Moraalinen järki, moraaliset tunteet

Minulla voisi olla varaa lähteä Havaijin-lomalle tältä istumalta, jos olisin saanut parieurosen joka kerta kun joku tyrmää argumenttini jostakin eettisestä kysymyksestä kalansilmäiseen katseeseen ja ilmoitukseen "Olet väärässä, koska kantasi vaan tuntuu minusta väärältä. Minä taas olen oikeassa, koska tämä tuntuu oikealta." Reaalimaailmassa tällaisessa tilanteessa ei ole paljon sanottavaa, koska tämä vastaus paljastaa ettemme keskustele reilun argumentaation periaatteilla vaan tilanne on se että vastapuoleni arvioi sanomisiani vain sen pohjalta, miltä ne hänestä sattuvat tuntumaan. Oikea siirto olisi tietysti lähteä kyseenalaistamaan hänen koko tapansa arvioida etiikan kysymyksiä tunnepohjalta, mutta siihen ei yleensä ole tilaisuutta.

Etiikka ei kuitenkaan ole tunnekysymys. Tieteellisesti hyväksyttävä vastaus eettisiin kysymyksiin ei ole ”Mutta tältä musta tuntuu!” Se tie johtaa relativismiin, ja relativismissa on monia ongelmia, alkaen siitä että sen avulla ei pysty ratkaisemaan ensimmäistäkään eettistä ongelmatilannetta. Mikä puolestaan taisi olla perussyy sille miksi etiikkaa kannattaa lähestyä tieteellisellä asenteella. Tunteita on kuitenkin vaikeaa ja epäterveellistä pullottaa, ja siitä seuraa että toisinaan tunteet ja logiikka ovat ristiriidassa. Ja moraaliset tunteet ovat usein voimakkaita. Jos logiikan heittäminen romukoppaan ristiriitatilanteissa ei ole järkevä eikä hyväksyttävä siirto, mitä sitten voisi tehdä? Pitääkö tehdä niin kuin järki määrää, vaikka se tuntuisi väärältä?

Ensimmäinen vaihtoehto on ymmärtää, että niin voi todellakin tehdä. Mutta järkeä ei tarvitse seurata innolla ja tarmolla, vaan voi lähteä siitä että varovaisesti kokeilee mitä siitä seuraa. Ilman mitään sitoumuksia siitä miten seuraavalla kerralla aikoo toimia. Jospa vain kokeilisin toimia toisin kuin olen tottunut ja katsoisin, miten käy. Ihan vain uteliaisuuttani. Elämä ei yleensä mene pilalle tällaisista kokeiluista, ja toisaalta vanhoihin tottumuksiin jumittuminen ei takaa onnellista loppuelämää.

Toinen hyvä vaihtoehto on jatkaa asian miettimistä. Voi rauhassa miettiä, mistä tunteet johtuvat. Lapsuudenkodin arvoista? No olivatko ne arvot hyviä nykyhetken ymmärryksen valossa? Johtuvatko ne peloista? Vai onko niille mahdollisesti jokin hyvä ja järkevä selitys mitä en ole huomannut ottaa järkeilyssäni huomioon? Oma kokemukseni on, että tunteita ei voi vaientaa takomalla niitä logiikankirjalla. Ne on käsiteltävä, ja uusien eettisten periaatteiden omaksuminen on mahdollista vasta kun ymmärrämme aikaisempia ajattelutapoja, sitä miksi niin ajattelimme ja sitä että kyse on pohjimmiltaan jonkinlaisesta tottumuksesta eikä suuresta viisaudesta. Toiseksi, jo sillä että tunteitaan alkaa miettimään ja vatvomaan, ne usein pienenevät kummasti siitä mörön ja sisäisen poliisin virasta missä ne aluksi ovat. Tunteiden ohittaminen jättää ne vastaavasti alkuperäiseen, ylisuureen kokoonsa.

Kolmas kelpo vaihtoehto on puhua asiasta jonkun (tai mieluiten parinkin) viisaan kanssa. Tässä vaihtoehdossa suurin ongelma on se, että viisaita on maailmassa harvakseltaan. Mutta jos sellainen arvostelukyvystään, ystävällisyydestään ja eettisyydestään kuulu ihminen sattuisi tuttavapiiriin kuulumaan,  hänen kanssaan voi ottaa pulman puheeksi. Yleensä asioiden sanominen ääneen jo sinänsä kohtuullistaa arjen draamoja, ja niiden ottaminen puheeksi toisen kanssa muistuttaa siitä että useimmat isot dilemmamme ovat isoja vain omassa päässä. Ulkoilmaan päästyään ne kutistuvat mielellään ”onko tämä edes mainitsemisen arvoista?”-kokoluokkaan. Tämän havainnon pitäisi inspiroida ihmistä suhtautumaan elämänsä pulmiin hieman rennommin kuin mikä on nykypäivän suoritusyhteiskunnassa muodikasta.

Onkohan se peräti suoritusyhteiskunnan mentaliteetti mikä tekee moraalikysymysten järkevän harkinnan ja tunteiden yhteensovittamisen niin vaikeaksi? Suorittaminen on se takaraivossa nakuttava ajatus siitä että moraalipohdintojen pitäisi onnistua kerralla nappiin tai on huono, paha ja kelvoton ihminen jonka elämä on pilalla. Suoritusmentaliteettia on ajatella että moraaliset virhearviot, vaikka miten perustuisivat rehelliseen parhaansa yrittämiseen, ovat katastrofeja, ja että tietoinen kokeileminen on jo lähtökohtaisesti epäilyttävää. Eihän hyvä ihminen arvele, tutki eikä kokeile, hän tietää varmasti ihan luonnostaan. Suorittaminen kertoo, että on olemassa Säännöt jotka jokaisen pitäisi tajuta luonnostaan (sanoisinko että tunnetasolla), ja jo se että moraalikysymyksiä pysähtyy järjellä miettimään on merkki siitä että jokin on vialla. Kuitenkin, juuri järki olisi se minkä avulla ihminen voi havaita suorittamisenkin olevan vain yksi mielenmaisema, eikä ehkä edes kovin kiva sellainen.  Ei kovin järkevä tai vaalimisen arvoinen. Hyveiden, rauhallisen miettimisen, kokeilemisen ja jatkuvan oppimisen mielenmaisema vaikuttaa ainakin paljon lempeämmältä.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments