Perjantaina lounaaksi sekametelisoppaa: Mitäs läksit osa n, ja lempo soikoon!

Eläköön? Emeritusprofessori J-P. Roos on herättänyt huomiota pohdiskellessaan ääneen satiirikkojen ja minihameessa puistossa riekkuvien naisten osasyyllisyyttä rikoksen uhriksi joutumiseen. Silläkin uhalla että nostin oman mielipiteeni asiasta esiin jo äskeisessä arkistokatsauksessa, otan sen esiin vielä kerran. J-P Roos on ilman muuta oikeassa: Ite oot syyllinen- syyllisyysoppi olisi mullistava ja yksilönvapautta kunnioittava ratkaisu oikeuslaitosta ja poliisitoimea kurittaviin säästöpaineisiin. Kuten filosofi Tommi Paalanen kerkisi jo julkisesti huomauttaa, millään lailla eettisesti kestävä ratkaisu tämä ei ole. Tämän kritiikin teilaa kuitenkin hiljattain vastaanottamani korkea-arvoisen virkamiehen ojennus: "Erillisen [ammattieetikkojen suorittaman] eettisen harkinnan tarvetta ei varsinaisesti ole, sillä kyllähän sitäkin puolta varmasti mietitään kun päätetään rahoituksen myöntämisestä." Sama pätee varmasti säästötalkoiluun, joten Paalasenkin pitäisi varmaan ymmärtää että eetikon on hyvä näkyä vaan ei kuulua eikä etenkään yrittää takoa järkeä yhteiskuntaan. Itse olen luonnollisesti valmis viilaamaan uudesta syyllisyysopista toteuttamiskelpoisen konseptin, kunhan palkkiosta sovitaan. Muistakaa sitten, arvoisat vaikutusvaltaiset Lukijat, että meheväkin palkkio meikäläiselle on pikkuraha verrattuna niihin säästöihin joita koituu kun oikeuslaitokseen vihdoin saadaan kunnon leikkaukset.

Kieroutunut huumori lohduttaa tiettyyn rajaan asti, mutta aina sataan kertaan tapettujen ääliömielipiteiden uudelleenvirkoamisesta ei jaksa repiä edes huonoa huumoria. Niille jotka tämän keskustelun osalta lähestyvät sitä pistettä, tarjoan lohdutukseksi maistiaisia Korpiklaanin piakkoin ilmestyvältä albumilta Noita. Lempo on kappale jota kuunnellessani mietin, miten kehittyneissä teollisuusmaissa ihmisten innostus seksiin on tutkimustiedon mukaan lopahtamaan päin vaikka kaiken pitäisi olla paremmin kuin aiemmilla sukupolvilla. Olemme esivanhempiamme terveempiä, kauniimpia, vapaamielisempiä, meillä on sekä ehkäisyä että apua lapsettomuuteen, terapeutteja joka lähtöön, kumppaninkin saamme valita ennätyssuuresta joukosta ja eroaminenkin on helppoa ja stigmatonta. Silti väki nuutuu. Entäpä jos kaiken hyvän keskellä kasvaessa on unohtunut lemmen liekin vaalimisen tärkeys? Entä jos sille ei kaiken hyvän tarjonnan keskellä riitä happea eikä tilaa?
Entä jos kaikki tietämisen arvoinen tuntuu niin selvitetyltä että lemmen mysteeriä ei nähdä eikä tulineidon tanssiin osata lähteä mukaan? 



Keväisiä tunnelmia lienevät nämäkin?

posted under | 2 Comments

Blogiarkiston aarteita: Vuosi 2014

Tänä vuonna tämän postauksen kirjoittaminen on venynyt. Ja venynyt. Syynä on ajanpuute. Myöhään on kuitenkin parempi kuin ei silloinkaan, ja sillä mielellä olen nyt kasannut vuoden 2014 parhaat postaukset.

Vuoden aluksi pohdiskelin rakkauden, rahan ja vallan teemoja parisuhteessa. Huomasin, että vaikka Virkkalassa ei ole pökerryttävää määrää menomahdollisuuksia ja palveluita, täällä on kuitenkin kaikki. Sillä mielellä oli hyvä investoida kotioloihin. Keittiöremontti lähestyi ja bloggailin siitä useammankin postauksen verran- alkaen tietysti tärkeimmästä eli eettisistä näkökohdista.

Helmikuussa treenasin tyytyväisyyttä. Pohdin esineiden voimaa ja pysyväisluontoisen teknologiapaastoni vaikutuksia Sisämaailmaan. Jaoin käsitykseni siitä että elämme toiseksi parhaassa maailmassa, ja se on rankkaa. Keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista velloi mediassa, mutta minusta alkoi näyttää siltä ettei sen tyyppisiä keskusteluja argumentoimalla voiteta.

Maaliskuussa remontti oli valmis. Minä ihmettelin kaunista uutta keittiötäni ja downshiftaajan syyllisyyttä. Muovipaastolle teki ainakin mieli alkaa -ja onhan se sitten jatkunutkin, silleen leppoisasti. Selvittelin tälläkin hetkellä ajankohtaista aihetta, eli sitä miksi puoluepolitiikkaan kannattaa mennä mukaan vaikkei poliitikoksi haluaisikaan. Jatkoin tyytyväisyysteeman työstämistä. 
Yhtäkkiä mediassa alkoi varsinainen pelko-teemaviikko, vaikka Pientilalla haastateltu asiantuntija eli Kola-kani oli vahvasti sitä mieltä ettei huoleen ole syytä.  Viikon aikana ehdittiin kuitenkin pelätä sivilisaation loppua, puolison uskottomuutta, työttömyyttä, toimettomuutta ja arvottomuutta. Itse lisäsin pinoon pelon halvan öljyn loppumisesta.

Huhtikuun aloitin argumentoimalla, että lamantorjunta ja downshiftaus sopivat todellisuudessa aivan mainosti yhteen. Oikeuslaitoksella oli jo viime vuonna kovia säästöpaineita, minkä kunniaksi ehdotin seksuaalirikosuutisista tutuksi tulleen uhrin syyllistämisen periaatteen lanseeraamista kaikkea rikollisuutta koskevaksi. Onkohan postauksen saama suosio kannatuksen merkki? Jatkoin tyytyväisyysteeman miettimistä, tällä kertaa pohditutti tyytyväisyyden mittaaminen. Vastasin pitkästi siihen silloin tällöin kohtaamaani syytökseen ettei minulle ole olemassa mitään pyhää. Puutarhassa tuli vietettyä aikaa ja pohdittua maalaisestetiikkaa. Raiskauskeskustelun jatkuessa intouduin kirjoittamaan vielä postauksen naisista ja naisten tavaroista, siis siitä etteivät naiset kuitenkaan ole tavaroita. Lopuksi puolustin epäonnistuneiksi tähdiksi usein tituleerattujen ruskeiden kääpiöiden mainetta.

Toukokuun alussa vierailin tapaamassa erään kaukaisen maailman oraakkelia. Kirjoitin suosituksi nousseen postauksen Jussi Halla-ahon hyvistä puolista. Tyytyväisyys mietitytti aina vain. Huomasin myös, että oikeudenmukaisuus on vaikea laji. Vaikeita ja ajatuksia herättäviä ovat myös pettymykset rakkauselämässä. Kaikesta huolimatta, tulin siihen tulokseen että kovassa maailmassa kannattaa koittaa pärjätä vain hyvällä.

Kesäkuussa ihmettelin tavaravuorta. Kirjoitin uhrin vaientamisen lyhyen oppimäärän. Törmäsin käsitteeseen ystävyysvyöhyke ja ruodin sitä vähän Aristoteles apunani. Valotin sitä, mihin downshiftaajien aika oikein kuluu. Ja sitten lähdimme viikoksi alohan maahan.

Alohan maasta riitti kuvia vielä heinäkuun alkuun. Kirjoitin siitä miten koskaan ei tosiaan voi tietää- ja miten sen kanssa on elettävä teki elämän isot valinnat miten päin tahansa. Raiskausteema nousi mediassa taas pinnalle, ja minä koitin selvitellä seikkoja jotka saattavat vaikuttaa seksuaalirikosten lievältä näyttävään rangaistuskäytäntöön. Loppukuusta pohdin sanan mahtia, joka on niin ikään tärkeä luonnonuskontoihin kuuluva teema.

Elokuun alussa kartoitin voimavaroja ja yksinkertaisuus pomppasi esiin.  Yritin pukea sanoiksi paljon ajatuksia herättäneen kohtaamiseni havaijilaisten jumalten kanssa. Varastamisen välttämisen kanssa minulla on yhä vaikeuksia... Mietin sitä miten ihmisiä nykyään kannustetaan avautumaan eräistä henkilökohtaisista asioista, vaikka ihmisen itsensä kannalta vaikeneminen näistä asioista voisikin olla viisasta. Yhteiskunnallisen ilmapiirin kovuus huoletti niin että aiheesta piti taas kirjoittaa. Mietin myös alkoholipolitiikan ristiriitaisuuksia ja sitä miten alkoholinkäyttö on toisaalta normi mutta toisaalta tästä väistämättä aiheutuvia alkoholihaittoja ei mukisematta hyväksytäkään. Huomasin, että vaatimattomuuden hyveen tavoittelukaan ei ole aina suoraviivaista.

Syyskuu alkoi synkissä mietteissä. Mitäs kun näyttää siltä ettei hyvä työ jää rankaisematta? Ja joskus hyväntekeväisyyskin voi selvästi olla väärin. Keskustelu lestadiolaisten ehkäisykiellosta sai minut havainnoimaan naisia holhoavia yhteiskunnallisia asenteita. Synkkyyden vastapainoksi laadin suosituksi nousseen listan asioista joita ei tarvitse hävetä. Takaisin syystunnelmiin vei tämä postaus jossa pohdin, mitä oikeastaan tarkoittaa suosittu kielikuva siitä että maapallon rajat ylittävä kulutus on velanottoa luonnolta. Lopuksi pohdin ajoissa perääntymisen taitoa.

Lokakuun aluksi muistuttelin siitä ettei välittäminen suinkaan ole rajallinen resurssi vaan lisääntyy kun uskallamme välittää. Inspirouduin ruotimaan pidemmältikin ihmissuhdevaikenemisen tuhoisuutta. Kerroin, minkä tyyppisiin tehtäviin filosofeja todella tarvitaan työelämässä, mutten ole varma onko työelämä kuullut. Paikastamme universumissa saatiin taas uutta tietoa. Muistutin, että hyvinvoiva puoliso on ylpeyden aihe

Marraskuussa eristin julkisesta keskustelusta uuden virheargumentin: argumentum ad trauma on täällä. Lisäksi listasin asioita jotka uhkaavat avioliittoni arvokkuutta

Joulukuussa uutisoin siitä että pelko-teemaviikoista ja muista maailmanlopun tunnelmista huolimatta on hyvä pitää mielessä, että universumista löytyy myös maailmanalkuja. Lentomatkustus on aikamme suuria saastuttajia, mutta voisiko se alkaa kohtuullistumaan myös omia aikojaan? Jokavuotiseen kysy mitä vain-karnevaaliin tuli ennätyspaljon kysymyksiä. Teitä askarruttivat muun muassa luonnon ihmeet  sekä ympäristöetiikka. Joulun alla ihmettelin, miten rikkaassa maassa elämmekään. Joulun jälkeen oli taas perinteikkäiden syyllisyystalkoiden aika.

Näitte oikein: tähän tuli nyt linkitetyksi jotakuinkin kaikki vuoden "raskaammat" postaukset. Minulla ei nyt ollut itsekritiikkiä lainkaan! Tämä blogi on ollut pystyssä jo lähemmäs seitsemän vuotta, mutta jostakin sitä virtaa vain on riittänyt. Toivottavasti tekin viihdytte matkassani -mutta jos ette viihdy, se on voi voi, sillä isompia muutoksia blogiin ei ole luvassa tänäkään vuonna. 

posted under | 0 Comments

Värikkäitä aikoja / Colorful times

 photo DSCN0383.jpg

Talvi on vaihtunut varhaiskevääseen. Vuodenajan vaihtumista värikkäämmäksi enteili lintulaudan viimeinen merkkihenkilö, käpytikka.

Winter has turned to early spring. This colorful woodpecker was our last unusual bird guest, first sign of the arrival of more colorful times.

 photo DSCN0418.jpg


Sitten kevätkukat olivatkin jo täällä.

And suddenly, spring flowers were here.

 photo DSCN0428.jpg


Omenatarhassa ahkeroitiin sellaista vauhtia että perinteinen mies puussa-kuva otettiin urakan ollessa jo loppusuoralla. Korkeimmassa puussamme isoa leikkuria täytyy käyttää myös yläilmoista käsin.

In the orchard we worked so efficiently that I almost forgot to take the traditional DH in a tree-picture. This is our highest tree, and pruning it requires some special maneuvering. 

 photo DSCN0419.jpg


Ahkeroin omenatarhassa myös auringonpimennyksen aikaan. Pieneksi pettymyksekseni Virkkalassa auringonpimennyskin näytti (pilvien läpi) varsin valoisalta. Se varmasti johtuu siitä että tämä on niin valoisa maailmankulma.

I also worked in the orchard during a partial solar eclipse. I was slightly disappointed when it turned out that this place is so full of love and light that even solar eclipse photos turn out like there's nothing unusual going on. 

 photo DSCN0432.jpg


Kevätsiivousta tehdessä huomasin, että kaikki talon kynäpurkkeina palvelleet lasipurnukat ovat talven kuluessa saaneet sievät raitalankapäälliset. Tässä purkit yhteiskuvassa. Isoin purkki palvelee käsityönurkkani roskapurkkina, muissa on kyniä.

During the spring cleaning I noticed that all the glass jars we have used as pen jars have received colorful crocheted covers. Here they all are. Biggest jar serves as a rubbish jar in my craft corner, the others are for pens.


 photo DSCN0434.jpg

Innostuin myös värkkäämään kaulakorun, kun eBaysta löytyi kivoja kivihelmiä.

I found some interesting gemstone beads from eBay, and turned them promptly into a statement necklace.

 photo DSCN0430.jpg


Tämä ristipistokirjanmerkki valmistui samana päivänä kuin omenatarha. Sinä päivänä oli aikaan saanut olo.

Pruning of the orchard and this cross stitched bookmark were finished on the same day. On that day, I really felt like I had accomplished things.

 photo DSCN0435.jpg


Lopuksi vielä tilannekatsaus isompiin ristipistoihin, jotka eivät ole valmistumassa lähiaikoina. Ehkä kuitenkin joskus, jos talven tauon jälkeen jaksaisin pistellä niitä. Ajattelin, että olisi kiva jos saisin molemmat työt puoleen väliin tämän vuoden aikana. Tavoite on hyvinkin kohtuullinen, mutta on sen eteen kuitenkin jotakin pisteltävä. Pionit ovat aika hyvällä mallilla.

Lastly, let's take a look at my big cross stitch WIP:s that won't be finished in near future. Maybe one day, if I call the winter hiatus finished and put some work into them. I thought it would be nice to get to the halfway with both projects during this year. It's a very reasonable goal, but to make that happen I still need to stitch. Peonies are coming along nicely.

 photo DSCN0437.jpg


Gracious Erassa on enemmän tyhjää, mutta siinä on myös vähemmän pisteltävää. Juuri nyt talvisen maiseman pistely ei kuitenkaan jaksa innostaa.

Gracious Era looks like there's more to do, but the project is on lower count aida than Peonies. Right now, however, I couldn't care less about working on a wintery scene...



Miten maassa maataan

Parin päivän takainen 7 tapaa puuttua ja auttaa- postaukseni päätyi tekemään kierroksen Facebookissakin. Suuri kiitos siitä, sillä aihe pompahti pinnalle taas eilen Ylellä joka uutisoi siitä miten kadulle tuupertunut teini sai maata vilkkaalla tiellä tajuttomana tunnin ennen avun saamista.

Eikä tässä vielä kaikki. Uutisen jatkoksi avattiin keskustelu jossa kysyttiin kansalta, auttavatko he jos näkevät jonkun makaavan maasssa. Auttajiakin löytyi, ja hyvä niin.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että moni ei auta. Siihen on tietysti olemassa hyviä syitä, kuten seuraavista kommenttiketjusta poimimistani lainauksista selviää:

Valitettavasti suomen laki on sellainen, että kannattaa mennä ohitse. Saa sanktioita, jos sattuu olemaan päälle käyvä tapaus tjms. Ikävää, että asia on näin.

Elia kyllä se nyt vaan on niin että koppi heiluu ja vähintään putkassa joutuu odottamaan pari päivää. Siinä menettää työpaikkansa ja kaikki ihan joka tapauksessa jos nyky "tavallisen" suomalaisen näköistä ihmistä menee kadulla auttelemaan.

Itselläni ei ole aikaa pysähdellä ja kysellä kuulumisia, on oma elämä elettävänä. Pysähtyköön ne joilla on aikaa.

Meneppä vaan auttamaan maassa makaavaa niin joku kohta syyttää seksuaalisesta häirinnästä. Varsinkin jos olet miespuolinen ja autettava joku lapsi niin insestistähän siinä on kysymys.Semmonen Suomi ja suomalaiset.

Kävelen ohi jos kyseessä on alaikäinen lapsi, kerran auttanut ja saanut "kukkahattutädeiltä" välittömästi rikollisen maineen. Soittaa voin hätänumeroon, mutta pysähdy en.

Jos kyse on henkirikoksesta tai jostain muusta pahoinpitely tai huume jutusta niin siitähän voi joutua vaikka poliisikuulusteluihin myöhemmin kun oli tekemisis uhrin kans. Parempi kävellä vaan laput silmillä ja huolehtia omista asioista, jaa mutta sitte voikin saada syytteen heitteillejätöstä. Vaikeaksi menee... taidanpa pysyä vaan kotona ja välttää turhaa liikkumista.

En tosiaankaan rupee kaikkia auttamaan, vanhoja ihmisiä autan. Silloinkin vaan kuin ne on yksinään tuupertuneet eikä lähistöllä parveille rikollissakkia.

Poliisin on helppo sanoa, kun heillä on virka-ase, auto ja työpari lähellä. Yksittäisellä kulkijalla ei ole mitään keinoa puolustautua tilanteessa, jossa maahan tuupertunut on aggressiivinen. Ihmisiä yksinkertaisesti pelottaa, mikä sen ymmärtämisessä on niin vaikeaa?

Lisäongelma voi olla siinäkin, että jos apua soittaa paikan päältä, joutuu jäämään tilanteeseen kiinni pahimmillaan tuntikausiksi ambulanssia odottamaan. Ja on velvollinen odottamaan, vaikka avun tarvitsija kävisi miten aggressiiviseksi. Kuinka monen esimies hyväksyisi ison myöhästymisen töistä, olipa syy mikä tahansa? No, haluaisin uskoa edes itsestäni, että jos maassa makaa lapsi tai siististi pukeutunut henkilö, niin olen valmis soittamaan apua. Mutta aina nämä tilanteet eivät ole selkeitä.

En halua joutua nolatuksi, kun avuntarvitsija osoittautuukin huijariksi.

Minä en auta ketään. Ei minuakaan kukaan auta. Sellaista on elämä nykyään.

Tässä voisi nyt sanoa jokusen sanan banaalista pahasta. Tai siitä miten vaarivainaa ystävineen pyörii haudassaan, jos Tuonen tuville sattuu kantautumaan tieto nykyajan vellihousuista joita vieras ihminen pelottaa jopa maatessaan maassa tajuttomana. Toisaalta, kuten viimeinen lainaamani nimimerkki sanoo: sellaista on elämä nykyään. Ei kuitenkaan pitäisi olla, eikä tähän olla tultu mistään välttämättömyydestä vaan vain siitä että yksi toisensa jälkeen kuvittelee pääsevänsä helpolla valitsemalla pelkuruuden ja välinpitämättömyyden tien.

Terveisin, eetikko joka on taas hiljattain saanut kuulla ammattikuntansa olevan Suomessa tarpeeton. 

Onnellisuuden päivänä: kunniallisesta nuukuudesta

Ekologisen elämäntavan mediaseksikkyyden kannalta kesto-ongelmaksi on osoittautunut, että se muistuttaa epäilyttävästi köyhyyttä. Tähän ongelmaan on yritetty puuttuakin, muun muassa houkuttelemalla cooleja julkkiksia ekokampanjoiden mannekiineiksi, korostamalla laatua määrän sijasta- ajattelua sekä muistuttamalla kansaa siitä että tavaravuoren kuluttamisen sijaan voi sijoittaa tuhatlappusensa myös elämyksiin ja palveluihin. Tulos...niin, minä tässä mietin, näkyykö sitä tulosta todella jossain. Siitä on tullut mieleeni toinenkin vaihtoehto jota voitaisiin kokeilla: voisimme yksinkertaisesti lakata stigmatisoimasta vähävaraisuutta ja lakata vetämästä yhtäläisyysmerkkejä nuukuuden ja kurjan elämän välille. Voisimme ryhtyä juurimaan syvältä sydämistämme sitä asennetta että elintason kasvu on onnen kasvua ja siksi kannattaa tavoitella aina vain lisää. Voisimme lakata mittaamasta ihmisen menestymistä elämässään hänen omaisuudellaan ja yrittää käyttäytyä niin kuin käyttäytyvät ihmiset joiden mielestä henkisen rikkauden käsite viittaa johonkin todelliseen. Voisimme, yksinkertaisesti, lakata yrittämästäkään erottaa vihreää nuukuutta köyhän nuukuudesta siitä yksinkertaisesta syystä ettei pakosta johtuvassa nuukuudessa ole mitään kunniatonta tai noloa. Ekologinen, säästäväinen taloudenpito on tuloksiltaan yhtä viisasta ja samat hyvän elämän siemenet sisältävää, tapahtuipa se sitten hyveen tai pakon motivoimana.

Pitkän linjan yksinkertaistajana olen huomannut, että edesottamukseni tulkitaan toisinaan merkeiksi siitä että talousasiani ovat kurjalla tolalla. Kun näin käy, herättämäni reaktiot ovat paljonpuhuvia: suorasukaista uteliaisuutta, kutsumattomia neuvoja (joiden vankkumaton taustaoletus on se että haluaisin elää vastuuttomammin), jopa sääliä. Parikin kertaa olen sulkenut neuvojan suun ottamalla kalansilmäisen katseen ja antamalla puheenvuoron sisäiselle aspergerilleni: "Mutta kun en minä halua. En halua matkustaa halvalla/ ostaa kalliimpaa/ heittää pois tuunaamisen sijaan." Miksi on oletusarvoisesti hauskempaa ostaa teollista kuin tehdä itse? Miksi on parempi käydä kaupassa ilman suunnitelmaa kuin listan kanssa? Miksi on parempi viettää vapaa-aikaansa maailmalla kuluttamassa kuin kotosalla puuhastellen? Miksi järkevä taloudenpito on olemuksellisesti taakka ja rasite vaikka tosiasiassa sentinvenytyksessä on kyse yksinkertaisesti siitä että venytetyt sentit riittävät enempään ja parempaan? Miksi meidän pitäisi kuluttaa fyysisten ja henkisten tarpeidemme lisäksi vielä siihen etteivät puolitutut vaan erehtyisi pitämään meitä euroakaan vähävaraisempina kuin olemme? Miksi yli varojen eläminen voi herättää ympäristössä vain kutkuttavaa kateutta mutta säästäväisyyden merkit eivät herätä yhtään ihailua taloustaitojani kohtaan? Eikö hyvä taloudenpito kuitenkin ilmene ainakin yhtä paljon säästäväisinä tapoina kuin siinä että toisinaan on sitten varaa kuluttaa?

Todellinenkaan tiukka taloustilanne ei kaipaa säälittelyä eikä kutsumattomia neuvoja. Parempia poliittisia päätöksiä voidaan kyllä kaivata, sekä arjessa lähimmäisten aitoa tukea jonka pohjalla on perusteellinen ymmärrys siitä ettei köyhyys ole sen kunniattomampi taloudellinen asema kuin muutkaan. Kyse ei ole vain siitä että tämän päivän Suomessa on helppo pudota köyhyyteen ilman mitään omaa syytä, vain huonon onnen potkaisemana, vaan myös siitä että muihinkin taloudellisiin asemiin mahtuu aivan yhtä paljon moraalista kehnoutta- jos viitsisimme niitä lähemmin tarkastella. Köyhyydestä seuraa monenlaisia ongelmia, mutta moni näistä ongelmista voi olla seurausta myös köyhyyden ja jopa yleisemmän nuukuuden stigmatisoinnista. Jos havaittu nuukuuteni joskus olisikin seurausta todellisesta, vakavasta tarpeesta säästää, näyttää siltä etten voi luottaa siihen että kaikkien yleissivistys riittää käsittämään sen että yksityistaloudenkin suhdanteet voivat vaihdella ja että jos näin käy, säästäväinen on järkevä selviytyjä toisin kuin se joka ei osaa eikä kehtaa sopeuttaa kulutustaan vaan pitää kulisseja pystyssä viimeiseen asti. Pelottaa ajatellakin, millaisia äänestyspäätöksiä näillä asenteilla varustetut ihmiset tekevät...

Ekologisesti ajattelevat ihmiset, jotka oletettavasti ovat myös eettisesti keskivertoa tiedostavampia, voisivat helpottaa tätä stigmaa lakkaamalla yrittämästä erottua niistä joiden vihreät valinnat ovat seurausta köyhyydestä. Voisimme ajatella, ettei ole mikään ongelma jos yksinkertainen elämä on joiltakin osin samanlaista kuin pakosta vähävarainen elämä. Voisimme ajatella, että yksinkertaistaminen sisältää onnen mahdollisuuksia paljon enemmän kuin elitismi, ilmeni elitismi sitten eksklusiivisen kerskakuluttamisen muodossa tai boheemiporvarillisena vihreytenä. Hyvän ihmisen ei tarvitse olla varakas, eikä hyvän elämänkään. Miksi siltä siis pitäisi yrittää näyttää, jos järkikin ohjaa aivan toiseen suuntaan?

7 tapaa puuttua ja auttaa nähdessään arjessa häirintää

Miksi kukaan ei puuttunut junassa tapahtuneeseen häirintään joka kärjistyi vähän myöhemmin joukkoraiskaukseksi? Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin siksi että muilla matkustajilla oli kiire paheksua tilannetta itsekseen (unohtaen samalla tiukasti että usein häirintääkin pahemmalta tuntuu kokemus siitä että muut antavat sille hiljaisen hyväksyntänsä), pelätä ettei heitä itseään huomattaisi ja toivoa hartaasti että Joku Muu tekisi jotakin. Vielä tavallisempia ovat tilanteet joissa öykkärille annetaan keskustelussa tai jopa päätöksenteossa tilaa ja myönnytyksiä koska kukaan ei halua "heittäytyä hankalaksi" vaan mieluummin leikkii että öykkäröijä ei olisi se hankalaksi heittäytyjä.

Tuhannenviidennensadannennen kerran: Joku Muu on satuolento. Tosiasiassa, jos haluaa että arjen ikäviin tilanteisiin puututaan, sen joutuu tekemään itse. Jos haluamme turvallisen arjen, meidän on ryhdyttävä itse turvallisiksi ihmisiksi jotka välittävät ja puuttuvat, vaikka se olisi miten pelottavaa ja vaivalloista ja sopisi kaikin puolin paremmin aivan toisenlaisille ihmisille. Jos emme tähän suostu niin turvattomassa ympäristössä, tuntemattomien ihmisten ja pimeiden kujien pelossa on omien kätöstemme jäljet. 

Koska häiriöihin puuttuminen on kovin vaikeaa, siihen on nyt olemassa selkeä ohjeistus.

Lyhyesti: 

1. Arvioi tilanteen turvallisuus. Jos pelkäät oman turvallisuutesi puolesta, soita 112.
             
2. Pysy rauhallisena.

3. Suuntaa tekijän huomio muualle.

4. Nimeä teko. 
Aloita sanomalla ääneen, mitä henkilö tekee ja pyydä häntä lopettamaan.
Kysy, tarvitseeko uhri apua ja osoita ettei hän ole yksin.

5. Hanki apua.
Vedä tilannetta seuraavat mukaan tilanteeseen katsomalla heitä silmiin ja pyytämällä apua. Tilanteessa älä keskity vain kovaäänisimpiin, vaan ota katsekontakti hiljaisiin seuraajiin tai myötäilijöihin. Soita tarvittaessa hätänumeroon 112.

6. Älä jätä uhria yksin.
Vaikka et olisi puuttunut tilanteeseen, jää uhrin seuraksi odottamaan avun saapumista. Kerro uhrille, että et hyväksy käytöstä.

7. Kerro näkemästäsi ja siitä miten puutuit tilanteeseen.
Rohkeus synnyttää rohkeutta. 

En malta olla muistuttamatta, että arjen vääryyksiin puuttuminen on mitä suurimmassa määrin oman edun mukaista vaikkei siltä lainkaan tunnukaan . Et voi pysyä hyvään pyrkivänä ihmisenä jollet yritä parhaasi mukaan toimia niin kuin hyvät ihmiset toimivat. Hiljainen paheksunta ei riitä mihinkään. Se on todellisuudessa kaikkea muuta kuin hiljaista sekaantumatta olemista- se on hartiavoimin raatamista turvattoman ympäristön ja lisääntyvän arjen aggression eteen.

posted under , , | 2 Comments

Kevät toi...kevätsiivouksen

Blogi? Niijjuu, onhan minulla sellainenkin. Bloggausaika on taas ollut vähissä, kun omenapuunleikkuun oheen on tullut toinenkin aikaa ja voimia vievä projekti eli kevätsiivous. Blogimaailmassa kohistaan Marie Kondosta ja minimalismia tulee muutenkin joka tuutista sen verran, että olen suursiivotessani ollut suorastaan yllättynyt siitä ettei meillä vieläkään tunnu olevan hirveästi turhaa tavaraa. Kirjat? Niiden hävittäminen tuntuisi pyhäinhäväistykseltä. Dinosauruksenmuotoinen kakkuvuoka jota olen käyttänyt tähän mennessä kerran? Tarpeellinen kuin mikä pitkällä tähtäimellä, ja meillä ajatellaan juuri niin. Tavaraa tuntuu olevan paljon etenkin siivousaikaan, mutta sille on myös käyttöä kun melkein kaikki oma aika kuluu kotosalla ahkeroiden. Vain epämääräisiä työperäisiä papereita ja tieteellisistä konferensseista saatuja konferenssikasseja meillä on ehdottomasti liikaa. Ensimmäiset voi hävittää kätevästi takkaan tai paperinkeräykseen, jälkimmäisille tarttisi keksiä jotakin. Vuoden 2009 konferenssikassi ei taida olla kuuminta hottia kirpputorillakaan, vaikka olisikin ihan tukevan oloinen. Voisikohan noita tuunata jotenkin? Pistän asian hautumaan ja lupaan laskea onnistuneen konferenssikassin tuunauksen osaksi 12 jämäkangastyötä- projektiani (jossa, kiitos kysymästä, ei ole vieläkään tapahtunut mitään).

Siivoan samassa järjestyksessä kuin aina: ylhäältä alas, nurkista ovea kohti, huone tai pahimmassa tapauksessa alue kerrallaan. Vähitellen järjestys sitten leviää, siis siinä tapauksessa että siisteydelle valloitetut alueet onnistuu pitämään siinä tilassa. Onneksi haasteenamme ovat vain rajallinen aika, keväinen kura sekä parin asioita huvikseen silppuavan karvapallon edesottamukset. Monilla on rankempaa. 

Kevätsiivouksen edetessä huomaamme, että meillä on aikasen kiva koti. Iltapäivälehden otsikko kertoo, että taas hetken ajan tämä voi olla peräti muodikas. Mummolatyyli on sisustuksessa nyt trendikäs. Meillä se on pysyvä olotila. Käsityksemme tyylikkäästä sisustuksesta vain sisältää pitsiverhoja, ristipistotauluja ja pehmeitä värejä, valkoista vain vähäsen ja skandinaavista designia nolla prosenttia. Mummolan lisäksi inspiraation lähteenä on hobitinkolo: kodikas, mukava ja turvallinen paikka jonka suojissa Ulkomaailma tuntuu olevan hyvin kaukana. Sisustus kehittyy joko pakosta, siksi että inspiroidun väsäämään jotakin tai siksi että matkalta löytyy jotakin kiinnostavaa. Mietin, mahtaako kotimme olla kivannäköinen kenenkään muun kuin itsemme mielestä. Sitten muistan, ettei meille usein vieraita eksy, eikä blogikaan ole sisustusblogi. Sisustuksellisissa asioissa olemme saavuttaneet sen onnellisen tilan jossa voi tehdä ihan mitä huvittaa ja sitten nauttia siitä. 

posted under , | 2 Comments

Pihabongaus 2015: Pientilalla ja Suomenmaassa

Uudessa Tiira-lehdessä käsiteltiin taas Pihabongauksen tuloksia. Tavallisesti meidän piha on hämmästyttänyt lähinnä tavallisuudellaan. Tämän vuoden bongaus oli omissa tilastoissamme keskinkertainen ja hyvin lintutalvea edustava, mutta valtakunnallisiin tuloksiin verratessa paljastui muutamia selviä eroja.

Kymmenestä yleisimmästä lajista meillä bongattiin seitsemän. Räkättirastaita, punatulkkuja ja tilhiä ei näkynyt. Punatulkku on meillä harvinaisuus, tilhiinkin törmää todennäköisemin lenkillä kuin omassa puutarhassa. Tänä talvena mustarastaat ovat olleet poikkeuksellisen runsaita, ja meidänkin bongaustunnin aikana näyttäytyi yksi. Välillä lautojen tarjonnasta on ollut nauttimassa tänä talvena neljäkin mustarastasta Keltasirkku oli valtakunnallisesti toiseksi yleisin laji. Meidän bongauksessa kävi naamaansa näyttämässä vain yksi yksilö.Se ei kyllä ole edustava tulos, epäilen että ryökäleet vain eivät halunneet tulla lasketuiksi. Reilu kymmenpäinen keltasirkkuparvi kun on meillä jokapäiväinen näky. Sitä ehkä selittää se, että pidämme toisella lintulaudalla aina siemenseosta jossa on mukana kauraa keltasirkkujen iloksi.

Talvi on ollut leuto ja sen ansiosta monet harvalukuiset talvehtijat ovat olleet keskivertoa yleisempiä. Jos mustarastaita ei lasketa, meidän pihalla tästä ei ole näkynyt merkkejä, sillä nokkavarpunenkin on säännöllinen satunnaisvieras. Tänä talvena on näkynyt vain yksi yksilö, joskus aikaisemmin niitä on ollut enemmänkin. Valtakunnallisesti varpusen kannat jatkavat laskemistaan ja pikkuvarpunen on runsastumassa. Meillä ei perusvarpusia ole koskaan nähtykään, ja pikkuvarpuset voivat tasaisen paksusti. Mielenkiintoisempi tulos oli, että viherpeipon kanta ei valtakunnallisesti ole toipumassa taannoisesta romahduksestaan. Meidän kolmen viherpeipon bongaustuloskin kertoo, että elpyminen on alkanut näillä main. Toivottavasti tämä trendi leviää.

Sellainen oli lintutalvi, nyt onkin jo aika tiirailla omenapuiden latvusten välistä kevään muuttajia.

posted under | 0 Comments

Julmissa tavallisen sävyissä

Tyttö ja poika tapaavat ja rakastuvat. Tyttö haaveilee sormuksesta. Poika on onnellinen siitä että Oikea Mies jolla on nätti nainen. Muutetaan yhteen, kihlaudutaan, vietetään hienot häät, laitetaan ensimmäinen lapsi alulle, hankitaan perheasunto. Tämä päivä on valoisa, ja huominen lupaa vain lisää paistetta. Tämä on oikein, tämä on rakkautta. Elämä etenee juuri niin miten elämän kuuluu edetä.

Häistä jäi kulutusluottoa, hyvään perheasuntoon tarvittiin iso laina vaikka se lopulta järjestyikin. Äidin jäädessä vauvalomalle miehestä tuleekin perheen Elättäjä, vaikka Suomen piti olla tasa-arvoinen maa. No eipä ole ainakaan vanhempainrahakaudella, ja koska velka painaa päälle, on painettava ylitöitä aina kun on mahdollisuus. Työmatkoiltakin saa päivärahoja. Eivätkä äidit tee edes kaikkia kotitöitä. Isyyteenkään ei riitä se että vauvaa kylvettää ja viihdyttää. Ylitöiden lomassa pitäisi yhtäkkiä kehittää mielipiteitä sormiruokailusta, oppia kaikki allergioista ja kehityspsykologiasta, sekä vielä hellittävä vaimoa ja hoidettava parisuhdetta. Joskus kaipaisi itsekin hellyyttä ja seksiä. Mutta hellyys on vauvaa varten ja seksiä ehdottaessa vaimo vain mulkoilee vihaisesti ja sanoo että nyt on liian rankkaa. Treenaamaan ehtii iltakymmeneltä, mutta sekin on pakollista. Pomo katsoo hyvällä jos sanoo treenaavansa puolimaratonille, ja miten tätä arkea jaksaisi jos olisi huonossa kunnossa? Mies miettii, miten sillä vaimolla muka on niin pirun rankkaa.

Häistä jäi kulutusluottoa, perheasuntoa varten piti ottaa iso laina. Äitiä ahdistaa tulotason putoaminen palkan vaihtuessa pieniin tukiin, mutta ei kai ihan pientä voi päiväkotiinkaan sysätä? Raskaus on ohi, mutta keho jatkaa edelleen muuttumista. Hiuksia lähtee. Pidätyskyvyn kanssa on tullut ongelmia, ja se hävettää. Hajuveden tuoksu ärsyttää vauvaa ja vaihtuu vähitellen happaman maidon tuoksuun. Väsyttää koko ajan, sillä töissäkäyvää ei voi pakottaa hoitamaan yöheräilyjä. Neuvolassa sanotaan, että kaikki on hyvin. Onko kaikki hyvin jos tuntee itsensä näin kuvottavaksi? Ajatus seksistä ahdistaa, ja jos mies ei vielä ole huomannut miten kuvottava hänen rouvastaan on tullut, hulluhan sitä olisi jos sen kertoisi. Kyllä tämä tästä. Ja tämä aika on kaikille rankkaa ja menee nopeasti ohi. Tärkeintä on pitää perusasioista huolta. Treeni rajoittuu vaunulenkkeihin. Kohta sitten. Vaimo unelmoi, että olisi niin kuin miehensä jonka tarvitsee töissä käymisen lisäksi vain vähän autella kotona.

Miehellä on ilon päivä: vaimo ilmoittaa palaavansa töihin. Uupumus ylitöistä ja rahahuolista on niin suuri ettei pienen lapsen joutumista päivähoitoon jaksa kauan sääliä. Pian totuus kuitenkin paljastuu. Enää ei riitä että hommaa itsensä ajoissa työpaikalle. Nyt lisäksi on päivähoitorumba joka vaatii molempien osallistumista. Ylitöitäkin on vaikeampi tehdä, ja välillä isänkin on jäätävä hoitamaan sairasta lasta. Onneksi sähköposti ja puhelin toimivat niinäkin päivinä. Pomo ei enää kysele miten treeni kulkee. YT-neuvotteluista huhutaan. Nyt jos koskaan pitäisi skarpata töissä ja saada lainoja hoidettua, mutta vaimolle se ei käy. Vaimon elämä kyllä tuntuu helpottuneen, niin paljon että se painaa nykyään kai yhtä paljon kuin kahdeksannella kuulla. Lisäksi se on alkanut tuhlaamaan. Siitä syntyy ensimmäinen iso riita rahasta. Treenaaminen vaihtuu iltanapsuun. Niin on helpompaa. 

Vaimolla on ristiriitaisia tunteita: töihin menon pitäisi helpottaa kireää ilmapiiriä kotona, mutta pienen puolesta surettaa. Onneksi mies osallistuu arkeen, nyt se on jonkinlaisessa tasapainossa. 
Itselle ei tosin ole vieläkään aikaa, mutta hetkeksi piristyy jos ostaa jotakin kivaa. Sitten mies eräänä iltana katsoo uusia kenkiä kylmästi ja kysyy, onko meillä muka noihinkin varaa. Riitahan siitä tulee. Ihan kuin tällä raatamisella ei olisi nainen ansainnut edes yksiä siistejä työkenkiä. Ei töissäkäyvä nainen voi näyttää samalta kuin äitiyslomalainen hiekkalaatikon reunalla, mutta turha odottaa että mies sen tajuaisi. Sitä paitsi, jos mies on rahasta huolissaan, se voisi kai aloittaa säästämisen niistä iltaviskeistään? Kyllä kotona on huomattu, että entinen sporttinen mies on muuttunut tv:n edessä röhnöttäväksi viskisiepoksi. Hyvähän sen on kun tietää, että kotityöt hoituvat vaimon velvollisuudentunnolla. Hänellä ei ole varaa lojua sohvalla vaikka miten uuvuttaisi. 
Seksielämän olemattomuudelle on saatava stoppi, muuten mies voi kohta pettää. Ihme kai on, että on kestänyt näinkin kauan. Tai niin vaimo ainakin päättää uskoa. "Kyllä se siitä iloksi muuttuu, kun yrittää vain.", vaimo päättää ja tekee aloitteen ensimmäistä kertaa, noh, pitkään aikaan. Mies kääntyy sammuttamaan yöpöydän lampun. Miksi se niin teki? Ei se ennen ole halunnut pimeässä. Johtuuko se siitä että olen lihonut? Että minulla on nyt äidin vartalo? Yhtäkkiä orastava into on kuollut. Toinenkin vaistoaa sen. Molemmat tietävät, että seuraavaa kertaa ei vähään aikaan tule. 

Mies kääntyy sammuttamaan yöpöydän valon, niin kuin on tottunut tekemään jo vuositolkulla. Hänelle tulee mieleen, mitä vaimo mahtaa ajatella siitä ettei sikspäkki ole ihan ennallaan. Aikaisemmin se tykkäsi silitellä hänen vatsalihaksiaan. Nyt se ei ole edes lahna vaan tönkkösuolattu ruutana. Mies ymmärtää että se mikä oli, on mennyttä. Hän miettii, mihin vaimo nykyään tarvitsee ne kaikki kalliit hepenensä. Ei ainakaan omaa aviomiestä varten. Aamukahvilla vaimo kysyy aralla äänellä, pitäisikö mennä juttelemaan terapeutille. "Niinkö huono minä olin?", mies kysyy. "En minä sitä.", vaimo sanoo, ja on hiljaa. "Tässä mitään terapeutteja tarvita. Parempaan päinhän meillä jo mennään." 

Parin viikon päästä mies juuttuu aamuruuhkaan ja hänellä on aikaa miettiä. Eihän heillä hyvin mene. Ei nyt ehkä erityisen huonosti, ei tässä mitään terapeutteja tarvita. Mutta rankkaa heillä on ollut, se on myönnettävä. Kai se kuuluu tähän elämänvaiheeseenkin, mutta ehkä jotain pitäisi tehdä, jos vaimokaan ei ole tyytyväinen. Toisen syyttely ei auta. On etsittävä vikaa itsestä. On muututtava. Hän tulee kotiin kukkakaupan kautta. Illalla, peiteltyään lapsen nukkumaan hän ilmoittaa lähtevänsä vielä lenkille. Sikspäkki saa luvan palata. Siihen tämä liitto ei tule kaatumaan. Vaimo katselee hämmentyneenä maljakkoon tunkemiaan tulipunaisia ruusuja. Mitä tämä tarkoittaa? Ei se ole ennen ruusuilla muistanut, ei aina edes merkkipäivänä. Ja miksi sen piti lähteä nyt yömyöhään lenkille? Hän ei halua epäillä, mutta epäilys hiipii mieleen kuitenkin. Ehkä se on nyt tapahtumassa heillekin.

Vaimo tukahduttaa epäilyksensä, mutta katselee miestä uudella tavalla. Omituinen käytös jatkuu. Mies yrittää, puhuu lomamatkastakin vaikka viikon työmatka riittää viemään hänen matkusteluhalunsa. Mutta vaimo ei ole yhtään mukana. Kyselee enemmän kuin edellisenä viitenä vuotena yhteensä, piikittelee, tuntuu vaivaantuvan huomionosoituksista entistäkin enemmän. Koskemista ei kannata yrittääkään. On lyhytpinnainen. Alkaahan se väkisinkin käydä kärsivällisimmänkin hermoille. Eräänä iltana he ottavat kunnolla yhteen, eivätkä edes huomaa että taapero on seissyt ovensuussa katsomassa riitelyä ennen kuin hän liittyy parkuun. 

Aamulla vaimo on jo rauhoittunut. Hän sanoo aivan tyynellä äänellä haluavansa avioeron. "Me vain ollaan kasvettu erillemme jo pidemmän aikaa.", hän sanoo. Eikä mies ymmärrä. Hänhän on yrittänyt kaikkensa, mutta ehkä mikään ei vain riitä tuolle akalle. Hetken hänen tekee mieli repiä paperi, mutta sitten hän tarttuu kynään ja sutaisee allekirjoituksensa. Jos akka on sitä mieltä että tämä on tässä, olkoon sitten niin. Hän on jo kaikkensa yrittänyt, joten ei kai niitä vaihtoehtoja sitten ole.





Tunteilla on väliä

Sydänsuru ei ole sairaus vaan normaali reaktio, totesi lääkäri-ihminen vähän aikaa sitten uutisissa. Kyllä näin on. Eikä synnytyskään ole sairaus vaan normaali, suorastaan iloinen perhetapahtuma. Muistakaahan se, äidit, ennen kuin alatte kivunlievitystä vaatimaan! Myös saattohoito on tällä logiikalla ilmeisen turhaa. On luonnollista ja normaalia kuolla kun elinpäivät tulevat täyteen niin kuin ne jokaisella joskus tulevat, ja suuretkin tuskat voivat olla aivan normaali osa vakavien sairauksien taudinkuvaa.

Haluaisin vain sanoa, että kärsimys on kärsimystä ja piste. Ja vaikka on tavallaan lohdullista kuulla olevansa normaalin rajoissa, on jotenkin kömpelöä puhua normaaliudesta samassa lauseessa sellaisten tilojen -niin fyysisten kuin henkistenkin- yhteydessä joita luonnehtii voimakas, lamaannuttava kärsimys. Sellaiset tilat voivat olla tavallisia ja päätyä osaksi joka ikisen ihmisen elämäntarinaa, mutta se tieto ei kärsimystä lievitä. Erot esimerkiksi traumatisoivuudessa ovat selitettävissä yksilöllisillä eroilla ja kärsimyksen kokemuksellisuudella. Esimerkiksi sydänsuru on kuitenkin lavea käsite joka voi tarkoittaa mitä tahansa parin päivän alakulosta pysyvään, vakavaan traumaan- ja kumpikin ääripää voi olla kokemuksellisesta näkökulmasta arvioituna "normaali reaktio". Vastaavasti, olen ymmärtänyt että on naisia joille synnytys on ollut suhteellisen kivuton, helppo ja voittopuolisesti positiivinen kokemus, siinä missä se on toisille ollut vaikea, äärimmäisen tuskallinen ja traumatisoiva kokemus. Tässäkään tapauksessa kumpikaan ääripää ei ole toista oikeampi tai normaalimpi, vaan kysymys on kokemuksellisesta asiasta jossa vaikuttavat sekä olosuhteet että kokija psykofyysisenä olentona. Lääketiede olisi tässäkin tapauksessa viisas keskittyessään miettimään, miten auttaa ja lievittää niiden kärsimystä joiden synnytyksestä tulee tavalla tai toisella vaikea. Normaalista puhuminen on siis kärsimyksen yhteydessä parhaassa tapauksessa triviaalia ja pahimmassa tapauksessa kovia kokeneita ihmisiä syyllistävää ja heidän kärsimystään lisäävää. Lokeroimisen sijaan pitäisi ottaa tunteet ja kokemukset annettuina, pyrkiä lievittämään elämän tuskallisuutta ja katsomaan, saisiko kovia kokemuksia käsiteltyä jotenkin rakentavasti niin että ne saisi käännettyä hyväksi.

Tässä on tietysti opettelemista jopa tasaisen arjen keskellä. Olen itse saanut perisuomalaisen huonon kasvatuksen jonka ansiosta kasvoin uskomaan, ettei tunteilla, sen paremmin omilla kuin muidenkaan tunteilla, pohjimmiltaan ole väliä. Ihminen on parhaimmillaan Rationaalinen Toimija, ja jos hän on jotain muuta se on ongelma tai toimintahäiriö joka pitää ohittaa mahdollisimman sujuvasti. Yhteiskunta tuntuu olevan tätä mieltä vieläkin, mutta minä olen vähitellen tullut järkiini. Yhteiskunnassamme voimakkaat tunteet eivät kuulu oikein mihinkään. Eivät ainakaan työpaikalle, asioiden hoitamiseen tai normaaliin perhe-elämään. Ihanne on, että kaikki käy tasaisesti kuin kellokoneisto. Vain silloin kun elämässä on suuri kriisi tai suuri juhla, tunteet voivat näkyä, mutta silloinkin mahdollisimman hiljaisesti. Viimeistään parin viikon jälkeen, tai sitten kun hautajaiset on pidetty ja muuttotomu laskeutunut, on korkea aika palata normaaliin möllötykseen. Tunteiden esittämisen rajat ovat ahtaat, niiden ulkopuolella aukenevat sopimattomuuden, hävettävyyden ja epänormaaliuden laajat maat. Sopimattomat tunteet tulee tukahduttaa: pakenemalla, olemalla ajattelematta niitä ja haukkumalla ne hölmöydeksi jota ei pidä viljellä hetkeäkään. Eiväthän tunteet ole aivan todellisia, toisin kuin sormeen menneet tikut, flunssavirukset ja predikaattilogiikan perusteet. Puhumattakaan siitä että tunteitaan tutkiskelemalla voisi oppia jotakin arvokasta itsestään, ihmisyydestä ja elämästä.

En voi nykyäänkään kehua suurella tunneälyllä (ne jotka vaikuttuvat kirjoituksistani ovat viisaita muistaessaan etteivät ole tosielämässä läheisiä ystäviäni). Hyvinvointini on kuitenkin parantunut harppauksina sitä mukaa kun olen alkanut ymmärtää, että vaikka tunteeni olisivat pikemminkin inhimillisiä kuin arjalaisen supersankarin sielunmaisemasta reväistyjä, minun on syytä välittää niistä. Ottaa ne vakavasti huomioon, tuntui niissä olevan suurta järkeä tahi ei. Yrittää elää kuten opetan: olla arvostelematta ja moralisoimatta tunteita ja keskittyä miettimään, miten käsitellä ja ilmaista niitä rakentavasti ja hyvää tuottavilla tavoilla. Lähteä siitä ettei ole olemassa positiivisia ja negatiivisia, sallittuja ja kiellettyjä, soveliaita ja vääränlaisia tunteita vaan vain viisaampia ja hölmömpiä tapoja käsitellä niitä tunteita mitkä minua kulloinkin liikuttavat. Järjettömyys, ei tunne, on järjen vastakohta. Pahe, ei tunne, on hyveen vastakohta. Ja tunteiden käsitteleminenkin on taitolaji, ei luonnonlahja jonka valossa toiset ovat tunneälykkäitä ja toiset tuomittuja ikuiseen tumpelouteen. Toisilla meistä voi olla huonommat eväät kuin toisilla, mutta harjoittelemalla tunnehölmöydestäkin voi parantua. Jos niin valitsemme. Moni toki valitsee olla ikänsä pavlovinkoira jolle on olemassa vain yksi luonnollinen ja itsestäänselvä tapa reagoida vastaantuleviin ärsykkeisiin.

Pari vuotta sitten vakava sairastuminen jätti jälkeensä itsetunto- ja kehonkuvaongelmia. Joskus nuorempana olisin vain sanonut itselleni että moiset ongelmat ovat typerää ja pinnallista murehtimista ja se että koko asia ylipäätään vaivaa minua on vain osoitus luonteeni heikkoudesta, mikä varmasti korjaantuu sättimällä itseä vähän ja keskittymällä sitten tiukasti muihin asioihin. Tällä kertaa toimin toisin: otin pari reilua askelta takapakkia yksinkertaistamisesta ja aloin huolehtimaan itsestäni uudella intensiteetillä. Kuuntelin itseäni: mikä tuntuu pahalta ja milloin, ja yritin vastata tunteisiin rakentavasti. Viime aikoina olen huomannut oloni palautuneen hyväksi. Ei aivan samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, mutta itsevarmuus ja perushyvinvointi ovat palanneet. Kun maltoin tehdä juuri päinvastoin kuin minulle on luontaista. Kun otin nämä "turhanpäiväiset" tunteeni vakavasti ja ryhdyin rakentaviin toimenpiteisiin niiden pohjalta sen sijaan että olisin yrittänyt paeta, vähätellä, kieltää ja selitellä tuntemukseni kuoliaiksi. Pitkään olin huolissani siitä että vanhojen virheiden toistamisen sijaan tekisin uusia: antaisin periksi paheille kuten turhamaisuudelle ja mukavuudenhalulle, unohtaisin yksinkertaisuuden ja loppujen lopuksi ampuisin itseäni komeasti nilkkaan pehmoilullani. No, niin ei käynyt, ainakaan haitallisessa määrin. Sen sijaan "uusien virheiden" ansiosta saatoin onnistua kehittymään hiukan parempaan suuntaan.

Tunteet eivät ole aina helposti ymmärrettäviä, mutta ne ovat osa ihmisyyttä. Jos todellisia tunteitaan lähestyy siltä pohjalta sen sijaan että ajattelisi niiden olevan kaaoksen agentteja jotka kaipaavat vain rajojen asettamista, vähättelyä ja ahkeraa paimentamista, ne eivät katoa kiltisti vaan todella muuttuvat vaikeiksi asioiksi. Ne eivät ole vain kiusallisia häiriötekijöitä zoon logon ekhonin elämässä, vaan usein ne sisältävät oman viisautensa. Jos sitä etsii, voi löytyä kaikenlaista järkiolentoakin jalostavaa. Niin, ja uusi tapani ilahduttaa itseäni säännöllisesti tekemällä kivoja juttuja pelkästään huvin vuoksi, sen sijaan että ajattelisin sellaisen olevan ihan hölmöä ajantuhlausta jonka takana ei ole mitään hyöty- tai edes terveyspäämäärää, on sekin osoittautunut järkeväksi tavaksi eikä turhaksi lellittelyksi. Sillä hyötyä sittenkin on: hyvinvoivana olen kaikin puolin parempi versio itsestäni. Hetkittäin on jopa ollut sellainen olo, että olen alkanut ymmärtää muita ihmisiä vaikkeivät he aina toimisikaan suoraviivaisen rationaalisesti...

Havaittua: kevätauringon räyhäkäs pilkahdus

Ulkona on vielä räntäistä ja harmaata, mutta kyllä se kevät täällä silti on. 

Talvi on ollut meillä päin raskasta aikaa. Kun työ ja velvollisuudet ovat painaneet, olemme nipistäneet aikaa levolle vapaa-ajasta. Mistä tietysti on seurannut, että elämä on tuntunut entistä enemmän olevan pelkkää työtä, tehtävää ja velvollisuutta. Tässä uupuneessa mielentilassa kuulin Pertti Kurikan Nimipäivien biisin, ja sehän upposi kuin säkillinen tiiliskiviä. Siinä missä ammattiajattelijakin alkaa masentua ja lannistua, todella viisaat tyypit suhtautuvat arjen pakkopullaan punk-asenteella. Mielialani nousi entisestään kun tajusin, että tämähän on se Suomen euroviisubiisi tänä vuonna. Jotta sinnekin lähdetään taas vaihteeksi saalistamaan eikä vaan uppoamaan nolon glitteriskelmän massaan. Jes! Minulle tämä biisi on silkkaa terapiaa, mutta sitten kun taas viitsin olla analyyttisella päällä, uskon sisäisen yhteiskuntakriitikkonikin pääsevän fiilistelemään.

Ensin Dalriada, nyt tämä. Minustahan taitaa vielä tulla euroviisufani!

posted under , | 0 Comments

Kevään suuri muotinumero: Armo / Spring Fashion Report: Grace

Tällä kertaa muotinumeron inspiraatio on lähtöisin siitä faktasta, että mittani alkaa olla täynnä pukeutumiskeskustelun syyllistävää sävyä. Ei vain minimalismikeskustelua, vaan myös aina vain tiukempia tyylikkyyden kriteerejä ja niiden vastapainona ihmisiä jotka ovat suruissaan todenneet raamien olevan liian tiukat ja luopuneet sitten täysin tästä arkisen kauneuden tavoittelun muodosta. Olen ärsyyntynyt  pukeutumiskonsultteihin jotka näkevät asiakkaansa kasana virheitä jotka asiantuntijan tulee korjata ja oikoa. Mitä silloin tarvitaan? No tietysti muotinumeroa jonka teemana on armo. 

Armo ei tietenkään tarkoita sen tyyppisiä asioita kuin että kaltaiseni 48-kokoisen naisihmisen tulisi valita vaatteensa soputelttojen joukosta piilottaakseen vartalonsa ”viat” ja mieluiten koko olemassaolonsa. Se on pikemminkin sen uskomista ettei kauneus ole viisi numeroa liian pieni muotti vaan jotakin jota voin hyvin tavoitella niistä lähtökohdista jotka minulla on, kaikissa olosuhteissa ja elämänvaiheissa. Tämä mielessäni lähdin etsimään kuvitusta postaukseen. Ensimmäisessä kuvassa on kokolappu joka sisältää tuoteninformaatiota, ei ihmisarvon mittaria. Kyllä, pusero on valmistettu silloin kun Syyriassa vielä oli rauha. Shukr tarkoittaa arabiaksi kiitollisuutta. Hyvä muistutus etenkin kokolapussa.

This Fashion Report is inspired by the fact that I’m seriousy fed up with the guilt-inducing tone of certain recent dress related discussions in media. While to some folks stylishness seems to mean stricter and more out-of-reality rules than ever, there are also those who feel that they don’t measure up and give up striving to bring beauty into everyday life via dressing altogether. I’m annoyed by style consultants who see their prospective clients as piles of mistakes and flaws waiting to be corrected and straightened. What do we need then? A fashion report all about grace.

Now, the grace I have in mind has nothing to do with things like large people (like myself) being forced to dress in drab "forgiving" clothes in order to hide their flaws, and preferably entire existence. It is rather believing that beauty is not a mold five sizes too small but something that I can pursue right now from my unique being and situation. With this conviction in mind, I turned to my wardrobe to search for signs of grace. First: a product label, containing relevant information about the product, not about my value as a human being. Yes, this blouse was made back when there still was peace in Syria. Btw, the brand name Shukr means "gratefulness" in Arabic. A great reminder especially in a size label.

 photo DSCN0399.jpg

Armon alussa on siis omanarvontunto, terve itserakkaus ja ylpeys. Armon yleinen vastakohta taas on itsensä rankaiseminen ikävillä vaatteilla. Tiedättehän: en minä viitsi ostaa kivoja vaatteita ennen kuin olen laihtunut viisitoista kiloa. En minä tarvitse mitään kaunista päällepantavaa kun en käy arkena kuin töissä ja ruokakaupassa. Näin me rankaisemme itseämme siitä etteivät kehomme ja elämämme ole vielä täydellisiä. Uskommeko todella että ankeus ja julmuus motivoivat hankkimaan hohdokkaamman elämäntavan tai ryhtymään isoihin terveysremontteihin? Miksi armoa ei kannata edes kokeilla? Todellisuudessa, olemassaolomme sulostuttaa miljardien vuosien aikaskaaloilla operoivaa universumia niin ainutlaatuisen hetken verran, että siinä on enemmän kuin riittävästi perustelua liittää satunnaisen päivänasun osaksi korurasian hienoimmat aarteet.  Tämän kuvan korvakorut on tehty aidoista aineksista, mutta onnistuin nappaamaan ne 15 euron sopuhintaan joka alitti blogiin asettamani solidaarisuusrajan.

In the beginning of grace there is this feeling of self worth, healthy self love and pride. A common opposite of grace is punishing oneself via wearing ugly, drab clothing. We all have heard this: “I don’t want to buy nice clothes before I’ve lost 30 lbs. I don’t need nice things because I never go anywhere except work and grocery store." This way, we punish ourselves for not having a perfect body or a glamourous lifestyle. Do we really believe that drabness and cruelty are the best motivators for taking steps towards a healthier or fancier life? Why don’t we even give grace a chance? In reality, our mere existence is a precious thing in an universe that operates in timescales of billions of years. In that fact alone, there is all the reason we need to adorn random days with finest treasures of the jewelry box. These earrings cost just 15 euros (and therefore are not in violation of my principle of not showing potentially exclusive , expensive items in my fashion posts), but they are made of real silver and gems, illustrating my point.

 photo DSCN0394.jpg

Löysin paljon armoa myös huivihenkarilta. Vaikka pidän huivia paljolti uskonnollisista syistä, huomaan sen olevan myös armelias asuste huonoina hiuspäivinä ja blokkaavan tehokkaasti hiusangsteja. Huivi voi olla huomaamattoman värinen tai koko asun piristys. Se voi lämmittää tai suojata paahtelta. Sen voi taitella luovasti tai sitoa napakasti niin ettei koko päivänä tarvitse miettiä onko tukka hyvin. Kaikki eivät tarvitse huiveja, mutta toivon että kaikilla on joitakin yhtä armorikkaita vaatteita varastossaan.

I also noticed that my scarf hanger is rich in grace. Though I mainly wear a headscarf to honor my ancestors and as a reminder of my values, it is also a lovely accessory on bad hair days and an effective blocker of hair-related angsts. A scarf can be quiet or the highlight of an outfit. It can keep me warm or protect from scorching sun. It can be folded creatively or tied securely enough to give me a whole day free of hair worries. Most people don’t wear headscarves, but I hope that everyone has some clothes equally full of grace.

 photo DSCN0406.jpg

Pieniin muotteihin ahtautuminen, häijyn arvostelemisen kulttuuri sekä harmauteen pakeneminen eivät ole hauskoja juttuja. Armo on. Armo sanoo, että on keväisiä päiviä joina päivänasuun voi tyynesti liittää kimaltavan keltaisen ruusun tai havaijin-matkamuiston. Se sanoo, ettei muotia ja itseään pidä ottaa liian vakavasti, ja että tyylillä voi leikitellä ja mokaillakin ilman maailmanlopun tai sosiaalisen kuoleman uhkaa. 

Fitting into too-small molds, culture of snarky fashion criticism and escaping into greyness are no fun things, but grace is. Grace says that there are spring days when an outfit of the day is perfectly finished by adding a sparkly yellow rose or a Hawaiian flower clip. It says that neither fashion nor one’s self are to be taken too seriously, and that one can play with style and even make style mistakes without fear of world’s end of or social death.

 photo DSCN0398.jpg

Mitä te pidätte armosta pukeutumistrendinä?
How do you like grace as a fashion trend?


posted under , , , | 3 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments