Tekstiilijätteestä, minimalismista, syyllisyydestä ja vähän hyvästä elämästäkin


Minimalismin miettiminen jatkuu vielä ainakin tämän postauksen ajan. Kiitos siitä kuuluu Martoille, jotka näkivät hyväksi muistuttaa ihmisen tulevan toimeen kolmella vaatekerralla. Paitsi että väite on monen kohdalla (itseni mukaan lukien) täyttä puppua, sen syyllistävä sävy on hyvä esimerkki siitä miten ympäristökeskustelua ei ainakaan pitäisi käydä: ylhäältä neuvomalla ja yhden muotin ratkaisuja jakelemalla.



Tarkemmin ajateltuna,kuten juuri pääsin sanomasta, minimalistista isompi vaatevarasto ei mitenkään välttämättä ole eettisesti ongelmallinen, ja itse asiassa voimaperäiset vaatevaraston kutistamiskampanjat voivat helposti pahentaa jäteongelmaa. Tätäkin tärkeämpi pointti on, ettei etiikassa eikä edes ympäristöetiikassa ole kyse kärsimys- kituuttamis- ja syyllistymisprojektista. Etiikka on ennen muuta tiedettä hyvästä elämästä ja inhimillisestä kukoistuksesta. Paheen ja liiallisuuden välttäminen on tärkeää, tietenkin, mutta tärkeää on myös muistaa, että aitojen tarpeiden (joihin kuuluu siis fyysisten tarpeiden lisäksi myös henkisiä ja sosiaalisia tarpeita) tyydyttäminen ei lähtökohtaisesti ole paheksuttavaa. Tämän vuoksi pidän huomattavasti enemmän Projekti 333:n tapaisista malleista kuin "kyllä ihminen kolmella vaatekerralla pärjää"-sanelemisesta. Projekti 333:sta tekee hyvän idean nimenomaan se että siinä on tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisille olosuhteille. Sen sääntöjä voi taivuttaa jos tarvis on, se ei arvota vaan rohkaisee kokeilemaan ja yrittämään. Sen sijaan ajatus siitä että kolmen vaatekerran pitäisi riittää hyvälle, kohtuulliselle ja ympäristöstä välittävälle ihmiselle, syyllistää ja ahdistaa useimpia, ja tarkemmin arvioituna vieläpä turhaan. Toistan: se on surkea eettinen neuvo, ja toivon hartaasti että se painuu unholaan vikkelästi kiusaamasta ympäristöeetikoita. Meillä on ihan riittävän rankkaa muutenkin.

Rakentava eettinen pohdinta ei lähde palikkamatematiikasta vaan pyrkimyksestä ymmärtää ongelman ydintä. Esimerkiksi, kaikki omistamamme tekstiilit eivät selvästikään ole sellaista tekstiilijätettä mistä  tulisi syyllisyyttä kantaa. Niin kauan kuin vaate on käytössä, se ei tietenkään ole jätettä. On ihan sama, onko paitoja kaapissa kaksi vaiko kaksikymmentä, niin kauan kuin ne ovat aidosti käytössä ja omistaja jaksaa hoitaa niitä, käyttää ne loppuun ja mahdollisesti kierrättääkin kotona. Kerskakulutukseksi en laskisi myöskään sellaisia tekstiileitä jotka eivät ole olleet laadultaan täyttä kuraa mutta jotka ovat kuluneet loppuun huolimatta huolellisesta hoidosta ja ehkä ehditty kertaalleen kierrättääkin. Laadukas, hyvin hoidettu ja huollettukin vaate päätyy lopulta jätteeksi, mutta se on sellaista jätettä jonka syntymiselle vastuullisinkaan ihminen ei enää mahda mitään. Ja siitä mille ei mitään mahda, ei kannata alkaa syyllistymään.


Toisaalta esimerkiksi elämäntavan muutokset, suuret painonvaihtelut tai vaikkapa muutto ilmastosta toiseen voivat johtaa siihen että suuri osa järkevästi hankitusta vaatekaapista tulee omistajalleen käyttökelvottomaksi. Tekstiilien loppuun käyttämisen ja kotona kierrättämisen ihanne toimii normaalioloissa kohtuullisella kulutustasolla, mutta aina elämä ei mene niin tasaisesti. Olisi absurdia ajatella että työpaikan vaihto, iso painonpudotus (tai lihominen syistä jotka eivät liity luonteenvikoihin), lasten hankkiminen tai vaikka töiden perässä ulkomaille muuttaminen olisivat asioita joita pitäisi epäröidä koska ne saattavat aiheuttaa suurempia muutostarpeita vaatekaapissa. On myös mahdollista, että vaate osoittautuu käytössä niin huonolaatuiseksi että sen käyttöikä jää lyhyeksi. Kallis hinta tai tunnettu merkkikään ei tänä päivänä ole laadun tae. Kankaan pintakäsittelyt saattavat saada luokattoman kehnonkin kankaan näyttämään kaupassa kelvolliselta. Aina on hyvä pyrkiä hankkimaan mahdollisimman laadukasta, mutta edellämainitut seikat huomioon ottaen tämäkin neuvo tuntuu varsin lattealta. Hutiostoksia kannattaa yrittää vältellä, mutta muutamasta hudista ei ole syytä suuremmin syyllistyä. Tekstiilijätevuoria esiintyy yksilötasolla, mutta niiden olemassaoloon voi olla myös ymmärrettäviä ja järkeviä syitä. Nämä asiat tulisi siis ottaa keskustelussa huomioon aivan alkajaisiksi, ei vasta myöhemmin lisättyinä poikkeuksina semminkin kun keskivertoelämä on yhtä fiktiivinen juttu kuin keskivertoihminen.


Tämän siivouksen jälkeen ongelmallisten tekstiilijätteiden kasassa ovat vielä sellaiset tekstiilit jotka ovat päätyneet jätteeksi jollakin eettisesti arveluttavalla tavalla. Vaatteet jotka ovat hyväkuntoisia, tai vähintään itse kierrätettäväksi sopivia (koska UFFilaatikko voi tänä päivänä olla myös yksityisen ihmisen viherpesukone, sitä ei lasketa tässä yhteydessä kierrätykseksi). Tämän kasan synkän ytimen muodostavat vaatteet joihin on yksinkertaisesti kyllästytty, sekä hutiostokset eli vaatteet jotka on hankittu mutta jotka eivät pääse käyttöön. Tämä on se osa henkilökohtaista jätevuorta jonka syntymisen kuluttaja olisi voinut ehkäistä. Siihenkin kasaan päätyy monenlaista: muotivaatteet jotka menevät muodista pois, hutiostokset joita ei vain tule pidettyä ja jotka lopulta siivotaan nurkista tilaa viemästä, vaatteet jotka on ostettu välittämättä niiden ilmiselvästä lyhytikäisyydestä, kierrätyskelpoiset vaatteet joita ei ole vaivauduttu kierrättämään pois heittämisen sijasta, rikkinäiset vaatteet jotka olisi voinut vielä korjata ja vaatteet joita on pidetty niin huolimattomasti että se on lyhentänyt niiden käyttöikää selvästi.Tätä pinoa tarkastellessamme näemme vihdoin selvästi ne paheet, keinotekoiset tarpeet ja markkinoiden luomat tavat joista irti ekologisen kuluttajan on hyvä pyristellä. 

Suomalainen kulutus on toki sillä tasolla, että viimeiseenkin kasaan päätyy monella häiritsevä määrä tavaraa. Silloinkaan ongelman ydin ei ole tavara, vaan ne paheet joista turhuuden valta nurkissa kielii. Ja koska ongelman ydin ei ole tavara vaan ne paheet jotka ovat saaneet ihmisen turhakkeensa hankkimaan, tilanteen ratkaisemisen ytimessä ei myöskään ole tavaran uudelleensijoittelu, vaan tapahtuneen ajatteleminen, siitä oppiminen ja jatkossa tapahtuva viisaampi reagoiminen niihin seikkoihin jotka ovat saaneet kuluttamaan yli tarpeen.

Niin, se hyvän ihmisen ihannevaatekaappi? Minkä näköinen ja kokoinen se nyt sitten oikein on?  Minä sanoisin, että siellä on kaikki tarpeellinen muttei mitään turhaa, kehnoa tai masentavaa.Sen sisältö on kaunis, mieltäylentävä ja sopii omistajan elämään niin hyvin ettei uutta kaipaa vain uutuuden vuoksi. Se on hyvän arjen ja hyvän elämän luotettava palvelija.

Laskussa: korjaamisen ja kunnostamisen mielekkyys



”Köyhälläkin on varaa rihkamaan, muttei välttämättä kallistuviin palveluihin”, tiivisti Helsingin Sanomat elinkustannusten hintavertailunsa kuluneella viikolla. Tätä taustaa vasten eräiden vihreästi ajattelevien puhe kulutuksen painopisteen siirtämisestä tavaroista palveluihin ei ainakaan ole omiaan helpottamaan syytöksiä vihreydestä elitistisenä aatteena. Niin ikään ekologista ajattelua tukevat korjaus- ja pesulapalvelut ovat kallistuneet vajaassa kymmenessä vuodessa reilusti. Jos upouuden tuotteen ostaminen ja vanhan korjaaminen ovat lähes saman hintaisia, täytyy ekologisen ajattelun olla jo hyvin sisäistetty jotta korjaaminen pääsisi voitolle. Toisin sanoen: vihreys on menettänyt taloudellista vetovoimaisuuttaan reippaasti. Korjaus- ja kunnostuspalveluiden käyttäminen on yhä aatteellisempaa touhua, sen yhteys omaan etuun on yhä todellinen mutta yhä vaikeammin hahmotettava konkretiaa rakastavalle arkijärjelle joka on oppinut näkemään oman edun hetitännemullenyt-asiana.


Ostaako uusi talvitakki, jos vanhasta saisi käyttökelpoisen pesettämällä sen pesulassa ja korjauttamalla revenneen vuorin ja puhjenneen taskunpohjan ompelijalla? Kannattaako halpoja keinonahkakenkiä korjauttaa suutarilla? Lasihelminauhaa nyt ainakaan ei ole mitään järkeä solmituttaa uudelleen kultasepänliikkeessä satasen hintaan jos se sattuu katkeamaan. Suomen tie ekologiseksi palveluyhteiskunnaksi näyttää hieman kiviseltä. Jos pystyy hankkimaan kalliimpia ja laadukkaampia tuotteita, kunnostaminen ja korjauttaminen saattavat edelleen olla hyviä vaihtoehtoja. Kaikilla ei kuitenkaan varaa ole. Elinkustannusten vertailu paljastaa syyn siihenkin: vaikka ruoka on pitkästä aikaa halpenemaan päin, välttämättömyysmenot kuten asuminen liitännäiskustannuksineen (ml. jätehuolto ja energia) sekä liikenne (sekä polttoaine yleisesti että julkisen liikenteen lippuhinnat) ovat kallistuneet. Näistä menoista on vaikea tinkiä, toisin kuin autojen, teknolelujen tai lentolippujen ostamisesta. 


Ostaako uusi talvitakki, jos vanhasta saisi käyttökelpoisen pesettämällä sen pesulassa ja korjaamalla itse pienet repeämät? Itse tekeminen ja korjaaminen ei ratkaise koko ongelmaa (eikä paranna työllisyyttä), mutta se on askel ekologiseen suuntaan. Toiseksi, tämä näyttäisi olevan sellaista problematiikkaa johon auttaa tavaravuoren karsiminen. Jos tavaramme ovat ainutlaatuisempia, motivaatio kunnostamiseenkin on parempi. Ehkä monessa mukana olleelle luottotavaralle voi antaa anteeksi hiukan kulumistakin? 


Halvan tavaran paljoutta taivastellessa unohtuu helposti kolikon toinen puoli: se että aikana ennen halpatuotantoa varattomuus tarkoitti usein konkreettista puutetta. Tänäkin päivänä on olemassa iso kansanosa joka ei osta halpaa ja huonoa vain junttiuttaan, pihiyttään ja välinpitämättömyyttään vaan tarpeesta. Halpa ja huonokin, se huonosti korjattava rihkamatuotekin voi olla omistajalleen parempi kuin ei mikään (ja toisaalta viime aikoina paljon siteerattu tutkimus kertoo, että köyhyys heikentää siitä kärsivän kykyä pitkäjänteiseen ajatteluun). Halpaa tai kallista, tavarapaljous voisi kohtuullistua yksinkertaisesti silläkin että ostettaisiin halun sijasta tarpeeseen. Ostettaisiin parasta mihin suinkin on varaa, ja sitten koitettaisiin saada se kestämään. Rihkaman huonoa laatuakin suurempi ongelma on arvostuksen puute ja se että halvan hankintahinnan koetaan oikeuttavan huolimattomuus. Jos saamme tämän asenneongelman korjattua, olemme korjanneet paljon, ja vieläpä sellaisella tavalla joka on kaikkien ulottuvilla.

Pihabongaus 2015

Talven lintutieteellinen kohokohta on täällä taas, nimittäin BirdLife Suomen järjestämä ja sponsoroima Pihabongaus johon voi osallistua tänään tai huomenna. Meillä pidettiin tunnin lintujentiirailusessio jo, ja tavalliseen tapaan kirjanpitoon päätyi varsin edustava otos tästä lintulautatalvesta. Säätilana oli luminen nollakeli, havaintotunnin aikana oli räntäkuurokin.

Tässä tuloksemme:

Talitiainen 2 kpl
Mustarastas 1
Pulu 30
Naakka 30
Pikkuvarpunen 11
Viherpeippo 3
Sinitiainen 1
Keltasirkku 1
Vihervarpunen 1
Harakka 4

Eli tuttuja lajeja taas. Viherpeipot ovat palanneet vakiovieraisiin. Satunnaisempia kävijöitä edustamaan pääsivät tällä kertaa vihervarpunen ja mustarastas, joista vihervarpunen havaittiin ensimmäistä kertaa tänä talvena. Yksinäinen keltasirkku päätyi tällä kertaa edustamaan koko laumaansa. Pulujen määrä vaikuttaisi kohtuullistuneen hieman viime talvesta, vaikka haukka on toki tervetullut vieras tänäkin talvena (kunhan ei söisi suihinsa sepelkyyhkyä). Laskentaoperaatio vahvisti käsitystämme siitä, että tämä talvi on meillä varsin tavallinen lintutalvi. Silti tiedot on hyvä tallentaa, sillä tavallisuudellakin on taipumusta muuttua ajan myötä.

Harjoituksia oikeuden ystäville

Tämä postaus on saanut inspiraationsa siitä että olen saanut kuulla arvovaltaiselta taholta että lautamiesten olisi hyvä blogata. Kunhan vain keksivät, miten blogataan paljastamatta mitään salassapidettävää. Varmuuden vuoksi kaikista käräjillä käsitellyistä todellisista jutuista kannattaa olla ihan hiljaa. 

 Apuun rientää tietysti vilkas mielikuvitus, jonka ansiosta voin esittää teille pari ajatusleikkiä jotka valottavat niitä haasteita joiden edestä maallikkotuomari voi itsensä löytää. Koska maallikkotuomaritkin ovat tuomareita eivätkä koriste-esineitä, ratkaisuksi seuraaviin pähkinöihin ei kelpaa "apua, en tiedä!". Aikaa ratkaisujen miettimiseen on kohdissa 1 ja 2 vartti, kolmoskohtaa saa pähkäillä vähän pidempään. Miettimismyssyä ei saa vetää silmille, vaan pähkäilyn voi suorittaa vaikka perheen iltatoimien lomassa.


Tapaus 1: Sepeteus Virtanen on yrittänyt ryöstää kultasepänliike Kulta-Omenan. Saavuttuaan liikkeeseen hän on riuhtaissut myyjää rinnuksista ja väkivallalla uhaten vaatinut kultakoruja. Ryöstö jäi yritykseksi, sillä myyjän ottaessa koruja esiin, Virtanen sammahti niille sijoilleen. Virtasella on nimittäin narkolepsia, ja lisäksi bipolaarinen häiriö. Ryöstön motiiviksi Virtanen kertoo, että työttömäksi jäätyään hän tuli riippuvaiseksi hedelmäpelien pelaamisesta, minkä johdosta on myös velkaantunut. Ryöstöyritys oli päähänpisto jonka hän sai hävittyään vuokrarahansa hedelmäpelissä. Ehkä maanisella vaiheellakin oli osuutta asiaan. Saaliin hän olisi vienyt panttilainaamoon ja maksanut vuokran, lyhentänyt velkojaan ja jatkanut pelaamista. Virotessaan poliisin maijassa Virtanen tajusi tehneensä elämänsä töppäyksen. Nyttemmin hän on hakenut hoitoa bipolaariseen häiriöönsä, ja esittää lääkärintodistuksen jonka mukaan hoitotasapaino on löytynyt. Hän sai asunnostaan häädön vuokrarästien takia ja asuu nyt Viimeisen Toivon asuntolassa. Nyt osa-aikatöitä on kuitenkin löytynyt ja hän on alkanut lyhentää velkojaan. Syyttäjän tiedustellessa, miten pelaamisen on käynyt, hän ilmoittaa ettei pelaa enää. Avustajansa kysyessä miksi, hän sanoo ettei hänellä ole rahaa, ja hetken mietittyään lisää että on ottanut opikseen möhläyksestään. Syyttäjän kysyessä, onko hän hakenut apua peliriippuvuuteen hän vastaa kieltävästi perustellen, että ongelma on hänen nähdäkseen pois päiväjärjestyksestä koskapa hän ei ole nyt pelannut.

Voit tuomita Virtaselle rangaistuksen johon sisältyy jotakin seuraavista : alle 1 vuosi ehdollista vankeutta, yhdyskuntapalvelua 0-40 tuntia, sakkoa. Mikä rangaistus kertoisi Virtaselle selvimmin, että hänen olisi syytä hakea hoitoa myös peliaddiktioonsa?

Tapaus 2:  Oikeudenkäynneissä ei tavallisesti ole yleisöä. Tämän oikeudenkäynnin alussa saliin kuitenkin marssii kuusi häijynnäköistä korstoa. He asettuvat yleisölle varatuille paikoille ja puheenjohtajan kysyessä ilmoittavat olevansa yleisöä. Oikeus panee merkille, että törkeästä pahoinpitelystä syytetty vastaaja on hyvin hermostunut. On selvää, että Mattila on todella piessyt naapurinsa Metsolan kaulimella. Tapaukselle on todistajakin, nimittäin Möttönen, joka olemuksensa perusteella sopisi täydellisesti yleisön jatkoksi. Möttönen, joka on Mattilan ystävä (oikeus huomaa, että Mattila vilkuilee Möttöstä erityisen pelokkaasti), ilmoittaa todistaneensa naapurusten riitelyä pariinkin otteeseen ja olevansa siinä käsityksessä että naapurusten välillä on vuosien vihanpitoa. Mattila kertoo, että hänellä on ollut pitkään stressaava elämäntilanne avioeron ja sairaseläkkeelle joutumisen johdosta. Kuulustelussa mainitaan nopeasti, että Metsola on pari sataa euroa velkaa Möttöselle. Tiedusteltaessa Mattilan taloudellista tilannetta, hän ilmoittaa joutuneensa lopettamaan yrityksensä jäätyään sairaseläkkeelle ja pärjäävänsä nyt eläkkeellään ja satunnaisilla pienillä keikkatöillä ystävien yrityksessä. Hänellä on isot velat. Velkojen tarkempi luonne ei selviä, vain se että ne eivät ole peräisin yritystoiminnasta. Sekä syyttäjä että puolustus ovat sitä mieltä että juttu on päivänselvä. Puolustus keskittyy oikeuden muistuttelemiseen syytetyn vaikeasta elämäntilanteesta ja stressistä. Syyttäjä korostaa, että tapaus on harvinaisen selvä. 
Mitä mieltä sinä olet, ja mitä asialle teet?

Tapaus 3: Malakias Ihmisraunio on syytettynä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Uhri on 14-vuotias Lindaliisa Löpönen, jonka englannin opettaja 35-vuotias Malakias on. Ilmoituksen on tehnyt Lindaliisa Löpösen ystävä muutama tunti tapahtuman jälkeen. Lääkärin tutkimuksessa Lindaliisasta tai hänen alusvaatteistaan ei löydetty Malakiaan dna:ta, mutta lausunnossa muistutettiin että tähän voi olla monia syitä. Molemmat kertovat yhtäpitävästi tavanneensa vappuaattona rantapuistossa jossa molemmat olivat olleet ystäviensä kanssa. Malakias kertoo olleensa jo tuolloin humalassa. Lindaliisa oli pyytänyt häntä mukaansa etsimään ystäväänsä, Malakias oli suostunut. Sitten kertomukset eroavat. Lindaliisa kertoo, että Malakias olisi tarttunut häntä kädestä, ja he olisivat menneet rantakahvilan varastorakennuksen taakse ja päätyneet harrastamaan seksiä. Malakias kertoo, että Lindaliisa alkoi lähentelemään häntä, mutta Malakias torjui hänet toistuvasti ja lopulta poistui paikalta. Tästä Lindaliisa suuttui, alkoi itkeä ja palasi ystäviensä luo. Parin tunnin päästä hän tunnusti ystävälleen "sekstailleensa" Malakiaan kanssa ja katuvansa sitä. Ystävä oli tullut hysteeriseksi ja hälyttänyt poliisit. Lindaliisan ystävä tietää kertoa, että Lindaliisa on ollut jo monta viikkoa ihastunut Malakiaaseen, mitä Malakias on voinut helposti käyttää hyväksi. Malakiaan todistaja kertoo, että Malakias palasi noin varttitunnin päästä, ja jatkoi iltaa tavalliseen tapaan. Kaveria ei ollut löytynyt. Oikeudessa Malakias esittää tarinansa selvästi uskottavammin. Syytetyn avustajaa vaivaa flegmaattisuus ja hän kuulustelee vain pintapuolisesti. Kun Lindaliisalta tiedustellaan, mitä kahvilan takana tarkalleen tapahtui, hän puhkeaa itkuun. Parin kyllä/ei- tason vastauksen jälkeen syyttäjäkin vaihtaa aihetta. Lindaliisan kuulustelu päätyy käsittelemään lähinnä sitä seisoivatko he koko ajan roska-astioiden vierellä vai istuiko hän jossain vaiheessa roskiksen päällä. Sekin jää lopulta hämäräksi.

Lopulta oikeus on yksimielinen siitä että prosessuaalinen totuus koostuu seuraavista seikoista:
1) Lääkärintodistus (tai muu todistusaineisto) ei sano mitään suuntaan eikä toiseen.
2)Malakias esiintyy uskottavasti ja hänen kertomuksensa on johdonmukainen. Mutta hän voi myös olla hyvä valehtelija!
3)Lindaliisan esittämässä kertomuksessa on ristiriitoja, mutta ne eivät ole kovin vakavia. Kertomus jäi hyvin epäselväksi, mutta sekään ei todista suuntaan eikä toiseen. Lisäksi hänen nuori ikänsä on huomioitava. Suurin ongelma on, että Lindaliisan esiintyminen ja elekieli viittaavat siihen että hän valehtelee, mutta kuulustelujen pinnallisuuden takia tämäkin jää epävarmaksi.
4) Syytetyn avustajan tunaroinnin ja myös syyttäjän epäsopivan hienotunteisuuden takia epäselväksi jäi kuitenkin niin monia seikkoja, että on mahdotonta päättää edes sitä, mihin suuntaan tiedon puute asioita vääristää.
5) Lindaliisan ystävä vaikuttaa luotettavalta todistajalta. Todistuksessa mainitut seikat voi kuitenkin tulkita miten päin vain: ne sopivat hyvin molempiin kertomuksiin.
6) Tässä asetelmassa väärin tuomitsemisella on joka tapauksessa hirveät seuraukset.

Oikeudella on kuitenkin ratkaisupakko. Miten tuomitset?

ETA: Lisätty tapauksesta 3 tipahtanut lause.

Valkoista ja värikästä vuoden alkuun / Something white and something colorful to start the year

 photo DSCN0232.jpg

Lintulautatalvi on osoittautumassa tavalliseksi. Onneksi "tavallinen" sisältää meilläpäin nokkavarpusen satunnaisen säännölliset vierailut. Toivottavasti se näyttääytyy myös viikonloppuna kun on taas Pihabongauksen aika.

It seems that we are having an ordinary bird winter. Luckily, "ordinary" around here includes random visits from a hawfinch. I hope it will show up this weekend when it's time to participate in the annual bird counting event.

 photo DSCN9562.jpg

Tänä talvena kelit ovat olleet vaihtelevat. Välillä olen päässyt lenkkeilemään näinkin kauniissa talvisäässä, välillä olen ollut hyvin kiitollinen itselleni siitä että raatsin viime vuonna investoida nastalenkkareihin. Onneksi sisälläkin on paljon puuhaa.

This winter temperatures have fluctuated a lot. Sometimes it's been this white and lovely, at other times it's been dark and slippery. Fortunately, there's always lots of fun stuff to do inside.

 photo DSC_1595.jpg

Aikajärjestyksessä ensimmäinen väkerrykseni oli kakku suvun jälkiruokapöytään. Tänä vuonna kakun piti sopia FODMAP-dieettiin, eli olla vehnätön. Päädyin tekemään riisisuklaapohjan jonka päälle tuli suklaamousse. Kun vielä koristelukin oli suklainen, tuli tästä varsinainen suklaapläjäys. Kaikin puolin onnistunut sellainen, ei lainkaan dieettimäinen.

Here is the cake I made for the family christmas dinner. This year the cake needed to comply with   FODMAP diet (most importantly, be gluten free). So I topped rice chocolate with chocolate mousse, and decorated the chocolatey goodness with more chocolates. The cake turned out very well, I don't think that anyone thought diets while enjoying it.

 photo DSCN0313.jpg

Käsityönurkassa talvenselkä on kulunut jämäillessä. Jämäblogissa on paljon ideoita langanjämien hyötykäyttämiseen. Tässä materiaaleiksi pääsivät raitalangan jämät sekä hillolle vähän turhan pienet purkit. Valmistuttuaan purkit alkoivat heti vetää kyniä puoleensa.

My recent craft projects have utilized scrap materials. I crocheted covers for these glass jars from leftover self-striping yarn, transforming boring jars into cute pen jars.

 photo DSCN0317.jpg

Vanhat t-paidat joutuvat meillä yhä kiillotusräteiksi. Varakkaana naisena minulla kuitenkin on myös ylimääräisiä matonkuteita. Niistä syntyi kaksikin huivikaulakorua, tämä vaaleanpunainen ja sitten vielä keltainen. Ohje täältä, lisäksi samantyylinen  koru on mahdollista tehdä myös virkaten. Ovat kivoja!

I still recycle our old t-shirts into polishing rags. Being an affluent woman, however, I also own extra jersey strip left over from my weaving projects. Some of these turn
ed into two scarf-laces, this one in pink and another in yellow. Instructions from here. Here (in Finnish only) you can see a crocheted necklace with similar idea. I like these!

 photo DSCN0319.jpg  

Tähän koruun piti jo tilata merijaspisrinkula eBaysta. Kiva arkikoru valmistui käden käänteessä.

This necklace features an ocean jasper circle pendant I found from eBay. It didn't take many moments to finish this piece of everyday jewelry.


 photo DSCN9548.jpg

Kesä on vielä kaukana, sen tietävät nämä tilhetkin jotka Puoliso kuvasi päiväkävelyllä.

 Summer is still far away, as these Bohemian waxwings surely know.


 photo DSCN0309.jpg

Kesä on vielä kaukana, mutta tietääkö sen Koksu jolle kannetaan tuoretta syötävää läpi talven? Ikkunalautapuutarhaa emme ole tänä vuonna saaneet pystyyn, mutta muutaman porkkanan mahtuu aina kasvattamaan naateiksi kanien iloksi.

Summer is still far away, but do pampered houserabbits know it? They get fresh treats year round. We have not grown a windowsill herb garden this year, just some carrot greens for appreciative bunnies.

Minimalismi on hyvä palvelija...tai sitten ei

Aluksi on sanottava hyvät asiat. Kun moni vihreä trendi on ollut viime vuosina laskusuunnassa, on hyvä että minimalismin monet versiot ovat jatkaneet arkivihreyden projektia. On hienoa, että enemmän on enemmän- mielenmaisema on saanut vastavoiman, ja että sen mukana on huomattu että yksinkertainenkin voi olla tyylikästä. On oikein terveellistä välillä kyseenalaistaa se tavaramäärä jonka olemme vähitellen tottuneet ottamaan itsestäänselvänä välttämättömyytenä ja miettiä asioita muistakin näkökulmista. 

Puhun tässä postauksessa minimalismin vähemmän eettisistä ja ekologisista tulkinnoista vain siksi että en ole nähnyt niitä missään käsiteltävän. Niistä kuitenkin pitäisi puhua, sillä vaikka minimalismi on parhaimmillaan arvokas yksinkertaisen elämäntavan muoto, siitä on olemassa myös muotoja jotka ovat vain kerskakulutuksen viherpestyjä versioita. 

Kaikki kaatopaikalle-minimalismi  Ekoherätyksen uusimmassa versiossa ahdistutaan turhaan tavaraan ja luovutaan siitä. Koska eihän ihminen paljoa  tarvitse. Uusi elämä ei kuitenkaan odota eikä tule hiljalleen. Jos vanhaa ei pysty järkevästi käyttämään loppuun ja kierrättämään, sen voi kärrätä vaikka kaatopaikalle. Ihminenhän on ekologinen silloin kun omistaa vain vähän, menneet ovat menneitä ja niin edelleen.

Korjausliike: Minimalismia voi soveltaa tuleviin ostoksiin. Viisastuminen voi näkyä myös siinä että käyttää vanhat rojunsa loppuun ja kierrättää niitä fiksusti.

Vain vähän...yhdellä kertaa-minimalismi Tällä ihmisellä on minivaatekaappi ja avara koti. Kaikki on kuitenkin viimeisen muodin mukaista. Minimalismissahan on olennaista se että tavaraa on vähän millä tahansa hetkellä, tavaravirtaa pidemmällä aikavälillä ei tarvitse miettiä. Kapselivaatevarasto on kapselivaatevarasto vaikka sen uusisi kokonaan sesongin vaihtuessa. Nih.

Korjausliike: Pidemmällä tähtäimellä rajat sille kuinka paljon kohtuuden rajoissa tavaraa voi kullakin hetkellä omistaa, ovat ihmeen väljät. Kokonaiskulutuksen määrä pitkällä aikavälillä on kuitenkin lienee se mikä itse kunkin ekologisuuden määrän ratkaisee. Ihminen on sillä lailla monimutkainen olento, että voi olla esimerkiksi järkevää pitää hieman isompaa vaatekaappia, jos se auttaa olemaan kyllästymättä vaatteisiin.

Vaatteet on mun aatteet-minimalismi Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, minimalismi ei viittaa vain tavaravuoren taltuttamisajatteluun, vaan on myös nimitys tietynlaiselle pukeutumistyylille. Itseään voi siis kutsua minimalistiksi niin kauan kuin look on oikea. Samalla on epäilyttävää, jos minimalistiksi itseään nimittää ihminen jonka tyyli on rönsyilevä ja värikäs.

Korjausliike: Koitetaan nyt kuitenkin muistaa, että pukeutumistyylin yhteys sekä ihmisen sisimpään että hänen tavaravuorensa kokoon on satunnainen. Päinvastoin, kohtuullisuus on sitä houkuttelevampaa ja helpomman näköistä mitä erinäköisemmät ihmiset sitä kokeilevat.

Vähän mutta täydellistä-minimalismi Jos on tultava toimeen vähällä, sen vähän on parasta olla erittäin hyvää ellei peräti täydellistä. Kuitenkin onnistumme usein löytämään tavaroita jotka ovat vain sinne päin. Täydellisyyden vaatimuksesta ei kuitenkaan pidä tinkiä, vaan täydellisiä versioita tulee jatkuvasti metsästää ja päivittää nykyisiä tavaroita heti kun se on mahdollista. Koska eihän vähällä voi tulla toimeen ellei se ole täydellistä. Sitä paitsi vanhat rojut voi aina viedä kaatopaikalle, niin rojumäärä ei kasva!

Korjausliike: Opetellaan sanomaan seuraavat lauseet. "Tämä riittää minulle." "Onhan tuo tosi hieno, mutta en tarvitse sitä." ja "Tämä on hyvä, voin ostaa tuollaisen sitten kun tämä menee rikki." Mukavaan elämään riittää paljon vähempikin kuin täydellisyys, varsinkin jos täydellisen tavaran metsästyksestä alkaa säästyä aikaa jonka voi käyttää vaikka lintujen tarkkailemiseen.

Oletteko te törmänneet näihin minimalismin muotoihin?

Tekstiilijätteiden kimppuun

Vuoden 2014 lankavaraston siivousprojekti päättyi tyydyttävään tulokseen. Lankavarastoon kirjautui miinusta 1062 grammaa, mikä ei ole paljon. Toisaalta saavutin kilon jämäpuuvillojenkulutustavoitteeni, joten varasto siistiytyi ja järkevöityi enemmän kuin lukemasta voisi päätellä. Samaan aikaan jatkoin vaatekaapin peränurkkien siivoamista. Kierrätykseen päätyi vain kohtuullinen määrä suhteellisen hyväkuntoisia vaatteita joiden merkittävin vika oli, että makuni on muuttunut vaatteiden ostamisen jälkeen eli 2000-luvulla. Loput päätin uusiokäyttää itse.

Kolmen vuoden siivoilun jälkeen lankani ovat nyt niin hyvässä järjestyksessä, että otan niiden kanssa nyt hyvällä omallatunnolla rennommin. Täsmätavoitteet sinne suuntaan saavat jäädä tauolle. Se on nyt kierrätyskangasvarastoni mikä näyttää räjähtäneeltä. Trikoota oli paljon, lisäksi kotona kierrätettäväksi päätyi paljon hyvää kangasta, etenkin puuvillatwilliä ja paitakangasta. Lisäksi pelastin uusiokäyttöä varten nappeja, taskuja, metallirenkaita ja nyörejä. Olen myös ahkeroinut kutomolla taloon uudet pyyheliinat, joten vanhoja froteisia pitäisi siivota uusiokäyttöön.

  Kierrätyskangasvarasto kasvoi siis reippaasti vaatevaraston pienenemisen myötä. Pilkoin täyteen ahdetun muovikassillisen verran vanhoja trikoovaatteita kengänkiillotusräteiksi. Toinen mokoma kassillinen odottaa satsin kulumista. Koska yksi ekoteko poikii helposti lisää, tässäkin on käynyt niin että olen ryhdistäytynyt entisestään kengänkiillotuksen alalla. Hyvinhoidetut kengät ovat paitsi hyvän näköiset, myös hoitamattomia pitkäikäisemmät. Trikoopaitoja voisi myös leikata matonkuteiksi, mutta siihen en lähde sillä minulla on jo reilusti matonkudetta kutomolle varastoituna. Täällä on listattu 39 hienoa uudelleenkäyttövinkkiä vanhoille t-paidoille. Mikään niistä ei aiheuttanut minussa suurta inspiraation puuskaa, mutta ehkäpä te innostutte?

Tämän kaiken tuloksena aloitan siis käsityövuoden 2015 ylitsepursuilevan kierrätyskangasvaraston kanssa. Koska kierrätettykin turha roina on turhaa roinaa, haastetta vaikeuttaa se että kierrätyskässäilyn tuotteidenkin on oltava aidosti tarpeellisia ja käyttökelpoisia. En tarvitse uusia tupsuja tai kangasrusetteja eivätkä cut out-teepparit sovi tyyliini. En tarvitse tilkkutyynyliinoja, pannumyssyä enkä kymmeniä kauppakasseja. Lisäksi olen edelleen sen lajin ompelija jolle suora sauma on saavutus, ei itsestäänselvyys. Lankavaraston kulutusprojekteistani olen oppinut kuitenkin sen, että jos ideoita alkaa etsimään, niitä alkaa myös kummasti löytymään.

Koska jämäily on hauskaa mutta tiukkapipoisuus ei niinkään, tavoitteenani on saada kierrätyskankaiden kulutus ainakin hyvälle alulle. Tänä vuonna aion valmistaa kotoa löytyvistä kankaista ja tilkuista 12 sellaista kierrätystyötä jollaisia en ole aiemmin tehnyt. Ehkä yhden kuussa, ehkä yhden kohtapuoliin ja 11 joulukuussa. Luottokierrätysprojektejani, kauniita kauppakasseja, ei siis lasketa! 

Oletteko te ottaneet alkavalle vuodelle käsityö- tai kierrätyshaasteita?

Irtisanoudu ja tuomitse

Vuoden ensimmäinen terroriteko on tehty. Vaikka jokainen on vastuussa vain omista teoistaan ja kunnon kansalainen kunnes toisin todistetaan, moni on jo ehtinyt muistaa että nämä etiikan perusperiaatteet eivät koske muslimeja. Heidän pitää irtisanoutua erikseen terrorismista ja tuomita se. Hankalaksi tilanteen tekee muutama seikka. Ensinnäkin, irtisanoutuminen yleisellä tasolla ei riitä. Rituaali pitää toistaa aina kun joku muslimi tekee pahaa, muussa tapauksessa selvästi antaa terrorismille hiljaisen tukensa. Koska hiljainen tuki on hiljaista, ei irtisanoutuminen myöskään ole todellista ennen kuin siitä on uutisoitu näyttävästi. Tämän takia rivikansalaisten on vältettävä visusti kuulumista epäilyttäviin viiteryhmiin. Suuria uutistoimistoja tuskin kiinnostaa, mistä joku Noor Espoosta irtisanoutuu ja minkä hän tuomitsee. Niin kauan kuin mielipidettä ei julkaista vähintään Helsingin Sanomissa, on syytä epäillä että havaittu hiljaisuus johtuu siitä että sisimmässään tukee pahantekijöitä. Mistä sitä muka sitten tietää? Tällä logiikalla ei pelasteta maailmaa eikä nosteta kansakuntia lamasta, sillä jokainen meistä kuuluu jostakin näkökulmasta katsottuna johonkin sellaiseen viiteryhmään jonka edustajien tulisi käyttää huomattava osa elämästään anteeksipyytelyyn, irtisanoutumiseen ja tuomitsemiseen. 

Samalla logiikalla voidaan myös selittää helposti yksilön pahuus. Ihan turhaan filosofit ja muut ovat senkin problematiikan kanssa rehkineet. Jos muslimi tekee jotakin pahaa, se johtuu islamista. Kaikkein ankarin ja verenhimoisin tulkinta vihatusta aatteesta on nimittäin se oikea, maltilliset tulkinnat taas ovat maallistuneita tai muuten vain vesittyneitä, elleivät ne sitten ole teeskentelyä ja PR-kampanjaa hyväuskoisten hölmöjen sumuttamiseksi. Oikeaoppisin tulkinta on aina se pimein, järjettömin, takapajuisin ja vihaisin tulkinta, varsinkin jos on uskonnosta kyse. Samalla logiikalla minunkin olisi syytä luopua kultaisesta hannunvaakunariipuksestani. Se on tärkeä suomenuskon symboli, mutta pahaksi onneksi myös Suomen Sisu on ominut sen kuvastoonsa. Jos en halua olla samassa veneessä äärioikeistolaisten kanssa, ei siis mitenkään riitä että julkisesti irtisanoudun nationalismista ja tuomitsen muukalaisvihan. Minun pitäisi luopua uskonnollisesta symbolistani mitä ikävämpi aate, sen suurempi oikeus- periaatteen mukaan. Hyvä ihminen luopuu kiltisti kaikesta mitä jotkut ryhmät keksivät omia ja jopa väärinkäyttää, muuten hän selvästi ilmaisee tukensa ääriaatteille. Hyvä pasifisti väistyy kerkeästi heti kun joku murahtaa tai väärinkäyttää itselle tärkeitä asioita. Eihän se ehkä ihan reilua ole, että inhottavimmat ihmiset saavat sekä määritellä mikä on Todellista Uskovaisuutta että sen mitä eri symbolit merkitsevät, mutta niin se vain menee. Ongelmallista on, että pohjimmiltaan ei riitä se että yksityisestä ihmisestä tulee täysin mauton ja väritön klooni. Olemmehan nimittäin vastuussa myös muiden ajatuksista ja siitä miten muut meidät näkevät. Ongelma ei ole vain se mitä todella olen, mistä todella irtisanoudun ja minkä tuomitsen vaan suuri ongelma on myös se mitä joku satunnainen ohikulkija voi vaikka ajatella. Jos joku pitää minua tyhmänä koska olen aito blondi, se on minun ongelmani koska en ole tehnyt asialle mitään. Toisen erehtyminen ja siitä mahdollisesti seuraava typerehtiminen ovat siis pohjimmiltaan minun syytäni, ja velvollisuuteni olisi pyrkiä tarkasti välttämään väärinkäsityksiä. Sitä vartenhan ne hiusvärit on keksitty, vai mitä? Irtisanoutumis- ja tuomitsemisprosessi on vasta alussa siinä vaiheessa kun sanoo taikasanat, valmista on vasta kun hallitsee muiden ajatuksia siinä määrin ettei heidän mieleensä edes tule kuvitella minusta mitään ikävää.

Irtisanoutumisen ja tuomitsemisen vaatiminen sopii öyhötyksen aiheeksi myös sen takia että epäselväksi jää, mitä siinä oikeastaan vaaditaan, jos ollaan sen verran armeliaita ettei vaadita ketään käyttämään koko valveillaoloaikaansa olemassaolonsa anteeksi pyytelemiseen. Koska ja miten tavallinen rivikansalainen on irtisanoutunut ja tuominnut riittävästi jotta hänet voidaan jättää rauhaan ja kohdella samanlaisena kansalaisena kuin muitakin? Koska hänet voidaan nähdä muunakin kuin Tietyn Viiteryhmän edustajana? Vai onko tosiasiassa niin, että ihmistä voidaan kiusata niin kauan kuin historia muistaa sen faktan että joku saman viiteryhmän jäsen on tehnyt pahaa? Vai olisiko kuitenkin parempi lähteä siitä että jokainen, jopa jokainen muslimi, vastaa vain omista tekemisistään ja on kunnollinen kansalainen kunnes muusta vastaanotetaan todisteita, sekä oikeutettu tulemaan kohdelluksi sellaisena ihmisenä? Minusta näyttää siltä että useimmille ihmisille vastuun ottaminen omista tekemisistäkin on jo ankara ja vaikea moraalinen velvollisuus. Toisilta se tietysti sujuu paremmin kuin toisilta, ja voisi olettaa että parhaiten menee niillä joilla on varaa vaatia kanssaihmisiltä vastuunottoa ja syyllisyyden kantamista etäisimmistäkin viiteryhmänsä jäsenistä. Hieno hypoteesi, mistäköhän löytäisin vapaaehtoisia joiden moraalista tilaa voisin lähemmin tutkia? 

Joka tapauksessa, minäkin kannan uskonnollisperäistä syyllisyyttä. En ole tainnut muistaa jyrkästi irtisanoutua ja tuomita sitä että Lalli tappoi piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä. Että semmoinen pasifisti. Olkoon tämä asia tällä puheella korjattu: paheksun syvästi väkivaltaa tässäkin tapauksessa ja irtisanoudun Lallin teosta.

Hyvinvointia vuodelle 2015: Onnea omiin käsiin

Elämässäni on viimeisten muutaman kuukauden aikana ollut paljon stressiä, kiirettä ja vastoinkäymisiäkin. Oma vastoinkäymisensä on kai sekin, etten ole pystynyt noudattamaan kaikkia hyviä arkirutiinejani. Siksi ainoa uudenvuodenlupaukseni liittyy itsestä huolehtimiseen. Jos Maailmankaikkeus ei pidä minua kuin pumpulipalloa, on syytä ottaa itse enemmän vastuuta elämän nautinnollisuudesta. Sillä mielellä listasin 20 mukavaa asiaa (lisää tulee sitä mukaa kun keksin), joista aion tehdä jokaisen viikon aikana vähintään seitsemän. Lisäksi sovimme Puolison kanssa tekevämme kerran viikossa yhdessä jotakin erityistä.

20 mukavan asian listani on tietysti henkilökohtainen, mutta periaatteet joiden mukaan listani kokosin, sopivat kyllä jaettavaksi.

*listalle pitää siis saada alkajaisiksi vähintään 20 mukavaa asiaa, ylärajaa ei ole ja uusia ideoita saa lisätä sitä mukaa kun niitä keksii
*Arkirutiiniin tukevasti kuuluvia ilonaiheita ei listata, sillä nyt etsitään jotain ekstraa. Lemmikin silittäminen ei siis kelpaa!
*Viikon kuluessa listalta pitää toteuttaa ainakin 7 kohtaa. Yksi per päivä on hyvä tavoite, mutta koska elämä on, on parempi laskea tavoitteen toteutuminen viikkotasolla. Saman asian saa tehdä useampana päivänä, mutta listalla on runsaasti vaihtoehtoja juuri siksi että vaihteluakin tulisi.
*Listalle tulevien asioiden on oltava läpeensä kivoja juttuja, hyvät tulokset eivät riitä. Juoksulenkki kelpaa, jos todella nauttii juoksemisesta eikä tee sitä vain terveellisyyden takia. Samoin, jos on rehellisesti sitä mieltä että suursiivoaminen on tosi hauskaa ajanvietettä, se kelpaa, mutta jos vain viihtyy siistissä ympäristössä, tavoite ei kelpaa.
*vaikka on periaatteessa sallittua yhdistää hyötyä ja huvia, on tärkeää että listalle tulee useita vaihtoehtoja jotka ovat silkkaa huvia
*Listalle ei pidä laittaa syyllisyyttä tuottavia tai vahingollisia asioita, vaikka ne periaatteessa olisivatkin nautinnollisia

*on tärkeää listata useita täysin ilmaisia vaihtoehtoja, koska ei ole hyvä opetella lohtukuluttamaan.
*On tärkeää että listalle tulee useita piristyskonsteja joiden toteuttamiseen kuluu alle 5 minuuttia aikaa ja jotka ovat ihan helppoja toteuttaa. Usein hyvänmielen annosta tarvitaan nimenomaan kiireen ja väsymyksen keskellä. Lista kannattaa tarkistaa myös muiden arkisten haasteiden varalta- ideana on, että listalta löytyy jotakin toteuttamiskelpoista rasittavimpinakin arkipäivinä.

Vanhenemista Lumi-kanin seurassa



Viimeksi olen pohtinut vanhenemisen filosofiaa Ciceron seurassa. Nykyään meillä asuu kuitenkin omakin vanhus. Lumi-kani on kahdeksan ja puolen iässä jo selvästi vanha: hiukan hauras, hiukan kremppainen, mutta silti mieleltään virkeä ja iloinen.

”Mikäpäs tässä olisi ollessa. Saan elää turvallisessa tarhassani oman perheen keskellä. Vointi on hyvä, kun saan pikku vaivoihini nopeasti täsmähoitoa. Tärkeintä kuitenkin on, että minulla on elämässäni vielä tarkoitus ja tehtävää. En haluaisi olla vain kuolemaa odottava säilyke, vaikka sitten hyväkuntoinenkin. Ja perhe, se on tärkeä. Että ympärillä ovat omat turvalliset ihmiset joita seurani yhä ilahduttaa.”

”Mitä haluaisit sanoa sellaisille ihmisille jotka pahastuvat siitä että kanilla on hyvä vanhuus samaan aikaan kuin ihmisvanhuksia kohdellaan ala-arvoisesti?”

”Heidän pitäisi hankkia oma kaniystävä ja hoitaa hänet vanhaksi. Me pienet vanhat eläimet voisimme opettaa useampia ihmisiä siitä mitä tarvitaan arvokkaaseen vanhuuteen. Silloin he ehkä huomaisivat helpommin sen mikä vanhustenhoidossa on eniten pielessä: sen, että vanhuksista on tehty vain kulueriä ja riippakiviä jotka on inhimillisyyden nimissä vain pakko hoitaa jotenkin (mahdollisimman halvalla) ja säilöä jonnekin odottamaan luonnollista kuolemaa. Jokaisen vanhuksen pitäisi olla jollekulle tärkeä ja voida tuntea itsensä jollakin tavalla hyödylliseksi. Eikä se riitä mihinkään että saa olla kotona, jos kodista on vanhuudessa tullut turvaton paikka tai vankila. Lisäksi tarvitaan turvaa, vaikkapa perhe jatkuvasti vaihtuvien hoitajien sijaan jotka ehtivät vain pikaisesti vilkaisemaan että kipossa on yhä ruokaa. Ehkä on terveellistä sekin että tällainen ristiriita on olemassa. Sillä eihän tässä tilanteessa moitittavaa ole se että minulla on asiat hyvin, vaan pahaolo syntyy siitä että minunlaisteni eläinvanhusten olemassaolo herättää muistamaan, että toisilla asiat ovat luokattoman huonosti vaikka ei saisi eikä pitäisi. Paheksujat voisivat siis miettiä, mitä ovat itse tehneet ihmisvanhusten eteen. Ovatko he äänestäneet vanhusten vai omien verohelpotusten puolesta? Ovatko tehneet vapaaehtoistyötä tai lahjoittaneet vanhustyöhön? Tuntevatko he edes arkisista yhteyksistä yhtään vanhusta johon he suhtautuvat lämmöllä?”

”Onpas siinä mielipiteitä! Huomaa kyllä että olet käyttänyt aikaasi paljon miettimiseen, kun minä olen ajatellut sinun vain torkkuvan ja mupeltavan heinää.”

”On niitä vielä lisääkin. Nyt kun sosiaali-ja terveydenhuolto kohtelee vanhuksia vain menoerinä ja huollettavina, tapahtuu myös inhimillisesti hirveää aikuisten, täysipäisten ihmisten tasapäistämistä ja lapsellistamista. Minä en enää jaksa kiipeillä samaan malliin kuin nuorempana, mutta ei se tarkoita että järki ja persoonallisuus olisi himmentynyt samassa määrin. Olen vanha, mutta olen yhä yksilö ja persoona. Olisi ihan hirveää, jos te vaikka alkaisitte kohdella minua kuten alakerran riiviötä. Jos saisin vain salaattia ja banaania enkä porkkanoita ja pähkinöitä siksi että olen kani, ja te päättäisitte yhtäkkiä alakerran riiviötä tarkkailemalla, mitä kaikki kanit tarvitsevat ja haluavat. Tai jos päättäisitte että olen ”vanhus” ja että sen takia haluillani ja mieltymyksilläni ei ole mitään väliä kun mentäisiin vain jonkun mitoituksen tai standardin mukaan. Kaipa minä hengissä pysyisin vaikka salaatilla ja banaanilla, jos muuta ei olisi. Olisin kuitenkin onnettomampi. Tuntisin itseni arvottomammaksi ja oloni turvattomammaksi, jos kukaan ei enää näkisi minua viiteryhmäni takaa. Jos olisin vain ”kani” enkä Lumi jonka nimi ei ole vain tunniste vaan viittaa persoonaan.”

"Tässä on kyllä paljon pureskeltavaa minullekin. Sinä puolestasi olet ansainnut haastattelusta kiitokseksi bonuspähkinän. Etteivät somat sileät aivosi vain joudu kärsimään mistään vajauksesta."

posted under , | 0 Comments

Kysy mitä vain, 6. eli viimeinen osa: Historiaa ja asenneongelmia

Niin se vuosikin otti ja vaihtui, mutta Kysy mitä vain-tempauksen lopetus venähti tällä kertaa vuodenvaihteen yli. Nyt vihdoin loppu häämöttää. Jäljellä on vielä kaksi kysymystä.

Miksi Suomi säilyi itsenäisenä, vaikka hävisi sodan?

Siinä vasta kysymys! Faktahan on, että jatkosodan päättyessä Suomi oli aika heikossa hapessa. Itsenäisyytemme viemiseen ei olisi siinä tilanteessa tarvittu enää kovin paljoa lisäpanostusta, mutta jostain syystä rauhansopimuksessa määrättyjen (sinänsä ankarien) ehtojen täyttäminen riitti. Uskoisin, että totuus on tässäkin asiassa monen asian summa ja että monenlaisille kannoille voidaan löytää perusteluja.. Neuvostoliiton sisäinen poliittinen tilanne ja maailmanpoliittinen tilanne laajemmin? Maailmanhistoriahan sivuuttaa Suomen sodat 2. maailmansodan alaviitteenä josta muistetaan lähinnä suomalaisten tunnollisuus sotakorvausten maksamisessa, sodan perintöä on se että näitä sotia muistellaan Suomessa paljon enemmän kuin itse itsenäistymistapahtumaa. Se että suomalaiset tekivät tiukkaa vastarintaa joka osoitti Neuvostoliitolle että miehittämisemme olisi kallista ja vaivalloista- eli olisi vaatinut miehittäjältä sellaista panostusta johon NL ei ollut valmis. Nl:n poliittisten prioriteettien vaihtuminen 2. maailmansodan alkaessa hiipua, ja se tosiasia että etupiiriasemiin asettautuminenkin vaati panostusta ja huomiota? Se että NL katsoi saavuttaneensa tärkeimmät tavoitteensa rauhansopimuksessa? Minusta varmaa on lähinnä se, että historiaa tulkitaan pieleen vain siinä tapauksessa että itsenäisyyden säilyminen selitetään yhdellä, selkeällä tekijällä.

Pentti Linkola vai Eero Paloheimo?

Näittekö jokin aika sitten lehtijutun päiväkotilasten vanhemmista jotka äläköivät siitä miten luomuvoita syövät Tuikku-Tyytikit pakotetaan päiväkodissa myrkyttämään itseään margariinilla. Ja maitokin on tavallista rasvatonta eikä kodin ideologiaa noudattavaa raakamaitoa! Kauhistuksen kanahäkki!

Olen aika varma siitä että nämä vanhemmat olivat sekä Linkolan että Paloheimon arkisia vastineita. Siinä missä yllämainitut herrat ennustelevat ihmiskunnan tuhoa ja puhkuvat ylipäätään inhoa lajitovereitaan kohtaan, Tuikku-Tyytikkien vanhemmat ovat ottaneet tähtäimeensä konkreettiset arjen epäkohdat. Tavallaan ymmärrän molempia, eihän tässä ihan turhaan ympäristöeetikoita olla. Minäkin olen sitä mieltä ettei suomalainen laitosruoka ole kehuttavaa, enkä väitä myöskään että Linkolan ja Paloheimon kaltaiset negativistit olisivat aivan väärässä faktoista. Ei ympäristön ja ihmiskunnankaan tilassa hurraamista ole.

Sen sijaan puheena olevasta joukosta en valitsisi asettua kenenkään taakse, sillä asenteet ja keinot ovat tällä joukolla pielessä. Jos ympäristöetiikassa on yksi toimintatapa josta ei ole apua, se on syyllistäminen, negatiivisuus ja maailmanlopun saarnaaminen. Moni on jo niin syyllistynyt että on luovuttanut ja vajonnut välinpitämättömyyteen, asettunut siilipuolustukseen tai kieltäytyy edes ajattelemasta maailman tai oman moraalisen tukirankansa tilaa. Vanhat kiukkuiset ihmisvihaa tihkuvat sedät eivät tippaakaan auta tässä tilanteessa, vaikka latelisivat pöytään millaisia faktoja. Syyllistävä maailmanlopunlietsonta on psykologiselta kannalta aivan yhtä älytöntä kuin Tuikku-Tyytikin vanhempien vaatimukset lapsen kohtelemisesta ainutlaatuisena lumihiutaleena päivähoitopaikassa jossa hoitajistakin on pulaa ja säästösyistä leikellään käsipyyhkeitä puoliksi. Vaikka vanhemmat olisivat kuinka oikeassa siinä että laitosruoka ei ole laadukkainta ruokaa päällä maan, heidän toimintansa on todellisuudessa kohtuutonta ja epärakentavaa, kuluttaa ennestään niukkoja resursseja ja kuormittaa ennestäänkin kovilla olevaa henkilökuntaa.

Koska etiikka, oikea ja hyvä ovat myös pohjimmiltaan asioita joissa on kyse inhimillisestä onnesta ja hyvästä elämästä, minusta on syytä epäillä jokaisen sellaisen eettistä erinomaisuutta josta aate näyttää tehneen piloillehemmotellun ison kakaran tai ihmisvihaa ja epätoivoa hikoilevan nihilistin. Me hyve-eetikot olemme sitä mieltä että hyve ei ensinnäkään tee sellaista ihmiselle, ja toiseksi sitä mieltä että tällaiset tyypit ovat surkeaa mainosta edustamalleen aatteelle. Vaikka he itse onnistuisivat elämään miten ekologisesti tahansa, on varmaa että syyllistävä, häijy ja epätoivoa lietsova asenne karkoittaa hyvään pyrkimisen parista monia jotka ystävällisemmän ajattelijan avustuksella olisivat ehkä rohjenneet yrittää alkaa kokeilemaan hyvään pyrkimistä ja eettisesti kestävämpien tapojen omaksumista. 

Minua ei kiinnosta pätkääkään, onko maailmanloppu jo alkanut kuten Paloheimo väittää vai alkaako se vasta sitten jos ilmastonmuutos etenee kriittisen pisteen ohi.  Minua kiinnostaa se, teenkö parhaani elääkseni eettisesti, kehitänkö itseäni siinä toivossa että tulevaisuudessa jaksan enemmän, ja onnistunko rohkaisemaan kanssaihmisiä kokeilemaan eettistä tiedostavuutta, oman elämänsä mittakaavassa ja siitä huolimatta että täydellisyyden tiellä on ylivoimaiselta vaikuttavia esteitä. Lähden siitä että tärkein, ja usein vaikein askel hyvään pyrkimisen tiellä on ensimmäinen askel. Toiseksi tärkein ja toiseksi vaikein on toinen askel. Minusta hyvä ajattelija on sellainen joka ei saa kanssakulkijoitaan vaipumaan huoleen, epätoivoon ja ihmisvihaan vaan sellainen joka valaa heihin rohkeutta ja luottamusta siihen että koskaan asiat eivät ole niin huonosti etteikö hyvään pyrkiminen olisi järkevin toimintamalli. Sellainen, joka ei kannusta vihaamaan muita ihmisiä vaan sellainen Leopoldin perillinen joka osoittaa, miten ihmeellistä ja kiintymyksen arvoinen ympäristömme on, Laniakean reunoilta pienimpiin ja vaatimattomiin eläviin ympärillämme. Sikäli kun osaan arvostella, tässä sekä Linkola että Paloheimo ovat epäonnistuneet.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments