Halpayhteiskunnasta tyytyväisyysyhteiskuntaan?

"Kulutusta koskeva keskustelu on usein ollut kuluttajaa syyllistävää, he ovat kuluttaneet joko liikaa, lliian vähän tai vääriin kulutuskohteisiin.", toteaa Kirsti Ahlqvist artikkelissaan Kulutuksen tilastoinnin kansainvälinen muotoutuminen 1920-luvulta 2000-luvulle. Näyttää siltä, että myös 2010-luvun keskustelussa lähtökohta on se että kuluttaja on aina väärässä ja paimentamisen tarpeessa. Jos kuluttaa vähän, on ehkä ekologinen mutta kansantalouden ja työllisyyden vihollinen. Jos kuluttaa paljon, on vastuuton tuhlari. Jos yrittää panostaa johonkin ja pihistää toisaalla, senkin tekee aina väärin jostakin näkökulmasta katsottuna, olivat panostuksen ja pihistämisen syyt ja kohteet mitkä tahansa. Onhan kaikki panostaminen lähtökohtaisesti turhaa pröystäilyä kun kaikesta on olemassa halpaversiotkin, ja vastaavasti kaikki pihistäminen on kansantalouden alasajoa, riistotuotteiden vastuutonta tukemista ja muuten vain ankeaa. 

Kuluttamisen lisäksi noloja ovat kaikki varallisuusasemat. Keskiluokkaisuus on tympeää kuin haalea puuro. Vähävaraisuus on hävettävää ja selvä merkki yksilön tyhmyydestä ja saamattomuudesta. Rikkaista taas riittää muistaa ettei Suomessa rehellisellä työnteolla rikastumaan pääse. Arjen kulutuskriittisyyden lyhyeksi oppimääräksi riittää siis ymmärtää, että mistä tahansa kulutustyylistä varmasti löytää haukuttavaa vähällä vaivalla. Eri asia sitten on, onko haukkuminen mitenkään rakentavaa ja onko se järkevä keino edes oman pahanolon ja syyllisyyden käsittelyyn. Puheenvuoroille on tyypillistä myös se ettei järkeviä syitä väärintekemiseen mietitä hetkeäkään. Jos et toimi oikein, toimit väärin, ja kaikki selitykset ovat vain tekosyitä.  Näin varmistetaan näppärästi, ettei puheenvuoro vahingossakaan pääse kehittymään keskusteluksi asti sekä tietysti se että fiksut ihmiset päättelevät että turvallisinta on tehdä kulutusvalinnat autopilotilla- jos niitä alkaisi miettimään, huomaisi kuitenkin tekevänsä väärin, ja vähän ajan päästä senkin että katumuksen motivoima korjausliikekin päätyi lepikkoon.

Kiinnostaako minua, näin ympäristöeetikon ominaisuudessa, vaikuttaa kansan kulutustottumuksiin? No toki. Mutta mitä enemmän seuraan kulutuskeskustelua, sitä vähemmän tuntuu siltä että keskustelu kaipaa kipeimmin vielä yhtä syyllistävää, komentavaa ja paheksuvaa ääntä. Kadoksissa ovat ilo, tyytyväisyys ja inhimillisen kukoistuksen näkökulma. Usko siihen että hyviin päämääriin ja kulutuskäyttäytymisen muutoksiin on mahdollista päästä syyllistämällä, vähättelemällä toisten arjen ongelmia ja muilla epäilyttävilä keinoilla, on vankkumaton.

Mitä tästä seuraa? Ympärilleen katsellessa tekisi mieli sanoa, että esimerkiksi se etteivät varakkaat tunnu koskaan olevan niin tyytyväisiä hienoihin ostoksiinsa etteivät he haluaisi jatkuvasti lisää, ettei laadukkaisiin ostoksiin malteta säästää, että laadukkaat hankinnat leimataan kerkeästi turhaksi pröystäilyksi samalla kun ne joilla on vähemmän tuntevat syvää osattomuutta ja riittämättömyyttä. Kaikilla on tavaravuoria, kaikki siirtelevät niitä, mutta kellään ei ole hyvä olla. Tältä pohjalta tekee mieli lausua, että harva kulutustottumus on yhtä haitallinen kuin tämä arvostelun ja tuomitsemisen ilmapiiri jonka johdosta olemme tyytymättömiä siihen mitä omistamme, kaipaamme jatkuvasti uutta ja tunnemme syylisyyttä hankinnoista.

Tavaravuoren mittailulle ja arvostelulle on sitä paitsi olemassa vaihtoehto, nimittäin tyytyväisyyden harjoittelu. Tyytyväisyys siihen mitä omistamme ja olemme on aivan tärkeä kuluttajataito. Kun olemme tyytyväisiä siihen mitä omistamme, meidän ei tarvitse etsiä onnea sen paremmin shoppailusta kuin pois heittämisestä vaan voimme rauhassa hankkia sen mitä tarvitsemme ja käyttää sen rauhassa loppuun nauttien joka hetkestä, vapaana muotivirtausten paineista. Tyytyväisyys siihen mitä olemme taas tarkoittaa muun muassa vapautta tavaralla pätemisestä. Ihmisen on tarkoitus olla paljon mielenkiintoisempi kuin tavaransa, vaatteensa, sisustuksensa, matkansa ja teknolelunsa. Eikä kukaan todella kaipaa sellaisten ihailua ja arvostusta jotka tätä eivät ymmärrä. Kun uskomme olevamme edes tutustumisen arvoisia, meidän ei tarvitse edes voida antaa itsestämme oikeaa ja edullista vaikutelmaa ensisilmäyksellä. Vähitellen tyytyväisyys johtaa kärsivällisyyteen sekä itseä, muita ihmisiä että tavaraa kohtaan. 

Tyytyväisyyden harjoittelussa on vain yksi vika. Se vika on kuitenkin niin paha että epäilen, ettei tyytyväisyyden harjoittelemisesta ehkä koskaan tule todellista vaihtoehtoa huomiotalousmaailmassa. Tyytyväisyyttä voi nimittäin harjoitella vimmatusti hiljaa itsekseen. Evääkään ei tarvitse liikuttaa jos ei halua, puhumattakaan että tyytyväisyydestä saisi järjestettyä näyttäviä ostosretkiä, raivaustalkoita tai muuta syviä tuntoja ilmaisevaa näyttävää tavaransiirtelyä. Päinvastoin, tyytyväisyys hukkuu helposti liikaan kohkaamiseen ja sosiaalisiin peleihin. Kulutustottumuksiaan ei tarvitse näyttävästi muuttaa mihinkään suuntaan- jossain vaiheessa ne vain kohtuullistuvat omia aikojaan, vaikka mitään ryhtiliikettä ei varsinaisesti olla järjestetty. Tyytyväisyysyhteiskunta on inhimillinen, järkevä vaihtoehto sekä halpayhteiskunnalle että luksuksenpalvonnalle. Harmi, että inhimillisyys ei ole ollut näillä main muotia vähään aikaan.

Varhaiskevät

Sanovat, että kevät on tänä vuonna aikaisessa. No niinpä onkin, ainakin jos leikatuissa omenapuissa mitataan. Tällä hetkellä kokonaan leikattuina on seitsemän puuta. Minulla on sellainen tunne, että se olisi peräti ajankohdan ennätys- ihmeelliseltä se ainakin tuntuu, kun muistissa ovat vielä vuodet joina tähän aikaan omenatarhaan menosta on voinut vain unelmoida. Kaiken vaikuttaessa kaikkeen, uskallan jo varovaisesti unelmoida siitä että saisimme leikkuu-urakan myös vietyä loppuun aikaisin ja puutarhakauden alkuun tulisi lisäaikaa. Sille kyllä olisi käyttöä. Mutta unelmani pysyvät varovaisina suunnilleen siihen asti kun on aika palauttaa leikkurit varastoon. Vielä ehtii tapahtua mitä vain, vaikka minkälaista draamaa jonka johdosta päädymme leikkaamaan viimeiset puut paniikkitahdissa kevään hyökyessä niskaan.

Sisällä varhaiskevät hiipii perinteiseen tapaan ensiksi käsityönurkkaan. Siellä syntyy yhä neuleita talviseen tahtiin, mutta lankavarastoa kasvattamaan on saapunut iso kasa pastellivärisiä lankoja. Tarpeeseen tulevat, tietysti, sillä varhaiskevät on aikaa jolloin mieli haaveilee kevään väreistä mutta sääennuste kannustaa yhä tekemään villaisia valintoja. Neulotaan ja käytetään siis keväisen värisiä villoja, niin tämänkin kauden yli selvitään paleltumatta. 

Pisimpään talvi pitää pintansa keittiössä. Jääkaapin oveen kiinnitetyssä kausiruokakalenterissa maaliskuulla ja marraskuulla ei ole suurta eroa. Puutarha on samaa mieltä. Jos säät ovat oikein suotuisat, ensimmäisiä villivihanneksia ja yrttipenkin versoja päästään maistelemaan huhtikuussa. Sitä ennen ruokalistalta ei kannata suklaamunia kummempia kevään merkkejä etsiä. Todellinen kausiruokakevät koetaan vasta touko-kesäkuussa varhaissadon myötä. Siihen mennessä keittiön ulkopuolella ollaan jo kesäisissä tunnelmissa. Jos puutarhan kevättä on edeltänyt pitkä, työntäyteinen varhaiskevät, siellä voi olla vaikka mitä uutta.

Limettikakku (aloittelijaystävällinen ohje)

Marja Leena toivoi kakkureseptiä. Päätin, että edellisessä postauksessa esittelemäni limettikakku on juuri sopiva tähän tarkoitukseen. Panos/herkullisuussuhde siinä on kohdallaan ja reseptikin on oma. Toisesta kamerasta löytyi vielä parempi kuvakin kakusta. Kakkutarvikekaupasta täytyy hankkia vain n. 20-24 cm:n irtopohjavuoka, palettiveitsi ja vihreää pastaväriä, muuten kaikki tarvikkeet löytyvät kohtuulllisesti varustellusta ruokakaupasta. Aikaa kakun tekemiseen kuluu vajaat kolme tuntia, osa ajasta kuluu kakun paistumisen ja jäähtymisen odotteluun.

Kakusta riittää n. 8-10 hengelle, jos syöjiä on vähemmän, kakunpalat kestävät hyvin pakastamisen.

 photo DSCN9572.jpg

Sitten hommiin! Ensin tehdään pohja, johon tarvitaan:

225 g  pehmeää voita (pehmennä vaikka varovasti mikrossa)
225 g  hienoa sokeria
210 g  erikoisvehnäjauhoja, siivilöitynä
25g     maissijauhoja
2 tl     leivinjauhetta
4        luomukananmunaa
1tl      vaniljauutetta
3 rkl   huoneenlämpöistä kevytmaitoa

1. Sipaise irtopohjavuoan reunoille margariinia. Leikkaa leivinpaperista pohjalle ympyränmuotoinen pala sekä reunoille leivinpaperisuikaleet jotka kiinnittyvät kätevästi margariinin avulla. Pistä uuni lämpenemään 180 asteeseen, 160 astetta riittää kiertoilmauunille. Punnitse raaka-aineet elintarvikevaa'alla.

2. Vaahdota voita ja sokeria sähkövatkaimella kulhossa reilut 3 minuuttia. 

3. Yhdistä kuivat aineet erillisessä kulhossa. Lisää voi-sokeriseokseen vuorotellen munia ja jauhoseosta. Vatkaa jokaisen lisäyksen jälkeen. Vatkaa lopuksi sekaan maito ja vaniljauute.

4. Kaada taikina varovasti leivinpaperilla vuoraamaasi vuokaan. Paista n. 45-60 minuuttia, kunnes kakku on kohonnut, paistunut kullanruskeaksi ja siitä ei tartu taikinaa kokeilutikkuun.

5. Ota kakku uunista, anna jäähtyä vuoassaan kymmenisen minuuttia, irrota se sitten vuoasta ja leivinpapereistaan ja jätä teräsritilän päälle jäähtymään.

6. Kun kakku on alkanut jäähtyä, valmistele täyte. 

Täytteeseen tarvitset: limetahnaa (lime curd), sellaisenaan
                                vajaa dl maitoa kostutukseen
                                1 prk Flora Vispiä 
                                vajaa dl vaniljakreemijauhetta

7. Vatkaa Flora Vispi ja vaniljakreemijauhe hyvin tukevaksi vaahdoksi. 

8. Tee odotellessasi vielä kuorrutus. 

Kuorrutukseen tulee: 60g pehmeää voita
                               1 limetin mehu ja hienoksi raastettu kuori
                               250g tomusokeria, siivilöitynä
                               vihreää pastaväriä

Vatkaa voi, limettimehu ja kuoriraaste sekä puolet tomusokerista tasaiseksi. Lisää loppu tomusokeri parissa erässä. Ota hammastikun kärkeen pieni pisara pastaväriä. Pastaväri on erittäin voimakasta, kuvassa näkyvän vaaleanvihreän sävyn aikaansaamiseksi sitä riittää pieni pisara. Muista, että väriä saa aina lisättyä mutta seoksen vaalentaminen on vaikeampi operaatio (varsinkin jos kaapissa ei ole valkoista...) Sekoita pastaväri siis huolellisesti massaan ennen kuin päätät, onko värisävy sopiva!

9. Kun pohjat ovat jäähtyneet, on aika koota kakku. Leikkaa kakkupohja kahdeksi levyksi. Laita päällimmäiseks tarkoitettu levy sivuun odottamaan. Kostuta pohjalevy maidolla. Levitä päälle limetahnaa. Levitä limetahnan päälle paksulti vaniljavaahtoa. Lisää toinen kakkupohja. Siisti kakun sivu niin ettei limetahna pursu ympäriinsä.

10. Sitten kuorrutus ja koristelu.Tämän kakun sivuja ei koristella. Lusikoi kuorrutus kakun päälle. Tämän kakun päällystämiseen kuluu koko ohjeessa mainittu määrä. Tasoita päällinen palettiveitsellä. Viimeistele pyöräyttämällä kakun päälle kuvassa näkyvä spiraalikuvio, koristele vielä vaikka limeviipaleilla ja valkosuklaarakeilla. Valmista tuli!

Jos kokeilet reseptiä, kuulisin siitä mielelläni kommenttiosastolla!                                 
                                  


Makeaa elämää raidallisen kuutamon alla/ Life Is Sweet Under the Striped Moonlight

Sään käännyttyä räntä- ja nöyhtäjaksolle on hyvä palauttaa mieleen, millaista täällä oli vielä hetki sitten. Tänä talvena lämpötilat ovat pyörineet nollan ympärillä, mutta sekaan on mahtunut myös kauniita hetkiä.

Weather has turned into a period of slush, sleet and misery, so it's a good time to recollect how things looked around here just a little while ago. This winter, temperatures have hovered on both sides of 0C, but there have still been moments of great beauty.

 photo DSCN0325.jpg

Kesäviidakon tunnelma toistui sinisenä ja valkoisena versionaan, kun lumi tarttui puiden oksiin ja kinokset hautasivat puutarhan.

A heavy snowfall turned the garden into a white resemblance of the summer jungle. Snow hid the world just as effectively as foliage.

 photo DSCN0328.jpg

Tupa oli vain pieni saareke satumetsän keskellä. Minusta ei yleensä tunnu siltä että asuisimme keskellä metsää, mutta lumipyry tuo tullessaan aivan toisen tunnelman.

Our house felt like a little island of warmth inside an enchanted forest. I generally don't feel like we live in the middle of a forest, but a heavy snowfall can easily persuade me otherwise.

 photo DSCN0333.jpg

Välillä aurinko valaisi pilvet helmenhohtaviksi.

A hint of sunlight, just enough to paint the clouds with pearly shades.

 photo DSCN0341.jpg

Pimeän tultua ihailimme raidallista kuutamoa.

In the night, there was striped moonlight to admire.

 photo DSCN0353.jpg

Viikkoa ennen ystävänpäivää Puoliso yllätti minut sydämenmuotoisella suklaarasialla. Romanttinen ele upposi minuun niin hyvin, että annoin hänelle puolet suklaasta.

A week before the Valentine's Day DH surprised me with a heart shaped box of chocolates. Romantic cliches melt me quite effectively- in this case, so well that I let DH eat half of the chocolates.

 photo DSCN0357.jpg

On ollut niin kiire etten ole edes ehtinyt kakkuja leipoa kaikkiin tilaisuuksiin joihin olisi pitänyt. Oli aika alkaa ottamaan rästejä kiinni. Yleensä varaan kakun tekoon aikaa kahdelle päivälle, mutta tämän limetti-vaniljakakun koristelu oli niin yksinkertainen että kakku valmistui muutamassa tunnissa. Tuli ihan mielettömän hyvä kakku, sellainen minkä reseptillä pitäisi käydä pyyhkimässä tyhjäksi jonkun kakkukilpailun palkintopöytä, tai ehkä antaa resepti jollekin sinkkusiskolle joka haluaa oikoa suoriksi mutkat treffailun ja maistraatin väliltä. Vaniljaisten pohjien täytteenä oli limetahnaa ja vaniljakreemiä, päälle tuli limekuorrutus.

This winter has been so busy that I have not had time to bake cakes for all occassions that would have merited them. I managed to bake this lime cake, though. Usually I reserve time for baking a cake on two days, but this was simple enough to bake in one evening. It was insanely delicious. I should probably go win a baking contest with this recipe, or maybe give it to some desperate single lady who wants to proceed from dating to wedding extra quickly. But maybe I'll just reveal that here's a vanilla cake filled with lime curd and vanilla cream and topped with lime frosting.

 photo DSCN0377.jpg

Nyttemmin on ollut keväisempiäkin päiviä. Olemme leikanneet ensimmäiset omenapuut ja nauttineet kovin keväisen tuntuisesta auringonpaisteesta. Lähicitarin lankahyllyn valloittivat keväiset pastellivärit, joita minun oli mahdoton vastustaa. Uusimmasta Novitan lehdestä löytyi malli tähän ponchoon. Näin talvella se on lämmin ja mukava sisävaate, mutta kunhan ilmat alkavat vähän lämmetä, se sopii myös ulkona pidettäväksi. Myös pastelliraitaisille villasukille ilmaantui äkillinen pakottava tarve. Suunnitelmissani on hamstrata ihananvärisiä lankoja vähän varastoonkin. Sen vastapainoksi on parasta neuloskella jatkossakin ahkerasti.

Recently, we have enjoyed a couple of days of very springlike weather. We have pruned the first apple trees and enjoyed warm sunlight. And spring yarn arrived to our local supermarket, in pastel colors I found totally irresistible. This poncho is warm and lovely to wear inside while it's still cold outside. When the temperatures go up just a little, it will make a good outer layer. Pastel striped socks were a bonus splurge. I plan to buy some more pastel color yarn for my stash. Because said stash should be shrinking in general, that means I mustn't get lazy with knitting.

 photo DSCN0372.jpg

Kottarainenkin kävi näyttämässä takapuoltaan. Se on harvinainen vieras jota ei näy meillä edes joka vuosi.

A starling showed up to show his butt. It is a rare guest, not even a yearly sight on our feeding. I guess this makes us lucky?

Valuuttaa galaktisille markkinoille

Muutaman viime vuoden aikana on julkisuuteen tippunut harvakseltaan palasia keskustelusta joka koskee sitä pitäisikö meidän lähettää avaruuteen tarkoituksella olemassaolostamme tiedottavia radiosignaaleja vai yrittää vältellä vieraita sivilisaatioita. Jos nyt ohitetaan pari faktaa, kuten se että todennäköisesti lähin sivilisaatio on matkailumielessä turhan kaukana (siis siinä tapauksessa että se noudattaa tilastollisia todennäköisyyksiä, tai ylipäätään on olemassa), ja se että me viestitämme olemassaolostamme avaruuteen kaiken aikaa sekä radioaalloilla että ilmakehään puskemillamme aineilla sen verran tehokkaasti että tähtienvälisen matkailun ongelman ratkaisseen sivilisaation voisi kuvitella huomaavan että täälläpäin on menossa jotakin vilkaisemisen arvoista, pääsemme keskustelun kolmanteen yleiseen kysymykseen: mitä meillä muka olisi annettavana alieneille? Ympäristökatastrofi, terrorismi vai kasa vanhaa elektroniikkaromua?Mitä hyötyä galaktiselle yhteisölle olisi tuttavuudesta kaltaisemme hädin tuskin teknisen kehityksen alkuun päässeen sivilisaation kanssa, paitsi luonnonvaroja ja orjatyövoimaa?

No ensinnäkin, meillä on kulttuuria. Kuten Esko Valtaoja taannoin kirjoitti, muukalaiset eivät ehkä ole vaikuttuneita teknologiastamme, mutta heitä taatusti kiinnostaisi tutustua pophitteihin. Ja maistella pizzaa ja mansikkatäytekakkua, ja koluta Louvren saleja, ihmetellä kevään muotia, tutustua kummallisiin uskomuksiimme ja kirjallisuuteemme, juhlia Rion karnevaaleissa ja Lohjansaaren Kekrijuhlilla. Ja paljon muuta. Mikä tahansa sivilisaatio joka on löytänyt tieteellisen metodin, jaksaa laskea ja havainnoida kärsivällisesti, pääsee ennemmin tai myöhemmin jyvälle virtuaalihiukkasista, gammapurkausten perimmäisestä olemuksesta ja sensellaisesta. Ja voi olla, että muukalaissivilisaation ajattelijoiden symposiumeissa Maan filosofien eturivi kuulostaisi yhtä hämmentyneiltä kuin CERNiin aikakoneesta tiputettu Miletoksen kosmologi. Mutta kulttuuri, se on paljon ainutlaatuisempaa. Ihmisten kulttuuri on tekijöidensä ja kotiplaneettansa näköistä, ja siten ainutlaatuista ja kiinnostavaa. Kulttuuri on myös luonteeltaan monimuotoistuvaa, ei tieteen tapaan edistyvää. Me voimme vaivatta ihailla antiikin taidetta ja liikuttua yksinkertaisesta melodiasta. Ei ole mitään syytä olettaa, etteivät sivistyneet muukalaiset voisi pitää kulttuurejamme kiinnostavana. Ja ehkäpä teknokraatin ajatusmaailmasta kertoo paljonkin se että ihmiskunnan "arvo" mitataan niin helposti teknologian ja tieteen mitalla, niin helposti unohdetaan se mikä voi todella olla kiinnostavaa galaktisessa mittakaavassa.

Eikä tässä vielä kaikki. Meillä on myös elämää, joka on ainutlaatuista samalla tavalla ja samoilla perusteilla kuin kulttuurimme. Planeettamme on geneettinen aarreaitta, ja vaikka avaruuteen voi mahtua muitakin, ne ovat väistämättä erilaisia (jos eli kun avaruusmatkailua harrastetaan oman galaksin rajojen sisällä eikä kauas näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolelle jossa aineen järjestäytymisen rajat voivat alkaa eräiden kosmologien mukaan johtaa toistuvuuteen). Avaruudesta saapuvat vieraat eivät ole kuulleetkaan pikkuvarpusista, voikukista, herkkutateista, sahakaloista tai kääpiökaneista. Lieneeköhän niillä edes stromatoliitteja? Olisi toki traagista, vaikka ehkä samalla myös hyvin terveellistä huomata että vieraat ulkoavaruudesta osaisivat arvostaa elävää planeettaamme ja sen monia ihmeitä enemmän kuin me jotka näemme ne usein vain resursseina tai tapettina Todella Mielenkiintoisen Sivilisaationretkumme taustalla.

Kulttuurin ja elämän monimuotoisuudelle on yhteistä sekin, että kummastakin on vaikea nauttia ydinsodan mäiskeessä. Niistä pääsevät nauttimaan vain hyväntahtoiset ja rauhanomaiset olennot. Niille jotka näkevät planeettamme rikkauden, on myös ilmiselvää että rikkaus ja kukoistus säilyvät nautittavina vain turvallisissa ja rauhallisissa oloissa. Omasta puolestani pidän aivan varteenotettavana ratkaisuna Fermin paradoksiin sitä että ihmiskunta on huomattu jo ja vastenmieliseksi porukaksi arvosteltu. Sekin on kuitenkin aivan eri asia kuin ajatella ettei meillä ole täällä mitään galaktisessa mittakaavassa arvioituna mielenkiintoista.

Terrorismin ja tasa-arvon ongelmia

Ensin he tulivat hakemaan sosialisteja, ja minä olin hiljaa-
Siksi etten ollut sosialisti.
Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktiiveja, ja minä olin hiljaa-
Enhän ollut ammattiyhdistysaktiivi.
Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, ja minä olin hiljaa-
Enhän minä ollut juutalainen.
Sitten he tulivat hakemaan minua
eikä ollut enää ketään pitämässä puoliani.

-Martin Niemöller-

Naamani on viime aikoina kehittänyt kalpeanvihertävää värisävyä muutamista syistä. Yksi niistä on se että Suomen juutalaisyhteisö pelkää turvallisuutensa puolesta, ja hallituksemme on nähnyt pelon niin aiheelliseksi että on myöntänyt historiallisen määrärahan yhteisön turvallisuuden parantamiseen. Ääri-islamilaista terroria syytetään, tietysti, mutta minusta terroristit ovat vain turvattomuusongelman äärimmäinen ilmenemä, eivät koko ongelma.

Tässä nimittäin ei ole kyse juutalaisista, vaan ennen muuta suomalaisista jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi omassa maassaan. Ihmisistä jotka eivät ole aivan keskivertosuomalaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia ettei edes heidän pelkonsa ole aivan ainutlaatuista. Tuttavapiiriini ei kuulu yhtään juutalaista, mutta sen sijaan olen jutellut parinkin suomenuskoisen naisen kanssa jotka eivät uskalla alkaa käyttämään huivia vaikka haluaisivat. Hehän voisivat joutua rasistisen hyökkäyksen kohteeksi sillä on turha kuvitella keskivertoskinin erottavan pienen vähemmistöuskonnon edustajaa muslimista. Huivi kuin huivi. Omaa huiviani ei ole koskaan edes kommentoitu negatiivisesti, mutta useampikin puolituttu nainen on kehunut minua rohkeaksi kun käytän sitä. Muistan samalla, miten harvoin minua on kehuttu rohkeaksi silloin kun olen onnistunut tekemään jotakin aivan todella rohkeaa- ja miten väärältä on tuntunut saada kehuja siitä että yksinkertaisesti näytän omalta itseltäni. Asiasta, jonka hemmetti soikoon pitäisi olla jokaisen suomalaisen perustava oikeus ainakin vapaa-aikana, mieluiten koko ajan.

Mieleeni nousee myös ateistituttava joka ei kehdannut vaatia lapselleen oikeutta uskontovapaaseen koulunkäyntiin koska pelkäsi lapsensa joutuvan eristetyksi ja eriarvoistetuksi. Parempi on lapsen istua vieraan uskonnon tunnilla ja käydä koulun mukana vieraan uskonnon temppelissä kuin olla avoimesti oman uskonnottoman perheensä jäsen. Sikäli kun osaan arvostella, sekään pelko ei ole tämän päivän Suomessa aiheeton. Ja näin olemme ongelman ytimessä, eli siinä että toiset suomalaiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. On häpeällistä, että keskinkertaisuus etnisyyden, maailmankatsomuksen ja ulkonäön osalta koetaan Suomessakin turvallisuuden ja ystävällisen, yhdenvertaisen kohtelun takeeksi. On sietämätöntä, että pääministeri Netanjahu voi kutsua näyttävästi Euroopan juutalaisia Israeliin. Ei sillä etteikö Eretz Yisrael voisi olla juutalaisille hyvinkin erityistä seutua. Vaan sillä että ratkaisu epätasa-arvoon on Netanjahunkin mielestä pohjimmiltaan eristäytymisessä eikä sen huomaamisessa että Eurooppa kuuluu Euroopan etnisille juutalaisille tasan yhtä paljon kuin Euroopan etnisille umpihämäläisille, ja että ensisijaisesti tulisi puolustaa ihmisten oikeutta elää rauhassa siinä maassa missä heidän kotinsa ja elämänsä on. Asiat ovat hullusti, jos joku meistä eurooppalaisista ei voi elää rauhassa kodissaan, ja on häpeällistä jos joku meistä suomalaisista ei voi olla avoimesti ja turvallisesti oman etnisyytensä tai katsomuksensa edustaja ja elää rauhallista arkea sellaisena kuin on. Uhrien pakeneminen ei ole mikään ratkaisu, vaan se että pelkoon johtanut vääryys korjataan, ja pontevasti sittenkin. 

Yhteiskunnalla jossa esiintyy tällaisia pelkoja on paljon terrori-iskujen uhkaa isompia ongelmia. Monimuotoisuuden piilottaminen ja keskinkertaisuuteen piiloutuminen eivät ratkaise mitään vaan vain vahvistavat sitä ennakkoluuloa että erilaisuus on lähtökohtaisesti ongelma ja järkevä peruste eriarvoisuudelle. Pelon todellisia vastavoimia eivät ole kiristyvät turvatoimet vaan rohkeus, avoimuus ja solidaarisuus. Se että emme keskity korostamaan eroja, se että näemme kanssaihmisemme yksilöinä ja kanssaihmisinä emmekä vain viiteryhmiensä edustajina. Se että ymmärrämme, etteivät hallitus, hyvät lait ja tiukat turvatoimet mitenkään pysty korvaamaan sitä turvallisuusvajetta joka syntyy kanssaihmisten välinpitämättömyydestä, siitä että epätasa-arvo nähdään realiteettina ja erilaisuus lähtökohtaisesti vähän epäilyttävänä. Nämä ovat arkisia asioita, ja siksi kuka tahansa pystyy tekemään niille jotakin. Jokainen voi olla turvallinen kanssaihminen, jokainen voi omalla työllään rajoittaa ennakkoluulojen invaasiota sekä omassa mielessään että arjessaan. Solidaarisuus ja välittäminen ovat sitä mitä terroristit, diktaattorit ja rasistit eniten vihaavat, ja niin on hyvästä syystä: siksi että ne todella tehoavat ja voivat onnistua pysäyttämään suurenkin pahan.

Egonpalvojat vauhdissa Kolilla

Näyttää siltä, että katsomuksia mainostamaan päätyvät aina ne huonointa mannekiiniainesta edustavat tyypit. Rauhan uskonnosta uutisiin pääsevät terroristit ja hirmutekojen tekijät, rakkauden uskonnosta syrjimiseen rakastuneet. On kai siis jotenkin odotettavissa, että luonnonuskonnon edustaja pääsee irtisanoutumaan ja tuomitsemaan vatipäitä jotka harjoittavat luonnonuskoaan tuhoamalla luontoa ja runtelemalla pyhiä paikkoja. Kolin kansallismaisemakaan ei saa olla rauhassa spraymaalin kanssa tuhertajilta ja harvinaisia jäkäliä riipiviltä symbolinraapustajilta. Muinaisia symboleita luontoon repiessä on selvästi unohtunut se että säilyneen perimätiedon mukaan "älä sörki, älä mestaroi" on hyvä ja ennen muuta perinteinen lähtökohta pyhien paikkojen lähestymiseen. Aivan erityisen hyvä periaate se on aloittelijoille, eli kaikille jotka ovat havainneet itsessään kiinnostusta Esivanhempien uskoon nykypäivän maailmassa.

Mutta opiskelu ei taida olla näiden itsensäilmaisijoiden kiinnostuksenkohteiden kärkipäässä. Kysehän on henkilökohtaisesta kokemuksesta! Puhumattakaan siitä että töhertelijää kiinnostaisi yhtään pidemmälti miettiä, kuinka kunnioittavaa on ilmaista uskonnollisia tunteitaan porsastelemalla. Miksi pitäisi miettiä? Minähän tiedän jo kaiken mikä on tarpeen tietää tietäessäni miten Minun tekee mieli toimia. Minä tiedän, että jäkäläkasvuston tuho on pikkujuttu sen rinnalla että pääsen jättämään itsestäni kirkkaanvärisen, pysyvän jäljen ja ilmaisemaan tunteitani. Minäminäminäminä. Siinä sitä onkin tunnetta jälkipolville ihmeteltäväksi. 

Näyttää siis siltä, että maailman suosituimpiin uskontoihin kuuluva egonpalvonta on saanut havuntuoksuisen version. Siinä missä monoteisti-egonpalvoja väittää tietävänsä varmasti ja yksityiskohtaisesti, mitä universumin Luoja haluaa, mitä vihaa ja mitä suunnittelee, havuntuoksuinen egonpalvoja yksinkertaisesti palvoo omaa larppaustaan ja päättelee olevansa kovin henkevä tuoksuessaan spraymaalin ohella havuilta. Luonnonuskova-egonpalvoja on siinäkin mielessä monoteistikollegaansa rasittavampi tapaus, että monoteistin mielen kääntämisestä vähemmän sekopäisille urille on olemassa ainakin teoreettinen toivo sillä joka osaa argumentoida pyhien kirjoitusten pohjalta tarpeeksi vakuuttavasti. Luonnonuskova sen sijaan voi todeta viileästi että kaikki on kovin henkilökohtaista ja että Hän ainakin saa tosi kovat fiilikset hypellessään sienipäissään ja poimiessaan kedon viimeiset harvinaiset yrtit taikajuomaansa. Hänen egolleen vetää siis vertoja vain hänen oma typeryytensä. Me vakavamielisemmät luonnonuskovat voimme lohduttautua vain siltä että yleensä egonpalvojan hörhöydellä on tapana kulua loppuun muutamassa vuodessa toleranssin kasvaessa. Voi kun he eivät saisi kovin paljon tuhoa aikaan siihen mennessä.

"Sitä paitsi", inttää egonpalvoja, "Esivanhemmatkin kaiversivat ja maalasivat kallioita. Miksi Minä en saisi? Kyllä Minun tunteideni pitää näkyä vähintään saman verran kuin Esivanhempien. Minähän olen Minä..." No, vaikkapa siksi että nyt 2000-luvulla ympäristömme voi paljon huonommin kuin nuoremmalla kivikaudella. Paitsi että meillä on ymmärrys, tarve ja jopa tulenpalava kiire suojella ympäristöämme edes niillä harvoilla alueilla jotka ovat päässeet kansallisiin suojeluohjelmiin, meillä on myös kivikautisia Esivanhempiamme enemmän keinoja itseilmaisuun. Jos uskoo Esivanhempiin, miksi pitäisi uskoa Heidän olevan tolvanoita jotka eivät ymmärrä mitään muita hyväntahdon ilmaisuja kuin halpahintaisen jäljittelyn? Kuka muu kuin tolvana haluaa kunnioittaa tolvanoita Esivanhempina? Eivätkö kunnioittamisen arvoiset Esivanhemmat arvostaisi ennemminkin niitä aikamme edustajia jotka näkevät luonnon ja perinnemaisemien jatkuvuuden arvon ja sopeuttavat itseilmaisunsa siten että se säilyttää näitä arvoja?

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin muistaa, että oma ego on tavattoman pieni ja surkea kandidaatti jumalaksi. Mikään ei ole niin varma merkki egonpalvonnasta kuin uskonto joka antaa täsmälleen sen mitä uskova siltä haluaa ja mitä voi huoletta harjoittaa juuri niin miten sattuu huvittamaan. Ego kyllä tietää mitä haluaa ja millainen uskonnonharjoitus on kivaa, mutta paljon harvemmin, mikä olisi ihmiselle hyväksi tai mikä häntä viisastuttaisi. Nämä ovat asioita joita täytyy etsiä Itsen, ehkä peräti oman mukavuusalueen, ulkopuolelta. Vaikka kirjastosta.

posted under , | 0 Comments

Helmikuussa käsityönurkassa

Helmikuussa ei enää kirjoiteta vahingossa vuosilukua väärin. Käsityövuosikin on jo hyvällä alulla. Tai alulla ja alulla: nythän eletään vuoden parasta käsityöaikaa. Kun räntää tulee taivaan täydeltä tai on niin kylmää että ajatuskin jäätyy, on onnellista viettää iltaa sohvan nurkassa vahtien takkaa ja nauttien teestä, kirjoista ja käsitöistä. Mielessä on paljon uusia ideoita, alkaen suunnitelmistani ommella jämäkankaista 12 uudenlaista työtä. Se projekti on vasta ideakirjojen selailun asteella. Mitä enemmän olen selaillut, sitä enemmän on alkanut tuntua siltä että nyt tulikin otettua isompi haaste. Olen tähän mennessä löytänyt vain pari toteuttamiskelpoista ideaa. Alkuun siis pääsen, heti kun aikaa on.

Tähän mennessä työn alla on ollut korujen lisäksi pieniä neuleita jämälangoista ja varastossa muuten vain vähän turhankin pitkään hautuneista langoista. Hiljalleen kaikki varastoon kerääntynyt kyllä löytää paikkansa maailman kauniiden ja käyttökelpoisten esineiden joukossa. Itselleni en ole tehnyt mitään, mutta lähipiirin tarvitseville on syntynyt luotettavia, lämmittäviä pieniä neuleita tutuilla ja hyväksi todetuilla malleilla. 

Kutomolta kannoin eilen kotiin uusia räsymattoja. Kutomo on kuulunut elämääni jo niin kauan että uskallan sanoa, ettei kutominen oikein ole minun lajini. Se on vähän niin kuin ompeleminen: menettelee, mutta lahjani ja suuret inspiraatiot ovat toisaalla. Ompelemisen tapaan kankaankudonta kuitenkin pysyy repertuaarissa sillä että sen tulokset ovat niin hienoja. Poppanoita saattaa vielä löytää markkinoilta ja myyjäisistä, mutta isompia vastaavan laatuisia kankaita ei saa mistään. Eikä hintakaan ole liian kallis: olen nähnyt ilmoituksen jossa yrittäjä tarjoutuu kutomaan mattoa asiakkaan kuteista satasen metrihintaan. Yrittäjä on tietysti palkkansa ansainnut, mutta minulle sopii paremmin noin kympin metrihinta, semminkin kun matot ovat nopeita ja helppoja kudottavia. Entä mikä mahtaa olla markkinahinta käsinkudotuille pyyhkeille, pöytäliinoille, huoville ja muille ylellisyystuotteille

Vuoden käsityöaika on vielä parhaimmillaan, mutta muutos tulee jo tässä kuussa ellei taivaalta tule metritolkulla lunta. Vain parin viikon päästä on aika siirtyä puutarhaan saksimaan omenapuita edustuskelpoiseen kuntoon. Siitä alkaa puutarhavuosi, siihen päättyy vuoden paras käsityöaika.




Elämänsuunnitelmissa: paljon kotitöitä

Elämänsuunnitelma. Se on kait se mihin pitää merkitä ne etapit mitkä elämässä on suoritettava että voisi sitten vanhana olla tyytyväinen. Hanki tyylikäs vakityöpaikka ja etene urallasi. Hanki keltatiilinen omakotitalo. Hanki puoliso, yksi tai kaksi lasta, ehkä koira. Sisusta valkoisella. Vai riittäisivätkö vähän pienemmät tavoitteet, sellaiset uudenvuodenlupauksen kokoiset? Mahduta viikko-ohjelmaan monipuolinen treeniohjelma. Lue edes pari kirjaa. Ryömi jo sinne hammaslääkäriin vaikka se pelotteli jo viimeksi isolla remonttitarpeella. Pidä huolta siitä että arkkuusi päätyy kaunis, tiukkalihainen ruumis jolla on tukka hyvin ja kunnolla kosteutettu iho. Äääsh...

Viime päivien valopilkkuihin kuuluu ehdottomasti tämä Rhondan postaus kotitöistä. Rhondalla on vähän erilainen, sanoisinko että tervepäisemmän kuuloinen näkemys. Hän muistuttaa, että maailmassa on jotakin pielessä, jos kotityöt kuuluvat elämän välttämättömien kiusojen joukkoon sen sijaan että ne olisivat osa elämän suunnitelmia ja tärkeää elämän sisältöä. Kotityöt ovat ensinnäkin välttämättömiä. Elämästä kuluu joka tapauksessa aikaa niiden tekemiseen. Vaikka ei ole enää itsestäänselvyys että lapset oppisivat kotona tekemään kotitöitä, ne eivät hoidu itsestään. Toiseksi, kotitöiden tekemisessä sydämellä piilee suuria mahdollisuuksia oman ja koko perheen elämänlaadun parantamiseen. Rhonda muistuttaa, että kotityöt eivät ole vain sitä mekaanista, jotenkin alistavalta tuntuvaa pakkopullaa vaan ne voi nähdä myös tehtävinä joissa on tilaa luovuudelle, oppimiselle, kokeiluille ja ilolle. Syntyvän hyvinvoinnin vaikutus voi säteillä kauas kodin ulkopuolelle. Kotitöiden ilmoittaminen elämänsisällöksi ei vain satu olemaan muotia.

Elämänsuunnitelmaan pääsevät asiat ovat niitä tärkeitä ja arvostettuja asioita. Niitä minkä saavuttamisesta sopii tuntea ylpeyttä ja onnistumisen iloa. On aivan eri asia sanoa että kotitöitä on paljon (niin kuin meillä aina on) kuin sanoa että elämänsuunnitelmaani kuuluu runsaasti kotitöiden tekemistä. Niin aion opetella sekä ajattelemaan että sanomaan, ja odotan entistä suuremman tyytyväisyyden seuraavan pian perästä.

Vääryys ei korjaannu taikakonsteilla

Jopa tieteellisten eläinkokeiden tekijät alkavat herätä siihen, että heidän toimintansa on eettisesti ongelmallista. Niin ongelmallista, että paha mieli ja huono omatunto vaivaavat usein kokeneitakin tutkijoita jotka ovat sisäistäneet sen että tieteen ja ihmisen terveyden edistämisen nimissä on aivan oikein kiduttaa eläimiä hengiltä. 

Etiikan tieteellisyydestä ei luonnontieteilijäpiireissä aina olla kovin varmoja, mutta huonon omatunnon lievittämisessä ollaan rohkeampia. Ainakin USA:n ja Japanin ennakkoluulottomissa tutkimuslaitoksissa on paikoin kokeiltu kiitosrituaalien järjestämistä eläinkokeissa menehtyneille eläimille. Rituaalin avulla olon pitäisi parantua, sillä sen kautta tutkijat voivat käsitellä tunteitaan, osoittaa kiitollisuutta koe-eläimille ja muistuttaa itseään siitä että osaavat arvostaa niiden kokemaa kärsimystä ja kuolemaa. Inspiraation lähteenä ovat selvästi toimineet luonnonkansojen pyyntirituaalit, joissa metsästäjä niin ikään ilmaisee kunnioitusta ja kiitollisuutta tappamansa eläimen hengelle.

Eläinkokeilijoiden tapauksessa, analogia pyyntirituaaleihin vain on näennäisestä samankaltaisuudesta huolimatta vain pintaa. Ensinnäkin, eläinkokeiden linkki ihmisen hyvinvointiin on varsin epämääräinen verrattuna muinaisten metsästäjien saamaan hyötyyn. Ei ole selvää etteikö ihmisen hyvinvointia voitaisi parantaa merkittävästi myös muuten kuin eläinkoejohtoisen lääketieteellisen edistyksen keinoilla, eivätkä läheskään kaikki eläinkokeet johda merkittävään tieteelliseen edistykseen. Toiseksi, eläinkokeilijoiden äkillinen tarve kiitosrituaaleille nousee heidän omasta psyykkisestä ahdistuksestaan. Se on vain monimutkainen lohduttelukeino, jonka perimmäisenä tarkoituksena on lieventää ahdistusta niin että tutkijat voivat jatkaa entiseen malliin. Koe-eläintoiminnassa eläinten pito on säädelty etenkin tehokkuus-, taloudellisuus-, ja tutkimustyön sujuvuusnäkökulmista. Eläinten hyvinvointi on tiukan paikan tulle aina alisteinen näille näkökulmille. ”Kiitollisuuden osoittaminen” eläimiä kohden järjestämällä jälkikäteen rituaali on tätä taustaa vasten suorastaan absurdia. Tuleehan se kuitenkin rutkasti halvemmaksi kuin laajamittainen panostaminen vaihtoehtomenetelmien kehittämiseen tai edes koe-eläinten olosuhteiden parantamiseen ja eettisten standardien tiukentamiseen.

Oikean pyyntirituaalin tarkoitus ja tapahtumaympäristö ovat täysin toisenlaiset. Luonnonkansoille metsästys on ollut välttämätön keino hankkia elantoa. Välttämättömyydestä toimiminen on tuskin aiheuttanut metsästäjissä suurta ahdistusta. Toisaalta ainakin pohjoisten kansojen uskonnolliset rituaalit ovat (vastoin Durkheimin kuuluisaa ajatusta) olleet lähtökohtaisesti muutakin kuin yhteisönpalvontaa ja kulttuurin uusintamista. Tavoitteena on ollut korjata metsästyksen tuoma särö todellisuussuhteeseen ja palauttaa sopu Luonnon ja Ihmisen välille. Kiitollisuuden ilmaisu on toki ollut tärkeä osa rituaalia, mutta kyse ei kuitenkaan ole ollut pelkästä tunneilmaisusta, vaan pyrkimyksestä korjata luontosuhdetta jolla metsästäminen on paitsi välttämättömyys, myös uhka. Suomalaisessa rituaalissa ihminen ei lähesty vain tappamaansa eläintä vaan peräti tämän myyttistä kantaemoa. Esimerkiksi karhun kaataja ei ole vain tappanut eläintä vaan Hongottaren lapsen, ja peijaisrituaalissa hän tekee teostaan tiliä ja selvittää sen välttämättömyyttä tapetun myyttisiin mittoihin kasvaneelle äidille- ei itselleen. Kristillisperäiseltä kuulostava ajatus siitä että omatunnon voi puhdistaa rukoilemalla tai "henkiä lepyttelemällä" ei ole pätevä, järkiperäiseen analyysiin perustuva etiikan teoria, eikä se siis toimi luontosuhteen korjaamisessakaan, etenkään kun kiitollisuusrituaalin peruslähtökohtiin ei kuulu tapetun symbolinen kohtaaminen.

Miten todella sujuisi eläinkokeen perusteleleminen Evoluutiolle, Luonnolle ja Inhimillisyydelle, jos rituaali todella sitä vaatisi aidon pyyntirituaalin tavoin? Eikö tutkija joutuisi tutkiskelemaan itseään entistä paremmin ja kysymään itseltään, ovatko esimerkiksi eläinten pito-olosuhteisiin vaikuttavat (ja eläinten kärsimystä lisäävät) taloudelliset ja tehokkuuteen liittyvät syyt sellaisia että eläinten Kantavanhemmat ne ymmärtäisivät? Itse en kyllä kehtaisi lähteä edes yrittämään. Minulle eläinkokeiden tekijöiden kiinnostus kiitollisuusrituaaleja kohtaan kertoo syvenevästä epätoivosta jonka alkulähteenä on kehittyvä eettinen herkkyys. Se toki on hyvinkin mielenkiintoista, ja siinä voi olla viisauden alku. Mahdollisesti tehtyihin vääryyksiin ja kalvavaan omatuntoon minkäänlaiset rituaalit ja taikakonstit eivät kuitenkaan tepsi. Hyvä omatunto kuuluu vain niille jotka myöntävät virheensä ja ryhtyvät päättäväisesti korjaamaan toimintaansa. Siinä urakassa apua kannattaa etsiä tieteellisestä etiikasta, ei hyvän mielen larppaamisesta.

posted under , , | 7 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments