Intomieli

Porkkanasadoksi saatiin tänä vuonna vain kääpiökanien naposteluporkkanoita. Koksu ei porkkanoista perusta, mutta yläkerran vanhus kävi riemulla porkkanoidensa kimppuun kun kerroin sille että se saa syödä koko tämänvuotisen sadon. Lumi-kanin yhdeksänvuotissynttärit on juhlittu jo muutama kuukausi sitten, ja sen huomaa. Keuhkoissa on hyvänlaatuinen kasvain joka aiheuttaa pientä kiusaa, kuten verenpaineen nousua ja ajoittaista hilsettä turkkiin. Yleiskunto on kuitenkin tarkassa seurannassa samalla kun tuttu eläinlääkäri hoitaa hampaat muutaman kerran vuodessa. Krempoista huolimatta eläinlääkärimme on ollut tyytyväinen näkemäänsä: vaikka pikku vanhuksemme keho on hiljalleen rapistumaan päin, mieli on yhä reipas ja elämäniloinen. Lumi osaa yhä innostua asioista, kuten siitä että tarhaan saapuu vähitellen kokonainen penkillinen porkkanoita.


Ihmisten elämänkaari on pidempi, joten meillä ollaan vasta keski-iän porteilla. Nykyään fyysisestä kunnosta huolehtimiseen on enemmän keinoja kuin koskaan. Turkinkin saa kiiltäväksi täsmätuotteilla ja -hoidoilla. Olen kuitenkin huomannut, että monelta ihmiseltä puuttuu se mikä kanivanhuksellani on: kyky innostua, haltioitua ja riemastua arjen ilonaiheista. Monelta kiire ja huolet ovat vieneet sen kyvyn. Epäilen, että riemukkuus saattaa olla kanikuntaan sisäänrakennettuna, mutta meidän ihmisten on älyttävä arvostaa ja muistettava vaalia intomieltä. Muuten ihmisten maailman arkiympäristö -joka paradoksaalisesti sopii ihmisille kummallisen huonosti- nielee sen helposti.

Kulttuurissakin on vikaa. Kun tulemme aivopestyiksi haluamaan aina vain enemmän ja erilaista virikettä, opimme ylenkatsomaan arjen pieniä innostuksenaiheita. Innostuksen aiheiden pitää olla suuria (ainakin suurempia kuin naapureilla) ja elämyksellisiä. Lisäksi niiden pitää olla asemaan nähden sopivia. Muuten on lapsellinen, eikä se ole sallittua arvokkaille keski-ikäisille. Lisäksi keski-ikäiselle suorittajalle sopiva ilonaihe on hyödyllinen ja tehokkuutta ilmentävä. Jos vyötäröltäni lähtisi kunto-ohjelman kiristämisen ja mielellään myös kärsimisen ansiosta viisi senttiä, saisin ehkä vähän myhäillä. Jos töistä pukkaa ylennys (mielellään sellainen joka lupaa lisää stressiä ja pidempiä päiviä), voi sen kunniaksi vaikka ostaa jotain. Pienistä asioista ilostumista pidetään kulttuurissa sittenkin jotenkin nolona ja typeränä. Eläinlääkärimme on kuitenkin oikeassa: tärkeintä on mielekkyys, ja siihen sisältyy kyky riemuita pienestä. Se määrittää hyvin pitkälti, onko elämä elämisen arvoista. "Terveys on tärkeintä"- ajattelu houkuttaa, mutta jos innostumisen kyky on tallella, voi elämä olla hyvää vaikka terveys olisi hauraampikin. Jänisten logiikka kertoo minulle, että terveyttä ei mittaa parhaiten suoritusyhteiskunnan peruskäsite työkyky, vaan se onko yksilöllä ote mielekkäästä elämästä. Tältä kantilta katsottuna pitäisi todeta, että monella ikihappamalla "pärjääjällä" on valtava ongelma, mutta myös että monella joka on suoritusyhteiskunnan mittapuulla kelkasta pudonnut -tai ei ole koskaan päässyt siihen kiipeämäänkään- on hyvä ja arvokas elämä.

Iän karttuessa epävarmuus vaihtuu itsevarmuuteen, kokemattomuus osaamiseen, ja kun on töitä tehty, muutama pahekin on ehtinyt vaihtua hyveellisiin toimintatapoihin (ei sillä etteikö kehityskohteita yhä olisi runsaasti). Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän kuin nuorena, ja syystä. Yhden asian aion kuitenkin koittaa nuoruudesta mukanani kantaa, nimittäin kyvyn innostua kovasti pienistä, hassuista ja arkisista asiosta. Siltä suunnalta löytyvät elämään ilo ja mieli, sen tietää pieni vanha kanikin.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments