Intohimosta ja sen puutteista suhteessa ihmisiin ja esineisiin

Päivän todiste siitä että ihminen uskoo usein sen minkä haluaakin uskoa oli siinä johdonmukaisuuden häivääkään tahi ei, tulee tällä kertaa tästä (vaate)shoppailulogiikan kukkasesta johon olen viime aikoina törmännyt yhden kerran liikaa.
"Voin ihan hyvin ostaa halpatuotteen, sillä tehdäänhän kalliita merkkivaatteitakin hikipajoissa."

No tehdään toki. On kuitenkin eri asia, maksaako kuluttaja hyvässä uskossa  tuotteesta hinnan jolla voi saada eettisesti tehdyn laatutuotteen riippuen tuottajan ahneudesta kuin se että hän maksaa tuotteesta niin vähän ettei eettinen tuotantotapa ole mitenkään mahdollinen. On eri asia tutkia tuote huolellisesti ja yrittää ostaa laatua kuin hankkia halpatuote periaatteella "ei tämän sitten niin tarvitse kestääkään". Kaikille sattuu hyvästä yrityksestä huolimatta joskus huteja (allekirjoittanut todellakin mukaan lukien), mutta ratkaisevaa on se yritys. Emme aina onnistu ostamaan niin hyviä tuotteita kun haluaisimme, mutta se mitä kuluttajalta voidaan kohtuudella vaatia on parhaansa yrittäminen. Kuluttaja ei aina onnistu pysymään tuotantoketjun jäljillä, mutta kohtuudella voi edellyttää että kuluttaja antaa valmistajalle edes mahdollisuuden eettisyyteen. Edellä kuvaamallani hälläväliäasenteella liikenteessä oleva ihminen ei edes yritä. Asenteen taustalla paistavat kyynisyys ja usko omaan heikkouteen- ei siis mikään mukava maailmankuva. Huolettomuus on vain pintaa.

Jos ei maailman tila puhuttele ja on muutenkin kyynisyyteensä tikahtunut, voidaan tietysti aina miettiä, millä tavalla itsekunnioitukselle tekee hyvää hankkia tavaraa jonka tietää sudeksi jo ostohetkellä? Eikö olisi järkevämpää hankkia laatua vaikka käytettynä? Eikö olisi järkevää etsiä ja säästää kunnes löytää tuotteen joka ei ole kiva vain ulkonäöltään vaan sekä kiva että kaikin puolin laadukas?  Eikö olisi järkevää käyttää tovi vaatekaappinsa suunnittelemiseen niin että pärjää kohtuullisella vaatemäärällä jolloin yksittäisistä ostoksista on varaa maksaa enemmän? Eikö jatkuva ostaminen ja poisheittäminen ole jotenkin rasittavaa? Entä kumpi on parempi itsestä välittämisen muoto: se että ostaa helppoa ja halpaa sekundaa vai se että yrittää hankkia tarvitsemansa mahdollisimman hyvänä ja on valmis näkemään vaivaa sen eteen? 

Edellisessä postauksessa mietin, miten elämän suurista rakkauksistakin on tullut pikamuotimaailmassa kummasti kulutustuotteita muistuttavia olentoja joiden kanssa pyörähdetään parhaassa tapauksessa Ihastumisen ja Tylsistymisen syklin läpi. Samalla pidetään itsestäänselvänä ettei kukaan voi olla niin ihmeellinen tyyppi että rakkaus häneen voisi kestää suurena ja syvänä vuosien läpi. Voimme rakastua vain mielikuviin ja rakkaus hiipuu sitä mukaa kun totuus paljastuu, onhan perimmäinen totuus meistä kaikista ikävä. Entä jos tilanne onkin se että samaa valhetta tarjoillaan meille läpi kulttuurin ihmissuhteista ostoksiin? Entä jos minullekin voisi olla olemassa sekä rakkautta että esineitä jotka ovat niin ihania ja sopivia ettei niihin vain kyllästy ikinä? Entä jos on niin että minun on ainakin järkevää lähteä siitä että näin on? Onko aivan johdonmukaista edes ajatella että jos rakastaa ihmistä, rakkaus luonnostaan hiipuu ihmissuhdetyperehtimisten myötä? Jos näin on, enkö ole silloin rakastanut suhdetta pikemminkin kuin ihmistä? Ja miksi tämä kuulostaa samalta kuin se että ihminen joka sanoo rakastavansa vaatteita ei usein näytä olevan mihinkään pitkään tyytyväinen vaan on aina ostamassa uutta ja kantamassa vanhaa pois? Eikö tällainen ihminen rakasta pikemminkin ostamista sen sijaan että mieltyisi aidosti kauniisiin ja mukaviin vaatteisiin ja malttaa pitää niistä hyvää huolta sitten kun on ne omakseen saanut?

Se joka uskoo tai peräti tietää että on olemassa Asioita Jotka Eivät Väljähdy, suhtautuu elämäänsä suurella intohimolla toisin kuin kyyninen ja väsynyt halvallapääsijä. Hän ei tyydy hiljaa ja vaella välinpitämättömänä vaan on utelias, työtä pelkäämätön ja vaatelias. Sieluttomuuden ilmenemien keskelläkin hän on elävä...

4 kommenttia:

Mieletön migreenikko kirjoitti...

Olipas hyvä kirjoitus taas aiheesta joka on itseä kovin lähellä. Olisiko sinulla asiaan selkeästi perehtyneenä antaa vinkkejä, mistä eettisten vaatteiden metsästys kannattaisi aloittaa? Itse en osaa tehdä ja kirpputorit ovat lähinnä täynnä halparättejä alkuperäistä kalliimmalla hinnalla. Tyylimme tuskin kohtaavat, itse suosin aika paljon armeijatyylistä ym. koska ne kestävät ja ovat käytännöllisiä, mutta lököttävissä maaatohousuissa ei voi valitettavasti ihan joka paikkaan mennä. Harmi, sillä ovat napinvaihtoa lukuunottamatta kestäneet 10 vuotta tiuhaa käyttöä, sopivat moneen säähän, eivät purista tai kiristä ja reisitaskuissa kulkevat kätevästi lompakot ja muut ettei tarvitse pelata käsilaukkujen kanssa.

Saara R kirjoitti...

Kun kommenttisi saapuivat nettitauon aikana, vastasin kokonaisella postauksella. :)

Kirpputorien suhteen olen itsekin luovuttanut, tosin eipä täällä kirpputoreja montaa olekaan.

Onneksi eettisyys ei ole tyylistä kiinni. Maastohoususi kuulostavat loistavalta luottovaatteelta.
Normaalia huomattavasti formaalimpaan pukeutumiseen tiedän kaksi strategiaa:
1) Keksi jokin keino säilyttää lempityylin ydin ja kiillota asua muilta osin kunnes se sopii tilaisuuteen. Esimerkiksi mustaan pikku mekkoon pakotettu rokkityttö voisi ehkä asustautua niittikorulla ja hillitynvärisellä pääkallohuivilla...mustapikkumekkoasu sekin, mutta ei ehkä persoonalle ihan niin vieras viritys kuin musta mekko klassisella helminauhalla.
2) Jos laittautumiseen on vain satunnaista tarvetta, voi hankkia jonkun etikettiin sopivan ja päällä riittävän miellyttävän univormun kuten perushousupuvun ja tyytyä päivän ajaksi siihen ettei herätä suoranaista paheksuntaa.

Mieletön migreenikko kirjoitti...

Kiitos vinkeistä ja hyvästä postauksesta! Joskus ne virallisemman näköiset vaatteetkin voivat olla niitä mukavimpia. Tykkään käyttää töissä suoria housuja vaikka farkuissakin saisi olla, mutta suorilla housuilla on hyvä pyöräillä eivätkä kiristä haarovälistä istumatyössä. Ovat kuumallakin kohtuuviileät ja toisaalta kylmemmällä suojaavat kun ovat alas asti pitkät. Minulla on vielä työpaikan avainnauha vyölenkissä kiinni, joten jos muistan laittaa aamulla housut jalkaan niin muistan ottaa avaimen mukaan ;)

Saara R kirjoitti...

Eipä kestä! Klassiset vaatteet ovat yllättävän mukavia ja käteviä, kunhan ne vain istuvat hyvin.
Avainnauhavinkin välitän oitis Puolisolle jonka työpaikan avaimet ovat vähän huikentelevaista sorttia.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments