Pertti Kurikan Nimipäivistä, Picassosta ja hyvästä taiteesta

Pertti Kurikan nimipäivien nostattama euroviisuhuuma meni jo. Joidenkin mielestä tuli todistetuksi ettei punk ole oikeaa musiikkia eikä etenkään taidetta kun euroviisutaival töksähti taas semifinaaleihin. PKN:n musiikki onnistui muodollisen supermenestyksen huolimatta kuitenkin inspiroimaan, ilahduttamaan ja valistamaan kansaa siinä määrin, että sen taiteellisuus ansaitsee lähempää tarkastelua.

"Aina mun pitää" on mainio kappale siksi että siinä aihe ja tyylilaji sopivat erinomaisesti yhteen. Kappaleesta on olemassa klassinenkin versio, ja vaikka se on hyvin tehty taidonnäyte, se on myös hampaaton. Se on väsynyttä nutinaa siinä missä alkuperäisversiossa on sisua ja turhautumista. On olemassa olotiloja jotka ovat punkkia, ja joista paras kuvaus on punkbiisi. Monien mielestä tällaiset olotilat eivät ansaitse tulla nähdyksi, kuulluksi eivätkä etenkään kuuluisiksi. Minusta ansaitsevat. Esimerkiksi PKN:n sanoma on yhteiskunnallisesti tärkeä ja heidän esiintymisensä voimaannuttaa monia. Sitä voidaankin sitten toki miettiä, onko maailmassa kenties jotakin vikaa kun sen kuvaamiseen eivät riitä tshaikovskit ja rossettit. Tai sitä, voiko ihmisten maailma ylipäätään olla sellainen että kaunotaide riittäisi sanomaan siitä kaiken tärkeän. Tosiasia toki on, että punk, samoin kuin arkisten aiheiden kuvaaminen maalauksissa, ovat länsimaisessa taiteenhistoriassa aika uusia ilmiöitä. Pitkään oltiin kuvataiteissakin sitä mieltä että kuvaamisen vaivan arvoisia olivat vain jumaltarut, kuninkaat ja sotasankarit. Musiikin puolella jazz on jo muuttunut paheellisesta hienostuneeksi, mutta moni yhä ajattelee että ainakin musiikin sanoitusten olisi syytä käsitellä vain tiettyjä aiheita: rakkauselämän kiemuroita, kaipausta, kesäiltoja ja ehkä isänmaata. Silloin taiteen maailma oli kait nykyistä hauskempi katsella, mutta se oli myös pienempi, ahtaampi, ilmaisuvoimaltaan heikompi, sanalla sanoen yhdentekevämpi.

Taide ei ole hyvää vain silloin kun se on nättiä. Nätti on itse asiassa hirvittävän kulunutta, kun taiteesta puhutaan. Nättiä ja sielutonta on maailma tupaten täynnä. Vaikka uusien kauneuden muotojen etsiminen on jalo ja hieno päämäärä, on taiteella muitakin haasteita, esimerkiksi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tai muistuttaa kansaa tärkeistä asioista, antaa ilmiasu sille minkä kuvaamiseen pelkät sanat eivät riitä. Pablo Picasson Itkevä nainen ei ole tavattoman kaunis maalaus siksi että se olisi nätti tai kuvaisi tarkkaan todellisuutta jonka silmä näkee. Onhan ensi silmäykseltä selvää ettei se ole nätti eikä realistinen. Sen sijaan se voi olla hyvinkin tarkka kuvaus mielen ja sydämen todellisuudesta. Voi olla, että teknisesti kubistinen maalaus on helpompi toteuttaa kuin fotorealistinen maalaus, mutta taiteessa ei ole kyse laskelmoinnista eikä insinöörinäppäryydestä. Picasson nerous on siinä että hän on löytänyt täydellisen tavan kuvata sitä miten suru särkee sydämen, ihmisen ja koko maailman. Kauniit hetket eivät ole vain silmää tai korvaa miellyttäviä hetkiä, ne ovat hetkiä jolloin ymmärrämme todellisuudesta enemmän. Silloin tulee taiteilija ja kertoo ettemme ole oivalluksemme kanssa aivan yksin. Hän on nähnyt jotakin samankaltaista, hän ymmärtää.

Vastaavasti, voi olla että punkbiisi voi olla teknisesti helpompi soitettava kuin pianosonaatti. Silti punk voi olla nerokasta, jos se onnistuu löytämään ilmiön jonka kuvaamiseen se on kaikkein paras väline. Silloin se on hyvää taidetta, sillä se onnistuu tekemään sen mitä hyvä taide tapaa tehdä: ilmaista osuvasti jotakin sellaista jonka näkeminen on ihmiselle hyvää ja avartavaa.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments