Vakiintuneiden kyyhkyläisten kerho

"Kyllä tämä aina kotiolot voittaa", sanoi mies kollegalleen lentokentällä kun paluulennon ilmoitettiin myöhästyvän kolmella tunnilla, ja suuntasi kohti lentokenttäbaaria.
"Riippuu kotioloista.", vastasi toinen.

-tosielämässä tapahtunutta-

Näin kesälomien alla meillä on ihmetelty uutisia joissa on neuvottu, miten sietää puolisoa ja perhettä viikkokausia kestävän kesäloman ajan. Se taas ei ole mikään uutinen vaan ihan "yleistietoa" että pitkien parisuhteiden salaisuus on usein sinnittelyssä, huolellisessa vaikenemisessa, alistamisessa tai yhteisissä omaisuus- ja lapsikuvioissa. Ei kenelläkään riitä mielenkiintoisia juttuja ja hauskuutta vuosikymmeniksi, intohimosta puhumattakaan. Toisaalta myös pikaeroaminen on noloa. Ehkä uusi ihanne on siis paukahtaa naimisiin, lisääntyä ja erota sitten kun lapset on saatu ulos pesästä suhteellisen pienillä traumoilla? Tai sitten voi elää kevytsuhteessa, sillä perusteella että jos ei olla oikeasti yhdessä ei vääjäämätön erokaan ole paljon mitään. 

Jos valitsee kumppanikseen hyvännäköisen tyypin sillä perusteella että tämä on hyvännäköinen, ei lähtötilanteesta varmaankaan pääse kuin alaspäin. Sellaisiin lopputuloksiin johtaa typerehtimisen pahe. Itselleni pinnallinen vouhotus ei ole ikinä mennyt oikein jakeluun. Jos haluaa katsoa hyvännäköistä naamaa tai pukeutumistyyliä, voinee hankkia seinälleen julisteen. Siinä näkyvä naama ei myöskään repsahda eikä vänkää vastaan ja on muutenkin tosi helppohoitoinen. Miksi siis hankkia kumppanikseen elävä ihminen jos todellisuudessa kaipaa vain kuvajaista? Perheonnen kannalta paljon kiinnostavampia ominaisuuksia ovat muutenkin viihdyttävyys, parisuhdetaidot, kehityskelpoisuus ja kiinnostus kotitöihin, kuitenkin siten ettei ihmisille voi jakaa näissäkään asioissa kouluarvosanoja vaan olennaista on yhteensopivuus. Mutta näistä ei taideta kysellä edes deittipalstojen profiileissa. Lisäksi tarvitaan tietysti salainen ainesosa eli halu tulla toimeen toisen kanssa, mukaan lukien sekä tunnetut paheet että matkan varrella paljastuvat miinat. Halu tulla toimeen toisen kanssa on ihmelääke, ja toisaalta on jotenkin paljastavaa että nykyään suuressa äänessä olevilla vaatijoilla, kelpuuttajilla ja edellyttäjillä sitä ei tunnu olevan pisaraakaan. 

Matalamielisille uskomuksille on tietysti Reaalimaailmassa niin paljon katetta että tämäkin postaus on tarpeellinen. Muistan itse ehtineeni 13 vuoden ikään ennen kun näin ensimmäistä kertaa avioparin pitämässä toisiaan kädestä. He jäivät mieleeni jotenkin epänormaaleina ja hiukan sopimattomasti käyttäytyvinä tyyppeinä: "Nuohan ovat naimisissa", muistan ajatelleeni vähän järkyttyneenä. Silloin, ja vielä pitkään sen jälkeenkin, maailmaani kansoittavat vakiintuneet parit käyttäytyivät parhaimmillaan kuin asiallisissa väleissä olevat liikekumppanit. Se miten onnellisen näköiset seurustelevat parit menivät vapaaehtoisesti naimisiin ja päätyivät muutaman vuoden kuluessa hoitamaan tmi Perhettä asiallisesti -siis parhaassa tapauksessa, eikä huonommista esimerkeistä ollut koskaan ympäristössä pulaa- vaikutti yhdeltä maailman julmista arvoituksista ja vältettävistä kohtaloista. Sittemmin olen löytänyt itseni tyytyväisenä kyyhkyläisenä, perheestä jossa nauretaan paljon ja halitaan paljon sekä tietysti pidetään kädestä, mutta Ulkomaailmassa lämpö ei tunnu levinneen. Vakiintuneet kyyhkyläiset ovat yhä harvinaisia ja tuntuu siltä että monen ikätoverin synonyymi rakkaudelle ja perheonnelle on yhä sujuvasti toimiva tmi Perhe. Jos siihen on päässyt, on syytä olla tyytyväinen, ja vaikka siihenkään ei olisi päässyt, kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin alkaa metelöimään jos ei ole ihan varma siitä että haluaa jatkaa yksin.

"Jokaisen kanssa tulee se hetki kun huomaa ettei enää tunnu samalta kuin alussa.", totesi Väestöliiton psykologi Keijo Markova tänään Ylellä. Minä teen nyt oman palvelukseni kansan seksuaaliterveydelle sanomalla että no niinpäs kuulkaa tuleekin, mutta ei välttämättä ollenkaan siten kuin tässä tarkoitetaan. Meillä havahdutaan silloin tällöin sellaisiin hetkiin joina tajutaan että kaikki on paremmin kuin alussa. Jos kumppani on mielenkiintoinen ihminen jonka utelias luonne ajaa aina uusiin seikkailuihin ja oppimaan uutta, hänen juttunsa eivät muutukaan vanhoiksi ja tylsiksi. Jos hän on hyvään pyrkivä ihminen, voi vuosien varrella päästä luonteenvikojen paljastumisen ohella seuraamaan hyveiden kasvua, viisastumista ja vanhojenkin puutteiden korjaantumista. Jos toinen on hyvä sekä antamaan että vastaanottamaan rakkautta, sekin vain ottaa ja lisääntyy rohkaistuna. Toinen ei ole sellainen kuin miksi hänet alussa kuvittelee (ja sekin voi olla loistojuttu), mutta hyvässä seurassa ihminen voi kehittyä myönteisesti ja ylittää villejäkin odotuksia. Onnea lisää se, että tutustuessaan toiseen oppii myös tuntemaan toisen erityiset tarpeet ja vastaamaan juuri niihin. Mikä olisikaan hauskempaa kuin seurata rakkaan ihmisen hyvinvoinnin kasvua? Myös vakiintuneessa suhteessa elävä ihminen on elävä ihminen jolla on mahdollisuus kehittää itseään ja tehdä valintoja paitsi pikkusieluisen itsekkäästi myös yhteisen onnen näkökulmasta.

There is no fate but what we make for ourselves, niin kuin parhaillaan pyörivässä Terminator Genisys:issäkin sanotaan. Mikä olisikaan enemmän omaa tekoa kuin vakiintunut parisuhde? Intohimon lässähtäminen ei ole vain hormonitasojen romahdus joka tapahtuu ihmisille heidän valinnoistaan riippumatta. Siinäkin on hyvin paljon kysymys myös siitä mitä valitsemme tai emme valitse tehdä, mitä pidämme tarpeellisena ja mitä turhana, miten suhdetta ruokimme tai nälkiinnytämme. Siis valinnoista ja arvostuksista. Samoin, parisuhteen redusoiminen projektityöksi nimeltä Elintaso tai Vanhemmuus on sekin valintojen summa. Liian monelle puoliso ja parisuhde ovat vain rasteja elämän suorituslistalla, siis asioita jotka suoritettuaan voi siirtää suurimman mielenkiintonsa listan seuraaviin kohtiin. Mutta kuten jo Kant tiesi, ihmiset eivät ole rasteja, suorituksia tai elämän rakennuspalikoita vaan päämääriä sinänsä. Aina ajankohtaisia, aina tärkeitä.

Joten aito, syvä, kasvava onni on harvinaisuudestaan huolimatta realistinen vaihtoehto myös pitkässä rakkaussuhteessa. Tästä seuraa, että vaikka tylsistyminen, erilleen kasvaminen ja tunteiden hiipuminen olisivat tavallisia pariskuntakohtaloita, ne eivät ole normaaleja kohtaloita. Siis siinä mielessä, että ne pitäisi hyväksyä ja niihin kannattaisi totutella jos ei halua jäädä yksin. Onni on vaihtoehto. Sitä ei tavoitella etsimällä mahdollisimman täydellinen kumppani jonka löytymisen jälkeen tilanteen annetaan degeneroitua omalla painollaan kunnes on saavutettu jonkinlainen tasapainotila tai päädytty eroon. Se on viljelystuote.

posted under , , |

3 kommenttia:

Mama Elf kirjoitti...

Tykkään ja varsinkin siitä viimeisestä lauseesta puutarhurina ja kasvimaan kuopijana. Meilläkin pussaillaan ja pidetään kädestä ja hullutellaan...paljon hauskempaa ihmisen kanssa jonka tuntee tosi hyvin ja jonka kanssa voi huoletta olla hassu ja hörhö!

Mieletön migreenikko kirjoitti...

Olen tuosta ulkonäköasiasta herätellyt viime aikoina paljon keskustelua ja on mielenkiintoista kuinka kovaa vastusta herättää ajatus että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Määräähän sen kuulemma biologiakin mikä viehättää eikä ihminen vain pysty katsomaan ulkonäön ohi. Kun heitin keskusteluun oman uskomukseni siitä että hyvännäköisellä kumppanilla pönkitetään omaa horjuvaa itsetuntoa sain tottakai vastauksen että voi itsevarmakin ihminen haluta hyvännäköisen kumppanin. Kun kysyin mihin ulkonäköä sitten parisuhteessa tarvitaan, en enää saanut vastausta.

Samalla tavoin naiset jotka ovat muka täysin tyytyväisiä omaan ulkonäköönsä hassaavat satoja ja tuhansia euroja ja kymmeniä ja satoja tunteja ulkonäkönsä paranteluun ihan "omaksi ilokseen". Jos omassa ulkonäössä ei olisi omasta mielestään mitään parannettavaa tai sillä ei olisi merkitystä niin miksi sen parantelusta tulisi iloa?

Saara R kirjoitti...

Mama Elf: No juurikin näin! Mitä uudempi ihminen, sen varovaisempi hänen seurassaan on. Tai ainakin itse olen. Puolison seurassa ei hämmennyksiä ja väärinkäsityksiä yleensä tule, ja jos tulisikin, tietää että niistä voi rauhassa jutella.

Mieletön migreenikko: No siis tottakai kumppanin pitää olla hyvännäköinen...mutta olen huomannut että jos lämpimiä tunteita on, persoonalliset piirteet ovat upeita, ja jos sitä ei ole, toisen naamakin lakkaa miellyttämästä ihmeen äkkiä. Laskelmointi tuntuu olevan ikävien ihmisten hommaa, vaan mikä olisi suurempi turn off kuin nihkeänitsekeskeinen kelpuuttajaluonne? Jostain syystä näyttää myös siltä että maailman kauneimpina ja komeimpina pidetyt ihmiset rämpivät suhdeinfernossa, tulevat petetyiksi ja jätetyiksi ihan siinä missä muutkin. Edes julkkisuutiset eivät valaise, mihin sitä ulkonäköä parisuhtessa tarvitaan.

Minäkin karsastan tuota käsitettä "ulkonäön parantelu". Silloin tällöin on kiva laittautua, mutta yleensä suosin yksinkertaisuutta ihan vain siksi etten alkaisi vahingossa ajattelemaan että olennainen osa kauneudestani on meikinpuhdistusaineella hävitettävää laatua. Olen huomannut (ja jonkun verran kirjoitellutkin) siitä miten naisten positiivinen laittautumispuhe on usein hyvin ohut verho syvälle itseinholle.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments