Arkisen pahan sosiodynamiikasta

Maria Pettersson kirjoitti päivän Hesarissa tilanteesta jossa tuttavat tiesivät miehellä olevan pedofiilisia taipumuksia mutta olivat hiljaa kunnes tämä jäi kiinni useista lapseen kohdistuneista seksuaalirikoksista. Hän miettii, miksi he olivat hiljaa ja yrittivät mieluummin varoitella ja siivota miehen jälkiä kuin puuttua suoraan hänen tekemisiinsä.

Minulla on tässä ollut meneillään pieni ihmiskoe, joka sai alun perin innoituksensa siitä kun huomasin rasismin levinneen kylänväen arkipuheisiin. Päätin yrittää olla antamatta hiljaista hyväksyntääni törkyilylle ja olla katsomatta toisaalle, vahingon minimoimisen ja blogissa jupisemisen sijasta puuttua näihin tilanteisiin asiallisesti mutta suoraan ja heti paikalla. En tiedä, olenko saanut aikaan jotakin hyvää. Ehkä. Toivottavasti. Ihmiskoe on kuitenkin ollut masentavalla tavalla valaiseva.

Minusta on tullut veneenkeikuttaja. Pettersson on havaintojeni mukaan oikeassa: väärintekijällä on tietynlainen vapaalippu perseilyyn jos hänen tekonsa on mitenkään sellainen että sen voi ohittaa hissukseen. Hiljainen hyväksyntä ei ole vain se mitä ihmiset valitsevat koska ovat nössöjä. Rohkenen väittää, että se on sosiaalinen normi ja kehotan eri mieltä olevia toistamaan ihmiskokeeni. Sanomalla että "hei, tuo on aika ilkeästi sanottu" tai "tuo on rasistista", rikon harmonian ja tuon esiin ristiriidan. Nostan näkyville ruman asian jota kukaan ei haluaisi katsoa, pakotan valitsemaan puolen silloin kun niin ei haluttaisi tehdä. Tämä on tärkeää: väärin tekeminen ei välttämättä muuta tilanteen sosiodynamiikkaa, mutta asiaan puuttuminen muuttaa. Se kärjistää tilanteen konfliktiksi tai nostaa sen akuutiksi puuttumista ja kannanottoa vaativaksi ongelmaksi. Väärin tekeminen on helpompi hyväksyä sillä voihan sen jälkiä aina siivoilla ja voihan sen aina jättää omaan arvoonsa, odottamaan parempaa tilaisuutta tai sopivampia ihmisiä. Mitäpä whatever-kansalainen inhoaisi enemmän kuin pakkoa ottaa kantaa ja puuttua nyt heti vaikka ei millään jaksaisi, hetki on huono enkä Minä muutenkaan ole sopiva ihminen? 

Puuttuminen arjen vääryyksiin on niitä juttuja jotka minulla on kokemusteni perusteella suuri kiusaus julistaa supererogatorisiksi teoiksi. Vain tieto siitä miten tärkeistä asioista ja miten suuresta kärsimyksestä nyt on kysymys, estää minua tekemästä niin. Joten sanon vain, että toisinaan hyvään pyrkivän on välttämöntä tehdä asioita jotka tuntuvat kaikin puolin ikäviltä. Sosiaaliset sanktiot ovat niin suuria ettei ole mikään ihme etteivät etiikkaa treenaamattomien voimat tahdo siihen riittää. Vaikeaa on minullakin, ja minulla on sentään puolellani runsaasti oppia, kokemusta argumentoinnissa hankalissa paikoissa ja INTJ-persoonallisuus jonka merkittäviin etuihin kuuluvat suuret puutteet sekä miellyttämisenhalussa että omaneduntajussa. Useimpia ihmisiä sosiaaliset sanktiot painavat paljon enemmän. Minunkin tekee yhä mieli usein ohittaa ja vaieta, ja joskus kun voimani ovat lopussa, niin vieläkin käy.

Päättelen tästä, että ratkaisu ei ehkä sittenkään voi olla kokonaan siinä että alamme vaan avaamaan suuta ahkerammin, vaan sekä ongelma että ratkaisu ovat syvemmällä. Ongelma on konsensushakuisuus ja rakkaus välinpitämättömyyteen. Ongelma on sosiodynamiikka ja kulttuuri jossa sosiaaliset sanktiot kohdistuvat vääriin ihmisiin. Tilanteissa joihin Jonkun Todella Pitäisi Puuttua, nähdään vain ilmiön rumin osa. Näiden tilanteiden lisäksi mielenmaisema levittäytyy kuitenkin laajemalle.  Sen juuret ovat käsityksissämme siitä millainen elämä on mukavaa ja millaiset ihmiset ovat hyviä tyyppejä, mikä meistä todella on anteeksiannettavaa ja mikä ei, sosiaalisen kanssakäymisen sääntöihin joiden mukaan hiljaa oleminen on usein käytännössä se palkitseva vaihtoehto. Ei ole edes varmaa siitä että oikeudentuntoinen ihminen saa muut puolelleen. Ei välttämättä saa. Moni oikeastaan hyväksyy rasismin, ja vaikka kaikki vihaavat pikkulapsiin sekaantujia, teineihin sekaantujat saavat jo ymmärrystä osakseen. Sitä paitsi, veneenkeikuttaja on lähtökohtaisesti sopimattomasti käyttäytyvä tyyppi: hänen sanomisensa vähättely ja tilanteen typistäminen kahdenväliseksi konfliktiksi "älkääs nyt viitsikö"-asenteella ovat oivia sosiaalisia sanktioita ja kelpo vaihtoehtoja vääryyteen puuttumiselle. Avatessaan suunsa arkisesta vääryydestä ottaa siis riskin yksin jäämisestä mielipiteensä kanssa.

Kutsun käydessä poliisikuulusteluihin kaikki ymmärtävät että vaikenemisen aika taisi mennä jo ajat sitten, mutta sinne johtavalla tiellä muualle katsominen on aina vaihtoehto, ja sosiaalinen todellisuutemme on sellainen että se on se suotava ja palkitseva vaihtoehto. Useimmilla ihmisillä on jonkinlaista tietoa siitä mikä on oikein -sekä paljon "hyviä" syitä ja selityksiä sille miksi oikein toimiminen ei kuitenkaan ole tällä kertaa se paras ja järkevin vaihtoehto. Ehkä ensi kerralla sitten. Ehkä ei silloinkaan...Yllätys on usein suuri kun järki-ihmiseksi luultu eetikko ei näitä selityksiä ymmärrä vaan vaatii jääräpäisesti, että oikein pitää toimia silloinkin kun se on vaivalloista, rasittavaa ja sosiaalisesti riskaabelia vaan ei täysin mahdotonta.

Lisäksi tilanteessa vaikuttaa läheisyys/etäisyysharha. Uhri nähdään helposti yksittäistapauksena, vaikka ajan myötä heitä kertyisikin enemmän. Lisäksi uhri on usein jotenkin abstrakti ja etäinen -ja sitä paitsi sellainen ihminen josta ei ole itselle hyötyä. Vertaiset, eli se ryhmä johon tekijä kuuluu, ovat usein hyväosaisia ja ylipäätään sellaisia ihmisiä joita ei mielellään ärsyttäisi. Jos pidän kaverini hyvällä tuulella, he pitävät minua kivana tyyppinä ja meillä kaikilla on mukavaa. Kuten Petterssonkin on huomannut, on kivaa ajatella hyvää omasta porukasta vaikka hampaat kirskuen. Uhri taas ei ole yksi meistä, ei osa kivaa ryhmäämme. Hän on etäällä, mikä saa hiljaa olemisen näyttämään entistä palkitsevammalta. Kuuluuko tämä asia edes minulle? Mitä minä muka tiedän? 

Maailma on enimmäkseen sellainen kuin sen halutaankin olevan. Ihmiset joita ongelmien esiinnostaminen ärsyttää ajattelevat että jos tuo vain olisi ollut hiljaa, kaikki olisi ollut hyvin ainakin jonkin aikaa, mahdollisesti maailman tappiin. Eiväthän kaikki suuretkaan vääryyden koskaan paljastu, eikä pienillä vääryyksillä ehkä niin väliä ole niin kauan kun maailmassa on niitä suuriakin ongelmia. Mukavan välinpitämättömyyden jatkaminen olisi ollut mahdollista. On myös miellyttävää ajatella että "oikea toiminta" on terminä erittäin teoreettinen ja tosielämälle vieras, ei jotakin mitä jokaisen omaneduntajuisen, järkevänä itseään pitävän ihmisen tulisi sännätä tekemään jos vain siihen suinkin pystyy. Että väärä toiminta on inhimillistä ja korkeintaan pikku stiplu josta ei pidä liikaa murehtia niin kauan kuin tietää olevansa kuitenkin normaali ihminen.

Omasta puolestani, olen ajatellut jatkaa rauhanhäiritsemistä, koska se on kuitenkin jotakin mitä voin tehdä, ja ehkäpä harjoituksen myötä tehdä paremmin. Se on oikein, mutta se ei tule koskaan riittämään. Vasta kun arkinen puuttuminen alkaakin tuoda kiitosta ja uusia ystäviä, alan uskoa maailman todella paranevan. Se päivä ei taida koittaa aivan lähitulevaisuudessa.

posted under , , |

2 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Toden sanoja.
Itekin yritän kyllä määkäistä aina kun tilanne tulee päälle. Eipä siinä mitään häviäkään.

Saara R kirjoitti...

Niin, minä olen kyllä huomannut että välillä häviääkin. Määkyminen on aina hyvä idea, mutta aina sitä ei helposti huomaa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments