Kasvimaata koetellaan

Taas sataa ja on kylmää, ja jos säätiedotusta on uskominen, ukkosta ja rakeita on vielä luvassa. Uudesta mansikkamaasta jaksaa vielä intoilla, mutta kasvimaan on alkanut vallata epätoivo. Kun kylmää ja sateista on jatkunut kevään korvalta keskikesän juhlaan, alkaa olla selvää ettei heinäkuinen hellejaksokaan enää riitä korjaamaan tilannetta. Tänä vuonna kasvukausi jää selvästi normaalia lyhyemmäksi. Onneksi älysimme jättää kylmänarkojen lajien valikoiman tavallista pienemmäksi. Sen ansiosta vasta avomaankurkut on julistettu kuolleiksi. Amppelitomaatti sinnittelee, kasvimaalla ensimmäiset maasta kurkistelevat pensaspavut näyttävät siltä että niitä kaduttaa jo.

Kaikilla ei tietenkään mene yhtä huonosti. Salaatti rehottaa tyytyväisenä, eikä kastelusta ole tarvinnut huolta kantaa. Juureksetkin näyttävät varsin pirteiltä. Onnea oli siinäkin että valitsin tämän vuoden kokeilukasviksi lantun huomattuani että olimme syöneet niitä talven aikana monta kiloa. Niiden kasvu on päässyt hyvään alkuun.  Lehtikaalitkin ovat vielä pieniä, mutta pelottoman oloisia. Niitähän nyt ei haittaa vaikka tulisi niin kylmä että kretonki huurtusi. Varhaisvihannessato meni enimmäkseen pieleen. Pinaattia saatiin vähäsen, retiisejä maistiaisiksi. Lehtimangoldit itivät huonosti mutta selviytyneistä yksilöistä voi vielä tulla jotain. Monivuotisilla yrteillä ei ole ollut hätäpäivää, ja marjapensaissakin on ihan kivasti raakileita. Perunoista ja herneistä en vielä osaa sanoa mitään. Yleisesti ottaen tilanne on huono mutta kun monenlaista kasvattaa, suuretkaan vastoinkäymiset eivät nitistä aivan kaikkea.

Kasvimaan pito tällaisina vuosina edistää kuitenkin suuresti Esivanhempien kunnioituksen hyveen kehittymistä. Minä voin hakea puuttuvat kesäkurpitsat, tarvittaessa vaikka kaiken ruokani, kaupasta. Esivanhemmille sato-onni oli kohtalonkysymys. Se kohtalo ei aina ollut Pohjan mailla lempeä. 1800-luvun jälkipuoliskon suurista katovuosista on moni kuullut, mutta harva muistaa enää 1695-1967 koetelleita suuria kuolonvuosia jolloin synkimpien arvioiden mukaan Suomen väestöstä jopa kolmannes kuoli nälkään ja tauteihin. Sadon tuhoutuessa monena vuotena peräkkäin syötiin ensin karja, hätäravinto ja siemenvilja. Lopulta nälkä ajoi laumoittain ihmisiä kerjuulle. Talot autioituivat. Kulkutaudit kuten lavantauti, punatauti ja pilkkukuume levisivät ja tappoivat aliravitsemuksen heikentämiä ihmisiä. Joukkohaudat täyttyivät, ruumiit tienvarsilla muuttuivat arkiseksi näyksi. Kannibalismiakin esiintyi. 1699 Pielisjärven käräjillä tuomion sai Margareta Pärttylintytär joka oli 12-vuotiaan poikansa kanssa surmannut ruuaksi kaksi muuta lastaan ja kerjuulle lähdettyään vielä yhden kerjäläispojan. Tapaus oli katastrofin keskelläkin poikkeuksellinen, mutta tuskin aivan ainutlaatuinen. Sen sijaan väestökatastrofi oli ainutlaatuinen Euroopan mittakaavassa, verrattavissa 300 vuotta aikaisemmin Euroopassa jyllänneeseen ruttoepidemiaan. Tuho kosketti kaikkia yhteiskunnan ryhmiä, mutta eniten kuoli köyhiä. Liikaväestön karsiutumisesta ei voida puhua, sillä kuolleisuus oli korkein harvaan asutuilla seuduilla joilla liikaväestöä ei ollut. Etäisyys kaupungeista, kulkureiteistä ja kruunun makasiineista osoittautui kohtalokkaaksi. Esimoderni säätyvaltio epäonnistui täydellisesti nälänhädän lievittämisessä. Lisäksi katovuodet koettelivat Suomea laajempaa aluetta, myös nykyisen Ruotsin aluetta ja Baltiaa.

Katastrofin käsittämättömien mittasuhteiden keskeltä nousee yksi fakta: Esivanhempani kuuluivat niihin jotka selviytyivät kaikista katastrofeista. Kenties kehoni ärsyttävä taipumus pitää tiukasti kiinni jokaisesta kertyneestä grammasta on ollut muutamankin Esivanhempani parhaita fyysisiä ominaisuuksia. Kiitollisuus ja halu rajoittaa valittamista lisääntyy entisestään kun muistaa, että mahdollisuuteni hakea tarvitsemani kaupasta jos kasvimaalla menee huonosti on tänä päivänäkin etuoikeus. Nälkä koskettaa maailmalla yhä miljoonien arkea. Täällä Suomessakin leipäjonot vain pitenevät, laitosvanhukset kärsivät vajaaravitsemuksesta ja perusturva riittää yhä heikkotasoisempaan ravintoon. Kasvimaakoettelemusten keskelläkin pienviljelijällä on paljon syytä kiitollisuuteen, tyytyväisyyteen ja hyväntekeväisyyden harjoittamiseen.

posted under , , |

2 kommenttia:

Mama Elf kirjoitti...

Totta, totta. Samanlainen on tilanne täälläkin, vaikka meillä onkin vielä hieman toivoa, koska kasvukausi on hiukkasen pidempi. Olen siis kiitollinen siitä, että voin myös ostaa kasvikset kaupasta, jos halla vie omat...Kehitysmaassa asuneena muistan olla kiitollinen myös hanasta valuvasta puhtaasta vedestä, jota tulee ihan säästä ja vuodenajasta riippumatta.

Saara R kirjoitti...

Puhdas vesikin on kyllä tärkeä ilonaihe. Vedenpuute ei enää ole ongelma vain kehitysmaissa, tällä hetkellä esimerkiksi Kaliforniassa kuivuustilanne on paha. Pääsin tuossa juuri yhtenä päivänä miettimästä että etuoikeus on sekin että voi rauhassa istuttaa terassiruukkuihinsa kesäkukkia sen sijaan että ajankohtainen ekoteko olisi puutarhan muuttaminen kaktustarhaksi. Ovathan kaktukset omalla tavallaan hienoja kasveja, mutta ulkomailla näkemäni kaktuspuutarhat ovat olleet viidakkoasukin silmissäni silti jotenkin surkeita.

Tällaista alkukesää en taaskaan muista nähneeni, on ainakin mielenkiintoista nähdä miten kasvimaan loppukausi menee.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments