttaminen lakkaavat olemasta heikkoutta ja alkavat olemaan järkeviä vaihtoehtoja hänelle joka välittää vähäsen itsestäänkin. Uusia tulokkaita on vaikea rekrytoida, sillä heille maailmanparantaminen näyttäytyy yksinäisenä, epäkiitollisena puurtamisena josta saatavat palkkiot ovat niukat ja haukut runsaat. Olemme edustavinamme hyviä arvoja, mutta miten se näkyy käytännön tasolla?
Emme ehkä suoranaisesti sabotoi toisiamme, ja puoluetoiminnassakin pyörii vielä kohtuullisesti sitkeitä vapaaehtoisia. Perusta kuitenkin rapautuu kun aivan arkisimmalla tasolla, pienten sanojen ja tuenilmausten tasolla, on liian hiljaista. Sellainen hiljaisuus on merkki heikkoudesta ja siitä ettei vasemmisto enää itsekään usko solidaarisuuteen. Ja sitten ihmettelemme, miksi mainoskampanjat eivät tehoa...

Jos toiset ovat mänttejä, voidaan aina kysyä, miksi me "hyvät ja viisaat" emme ole yrittäneet opettaa. Jos ne eivät vaan tajua, miksi emme etsi vikaa siitä miten sanomamme esitämme vaan leimaamme toiset tolloiksi ja ahdasmielisiksi sujuvasti ja suurpiirteisesti? Syytämme konservatiiveja sisäänpäin kääntymisestä ja silmien ummistamisesta maailman suurilta ongelmilta, mutta eikö sisäänpäinkääntyneisyyttä ole myös se että emme jaksa ja viitsi tukea omia aatetovereita ja omia arvojamme arjessa? Vaikka yhdellä pienellä teolla viikossa.

Tolkun ihmiset, tuetaan toisiamme. Niin ne muutkin tekevät.

posted under , | 4 Comments

Turvassa: pienimmätkin meistä

Suuressa maailmassa ei aina näytä olevan varaa välittää sen paremmin ihmisistä kuin muistakaan elämänmuodoista. Aitojeni sisäpuolella minä kuitenkin saan määrätä siitä, mistä välitetään ja miten paljon. Tänä vuonna aloitimme omenapuiden leikkuun aikaisin, ystävänpäivänä. Se tuntui sopivalta, sillä vanhat puumme alkavat jo tuntua ystäviltä joiden kanssa oli talven jälkeen mukavaa taas päästä seurustelemaan lähemmin.

Vuonna 2012 minulla oli keväällä pitkä sairasloma jonka aikana viihdytin itseäni muun muassa tutustumalla lähemmin puutarhamme jäkäläisiin asukkeihin. Siitä pitäen olen kantanut huolta siitäkin, että erästä komeaa jäkälää näytti löytyvän vain vanhimman omenapuumme oksilta. Ei meillä mikään kiire ole kaatamaan kyseistä komeaa puuta, mutta sen elinpäivien rajallisuus on muutenkin nähtävissä. Masensi ajatellakin sitä mahdollisuutta että puun lopulta kuihtuessa puutarha saattaisi köyhtyä kokonaisen eliölajin verran. Ehdin jo miettiä, voisinko tehdä jotakin lajin hyväksi, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että ihmisen jonka pää menee pyörälle fragmenteista, soredioista ja itiömaljoista, lienee parasta jättää sörkkiminen tälläkin kertaa väliin, ja tyytyä jännittämään sen puolesta että luonto jäkälän puusta toiseen ajaa.

Iloni oli suuri, kun tämän vuoden puunleikkuun ensimmäisenä päivänä löysin jäkälätuppoja kahden muun, vanhan mutta hyvinvoivan puun oksilta. Puutarhanvalloitus on tämän lajin osalta vasta alkuvaiheessa. Kummastakin puusta löytyi vain yksi tuppo. Ne kuitenkin merkitsevät kahta tukikohtaa lajille, kahta uutta mahdollisuutta selviytyä vanhan omenapuun lopun yli ja levittäytyä Omenapuumetsän latvustoihin. Laji on päättänyt selviytyä puutarhassamme pidempäänkin. Kuten jokainen maailmanvalloittajaa tietää, kaksi tukikohtaa on vielä vähän. Omenapuumetsässäkin niitä uhkaavat monet vaarat, vaikka puunleikkaajia näiden jäkälien ei tarvitsekaan pelätä vielä pitkiin aikoihin. Välillä vanhoista omenapuista kuolee isojakin oksia muuten vain. On myrskyjä ja muita olosuhteiden uhkia joille puutarhaa vaalivat jättiläisetkään eivät mahda mitään. Jättäessään kotipuunsa jäkälät ovat ottaneet tärkeän askeleen selviytymistä kohti, mutta viimeiseksi se ei jää.

Lajien suojelussa noudatetaan yleensä paikallisuuden periaatetta, Esimerkiksi, jokaisella maalla on velvollisuus suojella omassa maassa esiintyviä lajeja miettimättä pidemmälti sitä miten kyseisellä lajilla muualla maailmassa menee. Sillä ei lopulta ole paljoakaan merkitystä. Esimerkiksi levinneisyyden reuna-alueiden pikkuiset populaatiot voivat muodostua tärkeiksi jos olosuhteet päälevinneisyysalueella muuttuvat lajille epäsuotuisiksi. Siksi meillä Suomessa suojellaan tarmokkaasti levinneisyysalueensa reunalla olevia taigalajeja jotka ovat idempänä yleisiä. Toisaalta, paikallisuuden puolesta puhuu sekin että paikallinen on omaa tonttia, sitä aluetta jolla toiminnallamme on suurin ja välittömin vaikutus. Ei ole oikein käyttäytyä holtittomasti ja odottaa että Joku Toinen jossain kaukana on vastuullinen meidänkin puolestamme. Ei välttämättä ole, ja vaikka olisikin, se ei poista meidän vastuutamme elää siivosti. 

En ole keksinyt yhtään hyvää syytä, miksi samaa ajatusta ei sopisi jatkaa omassa puutarhassa jonka biodiversiteetistä olen vastuussa, vuosi vuodelta paremmalla ymmärryksellä varustettuna. Pienimmätkin meistä, olioista jotka jakavat tonttini ja maailmani, ovat kulkeneet evoluution hampaissa aivan yhtä pitkän matkan kuin itsekin olen- useimmat toki varustettuina sellaisilla ominaisuuksilla joilla on ollut mahdollista selviytyä mutta ei kavuta lajiksi jonka typerehtimiset uhkaavat kaikkien muidenkin elinehtoja, ansaitsevat elää. Puutarhallani on toki monia tehtäviä. On hyvä, että sen sato näkyy ruokapöydässämme ympäri vuoden. On hyvä, että se tarjoaa hyödyllistä ja kehittävää tekemistä. Ja mahtuupa sinne myös tuonti-ihmeitä joista on iloa niin silmälle, nenälle kuin kielellekin. Pitkällä tähtäimellä, eräs parhaista asioista joita voin siellä tehdä on kuitenkin huolehtia siitä että puutarhassamme myös Lohjan monimuotoisella luonnolla on turvapaikkoja. Että se on lajistoltaan rikas tilkkunen kulttuurimaisemaa. Sillä yksi maailmamme isoista ja ihmiskunnankin tulevaisuutta uhkaavista ongelmista on, että useimmat puutarhanomistajat välittävät lajirunsaudesta aivan liian vähän ja tietämättömyyttään laiminlyövät velvollisuutensa huolehtia niistä tilkuista maata minkä ihmisten lait ovat heidän huolehdittavikseen antaneet. Jos huolehtii, opiskelee, ja näkee vaivaa, voi nähdä jännitysnäytelmiä joiden päätähtinä seikkailevat pienimmät olennot. Voi tuntea onnistumisen iloa niiden löytäessä turvapaikkoja maailmassa jossa sukupuutto on monelle niistä paljon akuutimpi uhka kuin planeetan valtalajille.

Poissa muodista: vasemmistolaisuus

"Maailma on kaikessa viheliäisyydessään suunnilleen sellainen kuin sen halutaan olevan", oli ensimmäinen ajatus joka tuli mieleeni vaalituloksen valmistuttua. Minua ei lainkaan miellytä se millaisella sanomalla valtakunnan politiikassa on nyt menestytty. Osaajia, tekijöitä, päättäjiä ja vastuunkantajia meillä vaalimainosten mukaan on. Mutta missä ovat hyväsydämiset, lempeät ja välittävät? Poissa muodista, niin kuin usko hyvällä pärjäämiseen kait muutenkin on. Ihmiset aivan todella haluavat että valtakunnan asioista päättävät Hakkaraiset, Niikot, Kosket ja Juhantalot. Lisäksi kansalaiset tuntuvat luottavan edelleen isoihin, vakiintuneisiin nimiin, vaikka sitten ryvettyneisiinkin. Rikostuomiot ja huono maine eivät ole suuremmin äänestämistä häirinneet. 

Ei vaalitulos tietenkään läpeensä kurja ole. Menestyjien joukossa olivat myös Vihreät, maahanmuuttajat ja nuoret naiset. Se on myönteistä, mutta fakta on ettei mikään näistä ryhmistä ole kovin suuri. Vihreiden 15 paikkaa ja vaalivoitto saattaa antaa hyvät asemat hallitusneuvotteluihin, mutta porvarihallitus voi vielä osoittautua tuuliseksi paikaksi tehdä edistyksellistä politiikkaa ja puolustaa tehokkaasti ympäristöarvoja. Ympäristökysymysten käsittelyyn tulevat vaikuttamaan hyvin paljon ministerivalinnat. Ehdittiinpä edellisellä nilkuttavalla hallituskaudella nähdä sekin, millaista taantumusta ahneuden asialla oleva ympäristöministeri voi saada aikaan lyhyessä ajassa. Tässä vaiheessa voi kuitenkin vielä toivoa käännettä parempaan, olkoonkin ettei vaalitulos jätä epäselväksi sitä seikkaa että moni kansalainen on ollut myös äänestykopissa vakaasti sitä mieltä että ympäristöongelmien hoitaminen ja kestävämmän elämäntavan etsiminen on Jonkun Muun asia. Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonenkin uusi eduskuntapaikkansa.

Maahanmuuttajien nousu eduskuntaan kahden edustajan voimin oli tärkeä päänavaus, ja ehkä se on myös merkki siitä että maahanmuuttajataustaiset kansalaiset ovat nousemassa vastuunkantoon osallistuvaksi, vaikuttavaksi ja menestyväksi osaksi yhteiskuntaa. Nuorten naisten menestys puolestaan kertoo siitä että viime vuosien valtakunnanpolitiikan ukkoutumiskehitykselle saattaa tulla vielä loppu. Vasemmiston tappiota pohdittaessa on myös muistettava, että Vasemmisto on menettänyt paljon kannatustaan perussuomalaisille. Tämän päivän vasemmiston edistyksellinen ympäristöpolitiikka, feminismi ja asettuminen maahanmuuttajavastaisuuden vastavoimaksi eivät ole miellyttäneet läheskään kaikkia vanhan teollisuusvasemmiston kannattajia. Perussuomalaiset voivat siis ajaa tiettyjä vasemmistollekin tärkeitä tavoitteita- sikäli kun fiksumpien Persujen voimat eivät kulu törttöilijäosaston paimentamiseen. Vaihtoehtoisesti, alkavalla vaalikaudella Perussuomalaisten ja Vasemmiston erot saattavat jälleen kirkastua niille jotka ovat äänestäneet Perussuomalaisia perinteisempänä työläispuolueena. Sekään ei ehkä olisi huono asia.

Vasemmiston hyvinvointivaltiota puolustava politiikka on paljon rakentavampi yhteiskuntapolitiikan lähtökohta kuin oikeiston viljelemä retoriikka kansasta joka jakautuu työteliäisiin vastuunkantajiin ja laiskoihin loisijoihin, tai Perussuomalaisten viljelemä retoriikka kantasuomalaisista kansan tukipilareista joille kaikenlainen erilaisuus on vain uhka. Näkemys siitä että olemme kaikki samaa kansaa, samassa veneessä ja meidän on siksi pyrittävä tukemaan toisiamme, on ollut Suomen vahvuus menneinä vaikeina aikoina. Nyt se näkemys on vastatuulessa. Nähtäväksi jää, mitä uudet menestyksen reseptit tuovat tullessaan.

posted under , | 2 Comments

Kevään pilkkuja ja pilkahduksia / Some Spots and Things Spotted in Springtime

Kevään tulo on ollut hieman hidasta viileiden säiden johdosta. Silti kameraan on taas tarttunut monenlaisia keväisiä pilkkuja ja pilkahduksia.

The weather has been cool and consequently, spring has arrived slowly. Yet the camera has recorded many kinds of spots and things spotted in springtime.

 photo DSCN0457.jpg

Villikrookusten kukinta tuo väriä alkukevään puutarhaan.

Blooming wild crocuses are a welcome sight in an early spring garden.

 photo DSCN0459.jpg

Kasvimaasta löytyy keväällä kaikenlaista. Mullan seasta pilkistävä persilja ilahduttaa, kun kevätkylvöjen aloitusta on pitänyt lykätä viikonloppu toisensa jälkeen.

There are always surprises to be found at the vegetable patch. This year, when cool and rainy weather has made me to postpone spring sowings weekend after another, it's nice to see a parsley showing some initiative.

 photo DSCN0460.jpg


On sitten keksitty muuta tekemistä, kuten istutettu vuoden ensimmäinen heräteostos-hedelmäpuu. Niitähän ei voi olla koskaan liikaa. Eikä meillä ennen tätä suklaakirsikkaa ollut kuin hapankirsikoita jotka eivät sovi tuoreena naposteltaviksi. Järkiostos, siis.

So we have found other things to do in the garden, like planting this years' first impulse buy fruit tree. One can never have too many fruit trees, at least if you ask people of Virkkala, and you really should. Besides, before this chocolate cherry we had only sour cherries, which makes this after all a totally reasonable buy.

 photo DSCN0472.jpg

Puulämmityskausi alkaa olla ohi, mutta Koksu on mielissään siitä että ruuanlaitossa puuta yhä kuluu. Kani on selvästi kuunnellut, mitä keittiöhygienian tärkeydestä on puhuttu, kun polttopuutkin pitää pestä. Ruuanlaitto hyvin pestyillä puilla on ainakin hauskempaa.


Wood heating season is at its end, but we still need wood for cooking, to Koksu's delight. He has listened carefully what I have said about kitchen hygiene -in his opinion, it's good to clean the wood used in the cookstove. I admit: cooking with well cleaned wood is more fun.

 photo DSCN0480.jpg

Me ihmiset tarvitsemme peseytymiseen saippuaa, ja talven jälkeen saippuahylly oli tyhjentynyt huolestuttavasti. Sateisina päivinä olen kuitenkin ehtinyt pyöräyttämään vuoden satsit sekä shampoota että saippuoita. Vaniljaisesta saippuasta tuli tavalliseen tapaan hennon pilkullista kun sekoitin joukkoon kotona kasvatettuja kehäkukan terälehtiä.

We humans need soap for washing, and after winter my soap shelf was rather empty. On rainy days I had time to remedy the situation and make both soap and shampoo. Vanilla soap has tiny spots from home grown marigold.

 photo DSCN0443.jpg

Kevään juhlakausikin on päässyt sen verran alkuun että kakkua on jo tarvittu. Tämä se taitaa olla minun versioni klassisesta kinuskikakusta: täytteessä omenasosetta, päällä hörselöistä kermaa ja pilkkuja jotka syntyivät tällä kertaa tummasta suklaasta.

Spring is time of festivities, and we have already needed cake. This seems to have become my version of a classic caramel cake: there's applesauce in the filling and ruffly cream with spots on top. This time spots are dark chocolate.

 photo DSCN0452.jpg


Kevät on paitsi pilkkujen, myös rakkauden aikaa. "Epätoivoisimmat saavat eniten hellyyttä", on Koksun mielipide, ja niinhän se taitaa tässä perheessä olla.

Spring is also time of love. "The more desperate you are, the more cuddles you get", says Koksu. and I guess he's right about how things work in our family. 

Huomenna äänestämään!

Eduskuntavaalit ovat menneet minulta oikeassa elämässä melkein yhtä ohi kuin blogissakin. Olen ehtinyt tekemään vain yhden vuoron ennakkoäänestyksen vaalivirkailijana. Samalla toki äänestin itsekin. Tällä kertaa ehdokkaan löytäminen oli tavallistakin hankalampaa, kun meillä Lohjan vasemmistossa oli kaksikin erinomaista ehdokasta, Birgit Aittakumpu ja Jouni Lindén. Vaan ei kai hyvien ehdokkaiden tungoksesta valittaa sovi, vaan ainoastaan siitä jos heitä jää rannalle. Tämän postauksen jälkeen siirryn jo vaalivalvojaistunnelmiin jännäämään, pitävätkö optimistiset ennusteet paikkaansa ja yltäisikö Vasemmisto voittoon Uudellamaalla.

Lyhyen vaalivirkailijapestin aikana minulle ehti kuitenkin selvitä se, että jokaisen punavihreästi ajattelevan uurnille lähteminen olisi näissäkin vaaleissa todella tärkeää. Ne ihmiset joiden unelma Suomesta on sisäänpäinkääntynyt, rasistinen, homofobinen, ihmisiä syrjäyttävä ja ympäristöä tuhoava, ovat nimittäin jo lähteneet päättäväisesti liikkeelle. Puolueiden ja ehdokkaiden välillä on näissäkin vaaleissa valtavia eroja. Siten Suomelle mahdollisissa tulevaisuuden suunnissa on suuria eroja. Eikä vaalijärjestelmäämme kiinnosta vieläkään lainkaan se miten hyviä syitä itse kullakin on äänestämättä jättämiselle, tai miten ihminen voi periaatteessa olla ihan hyvä tyyppi jos hän jättää äänestämättä mutta kuitenkin ajattelee tosi viisaita ja lämpimiä ajatuksia. Pelin henki on sama kuin ennenkin: ne jotka äänestävät, valitsevat ne jotka päättävät, ja heidän mukanaan sen millaisten arvojen mukaan Suomea lähivuosina luotsataan, ja mihin suuntaan. Suomen suunnan kääntyminen parempaan tulevalla erittäin haasteellisella kaudella vaatisi sitä että Arkadianmäelle saataisiin (näin vaihteeksi) iso annos valtioviisautta. Äänestäminen on nopea ja yksinkertainen tapa toimia valoisamman tulevaisuuden puolesta. Tilaisuus siihen toistuu vain neljän vuoden välein. Vasemmistolaisesti ajattelevia on paljon enemmän kuin niitä jotka vaivautuvat uurnille äänestämään punavihreitä ehdokkaita. Perinteen jatkamiseen ei tällä maalla enää olisi millään varaa. Punavihreän kansanosan aktivoitumisesta olisi hyvä aloittaa valtakunnan korjaaminen.

posted under | 2 Comments

Waldenien saaristo

Nightwishin My Walden soi eilen olohuoneessa samalla kun ahersin keittiössä. Ulkona tuli vielä räntähaituvia, joten käytin luovan taukoni tehokkaasti ja miellyttävästi puuhellan ääressä. Perunoiden kiehuessa hyvällä tulella puuhellan perimmäisen laidan lempeämmässä lämmössä sulivat saippuarasvat. Lipeäliuos jäähtyi toisaalla. Myöhemmin ehtisin vielä kutomollekin, helskyttämään pöytäliinan valmiiksi. Näin rakennetaan yhden perheen kokoista parempaa maailmaa. Mielessäni on taas viime aikoina käynyt, että minunkin suuni taitaa olla parhaimmillaan huulipunan levitysalustana. Puhua osaan paremmin käsilläni. Pientila on ympäristö jossa se riittää pitkälle. Kirjoittamalla saan toki haavittua kiitävät ja pyörteilevät ajatukseni tekstiksi, mutta yhtä hyvin ajatukseni ja arvoni löytävät muotonsa Pientilan töissä ja tehtävissä, maailmassa jota rakennan saippuaerä ja villahuivi kerrallaan. Siinä maailmassa on monikin asia paremmin kuin siinä missä ihmisen pitää yrittää pärjätä ääntelemällä järkeviä. Sitä paitsi sanan mahti on suuruudestaan huolimatta sillä tavalla rajallinen että käsitykseni paremmasta maailmasta vaatii myös runsaasti koti- ja puutarhatyötä. Olin onnellinen saadessani viettää taas rauhallisen tovin Pientilalla, Laniakean laidalla. Onnellinen siitä että perheeni, nelijalkaisia ja sileäaivoisia jäseniä myöten, ymmärtää käsieni puhetta erinomaisesti. Tovi kerrallaan arkiset puuhani kutoutuvat osaksi maailmankokonaisuutta, ilon, rauhan ja toivon lankoina. Lankoina, jotka ovat yhtä todellisia kuin kaikki huonot uutiset.

En ole koskaan suuremmin innostunut H.D. Thoreaun filosofiasta, mutta hänen ajatustensa kunniaksi on sanottava se, että tähän mennessä ne näyttävät inspiroineen monia arvostamaan yksinkertaista ja luonnonläheistä elämäntapaa. Minun versiossani Waldenista ei toistaiseksi ole lampea. Sen sijaan täällä on harjumaata joka muistaa yhä holoseenin alun ja puu jonka muodossa elää muisto dinosaurusten maailmasta. Ihmeet eivät ole koskaan kaukana. Tilaa on ajassa ja avaruudessa paljon enemmän kuin tontin ulkomitoista voisi päätellä. Tilaa on myös monimuotoisuudessa, sillä vuosi toisensa jälkeen uusia lajeja uusine tarinoineen tulee vastaan puutarhassa. Walden on aika-avaruuden nurkkaus joka parantaa asujansa inhorealismista. Yöt ovat vielä niin pimeitä että täältä voi nähdä paljain silmin toisen galaksin hehkun. Päiviksi on tarjolla paljon hyödyllistä työtä. niin paljon kuin suinkin kerkeää tekemään. Ruokapöydässä on jo näkynyt viime syksyn sadon lisäksi kevään ensimmäisiä yrttejä. Aamuisin talossa on kuulunut raadannanjälkeisestä lihasjäykkyydestä kärsivien ihmisten tyytyväistä valitusta. Aurinkoiset päivät on käytetty tehokkaasti hyödyksi. Kasvimaata on parannettu, pihaa siivottu, ja onpa kevään ensimmäinen heräteostoshedelmäpuukin löytänyt paikkansa omenapuumetsän jatkona. Suuren maailman jatkaessa marssiaan hulluuden tiellä, on sielua korjaavaa tietää asuvansa Waldenissa. Lohdullista on myös tietää, että sinne tänne ympäri maailmaa näitä on piiloteltuna sen verran ettei ole lainkaan kaukaa haettua puhua Waldeneiden saaristosta. Hiljaisena, huomaamattomana ja usein ylenkatsottuna, se kasvaa hiljaa mutta päättäväisesti lohduksi kaikille jotka osaavat katsoa ja kaivata. 

Ateria valmistui aikanaan, samoin vuoden kotitarpeiksi riittävä erä saippuaa jossa on vaniljantuoksua ja oman puutarhan kehäkukkien terälehtiä. Päivä jäi viileäksi, mutta puuhellan lämmittämässä tuvassa oli taas mukava liikkua paljain jaloin. Muutkin päivän työt tulivat tehdyksi yksi kerrallaan. Ilta toi tullessaan pimeyden ja luvan rauhoittua yrttiteen, käsityön ja kirjan seurassa. Kaupungin valojen sijasta pimeydessä erottuivat omenapuiden siluetit. Waldenin rauha jatkoi kutoutumistaan osaksi maailmankokonaisuutta, alkaen jokaisesta yksinkertaisuuden ja rauhan saaresta.

Lakkautuslistalla: hyvisten kerhot

Jokin aika sitten luin lehdestä ortodoksisessa kirkossa nousseesta syrjintäkohusta. Mietin hetken, pitäisikö aiheesta blogata, onhan minua ihmetyttänyt jo pitkään se miten moni järkevä nainen suhtautuu ortodoksiseen uskoon suurella lämmöllä vaikka ortodoksinen kirkko syrjii naisia täysin avoimesti. Muistin, miten siinä käy: tulee taatusti kiukkuista kommenttia, sekä arvostelua aiheesta "moukka blogisti ei ymmärrä että ortodoksinen kirkko tekee paljon hyvää työtä, usko on monelle tärkeä asia. Sitä paitsi niillä on niin kauniit jumalanpalveluksetkin, enkä minä muutenkaan koe että minua syrjitään kun suljen mielestäni sellaiset asiat." Koska vapaa-ajan paskansietokykyni on ollut viime aikoina poikkeuksellisen alhainen (eli jotakuinkin olematon), jätin asian siltä erää sikseen mutta lupasin itselleni että heti kun voimavarat nousevat piirunkin verran, bloggaan taatusti tästä ilmiöstä. Eli siitä miten on olemassa tiettyjä piirejä joiden asiallisestakin kritisoimisesta seuraa paljon todennäköisemmin reippaat haukut kuin sellaista palautetta jossa kiitetään epäkohtien esiin nostamisesta. Miten on olemassa hyvisten kerhoja jotka ovat onnistuneet vakuuttamaan kansan mielipiteet omasta sisäsyntyisestä hyvyydestään niin vahvoiksi ettei niiden horjuttaminen tahdo onnistua millään järkiperusteilla tai konkreettisilla todisteilla. Vastauksena kritiikkiin ei edes osoiteta kritisoijalle että hän on erehtynyt ja että kritiikki on aiheetonta, vaan aletaan luettelemaan niitä asioita joissa kritisoitava onnistuu tekemään hyvää. Ajattelun perustana tuntuisi olevan se, että hyvä on niin harvinainen luonnonvara että jos joku onnistuu tekemään edes jotakin sen suuntaista, häntä ei sovi arvostella mistään pahasta mitä hänen myös havaitaan tekevän. Muuten vähäinenkin havaittu hyvä on vaarassa kadota.

Minun logiikkani sanoo hyvistä ihmisistä ja jaloista aatteista aivan muuta. Se sanoo, että hyviä tekoja kannattaa kiittää ja nostaa esiin ja niistä kannattaa ottaa mallia. Poikkeuksellisen kiitettävät ihmiset ja organisaatiot ansaitsevat ilman muuta mainetta, kunniaa ja arvostusta. Mutta he eivät ansaitse vastuuvapautta paheellisesta toiminnastaan. Edes hyvää tekemällä ei voi ansaita vapautta aiheellisesta ja asiallisesta kritiikistä. Päinvastoin, odottaisin että moraalisesta erinomaisuudestaan kuulut tahot olisivat erityisen kiinnostuneita korjaamaan toimintaansa ja kuuntelemaan perusteltua kritiikkiä. He ymmärtävät, ettei paheiden peitteleminen ja kuoliaaksi vaikeneminen palvele sen paremmin hyvää kuin siihen pyrkiviä ihmisiäkään. Jos jonkin hyveen toteuttaminen tuottaa hyvään pyrkivälle ihmiselle ongelmia, hän pystyy myöntämään asian ja kertomaan esimerkiksi etteivät voimavarat riitä kaikkeen. Sen sijaan on paha ja paljonpuhuva moka lähteä siitä että on sopimatonta arvostella hyvisten kerhoja tai niiden jäseniä ja ajatella että jos on hyvis, kritiikkiin saa suhtautua närkästymällä siinä missä jäsenkorttia kantamattomien kuuluu kuunnella ja miettiä, onko kritiikissä perää. 

Minkään viiteryhmän jäsenyys ei tee kantajastaan automaattisesti moraalisesti kiitettävää ja aseta häntä arvostelun yläpuolelle. Jos takataskussa on asiallisia perusteluita, kenenkään arvostelusta ei pidä luopua vain siksi kuka hän on. Oikeastaan asia on päinvastoin: on kohtuullista odottaa että ne joilla on erityisen hyvä maine myös ilmentävät, tai ainakin näyttävät hyvää yritystä ilmentää, hyveitä. Mikään hyve ei ole niin suuri että ostaisi haltijalleen vapauden muihin asioihin kohdistuvasta asiallisesta arvostelusta. Epämääräinen "Kaikki me olemme epätäydellisiä"-löpinä on niin ikään väärä vastaus asialliseen mutta epämiellyttävään kritiikkiin, sillä hyvään pyrkivä ihminen on jo määritelmällisesti eteenpäin pyrkivä, ei nykyiseen tilaansa läpeensä tyytyväinen olento. 

Hyvisten kerhot on siis lakkautettava ja niiden kerhohuoneistot on suljettava ajatuksistamme. Jos joku kertoo tekevänsä paljon hyvää tai edustavansa hyviä arvoja, on aivan hyvätapaista tutkia asiaa itse ja miettiä, onko väitteelle perää. Arvosteleminen, kyseenalaistaminen ja kritiikki ovat sopimattomia silloin kun ne ovat vain perusteetonta, hostiilia huutelua tai silloin kun ollaan sellaisessa tilaisuudessa johon arvokeskustelu ei sovi. Sen sijaan ajatus siitä että joidenkin henkilöiden, ryhmien tai instituutioiden arvosteleminen on sivistyneimmilläänkin lähtökohtaisen sopimatonta, edustaa vain tuulahdusta pimeimmältä keskiajalta, ei suinkaan hyviä tapoja. Onhan hyvien tapojen, kuten kaiken hyvän tavoittelemisen, perimmäisenä tarkoituksena tehdä maailmasta parempi paikka. 

Jos jonkun ensimmäinen reaktio arvosteluun on reagoida kuin olisi arvostelun yläpuolella, se kertoo vain siitä että mainoslauseet ovat harhaanjohtavia ja nyt ollaan kaukana sekä hyvästä että siihen pyrkimisestä. Niin kauan kuin ajattelemme joidenkin tahojen olevan arvostelun yläpuolella, meidän on turha kysellä "miksi kukaan ei huomannut ja puuttunut ajoissa?"-tyyppisiä kysymyksiä. Jos kirkko on pyhä yhdelle, perhe toiselle ja hyväntekeväisyysjärjestö kolmannelle, on helppo nähdä miten suuri osa yhteiskunnasta voi kadota sille alueelle jolla olevien arvosteleminen on sopimatonta ja ansaitsee vain korvien sulkemisen.

Ajasta toiseen

Olen kevään keskellä ehtinyt lukea vähän hartauskirjallisuutta, nimittäin Gaudeamuksesta taannoisella Helsingin-retkellä mukaan tarttuneen Risto Pulkkisen teoksen Suomalainen kansanusko shamaaneista saunatonttuihin. Komeasta koostaan huolimatta teos osoittautui nopeaksi ja miellyttäväksi luettavaksi- ehkä toki osaksi siksi että monet siinä käsitellyt asiat olivat jo entuudestaan tuttuja.

Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni otsikkoonkin kiteytetty aikaperspektiivi. Pulkkinen käsittelee kansanperinteessä tapahtuneita suuria muutoksia: siirtymistä pyyntikulttuurista agraariaikaan, kristillistymistä ja hieman siirtymää teollis-tieteelliseen nykyaikaan. Muutosaikoina perinne on muuttunut voimakkaasti. Paljon vanhaa on unohtunut, ja paljon siitä mikä on säilynyt on muuntunut. Uusia ideoita on syntynyt. Kirjaa lukiessani minulle valkeni entistä selvemmin, ettei suomenuskon ehkä ole tänäkään päivänä tarpeen pyrkiä rekonstruoimaan menneen maailman kulttuuria. Kansan usko on ollut kaikkina aikoina pohjimmiltaan varsin käytännöllistä ja ”tämänpuolista” –pyrkimystä tulla toimeen Todellisuuden kanssa. Ajasta ja oloista sitten riippuu, mitkä puolet Todellisuudesta kulloinkin kääntyvät ihmisen ulottuville sekä se mikä koetaan merkityksellisenä. Kyse ei ole siitä että Näkymätön olisi (välttämättä) kuvitelmaa, vaan siitä että tulkitsemme kaikki kokemuksemme, myös kokemuksemme pyhästä ja näkymättömästä kulttuurin ja aikakauden muovaamasta näkökulmasta, ja pyrimme etsimään tarpeisiimme apua myös myyttisestä maailmasta. Jälleen mieli kuvittaa maailman- ei ehkä suoraan haluamansa kaltaiseksi, mutta silti oman ajan ja kulttuurin kuvajaiseksi. Juuri tästä syystä perinteeseen tutustuminen on arvokasta tämän päivän luonnonuskovalle. Sen avulla voimme hiukan ymmärtää sitä miten Esivanhempamme ovat maailman nähneet ja kokeneet. Heidän maailmansa on tietysti ollut hyvin erilainen –mutta aina jotakin myös säilyy. Nyt, maanviljelysyhteisöjen maailman jäätyä menneisyyteen, on aika taas katsella ympärilleen avoimella mielellä uudenlaisena näyttäytyvää Todellisuutta. Menneitä unohtamatta, mutta myöskään niihin jähmettymättä.

Suurin osa säilyneestä perinteestä edustaa agraariaikaa, joka on ollut paitsi kristillistynyttä, myös monin tavoin kovaa ja julmaa aikaa. Nykypakanan perspektiivistä katsottuna, sen ajan kansanuskon harjoituksessa on paljon sellaista minkä joutaakin vaipua unholaan. Tilalle ei kuitenkaan ole tarjolla pelkkää tyhjää: Esivanhempien esimerkki ohjaa katsomaan Todellisuuteen, ihmettelemään ja yrittämään elää sen kanssa sovussa. Tällöin ymmärrämme myös ettei tieteellinen maailmankatsomuskaan ole myyttisen maailmankuvan vihollinen, vaikka onkin sitä tomuttanut reippaalla otteella. Tiede vain –ainakin toistaiseksi – vaikenee myyttisen maailmankäsityksen rakennuspalikoista. Pulkkisen teoksen sulkiessaan on lohdullista ajatella, ettei suomenuskossa oikeastaan ole menetettyä kulta-aikaa jonka perään nykyihminen voi vain kaihoisasti kaivata. Kuten Pullkkinen toteaa, myyttinen aika on täällä aina, ja historiasta voi oppia ainakin sen että kulttuurisen muutoksen keskellä oma tie on aina löytynyt. Sen tosin osaa kertoa omalla tavallaan metafysiikkakin: vaikka aika näyttää marssivan eteenpäin ja mittaavan muutosta, samalla kaikki mikä on kerran ollut olemassa, kuuluu maailmankokonaisuuteen, siihen ilmiöiden joukkoon joka on onnistunut kerran loikkaamaan mahdollisesta todelliseksi ja jonka olemassaolo seurauksineen on tullut osaksi ajan virtaa. 

Tänään postiluukusta pudonnut Tiede-lehti  muistutti siitä että ajasta toiseen-teema on kyllä myös läsnä monoteistisissa maailmanuskonnoissakin kun vähän pintaa raaputtaa, vaikka tällä hetkellä moni monoteisti onkin mieltynyt ajatukseen ikiaikaisista totuuksista, muuttumattomista moraaliperiaatteista ja muusta sellaisesta. Oppi yhdestä ikuisesta totuudesta jonka muuttaminen ja uudelleentulkinta on pyhäinhäväistys on niidenkin historiassa nuorempaa kerrostumaa. Dosentti Juha Pakkala tekee selkoa tekstilöydöistä ja tieteellisestä tutkimuksesta joka on osoittanut, että uusi että vanha testamentti ovat olleet aikanaan huolettoman muokkauksen ja vaihtuviin yhteiskunnallisiin oloihin sopeuttamisten kohteena. Aikojen saatossa vanhan testamentin kirjoista on siivottu Jahve-jumalan tausta auringonjumalana sekä hänen puolisonsa Asera, ja naisten kuten 1.Samuelin kirjassa esiintyvän Elkanan vaimon Hannan roolia on häivytetty yhteiskunnallisten olojen muuttuessa. Pakkala toteaalkin, että nykypäivänäkin raamatun tekstejä voisi mainiosti sopeuttaa ja päivittää nykymaailmaan, ja että ikuiset totuudet kertovat usein enemmän tulkitsijasta kuin totuudesta.


Nämä ajatukset aukenevat suomenuskoisellekin, joskin lisäisin omasta puolestani sen ettei uskonnon ole käsittääkseni tarkoitus olla edes kulttuurin tai yhteisön palvelijameemi. Perinteen elävyys vaatii muutosta, mutta toisaalta määrätietoinen muokkaaminen on hyvä tapa hävittää mysteeri ja ihmetys. Ehkä parasta olisi jos uskonnon maailma vain ymmärrettäisiin orgaaniseksi ja muuttuvaiseksi? Olisi ehkä hyvä pohtia, miksi kaipaamme niin kovin muuttumattomia ja ikuisia totuuksia? Miksi ennallistamme mieluummin vääjäämättä unholaan painuvaa mennyttä "kulta-aikaa" sen sijaan että yrittäisimme tulla toimeen ympäröivän todellisuuden kanssa?

posted under , , | 0 Comments

Vihreyttä vaiko vain kaupunkilaisuutta?

Vuoden alkupuolella lukulistalleni on päässyt annos kulutussosiologiaa. Sellainen kun sisältyy käsitykseeni hauskasta vapaa-ajan lukemistosta. Käydessäni läpi suomalaisen kulutuskäyttäymisen tutkimusta 1900-luvun alusta tähän päivään, olen alkanut miettiä miten moni viime aikojen "vihreä" ilmiö näyttäisi olevan selitettävissä vihreyden ohella tai jopa sijasta vain kaupungistumiseksi. Esimerkiksi: palveluiden kuluttaminen tavaroiden sijaan, ruokavalio- ja ostostottumukset jotka vaativat erikoiskauppoja sekä minikodit edustavat aivan puhdasta kaupungistumista. Joukkoliikenteen korostaminenkin on niin ja näin- kysymys. Maalla oma auto on välttämättömyys, ei itsekäs vaihtoehto joukkoliikenteelle. Elämäntavan vihertämisen kannalta voisi olla järkevämpää edistää etätyötä, nettiostamista ja lähellä harrastamista, eli kotikeskeistä elämäntapaa. Elämä maalla on todellakin aika epäekologista jos "elämä" määritellään samanlaisena menona kuin kaupungissa. Suuressa elämäntapakeskustelussa on kuitenkin tärkeää pitää esillä sitä puolta, että kaupunkimaisen elämän hankaluuden vastapainona maalaisempaan elämäntyyliin kuuluu paljon muuta- mukaan lukien asioita joista minimalistista elämää suuren kaupungin keskustassa elävä voi vain uneksia.

Innostuin oikein listaamaan maalaisen elämäntavan vihreitä mahdollisuuksia yksityishenkilön tärkeimpien vihertämismahdollisuuksien eli liikenteen, asumisen ja ruuan näkökulmista.


1) Liikenne
Etätyö ja etätyömahdollisuuksien ja -teknologian kehittäminen on tärkeä maalaisvihreä trendi jonka tukemisessa yhteiskunnalla on vielä paljon petrattavaa. Etätyön lisäksi maalaiselinkeinoihin kuuluu lähityö, usein pienyrittäjyys. Harrastus- ja kulttuurimenojen ollessa matkojen päässä harrastuksia voi tuoda kotiin, ja usein se on mahdollista myös tilan puolesta. Yhdistystoiminta, työväenopistot ja ylipäätään kaikenlainen aktiivisuus kotikylällä sopivat myös ajanvietteeksi. Nettikaupat eivät tarvitse viihtyisiä myymälätiloja, ja pakettien kuljettaminen kuluttaa vähemmän energiaa kuin shoppailijan ja hänen tavaroidensa kuljettaminen (etenkin kun muistetaan etteivät tavarat materialisoidu kauppojen hyllyille vaan tulevat sinnekin pitkien matkojen ja keskusvarastojen kautta). Puhumattakaan siitä että mitä rajallisempi näyteikkunoiden ja kaupallisen informaatiopommituksen määrä on ja mitä huonommat mahdollisuudet ajanvieteshoppailuun ovat, sitä helpompi on ostaa harkitusti.

2)Asuminen
Mitä kauemmaksi Helsingin keskustasta mennään, sitä enemmän asuinpinta-alaa on henkeä kohti käytettävissä. Tosin pikkuasuntojen ekologisuuden hehkutus on viime aikoina muutenkin hiukan vähentynyt sen jälkeen kun huomattiin että tutkijat olivat unohtaneet laskea kerrostaloasumisen energiankulutukseen mukaan myös porraskäytävien sekä muiden lämpimien ja valoisien yhteisten tilojen kuluttaman energian. Asuinpinta-alan voi käyttää muuhunkin kuin oleiluun, esimerkiksi hyödyllisiin ja omavaraisuutta parantaviin harrastuksiin. Parhaassa tapauksessa taloon kuuluu tontti jonka voi pistää tuottamaan selvää satoa. 
Tilan runsaudesta on sekin etu, että tiettyyn rajaan asti myös harvemmin tarvittavien tavaroiden säilyttämiseen on tilaa. Vaikka rojun hamstraaminen ja säilöminen on hölmöläisten hommaa, on olemassa paljon sellaisiakin tavaroita jotka ovat periaatteessa käyttökelpoisia mutta joita syystä tai toisesta tarvitaan harvemmin. Tällaisten tavaroiden säilyttäminen kerkeän pois heittämisen sijaan on järkevää, ja saattaapa sillä keinolla välttyä silloin tällöin uuden ostamiselta.
Omakotitalossa asumiseen liittyviin kuluihin on mahdollista vaikuttaa itse. Esimerkiksi meillä sähkölaskut ovat erittäin kohtuulliset, kiitos takan, puuhellan ja ilmalämpöpumpun. Aurinkopaneelien hinnat ovat romahtaneet aivan viime vuosina. Kumpaankohan on helpompi lähteä asentamaan paneeleja, kerrostaloyhtiön vai omakotitalon katolle?

3)Ruoka
Kaupungissa ruoka tulee lähtökohtaisesti kaupasta. Toki jokainen ikkunalaudalla kasvatettu yrttiruukku on edistystä, mutta maallempana merkittävä osa ruuasta voi tulla myös puutarhasta, lähimetsästä tai järvestä. On siinä vähän eroa, tuleeko lähiruoka samasta läänistä vaiko kävelyetäisyydeltä. Ruuan keräily puutarhasta ja luonnosta on lisäksi sen verran aikaavievää hupia, että jossain vaiheessa alkaa tosissaan laskemaan, kuinka paljon sen ansiosta on pysynyt poissa vähemmän kehittävistä ja enemmän kuluttavista puuhista. 
Puutarhan antimiin käsiksi pääseminen vaikuttaa ruokavalioon myös siltä osin, että kun satoa tulee, sitä myös käytetään. Eksoottiset ruoka-aineet antavat tilaa kaupunkilaiselämässä melkein yhtä eksoottisiksi aineksiksi käyneille raparpereille, herukoille ja kotimaisille omenoille. Perunan määrä ruokavaliossamme moninkertaistui oman perunamaan myötä- riisin ja pastan kustannuksella. Oma puutarha on myös luotettava lähde eksoottisemmille vihanneksille. Jos intoa ja osaamista riittää, voi pientilankin tuotantoa laajentaa kananmuniin ja hunajaan (jotkut kuuluvat pitävän kanejakin tuottamassa muutakin kuin lantaa ja rakkautta, mutta se on minusta jotakuinkin saman tasoinen idea kuin koirien kasvattaminen lihaksi), tai lähteä etsimään särvintä läheisistä järvistä ja metsistä. Ehkäpä nämä mahdollisuudet hyvinkin kompensoivat maatilatorien, kauppahallien ja luomukauppojen kaukaisuuden?

Muusta kulutuksesta voisi mainita tässä yhteydessä sen verran, että nykyään kulutustaso on jo keskimäärin niin korkea että kulutuksella on vahva sosiaalisen identiteetin rakentamisaspekti. Maalaisen elämäntavan eduksi voi näin ollen laskea senkin, että täällä seurapiirit ovat pienet eikä naapurikilpailua aina käydä perinteisen kerskakulutuksen keinoin. Virkkalassa statuskilpailun perinteisenä muotona on ollut hedelmäpuiden määrä, mistä omakin tonttini on edustava todiste (häviämme yhdelle naapurille omenapuiden määrässä ja toiselle kriikunapuiden määrässä, mutta koska kokonaispuumääräämme on suuri, voinemme kaikki olla tyytyväisiä). Yhdistettynä kaupallisten houkutusten kohtuullisuuteen lopputulos on se, että vaikka maalainen kulutustapa on lähtökohtaisesti enemmän tavara- kuin elämyskeskeinen, voi tavaravuorikin kivuttomasti jäädä kohtuuden rajojen paremmalle puolelle.

Pientilan kevätkiireitä ennen ja nyt

Kevät on Pientilalla tänäkin vuonna kiireistä aikaa. Tehtävää on, vaikka räntää tulisi vaakasuoraan. Huonolla säällä vapaa-aikaa voi käyttää vaikka kevätsiivoukseen, saippuantekoon (kun ei talvella ehtinyt) tai ompelemiseen. Paremman sään varuiksi puutarhassa odottaa pitkä tehtävälista. Iltaisin ollaan sitten uupunutta väkeä. Historia kuitenkin opettaa, että rankempaakin voisi olla.

Työtehoseuran v. 1938 teettämän tutkimuksen mukaan työpäivän pituus pientilalla oli kevätaikaan keskimäärin 15 tuntia. 40% työajasta kului kotitaloustöihin. Työtehoseuran vuosina 1941-1943 toteuttamien tutkimusten mukaan perheenemännän työpäivän pituus oli keskimäärin 13 tuntia. Jokapäiväisten tehtävien lisäksi joka kuukaudella oli omat työnsä jotka piti saada tehdyksi. Esimerkiksi toukokuussa, joka oli lokakuun ohella vuoden kiireisintä aikaa, tehtävälistalta löytyi kevätsiivousta, sisäikkunoiden poistamista, teurastusta, saippuanvalmistusta ja talkkunoiden tekoa. Pyhäpäivisin sai huilata suunnilleen kirkkoretken verran, sillä pyhäpäivien työaika oli noin 75-80 prosenttia arkipäiväisestä. Raskaimmiksi töiksi listattiin veden nosto kaivosta ja sen kuljettaminen tupaan, pyykkääminen ja tiskaaminen. Esimerkiksi astianpesun rationalisointitarvetta perusteltiin laskelmalla jonka mukaan nainen käytti elämästään tiskaamiseen kymmenen vuotta, jos aika laskettiin kahdeksantuntisina työpäivinä ilman vapaapäiviä.

Tämäkin talo muistaa varmasti fyysisesti kuormittavammat ajat. 1990-luvulta asti vesijohto on kuitenkin tullut sisälle asti. Puutarhan kastelemiseen käytetään toki yhä kaivovettä, mutta sekin nousee pumpulla. Kellarissa säilytetään enää satoa, jokapäiväiset viileää tarvitsevat ruuat säilyvät jääkaapissa eikä talon taakse tarvitse kiertää montaa kertaa päivässä. Pyykkikone, astianpesukone ja juuri meidän perheen tapoja silmälläpitäen suunniteltu keittiö viimeistelevät vaivattomuuden. Pelkkä rationalisointi leikkaa kotityöhön tarvittavasta ajasta ja energiasta useita tunteja ja tuhansia askelia joka päivä. Talon rouvakin ehtii välillä vaikka bloggaamaan.

Toisaalta 1900-lukua on leimannut sekä kotona että työelämässä henkisen rasituksen kasvaminen fyysisen työn kevenemisen vastapainoksi. Fyysinen rasitus vähenee mutta kiire lisääntyy. Moni perheenemäntä huomasi pudonneensa ojasta allikkoon kun helpottuvien kotitöiden vastapainoksi nousi stressaava työelämä (jonka ohella päävastuu jäljelle jääneistä kotitöistä toki yhä säilyi naisella). Kulutusyhteiskunnassa kodinhoitoonkin liittyy paljon hallinnollisia tehtäviä. On tehtävä viisaita ostopäätöksiä mitä moninaisemmista tuotteista, suunniteltava, järjesteltävä, vertailtava, sovittava ja organisoitava. Lisääntyvien resurssien myötä vaatimustasokin alkaa helposti kasvaa. Ei riitä että koti on siisti- pitää olla myös tyylikästä ja trendikästä. Ruokavalion on oltava ihanteellinen, muutenkin itsestään pitää huolehtia. Lapsia on kasvatettava urakalla ja viimeisimmän tiedon pohjalta. Koko ajan on tietysti oltava kaverien ja työnantajan tavoitettavissa somessa. Samaa odotamme luonnollisesti muilta, samalla kun valitamme elämänmenon hektisyyttä. Vertaileminen, arvosteleminen ja suoranainen tuomitseminen ovat muotia. Sosiaalisen median maailma oikein houkuttelee ihmisiä jakamaan elämänsä intiimit puolet päästäkseen sitten arvostelemaan niitä.

Yksinkertaisuus kertoo nykyäänkin mikä riittää, milloin ahertanut tältä päivältä tarpeeksi, milloin saa huilata hetken. Se muistuttaa iloitsemaan hetken arkeen vuosisadan aikana kasaantuneista helpotuksista- ja siitä että ne tosiaan pitäisi ottaa helpotuksina eikä vain uudenlaisten vaatimusten ja rasitteiden mahdollistajina. 

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments